"Tästä en pidä ollenkaan", sanoi hän. "Pelkään isääni — Jumala minua auttakoon — en tiedä oikeastaan, mitä minun pitää tehdä, mutta Filipille en tätä ainakaan anna. Lämmin viini yksinään panee hänet ehkä tarpeeksi hikoilemaan."
Amine mietti asiaa tarkemmin. Hän oli sekoittanut jauheeseen niin vähän viiniä, ettei pikari ollut vielä puolillaankaan. Pantuaan sen sivulle, täytti hän toisen pikarin kokonaan lämpimällä viinillä ja meni sitten makuuhuoneeseen.
Hän kohtasi isänsä eteisessä, vaikka hän oli luullut tämän jo menneen nukkumaan.
"Varo, ettet läikytä sitä, Amine. Anna se hänelle kokonaan. Ei, anna se minulle. Vien sen hänelle itse."
Herra Poots otti pikarin Aminen kädestä ja meni Filipin makuuhuoneeseen.
"Tässä, poikani, juohan tämä, niin paranet", sanoi hän, mutta hänen kätensä vapisi niin, että viiniä läikkyi peitteelle. Amine katsoi isäänsä ja tuli yhä iloisemmaksi, ettei hän ollut sekoittanut jauhetta viiniin. Filip nojautui kyynärpäähänsä juoden lääkkeen, ja herra Poots toivotti hänelle sitten hyvää yötä.
"Älä poistu hänen luotaan, Amine, sillä haluan, että määräyksiäni noudatetaan tarkasti", sanoi herra Poots ennen poistumistaan. Amine oli ensin aikonut mennä hakemaan kynttilää, jonka hän oli jättänyt vierashuoneeseen, mutta jäikin nyt miehensä luokse ilmoittaen hänelle epäilyksensä ja sen, ettei hän ollut antanutkaan hänelle jauhetta.
"Toivoakseni erehdyt, Amine", vastasi Filip. "Olet varmasti väärässä, sillä niin pahoja ihmisiä ei voi olla olemassakaan."
"Et ole asunut hänen kanssaan niin kauan kuin minä etkä nähnyt hänen kujeitaan", vastasi Amine. "Et tiedä, millaisiin konnantöihin kullanhimo voi houkutella ihmisen, mutta voihan silti olla mahdollista, että olen erehtynyt. Sinun pitää nyt kaikissa tapauksissa nukkua minun vartioidessani sinua, rakkaani. Kas niin, et saa puhua enää. Tunnen, etten saa vielä unta, ja senvuoksi aion lukea hieman ennen nukkumaan menoani."
Filip ei vastustellut enää ja nukkuikin pian. Amine valvoi hänen vieressään paljon sivu puolenyön.
"Hän hengittää niin raskaasti", ajatteli Amine, "mutta kuka tietää, olisiko hän milloinkaan herännyt, jos olisin antanut hänelle jauheen. Isäni on niin perillä kaikissa itämaisissa tempuissa, että pelkään häntä. Kuinka usein hän onkaan saatuaan pussillisen kultaa nukuttanut ihmisen ikuiseen uneen! Hän, joka pyynnöstä on tappanut monta, voi varmaankin empimättä murhata tyttärensäkin miehen, sillä olen katsellut hänen hommiaan ja tunnen hänen ajatuksensa ja toivomuksensa. En ymmärrä, miksi nämä synkät aavistukset ahdistavat mieltäni tänään, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin tapahtuisi joku onnettomuus. Kunpa nyt aamu pian koittaisi! Kuinka sikeästi hän nukkuukaan ja hiki helmeilee hänen otsallaan! Minun pitää peitellä hänet hyvin ja vahtia, ettei hän potki peittoa yltään. Nyt koputtaa joku eteisen oveen. Melu herättää varmasti Filipinkin. Isää on tultu luultavasti hakemaan jonkun luokse."
Amine poistui huoneesta ja kiiruhti alakertaan. Kuten hän oli otaksunutkin, oli herra Pootsia tultu hakemaan. Häntä pyydettiin avuksi muutamaan synnytykseen.
"Hän tulee heti", vastasi Amine. "Menen herättämään hänet." Amine lähestyi isänsä makuuhuoneen ovea ja koputti siihen. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, koputti hän uudestaan.
"Isäni ei tavallisesti nuku näin raskaasti", ajatteli Amine, kun ei toiseenkaan koputukseen vastattu. Hän aukaisi oven ja meni sisään. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei isä ollutkaan vuoteessaan. "Kummallista", ajatteli hän, "mutta muistaakseni hän ei palannutkaan enää yläkertaan mentyään sammuttamaan valoja." Amine kiiruhti senvuoksi vierashuoneeseen ja näki isänsä makaava sohvalla syvässä unessa, kuten hänestä näytti. Herra Poots ei vastannut kuitenkaan hänen huutoonsa. "Laupias Jumala, onko hän kuollut!" ajatteli hän vieden kynttilän lähemmäksi isänsä kasvoja. Ja asian laita olikin niin, sillä Pootsin silmät olivat lasimaiset ja alaleuka oli pudonnut alas.
Amine nojautui hetkiseksi seinään ollen pyörtymäisillään, mutta lopulta hän tointui.
"Se saadaan heti selville", ajatteli hän mennen pöydän luo ja katsoen hopeapikariin, jossa hän oli sekoittanut jauheen viiniin, mutta se olikin tyhjä. "Oikeamielinen Jumala on rangaissut häntä!" huudahti hän. "Mutta voi, että tuon miehen piti olla isäni! Niin, asia on aivan selvä. Peläten omia sanojaan ja katalaa suunnitelmaansa kaasi hän enemmän viiniä pikariin tukahduttaakseen omantunnontuskansa, ja aavistamatta ollenkaan jauheen olemassaoloa pikarissa joi hän itse sen kuoleman, jonka hän oli aikonut toiselle. Ja kenelle toiselle sitten? Niin, ei sen vieraammalle kuin oman tyttärensä miehelle. Ellet olisi isäni", jatkoi Amine, "kiroaisin sinut, mutta nyt olet saanut rangaistuksesi. Antakoon Jumia sinulle anteeksi, sinä heikko, kurja ja syntinen miesraukka!"
Amine poistui nyt huoneesta mennen katsomaan Filipiä, joka nukkui vielä rauhallisesti ja näytti hikoilevan kovasti.
Joku toinen nainen olisi varmaankin herättänyt miehensä, mutta Amine ei ajatellut itseään. Filip oli sairas eikä hän halunnut häiritä häntä pelosta, että Filip voisi ehkä säikähtää.
Eteisen oveen koputettiin nyt uudestaan ja se herätti Aminen ajatuksistaan. Hän kiiruhti alakertaan, mutta ei avannut ovea.
"Herra Pootsin pitää tulla heti", sanoi lääkäriä noutamaan tullut tyttö.
"Hyvä Therese", vastasi Amine, "isäni on enemmän avun tarpeessa kuin emäntäraukkanne, sillä pelkään hänen työnsä tässä maailmassa loppuneen. Hän on hyvin sairas eikä voi nousta vuoteesta. Pyydän, että auttaisitte nyt sen sijaan minua. Menkää sanomaan isä Seysenille, että hän tulisi tänne, sillä luulen isäni olevan kuoleman kielissä."
"Herra siunatkoon", huudahti Therese, "ovatko asiat todellakin niin huonosti? Toimitan kyllä asianne, rouva Amine."
Uudistettu koputus oli herättänyt Filipinkin, joka tunsi olevansa paljon terveempi, sillä päänkipukin oli haihtunut. Hän huomasi heti, ettei Amine ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja hän aikoi moittia häntä siitä, kun Amine kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman.
"Sinun pitää pukea vaatteet yllesi, Filip, ja auttaa minua kantamaan hänen ruumiinsa vuoteeseen ennen papin tuloa. Laupias Jumala, jos olisin antanut sinulle tuon jauheen, rakas Filip… mutta älkäämme puhuko siitä. Kiiruhda, sillä isä Seysen on heti täällä."
Filip pukeutui nopeasti ja seurasi sitten Aminea vierashuoneeseen. Aurinko paistoi kirkkaasti ja sen säteet valaisivat ukon laihoja kasoja. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja kieli oli jäänyt hammasten väliin.
"Ah, tämä huone näyttää olevan oikea onnettomuuksien tyyssija! Kuinkahan paljon peloittavia asioita täällä tuleekaan vielä tapahtumaan?"
"Ei ainoatakaan, toivoakseni", vastasi Amine. "Tämä ei ole mielestäni mitään kauheata. Hirveämpää oli katsella vanhusta, kun hän seisoen vuoteesi vieressä ojensi sinulle myrkkymaljan ystävällisesti hymyillen. En voi unhottaa sitä näkyä milloinkaan."
"Antakoon Jumala sen hänelle anteeksi, kuten minäkin olen tehnyt", vastasi Filip nostaen ruumiin syliinsä ja kantaen sen siihen huoneeseen, jota herra Poots oli käyttänyt.
"Annetaan ihmisten olla siinä luulossa, että hän kuoli vuoteeseensa luonnollisella tavalla", sanoi Amine. "Ylpeyteni ei salli, että tämä tulee tiedoksi. En halua, että minua ruvetaan sanomaan murhaajan tyttäreksi."
Hän istuutui tuolille ja purskahti itkuun.
Hänen miehensä koetti lohduttaa häntä, kun isä Seysen koputti oveen.
Filip kiiruhti avaamaan.
"Hyvää huomenta, poikani. Miten sairas voi?"
"Hän on kuollut, isä."
"Tulen siis kuitenkin liian myöhään, vaikka koetinkin kiiruhtaa!" huudahti pappi surullisesti.
"Hän kuoli äkkiä sydänhalvaukseen, isä", vastasi Filip vieden papin herra Pootsin huoneeseen.
Isä Seysen katsoi ruumista ja näki, ettei hänen apunsa ollut enää tarpeen. Hän kääntyi nyt Amineen päin, joka vieläkin itki.
"Itkekää vain, tyttäreni, teillä on syytä siihen", sanoi hän. "Hellästä ja tottelevaisesta lapsesta tuntuu isän rakkauden menettäminen kovalta iskulta. Älkää kuitenkaan antautuko liiaksi surunne valtaan, sillä teillä on muitakin sitovia velvollisuuksia. Teillä on miehenne."
"Tiedän sen, isä, mutta antakaa minun itkeä, sillä olinhan hänen tyttärensä."
"Eikö hän mennytkään nukkumaan eilen illalla, koska hänellä on vielä vaatteet yllään? Milloin hän rupesi valittamaan pahoinvointiaan?"
"Nähdessäni hänet viimeisen kerran", vastasi Filip, "oli hän huoneessani ja antoi minulle jotakin lääkettä, ennenkuin hän toivotti minulle hyvää yötä. Kun häntä tultiin hakemaan sairaan luokse, meni vaimoni herättämään häntä, mutta silloin hän oli jo tajutonna."
"Hän on kuollut äkkiä", sanoi pappi. "Mutta hän oli vanha mies ja silloin voi loppu tulla silmänräpäyksessä. Olitteko huoneessa hänen kuollessaan?"
"En", vastasi Filip. "Ennenkuin sain vaatteet ylleni, oli hän jo poistunut maailmasta."
"Toivokaamme, lapseni, että hän sai vaihtaa sen parempaan.
Polvistukaa kanssani rukoilemaan hänen sielunsa puolesta."
He tekivät niin ja pappi rukoili hartaasti. Kun he nousivat, vaihtoivat he katseen, joka täydellisesti ilmaisi heidän sisimmät ajatuksensa.
"Lähetän tänne muutamia vaimoja, jotka voivat tehdä ruumiille viimeisen palveluksen ja järjestää kaikki hautajaisia varten", sanoi isä Seysen. "Parasta on salata heiltä, että hän kuoli ennen minun tuloani. Älkäämme antako ihmisten luulla sellaista, että hän meni pois saamatta uskonnon lohdutusta."
Filip nyökäytti päätään hyväksyvästi ja pappi poistui.
Terneusen asukkaat olivat aina vihanneet herra Pootsia. Kaikkien uskonnon vaatimusten laiminlyöminen, tietämättömyys, kuuluuko hän ollenkaan heidän uskoonsa, hänen itaruutensa ja kiskomisensa olivat hankkineet hänelle paljon vihollisia samalla kun hänen tunnustettu taitavuutensa oli tehnyt hänestä vaikutusvaltaisen miehen. Jos olisi saatu tietää, että hän oli muhamettilainen, ja kuultu, että hän oli kuollut koettaessaan tappaa vävyään, on varmaa, ettei häntä olisi suostuttu hautaamaan kristillisesti. Mutta kun isä Seysen vastasi jokaiselle kysyjälle, että herra Poots oli kuollut rauhallisesti, otaksuttiin hänen menneen pois hyvänä kristittynä, vaikka hän ei elämässään ollut noudattanutkaan kristinuskon määräyksiä. Seuraavana päivänä haudattiin vanhuksen ruumis tavallisilla juhlallisuuksilla. Filip ja Amine tunsivat mielensä hyvin huojentuneeksi, kun kaikki sujui niin rauhallisesti.
Vasta hautajaisten jälkeen tutkivat he herra Pootsin huoneen. Raha-arkun avain löydettiin hänen taskustaan. Huone oli täynnä lääkepulloja ja jauherasioita, jotka joko heitettiin pois tahi jos Amine liesi, mihin niitä käytettiin, kannettiin muutamaan komeroon piiloon. Hänen pöydässään oli paljon laatikoita, jotka nyt tarkastettiin. Niissä olevien tavaroiden joukossa oli paljon paperiliuskoja, joissa oli arabiankielistä kirjoitusta — luultavasti lääkemääräyksiä. Siellä oli rasioitakin, joissa oli arabiankieliset nimet, ja muutamassa oli aivan samanlaista jauhetta kuin herra Poots oli antanut Aminelle. Muutamista papereista voitiin selvästi huomata ukon harrastaneen salaisia tieteitäkin, jotka siihen aikaan olivat muodissa. Kaikki tuollainen romu poltettiin nopeasti.
"Ajattelehan, jos isä Seysen olisi nähnet kaiken tämän", huomautti Amine surullisesti. "Mutta täällä on vielä muutamia painetuitakin papereita, Filip."
Tarkastettuaan ne huomasi Filip ne hollantilais-itäintialaisen yhtiön osakkeiksi.
"Kuulehan, Amine, nämä ovat rahaa tahi ainakin rahan arvoisia, sillä nämä ovat yhtiön osakkeita, jotka antavat meille vuosittain sievät tulot. En osannut aavistaakaan ukon käyttävän rahojaan tällaiseen. Minäkin olen aikonut sijoittaa osan rahoistani samalla tavalla ennen lähtöäni saadakseni niille hieman korkoa."
He tarkastivat nyt raha-arkun. Kun Filip aukaisi sen, ei hän luullut siellä olevan paljon mitään, sillä se oli suuri ja syvä ja näytti olevan melkein tyhjä, mutta tutkittuaan paremmin löysi hän sen pohjalta neljäkymmentä pientä pussia, joissa oli pelkkiä kultarahoja. Eräässä suuremmassa pussissa oli hopeaa. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä siellä oli pieniä rasioita ja kääryjä, jotka sisälsivät jalokiviä. Kun kaikki oli koottu yhteen kasaan, näytti aarre hyvin arvokkaalta.
"Amine, kultaseni, olet todellakin tuonut minulle melko odottamattomat myötäjäiset", sanoi Filip.
"Sanopas muuta. Nuo jalokivet on isäni varmaankin tuonut mukanaan Egyptistä. Ja kuinka vaatimattomasti me elimmekään ennen tänne muuttoamme! Jumala antakoon hänelle anteeksi. Vaikka hänellä olikin tällainen aarre hallussaan, tahtoi hän kuitenkin myrkyttää sinut saadakseen enemmän."
He laskivat rahat, joita oli melkein viisikymmentätuhatta guldenia, sijoittivat ne jälleen paikoilleen ja poistuivat huoneesta.
"Olen rikas mies", ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Mutta onko minulla mitään hyötyä noista aarteista? Voisin kyllä ostaa laivan ja ruveta sen kapteeniksi, mutta se joutuisi varmasti haaksirikkoon. Sellainen mahdollisuus on kaikissa tapauksissa olemassa enkä senvuoksi ostakaan omaa alusta. Enkö kumminkin menettele väärin pestautuessani muiden laivoihin omatessani sellaisen uskon? Sitä en tiedä. Tiedän vain, että minulla on velvollisuus täytettävänä. Kaikkien kohtalo on armollisen kaitselmuksen hallussa ja se kutsuu meidät luoksensa sitten kuin se arvelee ajan koittaneen. Ostan liioilla rahoillani yhtiön osakkeita ja jos purjehdinkin sen laivoissa ja ne joutuvat haaksirikkoon etsiessäni isäraukkaani, saan silloin kaikissa tapauksissa kärsiä yhtä paljon kuin toisetkin. Järjestän Aminenkin elämän paljon mukavammasti."
Hän pestasikin heti kaksi palvelijatarta, huoneet sisustettiin uudestaan paljon komeammasti eikä hän kammonut minkäänlaisia uhrauksia ilahduttaakseen vaimoaan. Hän kirjoitti Amsterdamiin ja osti paljon noita edellämainittuja osakkeita. Jalokivet ja omat rahansa jätti hän vieläkin Aminen haltuun. Jäljelläolevat pari kuukautta kuluivat näin ollen hyvin nopeasti ja kaikki oli kunnossa, kun Filipille ilmoitettiin kirjeellisesti, että hänen pitää tulla laivaan. Amine tahtoi, että Filip olisi mennyt mukaan matkustajana eikä perämiehenä, mutta Filipistä tuntui viimeinen vaihtoehto paremmalta, sillä muuten hän ei olisi voinut mitenkään selittää matkansa syytä.
"En tiedä miksi", sanoi Filip lähtönsä edellisenä iltana, "mutta mieleni ei ole niin surullinen kuin viime kerralla. Tällä haavaa ei minulla ole minkäänlaisia aavistuksia mistään onnettomuudesta."
"Ei minullakaan", vastasi Amine. "Aavistan kuitenkin, että tulet olemaan kauan aikaa poissa luotani, Filip, ja sehän on jo tarpeeksi suuri onnettomuus hellälle ja levottomalle vaimolle, vai mitä?"
"On kyllä, rakkaani, mutta —"
"Niin, niin, tiedän velvollisuutesi kutsuvan sinua", vastasi Amine painaen päänsä miehensä rintaa vasten.
Seuraavana päivänä erosi Filip vaimostaan, joka oli nyt paljon tyynempi kuin ensimmäisellä kerralla.
"Kaikki muut hukkuivat ja hän vain pelastui", ajatteli Amine.
"Tunnen hänen palaavan vielä luokseni. Jumala taivaassa, tapahtukoon tahtosi!"
Filip saapui pian Amsterdamiin ja ostettuaan paljon sellaisia tavaroita, joiden hän luuli olevan hyödyksi onnettomuuden sattuessa, meni hän Bataviaan, joka oli ankkurissa satamassa valmiina nostamaan purjeensa.
XII.
Oltuaan muutamia päiviä laivassa ymmärsi Filip, ettei matka muodostuisikaan hauskaksi, sillä Batavian piti kuljettaa melkoinen joukko-osasto Ceyloniin ja Javaan yhtiön sotavoimien vahvistukseksi. Aluksen oli määrä erota laivastosta Madagaskarin luona ja purjehtia suoraan Javaan, sillä otaksuttiin laivassa olevien sotilaiden kykenevän suojelemaan sitä, jos merirosvot tai muut viholliset hyökkäisivät sen kimppuun. Batavia oli sitäpaitsi asestettu kolmellakymmenellä tykillä ja siinä oli seitsemänkymmentäviisi matruusia. Paitsi sotatarpeita, jotka suurimmaksi osaksi muodostivatkin lastin, oli sillä mukanaan suuri määrä kilisevää kultaa Intian markkinoille. Joukot astuivat juuri laivaan silloin kuin Filipkin saapui sinne, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat kannet niin täynnä, että oli melkein mahdotonta liikkua mihinkään. Filip, joka ei ollut vielä puhutellut kapteenia, haki ensimmäisen perämiehen käsiinsä ruveten heti hoitamaan virkaansa. Hän oli viime matkallaan päässytkin työstä niin perille, että hän oli tottuneempi kuin luultiinkaan.
Jonkun ajan kuluttua alkoivat kaikki kiireen aiheuttamat merkit hävitä näkyvistä, joukkojen varustukset korjattiin syrjään, sotilaat järjestettiin ruotuihin ja sijoitettiin talousvälineineen tykkien väliin suurelle kannelle. Siten saatiin tilaa laivan hoitamiselle. Totellessaan määräyksiä osoitti Filip olevansa kykenevä ja järjestelykykyinen, ja kapteeni sanoikin hänelle kerran heidän hieman huoahtaessaan:
"Luulin teidän suhtautuvan virkaanne hyvin välinpitämättömästi, koska ette tullut ennen laivaan, mutta osaatte ottaa menetetyn ajan takaisinkin. Olette tehnyt enemmän tämän aamupäivän kuluessa kuin osasin odottaakaan. Iloitsen tulostanne, mutta olen samalla pahoillanikin, ettette ollut täällä silloin kun sijoitimme lastin, sillä pelkään lastauksen tapahtuneen hieman huolimattomasti. Herra Struysilla, ensimmäisellä perämiehelläni, on ollut enemmän työtä kuin hän on jaksanut tehdäkään."
"Olen pahoillani, etten ollut täällä silloin, herra kapteeni", vastasi Filip. "Tottelin kuitenkin heti yhtiön kutsua."
"He eivät halunneet häiritä teitä ennenkuin viime tingassa,
koska olette naimisissa ja sitäpaitsi suuri osakaskin yhtiössä.
Otaksun, että seuraavalla matkallanne komennatte jo omaa laivaanne.
Keskustelin aamulla siitä muutaman vanhemman konttoristin kanssa."
Filip ei ollut ollenkaan pahoillaan, että hänen rahansa kasvoivat nyt niin hyvää korkoa, sillä laivan kapteeniksi pääseminen oli hänen hartain toivonsa. Hän vastasi toivovansa omaa laivaa seuraavan matkan jälkeen, jolloin hän luuli jo olevansa aivan pätevä sellaisen komentajaksi.
"Sitä ei kenenkään tarvitse epäilläkään, herra Vanderdecken, sillä näkeehän sen jo sokeakin. Pidätte varmaankin paljon merimieselämästä?"
"Kyllä. Luullakseni en luovu siitä milloinkaan."
"Milloinkaanko? Ajattelette nyt niin, koska olette nuori ja toivorikas, mutta vähitellen väsytte siihen ja olette iloinen saadessanne levähtää jäljellä olevat päivänne."
"Kuinka paljon sotilaita on laivassamme?"
"Kaksisataaneljäkymmentäviisi miestä ja kuusi upseeria. Miesraukat! Harvat heistä pääsevät milloinkaan takaisin, niin, tuskinpa moni näkee seuraavaa syntymäpäiväänsäkään. Ilmasto siellä on kauhea. Vein sinne kerran kolmesataa miestä, mutta kuuden kuukauden kuluttua, ennenkuin ennätin lähteä sieltä takaisinkaan, ei heistä ollut enää sataakaan hengissä."
"Siinä tapauksessahan heidän lähettämisensä sinne on melkein murhaamista", huomautti Filip.
"Hm! Jossakinhan heidänkin pitää kuolla, ja mitä sen on väliä, vaikka he kuolevatkin hieman aikaisemmin? Henki on tavaraa, jota voidaan ostaa niin hyvin kuin muutakin. Viemme niin ja niin paljon mukanamme teollisuustuotteita ja rahaa vaihtaaksemme niillä intialaisia tavaroita. Samoin menettelemme ihmisilläkin, eikä se ole yhtiölle miksikään vahingoksi, päinvastoin."
"Sotamiesraukoille kumminkin, luullakseni."
"Mutta yhtiö ostaa heidän elämänsä halvasta ja myy sen kalliista hinnasta", vastasi kapteeni mennen keulaan.
"Aivan niin", ajatteli Filip. "Se ostaa ihmishenkiä halvalla ja voittaa niillä, sillä noilla sotilasraukoitta he eivät voisi mitenkään puolustaa alueitaan vihollisiaan vastaan. Miten pienestä vuosipalkasta myyvätkään nuo miehet henkensä taistellakseen noissa epäterveellisissä seuduissa, joissa he menettävät voimansa eivätkä pääse enää milloinkaan kotiinsa. Hyvä Jumala, kun nämäkin miehet näin sydämettömästi uhrataan, miksi tuntisin omantunnon vaivoja, jos muutamia ihmishenkiä meneekin hukkaan täyttäessäni pyhää velvollisuuttani, jonka olen saanut toimekseni häneltä, jonka tiet ovat tutkimattomat. Eihän varpunenkaan putoa puusta hänen tietämättään ja hänen vallassaan on joko uhrata tahi pelastaa meidät. Mutta jos tämä laiva on tuomittu perikatoon minun vuokseni, en voi muuta kuin toivoa, että olisin päässyt johonkin toiseen, jossa ihmishenkien hukka ei olisi niin suuri."
Vasta viikon kuluttua Filipin tulosta oli laivasto lähtökunnossa.
Olisi hyvin vaikeata selostaa Filipin ajatuksia tämän hänen toisen matkansa alkaessa. Hänen ajatuksensa olivat niin kiinni matkan tarkoituksessa, että hän suhtautui elämän tavallisiin seikkoihin kuin uniin. Hän oli aivan varma siitä, että hän jälleen kohtaa kummituslaivan, ja kun hän pelkäsi tuon kohtaamisen aiheuttavan jonkun ikävän onnettomuuden, luultavasti kaikkien niiden hukkumisen, jotka olivat nyt laivassa hänen kanssaan, kalvoi tuo ajatus häntä niin, että hän laihtui aivan kamalan näköiseksi. Hän ei puhunut juuri milloinkaan ja tunsi olevansa kuin rikollinen, joka on tuominnut koko ympäristönsä vaaroihin, onnettomuuksiin ja kuolemaan senvuoksi että hän on tullut heidän mukanaan laivaan. Kun joku puhui vaimostaan tai lapsistaan toivoen parasta ja tehden tulevaisuussuunnitelmia, tunsi Filip mielensä sairaaksi, nousi pöydästä ja kiiruhti yksinäisyyteen kannelle. Joskus kuvitteli hän olleensa kiihtynyt ja joutuneensa jonkunlaisen näköharhan uhriksi, mutta sitten palautti hän kaiken entisen muistiinsa ja tunsi sen kauhean todellisuuden. Silloin hän aina mielellään ajatteli, ettei taivaalla ole minkäänlaista osaa tuossa yliluonnollisessa näyssä, joka tietysti on vain pirun keksintöä. Entä pyhäinjäännös? Sellaisiin keinoihin ei piru ainakaan turvaudu. Muutamia päiviä lähtönsä jälkeen katui hän kovasti, ettei hän ollut uskonut isä Seysenille kaikkea ja kysynyt häneltä neuvoa, tekikö hän oikein vai väärin jatkaessaan hakemistaan, mutta se oli nyt myöhäistä, sillä Batavia oli jo enemmän kuin tuhannen penikulman päässä Amsterdamin satamasta. Hänen oli pakko täyttää velvollisuutensa, olipa se sitten millainen tahansa.
Kun laiva lähestyi Hyväntoivonnientä, tuli hän niin levottomaksi, että kaikki huomasivat sen. Kapteeni ja upseerit, jotka kaikki pitivät hänestä, koettivat turhaan ottaa selvää hänen alakuloisuutensa syystä. Filip sanoi olevansa kipeä, ja hänen laihtunut ruumiinsa ja syvälle painuneet silmänsä todistivatkin kumoamattomasti, että hän sairasti jotakin vaikeata tautia. Suurimman osan öistä kulutti hän kannella katsellen kaikille suunnille, tarkastellen jokaista taivaanrannalla tapahtuvaa muutosta ja odottaen kummituslaivan ilmestymistä näkyviin. Vasta päivän ruvetessa sarastamaan meni hän hyttiinsä nukkumaan. Onnellisen matkan jälkeen ankkuroi laivasto Taffel-lahteen, ja Filip tunsi hieman huojennusta, kun ei tuota yliluonnollista vierailua vielä ollut tapahtunutkaan.
Heti kun laivasto oli saanut uuden juomavesivaraston, lähdettiin matkalle ja Filipin levottomuus lisääntyi taasen. Suotuisassa tuulessa purjehti laivasto kuitenkin niemen ympäri, sivuutti Madagaskarin ja saapui Intian merelle, jossa Batavia erosi siitä, sen suunnatessa kulkunsa Qambrooniin ja Ceyloniin. "Nyt näyttäytyy kummituslaiva varmasti", ajatteli Filip. "Se on vain odottanut toveriemme poistumista, ettemme saisi minkäänlaista apua onnettomuudessamme." Mutta Batavian matkaa suosivat kauniit ilmat eikä mitään näkynyt. Muutamien viikkojen kuluttua saavuttiin Javaan, mutta ennenkuin purjehdittiin Batavian suurenmoiseen satamaan, käännyttiin vastatuuleen yöksi. Oli heidän matkansa viimeinen yö, jolloin purjeet olivat ylhäällä. Filip ei poistunut kannelta ollenkaan odottaessaan levotonna päivän valkenemista. Aamu koittikin vihdoin, aurinko nousi ja Batavia ohjasi kulkunsa satamaan. Aamupäivällä laskettiin jo ankkuri ja huojentuneena kiiruhti Filip hyttiinsä nauttiakseen levosta, jonka tarpeessa hän niin suuresti oli.
Hän heräsi vahvistuneena ja virkeänä, sillä hänen mielensä oli vapautunut raskaasta taakasta. "Ei siis olekaan määrätty, että miehistö aina silloin hukkuu, kun olen laivassa", ajatteli hän, "eikä sekään ole sanottu, että kummituslaiva näyttäytyy, vaikka olenkin mukana. Siinä tapauksessa ei omaatuntoani rasita enää mikään. On kyllä totta, että haen laivaa ja toivon saavani kohdatakin sen, mutta minulla ei ole siihen suuremmat mahdollisuudet kuin muillakaan eikä ole ollenkaan varmaa että löydän sen, vaikka haenkin sitä. Olkoon niin, että se tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka sen näkevät, mutta minun oloni laivassa ei ole noiden kohtaamisten syy. Kiitän sinua Jumala, nyt voin omantunnon tuskitta täyttää tehtäväni!"
Filip, jolle nämä ajatukset olivat antaneet mielenrauhan takaisin, meni jälleen kannelle. Joukkojen maihinvienti oli jo alkanut, sillä sotilaat halusivat yhtä paljon vapautta pitkäaikaisesta vankeudestaan kuin merimiehet enemmän tilaa ja mukavuuksia. Batavia oli noin penikulman päässä rannalla. Sen takaa näkyi viheriää vuoristoa, jossa oli puiden ympäröimiä kaupunkilaisten omistamia kauniita taloja. Näköala oli kaunis ja kasvullisuus runsas silmää virkistävän vihreytensä vuoksi. Satamassa oli suuria ja pieniä laivoja, joiden mastot muodostivat oikean metsän, lahden vesi oli kirkasta ja sinistä, aaltoillen hiljaa vienossa tuulessa. Kaupunkikin oli miellyttävän näköinen, sillä sen valkoiset talot kuvastuivat sievästi tummanviheriöihin puihin, joita kasvoi puutarhassa ja katujen reunoilla.
"Onko todellakin mahdollista", huomautti Filip Batavian kapteenille, "että tuo kaunis paikka on niin epäterveellinen? Näöstä päättäen voitaisiin siitä luulla aivan toista."
"Kuten saaren myrkylliset käärmeet piiloutuvat kukkapenkereihin, niin hiipii myös kuolema täällä runsaassa ja kauniissa luonnossa. Oletteko nyt jo terveempi, herra Vanderdecken?"
"Paljonkin", vastasi Filip.
"Olette kuitenkin niin heikko, että neuvon teitä lähtemään maihin."
"Käytän hyvin mielelläni lupaustanne hyväkseni. Kauanko tulemme viipymään täällä?"
"Emme hyvinkään kauan, koska meitä on käsketty pian palaamaan. Lastimme on valmis ja otamme sen laivaan heti kun olemme tyhjentäneet ruumamme."
Filip seurasi kapteenin neuvoa ja pääsi vaikeudetta asumaan erään vieraanvaraisen kauppiaan luokse, jolla oli talo kaupungin läheisyydessä hyvin terveellisellä paikalla. Hän oli siellä kaksi kuukautta tervehtyen kokonaan ja palasi laivaan vasta pari päivää ennen sen lähtöä. Paluumatka oli onnellinen ja päivälleen neljän kuukauden kuluttua heidän Bataviasta lähtönsä jälkeen olivat he St. Helenan läheisyydessä, sillä laivat purjehtivat siihen aikaan tavallisesti niin sanottua itäistä reittiä Afrikan rannikkoa pitkin, lähestymättä Amerikkaa. Koska he olivat sivuuttaneet jälleen niemen kohtaamatta kummituslaivaa, oli Filip nyt aivan terve ja sitäpaitsi reippaalla tuulella. Odottaessaan tuulta saaren läheisyydessä huomasivat he muutaman laivaa kohti soutavan veneen, joka saavuttikin sen kolmen lunnin kuluttua. Miehistö oli hyvin väsynyt, sillä se oli ollut pari päivää veneessä. He ilmoittivat kuuluvansa erään pienen hollantilaisen laivan miehistöön, joka pari päivää sitten oli ruvennut vuotamaan ja uponnut. Se oli täyttynyt niin äkkiä vedellä, että he tuskin olivat ennättäneet pelastua. Veneessä oli kapteeni, perämiehet ja kaksikymmentä matruusia sekä muudan vanha katolilainen pappi, jonka hollantilainen maaherra oli lähettänyt kotiin senvuoksi, että hän oli vastustanut hollantilaisten etuja Javassa ollessaan. Pappi oli asunut alkuasukasten luona, jotka vähän aikaa olivat suojelleetkin häntä, sillä japanilaisetkin halusivat saada hänet käsiinsä mestatakseen hänet. Vihdoin oli papin ollut pakko turvautua hollantilaisiin, lempeimpiin vihollisiinsa.
Hollannin hallitus oli päättänyt karkoittaa hänet maasta ja hänet oli senvuoksi viety laivaan lähetettäväksi kotiin. Kapteenin ja miehistön kertomuksesta päättäen oli vain yksi henkilö hukkunut, nimittäin muudan mahtava mies, joka oli vuosikausia ollut hollantilaisten edustajana Japanissa. Hän oli aikonut palata Hollantiin koottuine rikkauksineen, mutta päästyään veneeseen oli hän halunnut palata laivaan pelastaakseen erään arvokkaan laatikon, joka sisälsi timantteja ja muita jalokiviä. Heidän odottaessaan häntä oli laiva äkkiä vajonnut ja vähällä imenyt heidätkin mukaansa. He olivat kuitenkin odottaneet jonkun aikaa nähdäkseen, sukeltaisiko hän esiin, mutta hän ei ollut enää näyttäytynyt.
"Tiesin tapahtuvan jotakin", sanoi vajonneen laivan kapteeni istuessaan kajuutassa Filipin ja Batavian kapteenin kanssa, "sillä kolme päivää aikaisemmin näimme kummituslaivan."
"Mitä, tuon niin sanotun Lentävän Hollantilaisenko?" kysyi Filip.
"Aivan niin", vastasi kapteeni. "Olen usein kuullut puhuttavan siitä, mutta en ole onnekseni milloinkaan ennen sitä kohdannut. Toivon, etten ikinä sitä enää näkisi, sillä nyt olen köyhä mies ja minun on pakko aloittaa kaikki uudestaan."
"Minäkin olen kuullut kerrottavan siitä", huomautti Batavian kapteeni. "Minkä näköinen se oli?"
"Puhuakseni totta näin vain vilahduksen sen rungosta. Tapaus oli hyvin kummallinen. Yö oli kaunis, taivas kirkas ja olin jo mennyt nukkumaan, kun perämies herätti minut noin kahden aikaan yöllä kutsuen minut kannelle. Hän kertoi miehistön pelkäävän erästä näkyvissä olevaa kummituslaivaa. Mentyäni ylös huomasin taivaanrannan kirkkaaksi, vaikka laivan läheisyydessä olikin hieman sumua. Laivan vauhti oli noin neljä ja puoli solmua, mutta emme sittenkään päässeet pois sumusta. 'Katsokaahan tuonne', sanoi perämies. 'Hm, mitä maailmassa siellä onkaan?' vastasin hieroen silmiäni. 'Sumua, vaikka taivas onkin kirkas ja tuuli rivakka.' Näimme taivaanrannan laivan kummallakin puolella, sillä sumuvyöhyke oli vain muutamien satojen jalkojen levyinen. 'Kuunnelkaa nyt, kapteeni', sanoi perämies, 'nyt puhuvat ne jälleen.' 'Puhuvat!' toistin, mutta jännitettyäni korviani kuulin todellakin ääniä. 'Tähystäjä, olkaa huolellinen siellä keulassa!' huusi muudan. 'Laiva ylihangan puolella!' kuulin jonkun vastaavan. 'Soittakaa sitten kelloa siellä!' ja me kuulimme, miten kello rupesi kalkattamaan. 'Siellä on varmaankin joku laiva', sanoin perämiehelle. 'On kyllä, mutta se ei ole tämän maailman aluksia', vastasi hän. 'Ladatkaa keulatykki! Kyllä, kapteeni', kuului nyt sumusta, joka näytti vain tihenevän ympärillämme. 'Valmis on, kapteeni!' Tykinlaukaus jyrähti kuin ukkonen korvissamme ja sitten —"
"Niin, mitä sitten tapahtui?" kysyi Batavian kapteeni pidättäen henkeään.
"Tapahtuiko?" vastasi toinen kapteeni juhlallisesti. "Sumu ja kaikki muukin haihtuivat kuin taikavoimasta, taivaanranta oli kirkas eikä mitään näkynyt."
"Onko se mahdollista?"
"Kannella oli kaksikymmentä meistä, jotka voivat todistaa puheeni oikeaksi", vastasi kapteeni. "Tuo vanha katolilainen pappi seisoi vieressäni koko ajan. Matruusit ennustivat jotakin onnettomuutta ja kun me tarkastimme pumpun aamuvahdin aikana, huomasimme ruumassa neljä jalkaa vettä. Aloimme tyhjentää laivaa, mutta vesi voitti meidät ja laiva upposi, kuten jo kerroin. Perämies sanoi tuntevansa laivan ja kertoi sitä nimitettävän Lentäväksi Hollantilaiseksi."
Filip vaikeni, mutta iloitsi suuresti kuulemastaan. "Jos nyt isäraukkani kummituslaiva", ajatteli hän, "näyttäytyy muillekin tuottaen onnettomuutta, ei oloni laivassa vaikuta mitään. Käytän vain hyväkseni tilaisuutta, joka vie minut yhteen sen kanssa panematta ollenkaan niiden henkeä alttiiksi, joiden kanssa purjehdin. Nyt on mieleni rauhoittunut ja voin hyvällä omallatunnolla jatkaa etsimistäni."
Seuraavana päivänä tutustui Filip katolilaiseen pappiin, joka osasi puhua hollannin kieltäkin. Isä oli kunnioitusta herättävä noin kuusikymmenvuotias ukko, jonka pitkä aaltoileva parta oli aivan harmaa. Hän käyttäytyi hyvin miellyttävästi ja keskusteli mielenkiintoisesti.
Kun Filip seuraavana yönä oli vahdissa, käveli vanhus hänen kanssaan edestakaisin kannella, ja pitkän keskustelun jälkeen ilmoitti Filip hänelle olevansa katolilainen.
"Se on todellakin jotakin tavatonta, koska olette hollantilainen", sanoi pappi.
"Myönnän sen", vastasi Filip, "eikä siitä mitään tiedetäkään täällä laivassa. En ole salannut sitä senvuoksi, että häpeän uskontoani, vaan pelosta, että se mahdollisesti aiheuttaa väittelyä, josta en välitä."
"Olette menetellyt viisaasti, poikani. Ellei luterilainen oppi kanna parempia hedelmiä kuin mitä olen nähnyt tuolla idässä, ei se ole sen hyväksyttävämpää kuin epäjumalanpalveluskaan."
"Sanokaa minulle, isä — miehistö puhuu kummallisesta näystä muutamasta laivasta, jonka miehistönä ei ole tavallisia kuolevaisia. Näittekö tekin sen?"
"Näin sen, minkä muutkin", vastasi pappi, "ja mielestäni oli näky hyvin ihmeellinen, melkeinpä yliluonnollinen. Olin kuitenkin kuullut puhuttavan tuosta kummituslaivasta ja sen aiheuttamista onnettomuuksista ennenkin. Ei meitäkään säästetty. Meillä oli laivassamme muudan henkilö, joka nyt on kuollut, mutta jonka syntitaakka riitti upottamaan minkä laivan tahansa. Meri nieli hänet rikkauksineen, joista hän toivoi saavansa nauttia kotiin tultuaan. Siitä nähdään, että kaikkivaltias rankaisee joskus oikeudenmukaisesti jo tässäkin maailmassa sellaisia, jotka ovat ansainneet hänen vihansa."
"Tarkoitatte kai tuota hollantilaista, joka upposi laivan mukana?"
"Kyllä, mutta hänen syntiluettelonsa on niin pitkä, että tulen tulevana yönä kertomaan sen teille. Olkoon rauha kanssanne, poikani, ja hyvää yötä."
Ilma pysyi kauniina ja Batavia kääntyi vastatuuleen illalla ankkuroidakseen seuraavana päivänä St. Helenan satamaan. Kun Filip tuli kannelle kahdentoista jälkeen, oli vanhus jo siellä odottamassa häntä. Laivassa oli kaikki hiljaista ja rauhallista, matruusit nukkuivat tykkien välissä ja Filip meni perään uuden tuttavansa kanssa. He istuutuivat ja pappi alkoi kertoa:
"Luultavasti ette tiedäkään, että portugalilaiset, vaikka he ovatkin innokkaita saavuttamaan lujan jalansijan valloittamissaan maissa, jotka he rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään ovat löytäneet ja joiden anastamisessa he ovat luultavasti tehneet monta rikosta, eivät kumminkaan ole unhottaneet kaikille katolilaisille hyvin kallisarvoista asiaa, nimittäin oikean uskon levittämistä pakanallisiin maihin. Muutamien haaksirikkoutuneiden portugalilaisten välityksellä tutustuimme Japaniin ja seitsemän vuotta myöhemmin nousi pyhä ja siunattu" Pyhä Fransiskus Ximon saarelle, jonne hän jäi kahdeksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi saarnaamaan oppiamme ja kääntämään pakanoita. Myöhemmin matkusti hän Kiinaan, mutta ei päässytkään perille, vaan kuoli matkalla. Hänen kuolemansa jälkeen kääntyi paljon japanilaisia uskoomme, vaikka pakanalliset papit vainosivatkin heitä kovasti. Oppi levisi kuitenkin nopeasti ja monet tuhannet palvelivat pian oikeata Jumalaa.
Jonkun ajan kuluttua perustivat hollantilaiset kauppa-aseman Japaniin, mutta huomattuaan, että aseman läheisyydessä asuvat kristityt halusivat olla kauppavaihdossa vain portugalilaisten kanssa, joihin he luottivat, tuli heistä meidän vihollisiamme, ja tuo mies, josta olemme puhuneet ja joka silloin oli hollantilaisen aseman hoitaja, päätti suunnattomassa kullanhimossaan tehdä kristinuskon epäilyttäväksi maan hallitsijan silmissä syöstäkseen siten portugalilaiset ja heidän liittolaisensa turmioon. Niin, poikani, käyttäytyi mies, joka oli omaksunut luterilaisen opin, koska se muka oli puhtaampi kuin meidän.
Läheisyydessä asui muudan rikas japanilainen, joka molempine poikineen oli kääntynyt kristinuskoon ja kastettu. Hänellä oli kaksi muutakin poikaa, jotka olivat virkamiehinä keisarin hovissa. Tämä japanilainen oli lahjoittanut meille talon, että voisimme perustaa siihen koulun, mutta hänen kuolemansa jälkeen vaativat nuo molemmat hovissa olevat pojat, jotka olivat pakanoita, meiltä tuota taloa takaisin. Kieltäydyttyämme rupesi hollantilainen kiihoittamaan noita nuoria aatelismiehiä meitä vastaan käskien heidän ilmoittaa keisarille, että portugalilaiset ja kristityt olivat tehneet salaliiton häntä vastaan. Kun asiamieheltä kysyttiin, onko hänkin kristitty, sanoi hän olevansa vain hollantilainen.
Keisari, uskoen salaliiton olemassaoloon, käski heti tappaa kaikki portugalilaiset ja sellaiset japanilaiset, jotka olivat kääntyneet kristinoppiin. Hän varusti siihen tarkoitukseen sotajoukon ja uskoi sen päällikkyyden noille kahdelle aatelismiehelle, joista äsken kerroin, noille sen miehen pojille, joka oli lahjoittanut meille talon. Kristityt, huomattuaan, että vastustus oli tässä heidän ainoa pelastuksensa, tarttuivat myös aseihin ja valitsivat päällikökseen nuo toiset japanilaiset aatelismiehet, jotka isän kanssa olivat kääntyneet. Siten oli noiden joukkojen johtajina neljä veljestä, kaksi kummallakin puolella.
Kristittyjen sotajoukossa oli noin neljäkymmentätuhatta miestä, mutta tietämättä sitä lähetti keisari sitä vastaan kaksikymmentäviisituhatta lannistamaan ja hakkaamaan sen maahan. Sotajoukot kohtasivat toisensa ja kovan taistelun jälkeen (japanilaiset ovat hyvin urhoollisia) voittivat kristityt ja lukuunottamatta muutamia, jotka pelastuivat veneihin, tuhottiin koko keisarin armeija.
Tämän voiton johdosta kääntyi vielä paljon japanilaisia uskoomme, niin että armeijamme miesluku lisääntyi pian viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Mutta kun keisari kuuli joukkojensa tulleen voitetuiksi, pani hän toimeen uuden sotaväenoton ja järjesti sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijan antaen kenraaleilleen sellaisen käskyn, että kaikki muut kristityt pitää tappaa, paitsi noita kahta johtajaa, jotka hän halusi saada elävänä käsiinsä kiduttaakseen heidät kuoliaiksi. Kaikki sovintoehdot raukesivat ja keisari rupesi itse joukkojensa johtajaksi. Armeijat kohtasivat toisensa ja ensimmäisen päivän taistelu oli voitokas kristityille. He menettivät kuitenkin toisen johtajansa, joka haavoittui ja otettiin vangiksi, ja koska ei armoa annettu, olivat heidän muutkin tappionsa melko tuntuvat.
Toisena päivänä ratkaistiin sitten kristittyjen kohtalo. Heidän ylipäällikkönsä kaatui ja lukuisampi vihollinen tappoi heidät kaikki viimeiseen mieheen. Keisari hyökkäsi taistelun jälkeen kauempana olevaan leiriin murhauttaen vanhukset, vaimot ja lapsetkin. Kuusikymmentätuhatta kristittyä sai siten surmansa. Verilöyly ei loppunut siihenkään, sillä monien vuosien kuluessa toimeenpantiin saarilla tarkkoja etsimisiä kristittyjen löytämiseksi ja kiinni saadut kidutettiin julmasti kuoliaiksi. Noin viisitoista vuotta sitten tapettiin viimeinen kristitty Japanissa, ja kaikkien murhattujen luku nousee yhteensä noin neljäänsataantuhanteen. Koko tämän teurastuksen aiheuttivat tuon miehen ahneus ja petollisuus, joka muutamia päiviä sitten sai oikeudenmukaisen rangaistuksensa. Hollantilainen yhtiö oli tyytyväinen hänen menettelyynsä, joka hankki sille sellaisia etuja, ja hän oli sittemmin monta vuotta heidän edustajanaan siellä. Hän oli nuorukainen tullessaan sinne, mutta hänen tukkansa oli harmaantunut hänen aikoessaan palata omaan maahansa. Hän oli koonnut suunnattoman omaisuuden, joka kuitenkin hukkui hänen kanssaan.
"Elän enää vain muutamia vuosia ja Jumala tietää minun vastustelematta täältä lähtevänkin", lopetti pappi poistuen melkein heti mennäkseen nukkumaan.
"Kertoisinko hänelle tarinani?" ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Tunnen, että voisin sen tehdä, mutta — ei! Koska en kertonut sitä isä Seysenillekään, en kerro hänellekään. Antautuisin silloin hänen valtaansa ja hän voisi pakottaa minua —. Ei, salaisuuteni on minun enkä ole minkäänlaisten neuvonantajien tarpeessa." Hän kaivoi kalleutensa esille poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Batavia oli muutamia päiviä ankkurissa St. Helenan satamassa jatkaen sitten matkaansa. Kuuden viikon kuluttua ankkuroi laiva jälleen Amsterdamin satamaan ja saatuaan luvan kapteenilta lähti Filip heti kotiinsa ottaen mukaansa vanhan portugalilaisen papin, Mathiaksen, jolle Filip tultuaan hänen ystäväkseen oli tarjonnut asunnon luonaan niin pitkäksi ajaksi kuin pappi aikoi viipyä Hollannissa.
XIII.
"Tarkoitukseni ei ole mitenkään säikähdyttää teitä, poikani", sanoi isä Mathias, "mutta teidän pitää muistaa, että elämme katoavaisessa maailmassa, ja ajatella, että poistumisestanne täältä on kulunut jo melkoisesti aikaa. Teidän pitäisi hillitä hieman pursuavaa iloanne ja valoisia toiveitanne, jotka ovat täyttäneet mielenne laivasta lähtömme jälkeen. Luotan Jumalan armahtavaisuuteen ja toivon kaiken olevan niin hyvin, että te muutamien minuuttien kuluttua saatte sulkea rakkaan vaimonne syliinne, mutta karaiskaa luontonne pettymyksienkin varalta. Meillehän sanottiin jo Fliessingenissä suuren onnettomuuden kohdanneen näitä seutuja ja kuolema on ehkä kutsunut pois niin kauniin ja nuoren olennon."
"Kiiruhtakaamme, isä", vastasi Filip.
Hän lisäsi vauhtiaan ja jätti vanhuksen kauas jälkeensä. Kun hän tuli sillalle, oli kello melkein seitsemän aamulla.
Hän huomasi alimmaisten ikkunain luukkujen vielä olevan kiinni ja oven olevan auki. Keittiössä paloi tuli ja kun hän aukaisi oven, näki hän palvelijattaren nukkuneen tuoliinsa. Hänellä ei ollut aikaa herättää tyttöä, sillä hän kuuli äänen ylikerrasta huutavan: "Maria, lääkärikö sieltä tuli?"
Filip harppasi portaat kolmella askeleella, työnsi äskeisen puhujan syrjään ja aukaisi Aminen huoneen oven.
Pieni yölamppu levitti heikkoa valoaan huoneeseen. Vuodeverhot oli vedetty kiinni ja sängyn vieressä lattialla oli isä Seysen polvillaan. Filip säikähti, veri pakeni hänen sydämeensä eikä hän voinut puhua, mutta vähän ajan kuluttua purki hän tuskansa syvään huokaukseen, joka kiinnitti papin huomion puoleensa. Tunnettuaan tulijan nousi isä polviasennostaan ojentaen kätensä Filipille.
"Hän on siis kuollut!" huudahti Filip.
"Ei, poikani, meillä on vielä toivoa. Hän on juuri taudin käännekohdassa ja tunnin kuluttua on hänen kohtalonsa ratkaistu. Hän jää silloin joko elämään tahi seuraa niitä monia satoja, jotka tämä kauhea kulkutauti on vienyt hautaan."
Isä Seysen vei nyt Filipin vuoteen viereen ja veti verhot syrjään. Amine oli tiedotonna, hengitti raskaasti ja hänen silmänsä olivat kiinni. Filip tarttui hänen polttavaan käteensä, polvistui, suuteli sitä ja purskahti itkuun.
"Tämä on surullinen tervetuliaistoivotus sinulle kotiin tullessasi, Filip", sanoi isä Seysen. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto ja muista, että vielä on toivoa. Lääkäri, joka on hoitanut häntä, sanoi niin. Hänen pitäisi tulla uudestaan tänne parin minuutin kuluttua. Amine sairastaa lavantautia, joka viimeisten kuukausien kuluessa on tappanut kokonaisia perheitä ja raivoaa vieläkin vähentymättömällä voimalla. Sellainen perhe voi pitää itsensä onnellisena, jonka ei tarvitse murehtia muuta kuin yhtä kuollutta. Toivon melkein, ettet olisi tullutkaan vielä, sillä tauti on hyvin tarttuvaa. Useat ovat matkustaneet pois maasta suojellakseen itseään eikä meillä onnettomuudeksemme ole ollut tarpeeksi lääkäreitäkään, sillä tauti ei ole valinnut uhrejaan, vaan tappanut heitäkin."
Ovi aukeni nyt hiljaa ja huoneeseen tuli muudan pitkä tumma mies pitäen viinietikassa kasteltua sientä nenänsä edessä. Kumarrettuaan Filipille ja papille meni hän vuoteen luo. Hän koetti sairaan valtimoa, siveli kädellään hänen otsaansa ja peitteli hänet sitten hyvästi. Ojennettuaan Filipille etikassa kastellun sienen, että Filip käyttäisi sitä, viittasi hän isä Seysenille, että tämä seuraisi häntä pois huoneesta.
Minuutin kuluttua palasi pappi takaisin. "Olen saanut tietää, mitä meidän pitää tehdä, poikani. Hän luulee, että Amine voidaan pelastaa, kun vain varomme, ettei hän saa työntää peitteitä yltään. Kaikki riippuu siitä, saako hän olla rauhassa sittenkuin hän herää."
"Sen me nyt luullakseni ainakin voimme luvata", sanoi Filip.
"En pelkää, että palaamisenne tahi näyttäytymisenne vaikuttaa pahasti, sillä ilo tappaa harvoin, mutta on olemassa muita levottomuuden aiheita."
"Millaisia, isä?"
"Filip, Amine on nyt houraillut kolmetoista vuorokautta enkä ole muulloin poistunut hänen luotaan kuin täyttäessäni velvollisuuksiani muita tarvitsevia kohtaan. Olen pelännyt jättää häntä yksikseen, Filip, sillä houriossaan on hän kertonut sellaisia asioita, jotka ovat täyttäneet mieleni kauhulla. Ne ovat varmasti painaneet kovasti hänen mieltään ja viivyttäneet paranemista. Muistatte kai, Filip Vanderdecken, minun kerran halunneen saada tietää tuon salaisuuden, joka vei äitinne hautaan ja joka nyt lähettää ehkä nuoren vaimonnekin sinne, sillä on selvää, että hän tietää kaikki. Eikö asia olekin niin?"
"On, isä", vasasi Filip surullisesti.
"Ja houriossaan on hän kertonut minulle kaikki. Olkaa nyt hänen luonaan, Filip. Palaan puolen tunnin kuluttua, sillä silloin ratkaistaan, jääkö hän elämään, vai menetättekö hänet."
Filip kuiskasi nyt isä Seysenille tuoneensa isä Mathiaksen vieraakseen. Hän käski isän ilmoittaa vieraalle asioiden tilan pyytäen isää huolehtimaan, että vieras saa arvonsa mukaisen vastaanoton. Isä Seysen poistui nyt huoneesta ja Filip istuutui vuoteen viereen siirtäen verhot syrjään.
Filip oli tullut kotiin mitä iloisimmalla tuulella toivoen saavansa syleillä rakastettuaan, mutta nyt olikin hänen pakko luopua tuosta toivostaan äkkiä. Tauti oli muuttanut Aminea suuresti, hänen järkensä oli pimennyt, hän ei nähnyt miestään ja hänen elämänsä oli aivan hiuskarvan varassa.
"Ah", ajatteli Filip, "näinkö meidän pitikin tavata toisemme, Amine? Jumala taivaassa, ole armollinen ja anna minulle anteeksi. Vaikka olenkin rakastanut tätä enkelimäistä olentoa enemmän kuin sinua, niin säästä hänet kuitenkin, hyvä Jumala, tahi muuten menetän järkeni."
Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili. Sitten hän kumartui Aminen puoleen ja painoi suukkosen hänen polttaville huulilleen, jotka nyt tuntuivat hieman kosteilta, kuten sairaan otsakin. Hän katsoi Aminen käsiä ja nekin olivat kosteat. Peiteltyään hänet uudestaan istuutui hän jälleen vuoteen viereen häilyen toivon ja pelon välillä.
Neljännestunnin kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen Aminen hikoilevan kovasti. Hänen hengityksensäkin tuli vähitellen tasaisemmaksi ja sen sijaan että hän ennen oli maannut aivan hiljaa, alkoi hän nyt liikkua ja tulla levottomaksi. Filip piti hänestä hyvää huolta peitellen hänet aina uudestaan, kunnes hän lopulta näytti vaipuvan raskaaseen ja virkistävään uneen. Vähän ajan kuluttua tulivat lääkäri ja isä Seysen. Filip kertoi heille lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
"Vaimonne on pelastunut, herra", sanoi lääkäri, "mutta viisainta on, ettette näyttäydy hänelle vielä, sillä sellainen mielenliikutus voisi olla liian paljon hänen heikoille voimilleen. Teidän pitää antaa hänen nukkua niin paljon kuin suinkin ja sitten kuin hän herää, on hän tullut tajuihinsa. Antakaa isä, Seysenin hoitaa häntä."
"Enkö saa odottaa täällä hänen heräämistään? Kiiruhdan sitten huomaamatta pois."
"Mitä se hyödyttää? Tauti on tarttuvaa ja olette ollut täällä jo liiankin kauan. Menkää alakertaan vaihtamaan pukuanne ja järjestäkää sairaalle toinen huone, jonne hänet muutettakoon niin pian kuin suinkin. Aukaiskaa sitten tämän huoneen ikkunat, että raitis ilma pääsee tänne esteettömästä. Emme kai pelasta vaimoanne kuoleman kielistä senvuoksi, että hän jälleen sairastuisi hoitaessaan kipeää miestään."
Filip ymmärsi tämän neuvon viisauden poistuen vaihtaakseen pukua samalla kuin lääkärikin. Tehtyään sen meni hän vierashuoneeseen, jossa hän tapasi isä Mathiaksen.
"Olitte oikeassa, isä", sanoi Filip istuutuen sohvaan.
"Olen vanha ja epäluuloinen, ja te olette nuori ja luottavainen,
Filip. Toivon kuitenkin vielä kaiken muuttuvan hyväksi."
"Niin toivon minäkin", vastasi Filip. Hän vaipui nyt ajatuksiinsa, sillä kun suurin vaara oli ohi, alkoi hän ajatella, mitä isä Seysen oli kertonut hänelle salaisuudesta, jonka Amine oli paljastanut houriossaan. Huomattuaan Filipin hajamielisyyden ei pappikaan häntä häirinnyt. Kului siten tunti, ennenkuin isä Seysen tuli huoneeseen.
"Kiittäkää Jumalaa, poikani! Amine on herännyt ja on tajuissaan. Nyt on hänen parantumisensa melkein varma. Otettuaan lääkärin määräämää vahvistavaa lääkettä nukkui hän jälleen. Toinen palvelijatar istuu vuoteen vieressä, vaikka hän ei luultavasti herääkään moneen tuntiin. Mutta lyhytkin uni on nykyisissä olosuhteissa hyvin kallisarvoinen eikä häntä senvuoksi saa häiritä. Käsken nyt tuoda tänne virvokkeita, joiden tarpeessa me varmaankin kaikki olemme. Filip, ette ole esitellytkään minua toverillenne, joka näyttää kuuluvan säätyyni."
"Suokaa minulle anteeksi, isä Seysen", sanoi Filip. "Olette varmaankin iloinen saadessanne tutustua isä Mathiakseen, joka on luvannut asua luonani jonkun aikaa. Jätän teidät nyt kahden kesken hankkiakseni teille hieman aamiaista, vaikkakin näin myöhään."
Hän meni keittiöön. Annettuaan siellä olevalle palvelijattarelle tarpeelliset määräykset ja käskettyään tytön viedä aamiaisen vierashuoneeseen otti hän hattunsa ja meni ulos. Hän ei voinut syödä, sillä hän tunsi olevansa kummallisesti kiihtynyt ja kaipaavansa raitista ilmaa voidakseen elää.
Kävellessään tietämättä oikein minne tapasi hän paljon vanhoja tuttuja, jotka onnittelivat häntä kuultuaan vaaran olevan jo ohi. Heiltä sai hän myös kuulla, miten hirveästi tauti oli raivonnut.
Terneusen ja sen ympäristön asukkaista ei ollut enää kolmatta osaakaan elossa ja parantuneet olivat vielä niin heikkoja, etteivät he voineet ryhtyä tavalliseen työhönsä. He olivat voittaneet taudin, muuta kärsivät nyt puutetta.
Filip päätti mielessään käyttää kaikki säästönsä naapuriensa hädän lieventämiseksi. Hän palasi kotiinsa vasta parin tunnin kuluttua.
Amine nukkui vielä ja molemmat papit keskustelivat vierashuoneessa.
"Poikani", sanoi isä Seysen, "keskustelkaamme nyt hieman. Olen jutellut vieraanne kanssa ja hänen kertomuksensa uskomme levenemisestä pakanamaihin on kiinnittänyt suuresti mieltäni. Hän on kertonut minulle paljon, josta voidaan iloita, mutta paljon surullisiakin asioita, muun muassa tuon ihmeellisen kummituslaivankin näyttäytymisen itäisellä merellä. Kuten tästä nyt huomaatte, Filip, tunnen salaisuutenne. Eiköhän olisi parasta, että nyt uskoisitte meille molemmille kaikki tähän kummalliseen kertomukseen liittyvät seikat, että voisimme neuvotella asiasta. Samalla olette tilaisuudessa saamaan neuvoja miehiltä, jotka ovat teitä vanhempia ja virkansa perusteella pätevämpiä ratkaisemaan, onko tuo yliluonnollinen voima lähtöisin hyvästä vai huonosta lähteestä."
"Isä Seysen on oikeassa", huomautti Mathias.
"Jos toimitte kaikkivaltiaan määräyksestä, keille voittekaan paremmin uskoutua ja ketkä voivat paremmin neuvoa teitä kuin ne, jotka ovat hänen palveluksessaan täällä maailmassa? Mutta jos se on paholaisen suunnittelemaa, voivatko ketkään neuvoa teitä paremmin kuin me, joiden velvollisuuksiin kuuluu hänen turmiollisten vaikutustensa vastustaminen? Ajatelkaa sitäkin, Filip, että tämä salaisuus painaa kovasti rakkaan vaimonne mieltä ja voi ehkä viedä hänet hautaan samoin kuin äitinnekin. Niin kauan kuin hän on yhdessä kanssasi, voi hän ehkä kestää sen, mutta ajatelkaa, kuinka monta yksinäistä päivää ja yötä hän saa viettää poissaollessanne ja kuinka paljon hän silloin on toisten avun ja lohdutuksen tarpeessa. Tällainen salaisuus on kuin kalvava mato ja huolimatta hänen suuresta rohkeudestaan lyhentää se hänen ikäänsä, elleivät pyhän kirkon palvelijat vuodata lohduttavaa balsamia hänen sydämeensä. Olitte julma ja itsekäs, Filip, jättäessänne hänet, yksinäisen naisen, suremaan poissa oloanne samalla kun hänen mieltään painoi niin hirveä taakka."
"Olette kumonnut vastustukseni, pyhä isä", vastasi Filip. "Tunnen nyt, että minun jo aikoja sitten olisi pitänyt kertoa teille tämä kummallinen tarina. Ilmoitan nyt kaikki siihen kuuluvat erikoisseikat toivomatta kuitenkaan suurta hyötyä neuvostanne, koska tehtäväni on sellainen, etten voi peräytyä siitä."
Hän kertoi nyt heille hyvin tarkasti kaikki salaisuuteen kuuluvat erikoisseikat koko ajalta huomauttaen lopuksi:
"Kuten kuulitte, olen vannonut pyhästi tekeväni sen ja taivas on ottanut vastaan valani. Minusta tuntuu, etten voi tehdä tässä muuta kuin täyttää velvollisuuteni."
"Poikani, kertomuksenne on niin kummallinen ja kamala, että jollette ole sitä kuvitelleet, se ei kuulu tähän maailmaan. Poistukaa nyt täältä. Keskustelen isä Mathiaksen kanssa tästä vakavasta asiasta ja sittenkuin olemme tulleet jonkunlaiseenkaan tulokseen, ilmoitamme mielipiteemme teille."
Filip meni katsomaan Aminea, joka nukkui vielä. Hän lähetti palvelijattaren pois istuutuen vuoteen viereen. Hän sai olla rauhassa melkein pari tuntia, ennenkuin papit kutsuivat hänet luokseen.
"Olemme keskustelleet kauan tästä kummallisesta ja ehkä yliluonnollisesta asiasta, poikani", sanoi isä Seysen. "Sanoin ehkä, sillä olisin pitänyt äitinne hajanaista kertomusta kuumeisten aivojen kuvitteluna ja samasta syytä olisin ollut taipuvainen uskomaan, että kiihoittunut tilanne äitinne kuollessa samensi hieman järkeänne, mutta kun isä Mathias varmasti vannoo kotimatkallaan nähneensä tuollaisen yliluonnollisen laivan ja kun se täydellisesti sopii kertomaanne kaskuun tukien sitä, myönnän siinä voivan olla jotakin yliluonnollista."
"Muistakaa, että minä ja monet muutkin ovat usein nähneet tuon kummituslaivan", sanoi Filip.
"Niin kyllä", väitti isä Seysen, "mutta onko noista toisista näkijöistä enää muita elossa kuin te? Tämä ei kuitenkaan kuulu asiaan."
"Myönnämme, ettei tässä ole kysymys ihmisten, vaan jonkun korkeamman olennon työstä."
"Korkeamman olennonko? Sanokaa taivaan, niin olette oikeassa."
"Sitä kysymystä ei ole niinkään helppo ratkaista, sillä on olemassa muitakin voimia kuin jumalallisia, nimittäin paholaisen, ihmiskunnan suurimman vihollisen konsteja. Mutta kun paholainen ei voi käyttää voimaansa muuten kuin Jumalan suostumuksella, voimme epäsuorasti myöntää, että tuollaisia merkkejä ja pahoja enteitä joskus voidaan nähdä."
"Olemme siis siitä asiasta samaa mieltä, isä?"
"Emme aivan, poikani. Tässä tapauksessa voi olla mahdollista, että paholainen on saanut vallan käyttää voimaansa tuon laivan kapteenia ja miehistöä vastaan, ja varoitukseksi niin kauheasta rikoksesta voi laivan yliluonnollinen ilmestyminen olla sallittua. Niin paljon uskallamme olettaa. Mutta nyt kysytään ensiksikin, onko tuo kirottu isänne, ja toiseksi, kuinka kauan teidän on jatkettava tuota mieletöntä haluanne, joka mielestäni hyvinkin voi aiheuttaa kuolemanne, mutta ei mitenkään voi pelastaa isäänne tuosta häntä kohdanneesta kirouksesta. Ymmärrättekö tarkoitukseni, Filip."
"Ymmärrän kyllä, mutta —"
"Älkää vastatko minulle vielä. Mielipiteemme on sellainen, että jos nyt kaikki todellakin on, kuten olette ilmoittanut, eivät nuo ilmestykset tule taivaasta, vaan ovat pirun keksinnöitä, joiden avulla paholainen tahtoo viedä teidät vaaroihin ja vihdoin kuolemaan, sillä jos teille todellakin olisi uskottu tuollainen tehtävä, kuten luulette, niin miksi ei sitten laiva näyttäytynyt viimeisen matkanne kestäessä? Kuinka voisitte, vaikka se näyttäytyisikin teille viisikymmentä kertaa, päästä, tekemisiin sen tahi niiden kanssa, jotka ovat vain aaveita kuuluen toiseen maailmaan? Ehdotamme senvuoksi, että käytätte osan noista isänne teille jättämistä rahoistanne sielumessuihin hänen sielunsa pelastamiseksi. Äitinne olisi varmasti menetellyt niin toisissa olosuhteissa. Neuvomme teitä olemaan maissa niin kauan kuin teille annetaan joku uusi merkki, joka todellakin voi vahvistaa otaksumistanne, että teidät todellakin on valittu tämän kummallisen tehtävän suorittajaksi."
"Entä valani, isä, valani, jonka taivas otti vastaan?"
"Poikani, pyhä kirkko voi vapauttaa teidät siitä. Olette nyt antautunut meidän johdettavaksemme ja teidän pitää mukautua päätöksiimme. Jos siinä on jotakin väärää, joudumme me ettekä te siitä vastuuseen, mutta lopettakaamme nyt jo puhe tästä asiasta. Menen yläkertaan ja heti kun vaimonne herää, ilmoitan hänelle varovaisesti kotiintulostanne."
Isä Seysenin mentyä keskusteli Mathias vielä asiasta Filipin kanssa.
Filip lähti sitten kävelemään.
"Uusi merkki, uusi vahvistava merkki", ajatteli Filip. "Minusta tässä on ollut merkkejä ja ihmeitä tarpeeksi. Voihan sentään olla mahdollista, että sielunmessutkin vapauttavat isäni tuosta kauheasta rangaistuksesta. Minua ei kaikissa tapauksissa voida syyttää mistään, koska he päättävät puolestani. No niin, odottakaamme siis uutta merkkiä taivaasta, jos se nyt kerran on välttämätöntä." Filip kulki eteenpäin ajatellen isä Seysenin todistelua, muistellen kuitenkin enemmän Aminea.
Oli jo ilta ja aurinko oli laskemaisillaan. Filip jatkoi kulkuaan, kunnes hän saapui samaan paikkaan, jossa hän oli polvistunut ja vannonut juhlallisen valansa. Aurinko oli nytkin samalla korkeudella ja kaikki muukin oli samanlaista kuin silloinkin. Hän polvistui jälleen, otti kalleuden povestaan ja suuteli sitä. Hän katsoi tarkasti aurinkoa, sillä hän odotti jonkunlaista merkkiä, mutta aurinko laski ja seutu peittyi yön pimeyteen. Merkkiä ei annettu, ja Filip nousi lähtien kotiin päin. Hän oli nyt taipuvaisempi kuin milloinkaan ennen seuraamaan isä Seysenin neuvoa.
Tultuaan kotiin hiipi hän hiljaa yläkertaan Aminen huoneeseen. Amine oli hereillään ja puheli pappien kanssa, mutta vuodeverhot olivat niin edessä, ettei häntä voitu nähdä. Sykkivin sydämin pysähtyi Filip seinän viereen vuoteen luo.
"Sanoitte olevan syytä otaksua, että mieheni on tulossa kotiin", sanoi Amine väsyneellä äänellä. "Oi, ilmoittakaa minulle nuo syyt!"
"Tiedämme hänen laivansa palanneen matkaltaan ja muudan, joka oli nähnyt sen, kertoi matkan sujuneen onnellisesti."
"Miksi hän ei ole sitten tullut tänne? Isä Seysen, hän on joko täällä tahi hän ei ole palannutkaan. Tunnen Filipini erinomaisen hyvin. Sanokaa nyt, onko hän jo saapunut? Teidän ei tarvitse pelätä vastata myöntävästi, mutta jos vastaatte kieltävästi, tapatte minut."
"Hän on täällä, Amine", vastasi isä Seysen. "Hän on tullut kotiin terveenä ja hyvissä voimissa."
"Jumalani, kiitän sinua! Mutta missä hän on? Ah, tämä tietämättömyys on pahempaa kuin kuolema!"
"Täällä minä olen!" huudahti Filip vetäisten verhot syrjään.
Amine nousi iloissaan, ojensi käsivartensa ja vaipui sitten pyörtyneenä takaisin vuoteeseensa. Muutamien sekuntien kuluttua tointui hän kuitenkin todistaen isä Seysenin puheen todeksi, ettei ilo tapa.
Meidän pitää nyt sivuuttaa muutamia päiviä, joiden kuluessa Filip tuskin poistui vaimonsa vuoteen vierestä. Amine parani nopeasti ja niin pian kuin hän oli sen verran voimistunut, että hän itse voi ruveta puhumaan asiasta, kertoi Filip hänelle kaikki matkallaan sattuneet tapahtumat. Hän ilmoitti ripittäneensä itsensä isä Seysenille salaamatta sen aiheuttamia seurauksiakaan. Amine tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi tietäessään saavansa pitää Filipin nyt kotona. Hänkin koetti kaikin voimin suostutella Filipiä myöntymään pappien pyyntöön, ja kuluikin melkoisesti aikaa, ennenkuin Filip jälleen rupesi puhumaan merellelähdöstään.