XIV.
Niin kului kuusi viikkoa, ja parannuttuaan täydellisesti käveli Amine usein ulkoa nojautuen rakastamansa Filipin käsivarteen tahi lepäsi hänen rinnallaan heidän onnellisessa kodissaan. Isä Mathias oli vieläkin heidän vieraanaan. Sielumessut oli maksettu ja isä Seysen oli sitäpaitsi saanut Filipiltä varoja hädänalaisten tilan lieventämiseksi. Oli luonnollista, että Filip ja Amine keskustellessaan toistensa kanssa puhuivat enimmäkseen tuosta päätöksestä, jonka nuo molemmat papit olivat tehneet Filipin isän jatkuvasta hakemisesta. Filip oli vapautettu valastaan, mutta vaikka hän alistuikin hengellisten neuvonantajiensa päätökseen, ei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Vaikka hänen rakkautensa Amineen ja Aminen toivo, että hän pysyisi kotona, vahvistivat isä Seysenin määräystä, soimasi omatunto häntä kuitenkin pyhän velvollisuuden laiminlyömisestä. Amine huomasi usein hänen otsansa synkistyvän ymmärtäen syyn siihen, mutta silloin aloitti hän uudestaan todistelunsa hyväilyineen, niin että Filip unhotti kaiken muun maailmassa paitsi hänet.
Eräänä aamuna heidän istuessaan ruohopenkillä ja sitoessaan kukkakimppuja käytti Amine tilaisuutta hyväkseen puhuakseen muutamasta tähän asti koskettelemattomasta asiasta.
"Filip", sanoi hän, "uskotko uniin? Luuletko meidän niissä näkevän jotakin yliluonnollista?"
"Tietysti" vastasi Filip. "Raamatussahan on monessa paikassa epäämättömät todistukset siitä."
"Mutta miksi et sitten koeta päästä epäilyksistäsi niiden avulla?"
"Rakkahin Amine, unet tulevat pyytämättä. Emme voi käskeä emmekä estää niitä."
"Kyllä, Filip. Sano vain haluavasi uneksia asiasta, joka painaa enimmän mieltäsi, niin toivosi toteutuu."
"Aivanko totta?"
"Kyllä, Filip. Omaan sellaisen voiman, vaikka en ole puhunut siitä sinulle ennen. Äitini ilmoitti minulle salaisuuden ja paljon muutakin, jota en viime aikoina ole muistanutkaan. Tiedäthän, Filip, etten milloinkaan valehtele? Jos haluat, saat uneksia tuosta haluamastasi asiasta."
"Mutta auttaisiko se mitään, Amine? Jos omaat sellaisen voiman, olet varmaankin saanut sen jostakin muualta."
"Tietysti. Isänmaassani on vielä käytännössä voimia, joista et ole kuullut puhuttavankaan. Minulla on muudan taikakeino, joka aina tehoo."
"Taikakeinoko, Amine? Harjoitatko noituutta? Sellaiset voimat eivät ole peräisin taivaasta."
"Sitä en tiedä, mutta sellainen voima on kuitenkin olemassa."
"Se on varmaankin paholaisen antamaa."
"Miksi niin, Filip? Vetoan omien pappienne sanoihin, ettei paholainen voi käyttää voimiaan muuten kuin Jumalan luvalla. Vaikka se siis olisikin noituutta, ei se toteutuisi, ellei taivas sitä tahtoisi. En näe kuitenkaan mitään syytä, miksi se olisi peräisin pahoista lähteistä. Rukoilemmehan useinkin, että meille unessa näytettäisiin, miten meidän pitää menetellä tukalissa asioissa. Paholainen johtaisi meidät varmasti paljon mieluummin väärälle tielle kuin oikealle."
"Amine, meitä voidaan kyllä varoittaa unessa, kuten muinoin patriarkkojakin, mutta jos käytämme salaperäisiä ja synnillisiä keinoja manataksemme näkyjä, teemme silloin liiton paholaisen kanssa."
"Mutta eihän paholainen voi tehdä sellaista liittoa, elleivät korkeammat voimat sitä salli. Filip, olet väärässä. Tiedämme voivamme uneksia haluamastamme asiasta, jos seuraamme määrättyjä neuvoja. Suo minulle anteeksi, Filip, mutta eikö teidänkin uskonnossanne pidä seurata muutamia erikoisia määräyksiä, kuten meidänkin? Meillehän opetetaan, että jollei lasta kasteta, joutuu se iankaikkiseen kadotukseen."
Filip ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin hän sanoi hiljaa:
"Pelkään, Amine, että —"
"Mutta minä en pelkää mitään, Filip, silloin kun aikomukseni ovat hyvät. Käytän erityisiä keinoja saavuttaakseni tarkoitukseni. Mutta mikä tuo tarkoitus tässä tapauksessa on? Vain se, että haluan tietää taivaan tahdon tässä asiassa, jos se suinkin on mahdollista. Vaikka se tapahtuisikin paholaisen avulla, niin mitä sitten. Hänhän tulee silloin palvelijakseni eikä käskijäkseni ja taivas panee hänet silloin työskentelemään hänen omia tarkoitusperiään vastaan." Aminen silmät salamoivat hänen lausuessaan nämä rohkeat sanat.
"Käyttikö äitisi useinkin hyväkseen tuota taitoaan?" kysyi Filip hetkisen kuluttua.
"Ei minun tietääkseni, vaikka hänen sanottiin olevankin hyvin perillä siinä. Kuten tiedät, kuoli hän nuorena, sillä muuten olisin saanut tietää enemmänkin. Luuletko, Filip, että tässä maailmassa asuu vain tällaisia alhaisia maastaluotuja, heikkoja ja kuolevaisia olentoja kuin me olemme? Etkö ole raamatussa nähnyt lukemattomia todistuksia siitä, että ihmisten joukossa toimii korkeampiakin olentoja? Miksi ei sellaista voisi vieläkin tapahtua? Miksi olisi suurempi synti pyytää heiltä apua nyt kuin tuhat vuotta sitten? Miksi otaksut, että heillä siihen aikaan oli oikeus oleskella täällä maailmassa? Mihin he ovat joutuneet? Ovatko he kuolleet, vai onko heidät kutsuttu takaisin jonnekin? Mihin sitten? Taivaaseenko? Jos he ovat palanneet taivaaseen, ovat maailma ja ihmiset joutuneet paholaisen ja hänen apulaistensa valtaan. Luuletko meidän ihmisraukkojen olevan niin hylätyitä? Sanon sinulle suoraan, etten minä ainakaan usko sellaista. Emme ole enää yhteydessä muinaisuuden hyvien henkien kanssa, koska olemme tulleet niin sivistyneiksi ja ylpeiksi, ettemme välitä heistä, mutta olen kuitenkin varma, että sellaisia on vieläkin olemassa. Sano minulle vilpittömästi, Filip, luuletko kaiken, mitä sinulle unessa näytetään, olevan vain mielikuvitusta."
"En, Amine, mutta toivoisin voivani uskoa niin."
"No silloinhan on väitteeni todistettu, sillä miksi eivät muutkin voisi saada samanlaisia ilmoituksia kuin sinäkin? Et voi sanoa, millainen voima siinä on vaikuttamassa; papit syyttävät siitä paholaista, mutta itse luulet sen tulevan korkeammalta taholta. Voiko kukaan samanlaisista syistä sanoa, mistä unet johtuvat?"
"Aivan niin, Amine, mutta oletko varma voimastasi?"
"Olen, ja jos joku korkeampi olento unessasi haluaa ilmoittaa sinulle jotakin, voit uskoa tuohon sanomaan ehdottomasti. Saattaa käydä niinkin, ettet uneksikaan, jolloin tunnit kuluvat raskaassa unessa, tahi yhtyy unesi tuohon kysymykseen, jonka ratkaisua haluat."
"Siinä tapauksessa olen tehnyt päätökseni, Amine. Haluan uneksia, sillä sieluani kiusaavat nämä ristiriitaiset epäilykset. Minun täytyy saada selville, teenkö oikein vai väärin. Tulevana yönä käytän taitoasi hyväkseni."
"Ei! Et tulevana etkä vielä seuraavanakaan yönä, Filip. Ihmettelenpä, oletko laisinkaan muistanut, että minä tällä ehdotuksellani vastustan omia toiveitani? Aavistan nimittäin, että unesi vastustaa niitä ja käskee sinun täyttää velvollisuutesi, sillä sanoakseni suoraan, en luota noiden pappien mielipiteeseen. Olen vaimosi, Filip, ja velvollisuuteni on pitää huolta, ettei sinua petetä. Koska tunnen keinoja, joiden avulla voit saada selville velvollisuutesi, tarjoan ne käytettäväksesi. Lupaa minulle, jos onnistun, palkitsevasi minua täyttämällä eräs pyyntöni."
"Suostun siihen, Amine, tietämättä, mikä se onkaan", vastasi Filip nousten penkiltä. "Mutta palatkaamme jo kotiin."
Kerroimme, että Filip ennen matkustamistaan Bataviassa oli sijoittanut suurimman osan rahoistaan yhtiön osakkeihin. Niiden tuottama korko riitti aivan hyvin Aminen pieniin tarpeihin, ja tullessaan kotiin huomasi Filip Aminen haltuun jättämänsä omaisuuden lisääntyneen. Maksettuaan sielumessut ja annettuaan isä Seysenille rahaa köyhien avustamiseksi oli hänellä vielä melkoisesti rahaa, jolla hän osti uusia osakkeita.
Äskeisen keskustelun aiheeseen ei enää koskettu, sillä Filip ei pitänyt siitä, että Amine harjoitti tuollaisia salaperäisiä temppuja, joiden vuoksi hän varmaankin joutuisi kirkon kiroukseen, jos papit vain saisivat kuulla niistä. Hän ei voinut kuitenkaan muuta kuin ihailla Aminen todistelun rohkeutta ja voimaa, vaikka hän ei mielellään sallinutkaan toteuttaa sitä. Oli jo kulunut kolme päivää eikä asiasta oltu puhuttu sen enempää.
Filip heittäytyi vuoteelleen ja nukkui pian raskaasti, mutta Amine ei nukkunut. Varmistuttuaan, ettei Filip enää heräisi nousi hän hiljaa ja pukeutui. Hän poistui huoneesta ja kun hän noin neljännestunnin kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan pieni pata, jossa oli hehkuvia hiiliä. Toisessa kädessään oli hänellä pari pientä pergamenttirullaa, jotka oli sidottu nuoralla kapeaan nauhaan. Toisen hän kiinnitti varovaisesti miehensä otsaan ja toisen hänen käsivarteensa. Heitettyään suitsutusaineita pataan ja kun Filipiä ei enää voitu erottaa savusta, mumisi hän muutamia loitsuja, heilutteli hänen yläpuolellaan pientä oksaa, veti sitten vuodeverhot kiinni, vei padan pois ja istuutui miehensä viereen.
"Jos nyt tämä on jotakin synnillistä", ajatteli Amine, "rangaistaan tästä minua eikä häntä. He eivät voi sanoa, että hän on tehnyt jotakin sellaista, joka on laitonta ja pappien kieltämää. Otan mielelläni vastuun niskoilleni." Hänen halveksiva hymynsä ilmaisi, ettei hän suurestikaan kunnioittanut uutta uskontoaan.
Filip nukkui raskaasti vielä aamunkin koittaessa. "Nyt se jo riittää", sanoi Amine nähdessään auringon nousevan. Hän heilutti jälleen oksaa Filipin yläpuolella ja huudahti: "Herää, Filip!"
Filip säpsähti, avasi silmänsä ja nojautui käteensä kuin kootakseen ajatuksensa.
"Missä olenkaan?" huudahti hän. "Omassa vuoteessaniko?" Sivellessään otsaansa sai hän käteensä pergamenttirullan. "Mikä tämä on?" jatkoi hän reväisten rullan irti ja katsellen sitä. "Entä Amine, niissä hän on? Hyvä Jumala, millainen uni! Ja tuossa on toinenkin!" huudahti hän huomattuaan rullan vasemmassa käsivarressaan. "Ah, ymmärrän nyt! Tämä on sinun työtäsi, Amine." Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen ja painoi päänsä tyynyihin.
Amine oli sillä aikaa hiipinyt vuoteeseen Filipin viereen. "Nuku,
Filip, nuku", sanoi hän kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen.
"Keskustelkaamme vasta sitten kuin heräämme toisen kerran."
"Oletko siellä, Amine?" kysyi Filip pyörällä päästään. "Luulin olevani yksinäni ja olen uneksinut, että…" Hän nukkui jälleen, ennenkuin hän ennätti lopettaa lausettaankaan. Koska Aminekin oli väsynyt valvomisesta, nukkui hänkin ja oli onnellinen.
Isä Mathias sai sinä aamuna odottaa melko kauan aamiaistaan, sillä Filip ja Amine tulivat alakertaan pari tuntia myöhemmin kuin tavallisesti.
"Tervetuloa, lapseni", sanoi hän, "olette myöhäisiä tänään."
"Niin, isä", vastasi Amine. "Filip nukkui ja minä valvoin päivänkoittoon asti."
"Ei suinkaan hän ole ollut sairas, toivoakseni", sanoi pappi.
"Ei, mutta en voinut nukkua", vastasi Amine.
"Otaksun niin olleen, että olette viettänyt yönne rukoillen ja paastoten, vai mitä?"
Filipin selkää karmi, sillä hän tiesi, että jos pappi vain olisi tiennyt valvomisen syyn, olisi se hänen mielestään ollut kaikkea muuta kuin uskonnon sääntöjen mukaista. Amine jatkoi kumminkin nopeasti:
"Olen todellakin seurustellut korkeampien voimien kanssa niin paljon kuin se vähäisille voimilleni on ollut mahdollista."
"Siunatkoon pyhä kirkkomme teitä, lapseni", sanoi vanhus laskien kätensä hänen päälaelleen, "ja teitäkin, Filip."
Filip istuutui levotonna pöytään, mutta Amine ei ollut niinä miehinäkään, että jotakin tavatonta olisi sattunut.
Heti syötyään lähtivät he kävelemään. He kulkivat vaitiollen, kunnes saapuivat samalle pienelle nurmikolle, jossa Amine oli ensimmäisen kerran ehdottanut Filipille, että hän saisi koettaa selittämätöntä voimaansa. Hän istuutui ja Filip sijoittui vaitiollen hänen viereensä.
"Filip", sanoi Amine tarttuen hänen käteensä ja katsoen häneen tarkkaavaisesti, "näit unta viime yönä, eikö niin?"
"Kyllä, Amine", vastasi Filip vakavasti.
"Kerro minulle unesi, että saan selittää sen sinulle."
"Pelkään, ettei se kaipaa minkäänlaisia selityksiä, Amine. Haluan vain tietää, mikä tuon unen aiheutti."
"Kerro se minulle ensin", sanoi Amine tyynesti.
"Minusta tuntui kuin olisin ollut erään laivan kapteenina sen purjehtiessa Hyväntoivonniemen ympäri. Meri oli melkein tyyni, sillä tuuli hyvin heikosti. Ollessani laivan perässä laski aurinko, tähdet alkoivat tuikkia ja koska ilma oli lämmin, paneuduin pitkäkseni kannelle ja katselin taivasta. Olin nukkuvinani ja heräsin tunteeseen kuin olisin ollut vajoamaisillani pohjaan. Katsoessani ympärilleni huomasin kaiken kadonneeksi ja minä kelluin suuressa kauniissa simpukassa äärettömällä merellä. Pelkäsin liikkua, sillä silloin olisi heilakka alukseni voinut kaatua ja minä hukkua. Vihdoin huomasin simpukan keulan vajoavan veteen ja heti senjälkeen näin pienen valkoisen käden, joka oli tarttunut simpukan laitaan. Koetin olla liikkumatta ja huutaa, että pieni laivani vaipuu pohjaan, mutta en voinut. Vähitellen kohosi muudan olento aalloista ja nojasi molemmat käsivartensa simpukan laitaan. Edessäni oli hyvin kaunis nainen.
"'Filip Vanderdecken', sanoi hän lempeästi, 'mitä pelkäät? Eikö elämäsi ole vihitty korkeampaan tarkoitukseen?'
"'En tiedä', vastasin, 'tiedän vain sen, että se on vaarassa.'
"'Vaarassako?' vastasi hän. 'Silloin se oli vaarassa, kun uskoit sen noiden hauraiden ihmistöiden varaan, joita aallot niin mielellään särkevät palasiksi, mutta ei nyt ollessasi simpukassa, jota aallot palvelevat. Filip Vanderdecken, olet varmaankin tullut etsimään isääsi?'
"'Niin olenkin', vastasin. 'Eikö taivaan tahto ole sellainen?'
"'Kohtalosi on sellainen ja kohtalo johtaa kaikkia tässä ja tulevassa elämässä. Lähdemmekö etsimään häntä yhdessä? Tämä simpukka on minun. Et tiedä, miten sitä ohjataan. Autanko sinua?'
"'Kantaakohan se meidät molemmat?'
"'Sen saat pian nähdä', vastasi hän nauraen poistuen keulasta ja näyttäytyen heti sivulla, joka ei kohonnut enempää kuin kolme tuumaa vedestä. Kauhistuksekseni istuutui hän laidalle, mutta hänen painonsa ei näyttänyt vaikuttavan mitään. Heti rupesi simpukka kiitämään eteenpäin kovaa vauhtia hänen tahtonsa kuljettamana.
"'Pelkäätkö, Filip Vanderdecken?'
"'En', vastasin.
"Hän siveli kädellään otsaansa ja työnsi syrjään tukkansa, joka oli osaksi peittänyt hänen kasvonsa, sanoen minulle: 'Katso minuun!' Tottelin kehoitusta ja näin sinut edessäni."
"Minutko?" huudahti Amine hymyillen.
"Niin, Amine, juuri sinut! Lausuin nimesi ja kiersin käsivarteni ympärillesi. Tunsin, että voin jäädä luoksesi ja purjehtia maailman ympäri iankaikkisesti kanssasi."
"Jatka, Filip", sanoi Amine tyynesti.
"Minusta tuntui, että purjehdimme tuhansia ja taasen tuhansia penikulmia sivuuttaen ihania saaria. Joskus olimme maan läheisyydessä ja joskus kaukana merellä.
"'Emme löydä isääsi näin tyyniltä vesiltä', sanoit. 'Meidän pitää hakea muualta.'
"Laineet tulivat vähitellen yhä korkeammiksi, kunnes niiden raivo muuttui aivan hirveäksi. Hirmuiset aallot heittelivät simpukkaamme kuin lastua, mutta me purjehdimme turvallisesti laineilla, jotka olisivat murskanneet suuren laivankin.
"'Pelkäätkö nyt, Filip?' kysyit minulta.
"'En', vastasin. 'Ollessani kanssasi, Amine, en pelkää mitään.'
"'Olemme nyt jälleen Hyväntoivonniemen luona', sanoit, 'ja täältä mahdollisesti voit löytää isäsi. Katsokaamme tarkasti ympärillemme, sillä jos kohtaamme laivan, on se varmasti hänen. Ei mikään muu kuin kummituslaiva voi pysyä pinnalla tällaisessa myrskyssä.'
"Kiidimme vuorenkorkuisten aaltojen yli ja vihdoinkin huomasimme erään laivan, jota hirmumyrsky lennätteli sinne tänne.'
"'Tuolla on isäsi laiva, Filip!' huusit sinä.
"Lähestyimme sitä nopeasti, he huomasivat meidät ja käänsivät laivansa vastatuuleen. Laskimme sen sivulle, meille heitettiin nuoratikkaat ja vaikka ei mikään vene olisi voinut kestää aalloissa, ei simpukallamme ollut mitään hätää. Katsoin ylöspäin ja näin isäsi, Amine, ja kuulin hänen antavan käskyjään. Riuhtaisin kalleuden poveltani näyttäen sitä hänelle. Hän hymyili seisoessaan komentosillalla ja pitäessään kiinni rikistä. Aioin juuri kiivetä laivaan, sillä köysitikkaat oli heitetty minulle, kun kuulin kauhean huudon ja muudan mies hyppäsi laivan laidalta simpukkaamme. Huudahdit, liuvuit pois laidalta ja katosit laineihin, ja samassa silmänräpäyksessä erosi simpukka ajatuksen nopeudella laivasta sijaasi tulleen miehen ohjaamana. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän ruumistani. Käännyin katsomaan uutta toveriani ja näin Schriftenin, tuon silmäpuolen roiston, joka hukkui joutuessamme haaksirikkoon Taffel-lahdessa.
"'Ei, ei! Ei vielä!' huusi hän.
"Toivottomuudessani ja raivoissani pukkasin hänet simpukasta mereen, jonne hän katosi.
"'Filip Vanderdecken', sanoi hän uidessaan pois, 'tapaamme vielä toisemme!'
"Inhoten käänsin pois pääni, ja samalla täyttyi vesisimpukkani ja upposi. Taistelin veden alla ja minusta tuntui kuin olisin vajonnut yhä syvemmälle, mutta en tuntenut mitään tuskia. Silloin heräsin."
"No, Amine", sanoi hän hetkisen kuluttua, "mitä ajattelet unestani?"
"Sehän näyttää selvästi, että olen ystäväsi ja Schriften vihollisesi, vai mitä?"
"Myönnän sen mielelläni, mutta hänhän on kuollut."
"Aivan varmastiko?"
"Niin, sillä olisin kai tavannut hänet, jos hän olisi pelastunut."
"Niin kyllä, mutta unessasi on asia hieman toisin. Filip, mielestäni ei untasi voida selittää muuten kuin yhdellä tavalla: sinun pitää edelleenkin pysyä maissa. Papithan ovat neuvoneet samaa. Sinun pitää odottaa kaikissa tapauksissa lisää neuvoja. Unessasi olin luotettava luotsisi, anna minun ohjata sinua täälläkin."
"Olkoon niin, Amine. Vaikka omituinen taitosi sotiikin pyhää oppiamme vastaan, selität kuitenkin unen kirkon palvelijoiden neuvojen mukaan."
"Niin teenkin. Alutta lopettakaamme nyt jo keskustelumme tästä asiasta. Jos sellainen aika vielä koittaa, ei Aminesi tahdo estää sinua täyttämästä velvollisuuttasi. Mutta muista, että olet luvannut täyttää erään toivomukseni pyytäessäni sitä sinulta."
"Niin olenkin, mutta sano minulle, mitä toivot."
"En tällä haavaa mitään. Kaikki toivoni ovat toteutuneet. Olethan sinä luonani, Filip", vastasi Amine kietoen hellästi käsivartensa miehensä kaulaan.
XV.
Noin kolmen kuukauden kuluttua tästä keskustelusta istuivat Amine ja Filip jälleen tuolla turvepenkillä, josta oli tullut heidän mielipaikkansa. Isä Mathiaksesta ja isä Seysenistä oli tullut hyvät ystävät ja nuo molemmat papit olivat melkein yhtä erottamattomat kuin Filip ja Amine. Koska Filip oli päättänyt, ettei hän rupea täyttämään kummallista ja kauheata velvollisuuttaan, ennenkuin hän saa jonkun uuden merkin, elivät nuoret aviopuolisot onnellisina keskenään puhumatta lainkaan tuosta surullisesta asiasta. Filip, joka palatessaan kotiin oli heti pyytänyt uutta tointa yhtiön johtokunnalta vaatien kapteenin paikkaa, ei ollut sen jälkeen tehnyt mitään tuon toivonsa toteuttamiseksi eikä käynyt Amsterdamissakaan.
"Pidän niin tästä paikasta, Filip", sanoi Amine. "Keskustelimme täällä, onko luvallista manata unia esille, ja täällä kerroit minulle unesi, jonka selitin sinulle."
"Aivan niin, Amine, mutta jos tiedustelisit isä Seysenin mielipidettä, tuomitsisi hän tekosi vääräuskoiseksi ja paheksuttavaksi."
"Tuomitkoon hän vain, jos häntä huvittaa. Voin kertoa sen hänelle peittelemättä."
"Parasta on kumminkin, että annat sen olla tekemättä. Älkäämme ilmaisko salaisuutta muille."
"Luuletko, että isä Mathiaskin suuttuisi minulle?"
"Kyllä, aivan varmasti."
"Mutta en minä. Ukko on niin hyväntahtoinen ja vapaamielinen, että oikein ihailen häntä. Haluaisin mielelläni puhua hänen kanssaan tästä asiasta."
Aminen puhuessa huomasi Filip jonkun koskettavan olkapäähänsä ja äkkinäinen väristys vapisutti häntä. Kääntäessään päätään huomasi hän Ter Schellingin luotsin, Schriftenin, vieressään. Schriftenillä oli kirje kädessään. Tämän pahansuovan inhoittavan olennon ilmestyminen säikähdytti Filipiä niin, että hän huudahti: "Laupias taivas, onko se mahdollista?"
Amine oli myös katsonut sinnepäin ja kätki nyt kasvonsa käsiinsä purskahtaen itkuun. Hän ei itkenyt pelosta, vaan vakaumuksesta, että hänen miehensä saa rauhan vasta haudassa.
"Filip Vanderdecken, hi, hi", sanoi Schriften, "tuon teille kirjeen johtokunnalta."
Filip otti kirjeen, mutta ennenkuin hän avasi sen, katsoi hän luotsia tiukasti silmiin. "Luulin", sanoi hän, "teidän hukkuneen laivamme joutuessa haaksirikkoon. Miten pelastuitte?"
"Mitenkö pelastuin? Sallikaa minun kysyä, miten te pelastuitte?"
"Laineet heittivät minut maalle", vastasi Filip, "mutta —"?
— "mutta", keskeytti Schriften, "hi, hi! Laineiden ei olisi pitänyt heittää minua maalle, vai mitä?"
"Miksi ei? Enhän ole sanonut mitään sellaista."
"Ette kyllä, mutta otaksun teidän sellaista toivoneen. Pelastuin siitä samoin kuin tekin, aallot heittivät minutkin rannalle. Mutta minulla ei ole aikaa viipyä. Olen toimittanut tehtäväni!"
"Odottakaahan vielä hieman!" huudahti Filip. "Tuletteko jälleen samaan laivaan kuin minäkin?"
"Menisin paljon mieluummin johonkin muuhun, herra Vanderdecken, sillä enhän minä hae kummituslaivaa." Sanottuaan sen poistui pieni mies nopeasti.
"Eikö tätä voida sanoa kehoitukseksi, Amine?" kysyi Filip pitäen kirjettä kädessään avaamatta sitä.
"Aivan varmasti. Tuo pahansuova lähettiläs näyttää nousseen haudastaan tuodakseen sen sinulle. Suo minulle anteeksi, Filip, etten voinut hillitä mieltäni. Lupaan olla vasta rohkeampi."
"Amine-raukka!" vastasi Filip surullisesti. "Ah, miksi en lähtenyt yksinäni tälle pyhiinvaellusmatkalleni? Olin itsekäs sitoessani sinut niin suureen suruun ja aiheuttaessani sinulle niin paljon levottomuutta ja huolta."
"No kuka ne sitten jakaisi kanssasi, rakas Filip, ellei sydämesi valittu? Tunnet minut huonosti, jos luulet minun pelkäävän velvollisuuteni täyttämistä. Ei, Filip, haluan surra kanssasi ja keventää hieman kuormaasi. Olen ylpeä saadessani olla sellaisen miehen vaimo, jolle on määrätty niin kunniakas tehtävä. Rakas Filip, lue nyt kirje."
Filip ei vastannut, vaan mursi sinetin ja luki kirjeestä, että hänet oli määrätty Vrov Katarinan ensimmäiseksi perämieheksi. Hänen käskettiin saapua laivaan niin pian kuin suinkin valvomaan sen lastaamista. Kirjeessä, jonka johtokunnan sihteeri oli kirjoittanut, ilmoitettiin vielä, että hänestä tämän matkan jälkeen tehdään varmasti kapteeni. Ehdoista saa hän sopia tarkemmin johtokunnan kanssa tultuaan Amsterdamiin.
"Luulin, että sinusta jo nyt tehtäisiin kapteeni", sanoi Amine surullisesti.
"Siinä luulossa olen minäkin ollut", vastasi Filip, "mutta kun en ole painostanut hakemustani, ei siihen ole kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Saan syyttää siitä itseäni."
"Ja nyt se on varmaankin myöhäistä?"
"Niin on, rakkaani, mutta mitä sen on väliä? Teen tämän matkan mielelläni ja ehkä mieluumminkin ensimmäisenä perämiehenä."
"Filip, voin nyt tunnustaa, että olen pettynyt toiveissani. Odotin varmasti, että saat laivan komennettavaksesi. Etkö muista, että pyysin sinulta lupauksen silloin kun kerroit minulle unesi? Nyt sanon, mitä aioin silloin pyytää sinulta. Tahdoin vain, rakas Filip, että lupaisit minun lähteä mukaasi. Ollessani luonasi en välitä mistään. Voin olla silloin onnellinen huolimatta kaikista puutteista ja vaaroista, mutta jäädessäni yksikseni tänne niin pitkäksi ajaksi hautomaan surullisia ajatuksiani, kun muutenkin olen kärsimätön ja levoton, se, rakas Filip, on onnettomuuden huippu, ja se tulee taasen osakseni matkustettuasi pois. Muista, että olen saanut lupauksesi, Filip. Päästyäsi kapteeniksi voit ottaa vaimosikin mukaasi. Tämä on katkera pettymys minulle, että minun nyt on pakko jäädä kotiin. Lohduta minua senvuoksi jollakin tavoin, että saan tulla mukaasi seuraavalla kerralla, jos taivas suo sinun vielä palata."
"Lupaan sen, Amine, koska sitä niin välttämättä haluat. En voi kieltää sinulta mitään, vaikka aavistus sanookin minulle, että onnemme on mennyttä. En ole mikään kaukonäkijä, mutta koska olen kummallisella tavalla yhteydessä tämän ja tulevan maailman kanssa, tuntuu minusta, että pieni osa tulevaisuudestakin on tiedossani. Olen antanut sinulle lupaukseni, Amine, mutta toivon voivani peruuttaa sen."
"Jos joudumme perikatoon, Filip, on se kohtalomme, emmekä voi sitä välttää."
"Amine, meille on annettu vapaa tahto toimia, ja senvuoksi onkin kohtalomme osaksi omissa käsissämme."
"Niin, sellaista uskoa tyrkytti isä Seysenkin minulle, mutta hänen todistelujaan en ymmärtänyt. Toivon, että uskontonne olisi yksinkertaisempi. Tähän saakka on tuo hyvä mies — sillä hän on todellakin hyvä — onnistunut vain herättämään epäluuloni."
"Niiden avulla rupeat sinä vielä uskomaankin, Amine."
"Ehkä, mutta mielestäni edistyn hyvin huonosti. Lähdetään jo kotiin,
Filip. Sinun pitää matkustaa Amsterdamiin ja minä tulen mukaasi.
Aminesi hymyn pitää ainakin lohduttaa sinua päivän vaivojen jälkeen
ennen matkustamistasi. Eikö niin?"
"Kyllä, rakkaani. Aioin ehdottaakin sitä sinulle. Ihmettelen kuitenkin suuresti, miten Schriften voi tulla tänne. Totta on, etten nähnyt hänen ruumistaan, mutta hänen pelastuksensa tuntuu minusta sentään ihmeelliseltä. Missä hän on mahtanutkaan olla? Mitä luulet, Amine?"
"Samaa kuin ennenkin. Hän on pahasilmäinen pahahenki, joka jostakin syystä on saanut luvan oleskella maailmassa ihmishaamussa. Hän liittyy varmasti jollakin tavoin kummalliseen kohtaloosi. Ah, kunpa minulla olisi äitini voimat! Mutta nythän unhotan, ettet salli minun puhua sellaisista asioista, Filip, ja minä vaikenenkin."
Filip ei vastannut ja vaipuneina omiin ajatuksiinsa palasivat he kotiin. Vaikka Filip oli jo tehnytkin päätöksensä, lähetti hän kuitenkin portugalilaisen papin hakemaan isä Seyseniä neuvotellakseen heidän kanssaan saamastaan kehoituksesta. Selitettyään heille vielä kerran kaikki Schriftenin kuolemaan liittyvät seikat meni hän Aminen luo jättäen nuo molemmat papit keskustelemaan. Kului pari tuntia, ennenkuin he kutsuivat Filipin puheilleen, ja silloin näytti isä Seysen Filipin mielestä olevan aivan pyörällä päästään.
"Poikani", hän sanoi, "emme ymmärrä ollenkaan, mitä meidän pitää ajatella. Olemme toivoneet, että käsityksemme tästä ihmeellisestä asiasta olisi oikea luullessamme paholaisen panneen sen toimeen, ja siinä tapauksessa olisivat rukouksemme ja messumme tehneet tyhjäksi hänen voimansa. Kirje ei luonnollisestikaan merkitse mitään, mutta sen tuojan ilmestyminen jälleen näkyviin on kysymys, jota emme voi niin vain sivuuttaa. Eikö ole kumminkin mahdollista, Filip, että hän on pelastunut samoin kuin tekin?"
"Myönnän sen mahdolliseksi", vastasi Filip. "Laineet ovat voineet heittää hänet rannalle ja hän on ehkä sitten lähtenyt toiselle suunnalle kuin minä. Mutta koska olette kysynyt mielipidettäni, ilmoitan suoraan, etten usko hänen kuuluvan tämän maailman asukkaihin. Tiedän varmasti, että hän jollakin salaperäisellä tavalla liittyy kohtalooni. Mutta sitä kuka hän on ja mitä hänellä on mielessä, en luonnollisestikaan tiedä."
"Siinä tapauksessa, poikani, emme voi neuvoa teitä. Teidän pitää nyt toimia omalla vastuullanne omien mielipiteittenne mukaan. Päätöksiänne emme aio moittia, vaan tahdomme rukoilla teille taivaan suojelusta."
"Olen aikonut, pyhä isä, noudattaa kehoitusta."
"Kuten haluatte, poikani. Matkallanne voi ehkä sattua jotakin, joka auttaa teitä ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tunnustan, etten voi ymmärtää sitä ollenkaan."
Isä Mathias käytti nyt tilaisuutta hyväkseen kiittääkseen Filipiä vieraanvaraisuudesta. Hän sanoi aikovansa palata Lissaboniin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Muutamien päivien kuluttua sanoivat Filip ja Amine jäähyväiset papeille matkustaen Amsterdamiin. Isä Seysen lupasi pitää huolta talosta Aminen kotiintuloon asti. Heidän tultuaan perille meni Filip heti puhuttelemaan yhtiön johtokuntaa, joka lupasi hänelle oman laivan komennettavaksi heti hänen palattuaan tältä matkaltaan, asettaen kuitenkin sellaisen ehdon, että hänen oli ruvettava osakkaaksi laivaan. Filip suostui siihen ja meni sitten katsomaan Vrov Katariinaa. Sitä ei oltu vielä rikattukaan ja laivaston luultiin pääsevän lähtemään vasta parin kuukauden kuluttua. Laivassa oli vain muutamia miehiä eikä kapteeni, joka asui Dortrechtissa, ollut vielä tullut alukseen.
Vrov Katariina oli suurempi kuin monet muut laivat, mutta se oli vanha ja huonosti rakennettu. Koska se kumminkin oli tehnyt monta matkaa Intiaan ja palannut onnellisesti takaisin, ei yhtiö varmaankaan olisi käyttänyt sitä, ellei se olisi ollut varma sen merikelpoisuudesta. Annettuaan muutamia käskyjä laivassa olleille miehille palasi Filip hotelliin, josta hän oli vuokrannut huoneet itselleen ja Aminelle.
Seuraavana päivänä Filipin valvoessa laivan taklaamista tuli kapteeni. Tultuaan kannelle riensi hän heti halailemaan isoamastoa tahraten siinä hommassa nuttunsa melko pahasti. "Ah, rakas Vrovini, rakas Katariinani!" huudahti hän puhuen kuin naiselle, "kuinka voit? Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen. Et pidä tällaisesta joutenolosta, mutta pian sinä jälleen pääset käsiksi työhön ja tulet kauniiksi."
Miestä, joka tällä tavoin tunnusti rakkautensa laivalleen, sanottiin Wilhelm Barenziksi. Hän oli nuori, näöstä päättäen ei vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, pienikasvuinen ja hento. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikkakin hieman naiselliset. Liikkeet olivat nopeat ja levottomat, ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hänellä ei olisi ollut kaikki ruuvit paikoillaan.
Kun Filip esitteli itsensä, sanoi hän: "Ah, vai olette te Vrov Katariinan ensimmäinen perämies. Siinä tapauksessa voitte sanoa olevanne onnellinen, hyvä herra. Lähinnä kapteenia on tämän laivan ensimmäisellä perämiehellä kadehdittavin asema maailmassa."
"Ei ainakaan laivan kauneuteen nähden", huomautti Filip, "mutta sillähän voi olla muita hyviä ominaisuuksia."
"Laivan kauneuteenko nähden? Mitä sanottekaan, herra? Sanon samoin kuin isänikin ennen minua, että tämä on maailman kaunein laiva puhumattakaan sen monista muista hyvistä ominaisuuksista."
"Olen iloinen kuullessani sen, herra kapteeni", vastasi Filip. "Se todistaa, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mutta kai tämä sentään on melko vanha?"
"Vanhako? Vain kahdeksankolmattavuotias, siis nuoruutensa parhaimmassa kukoistuksessa. Odottakaahan vain, rakas herra, kunnes näette sen tanssivan laineilla, niin silloin ette teekään muuta kuin puhutte päivät pitkät kanssani sen kelpoisuudesta. Olen melkein varma siitä, että meillä tulee olemaan hyvin hauskaa yhdessä."
"Kyllä kai, ellemme käsittele ainetta loppuun", huomautti Filip.
"Ei ainakaan minun puoleltani, ja sallikaa minun sanoa, herra Vanderdecken, että jokainen upseeri, joka ei ole tyytyväinen Vrov Katariinaan, joutuu minun kanssani tekemisiin? Olen sen ritari ja olen taistellut jo kolmasti sen kunnian puolesta. Toivon, ettei minun tarvitseisi tehdä sitä neljättä kertaa."
Filip hymyili, sillä hänen mielestään ei Katariinan puolesta kannattanut taistella, mutta hän painoi kapteenin sanat mieleensä lausumatta sen jälkeen mitään epäedullista kauniista Vrov Katariinasta.
Miehistö tuli pian täysilukuiseksi, laiva saatiin taklatuksi ja purjeet paikoilleen. Kun laivan ruumat olivat täynnä tavaraa, saapui Filipin pettymykseksi käsky, että laivaan oli otettava sataviisikymmentä sotilasta ja muita matkustajia, joista useat toivat koko perheensäkin mukanaan. Filip sai työskennellä tarmokkaasti, sillä kapteeni ei tehnyt muuta kuin kehui laivaansa. Vihdoin oli kaikki onnellisesti paikoillaan ja laivasto oli valmis lähtemään.
Aika oli nyt koittanut, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset Aminelle. Amine oli koko ajan asunut hotellissa ja Filip oli uhrannut hänelle kaikki joutohetkensä. Laivaston oli määrä lähteä parin päivän kuluttua ja he päättivät hyvästellä toisensa sen päivän aamulla. Amine oli tyyni eikä menettänyt mielensä tasapainoa. Hän oli aivan varma siitä, että hän saa nähdä jälleen miehensä, ja siinä toivossa syleili hän Filipiä heidän erotessaan laiturilla. Filip laskeutui sitten veneeseen, jonka oli määrä viedä hänet laivaan.
"Niin", ajatteli Amine katsoen miestään välimatkan pitentyessä, "tiedän, että saamme tavata jälleen. Tämä matka ei tule tuottamaan onnettomuutta sinulle eikä minulle, mutta minulla on synkkä aavistus, että seuraava, jolloin tulen mukaasi, erottaa meidät ainaiseksi toisistamme. Miten se tapahtuu, en tiedä, mutta se on Jumalan tahto. Papit puhuvat vapaasta tahdosta, mutta eroaako Filip minusta vapaaehtoisesti? Eikö hän mieluummin jäisi luokseni? Kyllä, mutta hän ei saa, sillä hänen pitää täyttää velvollisuutensa. Hän menettelisi julmasti matkustaessaan, ellei hänen kohtalonsa kutsuisi häntä. Minusta on aina tuntunut siltä kuin nuo papit olisivat vihamiehiäni, vaikka en tiedäkään, miksi. Molemmat ovat hyviä eikä heidän opettamassaan uskonnossakaan ole mitään moittimista. Meidän pitää rakastaa lähimmäisiämme, kuten itseämme, antaa anteeksi vihamiehillemme eikä tuomita. Kaikki tuo on oikein, mutta kuitenkin kuiskaa sydämeni minulle, että —. Nyt on vene saapunut laivan viereen ja Filip kiipeää kannelle. Hyvästi, rakas puolisoni. Toivoisin olevani mies! Ei, ei, parempi on sittenkin näin."
Amine seurasi miestään katseellaan, kunnes hän ei enää voinut häntä nähdä, palaten sitten hitaasti hotelliin.
"Filip on nyt poissa", mumisi hän. "Nyt pitää minun taasen odottaa häntä monta kuukautta kärsivällisesti. Elämäksi en voi sitä sanoa, sillä elän ja hengitän ainoastaan hänen läheisyydessään."
XVI.
Meidän pitää nyt jättää Amine yksinäisyyteensä ja lähteä seuraamaan Filipin kohtaloita. Laivasto oli lähtenyt matkalle pullistunein purjein, mutta tunnin kuluttua oli Vrov Katariina jäänyt pari penikulmaa muista jälkeen. Herra Barenz moitti tapaa, jolla purjeet oli kiinnitetty, ja soimasi ruorimiestä. Lyhyesti sanoen, hänen mielestään oli vika kaikissa muissa, mutta ei hänen rakkaassa laivassaan, joka näyttäytyi olevan laivaston huonoin purjehtija.
"Herra Vanderdecken", sanoi hän vihdoinkin, "Vrov on, kuten isäni sanoi, huono myötätuulessa purjehtija, kuten useimmat muutkin nopeat sivutuulen laivat, mutta laivastossa ei sittenkään ole sen veroista alusta."
"Aluksemme on sitäpaitsi", sanoi Filip huomattuaan kapteenin kunnianhimon, "hyvin kovassa lastissa ja meillä on joukkoja kannella."
Laivasto selviytyi nyt hiekkamatalikoista ja lähti purjehtimaan laitatuuleen, mutta nyt muuttui Vrov Katariinan vauhti vieläkin huonommaksi kuin ennen. "Ollessamme näin lähellä tuulta", huomautti kapteeni, "ei Katariinasta ole mihinkään, mutta jos hellitätte hieman purjeita, saatte nähdä, miten se jättää koko laivaston jälkeensä. Laivamme on hyvin kaunis, vai mitä, herra Vanderdecken?"
"On kyllä. Kaunis ja tilava", vastasi Filip voimatta sanoa muuta hyvällä omallatunnolla.
Laivasto jatkoi matkaansa milloin myötä-, milloin vastatuulessa, mutta olipa tuuli millainen tahansa, ei Vrov Katariinan vauhti parantunut, ja lopulta päätti amiraali antaa sen jatkaa matkaansa yksinään heti laivaston päästyä Hyväntoivonniemen kohdalle. Hänen ei ollut kuitenkaan pakko menetellä niin julmasti, että olisi ehdoin tahdoin eronnut Katariinasta, sillä kova myrsky hajoitti koko laivaston, ja seuraavana päivänä oli Katariina yksinään. Myrsky jatkui viikon ja tilanne tuli yhä toivottomammaksi. Filip ponnisti voimansa äärimmilleen rohkaistakseen väsynyttä miehistöä ja sijoittaakseen paikoilleen siirtynyttä lastia, välittämättä ollenkaan kapteenista, joka ei ollutkaan merimies.
"Olemme jättäneet kaikki muut laivat jälkeemme", sanoi kapteeni eräänä päivänä Filipille, "niistä ei ole ainoatakaan näkyvissä. Mutta ah, taivaan nimessä, tuolla on sittenkin yksi! Katsokaahan tuonnepäin, niin näette erään mainion purjehtijan. Herra siunatkoon, miten se voikaan kestää tuollaista purjeiden paljoutta!"
Filip oli jo huomannut laivan. Vaikka muiden laivojen sellaisessa myrskyssä olikin pakko sitoa kaikki purjeensa kiinni, oli sillä jokainen riepu levällään kuin heikossa tuulessa. Laineet olivat korkeita kuin vuoret ja Katariina painui jokaisen aallon väliin aivan näkymättömiin, mutta tuota toista laivaa eivät aallot näyttäneet ollenkaan haittaavan, sillä se purjehti tasaisesti kallistelematta ollenkaan. Filip tunsi sen heti kummituslaivaksi, jossa hänen isänsä kärsi rangaistustaan.
"Tämä on hyvin kummallista, vai mitä?" huomautti kapteeni.
Filipin mieli oli niin järkytetty, ettei hän voinut vastata.
Matruusitkin näkivät nyt laivan ja muistivat tuon liiankin tunnetun tarinan. Kun uutinen levisi, kiipesi paljon sotilaitakin kannelle, ja kaikkien katseet olivat nyt kiintyneet tuohon yliluonnolliseen alukseen. Kova sadekuuro tavoitti Katariinan pimittäen näköalan melkein kokonaan. Neljännestunnin kuluttua kirkastui ilma jälleen, mutta silloin oli vieras laiva jo hävinnyt näkyvistä.
"Laupias Jumala, se on varmaankin kaatunut ja painunut pohjaan!" huudahti kapteeni. "Ajattelinkin sitä, sillä sellaista purjeiden paljoutta ei mikään laiva kestä. Maailmassa ei ole ainoatakaan alusta, joka voi sietää niin paljon purjeita kuin Vrov Katariina."
Filip ei vastannut mitään näihin huomautuksiin, jotka selvästi näyttivät, että kapteeni oli hullu. Hän tiesi, että laiva oli tuomittu perikatoon ja häntä värisytti ajatellessaan niitä monia, jotka kenties hukkuisivat sen mukana.
"Herra kapteeni", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tämä myrsky tulee luultavasti jatkumaan eikä maailman parhainkaan laiva voi kestää tällaisessa ilmassa. Neuvon teitä kääntymään takaisin Taffel-lahteen voidaksemme korjata kaikki vahingot. Siellä ovat varmasti muutkin laivat."
"Vrov Katariina suoriutuu tästä kyllä", vastasi kapteeni. "Katsokaa, miten mainiosti se purjehtii."
"Kirotun huonosti paremminkin!" huomautti muudan matruusi miehistöstä, joka oli kokoutunut Filipin luo kuunnellakseen hänen neuvoaan. "Jos olisin tiennyt tämän tällaiseksi lahoneeksi vanhaksi rotteloksi, en olisi milloinkaan astunut tämän kannelle. Herra Vanderdecken on oikeassa, meidän pitää palata Taffel-lahteen, ennenkuin meille käy vielä onnettomammasti. Kummituslaiva on varoittanut meitä, sillä se ei näyttäydy milloinkaan aiheettomasti. Kysykää herra Vanderdeckeniltä, kapteeni, hän on merimies."
"Minun on pakko tunnustaa", vastasi Filip, "että tuon laivan näyttäytyminen on aina tuonut onnettomuutta mukanaan."
"Tuonko laivan? Mikä siinä teistä oli niin peloittavaa? Sillä oli liiaksi purjeita ja senvuoksi se vajosi pohjaan."
"Se ei vajoa milloinkaan", huomautti muudan matruusi.
"Ei, ei", huusivat muutkin. "Mutta me vajoamme, ellemme käänny."
"Niin, kapteeni", sanoi vanhin matruuseista, "olemme nyt päättäneet kääntyä takaisin Taffel-lahteen, vaikka ette siihen suostuisikaan. Käännä sen vuoksi peräsintä, pieni ystäväni, niin herra Vanderdecken pitää kyllä huolta purjeista."
"Mitä?" huusi kapteeni. "Aiotteko ruveta kapinoimaan täällä Vrov
Katariinassa, joka on laivastomme nopein ja paras alus."
"Tämäkö hidas vanha lahonut purtilo?" huudahti eräs matruusi.
"Mitä kuulenkaan?" huudahti kapteeni. "Herra Vanderdecken, vangitkaa tuo roisto, koska hän koettaa yllyttää muita kapinaan."
"Joutavia, hän on hullu", vastasi matruusi. "Älkää välittäkö hänestä. Tulkaa, herra Vanderdecken, teitä me tottelemme, mutta ruori on käännettävä ylihankaan heti."
Kapteeni raivosi, suostuen kumminkin vihdoin, ja Filip toivoi aluksen päivän tahi parin kuluttua pääsevän onnellisesti lahteen.
Heidän jatkaessaan matkaansa uuteen suuntaan lakkasi tuuli vähitellen puhaltamasta, kunnes se tyyntyi kokonaan. Nyt saivat väsyneet matruusit levähtää samoin kuin sotilaat ja matkustajatkin, joista osa oli ollut suljettuna ruumaan ja osa kastunut aivan läpimäräksi välikannella.
Ylimmäisellä kannella oli ääretön tungos. Äidit paistattivat päivää lapset sylissään, riki oli täynnä märkiä vaatteita, joita oli ripustettu sinne kuivamaan ja matruusit työskentelivät ankarasti korjatessaan myrskyn tekemiä vaurioita. Heidän laskujensa mukaan eivät he olleet kuin viidenkymmenen penikulman päässä Taffel-lahdesta ja he odottivat joka hetki näkevänsä maata etelässä. Kaikki olivat jälleen iloisia ja lukuunottamatta Filipiä luulivat kaikki vaaran olevan jo ohi.
Toinen perämies, Kranz, oli reipas ja vikkelä merimies. Filip piti hänestä paljon, sillä hän tiesi voivansa luottaa häneen ehdottomasti. Saman päivän iltapäivällä kävelivät he kahden kannella.
"Mitä ajattelette, Vanderdecken, tuosta kummallisesta laivasta, jonka sattumalta näimme?" kysyi hän.
"Olen melkein varma, että meille sattuu joku onnettomuus ennen satamaan pääsyämme, vaikka kaikki nyt näyttääkin niin tyyneltä ja rauhalliselta ja vaikka matkamme määrä onkin niin lähellä", vastasi Filip.
"Olette taikauskoinen", sanoi Krantz. "Minä puolestani en ole niin herkkäuskoinen ja ellei mitään tuollaista edellyttämäänne tapahdu, ei kukaan saa minua uskomaan tuossa laivassa olevan mitään yliluonnollista."
"En minäkään itke, vaikka tulos näyttäisikin minun olevan väärässä", vastasi Filip. "Mutta minulla on aavistukseni emmekä ole satamassa vielä."
"Emme olekaan, mutta emme ole enää kaukanakaan, ja kaikki merkit viittaavat siihen, ettei tämä kaunis ilma vielä lopu."
"Ei kukaan voi sanoa, miltä suunnalta vaara voi uhata. Saamme pelätä muutakin kuin myrskyä."
"Niin kyllä", myönsi Krantz, "mutta älkäämme kumminkaan olko levottomia. Huolimatta kaikista puheistanne ennustan, että me korkeintaan parin päivän kuluttua ankkuroimme turvallisesti Taffel-lahteen."
Tähän loppui keskustelu ja Filip oli iloinen jäädessään yksikseen.
Hän nojautui laivan laitaan ja katseli lainehtivaa merta.
"Laupias Jumala", huudahti hän, "ole armollinen ja suojele tätä laivaa! Älä anna minun kuunnella naisten valitusta ja lapsi raukkojen itkua äläkä uhraa niin monta ihmistä isäni rikoksen vuoksi! Jumalan tiet ovat todellakin tutkimattomat", ajatteli hän.
Aurinko laski, ennenkuin Filip poistui kannelta mennäkseen nukkumaan. Uskottuaan itsensä ja kaikki muutkin kaikkivaltiaan huomaan vaipui hän vihdoinkin uneen, mutta ennen puolta yötä heräsi hän siihen, että joku pudisteli häntä olkapäästä. Hän huomasi Krantzin, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, seisovan vieressään.
"Jumalan nimessä, Vanderdecken, ennustitte oikein! Nouskaa äkkiä.
Tuli on irti laivassa."
"Tuliko?" huudahti Filip totellen käskyä. "Missä?"
"Suuressa ruumassa."
"Tulen heti, Krantz. Älkää avatko luukkuja ja laittakaa pumput valmiiksi."
Vähemmässä kuin minuutissa oli Filip kannella tavaten siellä kapteenin, jolle toinen perämies oli myös ilmoittanut vaarasta. Krantz selitti lyhyesti koko asian. Hän oli huomannut, että suuresta ruumasta tunkeutui voimakasta palaneen hajua, ja avattuaan luukut muiden avulla oli hän nähnyt ruuman olevan täynnä savua. Hän oli silloin sulkenut ne jälleen ja ilmoittanut Filipille ja kapteenille asian.
"Kiitoksia mielenmaltistanne", sanoi Filip. "Voimme nyt tyynesti harkita, millaisiin toimenpiteisiin meidän pitää ryhtyä. Jos sotilaat, naisraukat ja lapset tietäisivät, millaisessa vaarassa he ovat, olisivat he meille suureksi vastukseksi."
"Mutta miten on tuli voinut päästä irti suuressa ruumassa?" kysyi kapteeni.
"Muistan nyt, että meillä on siellä monta pullollista rikkihappoa", vastasi Filip. "Ne ovat varmaankin kaatuneet myrskyssä ja särkyneet. Neuvoisin, että luukkujen annettaisiin olla paikoillaan. Tuli voi silloin tukehtua ja sammua."
"Aivan niin", sanoi Krantz. "Kanteen on kuitenkin hakattava sellainen reikä, että voimme ruiskuttaa lastiin niin paljon vettä kuin suinkin."
Kaikki miehet komennettiin kannelle. He tulivatkin nopeasti ihmetellen odottamatonta kutsua.
"Kuulkaahan nyt, pojat, olen pahoillani, mutta meillä on syytä luulla, että tuli on päässyt irti suuressa ruumassa."
"Minä tunnenkin savun hajua!" huudahti muudan.
"Niin mekin", huusivat muutkin peloissaan. Filip kehoitti nyt heitä olemaan levollisia ja tekemään velvollisuutensa, ja matruusit tottelivatkin häntä nurisematta. Kaikki ruuti heitettiin mereen ja ruumaan ruiskutettiin vettä, mutta lopulta ei vaaraa sentään voitu salata matkustajilta. Filipille tuli kyyneleet silmiin nähdessään äitien peloissaan puristavan pienokaisiaan rintaansa vasten. Kaikkialla vallitsi kuitenkin kuri ja järjestys.
Veneet laskettiin vesille ja miehitettiin luotettavilla matruuseilla. Rakennettiin nopeasti lauttakin, niille, jotka eivät sopineet veneihin.
XVII.
Noin neljän aikaan aamulla oli kaikki valmista ja naiset ja lapset vietiin turvaan lautalle.
Sitten kuin heidät oli saatu turvallisesti sinne, tuli sotilaitten vuoro. Filip oli pitänyt niin tarkasti huolta kaikesta, ettei kukaan ollut saanut juoda itseään juovuksiin, mutta tulen yltyessä syntyi kuitenkin hieman tungosta, sillä jokainen tahtoi ensimmäiseksi päästä veneihin. Monta hukkui heidän sokean itsekkäisyytensä vuoksi ja noista kahdeksastakymmenestä sotilaasta ei pelastunut kuin muutamia.
Matruusien soutamat veneet hinasivat lauttaa. Kapteeni ja Filip lähtivät viimeiseksi laivasta, ja kun he aamun koittaessa rupesivat soutamaan maata kohti, oli Vrov Katariina kokonaan liekkien vallassa.
Onnettomuudeksi he eivät olleet saaneet purjeita veneihin ja koska kaikki olivat uuvuksissa ja väsyneitä, edistyi matka hitaasti. Mutta se oli vieläkin onnettomampaa, ettei heillä ollut vettä eikä ruokavarojakaan mukanaan, ja nälkä ja jano rupesivatkin pian vaivaamaan heitä kaikkia. Meri rupesi lainehtimaan kovemmin ja tuon raskaan lautan hinaaminen oli hyvin vaikeata. He lähestyivät hitaasti maata, kun sattui uusi kauhea onnettomuus. Lautta halkesi nimittäin kahteen osaan. Oli hirveä katsella ihmisraukkojen kauhua heidän tullessaan erotetuiksi muista. Heitä hukkui paljon, vaikka matruusit tekivätkin voitavansa pelastaakseen mereen joutuneita.
Auringon laskiessa saapuivat he lopultakin rantaan. Veneet vedettiin maalle ja väsyneet miehet heittäytyivät heti kuumalle hiekalle vaipuen uneen. He nukkuivat monta tuntia uneksien vedestä herätäkseen sitten surulliseen todellisuuteen, polttavan janon aiheuttamiin tuskiin. Filipin neuvosta hajautuivat he etsien jotakin, jolla voisivat sammuttaa janonsa. Kulkiessaan näkivät he kummuilla pieniä pensaita, joiden lehdet olivat mehukkaita, melkein samanlaisia kuin kasvihuoneissamme kasvavien jääkukkien, ja joiden pinnalla oli sitäpaitsi suuria kastehelmiä. He polvistuivat ryömien pensaalta pensaalle ja imien suuhunsa tuon runsaan kasteen, joka heti soikin heille hetkiseksi huojennusta. He koettivat syödäkin pensaiden lehtiä, joiden hieman hapan maku olikin hyvin virkistävää. Filipin neuvosta koottiin niitä melkoinen määrä veneihin, jotka työnnettiin vesille jälleen.
Taffel-lahti ei ollut hyvinkään kaukana ja pelastuksen toivo ja tieto, että siellä saadaan janokin sammutetuksi, antoivat heille uusia voimia.
Ensimmäiseksi työkseen, kun ne vihdoinkin pääsivät maihin, heittäytyivät he pitkäkseen muutaman läheisyydessä olevan puron rannalle virvoittaen kuivia kurkkujaan niin kauan, etteivät he enää jaksaneet juoda enempää.
Uudisasukkaat olivat sillä aikaa valmistaneet heille aterian ja vasta sitten kuin pahin nälkä oli tyydytetty, tiedustelivat he heidän surullista kohtaloansa.
Se oli pian kerrottu. Laivassa olleista kolmestasadasta ihmisestä oli pelastunut kolmekymmentäkuusi.
"Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennenkin", sanoi muudan uudisasukas Filipille. "Ettekö ole ainoa, joka pelastuitte Ter Schellingin haaksirikosta?"
"En, vaikka niin luulinkin", vastasi Filip. "Tapasin sitten myöhemmin laivan luotsin, muutaman silmäpuolen Schriften-nimisen pienen miehen, joka luultavasti saapui tänne minun jälkeeni. Olette tietysti nähneet hänet?"
"Emme. Sen laivan miehistöstä ei ole käynyt täällä keitään muita kuin te."
Tämä askarrutti hieman Filipin ajatuksia. Kuten lukija muistaa, oli hän aina uskonutkin, että Schriftenissä on jotakin yliluonnollista, ja tämä hänen luulonsa osoittautui nyt oikeaksi.
Haaksirikkoutuneet viipyivät tuossa pienessä uudisasutuksessa kaksi kuukautta, lähtien kotiin muutamassa Vilhelmiina-nimisessä prikissä, jonka kapteeni ei voinut kieltäytyä ottamasta heitä mukaansa. Filip, matruusit ja Krantz nousivat laivaan, mutta kapteeni Barenz halusi mieluummin jäädä uudisasukkaaksi. Hänellä ei ollut nyt mitään vakituista kotia eikä hän halunnut lähteä enää merellekään, kun hänen kaunis laivansa oli tuhoutunut. Hän antoi Filipille rahaa, että Filip hankkisi hänelle sellaisia tavaroita, joita hän uudessa ammatissaan tulisi tarvitsemaan, ja Filip lupasi toimittaa hänen asiansa heti kotiin tultuaan.
Vilhelmiina saapui nopeasti St. Helenaan, täytti siellä juomavesisäiliönsä ja jatkoi matkaansa, mutta joutuikin niin äkkinäisen myrskyn käsiin, että eksyi suunnastaan. Muutamien päivien kuluttua tapasivat he erään hollantilaisen laivaston, jossa oli viisi laivaa. Kun amiraali sai kuulla osan miehistöstä kuuluvan Vrov Katariinaan, pyysi hän heitä laivoihinsa, koska hänen omat miehensä sairastivat keripukkia eivätkä senvuoksi kyenneet työhön.
Filip oli hyvin toivoton, ettei hän päässytkään kotiin Aminen luo, mutta sitä ei nyt voitu auttaa. Hän kirjoitti kirjeen selittäen siinä kaikki ja antoi sen Vilhelmiinan kapteenille kotiin vietäväksi. Hän lähetti samalla selostuksen yhtiön johtokunnalle Vrov Katariinan haaksirikostakin. Tehtyään sen lähti hän amiraalin laivaan raskain sydämin.
Amiraalin laivan, Leijonan, ensimmäinen kapteeni oli kuollut, toinen kapteeni lepäsi riippumatossaan eikä amiraalilla ollut muita apulaisia kuin muutamia perämiehiä, joista toiset olivat enemmän kuolleita kuin eläviä. Toisen päällikön laiva oli vielä surkeammassa tilassa, päällikkö itse oli kuollut ja ensimmäinen kapteeni hoiti vielä itse virkaansa, mutta hänellä oli vain yksi upseeri, joka voi tulla kannelle.
Amiraali kutsui Filipin kajuuttaansa ja kuultuaan hänen kertomuksensa Vrov Katariinan tuhoutumisesta, nimitti hän Filipin Dordrechtin kapteeniksi määräten entisen kapteenin vara-amiraaliksi. Krantz sai määräyksen jäädä amiraalilaivan toiseksi kapteeniksi, sillä Filipin kertomuksesta oli amiraali ymmärtänyt, että he ovat taitavia ja rohkeita miehiä.
XVIII.
Amiraali Rymelandtin komentaman laivaston oli määrä purjehtia Itä-Intiaan ja suunnata kulkunsa Magalhaesin salmen kautta Tyynelle merelle.
Laivastoon kuuluivat seuraavat laivat: Leijona, neljäviidettä tykkiä ja mastossa amiraalin lippu; Dortrecht, kuusineljättä tykkiä ja mastossa vara-amiraalin lippu; Zuidersee, kaksikymmentä tykkiä, Yong Frau, kaksitoista tykkiä, ja muudan Schevelling-niminen tykkivene, jossa oli neljä tykkiä. Koska Dordrechtissa oli vieläkin paljon keripukkipotilaita, meni Filipin uusi päällikkö ehdottamaan amiraalille, että laivasto poikkeaisi Etelä-Amerikkaan saadakseen sieltä tuoretta lihaa terveille ja sairaille, mutta amiraali hylkäsi hänen ehdotuksensa hyvin jyrkästi.
"Mitä me nyt teemme, kapteeni Vanderdecken", kysyi päällikkö. "Te tunnette jo täydellisesti tilamme, kymmenen päivän kuluttua on meillä korkeintaan kaksikymmentä miestä jäljellä, sillä heitä kuolee kuin kärpäsiä. Haluaisin mielelläni erota tulevana yönä koko laivastosta. Kotiin tultuamme voin kyllä selittää asian tyydyttävästi johtokunnalle."
"Älkäämme hätäilkö. Ehkä hän jonakin päivänä suostuu välttämättömyyden pakosta noudattamaan neuvoanne."
Viikon kuluttua tästä keskustelusta alkoi tilanne olla jokaisessa laivassa aivan toivoton, sillä niin hirmuisesti raivosi tauti miehistössä. Päällikkö meni silloin toisen kerran amiraalilaivaan uudistaen ehdotuksensa.
Amiraali Rymelandt ei ollut ainoastaan ankara mies, vaan hän oli itsepäinen ja kostonhimoinenkin. Koska hän kerran ennen oli hylännyt päällikön ehdotuksen, ei hän suostunut siihen nytkään ja päällikön oli pakko palata tyhjin toimin takaisin laivaansa. Laivasto oli nyt noin kolmen päivänmatkan päässä rannikosta suunnaten kulkunsa Magalhaesin salmea kohti. Kun Filip seuraavana yönä meni hyttiinsä nukkumaan, nousi päällikkö kannelle käskien muuttaa laivan suunnan muutamia asteita lännemmäksi. Yö oli niin pimeä, ettei muista laivoista ollenkaan huomattu Dordrechtin eroamista. Kun Filip aamulla tuli kannelle, huomasi hän laivaston muiden alusten hävinneen näkyvistä.
Parin päivän kuluttua lähestyivät he rannikkoa ja näkivät suuren kaupungin, jonka satamaan oli kokoutunut paljon espanjalaisia. He ankkuroivat joen suuhun vetäen Englannin lipun mastoon. Hetkisen kuluttua saapui muudan vene laivan sivulle ja siinä olijat kysyivät, keitä he olivat ja mitä he halusivat Päällikkö vastasi laivan olevan englantilaisen, sillä hän tiesi espanjalaisten vihaavan hollantilaisia niin suuresti, että jos he vain saisivat tietää heidän olevan hollantilaisia, ei hän saisi minkäänlaisia elintarpeita muuten kuin väkisin. Hän kertoi tavanneensa muutaman espanjalaisen laivan, joka oli joutunut melkein hylyksi senvuoksi, että sen koko miehistö sairasti keripukkia. Hän sanoi ottaneensa miehistön laivaansa, koska hän ei halunnut olla julma eikä aiheuttaa niin monen lähimmäisen kuolemaa. Miehet makasivat nyt riippumatoissaan kannen alla, ja hän oli poikennut suunnastaan laskeakseen heidät maihin ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan matkan varrella. Hän pyysi, että kasviksia ja tuoreita elintarpeita lähetettäisiin heti laivaan sairaille, joita ei mitenkään voitu siirtää maihin, ennenkuin muutamien päivien kuluttua heidän hieman parannuttuaan. Hän sanoi luottavansa siihen, että maaherra lähettää ruokavaroja hänen omalle miehistölleenkin palkinnoksi siitä, että hän oli auttanut espanjalaisia.
Espanjalaisen maaherran lähettämä upseeri todisti tämän hyvin keksityn jutun todeksi. Häntä kehoitettiin menemään alas katsomaan sairaita ja niin monien taudin runtelemien raukkojen näkeminen — heiltä olivat hampaat pudonneet pois, ikenet olivat ajettuneet ja kaikkialla ruumiissa oli paiseita ja haavoja — oli hänelle melkein liikaa. Hän kiiruhti pois alimmaiselta kannelta niin äkkiä kuin suinkin, soudatti itsensä maihin ja ilmoitti maaherralle näkemänsä.
Parin tunnin kuluttua lähetettiin heille suuri veneellinen tuoretta lihaa ja kasviksia, jotka heti jaettiin miehistölle. Ne riittivät kolmeksi päiväksi. Päällikkö lähetti veneen mukana kiitoskirjeen maaherralle selittäen siinä olevansa itsekin niin sairas, ettei hän voi persoonallisesti tulla kiittelemään. Hän liitti kirjeen mukaan luettelon otaksutuista laivassa olevista espanjalaisista kirjoittaen siihen sellaisten upseerien ja henkilöiden nimiä, joiden hän luuli olevan sukua maaherran perheelle. Hollantilaiset tunsivat nimittäin aivan hyvin useimmat espanjalaiset aatelisperheet, ja päällikkö tiesi, että avioliittoja oli usein solmittu vanhan ja uuden maailman aatelisten kesken ennen siirtomaiden itsenäisiksi julistamista.
Päällikkö lopetti kirjeensä toivomuksella, että hän ehkä jo parin päivän kuluttua voi tulla tervehdyskäynnille ja järjestää sairaiden viemisen maihin, sillä hän halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.
Kolmantena päivänä saatiin laivaan jälleen ruokatarpeita, ja heti niiden tulon jälkeen meni päällikkö maihin englantilaisessa univormussa tervehtimään maaherraa uskotellen tälle pitkän jutun siitä, miten paljon nuo hänen pelastamansa miehet olivat kärsineet. He sopivat, että miehet vietäisiin maihin parin päivän kuluttua, jolloin he jo luultavasti olisivat niin paljon parantuneet, että heidät voitaisiin siirtää.
Tuskin on olemassakaan mitään tautia, jolla on niin nopeat ja hirveät vaikutukset ihmisruumiiseen kuin keripukilla, mutta joka taasen on niin helppo parantaa, kun vain on lääkkeitä saatavissa. Kuuden päivän kuluttua olivat laivan kaikki miehet jo niin toipuneet, että he voivat kävellä kannella. Päällikkö odotti nyt maaherran vierailua ja hänet otettiinkin vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla, mutta heti kun maaherra meni kajuuttaan, ilmoitti päällikkö hänelle hyvin kohteliaasti vangitsevansa hänet upseereineen sanoen syyksi sen, että laiva on hollantilainen risteilijä, jonka oma miehistö oli ollut kuolemaisillaan keripukkiin. Kun maaherra huomasi joutuneensa viekkauden uhriksi, ei hän voinut muuta kuin suostua päällikön hänelle asettamiin ehtoihin. Päällikkö vaati häneltä jälleen uuden lähetyksen tuoreita ruokatarpeita ja maaherra antoikin käskyn niiden toimittamisesta laivaan.
Sittenkuin ne ennen auringonlaskua oli tuotu, poistui maaherra ja hänen kunniakseen ammuttiin muutamia tykinlaukauksia.
Laiva suunnattiin nyt Falklandin saaria kohti, jonne laivojen oli määrä kokoutua, jos ne sattuisivat eroamaan toisistaan.
Kun he neljäntoista päivän kuluttua saapuivat sinne, ei amiraalilaiva ollut vielä tullutkaan. Se saapui kumminkin seuraavana päivänä. Amiraalinkin oli ollut pakko poiketa maihin, mutta hän ei ollut niin onnellinen kuin Dordrechtin kapteeni, vaikka hän olikin saanut lihaa ja kasviksia miehistölleen.
Heti kun amiraalilaiva oli ankkuroinut, ilmoitettiin Dordrechtin päällikölle lipuilla, että hän tulisi sinne. Amiraali syytti häntä määräysten rikkomisesta, koska hän oli luvatta eronnut laivastosta. Päällikkö myönsi sen, mutta puolustautui sillä, että hänen pelastaakseen miehistönsä oli ollut pakko toimia niin. Amiraali raivostui kumminkin, julisti hänet vangituksi ja kutsui kaikkien laivojen korkeimmat upseerit sotaneuvotteluun.
Filip oli hyvin pahoillaan tästä, mutta hän ei voinut tehdä mitään päällikkönsä auttamiseksi. Hän ja muut upseerit tuomitsivat hänet syylliseksi sääntöjen rikkomiseen. Amiraali, jonka valta merellä on melkein rajaton, aikoi sitten myöhemmin ratkaista hänen kohtalonsa. Laivasto suuntasi nyt kulkunsa Magalhaesin salmeen kenenkään aavistamatta, millainen sotaoikeuden tuomio lopulta tulisi olemaan. Amiraali nimitti Filipin Dordrechtin päälliköksi, mikä herätti kateutta muissa kapteeneissa.
Neljäntoista päivän kuluttua lähdettyään Falklandin saarilta saapuivat he salmeen. Alussa oli tuuli niin hyvä, että he pääsivät sen puoliväliin, mutta sitten se muuttui vastaiseksi ja heidän oli pakko taistella sitä ja merivirtojakin vastaan pääsemättä ollenkaan eteenpäin. Laivojen miehistötkin alkoivat sairastua ponnistuksista ja kylmästä. On mahdotonta sanoa, oliko amiraali jo tehnyt päätöksensä edeltäpäin vai ärsyttivätkö häntä hyödyttömät ponnistelut matkan jatkamiseksi, kun hän käski laivaston kääntyä vastatuuleen, kamppailtuaan turhaan kolme viikkoa virtaa ja tuulta vastaan, ja pyysi kaikkien laivojen kapteeneja tulemaan luokseen. Hän ehdotti, että vanki nyt rangaistaisiin viemällä hänet maihin johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia elämän ylläpitämiseksi ja jossa vangin niin ollen oli pakko kuolla nälkään.
Filip ja Krantz vastustivat päätöstä, vaikka he tiesivätkin siten suututtavansa amiraalin, mutta muut kapteenit, jotka kadehtivat heitä ja olivat heille vihoissaan senvuoksi että he muka olivat tehneet tyhjäksi heidän koroituksensa, yhtyivät amiraalin päätökseen. Välittämättä äänten enemmistöstä katsoi Filip velvollisuudekseen ilmaista mielipiteensä.
Amiraali ei kumminkaan välittänyt hänen todistelustaan eikä pätevistä syistään. Päällikkö vapautettiin nyt kahleista ja tuotiin kajuuttaan, jossa hän sai kuulla tuomionsa.
"Olkoon sitten niin, herra amiraali", vastasi päällikkö, "sillä tiedän, että minun olisi aivan turha pyytääkin teitä luopumaan kerran tekemästänne päätöksestä. Minua ei rangaista määräyksien rikkomisesta vaan siitä, että minä tottelemattomuudellani sain teidät käsittämään velvollisuutenne, johon teidän sitten myöhemmin oli pakko mukautua. Viekää minut vain maihin noille mustille paljaille kallioille, mutta muistakaa sanani, te julma ja kostonhimoinen mies, etten minä ole ainoa, jonka luut tulevat valkenemaan täällä. Monet muut saavat saman kohtalon ja tekin, herra amiraali, voitte joutua niiden joukkoon. Ellen suuresti erehdy, haudataan meidät vierekkäin."
Amiraali ei sanonut mitään ja vanki vietiin pois, mutta Filip sai salaa annetuksi Krantzille erään paperin pyytäen häntä antamaan sen päällikölle. Hän oli kirjoittanut siihen: "Älkää poistuko rannalta, ennenkuin laivat ovat purjehtineet tiehensä."
Kun Dordrechtin miehistö kuuli, millaisen rangaistuksen heidän entinen päällikkönsä tulee saamaan, suuttuivat he kovasti. He tiesivät hänen tulevan uhratuksi senvuoksi, että hän oli pelastanut heidät, ja he olivat hyvin vihoissaan amiraalin julmuudesta.
Noin tunnin kuluttua siitä kun Filip oli palannut laivaansa vietiin vanki maihin autiolle rannalle kahden päivän eväs mukanaan. Hänelle ei annettu minkäänlaisia varavaatteita eikä tuluksiakaan. Kun veneen keula törmäsi rantaan, käskettiin hänen nousta maalle. Vene työnnettiin heti takaisin vesille eikä miesten sallittu sanoa hänelle jäähyväisiäkään.
Illan pimettyä pyysi Filip erästä matruusia, johon hän voi luottaa, viemään muutamaan veneeseen pari pyssyä, ampumatarpeita, muutamia huopapeitteitä, paljon muita tarpeellisia kapineita ja ruokavaroja yhdelle henkilölle pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Mies souti tavarat rannalle, missä päällikkö odotti niitä. Hän pääsi takaisin laivaan amiraalin saamatta mitään tietoa tästä yöllisestä retkestä. Koska tuuli hetkisen kuluttua kiihtyi, lähti laivastokin liikkeelle poistuen kauemmaksi maista ja seuraavana päivänä erosi kolme pienintä laivaa siitä ollen jo auringon laskiessa niin kaukana suuremmista, ettei niitä voitu enää nähdäkään.
Amiraali oli kutsunut Filipin luokseen antaakseen hänelle määräyksensä, jotka olivat hyvin ankarat ja selvästi suunnitellut sellaisiksi senvuoksi, että amiraali saisi jonkun tekosyyn, jonka nojalla hän voisi erottaa Filipin päällikkyydestä. Muiden muassa sai hän sellaisen käskyn, että koska hänen laivansa ei ole niin syväkulkuinen, pitää hänen purjehtia öisin amiraalilaivan edellä siltä varalta, että hän voisi varoittaa sitä, jos he joutuisivat liian lähelle maata purjehtiessaan salmessa. Toisena yönä laivaston hajautumisen jälkeen kutsuttiin Filip kannelle heidän lähestyessään Tulimaata. Vahdissa oleva upseeri ilmoitti hänelle, että amiraalilaiva oli heidän edellään sen sijaan että sen olisi pitänyt olla takana. Filip kyseli, milloin se oli sivuuttanut heidät, mutta ei kukaan osannut vastata siihen. Hän meni keulaan ja näki todellakin amiraalilaivan purjehtivan heidän edellään. "Minkähän vuoksi amiraali oli tehnyt tämän?" ajatteli Filip. "Onko hän purjehtinut edellemme voidakseen syyttää minua? Ei, minulla on varmaankin yhtä suuri vaikutusvalta kuin hänelläkin, niin ehkä suurempikin, koska olen yhtiön suurimpia osakkaita."
He olivat nyt hänen luulonsa mukaan hyvin lähellä maata, mutta yö oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä sitä.
"Olemme melkein kiinni rannassa, herra kapteeni", huomautti luutnantti van der Hagen, joka sattui olemaan vahdissa.
"Niin minustakin näyttää, mutta amiraalilaiva on vielä likempänä maata ja se ui kuitenkin syvemmässä kuin me", vastasi Filip. "Luulen näkeväni kallioita suoraan edessämme."
"Olette nähtävästi oikeassa", vastasi Filip. "En ymmärrä tätä ollenkaan. Olkaa valmiit kääntämään ja ladatkaa joku tykki. Ehkä he sittenkin luulevat meidän olevan edellään."
Hän ennätti tuskin antaa tämän käskyn, kun laiva törmäsi kovasti kallioita vasten tarttuen kiinni. Hänen mieleensä muistui jälleen amiraali. Oliko hänenkin laivansa karilla? Hän juoksi katsomaan, mutta amiraalilaiva purjehti vielä eteenpäin noin puolen penikulman päässä heidän edellään. Filip näki sen lyhdyt selvästi. "Laukaiskaa tykki!" huusi hän hämmästyneenä. Tykki laukaistiin ja laukaukseen vastattiin heti heidän takaansa. Filip katsoi kauhistuneena sinnepäin ja huomasi amiraalilaivan lyhyen matkan päässä taempana ja nähtävästi yhtä lujasti karilla kuin hekin.
"Laupias Jumala!" huudahti hän. "Mitä tämä on?" Hän näki vieläkin tuon toisen laivan lyhdyt sen etääntyessä yhä kauemmaksi heistä. Päivä alkoi nyt sarastaa ja oli jo niin valoisaa, että he voivat erottaa rannan. Kari, jolle Dordrecht oli törmännyt, oli noin sadan viidenkymmenen jalan päässä maasta. Matruusit kokoutuivat keulaan katsomaan tuota omituista näkyä, joka vihdoin häipyi olemattomiin.
"Kaiken sen nimessä, mikä on pyhää, ei se voi olla mikään muu kuin Lentävä Hollantilainen!" huudahti eräs matruusi. Tuskin oli hän sanonut nuo sanat, kun laiva katosi. Filip oli varma, että asia oli niin. Hänen isänsä onnettomuuttatuottava laiva oli siis houkutellut heidät melkein varmaan perikatoon. Hän ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, eikä hän halunnut antautua heti amiraalin vihankaan esineeksi. Senvuoksi kutsui hän luokseen vahdissa olevan upseerin käskien hänen soutaa amiraalilaivaan selittämään tapahtumaa.
Heti veneen lähdettyä kiinnitti Filip huomionsa oman laivansa tilaan. Oli jo kirkas päivä ja hän näki kallioiden ympäröivän sitä joka puolelta ja huomasi niiden kahden karin, joiden väliin laiva oli tarttunut, jatkuvan noin puolen penikulman verran maasta merelle päin. Amiraalilaiva näytti olevan vielä pahemmassa asemassa, koska se oli enemmän alttiina tuulelle ja aalloille, jos ilma sattuisi pahenemaan.