Tuskinpa voidaan löytää maailmasta kolkompaa ja autiompaa seutua kuin tämä laivojen nykyinen olinpaikka oli. Rannalla ei näkynyt muuta kuin paljaita kallioita ruohonkorrenkaan pistämättä esille niiden välistä. Kauempaakin näkyvä maa oli yhtä synkän näköistä. Korkeammat kukkulat olivat jo lumen peitossa, vaikka talveen olikin vielä aikaa. Katsellessaan rantaa näki Filip, etteivät he olleet päässeet neljää penikulmaakaan paikasta, jonne päällikkö oli viety.
Hän käänsi jälleen katseensa amiraalilaivaan, mutta perääntyi säikähtyneenä nähdessään näyn, joka kauheudessaan voitti kaikki edelliset. Van der Hagenin, upseerin, jonka hän oli lähettänyt amiraalin luokse, ruumis riippui ison raa'an nokasta. "Hyvä Jumala, voiko tuollainen olla mahdollista?" huudahti hän suruissaan polkien kantta vihoissaan.
Vene oli jo paluumatkalla ja Filip odotti sen tuloa kärsimättömästi. Matruusit kiiruhtivat kannelle kertoen hengästyneinä amiraalin tuominneen luutnantin heti hirtettäväksi kuultuaan hänen selostuksensa ja saatuaan tietää hänen olleen silloin vahdissa. Amiraali oli käskenyt Filipin heti saapua luokseen, ja miehet ilmoittivat nähneensä toista silmukkaa laitettavan kuntoon raa'an toiseen päähän.
"Mutta ei teille, kapteeni!" huusivat he. "Se ei saa milloinkaan tapahtua ettekä te saa lähteä hänen puheilleen. Tahdomme puolustaa teitä viimeiseen hengenvetoomme asti."
Filip meni huolestuneena kajuuttaansa ajattelemaan mitä hänen pitäisi tehdä. Hän toivoi melkein olevansa tuon nuoren hirtetyn upseerin sijassa, mutta muistaessaan Aminen palasi hänen rohkeutensa takaisin.
Amiraali oli varmasti käyttänyt väärin valtaansa hirtättäessään nuoren upseerin, ja Filipin miettiessä, millaisiin toimenpiteihin hänen pitäisi ryhtyä, ilmoitettiin hänelle, että amiraali oli lähettänyt veneen hakemaan häntä. Filip meni kannelle upseeria vastaan ja upseeri ilmoitti hänelle amiraalin käskyn vaatien Filipiä luovuttamaan miekkansa, koska amiraali oli määrännyt hänet vangittavaksi.
"Ei, ei!" huusivat miehet. "Hän ei saa lähteä sinne. Haluamme puolustaa kapteeniamme niin tarmokkaasti kuin suinkin!"
"Vaiti, miehet!" huudahti Filip sanoen sitten upseerille:
"Ilmoittakaa amiraalille, että koska hän hirtättämällä tuon viattoman nuoren upseerin on tehnyt oikeusmurhan, en katso olevani enää hänen käskyjensä alainen. Aion ilmoittaa sekä oman että hänen rikoksensa yhtiön johtokunnalle, jonka palveluksessa me molemmat olemme, että hän saisi ansaitun rangaistuksensa. En aio lähteä hänen laivaansa antautuakseni hänen valtaansa, että hän saisi murhauttaa minut häpeällisesti, eikä meidän nyt sitäpaitsi sovikaan riidellä. Olemme kaikki haaksirikkoisia, meillä on niukalti ruokavaroja emmekä tiedä, milloin pääsemme täältä lähtemään. Jos hän suostuu hillitsemään vihansa, haluan auttaa häntä niin tarmokkaasti kuin suinkin, muuten en. Olette nyt kuullut vastaukseni, herra, ja voitte palata laivaanne."
Upseeri meni käymäsillalle, mutta huomasikin kaikkien miestensä poistuneen veneestä. He olivat nousseet laivaan kyselläkseen tarkemmin Dordrechtin matruuseilta, oliko heidän kuulemissaan huhuissa ollenkaan perää, ja ennenkuin heidät kutsuttiin takaisin veneeseen olivat he saaneetkin asianomaiset tiedot. He olivat nyt aivan samaa mieltä kuin Dordrechtinkin matruusit, että kummituslaivan näyttäytyminen, joka oli aiheuttanut tämän heidän nykyisen onnettomuutensa, oli rangaistus amiraalille hänen julmasta käyttäytymisestään päällikköraukkaa kohtaan.
Upseerin ilmoitettua amiraalille Filipin vastauksen joutui amiraali aivan suunniltaan. Hän käski, että laivan perässä olevat tykit, joilla Dordrechtia voitiin ampua, ladattaisiin voimakkailla panoksilla ja laukaistaisiin Dordrechtia kohti, mutta Krantz kiinnitti hänen huomionsa siihen, etteivät he laivan ollessa nykyisessä asemassaan voineet ampua sitä. Koska hän vastusti siten määräystä, vangitutti amiraali hänet heti ja olisi pannut toimeen mielettömän määräyksensä, elleivät Leijonan matruusit, jotka eivät halunneet ampua tovereitaan eivätkä itsekään antautua ammuttaviksi, olisi kieltäytyneet tottelemasta häntä. Miehistön viha amiraalia kohtaan kasvoi, ja auringon laskiessa poistui hän raivoissaan kannelta kajuuttaansa.
Sillä aikaa oli Filip miehistöineen ollut ahkerasti työssä. He olivat laskeneet peräankkurin ja vääntäneet kettingin kireälle, tukkineet reiän ja pumppasivat laivaansa tyhjäksi, kun vene tuli laivan viereen ja Krantz ilmestyi kannelle.
"Kapteeni Vanderdecken, olen tullut tänne ruvetakseni palvelukseenne, jos huolitte minusta, mutta ellette voi käyttää minua, suojelkaa minua kumminkin, sillä minut hirtetään varmasti huomenna, jos palaan takaisin amiraalilaivaan. Mukanani olevat miehet ovat tulleet tänne samassa aikomuksessa ja rukoilen nyt teitä suostumaan heidän pyyntöönsä."
Vaikka Filip mielessään toivoikin, ettei tällaista olisi tapahtunut, ei hän nykyisissä olosuhteissa voinut kieltäytyäkään ottamasta vastaan Krantzia. Filip piti häntä suuressa arvossa ja pelastaakseen hänen henkensä, joka varmasti oli vaarassa, olisi hän tehnyt vielä enemmänkin, jos se olisi ollut välttämätöntä. Hän kehoitti kumminkin veneen miehistöä palaamaan, mutta Krantzin kerrottua, että miehiä odotti melkein varma kuolema, koska he olivat auttaneet hänet pakoon, salli Filip heidän jäädä laivaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti.
Yö oli myrskyinen, mutta kun tuuli puhalsi maalta päin, eivät laineet olleet korkeita. Dordrechtin miehistön onnistui Filipin ja Krantzin johdolla keventää laivaa yön kuluessa niin paljon, että he seuraavana aamuna voivat hinata sen karilta. He totesivat samalla, etteivät sen pohjassa olevat vauriot olleetkaan kovin pahat.
Amiraalilaiva oli vielä karilla, jolta sitä nähtävästi ei koetettukaan irroittaa. Filip ei päässyt oikein selville, miten hänen pitäisi menetellä. Hän ei voinut jättää Leijonan miehistöä oman onnensa nojaankaan eikä kieltäytyä ottamasta vastaan amiraaliakaan, jos tämä halusi tulla hänen laivaansa. Vihdoin teki hän sellaisen päätöksen, että hän ottaa amiraalin vain matkustajaksi ja pitää itse komennon. Hän ankkuroi laivansa hieman kauemmaksi karista ja käski miehistön täyttää vesisäiliöt läheisimmästä purosta.
Hän odotti, pääseekö toinenkin laiva irtaantumaan karilta, sillä hän ymmärsi, että vastakkaisessa tapauksessa laivojen oli pakko jollakin tavoin ruveta auttamaan toisiaan. Heti kun vesisäiliöt oli saatu täyteen, lähetti hän veneen maihin etsimään päällikköä, sillä hän oli päättänyt ottaa tämän laivaansa siinä tapauksessa että hänet löydettäisiin, mutta miehet palasivat takaisin onnistumatta tarkoituksessaan, vaikka he olivat kiivenneet kallioidenkin yli hakiessaan häntä.
Seuraavana aamuna näkivät he ruokatarpeita vietävän amiraalilaivasta maihin. Rannalle pystytettiin telttakin, sillä Leijona oli nähtävästi joutunut aivan hylyksi.
Filip päätti odottaa heitä, sillä oli ilmeistä, että jolleivät he päätä tulla hänen luokseen joutuvat he kaikki perikatoon autiolla talvisella rannalla.
Oli selvää, ettei järjestyksestä ollut enää puhettakaan Leijonan miehistön joukossa. Päivisin näyttivät he kiipeilevän kallioilla, mutta iltaisin, sittenkuin he olivat sytyttäneet suuren nuotionsa, he juhlivat ja juopottelivat.
Noin viikon kuluttua tuli vene Dordrechtin sivulle ja sen päällikkönä oli sama upseeri, joka kerran ennen oli lähetetty vangitsemaan Filipiä. Kun upseeri tuli kannelle, otti hän hatun päästään.
"Tunnustatte siis minut päälliköksenne?" sanoi Filip.
"Kyllä, herra. Ennen olitte te toinen komentaja, mutta nyt olette ensimmäinen, sillä amiraali on kuollut."
"Kuollutko?" huudahti Filip. "Mutta miten?"
"Hänet löydettiin kuolleena rannalta muutaman korkean kallion juurelta päällikön ruumis sylissään. Hän on luultavasti kävellessään tavannut päällikön, riitautunut hänen kanssaan ja he ovat sitten tapellessaan syöksyneet jyrkänteeltä alas."
Upseeri ilmoitti senkin, että Leijonan miehistöstäkin oli kuollut monta matruusia.
"Päällikköraukan ilmoitus toteutui siis kuitenkin", huomautti Filip Krantzille. "Monta muuta ja vieläpä amiraali itsekin on kuollut samaan aikaan kuin hänkin… rauha heidän sielulleen. Lähtekäämme nyt niin pian kuin suinkin tästä kauheasta paikasta."
Hän käski upseerin koota väkensä ja jäljellä olevat ruokatarpeet, ja ennenkuin ilta oli käsissä, olivat kaikki laivassa. Amiraalin ja päällikön ruumiit haudattiin vierekkäin ja seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja purjehdittiin myötätuulessa pois koko salmesta.
XIX.
Näytti siltä kuin heidän onnettomuutensa olisivat loppuneet noiden molempien johtajien surullisen kuoleman jälkeen. Dordrechtilta ei mennyt kuin muutamia päiviä Magalhaesin salmen loppuosan kulkemiseen. Taivas oli sininen ja meri melkein tyyni, kun he vihdoinkin ohjasivat laivansa Tyynelle merelle. Miehistönkin terveys ja mielenlaatu paranivat ja koska laivassa nyt oli tarpeeksi väkeä, täyttivät kaikki iloisesti tehtävänsä.
Parissa viikossa ehtivät he sivuuttaa melko pitkälti Etelä-Amerikan rannikkoa, mutta vaikka he olivat nähneet paljon espanjalaisia rannikolla, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet ainoatakaan espanjalaista laivaa. Koska Filip tiesi, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin, jos he kohtaisivat heitä paremmin asestetun laivan, oli hän harjoittanut matruusinsa hoitamaan tykkejä. Hän päätti poiketa S:a Marian saarelle saadakseen tuoreita elintarpeita, mutta illalla ennen heidän pääsyään sinne oli Krantz nojautuessaan laivanlaitaan huomaavinaan valoa, joka kumminkin heti katosi. Hänelle selveni pian, että siellä oli laiva, joka oli kääntynyt vastatuuleen noin puolen penikulman päässä heistä. Kiiruhtaessaan hakemaan kiikaria ilmoitti hän huomionsa Filipille. Kun Filip tuli kannelle, oli jo saatu selville, että laiva oli hyvin syvässä kulkeva kolmimastoinen parkki. Lyhyen neuvottelun jälkeen komennettiin miehistö kannelle ja ruvettiin toimimaan hyvin hiljaa. Takimmaiset veneet laskettiin vesille ja muutamien minuuttien kuluttua sen jälkeen kuin miehet olivat laskeutuneet niihin, oli heillä laiva hallussaan. He olivat kiivenneet sen kannelle ja sulkeneet luukut, ennenkuin kannella olijat olivat ennättäneet hälyyttää muita. Krantz vei sinne heti enemmän miehiä ja kuljetti laivan Dordrechtin viereen odottamaan päivän valkenemista. Silloin avattiin luukut ja vangit vietiin Dordrechtiin. Laivassa oli kuusikymmentä miestä, vaikka se olikin niin pieni alus.
Kun heiltä kysyttiin laivan kotipaikkaa, erosi joukosta pari miestä, joiden vaatteet ja käytös ilmaisivat heidät herrasmiehiksi. He ilmoittivat laivan olevan kotoisin S:a Mariasta ja matkalla Limaan jauholastissa. Miehistöä oli laivassa ollut, kapteeni ja perämiehet lukuunotettuina, viisikolmatta henkeä. Kaikki muut olivat matkustajia, jotka olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen päästäkseen Limaan. He selittivät olevansa itsekin matkustajia ja pyysivät, että laiva lasteineen heti vapautettaisiin, koska nuo kansat eivät nyt ole sodassa keskenään.
"Eivät kyllä Euroopassa, myönnän sen", vastasi Filip, "mutta asestettujen laivojenne yhä uudistuvat hyökkäykset näillä vesillä pakottavat minut kostamaan ja senvuoksi otan nyt laivanne ja sen lastin saaliikseni. Koska en kumminkaan halua aiheuttaa ikävyyksiä yksityisille kansalaisille, vien matkustajat ja miehistön S:a Mariaan, jonne aion poiketa saadakseni tuoreita ruokavaroja. Toivon saavanikin niitä nyt lunnaiksi teistä tarvitsematta käyttää väkivaltaa."
Vangit tarjoutuivat lunastamaan itsensä ja lastin vapaaksi takavarikosta, mutta Filip halusi saada mieluummin ruokavaroja. Lasti muutettiin Dordrechtiin ja laivat purjehtivat saarelle.
Päivällisaikaan ankkuroivat he satamaan ja muutamat matkustajat menivät maihin järjestääkseen muiden vapaaksilunastamisen. Iltapäivällä saapui laivan viereen kolme suurta venettä täynnä elävää karjaa ja kasviksia. Samalla tuotiin rahatkin, jotka oli vaadittu laivan lunnaiksi. Kaikki muut vangit saivat nyt lähteä Dordrechtista, paitsi muudan espanjalainen luotsi, jota Filip ei suostunut vapauttamaan, ennenkuin oli päästy pois espanjalaisten aluevesiltä. Erään matkustajan omistama neekeriorjakin sai omasta pyynnöstään jäädä laivaan omistajan vastalauseista huolimatta.
Espanjalainen laiva katosi yön kuluessa jäljettömiin, ja Filipin neuvotellessa Krantzin kanssa, mihin suuntaan heidän nyt olisi parasta lähteä, lähestyi neekeri Filipiä sanoen haluavansa ilmoittaa hänelle tärkeän asian.
Hän kertoi laivan olevan espanjalaisen hallituksen oman ja kuuluvan sen nopeakulkuisimpaan laivastoon. Useimmat matkustajista olivat olleet espanjalaisia upseereita ja lastina oli ollut kultaa ja hopeaa Limaan vietäväksi. Laivan oli sitäpaitsi käsketty ottaa selville, oliko hollantilaisia aluksia läheisyydessä ja viedä sana Limaan, jos se tapaisi jonkun. Neekeri neuvoi, etteivät he luottaisi luotsiin.
Neuvoteltuaan Krantzin kanssa ilmoitti Filip miehistölle neekerin antamat tiedot, ja kun nuo espanjalaisesta laivasta tuodut tynnyrit avattiin, huomattiin niiden sisältävän noin puoli miljoonaa espanjalaista kultadubloonia. Miehistön ilo oli tietysti rajaton. He sanoivat olevansa valmiit taistelemaan viimeiseen mieheen kaikkia vihollisia vastaan, ja senvuoksi jaettiinkin kulta heille.
Filip purjehti vielä kuusi viikkoa rannikolla ja oli jo päättänyt lähteä Bataviaan, kun huomattiin muudan laiva, joka rannan suojassa koetti päästä Limaan. Dordrecht lähti heti ajamaan sitä takaa, mutta vesi mataloitui yhä enemmän ja heidän oli pakko kysyä luotsilta, uskaltaisivatko he mennä likemmäksi. Luotsi vastasi myöntävästi selittäen veden olevan matalinta juuri sillä paikalla, jossa he nyt olivat, mutta syvenevän taasen lähempänä rantaa. Luodattiin, mutta nuora katkesi jo ensimmäisellä heitolla, haettiin uusi nuora ja Dordrecht jatkoi matkaansa pullistunein purjein. Hetkisen kuluttua ilmoitti neekeri Filipille, että luotsi oli leikannut veitsellään syvän uurteen luotinuoraan saadakseen sen katkeamaan.
Ruori käännettiin heti ylihankaan, mutta laiva raapaisi kuitenkin karia tarttumatta kiinni.
"Roisto!" huudahti Filip. "Vioitit luotinuoran! Neekeri näki sen ja hän on pelastanut meidät."
Espanjalainen hyppäsi alas tykiltä, jolla hän oli istunut, ja ennenkuin ennätettiin estää, työnsi hän puukkonsa neekerin rintaan.
Neekeri kaatui kuolleena kannelle. Miehistö, joka oli suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle senvuoksi, että se hänen ilmoituksensa perusteella oli löytänyt rahat, vangitsi luotsin ottaen aseen häneltä pois.
"Antakaa heidän menetellä hänen kanssaan, miten he vain haluavat", sanoi Krantz Filipille.
"No olkoon menneeksi", vastasi Filip. "Älkää siinä turhaan siekailko."
Matruusit neuvottelivat hetkisen, sitoivat sitten luotsin neekeriin ja heittivät heidät laidan yli mereen. Kuului kova molskahdus, kun he katosivat laivan vanaveteen.
Filip päätti nyt suunnata laivan Bataviaa kohti. Hän oli vain parin päivän matkan päässä Limasta ja hänellä oli täysi syy otaksua, että sieltä oli lähetetty laivoja häntä takaa-ajamaan. Koska tuuli oli suotuisa, etääntyi hän nopeasti rannasta ja purjehti kolmessa päivässä melkoisen matkan. Neljäntenä päivänä, aamuhämärässä, näyttäytyi ylihangan puolella kaksi laivaa, jotka suuntasivat kulkunsa Dordrechtiin päin. Ne olivat molemmat suuria asestettuja aluksia ja kun ne kääntyessään vastatuuleen noin penikulman päässä nostivat Espanjan lipun mastoihinsa, ymmärrettiin Dordrechtissa niiden olevan vihollisia. Toinen laiva oli paljon suurempi fregatti kuin Dordrecht ja toinen kahdellakolmatta tykillä varustettu korvetti.
Tämä voimien epätasaisuus ei huolettanut ollenkaan Dordrechtin miehistöä, matruusit helistelivät vain taskuissaan olevia dublooneja ja vannoivat rientäessään innoissaan tykkien ääreen, etteivät he luovuta niitä mielisuosiolla takaisin omistajille. Vastaukseksi nostettiin nyt Hollannin lippu mastoon, ja espanjalaisia laivoja, jotka taasen olivat alkaneet lähestyä Dordrechtia, tervehdittiin muutamilla hyvin suunnatuilla laukauksilla, jotka näyttivät hieman hämmästyttävän heitä. Ne pysähtyivät noin neljännespenikulman päähän aloittaen taistelun hyvin innokkaasti fregatin purjehtiessa laitatuuleen ja korvetin sijoittuessa Dordrechtin eteen. Puolen tunnin kovan ampumisen jälkeen katkesi fregatin etumasto vieden kaatuessaan kokkapuunkin mukanaan. Tämä onnettomuus lopetti sen tulen. Dordrecht lisäsi heti purjeita hyökäten korvetin kimppuun, jonka se lannisti muutamilla hyvin tähdätyillä yhteislaukauksilla. Käännyttyään purjehti se taasen fregatin luo, jonka tuulen alla olevia tykkejä ei vieläkään voitu käyttää kaatuneen etumaston sotkeutuneen köysistön vuoksi.
Molemmat laivat olivat nyt vierekkäin noin kymmenen jalan päässä toisistaan ja taistelu alkoi uudestaan hyvin epäsuotuisissa olosuhteissa espanjalaiselle. Neljännestunnin kuluttua syttyi laivan sivulla riippuva purje ampumisesta tuleen ja liekit sytyttivät laivankin. Dordrechtista ammuttiin siihen vielä muutamia yhteislaukauksia, joihin se ei voinut tehokkaasti vastata. Koetettuaan turhaan sammuttaa tulta päätti espanjalainen kapteeni saattaa molemmat laivat saman kohtalon alaisiksi. Hän käänsi peräsimen niin, että laiva törmäsi Dordrechtiin, miehet tarttuivat siihen vielä koukkuineen koettaen kiinnittää laivoja toisiinsa. Nyt alkoi hurja käsikähmä, espanjalaiset koettivat iskeä koukkunsa niin, ettei vihollinen pääsisi pakoon, ja hollantilaiset koettivat tehdä tyhjäksi heidän yrityksensä. Molempien laivojen laidat olivat täynnä miehiä, jotka taistelivat epätoivon rohkeudella, ja kaikki kaatuneet putosivat laivojen väliin, sillä etumasto esti niitä pääsemästä lähelle toisiaan.
Filip ja Krantz eivät olleet toimettomia tämän käsikähmän aikana. Rassattuaan peräraa'at toisinpäin ja lisättyään purjeita saivat he laivansa tuulen puolelle vastustajastaan vapautuen siten savusta, joka tuotti heille hyvin paljon haittaa. Koska molemmat laivat kulkivat melko nopeasti, tekivät ne pian käännöksen, jolloin espanjalainen taasen joutui tuulen alle. Tämä soi Filipille silminnähtävän edun ja ratkaisi äkkiä taistelun. Tuli ja savu painuivat nyt takaisin espanjalaiseen laivaan, ja Dordrechtiin levinnyt tuli sammutettiin. Espanjalaiset eivät enää voineet kiinnittää laivoja yhteen, ja he peräytyivätkin lautakäytäviensä suojaan. Äärettömillä ponnistuksilla pääsi Dordrecht vihdoin vapaaksi vastustajastaan, joka oli pian kokonaan liekkien vallassa. Korvetti oli noin puolen penikulman päässä ylihangan puolella ja ampui silloin tällöin jonkun laukauksen. Filip ampui siihen yhteislaukauksen, jolloin se laski lippunsa. Taistelua voitiin nyt sanoa päättyneeksi eikä ollut enää muuta tehtävää kuin pelastaa palavan laivan miehistö. Dordrechtin veneet laskettiin vesille, mutta niistä pysyi vain kaksi pinnalla. Toinen lähetettiin heti viemään korvettiin sellaista määräystä, että se lähettäisi kaikki veneensä auttamaan fregatin miehistöä. Määräystä noudatettiinkin ja suurin osa henkiin jääneistä pelastettiin. Fregatin tykit paukkuivat vielä melkein pari tuntia liekkien kuumentaessa niitä. Kun tuli vihdoin pääsi ruutisäiliöön, lensi tuo ennen niin komea laiva ilmaan rungon vajotessa hitaasti syvyyteen.
Vangeiksi joutuneiden espanjalaisten upseerien joukossa olivat nuo oletetut matkustajatkin, eikä neekerin kertomusta voitu siis enää epäilläkään. Risteilijät oli lähetetty Limasta ajamaan Filipiä takaa, ja koska heillä oli ollut niin suuri ylivoima, olivat he olleet melkein varmat voitostaan. Neuvoteltuaan hetkisen Krantzin kanssa päätti Filip vapauttaa korvetin ja kaikki vangit, koska korvetti oli melkoisesti vahingoittunut eivätkä kansat olleet sodassa keskenään. Niin tapahtuikin, ja Dordrecht suuntasi matkansa Bataviaa kohti ankkuroiden sen satamaan kolmen viikon kuluttua taistelusta. Hän tapasi siellä laivaston muutkin laivat, jotka olivat olleet siellä jo muutamia viikkoja, purkaneet lastinsa ja olivat nyt valmiit lähtemään takaisin Hollantiin. Filip lähetti niiden mukana selostuksen matkan tapahtumista, muuttaen sitten asumaan saman kauppiaan luo, joka oli osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta ennenkin. Hän aikoi olla maissa koko sen ajan, mikä kuluisi Dordrechtin lastaamiseen.
XX.
Mutta puhukaamme nyt jälleen Aminesta, joka istuu samalla turvepenkillä kuin silloinkin, jolloin Schriften tuli häiritsemään hänen keskusteluaan Filipin kanssa. Hän on niin ajatuksissaan kuin hän tahtoisi palauttaa mieleensä kaiken entisen. "Ah, kunpa vain minulla olisi hallussani sellaiset voimat kuin äidilläni!" huudahti hän. "Olen unhottanut hänen neuvonsa kokonaan. En voi sietää näitä tuskia, en tätä tietämättömyyttä enkä noiden molempien pappien lapsellisuuksia." Lopulta hän nousi lähtien kotiinsa.
Isä Mathias ei ollut matkustanutkaan Lissaboniin. Alussa hän ei ollut onnistunut pääsemään mihinkään laivaan ja sitten myöhemmin oli hän kiitollisuudesta Filipiä kohtaan jäänyt Aminen luo, jonka vastenmielisyys kristinuskoa kohtaan näytti vain lisääntyvän. Hän kysyi usein neuvoa isä Seyseniltä ja lukemattomat kerrat kehoittivat nuo molemmat hyväätarkoittavat ukot Aminea, joka joskus kuuntelikin heitä vaitiollen, mutta joskus taasen väitteli heidän kanssaan rohkeasti. Hän omaksui mielellään kaiken kauniin, mutta silloin kun papit rupesivat puhumaan hänelle dogmeistaan, vaihtoi hän heti keskustelunaihetta. Tällainen kannusti vain isä Mathiasta suurempiin ponnistuksiin, sillä hän halusi mielellään kääntää ja pelastaa noin kauniin ja nuoren olennon. Hän et ajatellutkaan enää matkaansa, vaan käytti kaiken aikansa opettaakseen Aminea, joka vihdoin ikävystyi niin hänen alituiseen tunkeilemiseensa, ettei hän voinut sietää koko pappia läheisyydessäänkään.
Ajateltuamme tarkemmin emme voi ihmetelläkään, että Amine hylkäsi uskonnon, joka niin huonosti soveltui hänen omiin tarkoituksiinsa. Ihmisluonne on niin jäykkä, että se saa ottaa kaiken nöyryytensä avukseen voidakseen taipua Jumalankin tahtoon.
Amine muisti äitinsä osanneen paljon yliluonnollisia asioita ja olleen yhteydessä henkimaailman kanssa. Hän oli nähnyt äidin menestyksellisesti käyttävän taitoaan, mutta koska hän silloin oli ollut niin nuori, ei hän enää muistanut noita salaperäisiä valmistuksia, joiden avulla äiti oli onnistunut toteuttamaan aikeensa; ja nyt, kun hän koetti palauttaa muistiinsa nuo unhottamansa seikat, kehoitti isä Mathias innokkaasti häntä kääntymään uskoon, joka niin jyrkästi kielsi kaikki sellaiset temput. Hänen miehensä omituinen ja hirveä elämäntehtävä vahvisti hänen luuloaan, ettei yliluonnollisten voimien avuksikutsuminen ole luvatonta, eivätkä ne vastakkaiset syyt, joihin nuo melko tietämättömät kristinuskon tunnustajat vetosivat, voineet vaikuttaa Aminen voimakkaaseen ja päättäväiseen luonteeseen. Hän ei voinut uskoa sokeasti sellaista, joka soti hänen tervettä järkeään vastaan. Hän oli jo todistanut, että hänen äitinsä taito ei ollut mitään petkutusta koettaessaan sen voimaa Filipiin. Voivatko papit esittää sellaisia todistuksia? Eivät, ellei oteta huomioon noita alkukirjoja, joita he eivät antaneet hänen lukeakaan.
"Ah, omistaisinpa vain äitini tiedot!" toisti hän vieläkin kerran mennessään sisälle. "Silloin tietäisin, missä Filipini on tällä hetkellä. Jos minulla vain olisi samanlainen musta kuvastin, johon hänen käskystään katsoin kertoakseni hänelle sitten kaikki, mitä näin siinä liikkuvan. Kuinka hyvin muistankaan tuon ajan, jolloin isäni oli poissa ja minä katsoin kädessäni olevaan aineeseen kertoakseni hänelle sitten beduiinileiristä, kahakasta, ratsastajattomista hevosista ja hiekalle pudonneesta turbaanista!" Hän vaipui jälleen syviin ajatuksiin. "Niin", huudahti hän hetkisen kuluttua, "voit auttaa minua, äiti! Ilmoita minulle unessa taitosi, tyttäresi rukoilee sitä sinulta. Anna minun jälleen hieman ajatella. Sana… mikä olikaan tuo sana? Mikä tuon hengen nimi taasen olikaan? Turshoonko? Niin, luullakseni hänen niinensä oli Turshoon. Äiti, äiti, auta tytärtäsi!"
"Rukoiletko pyhää neitsyttä avuksesi, lapseni?" sanoi isä Mathias tullen huoneeseen juuri silloin kun Amine lausui nuo viimeiset sanansa. "Jos asia on niin, teit oikein, sillä hän voi ilmestyä sinulle unessa ja vahvistaa uskoasi."
"Rukoilin omaa henkien maailmassa olevaa äitiäni, hyvä isä", vastasi
Amine.
"Pelkään, ettei hän ole päässyt autuaitten joukkoon, koska hän oli pakana", sanoi pappi.
"Ei suinkaan häntä ole rangaistu siitä, että hän tunnusti isäinsä uskontoa siellä, missä ei muuta tunnettukaan", vastasi Amine inhoten. "Jos tämän maailman hyvät ihmiset tulevat autuaiksi iankaikkisuudessa ja jos hänelläkin oli kuolematon sielu, joka voitiin pelastaa, ei suinkaan hän, joka loi tuon sielun, halua rangaista häntä siitä, että hän uskoi, kuten hänen esi-isänsä ennen häntä olivat uskoneet."
"Voiko meistä kukaan tietää taivaan tahtoa, lapseni? Olkaa vain kiitollinen, että olette saanut oppia enemmän ja päästä pyhän kirkon, yhteyteen."
"Olen kiitollinen monesta asiasta, isä, mutta olen nyt väsyksissä ja toivotan teille hyvää yötä."
Hän meni omaan huoneeseensa, mutta ei nukkuakseen, vaan koettaakseen vielä kerran samoja taikoja, joita hänen äitinsäkin oli käyttänyt. Sytytettyään tulen suitsutusastiaan heitti hän liekkeihin erilaisia yrttejä, joiden vaikutuksen hän tunsi, sillä hän oli hyvin tarkasti koonnut talteensa kaikki isän kuoleman jälkeen poisheitetyt paperit, joissa oli ollut ohjeita noiden yrttien käyttämisestä. "Sana, sana! Tiedän toisen, mutta en toista. Auta minua, äiti!" huudahti Amine istuessaan vuoteensa vieressä. Huone oli jo tullut niin täyteen savua, ettei voitu erottaa mitään. "Tämä on aivan hyödytöntä", ajatteli hän vihdoin, "olen unhottanut taidon. Äiti, äiti, ilmoita se minulle unessa tänä yönä!"
Savu haihtui vähitellen ja katsoessaan ylös huomasi Amine erään henkilön edessään. Hän luuli aluksi onnistuneensa yrityksessään, mutta sittenkuin henkilön vartalo esiintyi selvemmin, tunsi hän isä Mathiaksen, joka katsoi häneen ankarasti rypistäen otsaansa.
"Jumalaton lapsi, mitä teillä oikeastaan onkaan mielessä?" kysyi pappi.
Isä Mathias oli epäillyt häntä jo kauan aikaa heidän keskustelujensa perusteella, ja kun suitsutuksen haju tunkeutui hänenkin huoneeseensa, oli hän hiipinyt yläkertaan yllättääkseen Aminen. Amine ymmärsi heti uhkaavan vaaran ja päätti Filipin vuoksi pettää papin.
"En tee mitään pahaa, isä", vastasi hän tyynesti. "Mutta minusta tuntuu hyvin sopimattomalta, että tunkeudutte nuoren naisen huoneeseen hänen miehensä poissaollessa. Olisinhan voinut olla jo nukkumassa. Käytöksenne kummastuttaa minua todellakin."
"Ette voi tarkoittaa, mitä sanotte, nainen! Ikäni ja säätyni riittävät kai takaamaan sen", vastasi isä Mathias hieman hämmästyneenä tästä odottamattomasta hyökkäyksestä.
"Ei aina, isä, jos on totta, mitä minulle on kerrottu munkeista ja nunnista", väitti Amine. "Kysyn vieläkin kerran, miksi olette tunkeutunut turvattoman naisen huoneeseen?"
"Senvuoksi, että tiesin varmasti teidän tekevän synnillisiä taikoja."
"Synnillisiä taikojako? Mitä tarkoitatte? Onko lääkitseminenkin synnillistä? Onko sairaiden tuskien lieventäminen syntiä, onko synnillistä parantaa kuumetta ja horkkaa, jotka vaivaavat kaikkia tässä epäterveellisessä ilmanalassa asuvia?"
"Kaikki taikominen on hyvin synnillistä."
"Puhuessani taikuudesta en tarkoita samaa kuin te, isä. Aioin vain valmistaa erästä lääkettä. Jos muutamien voimakkaiden yrttien tunteminen, jotka oikein sekoitettuina parantavat melkein poikkeuksetta kaikki sairaat — taito, jonka äitini hyvin tunsi ja jota äsken koetin muistella — jos tuo taito tahi toivo muistaa se on synnillistä, niin silloin olette oikeassa."
"Kuulin teidän rukoilevan äitiänne avuksenne."
"Niin teinkin, sillä hän tunsi tarkasti kaikki eri aineet. Pelkään kuitenkin, etten ole niin taitava, isä. Onko sellainen synnillistä, hyvä isä?"
"Vai lääkettäkö te vain koetittekin keksiä", vastasi pappi. "Luulin teidän tekevän jotakin hyvin rikollista."
"Onko muutamien oksien polttaminen mitään rikollista? Katsokaa tätä tuhkaa, isä. Kun sitä hierotaan ihoon öljyn kera, tuottaa se helpotusta eikä suinkaan mitään muuta. Odotitteko näkevänne jonkun haamun tahi hengen, samanlaisen kuin profeetta manasi Israelin kuninkaan nähtäväksi?" Amine purskahti nauruun.
"Selityksenne hämmästyttää minua, mutta ei voi haihduttaa epäluulojani", vastasi pappi.
"En minäkään usko, että ilmoittamastanne syystä olette tullut huoneeseeni tähän aikaan yöstä. Jos vielä kerran toistatte vierailunne, saatte lähteä talosta."
Tämä Aminen hyökkäys vanhan papin nimeä ja mainetta vastaan oli jo liikaa papillekin. Hän poistui heti sanoen mennessään: "Jumala antakoon teille anteeksi väärän epäluulonne. Tulin tänne ilmoittamastani syystä enkä mistään muusta."
"Niin", sanoi Amine lukittuaan oven, "tiesin sen kyllä, mutta minun on jotenkin päästävä vapaaksi seurastanne, joka ei miellytä minua ollenkaan. En suostu siihen, että toimiani vakoillaan. Eikö teidänkin pyhien miesten pidä kunnioittaa naisen omaa huonetta? Kiitokseksi saamastanne avusta — ruoasta ja asunnosta — vakoilette nyt minua."
Vietyään suitsutusastian pois kutsui Amine heti luokseen toisen palvelijattaren kertoen hänelle isä Mathiaksen käynnistä. Tyttö aivan kauhistui kuultuaan sen.
Isä Mathias kuuli hänen puheensa, ja seuraavana päivänä meni hän isä Seysenin puheille kertoen hänelle tapauksen salaamatta Aminen epäluulojakaan.
"Käyttäydyitte ajattelemattomasti", sanoi isä Seysen, "tunkeutuessanne hänen makuuhuoneeseensa sellaiseen aikaan."
"Minulla oli pätevät syyt epäluulooni, hyvä isä Seysen."
"Hänelläkin oli omansa, sillä hän on nuori ja kaunis."
"Pyhän neitsyen nimessä —"
"Annan teille synninpäästön, hyvä isä Mathias", vastasi isä Seysen. "Mutta jos tämä tulee tunnetuksi, suututtaa se kovasti seurakuntalaisia."
Ja tunnetuksi se tulikin, sillä Aminen kutsuma tyttö kertoi sekä oikealle että vasemmalle isä Mathiaksen ajattelemattomasta vierailusta, ja minne isä vain menikin, otettiin hänet niin kylmästi vastaan ja hän oli niin tyytymätön itseensä, että hän poistui maasta matkustaen Lissaboniin. Hän oli vihainen itselleen varomattomuudestaan, mutta vielä vihaisempi Aminelle hänen epäoikeutettujen epäluulojensa vuoksi.
XXI.
Dordrecht saatiin pian lastatuksi, joten Filip pääsi viivyttelemättä lähtemään ja hän saapui Amsterdamiin suuremmitta seikkailuitta. Meidän tarvitsee tuskin ilmoittaa, että hän heti matkusti kotiin, jossa Amine otti hänet vastaan avoimin sylin ja ilosta loistavin silmin. Hän oli osannut tällä kertaa odottaa miestään, sillä nuo molemmat laivat, jotka olivat purjehtineet Bataviasta Filipin tullessa sinne, olivat tietysti tuoneet hänen kirjeensä Aminelle. Johtokunta oli hyvin tyytyväinen Filipin menettelyyn ja hänet nimitettiin päälliköksi erääseen suureen asestettuun laivaan, jonka piti lähteä keväällä Intiaan ja josta Filip sopimuksen mukaan osti kolmannen osan. Hänen osansa vähennettiin niistä varoista, jotka hän oli sijoittanut yhtiön osakkeihin. Hän saisi nyt levähtää häiritsemättä viisi kuukautta, ennenkuin hän jälleen uskoutuisi elementtien haltuun. Sovittiin siitä, että hän tällä kertaa saa tehdä sellaisia muutoksia laivaan, että hän voi ottaa vaimonsa mukaansa.
Amine kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja katolilaisen papin välillä salaamatta sitäkään, miten hän oli vapauttanut itsensä papin vastenmielisestä vakoilusta.
"Koetitko todellakin äitisi taitoa, Amine?"
"En, sillä en muistanut sitä. Koetin vain, voisinko palauttaa sen mieleeni."
"Mutta miksi, Amine? Et saa tehdä vasta sellaista, sillä se on synnillistä, kuten hyvä isä sanoikin. Lupaa minulle luopuvasi siitä ainiaaksi."
"Jos tuo tekoni oli synnillinen, on sinunkin elämäntehtäväsi samanlainen. Jos tahdot luopua hakemisestasi ja jäädä tänne luokseni, suostun mielelläni kaikkiin vaatimuksiisi."
"Hirmuinen tehtäväni on Jumalan määräämä", vastasi Filip.
"Jumalasi sallii siis sinun olla tekemisissä sellaisten olentojen kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta?"
"Kyllä. Papitkin myöntävät sen, vaikka heitä kauhistuttaa sellainen ajatuskin."
"Minkä hän lupaa toiselle, lupaa hän varmasti toisellekin, enkä sitäpaitsi voi tehdäkään mitään hänen luvattaan."
"Niin Amine, hän sallii pahankin viihtyä maailmassa, vaikka hän ei sitä kannatakaan."
"Hän kannattaa sinua etsiessäsi kirottua isääsi, tukee yrityksiäsi saada puhutella häntä, vieläpä vaatiikin sinua jatkamaan velvollisuutesi täyttämistä. Jos hän kerran sallii sinun tehdä tuollaista, miksi hän kieltäisi sen minulta? Olen vaimosi, osa sinusta itsestäsi, ja silloin kun jään tänne yksikseni sinun jatkaessasi vaarallista hakemistasi, saan kai minäkin vedota henkiin saadakseni tietoja, jotka voivat lievittää suruani ja keventää kuormaani vahingoittamatta ketään muuta elävää olentoa. Enhän tee sitä missään pahassa tarkoituksessa."
"Mutta sellainen sotii uskoamme vastaan."
"Papit eivät ole sanoneet sellaista sinun kutsumuksestasi. Niin kauan kuin saan olla luonasi, en yritäkään mitään sellaista. Lupaan sen sinulle, mutta jos meidät erotetaan, muuttaa se hieman asiaa; silloin koetan saada hengiltä selville, missä mieheni oleskelee hakiessaan kirottua isäänsä."
Talvi kului nopeasti, sillä Filip oli onnellinen rauhallisessa kodissaan. Kevät saapui, laiva oli laitettava matkakuntoon ja Filip ja Amine matkustivat Amsterdamiin.
Laivan, johon Filip oli määrätty kapteeniksi, nimi oli Utrecht. Se oli neljänsadan tonnin vetoinen ja rakennettu niin, että se voi kantaa neljäkolmatta tykkiä. Kului vielä pari kuukautta, joiden kuluessa Filip valvoi sen varustamista ja lastaamista suosikkinsa Krantzin avulla, joka oli päässyt laivaan ensimmäiseksi perämieheksi.
Filip teki kaikkensa valmistaakseen Aminelleen niin mukavat olot kuin suinkin, ja toukokuussa hän lähti matkalle saatuaan sellaiset määräykset, että hänen oli poikettava Gambruniin ja Ceyloniin ja purjehdittava sitten Malakan salmen kautta Kiinan merelle. Yhtiöllä oli pätevät syyt luulla, että portugalilaiset koettivat vastustaa mitä ankarimmin näitä yrityksiä. Filipillä olikin senvuoksi laivassaan melkoinen miehistö ja pieni joukko-osasto henkivartioväeksi ylitarkastajalle, jolla oli mukanaan monta tuhatta dollaria tehdäkseen ostoksia kiinalaisissa satamissa, elleivät kiinalaiset suostuisi vaihtokauppaan. Laiva oli varustettu suurenmoisesti, ja se olikin ehkä kaunein ja parhaiten miehitetty alus, minkä yhtiö milloinkaan oli lähettänyt matkalle.
Utrecht lasketteli eteenpäin pullistunein purjein ja oli pian jättänyt Englannin kanaalin taakseen. Matkasta näytti tulevan onnellinen. Suotuisa tuuli vei laivan onnettomuuksitta sadan penikulman päähän Hyväntoivonniemestä ja tyyntyi sitten ensimmäisen kerran koko matkalla. Amine oli ihastunut. Iltaisin oli hänellä tapana kävellä kannella Filipin kanssa. Kaikki oli silloin hiljaista heidän ympärillään lukuunottamatta aaltojen loiskintaa laivan laitoja vasten. Maailma oli vaipunut kuin uneen tähtien tuikkiessa kirkkaasti taivaalla.
"Keidenkähän kohtaloa nuo tähdet johtavat, joita eivät pohjoismaiden asukkaat ollenkaan näe?" sanoi Amine katsellessaan niitä.
"Uskot siis tähtiin, Amine?"
"Äitini osasi lukea niistä ihmisten kohtaloita", vastasi Amine nojautuen laitaan ja katsellen veteen.
"Luuletko, että merenneitojakin on olemassa?" kysyi Filip hymyillen.
"En oikein tiedä, mutta minusta tuntuu kuin tuolla syvyyksissä asuminen olisi hyvin suloista. Muistele untasi, Filip. Siinähän minä esiinnyin tuollaisena merenneitona."
"Aivan niin", vastasi Filip miettiväisesti.
"Ja kumminkin minusta tuntuu, ettei meri minusta huolisikaan, vaikka laiva uppoaisikin. Miten ruumiini kerran hajonneekaan alkuaineihinsa, en tiedä, mutta sen verran tunnen, ettei se milloinkaan joudu noiden petollisten aaltojen heiteltäväksi. Lähdetään jo nukkumaan, rakas Filip. On jo myöhäinen ja kaste on kostuttanut kannen aivan märäksi."
Aamun koitteessa ilmoitti mastossa oleva tähystäjä näkevänsä jotakin kelluvan meressä suoraan laivan sivulla. Krantz kiipesi rikiin katsomaan sitä tarkemmin todeten sen pieneksi veneeksi, joka oli luultavasti laskettu vesille jostakin laivasta. Koska meri oli aivan tyyni, lähetti Filip miehiä tutkimaan lähemmin löytöä, ja miehet palasivat melko pitkän ajan kuluttua hinaten venettä perässään.
"Veneessä on muudan mies, perämies", ilmoitti toinen perämies Krantzille kiivettyään kannelle. "En voi kumminkaan sanoa, onko hän kuollut vai elävä."
Krantz meni viemään sanaa Filipille, joka söi aamiaista kajuutassaan Aminen kanssa. Lääkäri sanoi miehen vielä elävän käskien matruusien kantaa hänet sairaalaan, kun hän äkkiä kaikkien kummastukseksi kääntyi, istuutui ja vihdoin nousi horjuen muutaman tykin luo. Hetkisen kuluttua hän näytti täydellisesti toipuneen. Vastaukseksi hänelle tehtyihin kysymyksiin ilmoitti hän kuuluneensa erääseen laivaan, joka oli kaatunut myrskyssä. Hän oli ennättänyt hypätä laivan perässä kiinni olevaan pieneen veneeseen, katkaissut sitä kiinni pitävän köyden ja pelastunut kaikkien muiden joutuessa perikatoon. Hän oli tuskin ennättänyt kertoa tämän, kun Filip tuli kajuutasta Aminen kanssa. He tunsivat nyt kummastuksekseen ja kauhukseen vanhan tuttavansa silmäpuolen Schriftenin.
"Hi, hi, kapteeni Vanderdecken, olen iloinen nähdessäni teidät kapteenina täällä enkä ole pahoillani teidänkään tapaamisestanne, kaunis rouva."
Filip kääntyi pois väristen ja Aminen silmät salamoivat hänen katsellessaan tuota kurjaa laihtunutta raukkaa. Muutamien sekuntien kuluttua hänkin kääntyi mennen kajuuttaan, jossa Filip istui pää käsiensä varassa.
"Ole rohkea, Filip", sanoi hän. "Tämä oli todellakin ikävä yllätys, jonka pelkään ennustavan jotakin onnettomuutta, mutta sillehän emme mitään mahda. Kohtalomme on sellainen."
"Ei sinun, vaan minun kohtaloni", vastasi Filip kohottaen päätään, "sillä miksi pitäisi sinun jakaa —"
"Olen toverisi, Filip, sekä elämässä että kuolemassa. En haluaisi kuolla ennen sinua, Filip, sillä se surettaisi sinua, mutta kuolemasi ennustaa minunkin loppuani ja minä seuraan sinua hyvin pian."
"Mutta, Amine, et suinkaan aio tappaa itseäsi?"
"Kyllä, tämä pieni veitsi tekee silmänräpäyksessä tehtävänsä."
"Ei, Amine, uskontomme kieltää sen."
"Ehkä, mutta en ymmärrä, miksi. Suostumustani ei kysytty silloin kun tulin maailmaan ja minulla on kai vapaus poistuakin täältä kysymättä papeilta lupaa. Mutta älkäämme puhuko nyt tästä. Mitä aiot tehdä tuolle Schriftenille?"
"Vien hänet maihin Taffel-lahdessa, sillä en voi sietää tuon roiston läsnäoloa. Eikö sinua värisyttänyt samoin kuin ennenkin lähestyessäsi häntä?"
"Kyllä. Tiesin hänen olevan laivassa ennenkuin näinkään hänet, mutta mielestäni ei meidän sittenkään pidä lähettää häntä pois."
"Miksei?"
"Ehkä siksi, että haluan mieluummin uhmata kohtaloa kuin taipua siihen. Tuo raukka ei voi tehdä meille mitään."
"Kyllä hän voi. Hän voi yllyttää miehistön kapinaan. Hän on sitäpaitsi koettanut varastaa kalleuteni."
"Toivon melkein, että hän olisi siinä onnistunutkin, sillä silloin olisi sinun ollut pakko luopua tästä kummallisesta hakemisestasi."
"Älä puhu niin, Amine; tämä on velvollisuuteni ja olenhan sitäpaitsi vannonut pyhästi, että —"
"Et voi sittenkään viedä Schrifteniä maihin Taffel-lahdessa, sillä hän on yhtiön palveluksessa, kuten sinäkin. Jos olisin sinun sijassasi, antaisin kohtalon vallita, sillä kohtalonne ovat varmasti jollakin tavoin liittyneet toisiinsa. Ole rohkea, Filip, ja anna hänen jäädä laivaan."
"Ehkä olet oikeassa, Amine. Voin lykätä, mutta en paeta kohtaloani, muodostukoonpa se sitten millaiseksi tahansa."
"Salli hänen siis jäädä ja anna hänen tehdä niin paljon pahaa kuin hän ikinä vain voi. Olkaamme ystävällisiä hänelle, sillä voihan sattua, että saamme sillä jotakin aikaan."
"Aivan niin, Amine. Hän on aivan aiheettomasti vihannut minua. Kuka tietää, ehkä voin saada hänestä ystävänkin."
"Ja ellet, olet kaikissa tapauksissa tehnyt velvollisuutesi. Haluan nyt puhutella häntä nähdäkseni, enkö voi vaikuttaa hänen jääkylmään olentoonsa. Rupeankohan oikein keimailemaan tuolle paholaiselle?" lopetti hän purskahtaen nauruun.
Seuraavana aamuna lääkärin ilmoitettua, että Schriften oli kokonaan parantunut, kutsuttiin hänet kajuuttaan. Hän oli laihtunut melkein luurangoksi, mutta hänen käyttäytymisensä ja puheensa oli yhtä jyrkkää ja vastenmielistä kuin ennenkin.
"Olen kutsuttanut teidät luokseni, Schriften, saadakseni tietää, voinko tehdä jotakin muutakin mukavuudeksenne", sanoi Filip. "Tarvitsetteko jotakin?"
"Minäkö?" vastasi Schriften katsoen ensin Filipiin ja sitten Amineen.
"Hi, hi, mielestäni pitäisi minun ensiksikin hieman lihoa.".
"Toivoakseni tulette siinä onnistumaankin, sillä olen käskenyt kokkini pitää huolta ravinnostanne."
"Miesraukka", sanoi Amine katsoen häneen sääliväisesti, "kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada kärsiä? Eikö hän ole sama mies, joka toi sinulle kirjeen johtokunnalta, Filip?"
"Hi, hi, aivan niin, hyvä rouva", vastasi Schriften. "Kirje ei varmastikaan ollut ollenkaan tervetullut, vai mitä?"
"Ei todellakaan, hyvä mies. Vaimosta ovat sellaiset kirjeet aina ikäviä, jotka kutsuvat hänen miehensä pois. Mutta teidän syynnehän se ei ollut."
"Niin, onko siinä nyt enää mitään järkeä, että mies lähtee merelle ja jättää nuoren kauniin vaimonsa kotiin, vaikka hänellä on kuulemma niin paljon rahaa, että hän voisi elää huoletonta elämää maissakin, hi, hi?"
"Älkää muuta sanoko", vastasi Amine. "Parasta on silloin luopua siitä. Eikö niin, kapteeni?"
"Minun on kaikissa tapauksissa pakko lopettaa tämä matkani", sanoi Filip, "mihin sitten myöhemmin ruvennenkaan. Olen kärsinyt paljon, kuten tekin, Schriften. Olette joutunut haaksirikkoon kaksi kertaa, mutta sanokaa minulle nyt, mitä oikeastaan haluatte. Tahdotteko palata Amsterdamiin ensimmäisessä kotiin menevässä laivassa vai nousta maihin Taffel-lahdessa vai —"
"— vai tehdä jotakin muuta, voidakseni poistua tästä laivasta — hi, hi."
"Ei ollenkaan, sillä jos haluatte ruveta palvelukseeni, saatte luotsin muonan ja palkan, sillä tiedänhän teidät hyväksi merimieheksi."
"Suostun purjehtimaan kanssanne, herra Vanderdecken, sillä minun on pakko, tahdonpa sitä tai en."
"Se on siis päätetty. Heti kun olette voimistunut, saatte ruveta työhön. Siihen asti pidän kyllä huolta, ettei teiltä tulee mitään puuttumaan."
"Minäkin koetan katsoa parastanne", sanoi Amine. "Tulkaa vain luokseni silloin kun olette jonkun tarpeessa, niin autan teitä mielelläni. Olette kärsinyt paljon, mutta teemme voitavamme, että voisitte unhottaa vaivanne."
"Miten hyvä ja ystävällinen te olettekaan!" sanoi Schriften katsellen Aminen kauniita kasvoja ja sopusuhtaista vartaloa. Hetkisen kuluttua kohautti hän hartioitaan ja lisäsi: "Säälin teitä todellakin, mutta sitä ei nyt voida auttaa."
"Hyvästi", sanoi Amine ojentaen kätensä Schriftenille. Luotsi tarttui siihen ja Amine tunsi kylmiä väreitä selässään, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Schriften piti hänen kättään muutamia sekunteja omassaan katsellen samalla tarkkaavaisesti ensin sitä ja sitten hänen kasvojaan.
"Niin kaunis ja niin hyvä! Herra Vanderdecken, kiitän teitä. Suojelkoon Jumala teitä, hyvä rouva!" ja puristaen hyvästiksi Aminen kättä kiiruhti Schriften pois kajuutasta.
Tuo jäätävä kylmyys, joka vapisutti Aminen ruumista silloin kun Schriften puristi hänen kättään, oli niin voimakas, että hän vaivoin jaksoi horjua sohvalle, johon hän vaipui. Levättyään siinä hetkisen painaen kädellään sydäntään sanoi hän huohottaen Filipille, joka oli kumartunut hänen puoleensa: "Tuo mies on varmaankin yliluonnollinen. Olen sitä jo epäillyt ennenkin, mutta nyt olen varma siitä. No, sen parempi, jos voimme tehdä hänet ystäväksemme. Aion ainakin koettaa."
"Mutta luuletko, Amine, että sellaiset, jotka eivät kuulu tähän maailmaan, voivat olla ystävällisiä, kiitollisia ja vihaisia, kuten mekin? Uskotko, että heidät voidaan taivuttaa palvelemaan meitä?"
"Kyllä. Miksi ei heillä voisi olla parempiakin tunteita, koska he kerran voivat olla vihaisiakin? Miksi on olemassa sekä hyviä että pahoja henkiä? He ovat kyllä vapautuneet maallisesta ruumiistaan, mutta heidän sielunsa on varmasti sama. Tunteeton sielu ei olisi enää mikään sielu. Koska sielu toimii jo tässä maailmassa, täytyy sen toimia tulevassakin elämässä. Jos enkelit voivat olla sääliväisiä, täytyy niillä olla samanlaiset tunteetkin kuin meillä. Jos pahat henget voivat vihastua, ei heidän ja meidän välillämme voi olla suurtakaan eroa. Miksi eivät heidän tunteensakin voisi muuttua, kuten meidänkin? Tunteitta ei olisi olemassa mitään taivasta eikä helvettiä. Täällä maailmassa ovat sielumme yhdistyneet lyhyeksi aikaa lihalliseen ruumiiseemme, mutta luullakseni ei siitä vapautunutkaan sielu ole ollenkaan puhtaampi, kirkkaampi eikä täydellisempi kuin sekään. Kysyit, voidaanko ne pakottaa tottelemaan meitä. Kyllä, jos kuolevaisilla vain on hallussaan sellaisia keinoja. Pahatkin henget voidaan pakottaa tekemään sekä hyvää että pahaa. Hyviä ja täydellisiä henkiä ei lannisteta keinoilla, vaan sellaisia, joilla on pahat tarkoitukset. Vain sellaiset ovat kuolevaisten käskettävissä."
"Ajattelet siis vieläkin noita kiellettyjä asioita, Amine?
Menetteletkö mielestäsi oikein?"
"Oikeinko? Kun meille kerran on annettu sellainen voima, niin eikö ole oikein käyttää sitä?"
"Kyllä hyvään, mutta ei pahaan."
"Mahtavat kuolevaiset, jotka eivät omista muuta kuin maallista valtaa ja tavaraa, ovat vastuunalaisia tuosta vallastaan. Samoin ovat nekin, jotka ovat saaneet yliluonnollisia voimia, vastuunalaisia siitä, mihin he noita voimiaan käyttävät. Ei suinkaan hän tuolla ylhäällä luo kukkaakaan senvuoksi, että ihmiset sen noukkisivat? Luuletko hänen tarkoittaneen antaessaan ihmisille tuollaisia yliluonnollisia voimia, että heidän pitäisi jättää ne käyttämättä?"
Kun Aminen loistava katse kohdistui Filipiin, voi Filip ainoastaan ajatella, ettei Amine ole muiden kuolevaisten kaltainen. Hän sanoi tyynesti: "Voinko luottaa siihen, että olen naimisissa samanlaisen kuolevaisen olennon kanssa kuin itsekin olen?"
"Kyllä, Filip. Ole vain rauhallinen, sillä olen vain tavallinen ihminen. Mutta suokoon Jumala, etten olisi sellainen, vaan joku henki, jotta voisin leijailla ympärilläsi, varjella sinua kaikissa vaaroissa, pelastaa sinut ja suojella sinua tämän mielettömän etsimisesi aikana. Olen kuitenkin vain tavallinen heikko nainen, jonka sydän sykkii rakkaudesta sinuun, joka sinun vuoksesi on valmis vaikka mihin ja jonka luonteen rakkaus on muuttanut niin, että hänestä on tullut urhoollinen ja rohkea, suoraan sanoen sellainen, että hän on valmis hylkäämään kaikki sellaiset uskonnot, jotka kieltävät häntä kutsumasta taivasta, maata tahi helvettiä avukseen, että hän voisi pitää luonaan hänet, joka on hänelle kaikista rakkain."
"Ei, Amine, ei! Älä sano hylkääväsi uskontoasi. Eikö tämä", hän vetäisi kalleuden poveltaan, "ja siihen liittyvä tehtävä todista uskontoamme oikeaksi?"
"Olen ajatellut sitä perin pohjin, Filip. Ensin se melkein peloitti minut uskomaan, mutta omat pappinne avasivat sitten silmäni näkemään erehdykseni. He eivät tahtoneet vastata sinullekaan, vaan jättivät sinut oman onnesi nojaan, sillä viesti, pyhä raamattu ja sinulle näytetyt kummalliset merkit eivät sopineet heidän uskontoonsa ja senvuoksi he epäröivät. Kun he kerran tekivät niin, voinko minäkään menetellä muuten? Tuo kalleutesi voi kyllä olla niin salaperäinen ja voimakas kuin sanot, mutta sen vaikutukset voivat olla väärät ja pahat. Sille suotu voima on voinut joutua vääriin käsiin. Se voi kyllä olla sama, mutta sitä käytetään nyt ehkä erilaiseen tarkoitukseen kuin alussa on aiottu."
"Tässä kalleudessa asuvaa voimaa eivät voi käyttää muut kuin ne, jotka ovat ristillä kuolleen vapahtajan ystäviä."
"Silloin sen voima ei ole minkään arvoinen tahi ainakin paljon pienempi kuin paholaisen, joka voi palvella sekä hyviä että pahoja tarkoitusperiä. Mutta tässä asiassa emme pääse yksimielisyyteen emmekä osaa todistaa toistemme kantaa vääräksikään. Sinua on opetettu toisin kuin minua, eikä noita lapsuudessamme mieleemme juurrutettuja periaatteita voida muuttaa. Olen nähnyt äitini tekevän ihmeellisiä taikoja ja onnistuvan, ja sinä olet kuunnellut pappeja. En moiti sinua, mutta älä sinäkään moiti minua. Meillä on molemmilla hyvät aikomukset ja toivoakseni osaamme toimiakin niiden mukaan."
"Ellei muuta vaadittaisi kuin puhdasta ja viatonta elämää, voisit olla varma autuudestasi, Amine."
"Uskontoni opettaa ainakin niin, ettei muuta tarvitakaan. Voiko kukaan sanoa, mikä uskonto on oikea, sillä sellaisiahan on olemassa niin monta. Mutta mitä sen on väliä? Niillähän on kaikilla sama tarkoitus — iankaikkinen autuus."
"Niin juuri, Amine", vastasi Filip kävellessään edestakaisin kajuutassa, "mutta pappimme eivät ole samaa mieltä kanssasi."
"Mitkä ovat heidän uskontonsa perustotuudet?"
"Rakkaus ja sääliväisyys."
"Tuomitseeko rakkaus kaikki ne ikuiseen kadotukseen, jotka eivät ole ikinä kuulleet puhuttavankaan uskonnostanne, vaan ovat palvelleet suurta henkeä parhaan ymmärryksensä mukaan?"
"Ei."
Amine ei tehnyt enää muita huomautuksia, ja käveltyään vielä muutamia minuutteja ajatuksissaan poistui Filip kajuutasta.
Utrecht saapui Taffel-lahteen, täytti vesisäiliönsä, jatkoi taasen matkaansa ja ankkuroi pari kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan jälkeen Gambrunin satamaan. Amine oli tuon ajan kuluessa tehnyt kaikkensa voittaaksensa Schriftenin ystävyyden. Hän oli usein keskustellut luotsin kanssa kannella koettaen olla tätä kohtaan niin hyvä kuin suinkin. Hän oli siten onnistunut voittamaan pelkonsa, jota hän aina oli tuntenut luotsin läheisyydessä. Schriften näytti vähitellen rupeavan pitämään tästä hyvyydestä ja hän viihtyi mainiosti Aminen seurassa. Hän käyttäytyi Filipiäkin kohtaan joskus hyvinkin kohteliaasti, mutta Aminelle osoitti hän aina suurta kunnioitusta. Hänen puheensa oli hyvin salaperäistä eikä hän Aminenkaan läsnäollessa voinut pidättää inhoittavaa nauruaan. Mutta silloin kun laiva ankkuroi Gambrunin satamaan, olivat he jo niin hyvissä väleissä keskenään, että hän tuli silloin tällöin kajuuttaankin muutamiksi minuuteiksi keskustelemaan Aminen kanssa, vaikka hän ei milloinkaan suostunutkaan istuutumaan. Heidän Gambrunissa ollessaan tuli hän eräänä iltana Aminen luo Aminen istuessa kajuutan katolla. "Hyvä rouva", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tuo laiva purjehtii muutamien päivien kuluttua Hollantiin."
"Minulle on sanottu niin", vastasi Amine.
"Tahdotteko totella miehen neuvoa, joka suo teille paljasta hyvää? Palatkaa tuossa laivassa kotiinne ja pysykää siellä, kunnes miehenne vielä kerran tulee luoksenne."
"Miksi annatte minulle sellaisen neuvon?"
"Senvuoksi, että henkilöä, jolle en tahdo mitään pahaa, uhkaa luullakseni suuri vaara, ehkäpä julma kuolemakin."
"Minuako?" kysyi Amine katsoen Schrifteniin, jonka läpitunkevaa katsetta hän ei pelännyt.
"Niin. Toiset voivat nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin toiset."
"Eivät ainakaan tavalliset kuolevaiset", vastasi Amine. "Kyllä. Mutta huolimatta siitä aavistan kuitenkin jotakin, jonka mielelläni haluaisin torjua. Älkää uhmatko kohtaloanne enää."
"Voiko kukaan väistää sitä? Jos tottelisin neuvoanne, seuraisin vain kohtaloni käskyä, mutta ellen noudata sitä, muodostuu kohtaloni kuitenkin samanlaiseksi?"
"Paetkaa kaikissa tapauksissa uhkaavaa vaaraa."
"En pelkää, mutta olen teille hyvin kiitollinen. Sanokaa nyt minulle, Schriften, eikö kohtalonne ole jollakin tavoin yhtynyt mieheni kummalliseen velvollisuuteen? Aavistan olevani oikeassa."
"Miksi niin luulette, rouva?"
"Monesta syystä. Kaksi kertaa olette tuonut hänelle sanan, kahdesti olette joutunut haaksirikkoon, pelastunut kummallisella tavalla ja taasen näyttäytynyt. On aivan selvää, että tiedätte hänen tehtävänsä."
"Mutta eihän se todista mitään."
"Kyllä se todistaa ainakin sen, että tiedätte jotakin, josta hän ei ole luullut muilla olevan aavistustakaan."
"Tiedättehän tekin sen ja pyhät miehet ovat keskustelleet siitä", sanoi Schriften ivallisesti.
"Kuinka voitte tietää senkin?"
"Hi, hi", vastasi Schriften, "tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, rouva."
"Ette voi kieltää, että jollakin salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla olette yhteydessä mieheni tehtävän kanssa. Sanokaa minulle, onko tuo tehtävä pyhä ja todellinen."
"Jos hän uskoo, muuttuu se sellaiseksi."
"Mutta miksi olette sitten hänen vihollisensa?"
"En ole hänen vihollisensa, kaunis rouva."
"Ettekö ole hänen vihollisensa? Miksi koetitte sitten kerran ryöstää häneltä tuon salaperäisen kalleuden, jonka avulla hänen on täytettävä velvollisuutensa?"
"Tahdoin tehdä tyhjäksi hänen jatkuvat ponnistuksensa syistä, joita en saa ilmaista. Todistaako se minut hänen vihollisekseen? Eikö olisi parempi pysyä maissa, jossa hänellä on teidät ja hyvä toimeentulonsa, kuin mielettömässä hakemisessaan purjehtia kaikki maailman meret ristiin rastiin? Tuotta kalleudetta ei hän voi täyttää tehtäväänsä. Sen ryöstämistä häneltä voitaisiin senvuoksi sanoa ystävän palvelukseksi."
Amine ei vastannut, sillä hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
"Hyvä rouva", jatkoi Schriften hetkisen kuluttua, "tarkoitan parastanne. Puolisostanne en välitä, vaikka en toivokaan hänen turmiotaan. Kuunnelkaa minua nyt. Jos haluatte, että elämänne edelleenkin on tyyntä ja rauhallista, jos haluatte elää kauan tässä maailmassa vapaaehtoisesti valitsemanne miehen kanssa, jolle olette uhrannut ensimmäisen lämpimän rakkautenne, jos tahdotte, että hän kuolee vuoteessaan saavutettuaan korkean iän, jos haluatte sulkea hänen silmänsä lapsienne nähden, jotka vuodattavat kaipauksen kyyneliä, mutta jotka sitten hymyllään lohduttavat äitiä, niin kaiken tuon tiedän ja voin luvata teille tulevaisuudessa, jos varastatte tuon kalleuden ja annatte sen minulle. Mutta jos haluatte, että hän saa kärsiä enemmän kuin kukaan ihminen ennen häntä, jos tahdotte, että hänen pitää elää elämänsä epäillen, levottomuudessa ja surren, kunnes hän löytää hautansa aalloista, älkää silloin ryöstäkö sitä häneltä. Jos haluatte lyhentää omaa ikäänne ja pitentää jäljellä olevia päiviänne tuskilla ja kärsimyksillä, jos tahdotte erota hänestä ja kuolla julmasti, antakaa hänen siinä tapauksessa pitää se. Voin katsoa tulevaisuuteen ja sellaiseksi tulee kohtalonne muodostumaan. Ajatelkaa tarkasti asiaa, hyvä rouva. Minun on nyt pakko poistua luotanne, mutta huomenna tulen kuulemaan vastauksenne."
Schriften meni jättäen Aminen omiin ajatuksiinsa. Hän muisteli kauan keskustelua ja luotsin ennustuksia tuntien samalla aivan selvästi, ettei tuo mies ollut tästä maailmasta, vaan että hän jollakin tavoin oli hyvin läheisesti yhtynyt Filipin kohtaloon. "Minulle hän tahtoo hyvää eikä hän halua vahingoittaa miestänikään, vaikka hän tahtookin tehdä tyhjäksi hänen hakemisensa. Mutta miksi? Sitä hän ei tahtonut sanoa. Miten vaikeaan kiusaukseen hän minut saattoikaan! Kuinka helppoa olisikaan ottaa kalleus Filipiltä silloin kun hän nukkuu käsivarrellani, mutta kuinka alhaista! Entä puutteeton ja rauhallinen elämä, korkea ikä, rakastavaiset lapset… kuinka suloisia tarjouksia ne ovatkaan hellälle ja rakastavalle vaimolle! Ja muussa tapauksessa vaivoja ja tuskia ja lopuksi märkä hauta. Ja minulle? Jotakin vieläkin pahempaa, josta en kumminkaan välitä. Mutta eikö kuolema erillään Filipistä sitten olisikaan mitään kauheaa? Kyllä, sillä paljas sellainen ajatuskin jo hirvittää minua. Uskon häntä. Hän on ennustanut tulevaisuuteni valehtelematta ollenkaan. Voisinkohan taivuttaa Filipin? En, sillä tunnen hänet siksi hyvin. Hän on vannonut eikä hän riko valaansa. Mutta jos kalleus varastetaan häneltä hänen tietämättään, ei hän voi syyttää itseään. Ketä hän illoin moittisi? Voisinko pettää häntä? Ei, ei, ei mitenkään! Tulkoon mitä tahansa, se on kohtalomme ja minä olen valmis. Toivon, ettei Schriften olisi puhunut mitään. Ah, me tahdomme niin mielellämme tietää tulevaisuutemme, mutta haluaisimme sitten perääntyä toivoen, ettemme olisi olleetkaan niin uteliaita."
"Miksi olet niin miettiväisen näköinen, Amine?" kysyi Filip tultuaan hetkisen kuluttua kajuutan katolle!
Amine ei vastannut heti. "Kerronko hänelle kaikki?" ajatteli hän. "Niin, muita mahdollisuuksia ei minulla ole ja senvuoksi teenkin sen." Hän kertoi sitten koko äskeisen keskustelun. Filip ei vastannut, vaan istuutui hänen viereensä tarttuen hänen käteensä. Amine nojasi päänsä puolisonsa olkapäähän. "Millainen on sinun mielipiteesi asiasta, Amine?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"En voi varastaa kalleuttasi, Filip, mutta ehkä haluat antaa sen minulle?"
"Entä isäni, Amine, miten isäraukalleni silloin käy? Hänen hirveä rangaistuksensa kestäisi silloin iankaikkisesti. Hän sai Jumalalta luvan pyytää poikaansa avukseen, että tuo kauhea rangaistus voitaisiin peruuttaa. Eikö tuon miehen puhekin jo todista sinulle, ettei tehtäväni ole mitään kuvittelua? Mutta miksi hän tahtoo estää sen tapahtumasta?" lisäsi Filip ajattelevasti.
"En voi sanoa sitä sinulle, Filip, mutta minäkin haluaisin menetellä samoin. Tunnen, että hän ennusti oikein."
"Ehkä, mutta hän ei ole sittenkään puhunut kyllin selvästi, vaan ennustanut ainoastaan samaa, johon olen ollut jo aikoja sitten valmis ja johon olen vannonut alistuvani. Olen kärsinyt paljon, mutta olen valmis kärsimään vielä enemmänkin. Elämäni on kauan aikaa ollut jonkunlaista pyhiinvaellusmatkaa ja koska minut on määrätty siihen, toivon saavani ansaitun palkkani iankaikkisuudessa. Sinua ei kumminkaan sido mikään vala, Amine, etkä ole antanut mitään lupaustakaan. Hän neuvoi sinua matkustamaan kotiin puhuen julmasta kuolemasta. Seuraa hänen neuvoaan välttääksesi sen."
"Minua ei kyllä sido mikään vala, mutta kuule minua, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, sitoudun nyt —"
"Voi, Amine, älä!"
"Filip, et voi kieltää minua tekemästä sitä, sillä jos onnistutkin siinä nyt, vannon valani silloin kun olet jossakin muualla. Julma kuolema olisi minulle hyvä työ, sillä silloinhan en näkisi sinun kärsivän. Ei, riistettäköön minulta autuuteni ja syöstäköön minut iankaikkiseen kadotukseen, jos eroan sinusta, ennenkuin meidän on pakko. Olen vaimosi. Onneni, nykyisyyteni, tulevaisuuteni ja kaikki muukin on yhdistetty sinuun. Muodostukoon kohtalomme niin kovaksi kuin suinkin, en pelkää. Sydämeni ei ole sellainen, että se kauhistuu vaaroja ja kärsimyksiä. Siihen nähden, Filip, et ainakaan erehtynyt valitessasi minut vaimoksesi."
Filip nosti vaitiollen hänen kätensä huulilleen ja keskustelu katkesi. Toisena iltana tuli Schriften jälleen Aminen luo. "No, hyvä rouva?" hän sanoi.
"Schriften, se on mahdotonta, mutta kiitän teitä kuitenkin."
"Mutta vaikka hänen nyt pitäisikin toimittaa tehtävänsä, niin miksi haluatte seurata häntä?"
"Olen hänen vaimonsa, hänen omansa iankaikkisesti sekä täällä että tulevassa elämässä. Ette voi moittia minua."
"En", vastasi Schriften, "en moiti, vaan ihailen teitä. Olen kuitenkin pahoillani. Mutta kun oikein ajatellaan, mitä onkaan kuolema? Ei mitään, hi, hi", ja Schriften kiiruhti pois jättäen Aminen yksikseen.