XXII.
Utrecht purjehti Gambrunista Ceyloniin jatkaen sitten matkaansa itäiselle merelle. Schriften oli jäänyt laivaan, mutta viimeisen keskustelunsa jälkeen Aminen kanssa oli hän pysytellyt erillään näyttäen karttavan sekä häntä että Filipiä. Hän ei koettanut yllyttää miehistöä päällikköä vastaan, kuten ennen, eikä hänen kuultu enää pistelevän eikä moittivankaan. Hänen ennustuksensa oli tehnyt aviopuolisoihin syvän vaikutuksen, he olivat molemmat hyvin miettiväisiä ja alakuloisia, koettaen salata sitä toisiltaan. Kun he syleilivät toisiaan, aavistivat he sen nautinnoksi, josta heidän pian pitäisi luopua, mutta terästivät samalla sydämensä kärsivällisyydellä valmistautuen ottamaan vastaan pahimmankin. Krantz ihmetteli tuota muutosta, mutta ei tietystikään voinut ymmärtää sen syytä.
Laiva ei ollut enää kaukana Andamanien saarilta, kun Krantz eräänä aamuna tuli herättämään Filipiä katsottuaan ensin ilmapuntaria.
"Pian saamme luullakseni taifuunin niskaamme", sanoi hän, "sillä ilmapuntari on laskenut ja taivas näyttää hyvin uhkaavalta."
"Silloin pitää meidän vähentää purjeita ja valmistautua muutenkin kestämään sen raivoa. Laskekaa heti brammiraa'at ja pankaa kaikki pienet purjeet kiinni. Tulen kannelle niin pian kuin suinkin."
Hän puki vaatteet ylleen kiiruhtaen sitten paikoilleen. Meri oli rauhallinen, mutta tuulen ulvominen ennusti alkavaa myrskyä. Vedestä kohosi valkoista sumua, joka tiheni hyvin nopeasti. Miehistö kutsuttiin kannelle, kaikki raskaammat esineet vietiin ruumaan ja tykit köytettiin kovasti. Ensimmäinen tuulenpuuska kallisti laivaa kovasti. Se kohosi kohdalleen noin minuutin kuluttua, mutta sitten tuli toinen puuska ja vähän ajan kuluttua kolmas ja niin loppumattomiin. Uudet vihurit olivat aina kovempia kuin entiset. Meri oli pian aivan valkoinen vaahdosta myrskyn kiitäessä vihaisesti sen yli. Laineet vyöryivät kannelle ja laiva kallistui aivan kyljelleen jäädenkin siihen asentoon. Neljännestunnin kuluttua oli se puuska ohi ja laiva suoristautui, mutta meri oli alkanut lainehtia kovasti eikä tuulenkaan voima heikennyt. Tunnin kuluttua hyökkäsi uusi vihuri laivan kimppuun paljon vihaisemmasti ja kovemmasti kuin äsken. Vaahto pärskyi miesten kasvoihin, satoi kuin saavista kaataen, alus painui kyljelleen nousematta kohdalleen ennenkuin myrsky oli sivuuttanut sen.
"Nyt se on luullakseni ohi", huomautti Krantz. "Taivas alkaa hieman selvitä ylihangan puolella."
"Niin, pahin on nähtävästi kestetty", vastasi Filip.
"Ei, pahin on vielä jäljellä", sanoi joku hiljaa Filipin läheisyydessä. Filip huomasi Schriftenin.
"Ylihangan puolella koettaa muudan laiva päästä myrskyä pakoon!" huudahti Krantz.
Katsoessaan sinnepäin huomasi Filip kirkasta taivaanrantaa vasten muutaman laivan, joka tuli Utrechtia kohti täysin purjein.
"Kylläpä se on suuri!" huusi hän. "Tuokaa kiikarini tänne." Mutta ennenkuin hän ennätti saada kiikarinsa, katosi laiva sumuun.
"Jälleen sumua", huomautti Filip työntäen kiikarin kiinni. "Meidän pitää olla varuillamme, ettei se purjehdi ylitsemme."
"He ovat varmasti huomanneet meidät, kapteeni", sanoi Krantz.
Muutamien minuuttien kuluttua raivosi myrsky jälleen ja tuli melkein säkkipimeä. Näytti aivan siltä kuin myrsky olisi ajanut edellään paksua sumua, sillä ei voitu nähdä muuta kuin meren valkoista vaahtoa. Purjeet alkoivat repeillä paukkuen niin, että ääni vaimensi myrskynkin ulvonnan. Vihurin tyynnyttyä haihtui sumukin vähitellen.
"Laiva ylihangan puolella aivan vieressämme!" huudahti muudan matruusi.
Krantz ja Filip riensivät keulakannelle ja näkivät tuon äskeisen suuren laivan tulevan Utrechtia kohti noin puolen penikulman päässä.
"Peräsin tiukasti ylihankaan! He eivät ole huomanneet meitä ja purjehtivat suoraan ylitsemme!" huudahti Filip. "Peräsin ylihankaan, kuuletteko!"
Käskyä toteltiin, ja matruusit huomattuaan uhkaavan vaaran kiipesivät tykeille nähdäkseen, muuttaako vieras laiva suuntaansa. Mutta ei — se tuli suoraan heitä kohti, ja he huomasivat kauhukseen, ettei Utrecht totellutkaan peräsintä kyllin nopeasti, koska sen purjeet olivat menneet riekaleiksi.
"Laiva, ohoi!" huusi Filip huutotorvellaan, mutta myrsky esti äänen kuulumasta.
"Laiva, ohoi!" huusi Krantzkin laidalta heiluttaen hattuaan. Sekin oli aivan turhaa ja laiva tuli vain lähemmäksi, niin että vesi kohisi sen kokassa. Se ei ollut enää kuin pistoolin kantomatkan päässä Utrechtista.
"Laiva, ohoi!" huusivat matruusit niin kovasti, että sen välttämättä olisi pitänyt kuulua, mutta muukalainen ei näyttänyt välittävän siitä ollenkaan, vaan purjehti suoraan kohti, eikä sen keula ollut enää kuin kymmenen jalan päässä Utrechtista. Matruusit, luullen oman laivansa menevän kahtia yhteentörmäyksessä, olivat kiivenneet ylihangan laidalle ja valmistautuneet tarttumaan kiinni toisen laivan taklinkiin loikatakseen sen kannelle. Kummastellen melua oli Aminekin tullut kannelle ja nojautui nyt Filipin käsivarteen.
"Tarraudu minuun, kun laivat törmäävät yhteen", sanoi Filip, mutta ei ennättänyt jatkaa, kun alukset jo koskettivat toisiinsa. Matruusit huusivat koettaen tarttua toisen laivan kokkapuuhun, joka oli jo tunkeutunut Utrechtin mastojen väliin, mutta he eivät saaneet kiinni mistään. Ei tuntunut minkäänlaista tärähdystä, sillä yhteentörmäyksestä ei tullutkaan mitään. Vieras laiva näytti halkaisevan Utrechtin keskeltä kahtia, sen runko tunkeutui äänettömästi eteenpäin, ei kuultu katkenneiden lankkujen paukahduksia eikä putoilevien raakojen jymähdyksiä, ja keulapurjeen raaka lävisti isonpurjeen tekemättä merkkiäkään siihen. Alus meni Utrechtin läpi vahingoittamatta sitä ollenkaan. "Amine", huudahti Filip, "nyt saat katsella isäni kummituslaivaa!"
Tämä ihmeellinen näky hämmästytti Utrechtin miehistöä enemmän kuin äskeinen myrsky oli sitä peloittanut. Muutamat heittäytyivät kannelle pitkäkseen, muutamat kiiruhtivat kannen alle, toiset rukoilivat ja toiset olivat aivan mykkiä kummastuksesta ja pelosta. Amine oli tyynempi kuin kukaan muu. Hän katseli laivaa sen tunkeutuessa hitaasti eteenpäin, tarkasteli kannella olevia merimiehiä, jotka tyynesti nojautuivat laitaan kuin nauraen aikaan saamalleen sekamelskalle, hän koetti etsiä Vanderdeckenia itseään ja komentosillalla seisoikin huutotorvi kainalossaan aivan Filipin näköinen mies. Hänellä oli samanlainen miehekäs ja voimakas vartalo, samanlaiset kasvot, jotka näyttivät samanikäisiltäkin. Amine oli varma, ettei mies voinut olla kukaan muu kuin kirottu Vanderdecken.
"Katso nyt, Filip, isääsi", sanoi hän.
"Niin, armollinen Jumala. Hän siellä todellakin on!" huudahti Filip vaipuen pyörtyneenä kannelle.
Laiva oli nyt läpäissyt Utrechtin kokonaan, ja vanhempi Vanderdecken näytti menevän perään ja katsovan laidan yli. Amine näki hänen säpsähtävän ja kääntyvän äkkiä poispäin. Ihmetellen pyörähti Amine katsomaan, ja huomasi Schriftenin, joka pui nyrkkiään tuolle yliluonnollisille olennolle. Kummituslaiva jatkoi vain matkaansa kadoten pian sumuun, mutta ennen sitä oli Amine jo huomannut Filipin tilan. Amine ja Schriften olivat koko laivassa ainoat henkilöt, jotka kykenivät johonkin. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Amine viittasi hänelle ja hänen avullaan kantoi Amine Filipin kajuuttaan.
* * * * *
"Sain siis vihdoinkin nähdä hänet", sanoi Filip maattuaan hetkisen kajuutan sohvalla tointuakseen. "Kuulitko, Amine? Voitko enää epäillä?"
"En, Filip", vastasi Amine surullisesti, "mutta rohkaise luontosi äläkä joudu toivottomaksi."
"Itseni vuoksi en kaipaa rohkeutta, vaan sinun, Amine. Tiedät tuon näyn aina ennustavan jotakin onnettomuutta."
"Tulkoon se vain", sanoi Amine tyynesti. "Olen ollut jo aikoja sitten valmis sellaiseen, kuten sinäkin."
"Niin, olen valmis omasta puolestani, mutta en sinun."
"Olethan usein ennenkin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut.
Minullekinhan voi käydä samoin."
"Entä kärsimykset ja puutteet?"
"Rohkeimmat kärsivät vähimmän. Olen kyllä vain nainen, heikko ja hento, mutta toivoakseni on minussa kumminkin jotakin sellaistakin, jonka vuoksi sinun ei tarvitse hävetä Amineasi. Ei, Filip, et kuule minun huutavan etkä valittavan, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Ellen voi olla sinulle hyödyksi, en tahdo olla sinulla rasitukseksikaan."
"Läsnäolosi onnettomuuden sattuessa heikontaa minua."
"Ei, vaan antaa sinulle enemmän rohkeutta. Anna kohtalomme muodostua niin raskaaksi ja kovaksi kuin suinkin."
"Voit olla varma, Amine, ettei meidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."
"Ehkä ei. Mutta olisi hyvä, jos voisit tulla kannelle, Filip.
Miehistö on peloissaan ja huomaa pian poissaolosi."
"Olet oikeassa", vastasi Filip. Hän nousi, syleili vaimoaan ja poistui kajuutasta.
"Se oli siis kuitenkin totta", ajatteli Amine. "Meidän pitää nyt valmistautua onnettomuuteen ja kuolemaan, sillä meitä on varoitettu. Toivoisin saavani tietää vähän enemmän. Ah, äiti, kuule rukoukseni, ja ilmoita minulle unessa nuo unhottamani salaperäiset temput! Silloin tietäisin enemmän. Mutta minähän olen luvannut Filipille, että ellei meitä eroteta — ah, tuo ajatus on kuolemaakin katkerampi ja minulla on niin surullisia aavistuksia… rohkeuteni horjuu ajatellessanikin sitä."
Tultuaan kannelle huomasi Filip miesten olevan hyvin peloissaan. Krantzkin oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut unhottanut kummituslaivaa, joka oli näyttäytynyt Magalhaesinkin salmessa houkutellen laivat perikatoon.
"Emme pääse enää milloinkaan satamaan", sanoi hän Filipille.
"Puhukaa hiljempää, sillä miehet voivat kuulla."
"Mitä sen on väliä, sillä he ajattelevat samoin."
"Mutta he ovat väärässä", vastasi Filip kääntyen matruusien puoleen.
"Kuulkaahan, pojat, on hyvin luultavaa, että meille tapahtuu joku onnettomuus, koska tuo laiva näyttäytyi meille. Olen nähnyt sen monta kertaa ennenkin ja jonkun ajan kuluttua on aina sattunut jonkunlainen vahinko. Olen kuitenkin hengissä ja terveenä, mikä todistaa, että voimme pelastua nytkin, kuten minä usein ennenkin. Meidän pitää tehdä parhaamme ja luottaa Jumalaan. Myrsky lakkaa vähitellen ja muutamien tuntien kuluttua on meillä jälleen kaunis ilma. Krantz, antakaa jokaiselle miehelle ryyppy, sillä he ovat työskennelleet kovasti ja ovat väsyneitä."
Jo ajatuskin, että heille annetaan viinaa, näytti rohkaisevan miehiä.
He kiiruhtivat tottelemaan käskyä ja määrä, jonka kukin sai, riitti
rohkaisemaan pelkurimmankin. Seuraavana aamuna oli ilma kaunis ja
Utrecht jatkoi taasen seikkailuitta matkaansa.
Monta päivää kestävät vienot ja suotuisat tuulet haihduttivat vihdoin pelon, jonka tuo yliluonnollinen näky oli aiheuttanut. Laiva oli jo purjehtinut Malakan salmen kautta Polyneesian saaristoon. Filip oli saanut käskyn poiketa Botonin pienelle saarelle hakemaan tuoreita ruokavaroja ja saamaan uusia määräyksiä. Hollantilaiset omistivat siihen aikaan tuon saaren. Oltuaan siellä pari päivää jatkoivat he matkaansa aikoen purjehtia Celebeksen ja Galagon välisestä salmesta. Ilma pysyi vieläkin kauniina ja tuuli suotuisana, mutta he purjehtivat kuitenkin hyvin varovaisesti karien ja merivirtojen vuoksi tähystäen tarkasti merirosvolaivoja, jotka olivat satoja vuosia mellastaneet noilla vesillä. Ne eivät sentään häirinneet heitä ja muutamien päivien kuluttua saapuivat he vihdoinkin Uuden Guinean pohjoispuolella olevaan saaristoon.
He ankkuroivat, purjeet pantiin kiinni yöksi, sataa vihmoi ja yö oli sumuinen.
Oli puoliyö, kun Filip nukkuessaan vuoteessaan heräsi kovaan tärähdykseen. Hän pukeutui nopeasti rientäen kannelle. Hän tapasi Krantzin, joka oli herännyt samasta syystä ja kiiruhtanut ylös alusvaatteisillaan. Hetkisen kuluttua seurasi toinen tärähdys ja laiva kallistui kovasti. Filip ymmärsi silloin sen joutuneen karille.
He eivät voineet tehdä mitään ennen aamun koittoa ja senvuoksi odottivatkin he kärsimättömästi päivän valkenemista. Auringon noustessa haihtui sumukin, ja he huomasivat laivan ajautuneen hiekkamatalikolle, jonka korkein kohta pisti vähän vedenpinnan yläpuolelle ja jota virta huuhtoi kovasti kaikilta suunnilta. Noin kolmen penikulman päässä oli ryhmä pieniä saaria, joilla kasvoi kookospalmuja, mutta ei merkkiäkään siitä, että ne olisivat olleet asuttuja, näkynyt.
Filip kutsui miehistön, jonka rohkeus näytti olevan kokonaan mennyttä, luokseen puhuakseen sille järkeä.
"Miksi olette niin alakuloisia, pojat", kysyi hän.
"Olemme tuomitut perikatoon, kapteeni. Tiesimme niin tulevan käymään."
"Sanoin teille, että laiva mahdollisesti tuhoutuu, mutta kuka on sanonut, että miehistöä odottaa sama kohtalo? Emme tiedä varmasti sitäkään, tuhoutuuko laiva, vaikka myönnänkin, että sen tila näyttää kyllä hyvin toivottomalta. Meitä ei oikeastaan uhkaa minkäänlainen vaara. Ilma on kaunis ja meillä on tarpeeksi aikaa. Voimme rakentaa lautan ja laskea veneet vesille. Tässä saaristossa ei tuule milloinkaan kovasti ja maakinhan on melko lähellä. Katsotaan ensin, voimmeko pelastaa aluksen, mutta ellemme, pitää meidän ruveta pitämään huolta itsestämme."
Miehistö tyyntyi Filipin puheesta ruveten mielellään työskentelemään. Tehtiin kaikki, mitä vain voitiin laivan pelastamiseksi, mutta voimakas virta painoi alusta niin kovasti, ettei ankkuri pitänyt ollenkaan, ja kun myöhemmin aamulla vesi pumpuissa alkoi muuttua hyvin hiekkaiseksi, ymmärsivät he jonkun lankun irtautuneen laivan pohjasta ja työn niin ollen olevan turhaa. Filipin kehoituksesta rupesivat miehet nyt rakentamaan lauttaa, jolle kaikki ne mahtuisivat, jotka eivät sopisi veneihin.
Muistaen entiset onnettomuudet rakennutti Filip lautan hyvin huolellisesti. Koska vesi ja elintarpeet olivat melkein lopussa, ei lautalle voitaisi ottaa paljonkaan niitä ja senvuoksi tehtiinkin se kaksiosaiseksi, niin että se helposti voitiin jakaa kahtia. Veneille tulisi siis paljon pienempi paino hinattavaksi, koska ne voisivat vapautua toisesta puolikkaasta, jos se olisi välttämätöntä.
He saivatkin sen ajoissa valmiiksi varustaen sen vedellä, ruokatarpeilla, pyssyillä ja ampumatarpeilla. Kun kaikki oli kunnossa, tulivat matruusit perään muistuttamaan Filipiä laivassa olevista suurista rahavaroista. He sanoivat haluavansa ottaa ne mukaansa, sillä olisihan mieletöntä jättää niitä alukseen. He esittivät vaatimuksensa niin jyrkästi, ettei Filip voinut muuta kuin suostua, ja sillä aikaa kuin hän koetti pitää huolta Aminen mukavuudesta, särkivät miehet rahatynnyreitä ja riitelivät kovasti koettaessaan ottaa mukaansa niin paljon kuin suinkin niiden sisällöstä. Saatuaan tarpeeksi laskeutuivat he joko lautalle tahi veneihin, jokainen määrätylle paikalleen, ja sitten kuin Aminekin oli turvassa, irroitettiin lautta ja veneet rupesivat hinaamaan sitä.
Heitä oli yhteensä kuusiyhdeksättä henkeä: kaksineljättä veneissä ja muut lautalla. Filip ja Krantz olivat sopineet, että toinen heistä sijoittuu johonkin veneeseen ja toinen lautalle, mutta silloin kun lautta irroitettiin laivasta, olivat he molemmat siellä. He olivat nimittäin tahtoneet neuvotella, mihin suuntaan heidän olisi parasta lähteä sittenkuin he olivat saaneet selville virran suunnan. Se näytti rupeavan kuljettamaan heitä Uutta Guineaa kohti, jonka asukkaita sanottiin pelkureiksi, mutta viekkaiksi. Voimatta vielä päättää, nousisivatko he maihin tuolle saarelle, suostuivat he lopulta odottamaan, mitä aika toisi mukanaan. Veneet hinasivat lauttaa länteen päin virran painaessa sitä melkoista vauhtia etelää kohti.
"Eiköhän sentään ole parasta, että menen johonkin veneeseen", huomautti Krantz. "Ajatelkaa, jos ne yöllä eroavat lautasta pelastuakseen itse."
"Kiinnitin siihen huomioni jo lähtiessäni", vastasi Filip, "enkä senvuoksi antanutkaan viedä niihin vettä enkä ruokatarpeita. Luullakseni pysyttelevät he mielelläänkin mukanamme."
"Aivan niin, olin unhottanut sen."
Yö kului rauhallisesti ja aamun koittaessa huomasivat he sivuuttaneensa nuo edellä mainitut pienet saaret, joten niille pääsystä ei ollut enää puhettakaan. Lännestä näkyi kumminkin kookospalmujen latvoja ja senvuoksi päätettiin hinata lauttaa sinnepäin. Aamiaisen jälkeen, kun miehet olivat jälleen ruvenneet soutamaan, huomattiin eräs miehitetty alus, joka muutamasta saaresta lähti ajamaan heitä takaa. Oli aivan varmaa, että siinä oli merirosvoja, mutta Filip ja Krantz luulivat helposti voivansa torjua heidän hyökkäyksensä. Veneissä ja lautalla oleville matruuseille jaettiin aseita, ja etteivät miehet väsyisi, käskettiin heidän lakata soutamasta ja odottaa vihollisen tuloa.
Heti kun merirosvot pääsivät ampumamatkalle, lakkasivat hekin soutamasta ja alkoivat paukutella pienellä tykillä. Raehaulit, jolla tykki aina uudestaan ladattiin, haavoittivat useita Filipin miehiä, vaikka hän oli käskenytkin heidän paneutua pitkäkseen veneiden pohjalle ja lautalle. Merirosvot tulivat lähemmäksi ja heidän tulensa muuttui yhä tuhoisammaksi. Utrechtin miehistön voimatta vastata siihen. Vihdoin huomattiin, ettei ollut muuta pelastuksen toivoa, kuin hyökätä merirosvojen kimppuun. Veneihin siirrettiin enemmän miehiä ja Krantz rupesi niiden päälliköksi. Hinausköydet irroitettiin ja veneet soutivat tiehensä. Mutta heti kun ne pääsivät vähän kauemmaksi, kääntyivät ne kuin yhdestä tuumin soutaen aivan toiselle suunnalle. Filip kuuli Krantzin äänen ja näki hänen heiluttavan miekkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Krantz mereen uiden takaisin lautalle. Veneissä olevat miehet olivat päättäneet soutaa tiehensä pelastaakseen anastamansa rahat.
"Luullakseni olemme nyt hukassa", sanoi Filip, "sillä lukumäärämme on niin pienentynyt, ettemme voi vastustaa pitkääkään aikaa, vai mitä luulette, Schriften?"
"Joudumme kyllä perikatoon, mutta emme noiden merirosvojen vuoksi, hi, hi. Niiden taholta ei meitä uhkaa minkäänlainen vaara."
Hänen huomautuksensa oli oikea, sillä merirosvot luulivat nähtävästi miesten ottaneen mukaansa veneihin kaikki arvokkaammat tavarat ja lähtivät senvuoksi heti ajamaan niitä takaa. Seurasi hurja kilpasoutu ja yön tullessa katosivat ensin veneet ja sitten merirosvot eteläiseen suuntaan välimatkan pysyessä aivan samana kuin ajon alussakin.
Lautta oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Filip ja Krantz etsivät käsiinsä laivasta mukaansa ottamansa työvälineet ja irroittivat muutamia piiruja pystyttääkseen seuraavana aamuna maston.
Aamun koitteessa huomattiin ensimmäiseksi veneet, jotka koettivat päästä takaisin lautan läheisyyteen. Merirosvot olivat niistä vähän matkan päässä, ja lautalta voitiin huomata selvästi, että veneissä olevat miehet olivat hyvin väsyneitä soudettuaan koko yön. Merirosvot tavoittivatkin vihdoin veneet ja tappoivat matruusit melkein viimeiseen mieheen ryöstäen heidän rahansa. Tämä tapahtui noin penikulman päässä lautasta, ja Filip luuli nyt merirosvojen hyökkäävän heidän kimppuunsa. Mutta ne näyttivät tyytyvänkin anastamaansa saaliiseen ja lähtivät soutamaan itään päin noita pieniä saaria kohti, joiden välistä ne olivat ilmestyneet näkyviinkin. Siten saivat nuo, jotka olivat hylänneet toverinsa, ansaitun rangaistuksensa, hylättyjen pelastuessa uhkaavasta vaarasta.
Lautalla oli nyt kaikkiaan viisiviidettä henkeä. Koska vesi oli hyvin vähissä, päätettiin jakaa se siten, että se riittäisi kahdeksitoista päiväksi, minkä ajan kuluessa he viimeistään toivoivat pääsevänsä maihin. Mutta vaikka he saivatkin maston pystyyn ja purjehtivat suotuisalla tuulella melkoista vauhtia, tyyntyi tuuli tavallisesti öiksi kokonaan ja merivirrat kuljettivat lauttaa minne sattui, semminkin kun heillä ei ollut minkäänlaista ankkuria. Kuumuus ja jano vaivasivat heitä myös hirveästi ja tilanne muuttui yhä toivottomammaksi. Amine ja Filip oleskelivat aina lautan toisella puoliskolla, mutta eräänä yönä hän heräsi toiselta puoliskolta kuuluvaan hirmuiseen meteliin. Krantzkin tuntui olevan sillä ja huusi apua. Filip tarttui miekkaansa ja riensi sinne. Matruusit olivat jo saaneet Krantzin kumoon ja köyttivät häntä parhaillaan. Filip tunkeutui hänen luokseen, mutta hänet vangittiin ja miekka riistettiin hänen kädestään.
"Katkaiskaa kiinnitysköydet!" huusivat miehet, jotka olivat tarttuneet häneen, ja muutamien sekuntien kuluttua näki hän suureksi surukseen lautan toisen puoliskon, jolla Amine oli, eroavan toisesta, jolla hän itse seisoi.
"Jumalan nimessä, pelastakaa vaimoni!" huusi Filip koettaen turhaan riistäytyä irti. Aminekin oli rientänyt lautan laidalle ojentaen käsivartensa miestään kohti, mutta turhaan, sillä lautat olivat jo muutamien satojen jalkojen päässä toisistaan. Filip ponnisti vielä viimeisen kerran voimansa äärimmilleen kaatuen sitten tunnotonna lautalle voimatta liikuttaa jäsentäkään.
XXIII.
Hän avasi vasta aamun sarastaessa silmänsä ja näki Krantzin polvillaan vieressään. Hänen ajatuksensa olivat alussa niin sekavat, ettei hän muistanut, millainen hirveä onnettomuus häntä olikaan kohdannut, vaan tunsi ainoastaan jotakin sellaista tapahtuneen. Vihdoin hän sentään muisti yksityiskohdatkin ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Älkää olko niin toivoton", sanoi Krantz. "Pääsemme ehkä maihin tänään ja lähdemme hakemaan häntä niin pian kuin suinkin."
"Tällaisiako julmia kärsimyksiä tuo Schriften roisto siis ennustikin hänelle?" ajatteli Filip. "Niin, julmaa on todellakin laihtua aivan luurangoksi polttavan auringon paahteessa omistamatta tippaakaan vettä, jolla voisi kostuttaa kuivunutta kieltään. On hirveätä ajatellakin, että Amine nyt ajelehtii siellä yksinään tuulten ja laineiden vallassa erotettuna miehestään, jonka sylissä hän olisi voinut niin tyynesti kuolla. Olitte oikeassa, luotsi, sanoessanne, ettei hellälle ja rakastavaiselle vaimolle voida keksiäkään julmempaa kuolemaa. Ah, miten päätäni pyörryttää! Onko Filip Vanderdeckenillä enää mitään, jonka vuoksi hänen kannattaa elää?"
Krantz koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin hän vain osasi, mutta turhaan. Hän rupesi silloin puhumaan kostosta ja Filip kohotti heti päätään. Mietittyään muutamia minuutteja nousi hän.
"Niin", sanoi hän, "haluan kostaa noille raukoille ja pettureille.
Kuinka moneen voimme luottaa?"
"Noin puoleen heistä, luullakseni. Heidätkin yllätettiin."
Muutamasta lankusta oli valmistettu peräsin ja lautta oli nyt lähempänä maata kuin milloinkaan ennen.
Krantz kertoi Filipille, että sotilaat ja roistomaisimmat matruusit olivat viime yönä tehneet kapinan ja irroittaneet lautan toisen puoliskon toisten pysyessä puolueettomina.
"Ja niin kai ne tulevat käyttäytymään nytkin", jatkoi Krantz. "Toivo, että pian päästään maihin, on heidän mielestään jollakin tavoin sovittanut toverien rikoksen."
"Ehkä", sanoi Filip naurahtaen katkerasti. "Tiedän kumminkin keinon, joka kyllä herättää heidät. Lähettäkää heidät tänne luokseni."
Hän selitti heille, että heidän toverinsa ovat kavaltajia, joihin ei kukaan voi luottaa. "Nuo miehet ovat valmiit vaikka mihin pelastaakseen henkensä ja rahansa", sanoi hän. "Ette ole varmoja hengestänne täällä lautalla ettekä maissakaan ollessanne heidän seurassaan, ette voi nukkuakaan pelosta, että he katkaisevat kaulanne, minkä vuoksi on parasta, että heti vapautatte itsenne heistä. Saatte sitten jakaa heidän rahansa keskenänne."
Voitonhimossaan tekee ihminen melkein vaikka mitä. Voidaanko senvuoksi ihmetellä, että nämä miehet, jotka eivät todellisuudessa olleet ollenkaan sen parempia kuin nuo toiset kavaltajatkaan, suostuivat hänen ehdotukseensa? Sovittiin, että ellei päästäisi maihin, heitettäisiin nuo toiset seuraavana yönä mereen.
Mutta toisen puolueen neuvottelu Filipin kanssa herätti epäluuloja toisessa puolueessa. Hekin neuvottelivat ja tulokseksi tuli, etteivät he hetkeksikään luopuneet aseistaan. He eivät olleet enää kuin parin penikulman päässä maasta, kun tuuli tyyntyi ja virta kuljetti heidät jälleen merelle. Filip oli hyvin suruissaan Aminen menetyksestä, mutta ilostui muistaessaan, että koston hetki oli pian koittava.
Yö oli suloinen, meri oli tyyni kuin kuvastin eikä tuulenhenkäystäkään tuntunut. Purje riippui höllänä mastosta ja taivas oli kirkkaassa tähdessä. Yö oli kuin luotu johtamaan ihmisten ajatukset iäisiin asioihin, mutta tälle hauraalle lautalle oli sattumalta joutunut viidettäkymmentä henkilöä, joiden mieli paloi taisteluinnosta, murhanhimosta ja saaliinhalusta. Molemmat puolueet olivat menevinään levolle, mutta pitivätkin salavihkaa silmällä toistensa liikkeitä luopumatta aseistaan. Filipin piti antaa sovittu merkki pudottamalla purje niin, että se kietoisi osan toisen puolueen miehistöstä laskoksiinsa. Hänen pyynnöstään hoiti Schriften peräsintä ja Krantz pysytteli hänen vieressään.
Jymähtäen putosi raaka purjeineen ja verilöyly alkoi. Jokainen mies hyppäsi heti seisoalleen tarttuen miekkaansa. Ainoastaan Filipin ja Krantzin äänet kuuluivat ja kostonhimossaan raivosi Filip niin, että hän tunsi olevansa tyytyväinen vasta sitten kuin kaikki ne, jotka olivat uhranneet Aminen, oli murhattu. Kuten hän oli otaksunutkin, hautasi purje paljon miehiä alleen ja helpotti siten paljon heidän työtään.
Toiset kaatuivat paikoilleen, toiset horjahtivat laidalta mereen ja hukkuivat ja loput pistettiin kuoliaaksi heidän potkiessaan purjeen alla. Murhaamista ei kestänyt kuin muutamia minuutteja. Schriften katseli tyynesti koko ajan sivulta nauraen pirullisesti.
Taistelun loputtua nojautui Filip mastoon hengähtääkseen. "Olen nyt kostanut puolestasi, Amine, sen verran kuin olen voinut", ajatteli hän, "mutta eihän noiden kurjien elämää voida verratakaan sinuun." Ja nyt, kun hänen kostonsa oli tyydytetty eikä hän voinut tehdä enempää, kätki hän kasvonsa käsiinsä itkien katkerasti, hänen auttajiensa kootessa kaatuneiden rahoja jakaakseen ne keskenään. Huomattuaan, ettei heidän puoleltaan ollut kaatunutkaan muuta kuin kolme, olivat he hyvin pahoillaan, sillä muussa tapauksessa olisi heidän voitto-osuutensa tullut paljon suuremmaksi.
Lukuunottamatta Filipiä, Krantzia ja Schrifteniä ei lautalla ollut enää kuin kolmetoista miestä. Aamun sarastaessa rupesi jälleen tuulemaan ja kaatuneitten vesiosuus jaettiin henkiin jääneiden kesken. Heidän oli kyllä nälkäkin, mutta vesikin virkisti heitä paljon.
Vaikka Filip ei Aminen katoamisen jälkeen ollut paljon puhunutkaan Schriftenin kanssa, huomasi hän kuitenkin, että luotsin entinen katkeruus oli palannut takaisin täydessä voimassaan. Hänen nauruansa ja ivaansa saatiin nyt kuunnella alituisesti, ja hänen silmänsä katsoi nyt Filipiin yhtä pahansuovasti kuin heidän ensimmäisen kerran tavatessaankin. Oli selvää, että Amine oli lyhyeksi aikaa onnistunut tukahduttamaan hänen vihansa Filipiä kohtaan, ja ilmeistä, että Schriftenin hyväntahtoisuus hänen miestään kohtaan oli hävinnyt samalla kuin hänkin. Filip ei ollut sitä huomaavinaankaan eikä hän välittänyt muustakaan, kun hänen rakas Aminensa kerran oli poissa.
Tuuli koveni nyt jälleen ja he luulivat pääsevänsä maihin jo parin tunnin kuluttua, mutta he erehtyivätkin. Masto katkesi tuulen voimasta ja purje putosi lautalle. Tämä herätti yleistä tyytymättömyyttä ja ennenkuin he ennättivät korjata vahingon, tyyntyi tuuli heidän ollessaan noin penikulman päässä rannasta. Väsyneenä surusta ja mielenliikutuksista nukahti Filip vihdoinkin Krantzin viereen uskoen lautan ohjaamisen Schriftenille. Hän nukkui sikeästi nähden unta Aminesta, jonka hän oli näkevinään levähtämässä jossakin kookospalmulehdossa. Hän oli itse valvovinaan hänen luonaan, ja Amine hymyili suloisesti unissaan sanoen: "Filip", kun hän äkkiä heräsi jostakin tavattomasta liikunnosta. Puoleksi nukuksissa oli hän tuntevinaan, että Schriften koetti varastaa häneltä kalleutta. Luotsi oli pujottanut jo ketjun hänen päänsä yli ja koetti nyt irroittaa sitä osaa siitä, joka oli hänen allaan. Filip ojensi kätensä tarttuakseen roiston käsivarteen ja huomasikin kummastuksekseen tavanneensakin Schriftenin itse teosta. Luotsi oli polvillaan hänen vieressään pitäen ketjua kalleuksineen kädessään. Taistelu oli lyhyt. Filip otti kalleutensa takaisin heittäen Schriftenin alleen. Hän pani aarteensa entiselle paikalleen ja suunniltaan vihasta nousi hän seisoalleen, tarttui Schrifteniin ja heitti hänet mereen.
"Ihminen tahi paholainen, mikä sitten lienetkään, pelasta itsesi nyt, jos vain voit!" huudahti hän vetäen syvään henkeään.
Taistelu oli herättänyt Krantzin ja muutamia muitakin, mutta liian myöhään, sillä Filip ennätti toteuttaa aikeensa, ennenkuin he ennättivät apuun.
Filip kertoi Krantzille lyhyesti tapahtuman, ja mitä miehiin tulee, eivät he siitä välittäneet. He olivat tyytyväisiä, ettei heidän rahoihinsa oltu koskettu, ja rupesivat jälleen rauhallisesti nukkumaan.
Nähtyään, ettei Schriften sukeltanut esille eikä koettanut nousta lautalle, tunsi Filip olevansa tyytyväinen.
XXIV.
Mikä kynä voisikaan kertoa hellän ja rakastavan Aminen tunteita, kun hän huomasi tulleensa erotetuksi miehestään. Ollen melkein mielipuolena kauhusta katsoa tuijotti hän toista lauttaa välimatkan yhä pitentyessä. Vihdoin piilotti yön pimeys sen hänen katseiltaan ja hän vaipui lautalle toivottomuudessaan.
Vihdoin tointui hän sen verran, että hän jaksoi huudahtaa: "Kuka siellä on?"
Ei kuulunut minkäänlaista vastausta.
"Kuka siellä on?" huusi hän vieläkin kerran kovemmin. "Ah, minähän olenkin yksikseni, sillä Filip on poissa. Äiti, äiti, auta onnetonta lastasi!" Toivottomuudessaan heittäytyi Amine niin lähelle lautan reunaa, että hänen avautunut tukkansa viilsi vettä.
"Missä olenkaan?" huudahti hän vihdoinkin maattuaan siten muutamia tunteja melkein tunnotonna. Aurinko paistoi kuumasti ja häikäisi hänen silmänsä. Kun hän käänsi katseensa siniselle merelle, huomasi hän suuren hain, joka odottaessaan saalistaan oli asettunut vahtimaan lautan viereen. Silloin hän perääntyi laidalta ja nousi. Tarkasteltuaan hetkisen tyhjää lauttaa tointui hän heti täydellisesti ymmärtäen toivottoman tilansa. "Voi, Filip, Filip!" huudahti hän. "On siis totta, että olet poistunut ainiaaksi luotani! Luulin ensin nähneeni unta, mutta nyt muistankin kaikki." Hän vaipui jälleen lautalla olevalle vuoteelleen voimatta liikuttaa jäsentäkään pitkään aikaan.
Mutta vihdoin rupesi häntä niin janottamaan, että hänen oli pakko nousta juomaan. "Mutta kannattaako minun enää syödä ja juoda? Miksi koettaisinkaan pysyä hengissä?" Hän katseli ympärilleen taivaanrannalle. "En näe muuta kuin taivaan ja vettä. Tällaisellako kuolemalla minun siis pitääkin kuolla… tällaisenko julman lopun Schriften minulle ennustikin… tällaisenko kiduttavan kuoleman paahtavan auringon paisteessa sisälmyksieni kuivuessa kokoon? Tapahtukoon sitten niin! Emmehän voi kuolla muuta kuin kerran ja mitä onkaan minulle elämä ilman häntä? Mutta ehkä saan tavatakin hänet vielä?" jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Niin, kukapa sen voi tietää? Ole siis tervetullut, oi elämä, koetan pysytellä kiinni sinussa ainoastaan tuon toivon vuoksi, vaikka minulla ei olekaan juuri mitään syötävää. Katsotaanpa, onko se vielä tallessa."
Amine tutki vyönsä ja huomasi tikarin olevan vielä paikoillaan. "No, haluan elää, koska minulla on kuolemanikin hallussani, enkä aiokaan panna henkeäni vaaroille alttiiksi rakkaan mieheni vuoksi." Hän heittäytyi vuoteelleen toivoen voivansa unhottaa kaiken. Hän onnistuikin aikomuksessaan ollen toista päivää jonkunlaisessa horrostilassa.
Kun hän jälleen nousi, tunsi hän olevansa hyvin heikko ja katsellessaan ympärilleen, ei hän nähnyt vieläkään muuta kuin taivaan ja vettä.
"Ah, miten kammottavaa tällainen yksinäisyys onkaan! Kuolema soisi suunnatonta huojennusta, mutta minähän en saakaan kuolla, sillä minunhan pitää elää Filipin vuoksi." Hän söi muutamia korpun palasia ja joi hieman vettä. Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen. "Ellen saa apua pian, olen lopussa. Nuo roistot, jotka pelastaakseen oman elämänsä uhrasivat turvattoman naisen erottaen hänet miehestään, eivät luullakseni pääse rangaistuksetta. He olisivat kyllä voineet pelastaa minutkin, jos he vain olisivat tunteneet hiemankaan sääliä, mutta sellaista tunnetta he eivät varmaan tiedä olevan olemassakaan. Ja he ovat kristityitä! He tunnustavat uskontoa, johon nuo vanhat papit ja Filip koettivat käännyttää minutkin. Olen kuullut heidän puhuvan rakkaudesta, armeliaisuudesta ja sääliväisyydestä, mutta en ole milloinkaan nähnyt heidän toteuttavan noita mielipiteitään käytännössä. Jos pelastun, luovun tuosta uskosta kokonaan. Sinä, äitini henki, senkövuoksi, että olen kuunnellut noita miehiä ja koettaakseni voittaa mieheni rakkauden tahtonut unhottaa opetuksesi ja uskonnon, jota esi-isämme ovat vuosituhansia tunnustaneet ja joka näyttäytyy teoissa ja profeetan käskyjen tottelemisessa, olet minua kurittanut? Ilmaise taitosi minulle unessani."
Yö pimeni ja taivaalle kohosi synkkiä pilviä; salamat risteilivät ja valaisivat silloin tällöin lautankin. Vihdoin näytti koko taivas syttyvän tuleen ja ukkonen jyrisi lähempänä hyvin kovasti ja kauempana kumeasti. Tuuli kiihtyi ja aallot heittelivät lauttaa sinne tänne vyöryen silloin tällöin sen ylikin.
"Tästä minä pidän, sillä tämä on paljon siedettävämpää kuin tyven ja polttava kuumuus. Tämä virkistää minua", sanoi hän seuraten katseillaan salamoimista, kunnes hänen silmänsä pimenivät. "Niin, tämä on niinkuin sen pitääkin olla. Salama, muserra minut, jos sinua haluttaa, laineet, huuhtokaa minut pois ja upottakaa minut suolaiseen hautaanne, virratkoon elementtien raivo ylitseni, en välitä siitä, vaan nauran sille ja uhmaan kaikkea! Ette voi muuta kuin tappaa minut, kuten tämä kädessäni oleva pieni tikarikin. Vapiskoot rikkaat, loistavissa olosuhteissa elävät ihmiset, kaikki onnelliset, joilla on lapsia ja muutakin rakastettavaa, mutta en minä, jolla ei ole mitään. Aion heittäytyä pitkäkseni paareilleni odottamaan kohtalon päätöstä." Hän meni jälleen vuoteelleen, jonka Filip oli laittanut hänelle lautan keskelle, heittäytyi sille ja sulki silmänsä.
Ukkosta seurasi kova sade, jota kesti päivänkoittoon asti. Tuuli puhalsi sittenkin melko kovasti, mutta taivas kirkastui ja aurinko ilmestyi näkyviin. Amine makasi paikoillaan väristen märissä vaatteissaan. Hän oli niin heikko, että auringon kuumuus vaikutti liian voimakkaasti häneen ja hän alkoi hourailla. Hän nousi istualleen ja katsellessaan ympärilleen näki hän kaikkialla viheriöitä niittyjä ja tuulessa huojuvia kookospalmuja ja Filipinkin kaukaa, kun hän kiiruhti Aminensa luokse. Hän levitti käsivartensa ja koetti nousta rientääkseen Filipiä vastaan, mutta jäsenet kieltäytyivät tottelemasta, hän huusi miehelleen kutsuen häntä luokseen ja vaipui sitten väsyneenä takaisin vuoteelleen.
XXV.
Nyt pitää meidän taasen palata takaisin Filipin luo seurataksemme hänen omituisia kohtaloitaan. Muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän oli heittänyt luotsin mereen, pääsivät he vihdoinkin ikävöimälleen rannalle. Tuuli oli kyllä melko kova, mutta tyrskyt olivat mitättömät ja maihinnousu tapahtuikin senvuoksi vaikeuksitta. Ranta oli loivaa hietikkoa, jossa oli paljon kaikenvärisiä simpukoita. Siellä täällä oli vaalenneita luita, jäännöksiä joistakin eläimistä, jotka olivat ajautuneet rannalle mätänemään. Saarella kasvoi paljon kookospalmuja, jotka heiluivat tuulessa ja tarjosivat virkistävää varjoa. Matruusit eivät siitä kuitenkaan paljonkaan välittäneet ja Filip ajatteli vain kadonnutta vaimoaan. Krantz auttoi hänet maihin ja talutti hänet varjoisaan paikkaan. Hän nousi kumminkin melkein heti ja riensi rannalle katsomaan sitä lautan osaa, jolla Amine oli ja joka nyt oli jo hyvin kaukana. Krantz seurasi häntä, ollen varma, ettei Filip enää tyynnyttyään tapa itseään.
"Hän on riistetty minulta ikuisiksi ajoiksi!" huudahti Filip kätkien kasvonsa käsiinsä.
"Älkää sanoko niin, Filip. Sama kaitselmus, joka on pelastanut meidätkin, auttaa varmasti häntäkin. On melkein mahdotonta, että hän joutuu perikatoon tällaisessa saaristossa, josta suurin osa on asuttua. Alkuasukkaat kohtelevat naisia aina hyvin."
"Kunpa vain voisin uskoa samaa", vastasi Filip.
"Ajateltuanne tarkemmin asiaa on teidän melkein pakko tunnustaa, että oli oikeastaan suotavaakin hänen erottamisensa, ei kyllä teistä, vaan noista julkeista tovereistamme, joiden yhdistettyä voimaa emme olisi voineet vastustaa. Luuletteko, että nuo miehet, jos meidän on pakko oleskella tällä saarella kauankin, olisivat antaneet teidän pitää vaimonne yksinänne? Ei, he eivät olisi välittäneet mistään ja Amine on mielestäni pelastunut ihmeellisellä tavalla häpeästä ja huonosta kohtelusta, niin, melkeinpä kuolemasta."
"Sellaista he eivät nyt sentään ikinä olisi uskaltaneet tehdä! Mutta nyt, Krantz, pitää meidän rakentaa lautta ja seurata häntä, sillä emme saa jäädä tänne toimettomiksi. Aion hakea hänet käsiini, vaikka minun pitäisi penkoa koko maailma."
"Tapahtukoon sitten niinkuin haluatte, Filip, ja minä haluan jakaa kohtalonne kanssanne", vastasi Krantz iloiten siitä, että oli olemassa ainakin jotakin, joka voi kiinnittää ystävän mieltä. "Mutta palatkaamme nyt lautalle hakemaan joitakin virvokkeita, joiden tarpeessa me molemmat niin suuresti olemme. Neuvotelkaamme vasta sitten, mikä suunnitelmistamme on paras."
Syötyään pystyttivät he pienen teltan rannalle, ja kun ilta tuli, paneutuivat he väsyneinä levolle miesten vahtiessa rahojaan, etteivät toverit niitä varastaisi. Filip nukkui raskaasti uneksien Aminesta. Hän oli näkevinään, miten Schriften-roisto jälleen kiipesi lautalle ja istuutui Aminen viereen. Kuunneltuaan hetkisen hänen pirullista nauruaan hyppäsi Amine mereen päästäkseen eroon luotsista ja hetkisen kuluttua oli Filip näkevinään hänen kävelevän vahingoittumattomana rannalla, sillä vesi, joka ei tavallisesti säästä ketään, oli säästänyt hänet. Filip koetti päästä hänen luokseen, mutta joku tuntematon voima teki hänen yrityksensä tyhjiksi. Amine viittasi kädellään ja sanoi: "Näemme toisemme vielä, Filip. Niin, vielä kerran saamme puhutella toisiamme tässä maailmassa."
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Krantz noustuaan herätti Filipin. He söivät muutamia kookospähkinöitä aamiaisekseen. Filip ei puhunut sanaakaan, vaan muisteli untaan, joka oli lohduttanut häntä hieman. "Tapaamme siis vielä", ajatteli hän. "Niin, ainakin kerran vielä saamme nähdä toisemme. Kiitän sinua, Jumala!"
Miehet tulivat rahanhimossaan vähitellen hyvin riitaisiksi ja kun he viikon kuluttua oppivat valmistamaan pähkinöistä juovuttavaa juomaa, muuttui elämä melkein sietämättömäksi. He pelasivat rahoistaan, joivat ja tappelivat ja käyttäytyivät kuin mielettömät. Filip ja Krantz rakensivat nyt kaikessa hiljaisuudessa lautan varustaen sen kookospähkinöillä, ja olivat valmiit lähtemään saarelta heti kun sellainen tappelu alkaisi miesten kesken, että se loppuisi onnettomasti. Vihdoin heidän odotuksensa toteutuikin, sillä miehet olivat kerran niin päissään, että raivostuttuaan tappoivat toisensa viimeiseen mieheen. Filip ja Krantz katselivat lautaltaan taistelua ja nousivat maihin haudaten kuolleet. Kaivettuaan kuopan muutaman palmun juurelle piilottivat he rahat siihen merkiten paikan. He erottivat kuitenkin aarteesta viisisataa kultarahaa vieden ne lautalle ja ommellen ne vaatteihinsa jonkun mahdollisen tulevan tarpeen varalta.
Seuraavana aamuna nostivat he purjeen poistuen saarelta. Onko meidän pakko ilmoittaa, mihin suuntaan he purjehtivat? Tietysti sinnepäin, missä he viimeisen kerran olivat nähneet lautan ja Aminen.
XXVI.
Lautta näytti täyttävän tarkoituksensa ja vaikka se ei kyntänytkään laineita nopeasti, totteli se kuitenkin peräsintä, niin että sitä voitiin hoitaa. Filip ja Krantz painoivat tarkkaan mieleensä kaikki huomattavimmat merkit löytääkseen saaren tarpeen vaatiessa. Virran avulla kulkivat he hyvää vauhtia etelään päin tarkastaakseen sillä suunnalla olevan suuren saaren. Heidän matkansa tarkoitus oli, paitsi Aminen etsimistä, suunnan tutkiminenkin, missä päin Ternate sijaitsi, sillä he tiesivät tuon saaren kuninkaan käyvän sotaa portugalilaisia vastaan. Portugalilaiset olivat perustaneet siirtolan ja rakentaneet linnoituksen Tidoriin, joka ei ollut kaukana tuosta edellämainitusta saaresta. Sieltä toivoivat he pääsevänsä Bantamiin jossakin kiinalaisessa aluksessa.
iltapäivällä lähestyivät he tuota suurta saarta saapuen pian rantaan. Filip katseli kaikille suunnille toivoen näkevänsä joitakin merkkejä Aminen lautasta, mutta ei huomannut ainoatakaan sellaista eikä asukkaitakaan.
He purjehtivat muutamaan pieneen tyyneen lahteen, ettei virta yöllä kuljettaisi heitä pois maan näkyvistä, ja jäivät sinne aamuun asti, jolloin he taasen nostivat purjeen jatkaen matkaansa. Krantz ohjasi lauttaa pitkällä salolla, jota he käyttivät peräsimenä, kun hän huomasi Filipin, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut sanaakaan, ottavan kalleutensa poveltaan ja tarkkaavaisesti katselevan sitä.
"Onko siinä Aminen kuva, Filip?" kysyi hän.
"Ah, ei, tässä on vain kohtaloni", vastasi Filip ajattelematta mitä hän sanoi.
"Kohtalonneko? Mitä tarkoitatte?"
"Sanoinko kohtaloni? Tiesin tuskin, mitä puhuin", sanoi Filip kätkien jälleen kalleuden poveensa.
"Uskon mieluummin, että sanoitte enemmän kuin aioittekaan", vastasi Krantz. "Olen usein huomannut teidän pitävän tuota esinettä kädessänne enkä ole unohtanut sitäkään, miten innokkaasti Schriften koetti saada sen haltuunsa huolimatta seurauksista. Siihen liittyy varmaankin jotakin hyvin salaperäistä? Jos olen oikeassa, pitäisi teidän tuntea minut jo niin hyvin, että voisitte uskoa minulle salaisuuden."
"Tiedän, Krantz, että olette vilpitön ja korvaamaton ystävä, sillä olemme jakaneet niin monta vaaraa keskenämme, että jo senkin perusteella olemme kuin veljiä. Luullakseni voisin luottaa teihin, mutta minusta tuntuu, etten saa luottaa keneenkään. Tähän kalleuteen liittyy todellakin eräs salaisuus, jota eivät tähän asti tiedä muut kuin vaimoni ja pari pyhää miestä."
"Jos kerran olette uskonut sen pyhyydelle, voitte uskoa sen ystävyydellekin, sillä ei ole olemassakaan mitään sen pyhempää."
"Mutta minä aavistan, että salaisuuteni tunteminen tuo onnettomuutta teille. Miksi minulla on sellaiset aavistukset, en tiedä, mutta minulla on ne kumminkin, Krantz, eikä minulla ole varaa menettää teitä, ystäväni."
"Kuulostaa aivan siltä kuin ette haluaisikaan käyttää hyväksenne ystävyyttäni", vastasi Krantz. "Olen jo ennenkin pannut henkeni alttiiksi teidän kanssanne enkä ole mies enkä mikään, jos koetan karttaa ystävyyden tuomia velvollisuuksia. Voidaanko milloinkaan olettaa mahdottomampaa kuin että minulle uskottu salaisuus toisi onnettomuutta mukanaan? En ole ollenkaan utelias, mutta olemme jo niin kauan olleet tekemisissä toistemme kanssa ja olemme nyt aivan erillään muusta maailmasta, että minusta tuntuu kuin voisitte keventää mieltänne uskomalla luotettavalle ystävällänne nuo huolenne, jotka niin kauan ovat painaneet mieltänne. Ystävän neuvoja ei pidä halveksia, Filip. Jos siis pidätte ystävyyttäni jossakin arvossa, niin antakaa minun ottaa osaa suruunne."
Kun otamme huomioon olosuhteet, joissa he nyt elivät, ja Filipin toivottomuuden, emme saa ihmetelläkään, että Filip halusi uskoa Krantzille salaisuutensa. Hän aloitti kertomuksensa minkäänlaisitta ehdoitta, sillä hän käsitti, että jollei Krantz haluaisi kunnioittaa salaisuutta sen itsensä vuoksi tahi ystävyydestä häneen, ei hän sitoutuisi antamaan minkäänlaista lupaustakaan, ja kun lautta päivän kuluessa sivuutti saaren lahtia ja niemekkeitä, jutteli hän Krantzille tarinan, jonka lukija jo tuntee. "Nyt tiedätte kaikki", sanoi Filip lopetettuaan huokaisten syvään. "Mitä ajattelette siitä? Uskotteko kummallisen kertomukseni, vai luuletteko sitä sairaalloisten aivojen synnyttämäksi mielikuvitelmaksi?"
"En, Filip, sillä osan siitä voin jo minäkin vannoa todeksi. Muistakaa, kuinka usein olen nähnyt tuon kummituslaivan — ja jos nyt isänne rangaistuksekseen saa kierrellä meriä, niin miksi ei teitä olisi voitu valita hänen rangaistuksensa peruuttajaksi? Uskon empimättä jokaisen kertomanne sanan ja kun nyt olette antanut minulle luottamuksenne, voin ymmärtää paljon sellaista, joka käytöksessänne ennen on tuntunut minusta aivan käsittämättömältä. Useimmat ihmiset surkuttelisivat teitä, mutta minä kadehdin osaanne."
"Kadehditteko minua?" huudahti Filip.
"Kadehdin ja ottaisin mielelläni tehtävänne toimittaakseni, jos se vain olisi mahdollista. Ettekö tunne itseänne ylpeäksi, kun teidät on valittu niin kunniakkaaseen yritykseen? Sen sijaan että me muut saamme purjehtia maailman ympäri ja nähdä kaikenlaisia vaivoja kootaksemme varoja, jotka me sitten ehkä menetämme yhdessä päivässä ja joita emme missään tapauksessa voi ottaa mukaamme, olette te valittu niin suureen ja kunniakkaaseen tehtävään — sanoisin mielelläni oikeaan enkelin toimeen — että saatte pelastaa isänne sielun, joka kärsii kovasti inhimillisten heikkouksiensa vuoksi, mutta jota ei sentään ole tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Teillä on todellakin edessänne sellainen päämäärä, joka on merimiehen elämän ja vaivojen arvoinen. Vaikka kuolemanne sen päättäisikin, niin mitä sen on väliä? Meidänhän pitää kaikkien kuolla, mutta kuinka harvat, niin, tuskinpa kukaan muu kuin te, ovat saaneet tilaisuuden pelastaa sen sielun, jota pelastaja saa kiittää olemassaolostaan? Niin, Filip, minä kadehdin teitä."
"Ajattelette ja puhutte kuin Amine. Hänenkin mielensä on hehkuva ja seikkailunhaluinen eikä hän toivo mitään niin hartaasti kuin saada seurustella henkien kanssa."
"Hän on aivan oikeassa", vastasi Krantz. "Minunkin elämässäni on sattunut tapahtumia, jotka ovat vakuuttaneet minulle sen ei ainoastaan olevan mahdollista, vaan myöskin luvallista. Kertomuksenne on vain vahvistanut entistä uskoani."
"Todellako, Krantz?"
"Kyllä, mutta siitä myöhemmin. Yö alkaa jo pimetä ja meidän pitää jälleen viedä pieni aluksemme varmaan turvapaikkaan. Tuolla onkin luullakseni siihen tarkoitukseen sopiva lahti."
Aamuyöstä alkoi tuulla kovasti rantaan päin ja laineet muuttuivat niin korkeiksi, että pieni lautta alkoi olla vaarassa. Matkan jatkaminen oli niin ollen mahdotonta eivätkä he voineet muuta kuin vetää lauttansa korkeammalle, etteivät aallot voineet hakata sitä rikki rantaa vasten. Filip ajatteli Aminea ja huudahti äkkiä katsellessaan vaahtopäisiä laineita: "Meri, jos olet hukuttanut Amineni, niin luovuta hänen ruumiinsa minulle! Mutta mitä tuolla on?" jatkoi hän viitaten taivaanrannalla olevaan pilkkuun.
"Sieltä siintää jonkun pienen aluksen purje", vastasi Krantz. "Minusta näyttää, että alus aikoo hakea suojaa tästä samasta lahdesta kuin mekin."
"Olette oikeassa, se on kuin onkin jonkun pienen aluksen purje. Katsokaa, miten mainingit sitä keinuttavat! Mutta venehän on aivan täynnä väkeä."
Alus lähestyi hyvin nopeasti rantaa. Purje laskettiin alas ja se ohjattiin tyrskyjen halki maihin.
"Vastustus ei hyödytä ollenkaan, jos he ovat vihollisiamme", huomautti Filip. "Saamme pian tietää kohtalomme."
Kanootin miehistö ei ollut huomaavinaankaan heitä, ennenkuin alus oli vedetty maalle varmaan turvaan. Kun se oli tehty, lähestyi kolme miestä Filipiä ja hänen toveriaan keihäilleen nähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa. Muudan miehistä puhutteli heitä portugalin kielellä kysyen, keitä he ovat.
"Olemme hollantilaisia", vastasi Filip.
"Kuulutteko tuon äsken haaksirikkoutuneen laivan miehistöön?"
"Kyllä."
"Teillä ei ole mitään pelättävää. Olette portugalilaisten vihollisia, kuten mekin. Olemme kotoisin Ternaten saarelta ja kuninkaamme käy sotaa noita portugalilaisia vastaan. Mutta missä toverinne ovat?"
"He ovat kaikki kuolleet", vastasi Filip. "Sanokaa minulle, oletteko tavanneet erään naisen, joka oli yksinään lauttamme toisella puoliskolla, tai oletteko kuulleet hänestä mitään?"
"Kuulimme muutaman naisen pelastuneen eteläiselle rannikolle ja tiedämme Tidorin asukkaiden vieneen hänet portugalilaiseen siirtolaan, koska he olivat luulleet häntä portugalilaiseksi."
"Jumalalle kiitos, hän on pelastunut!" huudahti Filip. "Sanoitteko
Tidoriin?"
"Kyllä, mutta olemme sodassa portugalilaisten kanssa, emmekä voi viedä teitä sinne."
"Kyllä me sittenkin tapaamme vielä toisemme!"
"Palaamme nyt Ternateen ja otamme teidät mielellämme mukaamme. Kuninkaamme on ihastunut kaikkiin hollantilaisiin, ja erittäinkin nyt, kun olette noiden portugalilaisten roistojen vihollisia. Unhotin ilmoittaa, että meillä on muudan toverinne jo mukanamme. Hän oli melkein kuollut onkiessamme hänet merestä, mutta hän on jo tointunut."
"Kukahan hän mahtaneekaan olla?" huudahti Krantz. "Hän kuuluu varmasti jonkun toisen laivan miehistöön?"
"Ei", sanoi Filip väristen. "Luulen häntä Schrifteniksi."
"En usko sitä, ennenkuin näen hänet", väitti Krantz.
"Katsokaa nyt sitten", vastasi Filip viitaten Schrifteniin, joka lähestyi heitä.
"Olen iloinen tapaamisestamme, herra Vanderdecken; toivoakseni voitte hyvin, herra Krantz. Olipa onni, että me kaikki pelastuimme, hi, hi!"
"Meri kuuli siis todellakin rukoukseni ja luovutti kuolleensa", ajatteli Filip.
"Mitä ajattelette hänestä?" kysyi Filip Krantzilta Schriftenin poistuttua.
"Hänen kohtalonsa on varmasti liittynyt kohtaloonne ja hänellä on jokin varma tehtävä, kuten teilläkin. Hänellä on osansa tässä kummallisessa salaisuudessa, eikä hän poistu näyttämöltä, ennenkuin hän on näytellyt osansa loppuun. Mutta älkää ajatelko enää häntä, vaan muistakaa, että Amine on pelastunut."
XXVII.
Kun Amine jälleen palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä pienessä majassa palmunlehtivuoteella. Ruma musta lapsi istui hänen vieressään karkoittaen kärpäsiä. Missä hän oli?
Laineet olivat heitelleet lauttaa pari päivää, minkä ajan kuluessa Amine oli vuoroin houraillut ja vuoroin ollut aivan tajutonna. Tuulen ja virran kuljettamana oli lautta vihdoin ajautunut Uuden Guinean itärannikolle. Muutamat alkuasukkaat olivat löytäneet hänet sattumalta tultuaan rannikolle tekemään kauppoja Tidorin asukkaiden kanssa. Ensi työkseen anastivat he hänen vaatteensa, mutta ennenkuin he ennättivät riisua hänet yhtä alastomaksi kuin he itsekin olivat, kiinnitti muudan timanttisormus, jonka hän oli saanut Filipiltä, villien huomion puoleensa. He koettivat anastaa sen Aminelta, mutta muudan vanha nähtävästi hyvin vaikutusvaltainen akka tuli väliin muistuttaen miehiä, että kaikkien portugalilaisten pelastamisesta oli luvattu suuri palkinto. Miehet jättivät silloin Aminen rauhaan ja vaimo vei hänet omaan majaansa hoitaen häntä hyvin huolellisesti.
Eräänä aamuna tuli Amine iloisen näköisenä majasta istuutuen tavalliselle paikalleen palmujen varjoon. "Rakkahin äiti, kiitän sinua!" huudahti hän. "Olet näyttäytynyt minulle ja palauttanut mieleeni kaikki nuo taiat, jotka olin unhottanut. Jos vain voisin keskustella näiden ihmisten kanssa, saisin nyt selville, missä Filipini on."
Parin kuukauden kuluttua tuli viesti, että pelastettu nainen oli vietävä siirtolaan, missä hänen hoitajilleen maksettaisiin palkka. Sanantuojat viittasivat Aminelle, joka oli saanut takaisin entisen kauneutensa, että hän seuraisi heitä. Koska jokainen muutos oli hänelle tervetulleempi kuin jääminen nykyiseen olinpaikkaansa, seurasi hän heitä veneeseen sijoittuen miesten neuvomaan turvalliseen paikkaan.
He saapuivat seuraavana aamuna määräpaikkaansa ja Amine vietiin portugalilaiseen siirtolaan, jossa hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Hän ilmoitti tulkin avulla, kuka hän oli, ja päällikkö, muudan pieni ja laiha portugalilainen, lupasi viedä hänet jonkun ajan kuluttua Goaan, josta hän sitten helposti voi matkustaa muualle. Hänelle annettiin asunnoksi kaunis huone ja palvelijattareksi musta neekerityttö.
Päällikkö rakastui heti Amineen silmittömästi ja Amine olisi nauranut hänelle vasten silmiä, ellei hän olisi pelännyt miestä. Hänen halunsa päästä pois saadakseen tietää jotakin Filipin kohtalosta lisääntyi päivä päivältä ja kun odotusaika oli loppuun kulunut, tähysteli hän alituisesti taivaanrannalle nähdäkseen odotetun laivan. Se ilmestyi vihdoinkin näkyviin, ja kun Amine katsoi sitä tarkkaavaisesti, vaipui päällikkö polvilleen tunnustaen hänelle rakkautensa ja rukoillen, ettei hän matkustaisikaan, vaan tulisi hänen vaimokseen.
Amine vastasi varovaisesti, sillä hän tiesi olevansa hänen vallassaan. Hän sanoi ensin haluavansa saada varman tiedon miehensä kuolemasta ja matkustavansa senvuoksi Goaan. Jos hänen epäluulonsa osoittautuisivat oikeiksi, lupasi hän kirjoittaa sieltä päällikölle.
Kuten myöhemmin tulemme näkemään, aiheutti tämä vastaus suuria kärsimyksiä Filipille. Ollen aivan varma siitä, että hän jollakin tavalla saa tiedon Filipin kuolemasta, tyytyi päällikkö tähän vastaukseen ilmoittaen saapuvansa itsekin Goaan saatuaan päteviä tietoja. Hän lopetti puheensa monilla ystävyyden ja rakkauden vakuutuksilla.
"Millainen houkka!" ajatteli Amine katsellen laivaa, joka nyt läheni ankkuripaikkaa.
Puolen tunnin kuluttua oli laiva satamassa ja matkustajat maissa. Amine huomasi heidän joukossaan muutaman papinkin, ja häntä värisytti jostakin tuntemattomasta syystä. Kun matkustajat tulivat lähemmäksi, näki hän seisovansa vastakkain isä Mathiaksen kanssa.
XXVIII.
Molemmat säpsähtivät ja perääntyivät hämmästyneinä tästä odottamattomasta kohtauksesta. Amine ojensi ensimmäiseksi kätensä sillä tuttujen kasvojen näkemisen aiheuttama ilo pakotti hänet melkein unhottamaan tavan, jolla he olivat eronneet.
Isä Mathias puristi hyvin kylmästi hänen kättään ja sanoi laskien kätensä hänen päälaelleen: "Jumala siunatkoon teitä ja antakoon teille anteeksi, kuten minäkin jo aikoja sitten olen tehnyt." Amine muisti nyt äkkiä kaikki entiset tapahtumat ja punastui.
Oliko isä Mathias antanut hänelle anteeksi? No sen kai hän kyllä myöhemmin huomaa, mutta se oli kutenkin varmaa, että hän kohteli Aminea kuin vanhaa ystävää ainakin. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan haaksirikosta myöntäen, ettei siinä ollut mitään sopimatonta, että hän matkustaa laivassa Goaan.
Laiva jatkoi matkaansa pari päivää myöhemmin ja Amine sanoi hyvästi siirtolalle ja sen rakastuneelle päällikölle. He purjehtivat seikkailuitta saaristosta ja jatkoivat matkaansa suoraan Bengalin lahden poikki kauniin ilman vähääkään muuttumatta.
Poistuttuaan Terneusesta oli isä Mathias matkustanut Lissaboniin, mutta kyllästyttyään toimettomuuteen oli hän uudestaan tarjoutunut lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Saavuttuaan Formosaan oli hän vähän ajan kuluttua saanut käskyn piispalta matkustaa Goaan tärkeässä asiassa. Tämä oli syynä siihen, että hän nyt tapasi Aminen Tidorissa.
Olisi hyvin vaikeata tehdä selkoa isä Mathiaksen tunteista Aminea kohtaan, sillä ne olivat hyvin vaihtelevaisia. Joskus muisti hän hyvin Filipin ja Aminen hänelle osoittaman ystävyyden, Filipiä kohtaan tuntemansa kunnioituksen ja Aminen monet hyvät ominaisuudet, mutta joskus taasen ei hän voinut olla ajattelematta tuota häväistystä, jonka uhriksi hän oli joutunut Aminen toimesta. Silloin hän aina punnitsi, oliko Amine todellakin luullut hänen tunkeutuneen makuuhuoneeseen toisista syistä kuin hänen ilmoittamistaan vai oliko Amine vain käyttänyt hänen ajattelemattomuuttaan hyväkseen? Hän olisi kyllä voinut antaa Aminelle anteeksi kaikki, jos hän vain olisi voinut uskoa, että Amine todellakin oli kääntynyt kristinuskoon, mutta hänen täydellinen vakaumuksensa, ettei Amine ollut ainoastaan vääräuskoinen, vaan vieläpä velhokin, painoivat vaa'an kallistumaan Aminen vahingoksi. Isä piti hyvin tarkasti silmällä häntä ja kun Amine puheissaan paljasti jonkun uskonnollisen tunteen, tunsi isä pitävänsä hänestä, mutta kun Amine joskus puhui jotakin sellaista, joka osoitti, ettei hän pannut kristinuskolle suurtakaan arvoa, tunsi isä vastenmielisyyttä ja kostonhimoa.
Vasta sitten kuin he olivat sivuuttaneet Bengalin lahden kiertääkseen Ceylonin eteläkärjen, muuttui ilma, ja kun myrsky yltyi, sytyttivät merimiehet pienessä kannella olevassa temppelissä olevan pyhimyskuvan lampun palamaan. Amine huomasi sen ja hymyili tietämättään halveksivasti isä Mathiaksen katsoessa tarkkaavaisesti häneen.
"Nuo villit, joiden luota vasta poistuin, eivät tee muuta kuin palvelevat epäjumalankuviaan, ja senvuoksi heitä sanotaan pakanoiksi", mumisi Amine, "mutta ovatko nämä kristityt sitten sen parempia?"
"Eiköhän olisi parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi isä Mathias mennen Aminen luo. "Naisten ei sovi olla kannella nyt, vaan alhaalla hyteissään rukoilemassa puolestamme."
"Ei, isä, voin rukoilla paremmin täällä kannella. Pidän tällaisesta luonnonvoimien raivoamisesta ja katsellessani sitä nöyryytän mieleni ihailemaan sitä jumalallista olentoa, joka hallitsee myrskyn, antaa tuulien raivota ja hillitsee sen lopulta."
"Puhutte hyvin, tyttäreni, mutta kaikkivaltiasta ei pidä kunnioittaa ainoastaan hänen töissään, vaan häntä on rukoiltava yksinäisyydessä hartaasti ja uskoen. Oletteko seurannut antamiani määräyksiä? Oletteko sydämessänne kunnioittanut niitä jumalallisia totuuksia, jotka olen paljastanut teille?"
"Olen koettanut parastani, isä", vastasi Amine kääntyen pois ja katsellen aaltoja.
"Oletteko rukoillut pyhää neitsyttä ja pyhimyksiä, noita sellaisten syntisten välimiehiä kuin tekin olette?"
Amine ei vastannut. Hän ei halunnut ärsyttää pappia, mutta ei halunnut valehdellakaan.
"Vastatkaa minulle, tyttäreni", sanoi pappi ankarasti.
"Isä, olen rukoillut vain Jumalaa, kristittyjen ja maailman kaikkeuden herraa."
"Sellainen, joka uskoo kaikkea, ei usko mitään, nuori vaimo. Ajattelinkin juuri sitä. Huomasin äsken halveksivan hymynne. Miksi hymyilitte?"
"Hymyilin vain omille ajatuksilleni, isä."
"Sanokaa mieluummin: Noiden toisten lujalle uskolle." Amine ei vastannut.
"Olette vielä pakana ja vääräuskoinen. Varokaa itseänne, nuori nainen!"
"Miksi minun pitäisi varoa itseäni, hyvä isä? Näissä maissahan asuu miljoonia ihmisiä, jotka ovat suurempia pakanoita kuin minä. Kuinka monta heistä olette kääntäneet uskoonne? Kuinka paljon vaaroja, vaivoja ja vaikeuksia olette kestäneetkään levittäessänne tuota uskontoanne ja miksi ovat tuloksenne kumminkin niin pienet. Sanonko teille sen, isä? Senvuoksi, että ihmisillä on täälläkin jo oma uskontonsa, jota he ovat tunnustaneet lapsuudestaan asti, kuten kaikki muutkin heidän lähimmäisensä. Minäkin olen samassa asemassa. Olen kasvatettu toisen uskonnon mukaan ja luuletteko minun niin vain voivan hylätä sen ja luopua mielipiteistä, jotka olen imenyt itseeni äidin maidossa? Olen ajatellut tarkasti kaikkia puheitanne ja tunnen niissä olevan paljon totta ja kaunista ja tunnustan kirkkonne opin hyvin jumalalliseksi, mutta ette sittenkään ole tyytyväinen. Vaaditte sokeata uskoa ja tottelemista, ja kun en niihin suostu, olen mielestänne arvoton oppilas. Pääsemme pian satamaan. Opettakaa minua siellä ja koettakaa kumota mielipiteeni, jos vain luulette kykenevänne siihen. Olen valmis ajattelemaan oppianne ja uskomaan siihen, jos vain saan sellaisen vakaumuksen, että se on oikeaa. Olkaa kärsivällinen, hyvä isä, niin sellainen aika voi vielä koittaa, jolloin ehkä tunnen mitä nyt en voi tuntea. En voi esimerkiksi uskoa, että tuo maalattu puupalanen tuolla on sellainen esine, jota meidän pitää palvoa ja rukoilla."
Lukuunottamatta tuota viimeistä ivallista huomautusta oli hänen puheessaan kuitenkin niin paljon totta, ettei isä Mathiaskaan voinut olla tunnustamatta sitä. Koska Amine oli katolilaisen vaimo, oli isä Mathias tottunut suhtautumaan häneen kuin uskostaan luopuneeseen kristittyyn eikä kuin toisen opin mukaan kasvatettuun. Hän muisti nyt, ettei Aminea vielä oltukaan kirjoitettu seurakunnan jäseneksi, sillä isä Seysenistä ei hänen mielenlaatunsa ollut ollut siihen sopiva. Isä oli siirtänyt hänen kastamisensa tuonnemmaksi saadakseen ensin varmuuden hänen uskonsa vahvuudesta.
"Puhutte rohkeasti, mutta puhutte tunteittenne mukaan, lapseni", vastasi isä Mathias hetkisen kuluttua. "Puhumme näistä asioista tultuamme Goaan ja Jumalan avulla selvenee teille siellä uusi oppinne."
"Olkoon sitten niin", sanoi Amine.
Mutta mitähän pappi olisi sanonutkaan, jos hän olisi tiennyt, että Aminen ajatukset askartelivat muutamassa unessa, jonka hän oli nähnyt ollessaan villien luona. Hänen äitinsä oli ilmoittanut siinä hänelle kaikki nuo hänen unhottamansa salaperäiset temput, joiden tehoa hän halusi koettaa saavuttuaan Goaan.
Myrsky kiihtyi kiihtymistään, laiva heilui kovasti ja alkoi vuotaa. Portugalilaiset matruusit olivat kovasti peloissaan kutsuen pyhimyksiään avukseen. Isä Mathias ja muut matkustajat luulivat olevansa hukassa, sillä laivaa ei voitu tyhjentää pumpuilla; heidän kasvonsa kalpenivat ja he rukoilivat vapisten pelosta laineiden vyöryessä kannelle. Isä antoi kaikille synninpäästön. Toiset itkivät kuin lapset, toiset repivät tukkaansa, muutamat vannoivat ja kiroilivat noita samoja pyhimyksiä, joita he vielä eilen olivat rukoilleet. Mutta Amine ei välittänyt mistään, ja kuullessaan nuo kiroukset hymyili hän halveksivasti.
"Lapseni", sanoi isä Mathias koettaen hillitä vapisevaa ääntään, ettei hän näyttäisi liikutetulta tuon nuoren naisen silmissä, joka näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä luonnonvoimien raivotessa, "älkää suhtautuko välinpitämättömästi tähän vaaran hetkeen. Sallikaa, että otan teidät kirkkomme yhteyteen, ennenkuin teidät kutsutaan pois; antakaa minun julistaa teille synnit anteeksi, että tulisitte autuaaksi tulevassa maailmassa."
"Hyvä isä, Amine ei anna peloittaa itseään uskomaan", vastasi hän, "eikä hän usko sitäkään, että voitte antaa hänelle synnit anteeksi sen perusteella, että hän nyt sanoo jotakin, jota hän sitten jälkeenpäin ehkä katuu. Tuolla korkeudessa on vain yksi Jumala, jonka armahtavaisuuteen luotan, jonka rakkautta toivon ja jonka edessä taivun. Tapahtukoon hänen tahtonsa."
"Luopukaa epäuskostanne, tyttäreni."
"Isä", vastasi Amine viitaten muihin matkustajiin ja matruuseihin, jotka kulkivat kannella edestakaisin huutaen ja valittaen, "nuo miehet saivat äsken teiltä luvan periä iankaikkisen autuuden. Millainen on heidän uskonsa, joka ei suo heille voimaa kuolla kuin miehet? Mistä se johtuu, etten minä vapise, vaikka he makaavat vaikeroiden kannella?"
"Elämä on heistä suloista, lapseni. He ajattelevat perheitään ja pelkäävät iankaikkisuutta. Kuka onkaan valmis kuolemaan?"
"Minä ainakin", vastasi Amine. "Minulla ei ole enää puolisoa, luulen ainakin niin. Elämä ei voi tarjota minulle mitään suloista, mutta minulla on kuitenkin vielä heikko toivo jäljellä, oljenkorsi, johon hukkuva voi tarttua. En pelkää kuolemaa, sillä minulla ei ole enää jäljellä mitään, miksi eläisin. Jos Filip olisi täällä, olisi asian laita aivan toinen, mutta hän on poistunut ennen minua enkä toivo enää muuta kuin saada seurata häntä."
"Hän kuoli uskovaisena, lapseni. Jos tahdotte päästä hänen luokseen, pitää teidänkin uskoa."
"Hän ei olisi milloinkaan voinut kuolla, kuten nuo", vastasi Amine katsoen halveksivasti matkustajiin.
"Ehkä he eivät ole eläneetkään, kuten hän", sanoi isä Mathias. "Hyvät ihmiset kuolevat rauhallisesti pelkäämättä mitään."
"Niin he tekevätkin, tunnustavatpa he sitten mitä uskontoa tahansa", sanoi Amine, "sillä kuolema tuntuu syntisestä aina kamalalta."
"Tahdon rukoilla puolestanne, tyttäreni", vastasi isä Mathias polvistuen.
"Paljon kiitoksia. Rukouksenne kuullaan varmasti, vaikka kysymyksessä ei olekaan sen kummempi olento kuin minä", sanoi Amine kiiveten portaita ylimmäiselle kannelle.
"Olemme hukassa, rouva!" huudahti kapteeni väännellen käsiään. "Emme", vastasi Amine seisoen ylihangan puolella ja pitäen kiinni köydestä. "Nyt me ainakin pelastumme."
"Mitä sanotte, rouva?" kysyi kapteeni katsellen ihaillen Aminen rauhallisia kasvoja.
"Minulle sanoo joku, ettemme joudu perikatoon, jos vain panette kaikki voimanne liikkeelle, kapteeni. Minulla on sydämessäni sellainen tunne", lisäsi hän painaen kädellään rintaansa. Hän tunsi olevansa varma, ettei laiva joudu haaksirikkoon, sillä hän huomasi myrskyn voiman jo vähän heikkenevän, vaikka matruusit eivät peloissaan olleet sitä huomanneetkaan.
Aminen kylmäverisyys, hänen kauneutensa ja ehkä harvinaisuus, että niin nuori nainen voi olla niin tyyni ja luottavainen silloin kun toiset ovat jo kokonaan toivottomia, vaikuttivat rohkaisevasti kapteeniin ja miehistöön. Luullen häntä katolilaiseksi otaksuivat he hänen vakuutuksensa perustuvan johonkin korkeampaan voimaan, sillä herkkäuskoisuus ja taikausko liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa. He katsoivat Amineen ihaillen ja kunnioittaen, rohkaisivat jälleen luontonsa ja alkoivat työskennellä. Pumput pantiin jälleen käyntiin, myrsky lakkasi yöllä raivoamasta ja laiva pelastui, kuten Amine oli ennustanutkin.
Miehistö ja matkustajat suhtautuivat häneen melkein kuin pyhimykseen puhuen hänestä isä Mathiakselle, joka joutui pahempaan kuin pulaan. Aminen osoittama rohkeus oli ollut suurenmoinen, isänkin vapistessa ei hänessä ollut näkynyt pelon merkkiäkään. Isä ei puhunut mitään, vaan mietti itsekseen, eikä hänen harkintansa tulos ollut ollenkaan suotuisa Aminelle. Mistä oli Amine saanut tuon kylmäverisyytensä ja tuon profeetallisen kykynsä? Ei ainakaan kristittyjen Jumalalta, sillä Aminehan oli pakana. Keneltä sitten? Isä Mathias muisteli Aminen Terneusessa olevaa makuuhuonetta ja pudisti päätään.