XXIX.
Meidän pitää vielä kerran palata Filipiin ja Krantziin, jotka keskustelivat kauan Schriftenin odottamattomasta ylösnousemisesta. He eivät päässeet kuitenkaan muuhun tulokseen, kuin että Schrifteniä oli tarkasti vartioitava ja koetettava päästä hänestä erilleen niin pian kuin suinkin. Krantz oli kysynyt häneltä, miten hän oli pelastunut, ja hän oli vastannut ivalliseen tapaansa kelluneensa muutamalla lautasta irtautuneella lankulla, kunnes veneen miehistö oli pelastanut hänet. Koska tuossa ei ollut mitään mahdotonta, lopetti Krantz kyselynsä siihen. Seuraavana aamuna tuulen tyynnyttyä työnnettiin vene jälleen vesille ja matka suunnattiin Ternatea kohti.
Matkaan meni neljä päivää, sillä he nousivat joka ilta maihin vetäen veneensä hiekalle. Filip tunsi olevansa paljon iloisempi tietäessään Aminen pelastuneen ja jälleennäkemisen toivo olisi tehnyt hänet hyvinkin onnelliseksi, ellei hänen olisi ollut pakko seurustella Schriftenin kanssa.
Tavassa, jolla Schriften suhtautui Filipin yrityksiin päästä hänestä vapaaksi, oli jotakin hyvin kummallista. Filipiä ärsyttivät Schriftenin alituisesti toistuvat nenäkkäät huomautukset, kuin ei Schriftenillä olisi ollut pienintäkään syytä olla vihainen tahi kostonhimoinen hänelle.
Heti heidän saavuttuaan Ternaten tärkeimpään satamaan vietiin heidät muutamaan suureen palmunlehdistä ja ruovoista rakennettuun majaan. Heitä varoitettiin poistumasta sieltä ennenkuin heidän tulonsa ilmoitettiin kuninkaalle. Näiden saarelaisten kohteliaisuus ja hyvä kasvatus olivat alituisesti Filipin ja Krantzin keskustelujen aiheina. Heidän uskontonsa ja pukunsa olivat puoleksi muhamettilaisia, puolesi malaijilaisia.
Vieraita kohdeltiin hyvin huomaavaisesti, he saivat uudet puhtaat vaatteet ja hyvää ruokaa. Kuninkaan saavuttua kertoi Filip hänelle kaikki pyytäen kuningasta viemään heidät Tidoriin, jossa Amine oli vankina. Mietittyään hetkisen ehdotti kuningas, koska hän vihasi Tidorin asukkaita, että he rupeaisivat hänen sotajoukkonsa johtajiksi ja hyökkäisivät Tidorin linnoitusta vastaan. He voisivat siten vapauttaa Filipin vaimon ja auttaa Filipiä kostamaan. Filip ja Krantz suostuivat lopulta ehdotukseen ja matkavalmistukset alkoivat. Kymmenen päivää myöhemmin lähti laivasto Tidoria vastaan vieden mukanaan neljä tykkiä ja seitsemäntuhatta miestä.
Se saapui Tidoriin pari päivää myöhemmin. Filip vei miehensä maihin aloittaen hyökkäyksen, mutta hänelle selveni pian, etteivät he voi valloittaa linnoitusta omistamillaan neljällä tykillä. Neuvoteltuaan muiden päälliköiden kanssa ehdotti Krantz, että he odottaisivat pimeää ja hyökkäisivät sitten linnoitukseen seuraavalla tavalla: heti kun iltatuuli alkaisi puhaltaa pitkin rantaa, pitäisi miesten koota kuivia palmun lehtiä, sitoa ne suuriksi kimpuiksi, latoa ne tuulen puolelle paaluaitauksen viereen ja sytyttää ne sitten tuleen. Siten voisivat he saada ulkovarustukset käsiinsä poltettuaan aitauksen, ja sen jälkeen voisivat he tarkemmin päättää seuraavista toimenpiteistä. Neuvo oli liian hyvä hylättäväksi. Kaikkien miesten, joilla ei ollut pyssyjä, käskettiin nyt sitoa noita kimppuja, ja ennen yön tuloa oli suuri määrä kuivia puita varastossa ja he olivat valmiit hyökkäykseen.
Ternatelaiset riisuivat valkoiset pukunsa jättämättä ylleen muuta kuin vyönsä ja siniset alusvaatteensa. Varustettuaan itsensä aseilla hiipivät he varovaisesti paaluaitauksen viereen vieden sinne risukimppuja ja uudistaen matkansa, kunnes niitä oli ladottu sinne tarpeeksi. Sitten ne sytytettiin monesta kohti yht'aikaa. Liekit kohosivat ilmaan, linnoituksen tykit paukkuivat ja paljon miehiä kaatui. Mutta puolustajat olivat vähällä tukehtua savuun, ja heidän oli senvuoksi pakko poistua valleilta. Paaluaitaukset paloivat kirkkaasti ja korkealle kohoavat liekit alkoivat jo sytyttää linnoituksen rakennuksiakin. Puolustus loppui siihen, ternatelaiset repivät maahan palavat aitaukset tunkeutuen siten ulkovarustuksiin ja tappaen armotta kaikki, jotka eivät olleet paenneet linnoituksen turviin.
Varasto, joka oli rakennettu kivestä, ja kaikki muutkin rakennukset olivat ilmitulessa ja liekit valaisivat saaren monien penikulmien laajuudelta. Savu haihtui ja linnoituksen puolustajat voitiin nyt selvästi nähdä kirkkaassa valaistuksessa. "Kunpa meillä vain olisi tikapuita!" huudahti Filip. "Linnoitus olisi silloin meidän, sillä valleilla ei ole ristin sieluakaan."
"Ei, siitä ei tule mitään, sillä ette voi ikinä valloittaa tuota linnoitusta, Filip Vanderdecken!" huusi Schriften, joka Filipin tietämättä oli tullut mukaan.
Tuskin hän ennätti huutaa nuo sanat, kun tapahtui hirmuinen räjähdys ja ilma täyttyi suurilla kivillä, jotka lensivät kaikille suunnille tappaen ja haavoittaen satoja. Varasto oli lentänyt ilmaan, sillä sen kellareissa, joihin tuli jo oli levinnyt, oli ollut suuria ruutivarastoja.
"Tuollainen oli sen suunnitelman loppu, Filip Vanderdecken, hi, hi!" huusi Schriften. "Ette saa milloinkaan tuota linnoitusta haltuunne."
Tämän odottamattoman onnettomuuden aikaansaama ihmishenkien menetys ja sekamelska säikähdyttivät ternatelaiset suunniltaan ja he pakenivat kaikki rannalle veneihinsä.
Ne työnnettiin vesille ja purjeet nostettiin, mutta jonkun ajan kuluttua puhkesi myrsky ja muutamien veneiden, niiden joukossa senkin, jossa Filip ja Krantz olivat, oli jälleen pakko kääntyä maihin. Siellä onnistui Filip ja Krantz pakenemaan ternatelaisten luota, jotka jatkoivat matkaansa seuraavana päivänä. Jonkun ajan kuluttua muutamat portugalilaiset sotilaat löysivät heidät ja veivät heidät linnoituksen komentajan puheille. Filip kertoi hänelle heidän olevan hollantilaisia haaksirikkoutuneita, jotka Ternaten kuningas oli pakottanut ottamaan osaa retkeen. He olivat kumminkin paenneet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, koska he eivät olleet halunneet lähteä sinne takaisin. Kuultuaan hänen selityksensä jyskytti pieni komentaja miekallaan kovasti vallin kivitykseen, suoristautui ja käski viedä heidät vankilaan myöhemmin kuulusteltaviksi.
XXX.
Vankila, johon Filip ja Krantz vietiin, oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Se sijaitsi linnoituksen kellarikerroksessa eikä sinne päässyt valoa eikä ilmaa muualta kuin hyvin pienestä merelle päin johtavasta aukosta. Siellä oli sitäpaitsi hyvin kuuma eikä siellä tietysti ollut ollenkaan tuollaisia pieniä mukavuuksia, jotka tekevät nykyaikaiset talot ja hotellit niin kodikkaiksi. Se oli suoraan sanoen huone, jossa ei ollut muuta kuin seinät ja lattia.
Filip haluten saada jotakin tietää Aminesta teki heitä saattelevalle sotilaalle muutamia kysymyksiä portugalinkielellä.
"Pyydän anteeksi, hyvä mies —"
"Minä myös", vastasi sotilas, poistui ja lukitsi oven.
Filip nojautui alakuloisena seinään, mutta Krantz ollen virkeämpi käveli edestakaisin lattialla, vaikka hän ei kääntymättä voinut ottaakaan kuin muutamia askelia kumpaankin suuntaan.
"Tiedättekö, mitä ajattelen?" kysyi Krantz hetkisen kuluttua. "Saamme kiittää onneamme, että meillä on vielä kaikki rahamme jäljellä. Elleivät he tarkasta meitä, voimme lahjomalla vartijat päästä ehkä pakenemaan."
"Minä taasen mietin", vastasi Filip, "että olen mieluummin täällä kuin tuon Schriften-roiston seurassa, sillä hänen näkemisensä vaikuttaa minuun kuin myrkky."
"Minä puolestani en voinut ihailla päällikönkään ulkomuotoa. Huomenna kuulustellaan meitä luultavasti tarkemmin."
Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt, sillä avain kiertyi lukossa ja muudan sotilas toi heille ruukullisen vettä ja maljallisen keitettyä riisiä. Mies oli toinen kuin tuo äskeinen saattaja ja senvuoksi uskalsi Filip puhutella häntä.
"Teillä on ollut kai paljon työtä näiden parin viime päivän kuluessa, vai mitä?"
"Kyllä, herra."
"Alkuasukkaat pakottivat meidät mukaansa, mutta me pelastuimme lopulta."
"Kuulin teidän sanovan niin komentajalle."
"He menettivät melkein tuhannen miestä", sanoi Krantz. "Pyhä
Fransiskus, miten olenkaan iloinen!"
"Kyllä he nyt varovat, etteivät hyökkää portugalilaisten kimppuun aivan pian", jatkoi Krantz.
"Niin minäkin luulen", vastasi sotilas.
"Menetittekö te paljon miehiä?" uskalsi Filip kysyä huomattuaan miehen puheliaaksi.
"Emme täyttä kymmentäkään. Varastorakennuksessa oli kyllä noin sata alkuasukasta sekä muutamia naisia ja lapsia, jotka joutuivat perikatoon, mutta sehän ei merkitse mitään."
"Teillä on täällä muudan nuori eurooppalainen nainenkin luullakseni", kysyi Filip huolestuneena, "eräs haaksirikkoutunut? Kuoliko hänkin onnettomuudessa?"
"Nuori nainenko? Pyhä Fransiskus, nyt muistan hänet! Asia on katsokaas niin, että —"
"Pedro!" kuultiin nyt jonkun huutavan ylhäältä. Mies keskeytti puheensa, pani sormen varoittavasti huulilleen ja poistui.
"Jumalani, opeta minua olemaan kärsivällinen!" huudahti Filip.
"Tämä koettelemus on hyvin vaikea."
"Hän tulee tänne jälleen huomenaamulla varhain", huomautti Krantz.
"Niin kai, mutta miten pitkiksi tietämättömyys venyttääkin nämä välissä olevat tunnit!"
"Minun tulee teitä sääli", sanoi Krantz, "mutta mitä voimmekaan tehdä? Tuntien täytyy kulua, vaikka tietämättömyys venyttäisi ne vuosienkin pituisiksi. Kuulen kuitenkin askelia."
Ovi aukeni ja ensimmäinen sotilas näyttäytyi. "Seuratkaa minua, sillä komentaja haluaa puhutella teitä."
Filip ja Krantz tottelivat iloisesti käskyä. He kiipesivät kapeita portaita erääseen pieneen huoneeseen, jossa komentaja odotti heitä. Hän istui huolettomasti pienellä sohvalla, hänen pitkä miekkansa oli pöydällä hänen vieressään ja kaksi nuorta alkuasukasnaista löyhytteli viuhkoillaan häntä.
"Mistä olette saanut nuo pukunne?" kysyi komentaja vangeilta heti.
"Kun alkuasukkaat veivät meidät mukanaan saarelta, ottivat he vaatteemme antaen meille nämä sijaan."
"Suostuitteko vapaaehtoisesti palvelemaan heidän laivastossaan heidän hyökätessään tämän linnoituksen kimppuun?"
"He pakottivat meidät siihen", vastasi Krantz. "Emme halunneet suostua heidän ehdotukseensa, mutta siitä huolimatta ottivat he meidät mukaansa luulotellakseen miehistölleen, että eurooppalaiset auttavat heitä."
"Kuinka voin tietää, puhutteko totta?"
"Onhan teillä sanamme ja todistaahan sitäpaitsi pakommekin sen."
"Kuuluitte siis jonkun hollantilaisen aluksen miehistöön. Oletteko upseereita vai tavallisia matruuseja?"
Krantz, joka luuli, että heidät mieluummin vapautettaisiin, jos he salaisivat arvonsa, tyrkkäsi Filipiä huomaamatta kylkeen vastatessaan: "Olemme perämiehiä. Olen kolmas perämies ja toverini on luotsi."
"Entä kapteeninne, missä hän on?"
"En voi sanoa, onko hän enää hengissä."
"Oliko teillä naisiakin laivassanne?"
"Oli kapteenin rouva."
"Missä hän nyt on?"
"Otaksumme hänen hukkuneen lautan toisella puoliskolla, joka ajautui merelle."
"Vai niin!" huudahti komentaja hetkisen kuluttua.
Filip katsoi Krantziin kuin sanoakseen: "Mitä nämä verukkeet hyödyttävät?" mutta Krantz viittasi häntä vaikenemaan.
"Sanoitte, ettette tiedä, onko kapteeninne vielä hengissä?"
"Aivan niin."
"No niin, jos otaksutaan, että vapautan teidät, suostutteko siinä tapauksessa allekirjoittamaan todistuksen, joka vahvistaa hänen kuolemansa todeksi, ja vannomaan sen oikeaksi?"
Filip katsoi ensin komentajaan ja sitten Krantziin.
"En ymmärrä, miksi siitä kieltäytyisimme, ellemme senvuoksi, että voisimme joutua ikävyyksiin, jos tuo todistus lähetettäisiin Hollantiin. Uskallanko kysyä, miksi herra komentaja haluaa saada tuollaisen todistuksen?"
"Se on minun asiani!" huudahti pieni mies jyrisevällä äänellä. "Haluan yksinkertaisesti saada sen ja se saa riittää teille. Valitkaa nyt, haluatteko takaisin vankilaan vai tahdotteko päästä vapaaksi ja matkustaa Eurooppaan ensimmäisessä sopivassa laivassa?"
"Luulen hänen varmasti kuolleen ja senvuoksi otaksuttavasti suostumme", vastasi Krantz venyttäen sanoja kuin hän olisi hyvin tarkasti halunnut punnita ne, "mutta voitte kai sentään antaa meille ajatusaikaa huomiseen asti?"
"Kyllä. Saatte nyt poistua."
"Mutta emme kai takaisin vankilaan, herra komentaja?" vastasi Krantz. "Emme ole vankeja ja jos toivotte meiltä palvelusta, ette varmastikaan halua kohdella meitä huonosti."
"Oman tunnustuksenne mukaan olette taistelleet ase kädessä kristilliseltä hallitsijaa vastaan, mutta voitte nyt sentään olla vapaat tämän yön. Saadaan sitten huomenaamulla nähdä, tahdotteko olla vankeja vai ei."
Filip ja Krantz kiittelivät pientä komentajaa hänen ystävyydestään kiiruhtaen sitten valleille. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. He istuutuivat rintavarustukselle, hengittivät mielihyvällä raitista ilmaa keuhkoihinsa ja iloitsivat vapaudestaan, vaikka heidän vankeutensa olikin ollut niin lyhyt. Heidän läheisyydessään oli kuitenkin niin paljon sotilaita, että he uskalsivat vain kuiskailla toisilleen.
"Mitä hän mahtoi tarkoittaakaan halutessaan tuollaista todistusta meiltä ja miksi vastasitte siten?" kysyi Filip.
"Filip Vanderdecken, voitte kai käsittää, että olen usein ajatellut kauniin vaimonne kohtaloa, ja kuullessani, että hänet on tuotu tänne, vapisin pelosta hänen vuokseen. Kuinka miellyttävältä hän mahtanee näyttääkään verrattuna tämän maan naisiin! Ja tuo pieni komentaja, eikö hän ole juuri sopiva mies rakastumaan häneen? Kielsin asemamme, koska luulin hänen mieluummin vapauttavan meidät, jos sanon olevamme alempiarvoisia kuin kapteeni ja perämies, — semminkin kun hän epäilee meidän kiihoittaneen ternatelaisia hyökkäykseen. Silloin kun hän pyysi todistusta kuolemastanne, juolahti heti mieleeni hänen haluavan saada sen siksi, että hän siten voi taivuttaa Aminen vaimokseen. Mutta missä Amine nyt on, siinäpä juuri kysymys onkin. Jos vain saisimme tuon sotilaan käsiimme, saisimme ehkä tietää jotakin."
"Amine on täällä, luottakaa vain siihen", vastasi Filip puiden nyrkkiään.
"Niin minäkin melkein luulen", sanoi Krantz. "Hän on hengissä kaikissa tapauksissa, sitä en ollenkaan epäilekään."
He jatkoivat keskusteluaan, kunnes kuu nousi valaisemaan säteillään kuohuvia aaltoja. He käänsivät kasvonsa merelle päin nojautuen vaitiollen rintavarustukseen. Hetkisen kuluttua lähestyi muudan henkilö heitä häiriten heidän haaveiluaan sanomalla: "Hyvää iltaa, herrat!"
Krantz tunsi heti portugalilaisen sotilaan, jonka oli ollut pakko keskeyttää keskustelunsa heidän kanssaan.
"Hyvää iltaa, ystäväni", hän vastasi. "Olemme kiitollisia Jumalalle, ettei teidän enää tarvitse sulkea meitä koppiin."
"Se minua kummastuttaakin", vastasi sotilas hiljaa. "Komentajastamme on mieluista näyttää voimaansa ja täällä hän on ehdottomasti yksinvaltias."
"Hän ei voi kuulla puhettamme nyt", vastasi Krantz. "Tämä on todellakin miellyttävä paikka. Kauanko olette jo oleskellut tällä saarella?"
"Kolmetoista vuotta, herra, ja sen ajan kuluessa olen jo ehtinyt täydellisesti kyllästyä siihen. Minulla on vaimo ja lapsia Oportossa, tarkoitan, että minulla oli, mutta en tiedä, vaikka he olisivat jo kuolleetkin."
"Toivotte kai pääsevänne vielä joskus heidän luokseen?"
"Heidän luokseenko, herra? Ei ainoakaan sellainen portugalilainen sotilas kuin minäkin olen pääse milloinkaan kotiin. Meidät värvätään kyllä vain viideksi vuodeksi, mutta tänne me silti kuolemme."
"Kohtalonne on todellakin kova."
"Kovako, herra?" vastasi sotilas kuiskaten. "Paremminkin julma ja petollinen. Olen usein ajatellut ampua itseni, mutta niin kauan kuin on elämää on toivoakin."
"Säälin teitä sydämestäni, ystäväni", sanoi Krantz. "Kas tässä, minulla sattuu olemaan vielä pari kultarahaa jäljellä. Ottakaa niistä toinen. Ehkä voitte joskus lähettää sen kotiinne vaimo raukallenne."
"Tässä saatte samanlaisen minultakin, hyvä mies", lisäsi Filip pistäen myös rahan miehen kouraan.
"Suojelkoot kaikki pyhimykset teitä, herrat!" huudahti sotilas. "Tämä on ensimmäinen minulle osoitettu laupeudentyö näiden vuosien kuluessa, mutta vaimollani ja lapsillani on hyvin pienet mahdollisuudet saada näitä milloinkaan."
"Kerroitte ollessamme vankilassa muutamasta nuoresta eurooppalaisesta naisesta", huomautti Krantz vähän ajan kuluttua.
"Niin, herra, hän oli hyvin kaunis ja komentajamme oli hyvin rakastunut häneen."
"Missä hän nyt on?"
"Hän matkusti Goaan muutaman papin mukana, joka tunsi hänet. Tuo suopea vanhus, jota sanottiin isä Mathiakseksi, antoi minulle synninpäästön täällä ollessaan!"
"Isä Mathiasko?" huudahti Filip, mutta vaikeni Krantzin tyrkkäyksestä.
"Sanoitte komentajan rakastuneen häneen?"
"Niin sanoinkin. Pieni päällikkömme kiintyi häneen silmittömästi ja ellei isä Mathias olisi saapunut, ei hän olisi päästänyt naista ikinä täältä, vaikka hän olikin toisen miehen vaimo."
"Matkustiko hän Goaan?"
"Matkusti eräässä tänne poikenneessa laivassa. Hän oli varmaankin hyvin iloinen päästessään täältä pois, sillä pieni komentajamme ahdisti häntä päivät päästään, vaikka hän selvästi surikin miestään. Tiedättekö, herrat, elääkö hänen miehensä vielä?"
"Emme, sillä emme ole kuulleet hänestä mitään."
"Jos hän elää, toivon hänen vuokseen, ettei hän tulisi tänne, sillä jos komentaja saa hänet käsiinsä, käy hänelle huonosti. Hän on sellainen mies, ettei hän välitä mistään. Hän on urhoollinenkin, sitä ei voida kieltää, mutta saadakseen tuon naisen, raivaisi hän kaikki esteet empimättä tieltään välittämättä seurauksista — ja aviomies on hyvin vakava este, herra. Mutta", jatkoi sotilas hetkisen kuluttua, "on parempi, ettei huomata minun viipyvän täällä liian pitkää aikaa. Kutsukaa minut luoksenne, jos haluatte jotakin, ja muistakaa, että nimeni on Pedro. Hyvää yötä ja tuhansia kiitoksia." Sanottuaan sen sotilas poistui.
"Olemme kaikissa tapauksissa hankkineet itsellemme ystävän", sanoi
Krantz, "eivätkä saamamme tiedot ole niinkään arvottomia."
"Päinvastoin", vastasi Filip. "Amine on siis matkustanut Goaan isä Mathiaksen kanssa. Tiedän hänen olevan pelastetun ja hyvässä turvassa. Hän on erinomainen mies, tuo isä Mathias. Nyt voin olla aivan rauhallinen."
"Mutta muistakaa olevanne vihollisenne vallassa. Meidän pitää päästä pois täältä niin pian kuin suinkin ja huomenna allekirjoitamme paperin. Sillä ei ole mitään merkitystä, sillä pääsemme luullakseni Goaan, ennenkuin se ehtii sinne, ja vaikka emme olisikaan siellä, ei se kumminkaan taivuta Aminea menemään naimisiin tuon kääpiön kanssa."
"Olen siitä aivan varma, mutta sehän voi silti surettaa häntä kovasti."
"Ei ainakaan enemmän kuin tämä hänen nykyinen tietämättömyytensä. Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, että vaivaamme aivojamme näiden entisten asioiden pohtimisella, sillä meillä ei ole muuta neuvoa. Kirjoitan alle, Cornelius Richter, joka oli kolmantena perämiehenämme, ja te Jacob Vantreat, muistakaa se."
"Hyvä", vastasi Filip kääntyen pois kuin haluten jäädä yksikseen omine ajatuksineen. Krantz huomasi sen, paneutui pitkäkseen suojaiseen paikkaan ja nukkui heti.
XXXI.
Väsyneenä edellisen päivän vaivoista oli Filip heittäytynyt Krantzin viereen ja nukkunut. Varhain seuraavana aamuna hän heräsi komentajan ääneen ja hänen sapelinsa kalinaan. Krantzkin nousi ja kun komentaja vihdoinkin huomasi heidät, käski hän tiukasti heitä seuraamaan mukanaan asuntoonsa. Heidän tultuaan sinne kysyi hän heiltä, olivatko he valmiit allekirjoittamaan tuon pyydetyn paperin vai halusivatko he palata vankilaan. Krantz vastasi heidän ajatelleen asiaa perinpohjin ja koska he olivat varmoja kapteenin kuolemasta, suostuisivat he mielellään allekirjoittamaan todistuksen. Kuultuaan tämän vastauksen muuttui komentaja heti hyvin armolliseksi ja sittenkuin hän oli saanut haluamansa kirjoitusneuvot, kirjoitti hän itse todistuksen ja Filip ja Krantz kirjoittivat nimensä sen alle. Heti kun se oli tehty ja pieni mies oli saanut paperin käteensä, tuli hän niin iloiseksi, että hän pyysi entisiä vankejaan aamiaiselle luokseen.
Aamiaisen kuluessa lupasi hän päästää heidät pois saarelta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän pyysi heitä päivällisellekin, koska Krantz osasi olla hänelle hyvin mieliksi. Kun he myöhemmin polttelivat sikarejaan, uskalsi Krantz, huomattuaan komentajan olevan puhetuulella, kysyä häneltä, miksi hän niin välttämättä oli halunnut saada todistuksen kapteenin kuolemasta. Komentaja vastasi Filipin suureksi hämmästykseksi, että Amine oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin, jos hän vain voi näyttää sellaisen todistuksen.
"Mahdotonta!" huudahti Filip hypäten seisoalleen.
"Mahdotontako, herra? Mutta miksi?" kysyi komentaja hämmästyneenä sivellen viiksiään vihaisesti.
"Minäkin olen melkein taipuvainen yhtymään toverini mielipiteeseen", sanoi Krantz huomattuaan Filipin ajattelemattomuuden seuraukset, "ja olisittepa tekin vain, herra komentaja, nähnyt, miten äärettömästi tuo nainen piti miehestään, olisitte tekin ollut aivan samaa mieltä kanssamme, mutta naiset ovat nyt kerran naisia eivätkä he milloinkaan ole voineet vastustaa sotilaita. Voimme ehkä senvuoksi antaa hänelle anteeksi. Maljanne, toivotan teille onnea!"
"Aion juuri sanoa samaa", lisäsi Filip huomattuaan Krantzin tarkoituksen. "En voi muuta kuin antaa hänelle anteeksi, komentaja, semminkin kun vertaan teitä hänen mieheensä."
Leppyen tästä imartelusta vastasi komentaja: "Niin, sanotaankinhan, että meillä sotilailla on onnea naisten joukossa. Hyvät herrat, juokaamme hänen onnekseen. Eläköön kaunis Amine Vanderdecken!"
"Niin, eläköön hän!" huudahti Krantzkin kohottaen lasinsa.
"Kauniin Amine Vanderdeckenin malja!" toisti Filipkin. "Mutta, herra komentaja, ettekö pelkää hänen oloaan Goassa, jossa on niin paljon kaikenlaisia vaaroja naisille?"
"En ollenkaan, sillä olen varma, että hän rakastaa minua; niin, jos puhun totta, hän jumaloi minua vallan."
"Valehtelette!" huudahti Filip.
"Kuinka, herra, puhutteko minulle?" huusi komentaja tarttuen pöydällä olevaan miekkaansa.
"En", vastasi Filip koettaen tyyntyä. "Muistelen vain miten usein kuulin hänen vannovan, ettei hän milloinkaan katsahdakaan muihin miehiin kuin omaan Filipiinsä."
"Siinäkö kaikki?" huudahti komentaja. "Rakas ystäväni, ette tunne naisia ollenkaan."
"Ei hän niistä erikoisesti väittäkään", vastasi Krantz kumartuen komentajaan päin ja kuiskaten hiljaa: "Hän on aina tuollainen, kun tulee puhe naisista. Naimisissa ollessaan tuli hän julmasti petetyksi ja senvuoksi vihaa hän nyt koko sukua."
"Meidän pitää siinä tapauksessa antaa hänelle anteeksi", vastasi pieni upseeri. "Vaihtakaamme puheenaihetta."
Kun he jälleen tulivat omaan huoneeseensa, pyysi Krantz Filipiä hillitsemään tunteensa, ettei heitä suljettaisi uudestaan vankilaan.
"Voiko olla mahdollista, että hän on ollut niin petollinen?" huudahti Filip surullisesti. "Voisin melkein uskoa sen todeksi, kun ajattelen, miten innokkaasti komentaja halusi tuota paperia."
Krantz rauhoitti nyt Filipiä sillä, että Amine tietysti oli suostunut komentajan ehdotukseen päästäkseen pois, ja Filip rauhoittuikin. Myöhemmin uskotteli hän komentajalle, että Filip on hyvin hienoa hollantilaista sukua, ja vannoi, että hänellä on mahtavia omaisia Portugalissakin. Tämän keskustelun jälkeen huomattiin portugalilaisen komentajan suuresti muuttuvan, sillä hän kunnioitti äärettömästi aateluutta. Hän toivoi nähtävästi saavuttavansa joitakin etuja vaikutusvaltaisen tuttavansa avulla.
Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen, kun he kaikki kolme istuivat pöydässä, tuli korpraali huoneeseen, tervehti komentajaa ja ilmoitti hänelle, että muudan hollantilainen matruusi oli tullut linnoitukseen. Hän sanoi halunneensa vain kysyä, pitääkö hänen tuoda mies komentajan puheille. Kuultuaan tämän ilmoituksen kalpenivat Filip ja Krantz. He tunsivat jonkun onnettomuuden olevan tulossa, mutta ei kumpainenkaan sanonut mitään. Komentaja käski korpraalin tuoda matruusin sisään ja parin minuutin kuluttua ilmestyi huoneeseen heidän katkerin vihollisensa Schriften. Huomattuaan Filipin ja Krantzin istuvan pöydässä huudahti hän heti: "Ah, kapteeni Filip Vanderdecken ja hyvä ystäväni, herra Krantz, Utrechtin ensimmäinen perämies, miten iloinen olenkaan tapaamisestamme!"
"Kapteeni Filip Vanderdeckenkö?" huudahti komentaja hypäten seisoalleen. "Peijakas, onko minua sittenkin vedetty nenästä?" Hän keskeytti hengittäen kiivaasti, mutta hänen otsasuonensa paisuivat kuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan. Hän voi kuitenkin jatkaa tyynemmin hetkisen kuluttua: "Hyvä herra, kiitän teitä, mutta nyt on minun vuoroni. Korpraali, tuokaa heti sotilaita tänne!"
Filip ja Krantz huomasivat, ettei kieltäminen auttaisi mitään.
Filip pani käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta Krantz huomautti:
"Ajateltuanne hieman asiaa, herra, huomaatte vihanne aiheettomaksi."
"Aiheettomaksiko?" toisti komentaja nauraen ivallisesti. "Olette pettänyt minua, mutta nyt olette joutuneet vangiksi omaan verkkoonne. Minulla on allekirjoittamanne paperi hallussani enkä aio jättää sitä käyttämättä. Olette kuollut, kapteeni, minulla on teidän itsenne antama todistus siitä ja vaimonne uskoo varmasti mielellään ilmoituksen."
"Hän on pettänyt teidät, komentaja, vapautuakseen vallastanne, siinä kaikki", vastasi Filip. "Hän ei huolisi noin mitättömästä ja laihasta kääpiöstä, vaikka hän olisikin vapaa kuin tuuli."
"Jatkakaa vain, kohta on minun vuoroni. Korpraali, sulkekaa nämä miehet vankilaan ja asettakaa vahti ovelle. Viekää heidät pois. Jalosukuinen herra, ehkä voivat Hollannissa ja Espanjassa olevat vaikutusvaltaiset ystävänne vapauttaa teidät sieltä."
Sotamiehet veivät Filipin ja Krantzin mukanaan kummastellen suuresti kohtelun muutosta. Schriften seurasi heitä ja heidän kulkiessaan portaita vallien yli vankilaan riistäytyi Krantz raivoissaan irti vartijoittensa käsistä ja potkaisi Schrifteniä niin voimakkaasti, että tämä pyörähti ympäri monta kertaa jääden lopulta suulleen makaamaan.
"Olipa se kunnollinen potku, hi, hi", sanoi Schriften päästyään jälleen jaloilleen ja katsoen hymyillen Krantziin.
Sotamiesten joukossa oli muudan, joka ymmärtäväisesti nyökäytti heille heidän laskeutuessaan vankilaan. Pedro ei ollut unhottanut hyväntekijöitään ja vangitut tiesivät nyt saaneensa hänestä sellaisen liittolaisen, joka koettaisi kaikkensa auttaakseen heitä. Hänen ystävyytensä lohdutti heitä ja oli kuin auringon säde, joka antoi heille toivoa ja rohkeutta heidän kuunnellessaan raskaan avaimen kiertymistä lukossa, kun heidät vielä kerran suljettiin kolkkoon vankilaan.
XXXII.
"Nyt ovat siis kaikki yrityksemme menneet myttyyn", sanoi Filip alakuloisesti. "Voimmeko mitenkään enää pelastua tuo pienen tyrannin kynsistä?"
"Kyllä jossakin sopivassa tilaisuudessa", vastasi Krantz. "Myönnän, että mahdollisuudet näyttävät nyt tällä haavaa melko huonoilta, mutta toivokaamme parasta. Minulla on muudan suunnitelma, joka ehkä voi onnistua sittenkuin tuon pienen miehen viha on haihtunut."
"Millainen sitten?"
"Vaikka hän rakastaakin vaimoanne äärettömästi, rakastaa hän kuitenkin enemmän kilisevää kultaa. Koska tiedämme, mihin koko aarre on piilotettu, luulen hänen vapauttavan meidät, jos luovutamme sen hänelle."
"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Filip. "Kirottu olkoon tuo Schriften-roisto! Kuten sanoitte, ei hän varmaankaan ole peräisin tästä maailmasta. Hän on vainonnut minua koko elämäni ajan eikä hän näytä toimivan omasta aloitteestaan."
Tyynnyttyään hieman käski komentaja tuoda Schriftenin jälleen luokseen kuulustellakseen häntä tarkemmin, mutta häntä ei löydetty mistään, vaikka kaikki paikat pengottiin nurin. Portilla oleva vahti vannoi, ettei Schriften ollut mennyt sen kautta, jolloin toimitettiin uusi etsiminen, mutta turhaan.
"Onko hän mahdollisesti joutunut muiden vankien joukkoon?" ajatteli komentaja. "Minusta tuntuu se mahdottomalta, mutta voinhan kuitenkin katsoa."
Hän laskeutui portaita vankilaan, katsoi sinne ja aikoi juuri perääntyä, kun Krantz sanoi haluavansa puhutella häntä. Komentaja suostui kuuntelemaan ja Krantz ilmoitti tietävänsä tärkeän salaisuuden, jonka hän suostuu kertomaan, jos heidät vapautetaan ja huoneet annetaan heille takaisin.
Komentaja ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta suostui vihdoin Krantzin pyyntöön. Filip meni huoneeseensa, mutta Krantz seurasi komentajaa tämän työhuoneeseen. Komentaja oli niin ymmällä, että hän oli hyvin naurettavan näköinen; hän ei ollut selvillä, puhutteliko hän laivan ensimmäistä perämiestä vai jotakin muuta, oliko hän loukannut aatelismiestä vai oliko tavallinen matruusi vetänyt häntä nenästä. Hän istuutui sohvaansa ja Krantz kertoi hänelle seuraavaa:
"Olemme salanneet teiltä osan totuudesta, herra komentaja. Tullessamme tänne emme ilmaisseet teille oikeaa asemaamme, koska emme tienneet, millaiseksi kohtalomme muodostuu. Myöhemmin kerroin teille ystäväni arvon ja aseman. Nyt aion ilmoittaa peittelemättä, miten hänen laivansa joutui haaksirikkoon." Hän kertoi nyt komentajalle pitkän jutun sanoen laivan joutuneen perikatoon senvuoksi, että laivassa oli ollut suuri rahasumma, joka oli määrätty vietäväksi Goaan muutamalle kirkolle. Tuo rahasumma oli kuulunut eräälle Amsterdamista kotoisin olevalle koronkiskurille, jonka haamu oli vahtinut sitä alituisesti. Hänen poikansa oli lahjoittanut testamentissaan nuo rahat kirkolle. Katolilainen piispa oli sitten määrännyt nuo varat Goan kirkoille, ja ne oli senvuoksi viety Filipin laivaan luovutettavaksi ensimmäiselle portugalilaiselle viranomaiselle siellä. Hän uskotteli vielä komentajalle, että Schriften oli tuo hänen mainitsemansa haamu, ilmoittaen lopuksi, että Filip oli haaksirikon jälkeen piilottanut aarteen tuohon pieneen saareen, jonne he olivat pelastuneet.
"Kummallista, hyvin kummallista! Tuohon saareen on siis piilotettu melkoinen rahasumma?"
"Niin on."
"Haamu on luullakseni luopunut aarteestaan, koska hän tuli tänne."
"Tietysti."
"Miksi luulette hänen tehneen niin?"
"Otaksuttavasti senvuoksi, että hän halusi ilmaista aikeensa ja kehoittaa Filipiä hakemaan aarteen pois, mutta kuten muistanette, ei hän voinut toimittaa asiaansa."
"Aivan niin, mutta tehän sanoitte ystäväänne Vanderdeckeniksi."
"Hän käyttää sitä nimeä matkoillaan."
"Aminellakin on sama sukunimi."
"On kyllä. Filip tutustui häneen Hyväntoivonniemellä ja otti hänet mukaansa."
"Amine on siis hänen vaimonsa."
"Siihen kysymykseen en voi vastata. Tiedän vain, että Filip kohtelee häntä kuin vaimoaan."
"Vai niin. Mutta tuo aarre? Sanoitte ainoastaan ystävänne tietävän, minne se on piilotettu."
"Niin."
"Ettekö tahdo sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani äskeisestä tapahtumasta, ja ilmoittaa, että haluaisin mielelläni puhutella häntä huomenna?"
"Kyllä, herra komentaja", vastasi Krantz, nousi, toivotti komentajalle hyvää yötä ja poistui.
"Himoitsin toista, mutta löysinkin toisen", mumisi komentaja itsekseen. "Hän oli varmaankin haamu, mutta rohkea hänen pitää olla, jos hän haluaa estää minut anastamasta rahoja. Voinhan sitäpaitsi kutsua papit avukseni. Kuinkahan se nyt kävisikään päinsä? Jos päästän nuo miehet vapaiksi ehdolla että he ilmoittavat minulle aarteen piilopaikan, ei minun silti ole pakko luopua tuosta nuoresta naisesta. Saan hänet varmasti omakseni, jos lähetän hänelle tämän paperin, mutta minun täytyy ensin vapautua hänen miehestään. Noista molemmista valitsen mieluummin rahat. Mutta enkö voi saada kumpaakin? Anastan kaikissa tapauksissa rahat ensin. Olen paremmin niiden tarpeessa kuin kirkko, mutta nuo molemmat miehet voivat ilmaista minut, jos todellakin saan aarteen haltuuni. Minun pitää senvuoksi tukkia heidän suunsa ikuisiksi ajoiksi, ja silloin saan ehkä kauniin Aminenkin omakseni. Niin, heidän kuolemansa on välttämätön saadakseni molemmat, tarkoitan, sittenkuin olen onnellisesti saanut aarteen haltuuni. Minun pitää nyt suunnitella kaikki perinpohjin."
Hän kulki vielä hetkisen edestakaisin huoneessaan miettien parasta menettelytapaa. Vihdoin hän mumisi tyytyväisenä: "Paitsi heistä pitää minun vapautua kaikista muistakin, jotka auttavat minua aarteen etsimisessä. Silloin — kuka siellä taasen on? Pedroko?"
"Niin, herra komentaja."
"Oletko jo ollut täällä kauankin?"
"Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä. Olin kuulevinani teidän huutavan."
"Saat poistua, sillä en ole minkään tarpeessa." Pedro meni, mutta hän oli ollut huoneessa niin kauan, että hän oli kuullut komentajan koko yksinpuhelun.
XXXIII.
Oli ihana aamu, kun portugalilainen laiva, jossa Amine oli, purjehti Goan lahteen ja satamaan. Goa oli siihen aikaan loistonsa kukkuloilla. Se sijaitsi kauniilla paikalla, oli komeasti rakennettu, sinne oli koottu äärettömiä rikkauksia, varakuningas asui siellä ja se oli julistettu Idän pääkaupungiksi. Kun laiva lähestyi jokea, jonka molemmat haarat ympäröivät saarta, jolle Goa on rakennettu, olivat kaikki matkustajat kannella ja portugalilainen kapteeni, joka oli käynyt kaupungissa ennenkin monta kertaa, teki selkoa Aminelle sen huomattavimmista rakennuksista. Sivuutettuaan linnoituksen pääsi alus jokeen, jonka rannat olivat täynnä ylimysten huviloita. Ne olivat kauniita pomeranssilehtojen keskellä olevia rakennuksia, lehtojen, joiden suloinen tuoksu täytti ilman.
"Tuolla, rouva, on varakuninkaan kesäasunto", sanoi kapteeni viitaten erääseen suureen rakennukseen.
Laiva purjehti nyt eteenpäin, kunnes se saapui melkein kaupungin kohdalle. Aminen huomio kiintyi nyt kirkkoihin ja muiden korkeiden rakennusten torneihin, sillä hän oli nähnyt vain harvoja suurkaupunkeja ennen, kuten lukija ehkä muistaakin.
"Tuolta näkyy jesuiittain kirkko ja heidän koulunsa", sanoi kapteeni viitaten muutamaan komeaan rakennukseen. "Tuossa kirkossa säilytetään kuuluisan pyhimyksen Fransiskuksen luurankoa. Hän uhrasi henkensä levittäessään evankeliumia näihin pakanamaihin."
"Olen kuullut isä Mathiaksen kertovan hänestä", vastasi Amine. "Mutta mikä rakennus tuolta näkyy?"
"Augustinilaisluostari ja sen vieressä on dominikaneilla samanlainen."
"Suurenmoista kerrassaan!" huomautti Amine.
"Tuolla rannalla näette varakuninkaan palatsin, tuo tuolla oikealla on paljasjalkaisten karmeliittien luostari, tuolta siintää pyhän Katarinan korkea kirkontorni ja tuo kaunis ja siro rakennuskin on kirkko. Näettekö tuolta varakuninkaan palatsin takaa erään kupoolin?"
"Kyllä."
"Siellä on pyhän inkvisitionin vankila."
Vaikka Amine oli kuullutkin Filipin kertovan inkvisitionista, tiesi hän kuitenkin hyvin vähän sen tarkoituksesta. Kuullessaan sen nimen värisytti häntä, hänen voimatta ymmärtää sen syytä.
Muutamia minuutteja myöhemmin ankkuroi laiva tullihuoneen edustalle. Kapteeni ja muut matkustajat menivät maihin, paitsi Amine, joka jäi laivaan odottamaan isä Mathiaksen paluuta. Pappi oli nimittäin luvannut hankkia hänelle asunnon kaupungista. Amine oli antanut hänelle kahdeksansadan tukaatin arvoisen timanttisormuksensa, jonka isä myi kahdestasadasta taalarista ja vuokrasi Aminelle huoneet eräältä leskeltä.
Rakennus, johon Amine muutti asumaan, oli erään suuren torin, Terra di Sabion, varrella. Hänen huoneensa olivat torille päin ja ne olivat ilmavat ja mukavat. Emäntä seurasi häntä sisään näyttääkseen ne hänelle ja Amine kysyi nyt häneltä, miksi torin toisella laidalla olevaa kirkkoa sanotaan.
"Se on Taivaaseenastumisenkirkko", vastasi rouva. "Siellä soitetaan hyvin kauniisti. Jos teitä haluttaa, menemme huomenna sinne kuuntelemaan."
"Entä tuo vastapäätä oleva jykevä rakennus?"
"Se on pyhän inkvisitionin vankila", vastasi leski ristien silmänsä.
Aminea värisytti jälleen hänen voimatta sanoa, miksi. "Onko tuo poika lapsenne?" kysyi hän noin kahdentoista vuotiaan pojan tullessa huoneeseen.
"Kyllä. Muut lapseni ovat kuolleet. Suojelkoon Jumala häntä!"
Poika oli kaunis ja ymmärtäväinen ja Aminella oli omat syynsä, miksi hän koetti päästä hänen ystäväkseen. Hän onnistuikin täydellisesti aikeessaan.
XXXIV.
Amine oli juuri palannut kotiin iltapäiväkävelyltään. Hän oli ostellut kaikenlaista pientä basaarista ja kantanut ostoksensa kotiin viittansa alla. "Olen siis vihdoinkin kotona, Jumalalle kiitos, eikä minua täällä kukaan vakoile", huudahti hän istuutuen sohvalle. "Filip, missä oletkaan?" jatkoi hän. "Nyt minulla on hallussani sellainen keino, että saan sen pian tietää."
Lesken poika pieni Pedro tuli nyt huoneeseen, juoksi Aminen luokse ja suuteli häntä. "Sano minulle, Pedro, missä äitisi on?" kysyi Amine.
"Hän on mennyt vieraisille ystäviensä luokse ja me olemme aivan kahden koko talossa. Saanko olla luonasi?"
"Kyllä, poikaseni. Sano minulle nyt, voitko säilyttää salaisuuden."
"Kyllä, kerro se vain minulle."
"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavaa, mutta aion tehdä jotakin.
Olen keksinyt erään leikin ja sinä saat katsella jotakin kädessäsi."
"Ah, näytä se minulle heti!"
"Jos vain lupaat, ettet kerro siitä kenellekään."
"Vannon pyhän neitsyen nimessä, että vaikenen."
"No, siinä tapauksessa näytän sen sinulle."
Hän sytytti tulen lattialla olevaan pataan, kirjoitti musteella muutamia kirjaimia paperikaistaleelle ja alkoi sitten juosta padan ympäri mumisten sanoja, joita hänen nuori apulaisensa ei ymmärtänyt. Pysähdyttyään heitti hän suitsutusaineita ja korianderin siemeniä pataan, josta alkoi kohota voimakasta hyvältä tuoksuavaa savua, ja käski Pedron istuutua pienelle jakkaralle ottaen pojan oikean käden omaansa. Piirrettyään pojan käteen nelikulmion ja sen kummallekin puolelle muutamia kirjaimia kaasi hän kämmenelle hieman mustetta niin, että siihen muodostui musta puolen kruunun suuruinen kuvastin.
"Nyt on kaikki kunnossa", sanoi Amine. "Katso nyt, mitä näet musteessa.",
"Omat kasvoni."
Amine heitti enemmän suitsutusaineita pataan, kunnes huone oli aivan täynnä savua, ja alkoi laulaa:
"Turshoon, Turshoon, tule alas! Kaikki noiden nimien palvelijat, tulkaa tänne! Vetäkää huntu syrjään ja antakaa oikeita vastauksia."
Kirjoittamansa suikaleet oli hän leikellyt palasiksi saksilla. Hän otti nyt tuollaisen palasen heittäen sen pataan päästämättä pojan kättä irti.
"Sano minulle, Pedro, mitä nyt näet."
"Näen erään miehen kulkevan ohi", vastasi Pedro peloissaan.
"Älä pelkää, Pedro, näet vielä enemmänkin. Onko hän mennyt jo kokonaan ohi?"
"On."
Amine mumisi muutamia käsittämättömiä sanoja ja heitti viimeisetkin paperikappaleet pataan. "Sano nyt, Pedro: 'Filip Vanderdecken, tule esille!'"
"Filip Vanderdecken, tule esille!" toisti poika vapisten.
"Kerro minulle nyt, mitä näet, mutta puhu totta", sanoi Amine levotonna.
"Näen erään miehen makaavan valkoisella hiekalla. En pidä tästä leikistä ollenkaan."
"Älä pelkää, Pedro, saat namusia aivan heti. Näetkö, miten mies on puettu?"
"Hänellä on yllään lyhyt jakku ja valkoiset housut. Hän katselee ympärilleen ja ottaa poveltaan jotakin, jota hän suutelee."
"Ah, hän elää siis! Kiitän sinua, Jumala! Näetkö vielä muutakin, poikaseni?"
"Hän nousee seisoalleen ja… En pidä tästä leikistä. Minua peloittaa."
"Älä viitsi olla peloissasi."
"Mutta minä olen. En uskalla enää", sanoi Pedro polvistuen. "Ole nyt niin kiltti ja anna minun mennä."
Pedro oli kääntänyt kätensä ja kaatanut musteen maahan. Lumous oli nyt haihtunut, eikä Amine voinut saada tietää enempää. Hän koetti tyynnyttää poikaa lahjoilla, vaati häneltä vielä kerran vaitiololupauksen ja päätti vasta sitten jatkaa tiedustelujaan, kun poika tyyntyy ja on valmis jatkamaan leikkiä.
"Mutta Filip elää! Rakas äiti, kiitän sinua!"
Eräänä iltapäivänä, kun leski oli ulkona, tuli Pedro huoneeseen ja kysyi Aminelta: "Emmekö rupea jälleen leikkimään tuota leikkiä?"
Amine, joka paloi halusta saada tietää enemmän, tuli iloiseksi ja laittoi pian kaikki kuntoon. Huone tuli vielä kerran täyteen hyvänhajuista savua, hän toisti vielä kerran manauksensa, salaperäinen kuvastin oli valmiina Pedron kädessä ja Pedro oli juuri ennättänyt huutaa: "Filip Vanderdecken, tule esille!" kun ovi murrettiin auki ja isä Mathias, leski ja muutamia muita henkilöitä tuli huoneeseen. Amine nousi äkkiä ja Pedro huudahti juosten äitinsä turviin.
"En siis erehtynyt Terneusessakaan!" huudahti isä Mathias katsoen
Amineen vihaisesti. "Kirottu noita, olette nyt paljastettu!"
Amine katsoi halveksivasti häneen ja vastasi tyynesti: "En tunnusta uskoanne, tiedätte kai sen? Kuunteleminen näyttää kuuluvan uskontonne määräyksiin. Olen omassa huoneessani. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minun pitää pyytää teitä poistumaan luotani. Teen sen nytkin ja rukoilen samalla muitakin lähtemään."
"Ottakaa ensin kaikki nämä loihtimisvälineet talteen", sanoi isä Mathias seuralaisilleen. Pata ja Aminen käyttämät muutkin esineet koottiin, minkä jälkeen tuo hurjapäinen pappi ja muut poistuivat huoneesta jättäen Aminen yksikseen.
Hän aavisti olevansa hukassa, sillä hän tiesi katolilaisten luulevan noituutta mitä kauheimmaksi synniksi, ja hänet oli tavattu sitä harjoittamasta. "No niin", ajatteli hän, "kohtaloni on nyt kerran sellainen ja minä voin uhmata kaikista pahimpaakin."
Aminen yllättäminen oli käynyt seuraavasti: Pieni Pedro oli unhottanut lupauksensa ja kertonut äidilleen Aminen kanssa leikkimästään leikistä. Äiti taasen oli peloissaan uskoutunut isä Mathiakselle, ja isä oli päättänyt yllättää Aminen.
Puoli tuntia myöhemmin tuli pari mustiin viittoihin pukeutunutta miestä Aminen huoneeseen pyytäen Aminea mukaansa. Amine ei vastustellut, he kulkivat torin poikki, suuren rakennuksen portti aukeni ja miehet käskivät Aminen mennä siitä sisälle taloon. Muutamia minuutteja myöhemmin suljettiin Amine inkvisitionin vankilaan.
XXXV.
Ennenkuin jatkamme kertomustamme tahdomme hieman selittää lukijoillemme inkvisitionin luonnetta, juhlamenoja ja muita toimia, jotka ovat samanlaisia kaikkialla, niin Goassa kuin muuallakin.
Santa Casa eli Goan inkvisitioni on muutaman suuren torin, Terra di Sabaion, varrella. Se on mahtava kivirakennus, jonka julkisivussa on kolme porttia. Niistä on keskimmäinen suurempi kuin muut ja siitä mennään oikeussaliin. Molemmat sivuovet johtavat tilaviin ja kauniihin yksityisasuntoihin, jotka on laitettu kuntoon tuomareille ja muille inkvisitionin virkamiehille.
Noiden asuntojen takana ovat inkvisitionin vankikopit. Ne ovat kahden pitkän käytävän molemmilla puolilla, ne on varustettu kaksinkertaisilla ovilla ja kunkin sellaisen lattiapinta-ala on noin kymmenen neliöjalkaa. Tuollaisia koppeja on siellä melkein parisataa. Toiset niistä ovat siinä suhteessa toisia paremmat, että niihin pääsee valoa ja raitista ilmaa, kun taasen toiset ovat aivan pimeitä. Vahdit kulkevat alituisesti käytävissä, joihin kuuluu pieninkin risahdus kopeista. Vangit saavat hyvää ruokaa ja lääkkeitä, jos he ovat niiden tarpeessa, mutta papit eivät saa antaa heille uskonnon lohdutusta ja jos he kuolevat, haudataan heidät juhlallisuuksitta.
Suurinkvisiittori ja hänen apulaisensa tuomitsevat syytetyn. Inkvisitionin ystävät auttavat taasen heitä vakoillen ihmisiä ja syyttäen sellaisia, jotka joko puheissaan tahi teoissaan häpäisevät pyhää kirkkoa. Ei kukaan uskalla vastustaa inkvisitionin käskyjä; jos sellaista joskus tapahtuu, nousee koko kansa tukemaan noita määräyksiä. Tuohon vankilaan joutuneiden ei sallita seurustella toistensa kanssa eikä heidän anneta puhuakaan. Sellaiset, jotka valittavat tahi rukoilevat ääneen heitä ympäröivässä kauheassa pimeydessä, saavat selkäänsä, kunnes he oppivat olemaan hiljaa. Ainoastaan kidutettujen valitushuudot kaikuvat käytävissä säikäyttäen kaikkia muita, joita odottaa sama kohtalo.
Inkvisitionista luullaan, että se tuomitsee oikeudenmukaisesti, ja tarvitaan seitsemän todistajaa, ennenkuin joku voidaan julistaa syylliseksi, mutta kun ei todistajia milloinkaan kuulustella yhdessä syytetyn kanssa ja kun syytettyjä usein kidutetaan, ei tarvittavien todistusten hankkiminen tuota syyttäjälle suurtakaan vaivaa. Usea on menettänyt henkensä senvuoksi, että joku todistaja on vannonut väärin pelastaakseen henkensä. Inkvisitionin käsittelemät päärikokset ovat: noituus, vääräoppisuus ja Jumalan pilkkaaminen.
Tulos riippuu suuresti siitä, paljonko syytetty omistaa, koska koko hänen omaisuutensa joutuu inkvisitionille, kun hänet tuomitaan. Heille annetaan kultaisia lupauksia vapaudesta, jos he tunnustavat heti, mutta jos he vastustavat, uhataan heitä kidutuksella. Pahinta on kuitenkin, että heidän on pakko aina syyttää toisia, jotka ovat muka osallisia heidän rikoksiinsa, eikä noita lupauksia vapaudesta juuri milloinkaan täytetä.
Goassa on noituudesta syytettyjen lukumäärä tavallisesti paljon suurempi kuin muualla, mikä johtuu siitä, että hindujen juhlamenoissa on niin paljon mitä ajattelemattominta taikauskoa. Hindut ja muista maista kotoisin olevat orjat kääntyvät usein kristinuskoon tehdäkseen isännilleen mieliksi, mutta jos heidät vain ennätetään kastaa, tuomitaan heidät armotta poltettaviksi, jos heidät myöhemmin voidaan todistaa syyllisiksi johonkin rikokseen. Mutta ellei heitä ole kastettu, pääsevät he asiasta joko selkäsaunalla tai vankeudella tahi lähetetään heidät kaleereille. Ainoastaan siitä syystä kieltäytyvät useat kääntymästä kristinuskoon.
Olemme nyt kertoneet sen verran kuin lukijan tarvitsee tietää edeltäpäin. Loput hän kyllä käsittää kertomuksen kulusta.
XXXVI.
Sittenkuin Amine oli viettänyt muutamia tunteja kopissaan, tuli sinne pari vartijaa. Puhumatta hänelle sanaakaan aukaisivat he hänen silkinhienon tukkansa leikaten sen poikki juurta myöten. Halveksivasti hymyillen ja vastustelematta salli Amine sen tapahtua. Toimitettuaan tehtävänsä miehet poistuivat.
Seuraavana päivänä tulivat vartijat uudestaan, käskivät hänen riisua kengät jaloistaan ja seurata heitä. Amine katsoi heihin ja he katsoivat häneen. "Ellette seuraa meitä vastustelematta, on meidän pakko…", sanoi toinen säälien Aminen kauneutta ja nuoruutta. Amine totteli kehoitusta ja meni heidän mukanaan tuomiosaliin, jossa olivat ainoastaan suurinkvisiittori ja sihteeri.
Katsottuaan häneen muutamia minuutteja alkoi sihteeri kuulustella häntä kysyen häneltä monta kertaa, oliko hänellä paljonkin rahaa.
"Miksi he haluavat saada sen tietää?" ajatteli Amine. "Elleivät he tahdo muuta, saavat he ottaa ne mielellään. Mitähän he aikovat tehdä minulle? No niin, sen saan kyllä tietää parin päivän kuluttua." Hän erehtyi kumminkin suuresti. Olisi ehkä voinut kulua vuosiakin asian kehittymättä sen pitemmälle, ellei neljän kuukauden kuluttua hänen vangitsemisestaan olisi pantu toimeen suurta roviollapolttoa. He olivat vielä muutamien uhrien tarpeessa, että juhlallisuudesta tulisi oikein vaikuttava, ja senvuoksi kului kuukausi sietämättömässä tuskassa ja jännityksessä, ennenkuin Amine jälleen vietiin tuomarien eteen.
Häneltä kysyttiin jälleen, haluaako hän tunnustaa.
"Olenhan sanonut teille kerta kaikkiaan, ettei minulla ole mitään tunnustettavaa. Menetelkää kanssani miten ikinä vain haluatte, mutta tehkää se pian", vastasi hän kiivaasti.
"Kidutus taivuttaa teidät kyllä tunnustamaan."
"Voittehan koettaa sitäkin, julma mies", sanoi hän tyynesti, "ja jos voitte pakottaa minut puhumaan, saatte sanoa minua kurjaksi raukaksi. Olen vain nainen, mutta uhmaan teitä sittenkin."
Hänen tuomarinsa olivat kuulleet harvoin tuollaisia sanoja ja katselleet sellaisesta päättäväisyydestä leimuavia kasvoja. Kidutusta ei käytetty kuitenkaan milloinkaan, ennenkuin syytös luettiin julki ja siihen vastattiin.
"Sittenpähän nähdään", sanoi tuomari. "Viekää pois hänet!"
Amine vietiin takaisin koppiinsa. Isä Mathias oli kuukauden kuluessa neuvotellut usein suurinkvisiittorin kanssa. Vaikka hän vihoissaan olikin syyttänyt Aminea ja hankkinut tarvittavat todistajat, oli hän kumminkin peloissaan ja levoton. Hänen pitkäaikainen olonsa Aminen luona, Aminen jatkuva hyväntahtoisuus häntä kohtaan aina tuohon onnettomaan yöhön asti, jolloin hän oli vakoillut Aminea, hänen tietonsa, ettei Amine ollut vielä kääntynytkään, Aminen reippaus ja rohkeus, niin, hänen nuoruutensa ja kauneutensa, kaikki nuo seikat puhuivat ehdottomasti hänen edukseen. Isän ainoa päämäärä oli nyt saada Amine tunnustamaan menetelleensä väärin, kääntää hänet kristinuskoon ja pelastaa hänet. Tässä tarkoituksessa oli hän pyytänyt ja saanut pyhältä säädyltä luvan käydä katsomassa Aminea vankilassa. Kolme päivää toisen kuulustelun jälkeen tuli isä Mathias hänen luokseen koppiin. "Lapseni, lapseni!" huudahti hän suruissaan.
"No mutta, isä, miten julkenette tulla luokseni? Tehän itse toimititte minut tänne. Poistukaa heti täältä!"
"Syytöksenne on kyllä tosi, mutta nyt haluan pelastaa teidät täältä, jos vain annatte minulle luvan."
"Seuraan teitä hyvin mielelläni, isä."
"Ei, ei, meidän pitää keskustella ensin hieman. Ihmiset eivät pääse tästä vankilasta vapaiksi niinkään helposti."
"Sanokaa sitten minulle sanottavanne ja neuvokaa minua."
"Niin aion tehdäkin."
"Odottakaahan sentään hieman. Vastatkaa minulle ensin sielunne autuuden nimessä, oletteko kuullut mitään Filipistä?"
"Olen kyllä. Hän voi hyvin."
"Missä hän on?"
"Hän tulee pian tänne."
"Jumalalle olkoon kiitos! Saanko puhutella häntä?"
"Se on kokonaan teidän omassa vallassanne."
"Minunko? Ilmoittakaa minulle, mitä minun pitää tehdä."
"Teidän pitää tunnustaa syntinne ja rikoksenne."
"Millaiset syntini ja rikokseni?"
"Ettekö ole manannut henkiä avuksenne?"
Amine ei vastannut.
"Vastatkaa minulle, tunnustatteko vai ettekö?"
"En voi tunnustaa tehneeni mitään luvatonta."
"Kieltämisenne ei hyödytä teitä ollenkaan. Minä ja useat muut satuimme näkemään tekonne. Tiedättekö, millainen rangaistus teitä odottaa, ellette tunnusta ja rupea kirkkomme jäseneksi?"
"Miksi minua pakotetaan väkivallalla kääntymään uskoonne?
Rankaisetteko kaikkia, jotka eivät usko niinkuin te?"
"Emme. Ellette olisi jo suostunut kastettavaksi ei teitä tahdottaisi siihen pakottaakaan, mutta kun teidät kerran on kastettu, on teidän pakko ruveta kirkkomme jäseneksi, sillä muuten luullaan teitä harhaoppiseksi."
"Silloin en tiennyt mitään kasteen merkityksestä."
"Ehkä, mutta te suostuitte siihen kuitenkin."
"Niin teinkin. Mutta millaisen rangaistuksen saan, ellen nyt suostu?"
"Teidät poltetaan roviolla eikä mikään voi teitä pelastaa. Kuulkaahan nyt, Amine Vanderdecken, kun teidät ensi kerran viedään kuulusteltavaksi, pitää teidän tunnustaa kaikki, pyytää anteeksi ja rukoilla, että teidät otetaan kirkon jäseneksi. Silloin pelastutte ja —"
"Mitä?"
"Saatte palata Filipinne luokse."
"Filipinkö? Kiusaatte minua todellakin kovasti. Mutta, isä, jos tunnustan tehneeni väärin silloin, kun tiedän tehneeni oikein, niin…"
"Ettekö siis tunnekaan olevanne syyllinen?"
"En. Kutsuin vain äitini avukseni ja hän neuvoi minua unessa.
Auttaisiko äiti lastaan tekemään mitään luvatonta?"
"Nuo neuvot antoi teille varmasti joku pahahenki eikä äitinne."
"Erehdytte. Nyt vaaditte minua jälleen sanomaan sellaista, jota en usko."
"Uskoko? Älkää olko niin itsepäinen, Amine."
"En minä ole itsepäinen, isä. Olettehan tarjonnut minulle jotakin hyvin arvokasta, olette luvannut minun jälleen lähteä mieheni luokse. Mutta voinko alentua valehtelemaan? En, vaikka elämäni ja vapauteni olisivatkin kysymyksessä, en Filipinkään tähden!"
"Amine, jos tunnustatte rikoksenne, ennenkuin teitä syytetään, voitatte paljon, mutta syytöksen jälkeen ei se hyödytä teitä ollenkaan."
"En tunnusta ennen enkä jälkeenkään, hyvä isä. Tehtyä ei saada enää tekemättömäksi, mutta se ei ole mikään rikos minun eikä meikäläisten silmissä. Teikäläisistä voi se ehkä näyttää sellaiselta, mutta minähän en kuulukaan joukkoonne."
"Muistakaa myös, että miehennekin voi joutua vaaraan, koska hän on mennyt naimisiin velhon kanssa. Älkää unhottako sitä. Huomenna tulen jälleen luoksenne."
"Olen hyvin murheellinen", vastasi Amine. "Poistukaa nyt luotani, isä, niin teette minulle palveluksen."
Isä Mathias poistui kopista ollen hyvin tyytyväinen Aminen viimeisiin sanoihin. Mahdollisuus, että Filipkin joutuu vaaraan, tuntui vaikuttavan Amineen.
Amine heittäytyi kopin nurkassa olevalle vuoteelleen kätkien kasvonsa käsiinsä.
"Elävänä poltettavaksi!" huudahti hän hetkisen kuluttua nousten istualleen ja sivellen kädellään otsaansa. "Sellaisiako nuo kristityt sitten ovatkin? Sellaisenko hirveän kuoleman Schriften minulle ennustikin? Se toteutuukin varmasti, sillä kohtaloni on sellainen enkä voi pelastua. Jos tunnustan, tunnustan samalla, että Filip on mennyt naimisiin noidan kanssa ja häntäkin rangaistaan silloin. Se ei saa milloinkaan tapahtua, polttamista on hirveä ajatellakaan, mutta tuskat eivät kestä pitkää aikaa. Isieni jumalat, antakaa minulle voimia kestämään noiden pahojen ihmisten syytökset ja auttakaa minua rakkaan Filipini vuoksi!"
Seuraavana iltana tuli isä Mathias jälleen koppiin. Hän tapasi Aminen tyytyväisenä ja päättäväisenä, mutta Amine kieltäytyi kuuntelemasta hänen neuvojaan ja noudattamasta hänen kehoituksiaan. Papin viimeinen huomautus, että Filipkin voi joutua vaaraan, jos hänet vain todistetaan syylliseksi noituuteen, oli terästänyt hänen luontonsa ja hän oli päättänyt, etteivät kidutukset eikä rovio voi pakottaa häntä tunnustamaan. Pappi poistui alakuloisena kopista. Hän tunsi olevansa onneton ajatellessaan, että Aminen pitää kuolla niin hirveä kuolema, hän syytti itseään hätäilemisestään toivoen lopulta, ettei hän olisi nähnytkään Aminea, jonka vakaumusta ja rohkeutta hän tahtomattaankin ihaili. Hän ajatteli Filipiäkin, joka oli kohdellut häntä niin ystävällisesti, eikä hän ymmärtänyt, miten hän uskaltaisi mennä puhuttelemaan häntä. Mitä hän vastaisikaan, kun Filip kysyy vaimoaan?
Parin viikon kuluttua vietiin Amine tuomarien eteen ja hänelle tehtiin nuo samat kysymykset kuin ennenkin. Kun hän vastasi niihin kieltävästi, luettiin häntä vastaan tehdyt syytökset julki. Isä Mathias oli ilmiantanut hänet siitä, että hän oli harjoittanut noituutta, ja Pedron ja muiden näkijäin todistukset vahvistivat hänen ilmiantonsa. Innoissaan oli isä Mathias vielä lisännyt, että hän Terneusessakin oli huomannut Aminen tekevän samaa, ja kertonut, että Amine kovassa myrskyssä, jolloin kaikki oli näyttänyt perikatoon tuomitulta, oli yksinään pysynyt tyynenä ja rohkeana ja sanonut kapteenille, että he pelastuisivat, mikä ainoastaan voi olla mahdollista pahojen voimien hänelle suoman ennustuslahjan avulla. Aminelta kysyttiin, oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen.
"Miten tuollaisia syytöksiä vastaan voidaan puolustautua?" vastasi hän. "Ajatelkaa nyt tuota viimeistäkin. Koska en ollut sellainen raukka kuin kristityt, syytetään minua noituudesta. Tuo vanha houkkio! Mutta minä paljastan hänet. Sanokaa minulle, onko sellainen henkilö kanssarikollinen ja yhtä syyllinen, joka tietää noituutta harjoitettavan, mutta salaa sen sallien sen tapahtua?"
"On", vastasi tuomari odottaen jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.
"Silloin annan ilmi…" Amine aikoi ilmoittaa, että isä Seysen ja isä Mathias tunsivat Filipin tehtävän kieltämättä sitä, mutta huomattuaan, että Filip siten joutuisi pulaan, keskeytti hän puheensa.
"Kenen aioitte antaa ilmi?"
"En ketään", vastasi Amine taivuttaen päänsä.
"Ilmaiskaa hänet, nainen!"
Amine ei vastannut.
"Kiduttaminen avaa kyllä suunne."
"Ei milloinkaan, kiduttakaa minut kuoliaaksi, jos vain haluatte.
Kuolen mieluummin siten kuin roviolla."
Tuomari ja sihteeri neuvottelivat hetkisen. Varmoina siitä, että Amine pysyy päätöksessään, luopuivat he kidutuksesta semminkin, koska he tarvitsivat Aminen tuohon yleiseen roviollapolttamiseen.
"Tahdotteko tunnustaa?" kysyi tuomari.
"En", vastasi Amine tiukasti.
"Viekää hänet pois!"
Iltana ennen roviollapolttamista tuli isä Mathias jälleen Aminen koppiin, mutta hänen kääntämisyrityksensä olivat tuloksettomat.
"Huomenna on kaikki ohi, isä", sanoi Amine. "Poistukaa nyt, sillä haluan olla yksinäni."