XXXVII.
Palatkaamme nyt jälleen Filipiin ja Krantziin. Tultuaan komentajan luota kertoi Krantz Filipille kaikki, tuon kummallisen jutunkin, jonka hän oli keksinyt pettääkseen komentajan.
"Sanoin, etteivät muut kuin te tiedä aarteen piilopaikkaa, toivoen, että teidät lähetetään hakemaan sitä, sillä luultavasti pitää hän minut täällä panttivankina. Älkää olko millännekään, sillä kyllä minä pidän silmäni auki. Koettakaa tavalla tahi toisella päästä pakoon ja matkustakaa sitten Aminen luokse."
"Ei niin, ystäväni", vastasi Filip, "vaan teidän pitää tulla mukaani.
Tunnen, etten voi nauttia onnestani, jos vain eroan teistä."
"Joutavia! Tuollainen on vain kuvittelua. Pääsen varmasti pakoon jollakin tavoin."
"En näytä hänelle aarretta, ellette seuraa meitä."
"No, koska ette muuten suostu, niin voittehan tuota koettaa."
Nyt koputettiin oveen hiljaa ja Pedro tuli huoneeseen. Hän katsoi ensin varovaisesti ympärilleen, ennenkuin hän kuiskaten kertoi heille kuulemansa. "Koettakaa järjestää niin, että saan tulla mukaanne", lopetti hän. "Minun on nyt pakko poistua, sillä hän kävelee vielä edestakaisin huoneessaan." Sanottuaan sen hiipi hän pois sulkien oven.
"Tuo pieni petollinen roisto! Mutta kyllä me petämme hänet, jos se suinkin on mahdollista", sanoi Krantz. "Olitte oikeassa, Filip, sanoessanne, että meidän pitää molempien paeta, sillä tarvitsette apuani. Koetan houkutella komentajankin mukaamme. Hyvää yötä, Filip."
Seuraavana aamuna pyysi komentaja heidät aamiaiselle luokseen. Hän otti heidät vastaan kohteliaasti hymyillen ja erittäinkin Filipiä kohtaan hän oli hyvin huomaavainen. Heidän syötyään ilmoitti hän heille suunnitelmansa ja toivomuksensa.
"Herra Vanderdecken, olen ajatellut ystävänne kertomusta ja olen hyvin pahoillani eilisestä ajattelemattomasta käytöksestäni. Olen nyt päättänyt avullanne ottaa haltuuni tuon aarteen, joka on määrätty luovutettavaksi pyhälle kirkolle. Ehdotan senvuoksi, että otatte mukaanne osaston sotilaita, matkustatte saarelle, kaivatte aarteen esille ja tuotte sen ensin tänne viedäksenne sen sitten ensimmäisessä tänne poikkeavassa laivassa Goaan. Kun teillä on se mukananne, ottavat siellä olevat viranomaiset teidät kohteliaasti vastaan. Siten voitte tekin, herra Vanderdecken, tavata jälleen vaimonne, jonka kauneus teki niin syvän vaikutuksen minuun. Pyydän anteeksi, että puhuin hänestä kuullenne ehkä liian vapaasti, mutta se johtui kokonaan siitä, etten ollenkaan tiennyt, kuka hän oli ja millaisessa suhteessa hän oli teihin, arvoisa herra."
"Koska olen itsekin uskollinen katolilainen", vastasi Filip, "näytän mielelläni teille aarteen piilopaikan luovuttaakseni sitten rahat pyhälle kirkolle. Anteeksipyyntönnekin otan epäröimättä vastaan, sillä olen varma, että käytöksenne johtui vain tietämättömyydestä. En kuitenkaan ymmärrä oikein ehdotustanne. Puhuitte sotilasosastosta. Tottelevatko he minua ja ovatko he luotettavia? Jos he rupeavat kapinoimaan, mitä voimmekaan kahden heitä vastaan?"
"Älkää olko ollenkaan peloissanne, herra Vanderdecken, he ovat tottuneet ankaraan kuriin. Teidän ei tarvitse ottaa ystäväännekään mukaanne. Hän saa jäädä luokseni pitämään minulle seuraa poissaollessanne."
"Siihen en voi suostua", vastasi Filip, "sillä yksinäni en uskalla ryhtyä yritykseen."
"Ehkä sallitte minunkin lausua mielipiteeni tästä asiasta", sanoi Krantz. "Minusta tuntuu, ettei teidän sovi lähettää meitä kumpaakaan hakemaan aarretta. Muistakaa, että sotilaat ovat olleet täällä monta vuotta ja ikävöivät kotiin. He eivät ehkä voisi vastustaakaan kiusausta nähdessään rahat. Heidän tarvitsee vain purjehtia Bantamiin päästäkseen vapaiksi ja anastaakseen rahat. Jos lähetätte minut ja ystäväni, sinne sotilaiden kanssa lähetätte meidät varmaan kuolemaan, mutta jos te itse, herra komentaja, tulette mukaamme, häviää vaara olemattomiin. Läsnäolonne ja arvonne pitävät heidät kyllä kurissa."
Nämä pätevät syyt tehosivat heti komentajaan ja ennenkuin Krantz ennätti lopettaakaan, oli hän jo päättänyt suostua.
"No niin, herrat", vastasi hän, "suostun ehdotukseenne ja määrään luutnanttini linnoituksen komentajaksi pariksi päivää meidän tehdessämme tämän palveluksen pyhälle kirkollemme. Olen jo lähettänyt mieheni hakemaan tuollaista suurta kanoottia, jollaisia alkuasukkaat käyttävät, ja nousen siihen luvallanne huomenna."
"Parempi on lähteä sinne kahdella kanootilla", huomautti Krantz. "Silloin voimme ottaa aarteen omaan veneeseemme ja muuttaa osan sotilaista toiseen, ollaksemme tasaväkisiä, jos he rupeavat kapinoimaan nähtyään niin paljon rahaa."
"Olette todellakin oikeassa, herra Krantz. Otamme kuin otammekin kaksi kanoottia. Neuvonne on mainio."
Kaikki saatiin siis järjestetyksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja sovittiin, että Pedrokin saa tulla mukaan.
Varhain seuraavana aamuna varustettiin veneet ruokavaroilla ja miehistö, kymmenen sotilasta ja korpraali, sijoittuivat niihin. Komentaja ja Filip menivät toiseen ja Krantz ja Pedro toiseen veneeseen. Saatuaan tietää matkan tarkoituksen alkoivat miehet heti kuiskailla keskenään Krantzin suureksi tyytyväisyydeksi.
Kolmantena päivänä lähtönsä jälkeen saapuivat he saarelle nousten maihin. Komentajan veneessä olleet sotilaat saivat nyt tilaisuuden keskustella toveriensa kanssa ja Filip ja Krantz juttelivat myös hetkisen keskenään. Pedro oli ilmoittanut Krantzille, että sotilaat olivat päättäneet tappaa komentajan, purjehtia siten Bataviaan ja koettaa päästä sieltä jossakin laivassa Eurooppaan.
Filip ei olisi halunnut suostua komentajan murhaan, mutta Pedro vannoi, ettei hän muuta ansaitse julmuutensa vuoksi.
Heti kun he olivat nousseet hiekkarannalle, käski kärsimätön pieni upseeri tuoda lapiot maihin, ja hänen hymyillessään omalle petolliselle suunnitelmalleen liittoutuivat muut häntä vastaan.
Miehet alkoivat kaivaa osoitetusta paikasta ja muutamien minuuttien kuluttua saatiin aarre jo päivänvaloon. Pussit ladottiin päällekkäin ja irtaallaan olevat rahat koottiin kasoihin. Kaivettuaan kaikki rahat esille heittivät sotilaat lapiot pois ja katsoivat tarkoittavasti toisiinsa.
Komentaja kääntyi huutaakseen pusseja hakemaan lähetetyille miehille, että he kiiruhtaisivat, kun kolme tahi neljä puukkoa tunkeutui samalla kertaa hänen selkäänsä. Hän kaatui ennättäen tuskin avata suutaan neuvotellakseen murhaajiensa kanssa, kun veitset jälleen työntyivät hänen rintaansa, jolloin hän kuoli silmänräpäyksessä. Filip ja Krantz eivät sekaantuneet leikkiin.
"Hän on nyt saanut ansaitun palkkansa", huomautti Krantz.
"Aivan niin!" huusivat sotilaat. "Tuomio oli oikeudenmukainen."
"Teidän pitää saada osanne aarteesta", sanoi Pedro. "Eikö niin toverit?"
"Tietysti!"
"Ei kolikkoakaan, urhoolliset ystäväni", vastasi Filip. "Ottakaa vain kaikki rahat ja tulkaa onnellisiksi. Pyydämme vain, että autatte meitä jatkamaan matkaamme haluamaamme suuntaan. Mutta ennenkuin jaatte rahat, haudatkaa tuon onnettoman miehen ruumis."
Sotilaat tottelivat. He tarttuivat jälleen lapioihinsa, kaivoivat äkkiä matalan haudan, sijoittivat komentajan ruumiin siihen ja peittivät sen hiekalla.
XXXVIII.
Tehtyään sen ja heitettyään lapiot syrjään rupesivat sotilaat heti riitelemään. Näytti aivan siltä kuin nämä rahat aina aiheuttaisivat murhia ja verenvuodatusta. Filip ja Krantz päättivät lähteä heti jatkamaan matkaansa toisella veneellä antaen sotilaiden sopia riitansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Filip pyysi heiltä veneeseensä hieman enemmän ruokavaroja ja vettä, jota oli otettu mukaan suuri varasto, koska hän luuli heidän matkansa kestävän monta päivää. Sotilaat, jotka eivät ajatelleet muuta kuin vasta saatuja rikkauksiaan, suostuivat siihen empimättä, ja sittenkuin Filip ja Krantz olivat koonneet niin paljon kookospähkinöitä kuin he ennättivät, nostivat he purjeen ja työnsivät kanootin vesille. Päästyään muutamien satojen jalkojen päähän rannasta näkivät he sotilaiden hyökkäävän toistensa kimppuun.
"Tuo entinen verilöyly näyttää toistuvan jälleen", huomautti Krantz kanootin etääntyessä nopeasti rannasta.
"Sitä ei voida epäilläkään", vastasi Filip. "Katsokaa, miten puukot välähtelevät."
"Jos saisin antaa tuolle saarelle nimen, nimittäisin sen 'Kirouksen saareksi'", sanoi Krantz jatkaen sitten: "Älkäämme kumminkaan välittäkö enää heistä, vaan keskustelkaamme, mihin suuntaan meidän on lähdettävä."
"Ellemme kohtaa laivaa, voimme aivan vaaratta purjehtia Pulo Penangiin. Siellä voimme odottaa, kunnes joku laiva ottaa meidät mukaansa."
Heidän ei ollut ollenkaan vaikea suunnata matkaansa sinnepäin, sillä saaret olivat heidän kompassinaan päivisin ja kirkkaat tähdet öisin. He eivät purjehtineet suorinta tietä, sillä heistä oli varmempaa risteillä tyynillä vesillä enemmän pohjoiseen kuin länteen päin. Malaijilaiset merirosvot ajoivat heitä usein takaa, mutta heidän pienen kanoottinsa nopeus pelasti heidät aina. Merirosvot luopuivatkin tavallisesti ajosta huomattuaan kanootin pienuuden ja otaksutun saaliin mitättömyyden.
Kolmen viikon kuluttua ilmestyi Sumatran eteläinen ranta näkyviin, ja koska ei ainoatakaan laivaa ollut näkyvissä, päättivät he jatkaa matkaansa Pulo Penangiin, jonne he toivoivat pääsevänsä kahdeksassa päivässä. Auringon polttava kuumuus oli vaivannut heitä usein kovasti heidän matkallaan. Krantz sairasteli usein muuttuen hiljaiseksi ja alakuloiseksi. Eräänä päivänä sanoi hän Filipille: "Aavistan, etten saa olla enää pitkääkään aikaa kanssanne, Filip. Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Minulla on hieman rahoja, jotka voivat ehkä olla teille hyödyksi. Ottakaa ne tehdäksenne minulle mieliksi. En pelkää kuolemaa, mutta minusta tuntuu, kuin joku ystävällinen henki tahtoisi kehoittaa minua valmistautumaan siihen. Olkoon sitten niin. Olen elänyt tarpeeksi kauan tässä maailmassa voidakseni poistua täältä kaipauksetta, vaikka eroaminen teistä ja Aminesta, ainoista joista enää välitän, surettaakin minua. Olen nähnyt unessani teidän vielä kohtaavan toisenne, mutta minusta tuntukuin minulta tarkoituksellisesti olisi piilotettu osa kärsimyksiänne kuin synkkiin pilviin. Pyydettyäni nähdä senkin vastattiin minulle: 'Ei, se tekisi sinut vain onnettomaksi. Sinut kutsutaan pois ennen sen tapahtumista.'"
Juomavesi alkoi nyt loppua ja he päättivät senvuoksi poiketa rannalle katsomaan, olisiko siellä lähdettä, josta he voisivat uudistaa varastonsa. Rannikko oli vuorista ja viidakko jatkui muutamissa paikoissa aivan rantaan asti. Saari näytti aivan asumattomalta. Seuratessaan rantaa huomasivat he parin tunnin kuluttua vuolaan virran, joka tuli hyppien vuorilta ja muodosti kuohuvan vesiputouksen, ennenkuin se alkoi kiemurrella viidakon halki mereen.
He ohjasivat kanoottiinsa virran suuhun ja soutivat vastavirtaa siksi kunnes he olivat aivan varmoja veden suolattomuudesta. Täytettyään astiansa päättivät he uida, mutta senjälkeen rupesi Krantzia heti vilustamaan ja heidän pukeutuessaan antoi hän Filipille rahat.
"Nyt olette luullakseni saanut ne kaikki", sanoi hän pudistaen vyötään.
"En ymmärrä, miksi teitä uhkaisi jokin sellainen vaara, jolle en minäkin olisi altis", vastasi Filip. "Mutta —"
Hän ennätti tuskin sanoa nämä sanat, kun hän kuuli hirmuista murinaa. Jokin survaisi häntä niin, että hän lensi selälleen, hän kuuli huudon ja lyhyen taistelun aiheuttaman melun. Hän tointui pian ja hyökkäsi ylös, jolloin hän näki hirveän suuren tiikerin laahaavan mukanaan viidakkoon alastonta Krantzia.
"Laupias Jumala, toivon, että olisit säästänyt minut tältä!" huudahti Filip heittäytyen toivotonna nurmikolle. "Ah, Krantz, ystäväni ja veljeni, aavistuksesi toteutui sittenkin! Armollinen Jumala, ole laupias, mutta tapahtukoon tahtosi!" ja Filip purskahti itkuun.
Hän istui siinä ainakin tunnin suruissaan ja mietteissään. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa Amineen ja hän kokosi Krantzin vaatteet ja rahat, vei ne veneeseen ja työnsi sen vesille.
"Niin", Amine, ajatteli Filip, "olit oikeassa sanoessasi, että ihmisen kohtalo on edeltäpäin määrätty, ja väittäessäsi, että muutamat voivat sen aavistaakin. Minun kohtaloni näyttää olevan sellainen, että minulta riistetään kaikki rakkaimpani ja minut määrätään kuolemaan yksinäni ja ystävittä. Mutta minun pitää ensin täyttää tehtäväni. Suokoon Jumala, että se tapahtuisi pian, ja varjelkoon hän minua useammista tällaisista koettelemuksista."
Hän alkoi jälleen itkeä, sillä Krantz oli ollut hänen koeteltu ystävänsä kaikissa vaaroissa.
Seitsemän päivän kuluttua saapui hän Pulo Penangiin ja tapasi siellä laivan, joka oli valmis lähtemään Goaan. Hän pääsi mukaan matkustajana ja kuusi viikkoa myöhemmin ankkuroi laiva Goan satamaan. Hankittuaan itselleen asunnon alkoi hän heti hakea Aminea, mutta ei löytänyt jälkeäkään hänestä.
"Herra", sanoi hänen isäntänsä, "huomenna tapahtuu tuo suuri roviollapolttaminen. Emme voi tehdä mitään ennen sen loppumista, mutta senjälkeen autan teitä kyllä löytämään hänet. Vien teidät huomenna sellaiseen paikkaan, josta voimme esteettömästi katsella juhlakulkuetta."
Filip meni kaupungille, osti uudet vaatteet ja ajelutti partansa. Sitten hän käveli ristiin rastiin katsellen kaikkiin ikkunoihin toivoen saavansa nähdä Aminen jossakin. Saavuttuaan muutamaan kadun nurkkaan luuli hän huomaavansa isä Mathiaksen ja kiiruhti hänen luokseen. Mutta munkki veti päähineen kasvoilleen vastaamatta mitään Filipin kysymykseen.
"Erehdyin siis", ajatteli Filip, "mutta minusta oli munkki niin isä Mathiaksen näköinen. Filip oli sittenkin oikeassa, sillä munkki oli kuin olikin isä Mathias, joka siten oli koettanut pysyä tuntemattomana."
Väsyttyään palasi hän takaisin asuntoonsa. Siellä oli paljon muitakin vieraita, sillä kaikki asukkaat monien penikulmien alalta olivat kokoutuneet Goaan katsomaan roviollapolttamista eivätkä he tällä haavaa puhuneetkaan muusta.
"Kaipa tästä minäkin lähden katsomaan tuota suurta kulkuetta", ajatteli Filip heittäytyessään vuoteelleen. "Se kääntää varmaankin ajatukseni hetkiseksi muualle, sillä Jumala tietää parhaiten, miten surullisiksi ne nyt ovat muuttuneet. Rakkahin Amine, suojelkoot enkelit sinua!"
XXXIX.
Vaikka huomisen päivän piti lopettaakin kaikki Aminen toiveet ja epäilykset, hänen lyhytaikaisen onnensa, hänen tietämättömyytensä ja onnettoman tilansa, nukkui hän kuitenkin, kunnes avaimen kiertyminen lukossa herätti hänet viimeisestä unestaan täällä maailmassa. Salvat siirrettiin syrjään, ovi aukeni ja vartija tuli sisään kynttilä kädessään. Hän ojensi Aminelle uuden mustan valkoraitaisen puvun käskien Aminen pukea sen ylleen. Inkvisitionin julistamissa tuomioissa on ehkä kauheinta se, että vangit huolimatta siitä, tunnustavatko vai eivät, viedään syytekirjelmän luettua takaisin koppeihinsa heidän saamatta ollenkaan tietää tuomiotaan. Sitä ei heille ilmaista vielä mestauspäivän aamunakaan.
Parin tunnin kuluttua vietiin hänet muutamaan suureen huoneeseen, jonne muutkin onnettomuustoverit oli koottu.
Tässä kookkaassa huoneessa oli noin parisataa naista, jotka nojautuivat seiniin kuin tukeakseen itseään. Kaikilla oli yllään samanlaiset valkoraitaiset vaatteet ja kaikki näyttivät olevan suunniltaan pelosta. Hetkisen kuluttua pistettiin jokaisen vangin käteen pitkä vahakynttilä ja sitten käskettiin muutamien vetää raitaisen pukunsa ylle sanbenito ja toisten samario. Kaikki, jotka saivat tällaiset tulikielekkeillä koristellut puvut, luulivat olevansa auttamattomasti hukassa, ja oli hirmuista katsella vankien kauhua, kun noita pukuja yksitellen jaettiin. He vapisivat pelosta ja olivat aivan märkiä hiestä.
Mutta tähän huoneeseen kootut vangit eivät kuuluneet kuolemaantuomittuihin. Niiden, joille annettiin sanbenitot, piti vain olla mukana juhlakulkueessa ja saada lievä rangaistus. Samarioihin puetut olivat kyllä tuomittuja, mutta heidän tunnustuksensa oli pelastanut heidät kuluttavasta tulesta. Heidän puvussaan olevat liekit olivat ylösalaisin merkiksi, ettei heitä polteta, mutta nuo onnettomat eivät tienneet siitä mitään, vaan odottivat vapisten hirmuista kuolemaansa.
Toiseen vieressäolevaan samanlaiseen huoneeseen oli naisvangit koottu. Oli kumminkin olemassa vielä kolmaskin pienempi huone, joka oli varattu roviolla poltettaville. Aminekin vietiin sinne ja hän näki siellä seitsemän muuta samanlaisiin vaatteihin puettua vankia. Niiden joukossa oli vain pari eurooppalaista ja muut olivat neekeriorjia. Kullakin oli pappi mukanaan ja he kuuntelivat hartaina heidän kehoituksiaan. Eräs munkki lähestyi Amineakin, mutta Amine viittasi kädellään, että hän menisi tiehensä. Vartijain päällikkö toi nyt heillekin puvut. Ne olivat samarioja, jotka siten erosivat muista sellaisista, että liekit niissä oli maalattu oikeinpäin. Heille annettiin vielä sokerikeon muotoiset liekeillä koristellut päähineet ja pitkät vahakynttilät käteen.
Sittenkuin Amine ja muut tuomitut olivat saaneet nämä kauheat puvut, saivat he odottaa monta tuntia, ennenkuin kulkue lähti liikkeelle, sillä vartijat olivat herättäneet heidät noin kello kahden aikaan aamulla.
Aurinko paistoi kirkkaasti pyhän inkvisitionin jäsenten suureksi iloksi, sillä he olivat odottaneetkin kaunista ilmaa täksi päiväksi, jolloin he aikoivat ylläpitää kirkon kunniaa ja näyttää, kuinka perusteellisesti he noudattivat vapahtajan lempeätä oppia rakkaudesta, armeliaisuudesta ja anteeksiannosta. Laupias Jumala, pyhän inkvisitionin jäsenet eivät olleet ainoat, jotka iloitsivat siitä, vaan tuhannet muutkin, jotka olivat tulleet maan kaikilta kulmilta katsomaan tätä kauheata toimitusta. Toiset olivat todellakin saapuneet uskonvimmoissaan, mutta toiset vain ajattelemattomuudesta ja komeilemisen halusta. Ne kadut ja torit, joiden kautta juhlakulkueen piti edetä, täyttyivät jo varhain aamulla kirjavapukuisista ihmisistä. Kaikki parvekkeet ja ikkunat olivat täynnä juhlapukuisia herroja ja naisia, jotka odottivat kärsimättömästi vankiraukkojen tuloa.
Auringon noustessa alettiin soittaa tuomiokirkon suurta kelloa ja kaikki vangit vietiin suureen saliin järjestettäväksi juhlakulkueeseen. Suuren sisäänkäytävän vieressä olevalla valtaistuimella istui suurinkvisiittori ja hänen ympärillään Goan aatelisista mahtavimmat. Inkvisiittorin vieressä seisoi hänen sihteerinsä, ja sitä mukaa kuin vangit kulkivat valtaistuimen ohi ja heidän nimensä huudettiin, huusi sihteeri jonkun aatelismiehen nimen, jolloin huudettu heti meni vangin viereen. Näitä henkilöitä sanottiin kummeiksi, ja heidän tehtäväänsä kuului vastata heidän haltuunsa uskotusta vangista juhlallisuuksien loppuun asti. Tämä toimi oli aatelisten mielestä hyvin kunniakas.
Vihdoin päästiin lähtemään. Kulkueen edellä kannettiin dominikaanien lippua, johon oli kirjailtu kultakirjaimin: "Justitia et Misericordia" [oikeus ja sääliväisyys]. Sen jäljessä kulkivat munkit ja sitten vasta tuomitut, joita oli kaikkiaan noin kolmesataa. Jokaisella oli kummi rinnallaan ja pitkä sytytetty vahakynttilä kädessään. Pienimmät rikolliset kulkivat edellä, kaikki olivat avopäin ja paljain jaloin. Näiden, joilla oli ainoastaan valkoraitaiset vaatteet, jälkeen tulivat sanbeniittoihin puetut ja sitten ne, joiden samarioissa liekit olivat nurinpäin. Tällainen oli kulkueen ensimmäinen osasto. Sen jäljessä kannettiin suurta ristiä, johon puusta leikattu vapahtajan kuva oli naulattu. Ristiä kannettiin niin, että vapahtajan kasvot katsoivat eteenpäin. Sillä tahdottiin ilmaista, ettei niiden, jotka kulkivat ristin edellä ja joihin vapahtaja katsoi, tarvitse kuolla kuten niiden, joille vapahtaja käänsi selkänsä. Aivan ristin takana kulkivat nuo seitsemän kuolemaan tuomittua naista, ja Amine, ollen suurin rikollinen, sai kulkea viimeisenä. Aminen jäljessä kannettiin pitkiin tankoihin kiinnisidottuja kuvapatsaita, joiden ylle oli puettu samanlaiset vaatteet kuin kuolemaantuomituillakin oli. Jokaisen kuvan takana kannettiin ruumisarkkua, jossa oli enemmän tahi vähemmän mätänemistilassa oleva ruumis. Kuvat esittivät sellaisia, jotka olivat kuolleet vankilassa kidutukseen ja jotka kuoleman jälkeen oli tuomittu poltettaviksi. Vihdoin tulivat inkvisitionin jäsenet, heidän ystävänsä, munkit, papit ja sadoittain mustiin pukuihin pukeutuneita parannuksentekijöitä, jotka kantaessaan vahakynttilöitään eivät näyttäneet kasvojaan.
Kului melkein pari tuntia, ennenkuin kulkue kierrettyään melkein kaikki kaupungin pääkadut saapui tuomiokirkon edustalle. Avojaloin kulkevat vangit voivat tuskin enää kävellä, sillä terävät kivet olivat haavoittaneet heidän jalkansa niin, että tuomiokirkon portaat aivan vereytyivät.
Kirkon pääalttarille oli levitetty musta vaate ja tuhannet kynttilät valaisivat sitä. Sen toiselle puolelle oli pystytetty valtaistuin suurinkvisiittorille ja toiselle Goan varakuninkaalle ja hänen seurueelleen. Kirkon keskellä olevat penkit oli varattu vangeille ja heidän kummeilleen. Muut kulkueen osanottajat hajautuivat sivulaivoihin katselijoiden joukkoon. Kun vangit saapuivat kirkkoon, vietiin heidät paikoilleen, jolloin vähemmän syylliset saivat istuutua lähemmäksi alttaria ja kuolemaan tuomitut heidän taakseen.
Amine horjui paikoilleen vertavuotavin jaloin. Hän ikävöi hetkeä, joka erottaisi hänet kristitystä maailmasta. Hän ei ajatellut kärsimyksiään, vaan muisteli ainoastaan Filipiä ollen iloinen, että Filip oli turvassa näiltä julmilta ihmisiltä, ja toivoen, että hän saa tavata Filipin vielä iankaikkisuudessa.
Pitkäaikainen vankeus ja alituinen jännitys ja tuska olivat heikontaneet häntä paljon, hän oli väsynyt ja tuskien kiduttama eikä hän enää ollut mikään loistava kaunotar, mutta hänen laihtuneissa kasvoissaan oli sittenkin jotakin liikuttavaa ja puoleensavetävää. Koska kaikkien katseet olivat kiintyneet häneen, käveli hän silmät maahan luotuina, ja useat surkuttelivat, että niin nuori ja kaunis nainen saa kärsiä niin julman kuoleman. Istuttuaan paikoillaan muutamia minuutteja pyörtyi hän mielenliikutuksesta ja väsymyksestä.
Hetkisen kuluttua tuli pari inkvisitionin palvelijaa hänen luokseen nostaen hänet paikoilleen, jolloin hän tointui niin paljon, että voi istua suorassa.
Muudan dominikanimunkki kuvaili puheessaan pyhän inkvisitionin laupeutta ja isällistä rakkautta.
Yleinen syyttäjä nousi sitten saarnastuoliin lukien sieltä julki kaikkien rikokset ja tuomiot. Jokainen vanki talutettiin aina vuorollaan saarnastuolin eteen kuulemaan tuomiotaan. Sittenkuin kaikkien niiden tuomiot oli luettu, joiden henki säästettiin, pukeutui suurinkvisiittori papilliseen pukuunsa ja vapautti muiden pappien avulla heidät kirkon kirouksesta pärskyttäen heidän vaatteilleen vihkivettä pienellä harjalla.
Amine vietiin viimeiseksi saarnastuolin eteen, sillä hän oli viimeinen tuomittava.
"Amine Vanderdecken!" huusi yleinen syyttäjä. Mutta silloin alkoivat saarnastuolin viereen kokoutuneet ihmiset rähistä, tuuppia toisiaan ja temmeltää kovasti. Viranomaiset kohottivat sauvansa vaatien hiljaisuutta, mutta rähinä ei vain lakannut.
"Sinä Amine Vanderdecken, jota syytetään —"
Nyt alkoi temmellys uudestaan ja joukosta syöksyi muudan nuori mies
Aminen luo puristaen hänet syliinsä.
"Filip, Filip!" huudahti Amine vaipuessaan miehensä syliin. Filipin syleillessä vaimoaan putosi tuo pirun kuvilla koristettu lakki Aminen päästä vyöryen lattialle. "Amineni, rakkahin vaimoni, tällä tavoinko meidän pitikin tavata toisemme? Jumalani, hän on viaton! Älkää koskeko häneen, miehet", huusi hän inkvisitionin palvelijoille, jotka koettivat erottaa puolisoita toisistaan. "Takaisin miehet, taikka saatte vastata tästä hengellänne!"
Tämä uhkaus ja rikos kaikkia järjestyssääntöjä vastaan oli enemmän kuin voitiin kärsiä. Kaikki ihmiset kiihtyivät ja vakavia juhlallisuuksia uhkasi ikävä keskeytys. Suurinkvisiittori käski, että Amine oli riistettävä miehensä sylistä. Taistelu oli kova. Filip näytti saaneen kahdenkymmenen miehen voimat, kului monta minuuttia, ennenkuin heidät voitiin erottaa toisistaan ja sittenkin taisteli Filip epätoivon vimmalla.
Amine koetti vielä heittäytyä miehensä syliin, mutta turhaan. Filip onnistui vihdoin ponnistettuaan voimansa äärimmilleen vapautua, mutta päästyään irti vaipui hän melkein voimatonna lattialle. Joku verisuoni oli haljennut mielenliikutuksesta ja tavattomasta ponnistuksesta eikä hän voinut enää liikuttaa sormeaankaan.
"Jumalani, he ovat tappaneet hänet! Pedot, murhaajat! Antakaa minun syleillä häntä kerran vielä!" huusi Amine suunniltaan toivottomuudesta.
Muudan pappi, isä Mathias, tunkeutui nyt joukosta lähemmäksi hyvin surullisen näköisenä. Hän pyysi muutamia miehiä kantamaan Filipin pois ja Amine näki, miten veri virtasi Filipin suusta, miesten laahatessa häntä kirkosta pois.
Aminen tuomio luettiin nyt julki, mutta hän ei kuunnellutkaan sitä, sillä hänen järkensä oli mennyt sekaisin. Hänet vietiin takaisin paikoilleen, mutta nyt oli kaikki hänen rohkeutensa poissa, koko juhlallisuuksien loppuajan kaikuivat kirkossa hänen hurjat nyyhkytyksensä.
Kaikki muu oli nyt ohi, paitsi surunäytelmän viimeinen ja traagillisin osa. Kummit veivät armahdetut vangit takaisin inkvisitionin vankilaan ja tuomitut vietiin joen rannalle poltettaviksi. Tämä toimitus oli suunniteltu toimeenpantavaksi tullihuoneen vieressä sijaitsevalla torilla. Sinne oli pystytetty kolmetoista paalua, kahdeksan eläville ja viisi kuolleille. Odottaessaan uhrejaan pyövelit joko istuivat tahi seisoivat paalujen vieressä. Amine ei voinut kävellä ja kummit taluttivat häntä ensin, mutta kantoivat hänet sitten hänelle määrätyn paalun juurelle. Kun he asettivat hänet seisomaan rovion viereen, näytti hänen rohkeutensa jälleen palaavan. Hän meni reippaasti lähemmäksi, kiipesi roviolle ja nojautui paaluun.
Pyövelit alkoivat nyt toimia. Amine sidottiin paaluun ketjuilla ja risukimput ladottiin hänen ympärilleen. Kaikkien muidenkin tuomittujen kanssa oli menetelty samoin ja jokaisen uhrin vieressä oli kaksi rippi-isää. Amine viittasi halveksivasti kädellään niille, jotka koettivat lähestyä häntä, mutta isä Mathias tunkeutui joukon läpi hänen luokseen huohottaen ponnistuksesta.
"Amine Vanderdecken, onneton nainen, jos olisitte totellut neuvoani, ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut. Nyt se on myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä sielunne pelastamiseksi. Luopukaa itsepäisyydestänne ja uhmastanne ja rukoilkaa pyhää vapahtajaamme armahtamaan teitä ja ottamaan sielunne taivaaseen. Ennätätte tehdä sen vielä, Amine", jatkoi ukko itkien, "rukoilen ja pyydän teitä. Älkää antako tämän jäädä painamaan mieltäni."
"Onneton nainen, sanotte", vastasi Amine. "Sanokaa mieluummin: onneton pappi, sillä minun kärsimykseni loppuvat pian, kun sitävastoin teidän kärsimyksenne tulevat jatkumaan. Onneton oli se päivä, jolloin mieheni pelasti teidät kuolemasta ja vielä onnettomampi oli sääliväisyys, joka taivutti hänet tarjoamaan teille asunnon luonaan. Tuttavuutenne on tuottanut meille onnettomuutta alusta loppuun saakka. Jätän teidät omantuntonne tuomittavaksi, jos teillä sellaista onkaan, enkä tahdo vaihtaa tätä julmaa kuolemaa niihin tuskiin, jotka tulevat katkeroittamaan tulevan elämänne. Poistukaa luotani! Minä kuolen isäini uskossa ja halveksin uskontoanne, joka sallii tällaisia julmuuksia."
"Amine!" huudahti pappi polvistuen tuskissaan ja ristien kätensä.
"Antakaa minun olla rauhassa, isä."
"Ei ole enää jäljellä kuin minuutti. Jumalan laupeuden nimessä —"
"Käsken teitä vielä kerran poistumaan, sillä tuo minuutti kuuluu minulle."
Ukko poistui itkien katkerasti. Kuten Amine oli sanonutkin, vaivasivat häntä hirmuiset omantunnontuskat.
Pyövelien komentaja kysyi nyt rippi-isiltä, kuolevatko tuomitut oikeassa uskossa. Jos rippi-isät vastasivat myöntävästi, pistettiin silmukka tuomittujen kaulaan ja heidät kuristettiin ennen polttamista. Kaikki muut tuomitut olivat jo kuolleet siten ja pyöveli kysyi nyt isä Mathiakselta, voiko Amine vaatia niin suurta armoa osakseen. Vanhus ei vastannut mitään, vaan pudisti, ainoastaan päätään.
Pyöveli poistui. Epäröityään hetkisen seurasi isä häntä ja sanoi tarttuen hänen hihaansa: "Älkää kiduttako häntä kauan."
Suurinkvisiittori antoi merkin ja kaikki roviot sytytettiin samalla kertaa. Täyttääkseen papin pyynnön oli pyöveli peittänyt Aminea ympäröivät risukimput kosteilla oljilla, joista kohosi paksua tukahduttavaa savua, ennenkuin risut syttyivät palamaan.
"Äiti, äiti, tulen luoksesi!" olivat Aminen viimeiset sanat.
Tuli levisi pian ja liekit kohosivat korkealle sen paalun yläpuolelle, johon Amine oli sidottu. Vähitellen alkoivat ne pienetä ja sittenkuin roviosta ei ollut jäljellä muuta kuin hehkuvia hiiliä, riippui ketjusta vain muutamia palaneita luunikamia. Muuta ei ollut jäljellä tuosta kerran niin kauniista ja verrattomasta Amine Vanderdeckenistä.
XXXX.
On kulunut vuosia Aminen kärsimyksistä ja julmasta kuolemasta ja vieläkin kerran tuomme Filip Vanderdeckenin näyttämölle. Missä hän on ollut tämän pitkän ajan? Hullujenhuoneessa, joskus kahleissa hurjasti raivotessaan, jolloin häntä oli koetettu lyönneilläkin tyynnyttää, ja joskus taasen tyynenä ja rauhallisena. Järki näytti joskus olevan palaamaisillaan kuin aurinko pilvisenä päivänä, mutta sitten se oli jälleen pimennyt. Häntä hoiti monta vuotta eräs mies, joka eli toivosta, että hän jonakin päivänä saa olla hänen täydellisen paranemisensa todistajana. Hän kuoli kuitenkin surun ja omantunnontuskien murtamana näkemättä sitä. Hoitaja oli isä Mathias.
Terneusessa oleva pieni talo oli jo aikoja sitten luhistunut. Se odotti monta vuotta omistajansa takaisintuloa, mutta lopulta vaativat lailliset perijät sitä omakseen ja vihdoin heille luovutettiinkin Filip Vanderdeckenin omaisuus. Useimmat olivat unhottaneet Aminenkin kohtalon, vaikka hänen kuvansa siihen liittyvine selityksineen vielä riippuukin Inkvisitionin kirkon seinällä vetäen kauneudellaan välinpitämättömimmänkin ohikulkijan huomion puoleensa.
Mutta kuten jo sanoimme on monta vuotta kulunut. Filipin tukka on harmaantunut ja hänen kerran niin voimakas vartalonsa on taipunut muuttaen hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa on. Hän on nyt saanut järkensä takaisin, mutta hänen voimansa ovat murtuneet. Ollen väsynyt elämään ei hänellä enää ole muuta toivoa kuin täyttää tehtävänsä ja sitten kuolla.
Pyhäinjäännöstä ei häneltä oltu milloinkaan riistetty. Päästessään hullujenhuoneesta oli hänelle annettu varoja kotimatkaa varten. Ah, hänellä ei ole enää kotia eikä isänmaata, ei mitään maailmassa, jonka vuoksi hänen kannattaa elää. Hän ei toivo muuta kuin tehtävänsä täyttämistä ja kuolemaa.
Muudan laiva oli valmis purjehtimaan Eurooppaan ja Filip meni siihen välittämättä ollenkaan sen päämäärästä. Hän ei halunnut palata Terneuseen, sillä hän ei sietänyt ajatustakaan, että hänen pitäisi katsella entisen suuren onnensa ja monen onnettomuutensa paikkaa. Aminen kuva oli syöpynyt lähtemättömästi hänen sydämeensä ja hän odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi lähteä henkien maailmaan yhtyäkseen häneen.
Hän oli herännyt tuosta mielenvikaisuudestaan kuin unesta. Hän ei ollut enää niin harras katolilainen kuin ennen, sillä hän ei voinut milloinkaan ajatella uskontoa muistamatta Aminen julmaa kohtaloa. Mutta huolimatta siitä piti hän kuitenkin vielä kalleuttaan hallussaan, sillä mihinkään muuhun hän ei voinut luottaa. Se oli hänen jumalansa, hänen uskonsa, hänen kaikkensa — väline, jonka avulla hän ja hänen isänsä pääsivät toiseen maailmaan, ja keino, joka veisi hänet jälleen Aminen luo. Hän voi tuntikausia istua samassa paikassa pitäen sitä kädessään, tuijottaa siihen ja palauttaa muistiinsa jokaisen elämänsä tärkeimmän tapauksen aina hänen äiti-raukkansa kuolemasta ja hetkestä, jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Aminen, viimeiseen hirmuiseen kohtaukseen kirkossa. Kalleus oli jonkunlainen päiväkirja hänen elämästään ja siihen hän liitti kaikki toivonsa tulevaan elämäänkin nähden.
"Ah, milloinkahan se tapahtuukaan?" oli kysymys, jossa hänen ajatuksensa alituisesti askartelivat. "Kolmasti siunattu olkoon se päivä, jolloin saan poistua tästä vihan maailmasta toiseen, jossa väsyneet saavat levähtää."
Laivan, johon Filip meni matkustajaksi, nimi oli: "Nostra Señora da Monte." Se oli kolmensadan tonnin vetoinen priki ja matkalla Lissaboniin. Kapteeni oli vanha taikauskoinen portugalilainen, hyvin viinaanmenevä ukko. Heidän lähtiessään Goasta seisoi Filip peräkannella katsellen tuomiokirkkoa, jossa hän viimeisen kerran oli eronnut vaimostaan. Silloin kosketti joku hänen käsivarteensa ja hän kääntyi katsomaan.
"Olemme siis jälleen matkatovereita", kuuli hän tutun äänen sanovan ja tunsi Schriftenin.
Miehen ulkomuodossa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta ja hänen ainoa silmänsä katseli yhtä tuimasti kuin ennenkin.
Filip säpsähti nähdessään hänet, sillä tämä odottamaton kohtaaminen palautti hänen mieleensä kaikki entiset tapahtumat. Hän tyyntyi kumminkin jo muutamien sekuntien kuluttua.
"Oletteko täällä jälleen, Schriften?" huomautti hän. "Toivoakseni ilmestymisenne ennustaa tehtäväni pikaista täyttymistä."
"Ehkä, sillä olemme väsyneitä molemmat", vastasi luotsi.
Filip ei puhunut mitään, hän ei kysynyt edes sitäkään, miten Schriften oli pelastunut portugalilaisten vankilasta, sillä hän käsitti miehen elämän olevan vihityn johonkin tarkoitukseen.
"Pitkän vankeutenne aikana, Filip Vanderdecken, on monta laivaa joutunut haaksirikkoon ja monta sielua on kutsuttu tilille niiden kohdattua isänne kummituslaivan."
"Kunpa seuraava tapaamisemme olisi onnellisempi ja viimeinen!" vastasi Filip.
"Ei, ei, kärsiköön hän mieluummin rangaistuksensa ja purjehtikoon tuomiopäivään asti!" huudahti luotsi painokkaasti.
"Roisto, joku aavistus sanoo minulle, ettei katala toivomuksenne tule toteutumaan. Poistukaa luotani tahi saatte nähdä, että tässä käsivarressa on vielä voimaa, vaikka pääni onkin harmaantunut surusta."
Schriften rypisti otsaansa mennessään; hän näytti pelkäävän Filipiä, vaikka hän ei vihannutkaan häntä enää. Hän koetti nyt entiseen tapaansa yllyttää miehistön Filipiä vastaan sanomalla, että Filip aiheuttaa laivan perikadon, koska hän on yhteistoiminnassa Lentävän Hollantilaisen kanssa. Filip huomasi pian, että miehet karttoivat häntä ja hän kertoi senvuoksi miehille, että Schriften on paholainen. Miehistö jakaantui kahteen puolueeseen ja kapteeni ja muutamat muut katselivat heitä molempia yhtä kauhistuneina ikävöiden hetkeä, jolloin heidät voitaisiin lähettää pois laivasta.
Kuten jo ennen olemme maininneet, oli kapteeni hyvin taikauskoinen ja juoppo. Aamuisin oli hän tavallisesti selvä ja rukoili, mutta iltapäivisin oli hän juovuksissa ja kiroili noita samoja pyhimyksiä, joita hän aamulla oli huutanut avukseen.
"Suojelkoon pyhä Antonius meitä ja varjelkoon meitä kiusauksista!" sanoi hän eräänä aamuna keskusteltuaan matkustajain kanssa kummituslaivasta. "Suojelkoot pyhimykset meitä kaikesta pahasta!" jatkoi hän ottaen kunnioittavasti hatun päästään ja tehden ristinmerkin. "Jos vain voin ennen jonkun onnettomuuden tapahtumista vapautua noista molemmista miehistä, uhraan sata vahakynttilää pyhän neitsyen alttarille heti kun olemme ankkuroineet Belemin tornin juurelle."
Iltapäivällä puhui hän taas seuraavaan tapaan:
"Palakoon tuo kirottu pyhä Antonius helvetin tulessa, ellei hän auta meitä! Vieköön piru hänet ja hänen porsaansa! Jos hän uskaltaa tehdä velvollisuutensa, on kaikki hyvin, mutta hän on pelkuri raukka, joka ei välitä mistään eikä auta niitä, jotka rukoilevat häntä avukseen. Peijakas, tuosta saat!" huudahti kapteeni katsellessaan pyhimyksen pientä temppeliä ja näpsäyttäen sormiaan hänen nenänsä alla. "Paavin pitää tehdä meille uusia pyhimyksiä, sillä nämä vanhat ovat jo aivan mitättömiä. Ennen ne kyllä voivat suorittaa jotakin, mutta nyt en antaisi puupenniäkään koko roskasta, ja mitä sinuun tulee sinä vanha laiska roikale, niin…" jatkoi kapteeni mumisten lopun partaansa ja puiden nyrkkiään pyhä Antonius raukalle.
Laiva oli nyt saapunut Afrikan etelärannikolle ollen noin sadan penikulman päässä Lagullasta. Aamu oli kaunis, meri lainehti hiljaa ja vieno tuuli kuljetti alusta noin neljän penikulman vauhdilla tunnissa.
"Jumala siunatkoon pyhimyksiä!" sanoi kapteeni tultuaan kannelle. "Vielä pieni tuulen muutos eduksemme ja me voimme muuttaa suuntaamme. Siunatkoon Jumala erittäinkin arvokasta suojeluspyhimystämme pyhää Antoniusta, joka on ottanut laivamme erityiseen suojelukseensa. Ilma näyttää muodostuvan kauniiksi. Tulkaa, herrat, menkäämme syömään aamiaista ja nauttikaamme sitten sikareistamme täällä kannella."
Mutta tilanne muuttui äkkiä, taivas meni pilveen, aurinko pimeni ja luonnoton hämärä levisi kaikkialle. Tuuli tyyntyi ja meri lakkasi lainehtimasta. Ei ollut aivan pimeäkään, mutta taivas peittyi punertavaan paksuun sumuun ja oli aivan sen näköinen kuin maailma olisi syttynyt tuleen.
Kajuutassa olevista huomasi Filip ensimmäiseksi lisäytyvän pimeyden ja meni kannelle. Kapteeni ja matkustajat seurasivat häntä hämmästyneinä ja peloissaan. "Pyhä neitsyt, suojele meitä! Mitä tämä onkaan?" huudahti kapteeni säikähtyneenä. "Pyhä Antonius, auta meitä! Tämähän on aivan hirveätä!"
"Kas tuolla!" huusivat matruusit viitaten merelle. Kaikki käänsivät katseensa sinnepäin. Filip, Schriften ja kapteeni seisoivat vierekkäin. Heidän tuijottaessaan sinnepäin alkoi noin puolen penikulman päässä heistä merestä kohota jonkun toisen laivan mastot ja raa'at hitaasti. Se kohosi kohoamistaan, kunnes koko laiva kellui meren pinnalla lyhyen matkan päässä heistä. Laiva kääntyi vastatuuleen vääntäen peräsimen tiukasti ylihankaan.
"Pyhä neitsyt!" huudahti kapteeni uskaltaen tuskin hengittääkään. "Olen kyllä tiennyt, että laivat voivat upota, mutta en milloinkaan, että ne voivat jälleen kohota pinnalle. Nyt lupaan tuhannen vahakynttilää pyhälle neitsyelle, jos hän pelastaa meidät tästä vaarasta."
"Siinä näette nyt kummituslaivan tahi Lentävän Hollantilaisen!" huusi Schriften. "Sanoinhan sen teille jo, Filip Vanderdecken, että isänne on vielä hengissä, hi, hi."
Filip oli koko ajan katsellut laivaa ja näki nyt veneen laskettavan siitä vesille. "Voiko se olla mahdollista", ajatteli hän, "että minun suodaan nyt toimittaa tehtäväni?" Hän pisti kätensä poveensa tarttuen kalleuteensa.
Pimeys oli nyt lisääntynyt niin, ettei vieraan laivan runkoa voitu erottaakaan. Matruusit ja matkustajat vaipuivat polvilleen rukoillen pyhimyksiä avukseen.
Hetkisen kuluttua kuultiin laivan sivulta airojen kolinaa ja muudan ääni huusi: "Hoi, hyvät miehet, heittäkää meille nuora keulasta!"
Ei kukaan vastannut eikä totellut kehoitusta. Luotsi meni kapteenin luo sanoen hänelle, että jos miehet haluavat antaa hänelle kirjeitä kotiin vietäviksi, ei niitä pidä ottaa vastaan, ellei hän halua laivansa tuhoutumista ja kaikkien ihmisten joutumista perikatoon.
Samassa hyppäsi muudan mies laidan yli kannelle. "Olisitte todellakin voineet heittää minulle köydenpätkän, hyvät ystävät", sanoi hän tullessaan. "Missä kapteeni on?"
"Täällä", vastasi kapteeni vapisten kuin haavan lehti. Vieras oli päivettynyt merimies, jolla oli päässään karvalakki ja yllään purjekangasvaatteet. Hänellä oli kirjeitä kädessään.
"Mitä haluatte?" kysyi kapteeni vihdoinkin.
"Niin, sanokaa se meille, hi, hi", jatkoi Schriften.
"Mitä, oletteko te täällä, luotsi", sanoi mies. "Olen ollut siinä luulossa, että olette kuollut jo aikoja sitten."
"Hi, hi", nauroi Schriften kääntyen pois.
"Katsokaahan, kapteeni, asia on niin, että olemme harhailleet täällä kauan myrskyssä ja haluaisimme lähettää nyt kotiin muutamia kirjeitä. Luulen melkein, ettemme milloinkaan pääse tämän niemen läheisyydestä."
"En voi ottaa niitä vastaan!" huusi kapteeni.
"Ettekö? Tuntuu kummalliselta, että kaikki laivat kieltäytyvät ottamasta vastaan kirjeitämme. Kylläpä te olette töykeitä. Merimiesten pitäisi aina auttaa tovereitaan, erittäinkin sellaisia, jotka ovat joutuneet johonkin onnettomuuteen. Jumala tietää, että haluaisimme mielellämme palata kotiin, ja olisihan se jonkunlainen lohdutus omaisillemme, että he edes saisivat kuulla meistä jotakin."
"En voi ottaa vastaan kirjeitänne missään tapauksessa. Suojelkoot pyhimykset meitä!" vastasi kapteeni.
"Olemme olleet kauan matkalla", sanoi merimies pudistaen päätään.
"Kuinka kauan?" kysyi kapteeni tietämättä oikein, mitä sanoisi.
"Emme voi sanoa sitä niin tarkalleen. Almanakkamme putosi mereen ja astemittarimme on hävinnyt. Emme voi milloinkaan enää sanoa, missä oikeastaan olemme, koska emme voi määrätä auringon korkeutta."
"Näyttäkää minulle noita kirjeitänne", sanoi Filip ojentaen kätensä.
"Niihin ei saa kukaan koskea!" huudahti Schriften.
"Siirtykää syrjään, roisto!" vastasi Filip. "Kuka uskaltaa vastustaa minua?"
"Kirottua, kirottua, kirottua!" huusi Schriften juosten edestakaisin kannella ja purskahtaen hurjaan nauruun.
"Älkää koskeko kirjeihin", sanoi kapteenikin vapisten.
Filip ei vastannut, vaan ojensi kätensä ottaakseen ne.
"Täällä on kirje toiselta perämieheltämme hänen Amsterdamissa asuvalle vaimolleen", sanoi mies. "Rouva asuu Woserlaiturin luona."
"Woserlaituri on jo aikoja sitten hävinnyt, hyvä mies. Sen paikalla on nyt suuri telakka", vastasi Filip.
"Mahdotonta", sanoi mies. "Mutta tässä on toinen poosulta hänen vanhalle isälleen, joka asuu vanhan torin varrella."
"Vanhaa toria ei ole enää olemassa ja sillä paikalla on nyt kirkko."
"Kummallista! Mutta tässä on kirje minulta itseltäni morsiamelleni, Vrov Kretserille. Siinä on rahaa sisällä, että hän voi ostaa itselleen koristeen."
Filip pudisti päätään. "Muistan, että muudan sen niminen vanha rouva haudattiin noin kolmekymmentä vuotta sitten."
"Älkää nyt puhuko mahdottomuuksia, sillä poistuessani hänen luotaan oli hän nuori ja terve. Tässä on kirje Shetz & Kumppanille, jotka omistavat laivan."
"Sellaista kauppahuonetta ei ole enää olemassakaan", vastasi Filip.
"Myönnän kuulleeni puhuttavan siitä."
"Mahdotonta! Teette pilkkaa minusta. Tässä on kirje kapteenilta hänen pojalleen —"
"Antakaa minulle se!" huudahti Filip nykäisten kirjeen miehen kädestä. Hän aikoi avata sen, mutta Schriften sieppasi sen hänen kädestään heittäen sen mereen.
"Käytöksenne on todellakin kaunista ollaksenne vanha laivatoverini", huomautti merimies. Schriften ei vastannut, vaan heitti muutkin Filipin syrjään panemat kirjeet samaa tietä.
Vieras merimies purskahti itkuun kavuten jälleen laivan laidalle. "Käytöksenne on kovaa ja vihamielistä", huomautti hän. "Voi koittaa sellainenkin aika, jolloin tekin haluaisitte lähettää tietoja omaisillenne." Sanottuaan sen katosi hän näkyvistä ja muutamien minuuttien kuluttua kuultiin, miten vene poistui laivan läheisyydestä.
"Pyhä Antonius", huudahti kapteeni, "olen niin peloissani ja kummissani, etten todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä. Kokki, tuokaa taskumattini tänne."
Kokki toi pullon ja sittenkuin kapteeni oli tyhjentänyt sen kokonaan, sanoi hän: "Mihin meidän nyt pitää ryhtyä?"
"Minä sanon sen teille", huudahti Schriften mennen hänen luokseen. "Tuolla miehellä on hallussaan eräs amuletti. Ottakaa se häneltä ja heittäkää se mereen, niin laivanne pelastuu; muussa tapauksessa se painuu pohjaan miehineen päivineen."
"Niin, hän on oikeassa!" huusivat merimiehet.
"Hullut, uskotteko todellakin tuon roiston puheita?" vastasi Filip. "Ettekö huomanneet, että äskeinen merimies tunsi hänet sanoen häntä laivatoverikseen? Hänen oleskelemisensa laivassa se juuri tuottaakin onnettomuutta kaikille."
"Aivan niin!" huusivat merimiehet. "Matruusi sanoi häntä laivatoverikseen."
"Erehdytte nyt suuresti!" huusi Schriften. "Hän on syyllinen kaikkeen. Riistäkää häneltä hänen taikakalunsa."
"Niin, tehkäämme se!" huusivat matruusit hyökäten Filipiä kohti, joka perääntyi kapteenin luo.
"Mielettömät, tiedättekö, mitä teillä on mielessä? Hallussani olevassa kotelossa on palanen pyhästä rististä. Heittäkää se mereen, jos uskallatte ja sielunne joutuvat iankaikkiseen kadotukseen." Filip otti kalleutensa esille näyttäen sitä kapteenille.
"Ei, ei, miehet", sanoi kapteeni hieman tyynnyttyään, "sellainen ei käy mitenkään päinsä. Suojelkoot pyhimykset meitä!"
Merimiehet eivät kumminkaan rauhoittuneet. Toiset halusivat heittää Schriftenin ja toiset taasen Filipin mereen. Vihdoin julisti kapteeni päätöksen. Hän määräsi, että pieni vene oli laskettava vesille Schriftenille ja Filipille, joiden hän käski laskeutua siihen. Matruusit hyväksyivät tämän tuomion, joka tyydytti molempia puolueita. Filip ei vastustanut ollenkaan, mutta Schriften huusi ja potki, kunnes hän vihdoin väkisin laskettiin veneeseen, jossa hän vapisten istuutui perätuhdolle Filipin ruvetessa soutamaan venettä kummituslaivaan päin.
XXXXI.
Parin minuutin kuluttua eivät he enää sakeassa sumussa voineet erottaa entistä laivaansa. Kummituslaiva oli vielä näkyvissä, mutta paljon kauempana kuin ennen. Filip souti reippaasti sitä kohti, mutta matka näytti vain pitenevän. Hän keskeytti silloin hetkiseksi levähtääkseen hieman, jolloin Schriften sanoi:
"Vaikka soutaisitte elämänne loppuun asti, ette saavuttaisi tuota laivaa, Filip Vanderdecken, koska se on mahdotonta. Miksi ette heitä minua mereen jälleen? Vene kevenisi silloin ja teidän olisi helpompi soutaa, hi, hi."
"Heitin teidät mereen raivostuttuani siitä, että koetitte varastaa minulta kalleuteni", vastasi Filip.
"Koetinhan tänäänkin taivuttaa muita ryöstämään sen teiltä."
"Niin todellakin teitte. Mutta nyt olen varma siitä, että olette yhtä onneton kuin minäkin. Seuraatte kaikissa teoissanne saamianne määräyksiä, kuten minäkin. Miten ja miksi, en voi sanoa, mutta me olemme molemmat jollakin tavoin yhteydessä tähän kalleuteen; jos vaivojeni tulos riippuu kalleuden säilyttämisestä, riippuu teille uskotun tehtävän tulos sen anastamisesta, koska siten voisitte tehdä tyhjiksi aikeeni. Tässä asiassa toimimme toisiamme vastaan ja te olette kaikessa, mikä on jollakin tavoin ollut yhteydessä tehtävääni, ollut katkerin viholliseni. Mutta, Schriften, en ole unhottanut enkä milloinkaan tule unhottamaan, että annoitte Amine-raukalleni ystävällisen neuvon ja ennustitte hänelle kohtalon, jonka uhriksi hän joutuisi, ellei hän noudattaisi neuvoanne. Muistan, ettette ollut hänen vihollisensa, vaikka olittekin ja vieläkin olette minun. Hänen vuokseen annan teille anteeksi ja lupaan, etten koetakaan tehdä teille pahaa."
"Annatte siis anteeksi vihollisellenne, Filip Vanderdecken?" kysyi Schriften surullisesti. "Tunnustan, ettei teillä ole pahempaa vihamiestä."
"Annan kaikesta sielustani ja mielestäni!" vastasi Filip.
"Silloin olette voittanut minut, Filip Vanderdecken. Olette nyt tehnyt minut ystäväksenne ja toivomuksenne ovat toteutumaisillaan. Halusitte kerran tietää, kuka olen ja nyt kerron sen teille. Sittenkuin isänne uhmaten kaikkivaltiaan tahtoa oli tappanut minut, suotiin hänelle mahdollisuus, että hänet poikansa ansioitten perusteella armahdetaan. Minäkin vetosin, mutta minä halusin kostaa, ja minun sallittiin jäädä maailmaan vastustamaan teidän aikeitanne. Niin kauan kuin olisimme vihollisia, ette onnistuisi tehtävässänne, mutta sittenkuin olisitte käytännössä toteuttanut kristityn pyhimmän velvollisuuden, nimittäin antanut anteeksi vihollisellenne, silloin voisitte täyttää tehtävänne. Olette antanut anteeksi minulle ja molempien meidän tehtävämme on nyt lopussa."
Schriftenin puhuessa katsoi Filip koko ajan häneen. Luotsi ojensi hänelle lopuksi kätensä, jota hän puristi. Samassa haihtui luotsi kuin ilmaan ja Filip oli yksinään veneessä.
"Laupias Jumala, kiitän sinua!" sanoi hän. "Tehtäväni on nyt lopussa ja minä voin jälleen tavata Aminen."
Hän alkoi nyt jälleen soutaa kummituslaivaa kohti huomaten lähestyvänsä sitä melko nopeasti. Vihdoin hän veti airot veneeseen ja kiipesi sen kannelle.
Laivan miehistö kokoutui hänen ympärilleen.
"Missä on kapteeninne? Haluan puhutella häntä."
"Kenen saan ilmoittaa, herra?" kysyi muudan, nähtävästi ensimmäinen perämies.
"Kenenkö?" toisti Filip. "Sanokaa hänelle, että hänen poikansa, Filip
Vanderdecken, haluaa puhutella häntä."
Kuultuaan tämän vastauksen purskahtivat miehet nauruun ja perämies huomautti hymyillen:
"Erehdyitte varmaankin. Tarkoititte kai: hänen isänsä?"
"Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa hänen poikansa", vastasi Filip.
"Älkää kiinnittäkö huomiotanne harmaaseen tukkaani."
"Hyvä herra, tuolta hän näkyy tulevankin", sanoi perämies mennen sivulle ja viitaten kapteenille.
"Oletteko Vanderdecken, tämän laivan kapteeni?"
"Olen", vastasi toinen.
"Ette luultavasti tunne minua. Mutta miten voisittekaan? Näitte minut viimeksi kolmivuotiaana, mutta ehkä muistatte vaimollenne antamanne kirjeen?"
"Kyllä!" huudahti kapteeni. "Mutta kuka olettekaan?"
"Vuodet eivät ole merkinneet teitä, mutta me maailmassa eläjät ja erittäinkin sellaiset, joilla on suruja ja huolia, vanhenemme vuosien kuluessa. Olen poikanne, Filip Vanderdecken, ja olen nyt täyttänyt toivomuksenne. Ojennan nyt teille vaaroja ja onnettomuuksia täynnä olleen elämäni jälkeen pyhäinjäännöksen, jota halusitte suudella."
Filip otti kalleutensa esille ojentaen sen isälleen. Kapteeni säpsähti, vaipui polvilleen kannelle ja purskahti itkuun.
"Poikani, poikani!" huudahti hän sitten nousten ja heittäytyen Filipin syliin. "Silmäni ovat auenneet ja Jumala ainoastaan tietää, kuinka kauan ne ovat olleet suljettuina." Käsikkäin he menivät peräkannelle laidan viereen kokoutuneen miehistön luota.
"Poikani, jalomielinen poikani, anna minun polvistua katuvaisena ja kiitollisena, ennenkuin hajoamme tuhaksi. Poikani, jalo poikani, ota vastaan isän kiitokset!" huudahti Vanderdecken.
Itkien ilon ja katumuksen kyyneliä kääntyi hän sitten nöyrästi sen olennon puoleen, jota hän kerran oli niin kauheasti uhmannut.
Vanhempi Vanderdecken polvistui ja Filip seurasi hänen esimerkkiään. Syleillen toisiaan toisella käsivarrellaan kohottivat he toisen taivasta kohti ja rukoilivat.
Filip otti nyt kalleutensa viimeisen kerran esille ojentaen sen isälleen, joka kohotti katseensa taivasta kohti ja suuteli pyhää tunnuskuvaa. Ja hänen tehdessään niin hajosivat kummituslaivan raa'at ja purjeet tuhaksi, joka liehuen ilmassa putosi veteen. Mastot, kokkapuu ja kaikki muutkin kannella olevat esineet murenivat atoomeiksi ja hävisivät.
Vanderdecken suuteli kalleutta toisen kerran ja häviäminen jatkui. Raskaat rautatykit upposivat kannen läpi mereen, laivan miehet, jotka olivat katselleet kohtausta, kuivuivat luurangoiksi, jotka samoin kuin vaatteetkin hajosivat ja murenivat tomuksi eikä laivan kannella nähty nyt enää muita eläviä olentoja kuin isä ja poika.
Kun Vanderdecken suuteli pyhää tunnuskuvaa kolmannen kerran, erosivat lankut toisistaan, kansi vaipui hitaasti mereen ja vain rungon jäännökset kelluivat enää vedenpinnalla. Isä ja poika, toinen nuori ja voimakas, toinen vanha ja raihnainen, vajosivat hitaasti tummansiniseen syvyyteen polvistuneessa asennossaan, syleillen toisiaan ja kohottaen toisen kätensä taivasta kohti, jolle hetkiseksi ilmestyi leimuava risti.
Taivaalle kokoontuneet pilvet siirtyivät nyt syrjään ajatuksen nopeudella, aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältään ja kimaltelevat aallot näyttivät tanssivan ilosta. Kirkuvat kalalokit liitelivät jälleen taivaalla ja arat albatrossit nukkuivat pää siiven alle kätkettynä. Pyöriäiset kiitivät eteenpäin hurjasti hyppien ja lentokalat ja delfiinit ponnahtelivat ilmaan laineiden harjoilta. Koko luonto hymyili kuin se olisi iloinnut siitä, että lumous oli haihtunut ikuisiksi ajoiksi ja riemuinnut, ettei Lentävää Hollantilaista enää ollut olemassa.
End of Project Gutenberg's Lentävä hollantilainen, by Frederick Marryat