Amine auttoi Filipiä aseiden kantamisessa, otti sitten kynttilän ja poistui. Heti kun Filip jäi yksikseen, avasi hän ikkunan ja katsoi ulos, mutta siellä ei näkynyt ristinsieluakaan eikä hän kuullut hiiskahdustakaan, vaikka hän jännittikin korviaan. Kuu oli juuri nousemaisillaan ja vihdoinkin kuuli Filip hiljaista kuiskailemista alhaalta. Kun hän katsoi ikkunasta, näki hän pimeydestä huolimatta neljä miestä oven edustalla. Hän hiipi toiseen huoneeseen Aminen luokse, joka laittoi ampumatarpeita kuntoon.
"He seisovat nyt oven edustalla neuvottelemassa. Voitte katsella heitä nyt vaaratta. Olen tavallaan iloinen heidän tulostaan, koska teidän ei nyt enää tarvitse epäillä sanojani."
Amine katsoi ikkunasta ja laski sitten kätensä Filipin käsivarrelle.
"Suokaa minulle anteeksi epäröimiseni. Nyt en pelkää muuta kuin että isä tulee liian pian kotiin, jolloin he saavat hänet kiinni."
Sittenkuin rosvot olivat tarkastaneet oven ja huomanneet sen liian vahvaksi murrettavaksi, turvautuivat he viekkauteen. He koputtivat, mutta kun heidän uudistettuunkaan jyrinäänsä ei vastattu, pistivät he lyhyen neuvottelun jälkeen pyssyn suun avaimen reikään ja laukaisivat. Lukko irtautui silloin, mutta rautatangot, joilla ovi myös oli suljettu, kestivät vielä.
Filip ei halunnut, vaikka hänellä olisi ollutkin siihen kieltämätön oikeus, ampua roistoja, ennenkuin he aloittivat hyökkäyksen. Nyt ojensi hän kuitenkin pyssynsä sen miehen päätä kohti, joka oli lähimpänä ovea. Hän oli tähdännyt tarkasti, sillä mies kaatui kuolleena maahan ja muut vetäytyivät peloissaan takaisin. Pari sekuntia myöhemmin vihelsi pistoolin luoti Filipin pään ohi vahingoittamatta häntä ollenkaan, koska Amine vetäisi hänet juuri silloin taaksepäin.
"Älkää suotta paljastako itseänne, Filip", sanoi hän hiljaa.
"Hän sanoi minua Filipiksi", ajatteli Filip, mutta ei sanonut mitään.
"Nyt ne odottavat, että tulisitte ikkunaan jälleen", sanoi Amine. "Ottakaa nyt tuo toinen pyssy ja menkää eteiseen. Jos lukko on irtautunut, voivat he ehkä pistää kätensä reiästä ja irroittaa salvat. On parasta, että menette sinne, sillä he luulevat teidän olevan muualla. Lataan pyssyn sillä aikaa uudestaan."
"Aivan niin", myönsi Filip mennen eteiseen. Hän huomasikin heti sinne tultuaan, että muudan rosvoista oli kuin olikin pistänyt kätensä reiästä ja koetti nyt nostaa ylimmäistä salpaa paikoiltaan.
Filip aikoi juuri laukaista, kun ulkona olevat toiset roistot ampua paukauttivat monta kertaa.
"Amine on paljastanut itsensä", ajatteli hän, "ja on ehkä haavoittunut."
Kostonhimossaan laukaisi hän kumminkin ensin latingin mieheen ja kiiruhti sitten yläkertaan saadakseen selville, miten Aminen oli käynyt. Mutta tyttö ei ollutkaan ikkunassa, jolloin hän hyökkäsi toiseen huoneeseen ja näki Aminen huolellisesti lataavan pyssyä.
"Jumalani, miten säikähdinkään, Amine! Kun he ampuivat, luulin teidän näyttäytyneen ikkunassa."
"En minä sentään niin tyhmä ole. Ajattelin kumminkin, että he vastaavat tuleenne, kun ammutte oven läpi, ja luulin teidän mahdollisesti haavoittuvan. Senvuoksi menin ikkunan viereen ja näytin siitä heille kepin nokkaan sitomiani isäni vaatteita. Nuo toiset, jotka odottivat, ampuivat silloin heti."
"Ah, kuka olisi voinut uskoa, että niin kaunis tyttö voi olla niin rohkea!" huudahti Filip.
"Eivätkö sitten muut kuin rumat voi olla rohkeita?" kysyi Amine hymyillen.
"En tarkoittanut sitä, Amine. Mutta nyt tuhlaan kallista aikaa. Minun pitää mennä ovelle jälleen. Antakaa minulle tuo pyssy ja ladatkaa tämä taasen."
Filip hiipi portaita alas, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, kuuli hän Pootsin äänen ulkoa. Aminekin oli kuullut sen ja riensi heti Filipin rinnalle ladattu pistooli kummassakin kädessään.
"Älkää olko peloissanne, Amine", hän sanoi aukaisten salvat.
"Roistoja on enää vain kaksi ja isänne pelastuu varmasti."
Ovi aukeni ja Filip hyökkäsi pihalle pyssyineen. Hän näki herra Pootsin makaavan maassa noiden molempien miesten välissä, joista toinen kohotti juuri puukkoansa työntääkseen sen lääkärin ruumiiseen, kun luoti lävisti hänen päänsä. Viimeinen roisto hyökkäsi nyt Filipin kimppuun ja syntyi kova kamppailu, joka kumminkin loppui pian senvuoksi että Amine tuli lähemmäksi ja ampui luodin miehen ruumiin läpi.
Filip kantoi Pootsin, joka oli aivan suunniltaan pelosta, rakennukseen kuin lapsen. Jonkun ajan kuluttua tyyntyi hän kumminkin hieman.
"Tyttäreni!" hän huusi. "Tyttäreni — missä hän on?"
"Täällä, isäni. Olen pelastettu."
"Ah, lapseni on siis vahingoittumaton!" hän sanoi aukaisten silmänsä ja tuijottaen eteensä. "Mutta entä rahani — missä ne ovat?"
"Ne on myöskin pelastettu, isäni, kiitos tämän nuorukaisen, jota olet kohdellut niin huonosti."
"Mitä tarkoitat? Ah, nythän minä näenkin, että täällä on Filip Vanderdecken! Hän on velkaa minulle kolme ja puoli guldenia ja lääkepullon. Hänkö on pelastanut sinut ja rahani?"
"Niin ja voidakseen tehdä sen pani hän oman henkensä alttiiksi."
"Vai niin; no siinä tapauksessa annan hänelle koko velan anteeksi, mutta lääkepullon voi hän kyllä antaa takaisin. Anna minulle hieman vettä."
Filip oli mennyt jälleen ulos. Kaksi roistoista oli kuollut, kolmas oli viimeisillään ja neljännestä vuoti verta kovasti, mutta hän ei vastannut mitään, kun Filip puhutteli häntä. Filip otti heidän aseensa ja meni sisälle, missä Poots oli nyt jo melkein tointunut.
"Kiitän teitä, Filip Vanderdecken. Olette pelastanut rakkaan lapseni ja rahani, joita ei olekaan kuin muutamia kolikoita, sillä olen hyvin köyhä. Toivon, että eläisitte kauan ja tulisitte onnelliseksi."
Nyt muistuivat isän kirje ja vala, jonka hän oli vannonut, ensimmäisen kerran Filipin mieleen roistojen tapaamisen jälkeen ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Kauan ja onnellisena", hän toisti. "Ei suinkaan", mumisi hän pudistaen tahtomattaan päätään.
"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille", sanoi Amine.
"Niin, se on kyllä totta", myönsi vanha Poots, "mutta olemme köyhiä, hyvin köyhiä. Puhuin rahoistani, koska minulla on niitä niin vähän, etten voi luopua ainoastakaan kolikosta, mutta teidän ei tarvitse kuitenkaan maksaa minulle noita kolmea ja puolta guldenia, sillä niistä voin minä nyt ainakin luopua."
"Miksi luopuisitte niistä, herra Poots? Minähän lupasin maksaa ne teille ja kuten tiedätte, pidän aina sanani. Minulla on tuhansia guldeneja enkä tiedä, mitä niillä teen."
"Onko teillä tuhansia guldeneja?" huudahti Poots. "Laskette vain leikkiä enkä usko teitä."
"Toistan vielä kerran teille, Amine, että minulla on tuhansia guldeneja. Tiedätte, etten voi valehdella teille."
"Uskoin sen heti, kun sanoitte sen isälleni", vastasi Amine.
"Mutta kun teillä on niin paljon, Vanderdecken, ja minä olen niin köyhä, niin —"
Mutta Amine laski kätensä isän huulille ja lause keskeytyi.
"Isä", sanoi hän, "on jo aika, että menemme nukkumaan. Filip, teidänkin pitää mennä kotiinne yöksi."
"Ei, enkä aio nukkuakaan", vastasi Filip. "Mutta te molemmat voitte kyllä pelkäämättä mennä vuoteisiinne. Aion seisoa vahdissa koko yön tuolla ulkopuolella. Antakaa minulle vain kynttilä, niin poistun. Hyvää yötä, herra Poots. Hyvää yötä, Amine."
"Hyvää yötä", vastasi Amine, "ja hyvin paljon kiitoksia."
"Tuhansittain guldeneja", mumisi, vanhus Filipin mennessä portaita alas.
V.
Filip Vanderdecken istuutui kynnykselle, siveli tukan pois otsaltaan, jota hän antoi sitten tuulen vilvoittaa. Viimeisten päiväin järkyttävät tapaukset olivat tehneet hänet levottomaksi ja hämmensivät hänen ajatuksiaan. Hän tunsi kaipaavansa lepoa, mutta hän tiesi, ettei hänelle tultaisi sellaista suomaan. Hän tunsi olevansa surullinen, mutta ei onneton, ja hän suhtautui tyynesti tulevaisuuteen.
"Kohtaloni ja velvollisuuteni ovat sellaiset, että minun pitää uhrata elämäni pelastaakseni isäni. Olen vannonut valani, jonka taivas itse on vastaanottanut." Sitten palasivat hänen ajatuksensa takaisin Amineen. Hän ihaili tytön rohkeutta ja kauneutta, ja kun hän katseli kuuta, joka nyt oli korkealla taivaalla, kysyi hän itseltään, liittyisikö tytön kohtalo hänen kohtaloonsa.
"Estääkö valani minua rakastumasta Amineen?" kysyi hän itseltään. "Ei suinkaan, koska merimiehet, jotka tekevät matkoja Intiaan, ovat aina monta kuukautta maissa. Minun pitää isääni hakea suurilta valtameriltä, mutta luultavasti saan palata takaisin montakin kertaa onnistumatta yrityksessäni. Onko minun kumminkin pakko olla hakematta lohtua rakastavalta naiselta? Teenkö oikein koettaessani voittaa hänen rakkautensa, jonka vertaista syvyydessä ja uskollisuudessa ei luullakseni ole usein tavattavissakaan? Voinko pyytää häntä yhtymään mieheen, jonka elämä tulee olemaan niin epävarmaa? Mutta eikö kaikkein merimiesten elämä ole sellaista, kun he uhmaavat aaltoja tuuman paksuinen lauta itsensä ja kuoleman välissä? Minuthan on sitäpaitsi vihitty erääseen tehtävään enkä niin ollen voi kuolla, ennenkuin se on suoritettu. Mutta milloin se tapahtuu ja kuinka tämä kaikki loppuu? Vastako kuolemassa? Toivoisin olevani levollisempi, että paremmin voisin miettiä, mitä minun pitäisi tehdä."
Filip istui sellaisissa ajatuksissa päivän koittoon asti, jolloin hänen valppautensa laimeni ja hän nukahti.
Hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olalleen. Hän säpsähti ja tarttui pistooliinsa, mutta huomasikin silloin Aminen edessään.
"Tuo oli siis tarkoitettu minulle", sanoi Amine hymyillen, toistaen
Filipin sanat edelliseltä illalta.
"Teillekö, Amine? Kyllä, suojellakseni teitä vieläkin kerran, jos se vain osoittautuu tarpeelliseksi."
"Olen siitä aivan varma. Olette ollut äärettömän ystävällinen, kun olette valvonut vielä koko yönkin sellaisten ponnistusten jälkeen. Nyt on kumminkin jo valoisa päivä. Tulkaa nyt sisälle levähtämään."
"Kiitoksia, mutta minua ei nukuta enää ollenkaan. Täällä on paljon tekemistä. Meidän pitää ilmoittaa pormestarille tapahtuma ja ruumiit saavat olla paikoillaan, kunnes asia on tutkittu. Lähteekö isänne sinne, Amine, vai pitääkö minun mennä?"
"Isälleni sopii se paremmin, koska hän asuu talossa. Jääkää te vain tänne ja ellette haluakaan nukkua, pitää teidän kuitenkin nauttia joitakin virvokkeita. Menen ilmoittamaan päätöksemme isälleni. Hän on jo syönyt aamiaisensa."
Amine haki hänet pihalle ja hän oli heti valmis lähtemään likimmäisen kylän pormestarin luo.
Sittenkuin lääkäri oli poistunut, pyysi Amine Filipiä tulemaan sisään juomaan kahvia, joka oli niin harvinainen juoma siihen aikaan, ettei Filip ollenkaan ollut osannut otaksuakaan sellaista olevan tuon itaran herra Pootsin talossa, mutta vanhus ei voinut olla ilman sitä, koska hän oli nuoruudessaan tottunut siihen.
Filip, joka ei ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin, ei kursastellut ryhtyessään ruokiin käsiksi. Amine istuutui häntä vastapäätä ja katsoi vaitiollen hänen aterioimistaan.
"Amine", sanoi Filip vihdoinkin, "vahtiessani yöllä oli minulla tarpeeksi aikaa ajattelemiseen. Saanko puhua peittelemättä?"
"Kyllä. Olen nimittäin varma, ettette halua sanoa mitään sellaista, mikä voi loukata neidon korvia."
"Olette oikeassa, Amine. Olen ajatellut teitä ja isäänne. Ette voi enää jäädä asuinaan tähän erillään olevaan taloon."
"Niin, tämä on kyllä minunkin mielestäni liian kaukana muista asunnoista, kun otetaan huomioon hänen ja minun turvallisuuteni, mutta tehän tunnette hänet, hän pitää yksinäisyydestä, vuokra ei ole korkea ja hän on levoton rahojensa vuoksi."
"Ihminen, joka on levoton rahojensa vuoksi, vieköön ne varmaan talteen, sillä täällä ne ovat aina vaarassa. Kuulkaahan nyt, Amine, taloni on muiden talojen keskellä, ja ne suojelevat keskinäisesti toisiaan. Olen nyt aikeissa poistua siitä ehkä ikuisiksi ajoiksi. Aion nimittäin purjehtia ensimmäisessä parhaassa laivassa Intiaan."
"Intiaanko? Mutta miksi? Sanoittehan eilen omistavanne tuhansia guldeneja."
"Niin omistankin, mutta minun pitää sittenkin lähteä, Amine, sillä velvollisuuteni kutsuu minua. Älkää kyselkö minulta enempää, vaan kuunnelkaa ehdotustani. Isänne saa muuttaa asumaan talooni minun poissaoloajakseni. Hän tekee minulle palveluksen silloin pitäessään huolta siitä ja teidän pitää taivuttaa hänet muuttoon. Hän voi myös vartioida rahojani. En tarvitse niitä nyt tällä haavaa enkä voi ottaa niitä mukaanikaan."
"Isälleni ei voida uskoa vieraiden ihmisten rahoja."
"Miksi kokoaa isänne rahaa, Amine? Hän ei voi kuitenkaan ottaa niitä mukaansa kuollessaan. Hän kokoaa niitä varmaankin teille ja silloinhan ovat minunkin rahani varmassa tallessa."
"Antakaa ne minun taakseni, niin silloin ne kyllä säilyvät. Mutta miksi pitää teidän matkustaa pois ja panna elämänne vaaralle alttiiksi, kun olette niin rikas?"
"Älkää kyselkö sitä minulta, Amine. Se on minun pojanvelvollisuuteni.
Enempää en nyt missään tapauksessa voi ilmaista."
"Koska se on velvollisuutenne, en halua sitä kyselläkään. En tahtonut sitä tietääkään naisellisesta uteliaisuudesta, vaan parempi tunne pakotti minut tekemään tuon kysymyksen, vannon sen teille."
"Millainen tunne, Amine?"
"Tuskin tiedän sitä itsekään, ehkä jonkunlainen hyvien tunteiden yhtymä, nimittäin kiitollisuuden, kunnioituksen, luottamuksen ja suopeuden. Eivätkö ne jo riitä?"
"Kyllä, Amine. Näin lyhyen tuttavuuden jälkeen voidaan sellaista pitää jo suurena voittona. Mutta minä tunnen vielä muutakin teitä kohtaan. Jos kumminkin tunteenne minua kohtaan ovat sellaiset kuin sanotte, niin tehkää minulle jo tänään sellainen palvelus, että taivutatte isänne muuttamaan tästä talosta heti minun kotiini."
"Missä aiotte sitten itse asua?"
"Ellei isänne suostu ottamaan minua täysihoitolaiseksi tuoksi lyhyeksi ajaksi, haen asunnon jostakin muualta. Mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, suostun maksamaan hänelle kunnollisesti siitä — tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään taloon noiksi muutamiksi päiviksi."
"Mitäpä vastaansanomista minulla olisi? Tämä asuntomme ei ole tavallinen ja te tarjoatte meille suojaa. Tekisimme hirmuisen väärin ja olisimme äärettömän kiittämättömiä, jos karkoittaisimme teidät omasta kodistanne."
"No taivuttakaa hänet sitten muuttoon, Amine. En halua mitään vuokraa, vaan pitäisin sitä jonkunlaisena suosionosoituksena itselleni, sillä matkustan hyvin levotonna täältä, ellen tiedä teidän olevan turvassa. Lupaatteko sen minulle?"
"Lupaan teille, että käytän kaiken vaikutusvaltani, ja voin sanoa teille jo edeltäpäin, että se kyllä tapahtuu, sillä tunnen voimani. Tässä on käteni sen vahvistukseksi. Oletteko nyt tyytyväinen?"
Filip tarttui tuohon hänelle ojennettuun pieneen käteen, mutta ei voinutkaan hillitä enää tunteitaan, vaan suuteli sitä. Hän katsoi samalla Amineen, suuttuiko Amine hänen rohkeudestaan. Tytön tummien silmien katse oli kohdistunut häneen, kuten edellisenäkin iltana, jolloin hän päästi Filipin sisään, ja hän näytti nytkin haluavan lukea Filipin ajatukset, mutta ei vetänyt kuitenkaan kättään pois.
"Voitte luottaa minuun, Amine", sanoi Filip ja suuteli kättä vieläkin kerran.
"Toivon sitä — uskon sen — niin, olen aivan varma siitä", vastasi
Amine.
Filip päästi hänen kätensä irti ja Amine palasi paikoilleen, jossa hän istui hetkisen hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Filip vaikeni myös, sillä hänelläkin oli omat mietteensä.
"Muistaakseni", aloitti Amine vihdoinkin, "kuulin isäni sanovan äitiänne hyvin köyhäksi. Hän kertoi, että äitinne oli hieman sekapäinen, ja mainitsi samalla, että talossanne on muudan huone, jota ei ole avattu pitkiin aikoihin."
"Niin, se on ollutkin lukittuna eiliseen asti."
"Sieltäkö löysitte nuo rahanne? Eikö äitinne sitten tiennytkään mitään niiden olemassaolosta?"
"Kyllä, koska hän puhui niistä minulle kuolinvuoteellaan."
"Hänellä oli varmaankin sitten hyvin pätevät syyt tuon huoneen lukossapitämiseen."
"Niin olikin."
"Millaiset, nuo syyt olivat, Filip?" kysyi Amine vienolla ja hiljaisella äänellä.
"En voi ilmaista niitä, saatte tyytyä siihen kun sanon, että hän pelkäsi muudatta näkyä."
"Millaista näkyä?"
"Hän kertoi isäni näyttäytyneen hänelle siellä."
"Uskotteko sen, Filip?"
"En epäile ollenkaan, Amine, mutta en voi vastata enää useampiin kysymyksiin. Nyt on huoneen ovi auki eikä kenenkään tarvitse pelätä, että hän näyttäytyy jälleen."
"En sitä pelkääkään", vastasi Amine vakavasti, "mutta eikö päätöksenne lähteä merelle johdu jotenkin tuosta seikasta?"
"Voin empimättä tunnustaa teille, että se aiheutuu juuri siitä, mutta nyt pyydän teitä, ettette kyselisi minulta enempää. Olen pahoillani, mutta velvollisuuteni kieltää minua puhumasta muuta."
"Olitte niin innokas saamaan takaisin tuon pyhäinjäännöksen, Filip", sanoi Amine hetkisen kuluttua, "että luulen senkin varmasti yhtyvän jollakin tavoin tuohon salaisuuteen, vai mitä?"
"Vastaan nyt viimeisen kerran kysymykseenne, Amine. Niin, se kuuluu siihen hyvin läheisesti, mutta älkää kyselkö minulta nyt enempää."
"Olette niin muissa ajatuksissa, Filip, ettette ymmärrä minun osoittavan vain teille kohteliaisuutta tiedustellessani asioitanne."
"Kyllä minä ymmärrän ja olenkin teille hyvin kiitollinen siitä. Suokaa minulle anteeksi ja muistakaa, ettei salaisuus ole omani, minusta ainakin tuntuu siltä. Jumala tietää minun toivovan, etten olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, sillä se on särkenyt kaikki elämäni toiveet."
Kun Filip katsoi ylös, huomasi hän Aminen katseen kohdistuneen häneen.
"Haluaisitte mielellänne lukea ajatukseni, Amine, ja tutustua salaisuuteeni, vai mitä?"
"Ajatuksenne tahtoisin kyllä tietää, mutta en salaisuuttanne, vaikka olenkin pahoillani, että se painaa mieltänne niin raskaasti. Se on varmaankin hirmuinen, koska se voi lannistaa niin rohkeankin luonnon kuin teidän."
"Mistä olette saanut rohkeutenne?" kysyi Filip puhuakseen jostakin muusta.
"Olosuhteet tekevät ihmisistä joko rohkeita tahi pelkureita. Sellaiset, jotka ovat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin, eivät pelkää niitä."
"Missä olette ollut alttiina sellaisille, Amine?"
"En täällä, vaan maassa, jossa synnyin."
"Ettekö halua kertoa minulle elämänne tarinaa, Amine? Voin hyvin säilyttää salaisuuden, jos vain käskette."
"Olette sen jo minulle todistanutkin aivan vasten tahtoani", vastasi Amine hymyillen, "mutta teillä on oikeus tietää jotakin hänestä, jonka hengen olette pelastanut. Kun isäni poikasena matkusti muutamassa kauppalaivassa, ottivat maurit hänet vangiksi ja myivät hänet omassa maassaan orjaksi eräälle lääkärille. Kun isäntä huomasi, että orjalla oli terävä järki, otti hän pojan apulaisekseen ja juuri tuon miehen johdolla oppikin sitten isäni kaiken taitonsa. Hän oli muutamien vuosien kuluttua aivan yhtä taitava kuin hänen opettajansakin. Mutta tehän tiedätte isäni itaruuden, jota ei voida salata, hän halusi rikastua ja kääntyi muhamedin uskoon, jolloin hän pääsi vapaaksi ja voi ruveta harjoittamaan ammattiaan omaan laskuunsa. Hän otti vaimokseen arabialaisen naisen, muutaman orjantyttären, jonka hän oli parantanut, ja asettui asumaan siihen maahan. Minä synnyin, isäni kokosi rikkauksia ja tuli hyvin kuuluisaksi, mutta kun erään päällikön poika kuoli hänen hoidossaan, ruvettiin häntä syyttämään. Hänet julistettiin lainsuojattomaksi, mutta hän onnistui pakenemaan menettäen kuitenkin koko omaisuutensa. Äitini ja minä seurasimme häntä. Hän pakeni beduiinien turviin ja oli sitten heidän luonaan muutamia vuosia. Siellä totuin nopeihin marsseihin, hurjiin hyökkäyksiin, tappioihin ja pakoon, ja usein näin murhiakin. Mutta kun beduiinit eivät maksaneet isälleni tarpeeksi ja kun hän kuuli päällikön kuolleen, palasi hän Kairoon ja rupesi jälleen harjoittamaan ammattiaan. Hän kokosi taasen paljon rahaa, mutta saikin sitten ajoissa kuulla, että uusi päällikkö himoitsee niitä. Hän otti osan omaisuudestaan mukaansa ja pakeni muutamassa pienessä laivassa Espanjaan. Hän ei ole kumminkaan saanut pitää rahojaan milloinkaan pitkää aikaa, sillä hänet on aina ryövätty. Nyt on hän taasen näiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olemme asuneet täällä, koonnut jotakin. Emme olleet kuin vuoden Middleburgissa ja sitten muutimme tänne. Sellainen on elämäni tarina, Filip."
"Kuuluuko isänne vieläkin muhamedin uskokuntaan?"
"En tiedä. Hän ei luullakseni kuulu mihinkään, sillä hän ei ole opettanut minua milloinkaan. Hänen kultansa on hänen jumalansa."
"Entä teidän?"
"Sanon jumalakseni häntä, joka on luonut tämän kauniin maailman — luonnon jumalaa — nimittäkäämme häntä nyt miten vain. Minulla on sellainen tunne, Filip, mutta haluaisin tietää hieman enemmänkin. On olemassa niin paljon erilaisia uskontoja, jotka kaikki luullakseni kuitenkin vievät taivaaseen. Tehän olette kristitty, Filip; onkohan se ainoa oikea uskonto, jokainen sanoo omaa uskoaan oikeaksi, uskokoonpa hän sitten mitä tahansa."
"Kristinusko on ainoa oikea, Amine. Kunpa vain uskaltaisin paljastaa kaikki pätevät todistukseni, niin —"
"— en enää epäilisi. Niinkö? Mutta eikö teidän velvollisuutenne ole ilmaista noita todistuksia? Oletteko juhlallisesti vannonut, ettette milloinkaan puhu niistä?"
"En, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, etten saa tehdä sitä. Nyt kuulen ääniä. Isänne on varmaankin palannut viranomaisten kanssa ja minun täytyy mennä heitä vastaan."
Filip meni alakertaan, mutta Amine jäi paikoilleen ja katsoi hänen jälkeensä.
"Onko mahdollista", sanoi hän sivellen kädellään otsaansa, "että se voi syntyä näin äkkiä? Niin se kumminkin on. Tunnen, että mieluummin ja'an surun, jonka hän salaa minulta, vaarat, jotka uhkaavat häntä, niin, itse kuolemankin hänen kuin rauhallisen elämän ja onnen jonkun toisen kanssa. Ja kummallista olisikin, ellen joutuisi sitä tekemäänkin. Illalla muuttaa isäni hänen taloonsa. Rupean heti laittamaan tavaroita kuntoon."
Viranomaiset kirjoittivat muistiin Filipin ja herra Pootsin selitykset, ruumiit tarkastettiin ja huomattiin, että ainakin pari heistä oli hyvin tunnettuja maankiertäjiä. Sitten vietiin raadot pois ja Filip ja herra Poots saivat mennä jälleen Aminen luo. Amine kertoi nyt isälleen Filipin suunnitelman ja Poots suostui siihen, pääasiallisesti senvuoksi, ettei hänen tarvinnut maksaa vuokraa. He tilasivat vaunut ja samana iltapäivänä vietiin huonekalut, lääkkeet ja suurin osa muustakin irtaimesta uuteen asuntoon. Vasta sitten kuin oli pimeä, nostettiin lääkärin raskas rahakirstu vaunuihin ja Filip istuutui sen viereen suojelemaan sitä. Amine käveli sivulla isänsä kanssa. Oli jo myöhä ilta, kun kaikki saatiin sellaiseen järjestykseen, että voitiin mennä nukkumaan.
VI.
"Tämä huone on siis ollut suljettuna niin kauan", sanoi Amine itsekseen, kun hän seuraavana aamuna paljon ennen Filipin heräämistä meni sinne. Hän katsoi tarkkaavaisesti huonekaluja, ja linnunhäkit vetivät heti hänen huomionsa puoleensa. "Pienet linturaukat!" hän sanoi. "Täällä näyttäytyi siis hänen isänsä hänen äidilleen. Ei — mutta Filiphän sanoo omaavansa todistuksia, että asia on niin. Ja miksi ei isä olisi voinut näyttäytyä? Jos Filip olisi kuollut, iloitsisin saadessani puhutella hänen henkeään, sillä olisihan sekin edes jotakin. Mutta mitä nyt sanonkaan, minähän ilmaisen salaisuuteni! Pöytä on kaadettu ja näyttää aivan siltä kuin se olisi tapahtunut pelosta. Ompelukorin sisällys on lentänyt sinne tänne, tietysti naisellisesta säikähdyksestä. Sen on kyllä rottakin voinut saada aikaan, mutta ajatuksessa, ettei kukaan ihminen ole käynyt täällä vuosikausiin, on kuitenkin jotakin juhlallista. En ihmettele ollenkaan Filipin tunnetta, että joku hirmuinen salaisuus on yhteydessä tämän huoneen kanssa. Mutta se ei saa kuitenkaan enää jatkua. Tahdon ottaa huoneen heti käytäntöön."
Amine, joka oli jo vuosikausia hoitanut isänsä taloutta toimittaen kaikki emännän tehtävät, alkoi heti puhdistaa huonekaluja. Hän pyyhki pois hämähäkin seitit ja vuosien kuluessa kerääntyneen paksun tomukerroksen, kantoi häkit pois, siirsi sohvan ja pöydän nurkasta huoneen keskelle, ja kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, näytti huone melko siistiltä ja kodikkaalta auringon paistaessa sisään avonaisesta ikkunasta.
Hän ymmärsi täydellisesti, että ne esineet, jotka olivat tehneet niin voimakkaan vaikutuksen Filipiin, oli vietävä pois. Päätettyään lujasti voittaa hänet omakseen oli tietysti luonnollista, että hän tahtoi tehdä kaikkensa rauhoittaakseen Filipiä. Filip oli jättänyt avaimet lattialle, ja Amine avasi nyt kaapit, puhdisti ovien ruudut ja kirkasti hopeakannuja, kun hänen isänsä tuli huoneeseen.
"Laupias taivas!" huudahti herra Poots. "Ovatko ne kaikki hopeaa? Silloin on kai sekin totta, että hän omistaa monta tuhatta guldenia, mutta missä ne ovat?"
"Älkää välittäkö siitä, isä. Omat rahanne ovat nyt turvassa, ja siitä saatte kiittää Filip Vanderdeckeniä."
"Aivan niin, mutta nyt hän rupeaa asumaan luonamme ja hän syö paljon.
Hänen pitää maksaa runsaasti, koska hänellä on niin paljon rahaa."
Amine hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut mitään.
"Olen utelias tietämään, missä hän säilyttää rahojaan", sanoi Poots. "Muistaakseni sanoi hän lähtevänsä merelle ensimmäisessä sopivassa laivassa. Kuka pitää huolta hänen rahoistaan hänen poissaollessaan?"
"Minä, isä", vastasi Amine.
"Ah, vai niin? No sen me kyllä varomme, etteivät ne häviä. Laivahan voi joutua haaksirikkoon."
"Sinulla ei ole mitään tekemistä siinä asiassa, isä. Varjele sinä vain omaa kultaasi."
Hän pani hopea-astiat takaisin kaappeihin, lukitsi ovet ja otti avaimet mukaansa mennessään valmistamaan aamiaista. Vanhus jäi huoneeseen ja katsoa tuijotti noihin lasiovien takana oleviin kallisarvoisiin esineihin. Hänen silmänsä olivat kuin naulattuina niihin, ja hän mumisi alituisesti: "Kaikki tuo on siis hopeaa."
Kun Filip tuli alakertaan, hämmästyi hän ja tunsi olevansa kiitollinen huoneessa tapahtuneesta muutoksesta. Hän käsitti heti, kuka sen oli saanut aikaan. Amine toi nyt aamiaisen sisään ja vaikka he eivät puhuneetkaan, sanoivat heidän silmänsä sitä enemmän. Istuutuessaan pöytään näyttikin Filip paljon iloisemmalta ja rauhallisemmalta.
"Herra Poots", sanoi hän lopetettuaan, "aion antaa taloni haltuunne ja toivon teidän viihtyvän täällä. Puhun tyttärenne kanssa kaikista tarpeellisista korjauksista ennen lähtöäni."
"Aiotte siis poistua luotamme, herra Filip, lähteäksenne merelle. Vieraiden maiden katseleminen mahtaneekin tuntua paljon mukavammalta kuin oleskeleminen täällä kotona. Milloin aiotte matkustaa?"
"Lähden Amsterdamiin tänä iltana sopimaan matkastani, mutta luullakseni tulen vielä takaisin ennen laivaanmenoani."
"Vai tulette te vielä takaisinkin. Niin, teidänhän täytyy pitää huolta rahoistanne ja muustakin omaisuudestanne. Laskekaa rahanne ja uskokaa ne sitten meidän haltuumme. Missä niitä säilytetään, herra Vanderdecken?"
"Ilmoitan sen kyllä tyttärellenne ennen lähtöäni. Viimeistään kolmen viikon kuluttua voitte odottaa minua takaisin."
"Isä", sanoi Amine, "lupasit mennä katsomaan pormestarin lapsia.
Sinun pitää lähteä nyt."
"Menenkin heti, mutta haluan ensin kuulla herra Filipin toivomukset.
Hänellä on varmaankin paljon sanottavaa minulle ennen lähtöään."
Filip ei voinut olla hymyilemättä muistellessaan, mitä oli tapahtunut silloin kun hän oli ensimmäisen kerran kutsunut herra Pootsin kotiinsa, vaikka nuo muistot herättivät surullisiakin tunteita.
Amine ymmärtäen Filipin mielen toi nyt isänsä hatun, ja herra Poots, joka ei milloinkaan vastustanut tytärtään, lähti, vaikkakin vastahakoisesti.
"Aiotteko todellakin matkustaa niin pian?" kysyi Amine Filipiltä palattuaan huoneeseen.
"Kyllä, Amine, mutta toivon voivani käväistä kotonani ennen lopullista lähtöäni. Ilmoitan teille kuitenkin määräykseni nyt siltä varalta, ettei se kävisikään päinsä. Saanko avaimet?"
Filip aukaisi kaapin alimmaisen osaston ja rahakirstun.
"Tuossa, Amine, ovat rahani. Meidän ei tarvitse laskea niitä, kuten isänne ehdotti. Huomaatte muutenkin minun olleen oikeassa sanoessani omistavani tuhansittain guldeneja. Nyt ne eivät ole minulle miksikään hyödyksi, mutta jos joskus palaan, ostan niillä laivan. Tuleva kohtaloni on minulle aivan tuntematon."
"Mutta ellette palaakaan, mitä sitten?" kysyi Amine vakavasti.
"Siinä tapauksessa saatte ne omaksenne samoin kuin talonkin irtaimistoineen."
"Teillähän on sukulaisia, vai kuinka?"
"Vain rikas eno. Hän auttoi meitä hyvin vähän ollessamme köyhiä eikä hänellä ole lapsiakaan. En ole velkaa hänelle penniäkään eikä hän ole minkään tarpeessa. Maailmassa ei ole muita kuin te, joka on herättänyt minussa myötätuntoa. Toivon, että suhtautuisitte minuun kuin veljeen. Tulen aina pitämään teistä kuin rakkaasta sisaresta."
Amine ei vastannut. Filip otti muutamia guldeneja matkarahoiksi samasta pussista, joka oli ennenkin ollut auki, sulki sitten kaapin ja antoi avaimet Aminelle. Hän aikoi juuri sanoa tytölle jotakin, kun oveen koputettiin ja isä Seysen astui huoneeseen.
"Jumala olkoon kanssanne, poikani, ja teidänkin, lapseni, jota en ole ennen nähnytkään. Otaksun, että olette herra Pootsin tytär."
Amine taivutti päätään vastaukseksi.
"Huomaan, että olette nyt ottanut huoneen käytäntöön, Filip. Olen sitäpaitsi kuullut kaikki eiliset tapahtumatkin. Haluan puhella hetkisen kanssanne, Filip, ja pyydän senvuoksi tätä nuorta neitiä poistumaan niin kauaksi."
Amine meni ja pappi istuutui sohvaan pyytäen Filipiä istuutumaan viereensä. Hän tiedusteli Filipiltä salaisuutta, mutta Filip ei kertonut hänelle sen enempää kuin Aminellekaan. Filip sanoi hänelle aikovansa lähteä merelle ilmoittaen samalla lahjoittaneensa siltä varalta, ettei hän enää palaisikaan, omaisuutensa Aminelle ja tämän isälle. Varojensa suuruutta hän ei kuitenkaan määritellyt. Pappi kysyi sitten häneltä, onko Poots vääräuskoinen, kuten huhut kertovat, jolloin Filip kertoi hänelle sen vähän, minkä hän tiesi, pyytäen samalla, että pappi opettaisi Aminea, joka jo kauan aikaa oli halunnut saada tietoja niistä asioista. Isä Seysen oli siihen hyvin halukas, koska hän selvästi huomasi, millaiset Filipin tunteet Aminea kohtaan olivat. Herra Pootsin tulo keskeytti heidän keskustelunsa, joka oli kestänytkin melkein pari tuntia. Kun lääkäri näki papin, poistui hän heti huoneesta. Filip huusi silloin Aminen sisään ja pyydettyään Aminelta sellaista palvelusta, että Amine ottaisi papin vastaan niin usein kuin suinkin, siunasi tuo kunnon vanhus heidät molemmat.
"Annoitteko hänelle rahaa, Filip?" kysyi Poots isä Seysenin mentyä.
"En", vastasi Filip. "Olen pahoillani, etten tullut sitä ajatelleeksi."
"Ei, ei, parempi oli, ettette antanut hänelle mitään, sillä rahat ovat arvokkaampia kuin hänen vastalahjansa. Hän ei saa tulla tänne enää."
"Miksi ei, isä", kysyi Amine, "jos herra Filip vain tahtoo? Tämähän on hänen talonsa."
"No siinä tapauksessa kyllä, että herra Filip haluaa, mutta hänhän matkustaa pois."
"Entä sitten? Isä Seysen on tervetullut tänne muutenkin. Hänhän voi tulla puhuttelemaan minua."
"Sinuako, lapseni? Jos hän tulee, en anna hänelle penniäkään, ja silloin lopettaa hän pian käyntinsä."
Filip ei saanut enää tilaisuutta keskustella Aminen kanssa eikä hänellä ollut Aminelle mitään sanottavaakaan. Tunnin kuluttua sanoi Filip jäähyväiset hänelle hänen isänsä läsnäollessa. Poots ei halunnut poistua hetkeksikään heidän luotaan, koska hän vieläkin toivoi, että Filip uskoisi hänelle osankaan noista rahoista, jotka hän jättää kotiinsa.
Parin päivän kuluttua saapui Filip Amsterdamiin ja sai kuulla tiedusteltuaan asianomaisista paikoista, ettei Intiaan lähde ainoatakaan laivaa moneen kuukauteen. Hollantilais-itäintialainen yhtiö oli jo kauan ollut olemassa ja kaikki yksityinen kauppa oli loppunut. Yhtiön laivat lähtivät matkalle ainoastaan sellaiseen vuodenaikaan, jolloin luultiin niiden parhaiten pääsevän Hyväntoivonniemen ympäri. Erään niistä laivoista, joiden oli määrä lähteä seuraavalla kerralla, nimi oli "Ter-Schelling", muudan kolmimastoinen, jota parhaillaan ruvettiin laittamaan kuntoon.
Filip meni kapteenin luokse ja ilmoitti tälle haluavansa ruveta merimieheksi. Kapteeni mieltyi Filipiin heti ja kun Filip vielä selityksensä lisäksi, ettei hän halua mitään palkkaa, lupasi maksaa oppirahojakin, pestasi kapteeni hänet toiseksi perämiehekseen luvaten ilmoittaa hänelle ajoissa, milloin laiva on valmis lähtemään. Uskollisena lupaukselleen palasi Filip Aminen luo, jonka kanssa hän siis sai olla vielä kerran yhdessä.
Sivuutamme nyt pari kuukautta, joiden kuluessa herra Poots hoiti virkaansa ja oli niin harvoin kotona, että nuoret ystävämme saivat olla hyvin paljon kahden kesken. Amine vastasi Filipin kuumaan rakkauteen yhtä tulisesti. He aivan jumaloivat toisiaan. Ja kukapa voikaan olla miellyttävämpi kuin rohkea ja lempeä Amine? Kun Filip joskus ajatteli synkkää tulevaisuuttaan, karkoitti Aminen hymy aina hänen surunsa, ja kun Filip katsoi hänen silmiinsä, unhotti hän heti kaikki vaivansa.
Amine ei salannut ollenkaan tunteitaan, vaan paljasti ne epäröimättä. Kun Filip antoi hänelle suukkosen, vastasi hän siihen, ja koska hän oli jaloluontoinen ja luottavainen, tiesi hän onnensa johtuvan vain Filipin rakkaudesta. Eräänä päivänä huomasi isä Seysen, joka oli ahkerasti opettanut Aminea, Filipin kiertävän kätensä tytön vyötäreille.
"Lapseni", sanoi hän, "olen jo jonkun aikaa seurannut käyttäytymistänne tarkkaavaisesti eikä se miellytä minua ollenkaan. Vaikka aikoisittekin mennä naimisiin hänen kanssaan, Filip, kuten luulen, on tuollainen vaarallista. Minun on pakko vihkiä teidät."
Filip suuttui.
"Olenko sittenkin saanut teistä väärän käsityksen, poikani?" jatkoi pappi, vakavasti.
"Ette, hyvä isä, mutta pyydän teitä poistumaan nyt. Tulkaa takaisin huomenna, niin kaikki on silloin selvillä. Mutta ennen sitä pitää minun keskustella Aminen kanssa."
Pappi poistui ja nuoret olivat jälleen kahden. Väri tuli ja meni Aminen poskissa ja hänen sydämensä sykki kovasti, sillä hän tunsi koko elämänsä onnen olevan kysymyksessä.
"Pappi on oikeassa", sanoi Filip istuutuen hänen viereensä. "Tätä ei saa jatkua enää pitempää aikaa. Antaisin paljonkin, jos aina voisin olla luonasi, mutta kova kohtaloni ei sitä salli. Tiedät minun rakastavan maatakin, jolla kävelet, mutta en sittenkään voi pyytää sinua vaimokseni enkä osalliseksi onnettomuuteeni."
"Aion sanoa sinulle ajatukseni suoraan, Filip", sanoi Amine. "Sanot rakastavasi minua. En tiedä, miten miehet rakastavat, mutta tiedän kuitenkin omat tunteeni. Olisit hyvin itsekäs ja töykeä, jos hylkäisit minut nyt, sillä silloin kuolisin. Sanot, että sinun on pakko matkustaa tuon onnettoman salaisuutesi vuoksi. Ehkä sinun pitääkin, mutta enkö voi tulla kanssasi?"
"Kuolemaanko, Amine?"
"Niin, sillä kuolemahan vapauttaa ihmisen kaikista vaivoista. En pelkää kuolemaa, vaan sitä, että menetän sinut. Eikö sitten elämäsi olekaan hänen kädessään, joka on luonut kaiken? Mistä tiedät niin varmasti, että sinun pitää kuolla? Jos sinut, kuten sanot, on määrätty tuollaisen mainehikkaan työn suorittajaksi, ei sinun tarvitse olla suurestikaan peloissasi, että kuolet, ennenkuin olet tehnyt tuon työn. Toivoisin, että tuntisin salaisuutesi, Filip, sillä naisen neuvokkuus voisi ehkä olla sinulle suureksi hyödyksi. Mutta vaikka se ei voisikaan auttaa sinua, niin eikö se soisi sinulle lohtua ja rauhaa, että jakaisit sekä ilon että surun hänen kanssaan, jota sanot rakastavasi niin suuresti?"
"Amine, kalleimpani, syvä rakkautenihan minut juuri paneekin epäröimään. Kuinka iloinen olisinkaan, jos meidät nyt yhdistettäisiin. En tiedä oikein, mitä minun pitää sanoa tahi tehdä. Jos olisit vaimoni, en voisi salata sinulta mitään, mutta en voi mennä naimisiinkaan kanssasi, ennenkuin tiedät salaisuuteni. No niin, panen onneni alttiiksi ja ilmoitan sen sinulle nyt. Saat itse sitten päättää, mitä teet. Mutta muistakin, että taivas on kuullut valani, jota rikkomaan et saa pyytää minua. Jos sinä kuultuasi kertomukseni haluat mennä naimisiin kanssani, suostun siihen. Tahdon olla onnellinen vähän aikaa, Amine, mutta sinä —"
"Kerro minulle heti tuo salaisuus, Filip!" huudahti Amine kärsimättömästi.
Filip kertoi nyt tarkasti kaiken sen, minkä lukija jo tietää. Amine kuunteli häntä vaitiollen ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan. Filip lopetti toistamalla hänelle vannomansa valan. "Nyt tiedät kaikki", lisäsi hän surullisesti.
"Miten kummallinen kertomus, Filip", vastasi Amine. "Anna minun katsoa tuota pyhäinjäännöstä. Voiko tässä pienessä kapineessa olla niin paljon voimaa — olin vähällä sanoa — onnettomuutta? En ole vielä niin vahva uudessa uskossani kuin sinä ja isä Seysen. En voi oikein uskoa tähän. Mutta jos nyt otaksumme sen todeksi, tahtoisit sinä ilman valaakin täyttää velvollisuutesi. Älä ajattele minusta niin huonoa, että pyydän sinua luopumaan sellaisesta, mikä on oikein. Ei, Filip, lähde sinä vain hakemaan isääsi, ja jos voit ja hän on apusi tarpeessa, niin pelasta hänet. Älä kuitenkaan luule, että voit suoriutua sellaisesta tehtävästä heti. Jos sinut on vihitty siihen, pelastut kaikista vaaroista, kunnes olet toimittanut sen. Saat palata kotiin monta kertaa ja silloin tahdon voimistuttaa ja rohkaista sinua rakkaudellani. Ja jos Jumala kutsuu sinut pois, kätken rakkaan muistosi sydämeeni. Olet antanut ratkaisun minulle, rakas Filip. Olen omasi ikuisesti."
Amine levitti käsivartensa ja Filip painoi hänet rintaansa vasten. Samana iltana pyysi hän herra Pootsilta hänen kättään ja Poots antoi heti suostumuksensa, kun Filip avasi rahakirstun ja näytti hänelle guldeninsa.
Isä Seysen tuli seuraavana aamuna ja sai tuon luvatun vastauksen. Kolme päivää myöhemmin soivat Terneusen kirkon pienet kellot iloisesti ilmoittaen Amine Pootsin ja Filip Vanderdeckenin avioliitosta.
VII.
Myöhään syksyllä heräsi Filip rakkausunestaan (sillä onko maallisen elämän ilo muuta kuin unta?), kun viesti saapui kapteenilta, jonka mukaan hän oli luvannut lähteä. Kummallista kyllä ei Filip naimisiinmenonsa jälkeen ollut juuri ollenkaan ajatellutkaan tulevaa kohtaloaan, minkävuoksi päivät, viikot ja kuukaudet olivatkin kuluneet nopeasti häiritsemättömässä onnessa. Poots oli kyllä pari kertaa kysynyt, milloin Filip matkustaa, mutta Amine, joka ei voinut nähdä pilveäkään rakastamansa miehen otsalla, oli vastannut isälleen niin jyrkästi, että isä oli vaiennut. Hän tiesi liiankin hyvin isän alhaiset vaikutteet. Vanhuksella oli tapana kuluttaa aikaansa kävelemällä edestakaisin vierashuoneessa ja katselemalla kaappeja, joissa hopeakannut nyt loistivat alkuperäisessä kirkkaudessaan.
Eräänä lokakuun aamuna koputettiin ulko-oveen ja Amine meni aukaisemaan.
"Haluaisin mielelläni puhutella Filip Vanderdeckenia", sanoi vieras kuiskaten.
Mies, joka näin puhutteli Aminea, oli laiha hollantilainen merimies, jonka mäyrännahkalakki oli vedetty syvälle silmille. Hänen piirteensä olivat terävät ja vastenmieliset, kasvot hyvin kalpeat, huulet verettömät ja hiukset punertavat. Hänellä oli hieman partaakin, mutta muuten oli melkein mahdotonta sanoa, kuinka vanha hän oli. Hän voi yhtä hyvin olla sairaalloinen nuorukainen kuin laiha, mutta voimakas vanhus.
Kummallisinta kuitenkin tuossa miehessä oli hänen silmänsä, joita hänellä oli vain yksi. Oikea silmä oli nimittäin kiinni ja silmämuna nähtävästi poissa, mutta hänen vasen silmänsä oli verrattuna kasvoihin ja päähän tavattoman suuri. Se oli pullistunut ulos kuopastaan, oli kirkas, kostea ja hyvin vastenmielisen näköinen, koska sen luomissa ei ollut ollenkaan ripsejä. Aminen edessä ei ollut ihminen, jolla oli silmä, vaan silmä, johon oli liittynyt ihminen. Se oli niin tärkeä piirre miehessä, ettei kukaan häntä katsellessaan kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun. Hän oli pieni, mutta hyvin muodostunut, ja hänen käsiensä koosta ja väristä voitiin nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen merimies. Hänen kasvojensa piirteet olivat terävät, mutta hyvin säännölliset ja vaikka hänen käytöksensä olikin mieliestelevää, oli siinä jonkinlaista mahdikkuutta. Hänen olennossaan oli sitäpaitsi jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa.
Pyytäessään vierasta sisään tunsi Amine selkäänsä karmivan, vaikka hän ei voinutkaan selittää syytä siihen.
Filip kummastui suuresti nähdessään vieraan, joka heti huoneeseen tultuaan istuutui sohvaan Filipin viereen Aminen entiselle paikalle sanomatta sanaakaan. Kaikki mennyt muistui nyt hänen mieleensä ja hän tunsi, että hänet nyt kutsuttiin lyhyestä onnestaan vaaroihin ja kärsimyksiin. Häntä hämmästytti erittäinkin se, että hän tunsi äkkinäistä vilua, joka vapisutti hänen koko ruumistaan pienen miehen istuessa hänen viereensä. Veri pakeni hänen poskistaan eikä hän voinut sanoa sanaakaan pariin minuuttiin. Silmäpuoli vieras silmäili ympärilleen ja käänsi vihdoin katseensa Amineen. Vihdoin hän rikkoi hiljaisuuden jonkinlaisella hihittämisellä ja sanoi:
"Filip Vanderdecken, hi, hi, ette suinkaan tunne minua?"
"En", vastasi Filip melko vihaisesti.
Pienellä miehellä oli hyvin kummallinen ääni. Se oli jonkunlaista vaimennettua huutoa, joka kaikui korvissa vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta.
"Nimeni on Schriften ja olen muudan Ter Schellingin luotseista", jatkoi hän. "Olen nyt tullut, hi, hi", hän katsahti terävästi Amineen, "riistämään teidät irti rakkaudesta ja", hän kiinnitti nyt katseensa kaappeihin, "muistakin mukavuuksista." Hän nousi ja polki lattiaa. "Vien teidät nyt pois lujalta maakamaralta, hi, hi, ehkä märkään hautaan. Miten hauskaa!" lisäsi hän nauraen ja katsoen erikoinen ilme kasvoillaan ainoalla silmällään Filipiin.
Filip aikoi ensi työkseen heittää ulos vastenmielisen vieraansa, mutta Amine ymmärtäen hänen ajatuksensa pani käsivartensa ristiin rinnalleen, asettui pienen miehen eteen, katsoi häneen halveksivasti ja sanoi:
"Meidän kaikkien pitää kestää kohtalomme, hyvä mies, ja kuolema korjaa satonsa, elimmepä sitten maalla tahi merellä. Mutta Filip Vanderdecken ei tule milloinkaan niin kalpeaksi kuin te, vaikka hänellä olisikin kuolema silmiensä edessä."
"Niinkö", vastasi Schriften hämmästyen nähtävästi nuoren ja kauniin naisen kylmästä päättäväisyydestä. Hän käänsi sitten katseensa uuninreunustalla olevaan hopeiseen neitsyt Marian kuvaan ja jatkoi: "Huomaan, että olette katolilainen, hi, hi."
"Niin olenkin", vastasi Filip, "mutta mitä se teihin kuuluu? Milloin laiva lähtee?"
"Viikon kuluttua, hi, hi… Todellakin lyhyt aika matkavalmistuksiin ja jäähyväisten sanomiseen, vai mitä?"
"Siinä on enemmänkin kun tarpeeksi", vastasi Filip nousten sohvalta.
"Ilmoittakaa kapteenillenne, että tulen määrättyyn aikaan. Tule,
Amine, emme saa hukata enää ollenkaan aikaa."
"Emme kyllä", vastasi Amine, "mutta velvollisuutemme on osoittaa ensin vieraanvaraisuutta. Herra, saanko tarjota teille joitakin virvokkeita matkanne jälkeen?"
"Tästä päivästä kahdeksan päivän kuluttua", sanoi Schriften Filipille vastaamatta Aminen kysymykseen. Filip nyökäytti päätään ja pieni mies pyörähti kantapäällään, poistui huoneesta ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä.
Amine vaipui takaisin sohvalle. Hän oli kyllä rohkea, mutta tämä ilmoitus, että hänen lyhytaikainen onnensa nyt oli lopussa, oli tullut liian äkkiä. Silmäpuolen lähetin olennossa ja puheessa ilmenevä vahingonilo, jolla hän tahtoi kuin näyttää tietävänsä enemmän kuin muut, hämmensi häntä ja Filipiä ja teki heidät levottomiksi. Amine ei itkenyt, vaikka hän kätkikin kasvonsa käsiinsä Filipin kävellessä horjuen huoneessa sinne tänne. Hänen mieleensä muistui nyt jälleen hetki, jolloin hän löysi kirjeen ompeluksen alta.
He olivat nyt molemmat heränneet nykyisestä onnenunestaan ja heitä värisytti heitä odottava hirveä tulevaisuus. Filip sai kuitenkin takaisin luonnollisen tyyneytensä muutamien minuuttien kuluttua. Hän istuutui puristaen Aminen syliinsä. He eivät puhuneet mitään, sillä he tiesivät liiankin hyvin toistensa ajatukset, vaan koettivat rohkaista luontonsa karaistaakseen sydämensä kestämään pian tapahtuvaa eroa.
Amine rikkoi vihdoinkin hiljaisuuden ja sanoi:
"Lähetti ei ollut varmaankaan kotoisin tästä maailmasta, Filip. Eikö sinusta tuntunut, että hänestä uhoi kuin kuoleman kylmyyttä, kun hän istui vieressäsi? Minä ainakin tunsin sellaista hänen tullessaan sisään."
Filip, joka oli ajatellut samoin kuin Aminekin, mutta ei ollut halunnut säikähdyttää häntä, sanoi hämillään:
"Ei, Amine, kuvittelet vain, koska hän tuli niin äkkiä ja odottamatta ja käyttäytyi niin kummallisesti. Koska hän on raajarikko ja senvuoksi ehkä kadehtii muita ihmisiä, on hänestä tullut pahansuopa ja vahingoniloinen. Häneltä on kielletty kaikki aviollinen onni kokonaan, sillä ei kukaan nainen voi hymyillä tuollaiselle ihmiselle. Hänen sappensa rupesi kiehumaan, kun hän näki niin paljon kauneutta toisen sylissä, ja hän tunsi vahingoniloa saadessaan tuoda perille viestin, jonka hän tiesi tekevän lopun häneltä itseltään kielletyistä nautinnoista. Saat olla aivan varma, rakkaani, ettei se ollut mitään muuta."
"Ja vaikka otaksumiseni olisikin oikea, ei se vaikuta ollenkaan asiaan", vastasi Amine. "Mikään ei voi tehdä asemaasi toivottomammaksi kuin se jo entuudestaan on. Mutta, Filip, nyt kun olen vaimosi, pelkään enemmän kuin puolisoksesi ruvetessani. En ymmärtänyt silloin täydellisesti tämän eron aiheuttamaa katkeruutta. Älä sentään pelkää", jatkoi hän laskien kätensä sydämelleen, "sillä olen valmistunut kaikkeen ja olen ylpeä siitä, että mieheni on valittu niin mainehikkaan työn tekijäksi. Et suinkaan ole erehtynyt kutsumuksestasi, Filip?"
"En, Amine. En ole erehtynyt kutsumuksestani, en rohkeudestani enkä valitsemastani vaimosta", vastasi Filip surullisesti puristaen Aminen syliinsä. "Taivaan tahto on sellainen."
"No tapahtukoon se sitten", sanoi Amine ja nousi. "Nyt ovat ensimmäiset tuskat ohi, Filip, ja tunnenkin jo olevani rohkeampi. Aminesi tietää velvollisuutensa. On kuitenkin hirveää ajatella, ettei ole enää jäljellä muuta kuin viikko."
"Toivon, että se lyhenisi päiväksi, vaikka sekin tuntuisi jo liian pitkältä", vastasi Filip. "Tuo silmäpuoli paholainen tuli liian aikaisin."
"Älä puhu niin, Filip, sillä olen kiitollinen hänelle tästä viikosta, jonka kuluessa saan totuttautua olemaan vailla onneani. Jos tahtoisin vaivata sinua kyynelillä, rukouksilla ja moitteilla, riittäisi kyllä päiväkin, mutta Aminesi tuntee velvollisuutensa paremmin. Voit lähteä kuin ritarit muinoin vaaralliseen seikkailuun, ehkä kuolemaankin, mutta Amine haluaa näyttää rakkautensa sinulle varustamalla sinut aseilla, ja hän voi katsella lähtöäsi täynnä toivoa, että joskus ainakin palaat. Viikko on pitkä aika, Filip, kun se käytetään oikein. Keskustelemme, Filip, ja minä kätken kaikki sanasi rakkaaseen muistooni, sillä poissaollessasi voin ravita niillä lempeäni yksinäisyydessäni. Ei, Filip, kiitän Jumalaa, että meillä on vielä viikko jäljellä."
"Niin teen minäkin, Amine, ja kun oikein ajattelemme, tiesimme tämän jo ennakolta."
"Mutta rakkauteni oli niin voimakas, että unhotin kaiken muun."
"Sen täytyy kuitenkin elää paljaista muistoista poissaollessani."
Amine huokaisi. Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt Pootsin tullessa huoneeseen. Huomattuaan Aminen muuten niin loistavissa kasvoissa tapahtuneen muutoksen huudahti hän:
"Pyhä profeetta, mitä nyt on tapahtunut?"
"Vain se, minkä kaikki tiesimme jo ennakolta", vastasi Filip.
"Matkustan nyt, sillä laiva lähtee viikon kuluttua."
Ukon kasvojen ilme muuttui kummallisen iloiseksi, mutta hän koetti salata tunteitaan Aminen ja hänen miehensä läsnäollessa.
"Olipa se todellakin huono uutinen!"
Kumpikaan ei vastannut, vaan poistuivat huoneesta.
Sivuuttakaamme nyt tämä viikko, joka käytettiin kaikenlaisiin matkavalmistuksiin. Emme voi kertoakaan, kuinka hyvin Amine salasi tunteensa ja kuinka hirveästi häntä kiusasi ajatus, että hänen pitää erota rakkaasta miehestään. Emme osaa kuvailla niitäkään vastakkaisia tunteita, jotka raivosivat Filipin rinnassa. Viikko oli pitkä heille molemmille, vaikka heistä tuntuikin, että aika lensi siivillä. Molemmat tunsivat melkein helpotusta, kun lähtöpäivä vihdoinkin koitti, sillä nyt he voivat paljastaa nuo tunteensa, joita he niin kauan toistensa vuoksi olivat salanneet.
"Filip", sanoi Amine heidän istuessaan vierekkäin ja syleillessään toisiaan, "rauhoitun vasta sitten kuin olet lähtenyt, sillä en unhota, että tämä ilmoitettiin minulle ennen naimisiinmenoani. Lupaa näyttäytyä minulle, jos kuolet. Istun tuossa sohvassa enkä ollenkaan pelkää haamuasi. Ilmoita minulle vain jotenkin, että olet kuollut. Silloin tiedän, ettei minulla ole maailmassa enää mitään, jonka vuoksi minun kannattaisi elää, ja ainoa toivoni tulee sitten vain olemaan, että pian saan muuttaa luoksesi autuaitten asuntoihin, Filip. Lupaa minulle se, Filip."
"Lupaan sinulle sen sellaisella edellytyksellä, että Jumala sen sallii. Mutta, Amine —" hänen huulensa vapisivat, "en voi viipyä täällä enää pitempää aikaa."
Amine katsoi mieheensä tummilla silmillään. Hän ei voinut puhua ja hänen kasvonsa vääntyivät, luonto ei voinut enää vastustaa tätä tunteitten tulvaa ja hän vaipui pyörtyneenä miehensä syliin. Kun Filip aikoi suudella häntä viimeisen kerran, huomasi hän sen.
"Nyt hän ei tunne mitään", sanoi hän laskien hänet sohvalle, "mutta hän herää kyllä tarpeeksi pian suruunsa."
Hän huusi nyt herra Pootsin huoneeseen Aminen avuksi, tarttui hattuunsa, suuteli viimeisen kerran tulisesti vaimonsa otsaa ja kiiruhti pois. Hän katosi näkyvistä paljon ennen Aminen tointumista.
VIII.
Ennenkuin seuraamme Filip Vanderdeckenia tuolle uhkarohkealle matkalle, on tarpeellista, että palautamme lukijan muistiin ne olosuhteet, jotka olivat pakottaneet yritteliäitä hollantilaisia purjehtimaan noihin itäisiin maanosiin, jotka viime aikoina olivat osoittautuneet sellaisiksi pohjattomiksi rikkaudenlähteiksi.
Kun Kaarlo Suuri hallittuaan melkein koko Eurooppaa meni luostariin, jakoi hän valtakuntansa. Ferdinand sai Itävallan ja Filip Espanjan ja Alankomaat. Hollantilaiset olivat suurimmaksi osaksi vääräuskoisia ja senvuoksi Filip lähetti Alban herttuan todistamaan heille, että on parempi antaa polttaa itseään hieman tässä maailmassa kuin kärsiä sellaisia tuskia iankaikkisesti tulevassa elämässä. Tämä aiheutti sodan, joka kesti noin kahdeksan vuotta, ja loppui siten, että Alankomaat julistettiin riippumattomiksi. — Mutta nyt pitää meidän palata hieman takaisin.
Vasco da Gaman löydettyä tien Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri pitivät portugalilaiset yksinoikeutenaan nauttia sen suomia etuja. He puolustivat noita oikeuksiaan tarmokkaasti eikä ainoakaan yksityinen kauppalaiva uskaltanut ajatellakaan vastarintaa, mutta vuonna 1577 lähetettiin amiraali Draken komentama englantilainen laivasto sinne ja toukokuussa vuonna 1580 palasi tämä rohkea merimies takaisin Englantiin tehtyään onnellisen matkan Intiaan. Hän toi suuria rikkauksia tullessaan tehtyään hyvin edullisia sopimuksia Molukkien kuninkaan kanssa. Cavendish ja useat muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja englantilais-itäintialainen yhtiö perustettiin ja hallitus vahvisti sen säännöt jonkun ajan kuluttua.
Hollantilaisten ollessa Espanjan alamaisia hakivat he Lissabonista Idän tavaroita ja levittivät niitä sitten kaikkialle Eurooppaan, mutta tultuaan riippumattomiksi alkoivat he itse varustaa retkikuntia Intiaan. Heillä oli onni mukanaan ja vuonna 1602 perusti hallitus samanlaisen yhtiön kuin englantilaisetkin.
Tämän kertomuksen alkaessa olivat englantilaiset ja hollantilaiset jo purjehtineet enemmän kuin puoli vuosisataa Intian merillä, portugalilaisten menettäessä melkein kaiken vaikutusvaltansa niiden ystävällisten sopimusten vuoksi, joita heidän kilpailijansa olivat tehneet Idän hallitsijoiden kanssa, jotka olivat saaneet kärsiä paljon portugalilaisten itaruudesta ja julmuudesta.
Vaikka hollantilaiset olivatkin suuressa kiitollisuuden velassa englantilaisille heidän avustaan vapaussodan kestäessä, ei heidän kiitollisuutensa näyttänyt kuitenkaan voivan sivuuttaa Hyväntoivonnientä, sillä sen toisella puolen tappelivat englantilaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset keskenään ja anastivat toistensa laivoja väkevämmän oikeudella. Emämaiden väliintulo oli silloin tällöin tarpeen, mutta edellämainittuun aikaan asti oli tämä väliintulo supistunut noottien vaihtoon, sillä oli selvää, että kaikki olivat väärässä.
Vuosi sen jälkeen kuin Cromwell anasti Englannin kruunun, julisti hän Hollannille sodan osaksi senkinvuoksi, että hollantilaiset olivat tappaneet hänen lähettiläänsä. Blake ja Van Tromp kohtasivat toisensa ja taistelut muodostuivat hyvin verisiksi. Kumpainenkin puolue luuli olevansa voitolla, mutta lopullinen rauha solmittiin vasta vuonna 1654, jolloin hollantilaisten oli pakko luvata tervehtiä jokaista englantilaista laivaa avoimella merellä. He suostuivat siihen mielellään, koska se ei maksanut mitään.
Nyt kun tiedämme asioiden tilan, voimme aloittaa uudestaan.
Heti Amsterdamiin tulonsa jälkeen osti Filip lujat ohuet teräsketjut korvatakseen sillä sen ohuen nauhan, josta pyhäinjäännös oli ennen riippunut. Tehtyään sen kiiruhti hän tavaroineen Ter Shellingiin. Hän ei ollut unhottanut rahasummaa, jonka hän oli luvannut maksaa kapteenille siitä, että häntä laivassa kohdeltaisiin oppilaana eikä matruusina. Laiva oli ankkurissa muiden Intiaan lähtevien laivojen joukossa. Kapteeni, jonka nimi oli Kloots, otti hänet ystävällisesti vastaan, näytti hänelle hytin, jossa hän saisi asua, ja laskeutui sitten ruumaan tarkastamaan tavaroiden sijoittamista jättäen Filipin kannelle omiin ajatuksiinsa.
"Tässä laivassa siis", sanoi Filip katsellen sitä, "pitää minun tehdä ensimmäinen yritykseni, joka ehkä on oleva viimeisenikin. Kuinka vähän aavistavatkaan uudet toverini suunnitelmistani! En matkusta uteliaisuudesta enkä ansaitakseni rahaa, vaan hakeakseni kuollutta. Mutta voinko kohdata sen vaaratta minulle itselleni ja muille, joiden kanssa purjehdin? Voin tuskin uskoa sitä, sillä en suinkaan saata yhtyä häneen muuten kuin kuolemassa. Merimiehet ovat taikauskoisia ja jos he tietäisivät hirveät suunnitelmani, eivät he varmastikaan huolisi minua mukaansa. Taivas yksin voi ratkaista tämän arvoituksen eikä minulla ole muuta neuvoa kuin olla kestävä."
Sitten muistui Amine hänen mieleensä ja hän seisoi kauan paikoillaan vaipuneena ajatuksiinsa.
"Eiköhän olisi jo parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi vihdoin joku lempeästi ja Filip heräsi säpsähtäen unelmistaan.
Puhuja oli Hillebrant, ensimmäinen perämies. Hän oli pienehkö, mutta solakka kolmikymmenvuotias mies. Hänellä oli kauniit kasvot, pellavanvärinen tukka ja siniset silmät, ja vaikka hän ei ollutkaan merimiehen näköinen, ymmärsi hän ammattinsa salaisuudet paremmin kuin moni muu.
"Kiitoksia", vastasi Filip. "Unhotin todellakin, missä olen. Hyvää yötä ja paljon kiitoksia."
Ter Schelling oli rikattu fregatiksi ja sen kantavuus oli neljäsataa tonnia. Sen pohja oli melkein lattea ja laidat lähenivät vesirajan yläpuolella niin paljon toisiaan, ettei ylimmäinen kansi ollut puoleksikaan niin leveä kuin ruuma. Koska kaikki laivat olivat asestetut, ei kannella ollut mitään lastia, vaan kummallakin laidalla oli kuusi tykkiä. Niiden portit olivat pienet ja pitkulaiset, ja keula- ja peräkansi olivat paljon korkeammalla muuta laivaa. Keulakannella oli ranapalkkien takana toinen pieni kansi, jota sanottiin kanssin katoksi. Puolikannella oli hytti, joka kohosi paljon veden pintaa korkeammalle. Kokkapuu oli tavattoman korkea ja oli enemmän neljännen maston näköinen, semminkin kun siinä oli pari purjeraakaa. Puolikannen ja lautakäytävien syvennyksiin oli kiinnitetty aseita, jollaisia ei enää käytetä, mutta joita silloin sanottiin hakapyssyiksi ja joilla voitiin ampua kaikkiin suuntiin. Mesaanimaston takana oleva purje oli kiinnitetty purjevarpaan. Tämän kuvauksen jälkeen tarvinnee meidän tuskin lisätä, että laivan omituinen rakenne lisäsi melkoisesti pitkän matkan aiheuttamia vaaroja, vaikka se siten rikattuna voikin purjehtia melkoista vauhtia hyvässä myötätuulessa. Tuollaiset laivat ovat kuitenkin huonoja hankatuulessa purjehtijoita ja jos tuuli sattuu painamaan ne lähelle rantaa, ovat ne melkein aina mennyttä kalua. Ter Schellingin miehistöön kuuluivat kapteeni, kaksi perämiestä, kaksi luotsia ja viisiviidettä matruusia. Hytin alla oleva kajuutta oli varattu ylitarkastajalle, joka ei ollut tullut vielä laivaan. Suuren kannen kajuutta oli taasen tarkoitettu kapteenille ja perämiehille, jotka muodostivatkin laivan koko päällystön.
Kun Filip heräsi seuraavana aamuna, olivat märssypurjeet jo ylhäällä ja ankkuria nostettiin. Muutamat toiset laivat suuntasivat jo kulkunsa merelle pullistunein purjein. Ilma oli kaunis ja Filip tunsi olevansa hyvin virkeä.
Kapteeni Kloots seisoi hytin katolla ja katseli kaupunkiin päin pienellä kiikarilla. Hänellä oli päässään ketunnahkalakki, jonka alta näkyi punaisen yömyssyn laitaa. Punaisesta plyyssistä valmistetussa liivissä oli kiiltävät metallinapit, alimmainen takki oli viheriä, mutta päällimmäinen pitempi oli tehty karkeammasta sinisestä kankaasta. Housut olivat mustat, sukat vaaleansiniset ja kengissä oli suuret hopeasoljet. Vyötäreillä oli leveä vyö, joka piti kiinni melkein polviin asti ulottuvaa poimutettua purjekangasesiliinaa. Vyöstä riippui vielä hainnahkainen tuppi, jossa oli suuri leveäteräinen veitsi.
Hänen pituutensa oli sopusoinnussa hänen lihavuuteensa. Kasvot olivat soikeat ja pienet verrattuina muuhun ruumiiseen. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa ja hänen suoran nenänsä nipukka oli tulipunainen viinan ja pienessä äkkiväärässä palavan tupakan vaikutuksesta. Vain silloin kun hän jakoi käskyjään tahi sulloi siihen uutta tupakkaa, otti hän sen hampaistaan.
"Hyvää huomenta, poikani", sanoi kapteeni. "Myöhästymme, koska ei ylitarkastaja suvaitse tulla laivaan. Vene on ollut maissa odottamassa häntä jo tunnin. Joudumme näin ollen viimeiseksi koko laivastosta. Toivon, että yhtiö sallisi meidän purjehtia ilman noita hienoja herroja, joista meillä ei ole muuta kuin vastusta."
"Mitä hänellä on tekemistä laivassa?" kysyi Filip.
"Heidän pitää pitää silmällä lastia ja huolehtia sen myynnistä, ja elleivät he sekautuisi muuhun, ei siitä olisi mitään sanomista. Mutta he tukkivat nenänsä joka paikkaan eivätkä muusta välitä kuin omasta mukavuudestaan. He ovat kuin kuninkaita laivoissamme emmekä me uskalla kohdella heitä huonosti, koska sellainen voisi olla vahingoksi meille seuraavalla kerralla, kun laivaa laitetaan lähtökuntoon. Yhtiö vaatii, että nuo miehet otetaan vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla. Ammumme aina viisi kunnianlaukausta silloin kun he tulevat laivaan."
"Tunnetteko tämän odottamanne herran jo entuudestaan?"
"Ainoastaan kuulopuheista. Eräs tuttu kapteeni, jonka mukana hän ennen on ollut, sanoi häntä hyvin pelkuriksi ja pöyhkeäksi."
"Kunpa hän nyt vain tulisi", sanoi Filip, "sillä haluaisin jo lopultakin lähteä."
"Teillä on varmaankin kummallinen matkustamishalu, poikani. Olen kuullut, että teillä on kaunis koti ja hyvin miellyttävä vaimo."
"Haluan katsella hieman maailmaa. Opittuani merimiesammatin ostan laivan ja kokoan itselleni omaisuuden."
"Niin, merellä voidaan kyllä ansaita omaisuuksia, mutta voidaan niitä siellä menettääkin", vastasi kapteeni. "Jos voisin vaihtaa tämän aivan kauniiseen taloon ja muutamiin tuhansiin guldeneihin, että voisin pitää sen kunnossa, ette näkisi minua enää tällä paikalla. Olen kiertänyt Hyväntoivonniemen kahdesti, mutta kolmas kerta voi olla onnettomampi."
"Onko se niin vaarallinen paikka?"
"Niin vaarallinen kuin miksi merivirrat, kalliot, hiekkamatalikot, myrskyt ja korkea aallokko voivat sen tehdä, ei sen kummempi. Silloinkin kun laiva on ankkurissa niemen tällä puolen olevassa lahdessa, ei sen miehistö voi olla hetkeäkään levollinen pelosta, että kettinki katkeaa ja laiva ajautuu merelle tahi rannikolle villien saaliiksi, ennenkuin ennätetään tehdä mitään sen pelastamiseksi. Mutta sitten kuin niemi on sivuutettu onnellisesti, läikkyvät aallot iloisesti auringonpaisteessa ja voidaan purjehtia viikkokausia pilvettömän taivaan alla myötätuulessa tarvitsematta koskeakaan kuutteihin."
"Mihin satamiin poikkeamme, herra kapteeni?"
"En voi sitä varmasti sanoa. Persian lahden rannalla olevaan Gambruniin kokoutuu kai koko laivasto ensimmäisen kerran. Siellä eroamme. Toiset purjehtivat suoraan Bantamiin Javan saarelle toisten kulkiessa pitkin rannikkoa ja vaihtaessa itselleen kamferttia, gummia, vahaa, kultaa ja norsunluuta. Jos meidät määrätään sinne, pitää teidän olla hyvin varovainen seurustelussanne alkuasukasten kanssa, herra Vanderdecken. He ovat julmia ja viekkaita, ja heidän käyrät veitsensä ovat teräviä ja myrkytettyjä. Minulla on ollut tuimia otteluja englantilaisten ja portugalilaisten kanssa noissa salmissa."
"Mutta mehän olemme nyt solmineet rauhan kaikkien kanssa."
"Niin olemmekin, poikani, mutta sitten kuin olemme sivuuttaneet niemen, emme voi luottaa tuollaisiin asiakirjoihin, jotka on allekirjoitettu kotona. Englantilaiset ahdistavat meitä kovasti, mihin ikinä vain menemmekään. Meidän täytyy pitää heidät aisoissa ja laivastomme onkin luullakseni näin hyvin varustettu senvuoksi, että pelätään vihollisuuksia."
"Kuinka kauan luulette matkamme kestävän?"
"Se riippuu asianhaaroista. Pari vuottakin ehkä, mutta voimme suorittaa sen lyhyemmässäkin ajassa, ellei meitä viivytellä satamissa ja käytetä sotatarkoituksiin."
"Kaksi vuotta", ajatteli Filip. "Kaksi vuotta poissa Aminen luota."
"Ah, poikani, pari vuotta ei ole hyvinkään pitkä aika", sanoi kapteeni Kloots huomatessaan Filipin otsan synkistyvän. "Olin kerran poissa viisi vuotta ja minulle kävi onnettomasti, sillä tullessani kotiin ei minulla ollut mitään, ei laivaakaan. Minut lähetettiin Bengaalin lahden itärannikolla sijaitsevaan Chittagongiin ja laivani oli kolme kuukautta ankkurissa satamassa. Maan päälliköt eivät sallineet minun lähteä, he eivät suostuneet vaihtamaan tavaroitani eivätkä sallineet minun purjehtia muille markkinoille. Olin vienyt ampumavarani maihin, joten en voinut ryhtyä vastarintaankaan. Madot nakersivat laivani pohjan reikiä täyteen ja se vajosi ankkuripaikalleen. He tiesivät sen tapahtuvan ja siten saivat he lastini sellaiseen hintaan kuin he itse halusivat. Muudan toinen laiva toi meidät sitten kotiin. Jos minua olisi silloin kohdeltu rehellisemmin, ei minun olisi pakko lähteä nyt mukaan. Tuloni ovat nyt pienet, sillä yhtiö on kieltänyt kaiken kaupan omaan laskuun. Mutta tuolla hän nyt vihdoinkin tulee! He ovat vetäneet lipun tankoon ja lähteneet matkalle. Herra Hillebrant, katsokaa, että miehet ovat valmiit laukaisemaan tykkinsä ylitarkastajan kunniaksi."
"Mitähän tässä minä rupeaisin tekemään?" kysyi Filip. "Voinko olla jollakin tavoin hyödyksi?"
"Ette paljonkaan, ellemme saa myrskyä, jolloin kaikki käsivarret ovat tarpeen. Teidän pitää ensin katsella ja oppia, mutta ettei aikanne tulisi pitkäksi, saatte kopioida kauniisti yhtiölle jätettävän päiväkirjan ja auttaa minua monella muullakin tavalla heti kun olette tointunut merikivusta, josta useimmat ensi matkan miehet saavat kärsiä. Lääkkeeksi suosittelen kovasti vyötäreillenne sidottua huivia, joka painaa vatsan sisään, ja ryyppyjä, joita saatte kallistaa pullostani milloin vain haluatte. Mutta nyt pitää meidän ottaa vastaan mahtavan yhtiömme virkamies. Herra Hillebrant, käskekää miesten laukaista tykit."
Se tehtiin ja kun savu haihtui, souti vene pitkä lippu viiltäen vettä laivan viereen. Filip katseli uteliaasti ylitarkastajaa, joka jäi veneeseen, kunnes joukko laatikoita, joissa olivat yhtiön nimikirjaimet ja muut merkit, oli nostettu kannelle. Sitten vasta suvaitsi tarkastaja kiivetä laivaan.
Hän oli pieni laiha mies, jonka kasvot olivat kuihtuneet. Hänen päässään oli kullalla koristettu kolmikulmainen hattu ja sen alta riippuivat tuuhean peruukin kiharat hartioille. Hänellä oli punainen samettitakki, jonka reunukset olivat hyvin leveät, ja valkoisiin silkkiliiveihin, jotka ulottuivat melkein polviin asti, oli kirjailtu värikkäitä kukkia. Housut olivat mustaa satiinia ja valkoiset sukat olivat silkkiä. Kun tähän vielä lisätään polvien kohdalla ja kengissä olevat kultasoljet, pitsikalvosimet ja hopeahelainen keppi, voi lukija jo ymmärtää, millainen herra Jacob Janz Van Stroom, tämän kunnioitettavan yhtiön Ter Schellingiin lähettämä ylitarkastaja oli.