Leo Mechelinin elämä

LEO MECHELININ ELÄMÄ

Kuvaillut

TH. REIN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

ALKUSANAT.

Kun Leo Mechelin viime vuoden alussa kuoli, tunnustettiin yleisesti, että Suomi hänessä oli menettänyt parhaita poikiaan, miehen, joka ansaitsee maamme hartaimmat kiitokset siitä, että hän pitkän ja monivaiheisen elämänsä aikana omisti suuren kykynsä, harvinaisen tarmonsa sen hyväksi sekä koettelemuksen päivinä rohkeasti asettui maamme oikeutta puolustamaan. Sellaisen miehen elämäntyö on epäilemättä koko runsaudessaan ja monipuolisuudessaan säilytettävä jälkimaailman muistossa. Saatuani kehotuksen laatia hänen elämänkuvauksensa olen arvellut, ettei minun tulisi siitä kieltäytyä; kuitenkin on tehtävä mielestäni vielä tätä nykyä mahdoton täydellisesti suorittaa, vaan on se uskottava vastaisen historiantutkimuksemme huoleksi. Elämäkerta, joka täydellisesti ja seikkaperäisesti kuvailisi Mechelinin koko elämäntyön, kysyisi liian laajoja esitöitä, voidakseen valmistua minun käytettävänäni olleen lyhyen ajan kuluessa, siihenkään katsomatta että sen erinäiset puolet eivät vielä näy olevan sopivia julkisesti kuvailtaviksi. Ennen kaikkea on Mechelinin elämäntyö meitä vielä liian lähellä, jotta kuvailija voisi siitä saada eheän kuvan ja tajuta koko sen merkityksen.

Olen kuitenkin arvellut, että jo nyt julkaistu vähäisempi elämänkuvaus ei olisi vallan arvoa vailla yleisöllemme, joka siitä saisi ainakin yleiskäsityksen manalle muuttaneen suurmiehen elämästä. Toivoen tämänkin laatuisen lyhytpiirteisen kuvauksen voivan herättää jonkin verran mielenkiintoa ja olevan joksikin hyödyksi olen rohjennut tarjota lukevalle yleisölle tämän vähäisen teoksen, vakuutettuna, että täydellisempi kuvaus on ilmestyvä, kun olot sallivat, ja kun tehtävän ottaa suorittaakseen henkilö, joka on täysin sen tasalla.

Käytettävänäni olleista lähteistä on mainittava, paitsi Mechelinille läheisten henkilöjen antamia tietoja, hänen Valtioarkistossa säilytetty runsas jälkeenjättämiensä paperien kokoelma, jota en kuitenkaan ole ehtinyt täydellisesti tarkastaa. Mieluisa velvollisuuteni on tunnustaa saaneeni ohjausta tohtori, neiti Tekla Hultinin "Nuoressa Suomessa" v. 1899 julkaistusta kirjoitelmasta, joka on sitä arvokkaampi, kun se sisältää Mechelinin itsensä tekijälle antamia tietoja. Rouva Helmi Krohnin aikakauslehti Otavan maaliskuun vihkoon 1913 laatimaa Mechelinin lapsuus- ja nuoruusajan kuvausta olen niinikään voinut käyttää, minkä kiitollisuudella tunnustan.

Helsingissä, syyskuussa 1915.

Th. Rein.

SISÄLLYS.

I luku 1839-1856

Suku ja vanhemmat Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat, koulunkäynti ja kotiopetus. Haminan seuraelämä.

II luku 1856-1864

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

III luku 1864-1874

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja, maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen kirjailijatoiminta.

IV luku 1874-1882

Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä, kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema. Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.

V luku 1882-1890

Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888.
Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä
Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta.
Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.

VI luku 1890-1898

Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.
Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.

VII luku 1898-1903

Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja, kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia laittomuuksia. Maastakarkoitus.

VIII luku 1903-1905

Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä. Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maastakarkoitettujen paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.

IX luku 1905-1908

Toistamiseen hallituksen jäsenenä. Uudistusohjelma. Eduskuntauudistus. Muita hallitustoimenpiteitä. Uuden hallitusmuodon sekä muiden yhteiskunnallisten parannusten ehdotuksia. Taantumus pääsee jälleen valtaan. Ero senaatista.

X luku 1908-1914

Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi. 1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus. Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.

I LUKU.

1839-1856.

Suku ja vanhemmat. Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat. Koulunkäynti ja kotiopetus. Haminan seuraelämä.

Mechelinin suvussa kulkevan perinnäistiedon mukaan on suku kotoisin Mechelnin kaupungista Alankomailta, mutta siirtyi, asuttuaan jonkin aikaa Saksassa ja silloisessa Ruotsin alusmaassa Pommerissa, 1600-luvulla Ruotsiin ottaen alkuperäisen kotipaikkansa muistoksi nimekseen "Mechelinus" tahi "Mechelin". Suvun erään jäsenen, Jacob Mechelinin, kerrotaan asuneen Suomassa, Helsingissä, ja olleen ammatiltaan kauppias. Hänen poikansa Henrik tuli papiksi ja Kuopion pitäjän kappalaiseksi sekä jätti jälkeensä poikia, joista nuorin, Henrik, 1700-luvun ensi vuosikymmeninä raivoavan Isonvihan ja koululaitoksen silloisen rappiotilan johdosta ei päässyt opin tielle, vaan rupesi talonpojaksi. Hänen pojastaan Adamista, joka asettui Juvan pitäjään asumaan, tuli puuseppä, rakennusmestari ja sahankirjuri.

Adam Mechelinin poika Henrik Johan, syntynyt v. 1774; osotti aikaisin lukuhalua, pantiin kouluun, tuli ylioppilaaksi Turussa sekä filosofian maisteriksi ja tohtoriksi, vihittiin papiksi, tuli Kesälahden kappalaiseksi, v. 1818 Viipurin läänin Jaakkiman kirkkoherraksi, Sortavalan rovastikunnan lääninrovastiksi ja kuoli v. 1840. Avioliitossaan Maria Kristina Costianderin kanssa hänellä oli monta lasta, muiden muassa pojat Gustaf Johan ja Henrik Adolf, joka viimeksi mainittu sittemmin toimi Venäjän pääkonsulina Kristianiassa, nimitettiin Suomen senaatin jäseneksi, aateloitiin v. 1886, merkittiin Suomen ritarihuoneen jäsenluetteloon N:o 265:n kohdalle ja kuoli v. 1899. Tyttäristä vanhin oli nimeltään Charlotta. Kirkkoherra H.J. Mechelin oli perin oppinut mies ja pani paljon huolta lastensa kasvatukseen; opettipa hän muun muassa ei ainoastaan pojilleen, vaan Charlotta tyttärelleenkin latinaa, jota tämän mainitaan käyttäneen keskustellessaan veljiensä kanssa, minkä tähden häntä oli tapana nimittää "Latina-Lotaksi". Runojakin hän sepitteli. Avioliitossa kappalaisen, sittemmin rovasti P.F. Brofeldtin kanssa tuli hänestä kirjailija Juhani Ahon isoäiti.

Mainituista veljistä vanhempi, Gustaf Johan, tämän elämäkerran esineen isä, oli syntynyt v. 1807 Kesälahdella ja tuli, Savonlinnan silloisen saksalaisen koulun käytyään, ylioppilaaksi, filosofian maisteriksi ja tohtoriksi Turussa. Hänen sanotaan aikoneen antautua yliopistonopettajan uralle, mutta Turun palon takia luopuneen tästä aikeestaan. Sen sijaan hän tuli Haminan kadettikoulun opettajaksi, saman laitoksen opetuksen tarkastajaksi ja sai valtioneuvoksen arvonimen. Hän oli laajatietoinen mies ja opetti monta ainetta: luonnontieteitä, sielutiedettä, maantietoa, historiaa ja Suomen lainoppia sekä ruotsia, suomea ja venättä. Suomen kielen opetus otettiin kadettikoulussa käytäntöön 1830-luvulla, ja Mechelin antoi ensimäisenä opetusta tässä aineessa, jonka tuntemista pidettiin tarpeellisena vastaisille upseereille heidän joutuessaan tekemisiin kotimaisten sotamiesten kanssa. — Muissa julkisissa oppilaitoksissamme suomen kieli otettiin opetusaineeksi vasta 1840-luvun alussa. — Mechelin kirjoitti myös yleisen kieliopin oppikirjan, joka tarkastettuna painettiin valtion kustannuksella ja otettiin kadettikoulussa käytäntöön valmistuksena varsinkin uusien kielien opiskeluun. Hän oli jonkin verran perehtynyt lääketaitoonkin ja kuuluu muun muassa kerran parantaneen erään sukulaisensa polvivian sähköllä. Soitannollisiakin taipumuksia hänellä oli. Hän oli muuten käytöstavaltaan maailmanmies, vartaloltaan ryhdikäs ja täyteläinen, kuuluupa olleen aika väkeväkin. Kerrankin oli raju härkä, päästyään kuljettajaltaan karkuun, kadettikoulun puistossa hyökännyt Mecheliniä vastaan, mutta hänen onnistui pistämällä sauva härän sarvien väliin kaataa hurja elukka kumoon. — Valtioneuvos G.J. Mechelin kuoli v. 1863.

Hän oli nainut Amanda Gustava Sagulinin, Viipurin pitäjän kruununnimismiehen, sotakomisarius Benjamin Sagulinin ja tämän vaimon Gustava Stålhandsken tyttären. Amanda tytär kasvoi Viipurin kaupungissa ja nautti opetusta sikäläisessä hyväksi tunnetussa saksalaisessa tyttökoulussa. Hän joutui kahdesti naimisiin, ensi kerran Lappeen tuomiokunnan tuomarin G.J. Costianderin, toisen kerran tämän sisarenpojan G.J. Mechelinin kanssa. Hänellä oli ensimäisestä avioliitostaan kaksi poikaa, Robert ja Torsten, joista niinmuodoin tuli hänen jälkimäisen miehensä poikapuolet ja Leo Mechelinin velipuolet. Rouva Amanda Mecheliniä pitivät kaikki, jotka häntä lähemmin tunsivat, varsin älykkäänä naisena. Hän oli sukkelasanainen, kielitaitoinen ja sangen musikaalinen. Asuessaan Turussa leskenä ensimäisen miehensä kuoltua hän antoi soitonopetusta, ja mentyään toisiin naimisiin v. 1837 sekä muutettuaan Haminaan hän otti osaa tämän paikkakunnan soitannollisiin rientoihin. Hän oli erittäin uuttera, piti kotinsa hyvässä kunnossa, mutta toimi sen ohessa kaikenlaisissa yleishyödyllisissä yrityksissä, perusti Haminaan köyhäin lasten koulun ja naisyhdistyksen, joka hankki varattomille työtä.

Tässä avioliitossa syntyi marraskuun 24 p:nä 1839 poika Leopold Henrik Stanislaus, perheen keskuudessa tavallisesti kutsuttu Leoksi, jonka nimen hän myöhemminkin sai lähemmässä toveripiirissään pitää. Perheessä, johon paitsi Leoa kuului hänen neljä täysisisarustaan (kolme sisarta ja veli) sekä molemmat Costiander velipuolet, jotka kumpikin saivat suorittaa kadettikoulun kurssin ja antautua sotilasuralle, vallitsi mitä ystävällisin suhde jäsenten kesken. Hieno sivistys, joka oli saanut leimansa sekä tieteen ja kirjallisuuden että taiteen harrastuksesta, oli ominaista tälle kodille, missä nuoren Leon runsaat luonnonlahjat saivat otollisissa olosuhteissa kehittyä. Puhekielenä käytettiin perheessä enimmäkseen saksaa, kuten vielä siihen aikaan useissa Kaakkois-Suomen sivistyneissä perheissä oli laita. Ruotsiakin sentään puhuttiin Mechelinin perheessä. Eräät tallessa olevat Leo M:n muistiinpanot hänen poikavuosiltaan osottavat hänen jo silloin täydellisesti tainneen sekä saksaa että ruotsia. Mutta sen lisäksi hän nuoruudessaan oppi käytännöllisesti sekä ranskaa äidiltään, joka oli siihen kieleen hyvin perehtynyt, että venättä isältään. Suomen kieli oli siihen aikaan, kuten tunnettua, säätyläisten keskuudessa syrjäytetyssä asemassa, ja lapset oppivat sitä enimmäkseen palvelusväen kanssa puhellessaan. Leokin saavutti siinä nuoruudessaan jonkinlaisen taidon, jota hän sittemmin opetuksen ja opintojen avulla lisäsi, pääsemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin olisi halunnut. Eräässä ylioppilasaikanaan kirjoittamassaan kirjeessä velipuolelleen Torsten Costianderille hän lausuu: valitettavasti minä, kuten tiedät, olen niitä monia onnettomia, jotka osaavat kaikkea muuta paremmin kuin oman maansa kieltä ("als ihre Landessprache").

Perhe, joka Haminassa asui eräässä kadettikoulun kylkirakennuksessa, vietti tavallisesti kesänsä kaupungin lähellä olevassa pienessä Malina nimisessä huvilassa, kauniin järven rannalla ja siimeisen puiston reunassa. Siellä lapset pääsivät viettämään ulkosalla hauskaa elämää maalaisaskareineen ja leikkeineen. Leon varhaisimpia lapsuudenmuistoja sanotaan olleen kaunis valkoinen hevonen, jonka hänen isänsä oli saanut isältään Jaakkimasta. Se oli lasten suosikki ja salli heidän ratsastaa selässään. Suru oli sen vuoksi suuri, kun eräänä talvena heidän rakas hevosensa putosi heikkoihin jäihin ja hukkui.

Toisinaan tehtiin matkoja, jolloin nuoret saivat oppia tuntemaan maamme eri seutuja. Kesällä 1845 perhe teki matkan Turkuun ja sieltä Pöytyän pitäjän Yläneen kappelissa olevalle Uudenkartanon maatilalle, jonka omisti isän ystävä ja opettaja, professori Carl Reinhold Sahlberg, tunnettu etevänä luonnontutkijana ja "Pro fauna et flora fennica" seuran perustajana. Hänen vanhin tyttärensä oli rouva Mechelinin läheinen ystävä. Professori Sahlberg oli Yläneelle perustanut erinomaisesti hoidetun, aikoinaan Suomen suurimman ja varsinkin omenistaan ja hyötymansikoistaan kuulun hedelmäpuutarhan. Kaksitoistavuotiaana Leo sai omaistensa mukana tehdä toisen matkan, tällä kertaa Itä-Suomeen, perheen vanhaan kotiseutuun Jaakkimaan, missä valtioneuvos Mechelinin lanko, kruununnimismies Savander, omisti luonnonihanan Rantalan maatilan. Tällä matkalla käytiin myös Saimaalla ja Imatralla, jotka nuoren pojan mieleen jättivät pysyväisiä vaikutelmia.

Leo Mechelinin luonnonlahjat herättivät aikaisin huomiota, ja isä pani erikoista huolta hänen kasvatukseensa, totuttaen häntä työhön, järjestykseen ja ankaraan velvollisuuden täyttämiseen. Muun muassa isä neuvoi häntä aina sanomaan sanottavansa sievästi, ei huolimattomasti eikä töykeästi, ja tämä tapa juurtuikin poikaan koko elämän ajaksi. On vielä tallella pieni paperipalanen, johon kymmenvuotiaan pojan lapsellisella käsialalla on kirjoitettu:

'Täten allekirjoittanut sitoutuu aina huolellisesti pitelemään kirjojaan ja olemaan jättämättä läksyjään viime hetkeen, vaan lukemaan ne kohta kotiin tultuaan. Niinikään hän lupaa pitää luetteloa kirjoistaan. Jos hän tämän rikkoo, alistuu hän mihinkä rangaistukseen hyvänsä.

Marraskuun 18 p:nä 1849.

Leop. Mechelin.'

Saatuaan lyhyen aikaa opetusta Forsblomin neitien johtamassa, aikoinaan hyväksi tunnetussa yksityisessä oppilaitoksessa, joka pääasiallisesti oli aiottu tytöille, mutta johon poikiakin otettiin, ja sitten jonkin aikaa oltuaan isänsä oppilaana suoritti Leo vuosina 1851-53 kahden ylemmän luokan kurssin Haminan niin sanotussa suurkoulussa eli yläalkeiskoulussa. Eräs tästä koulusta annettu lukukausitodistus osottaa opettajain havainneen hänen tietojensa miltei kaikissa aineissa ansaitsevan korkeimman arvosanan. Hän jatkoi vielä tämän jälkeen jonkin aikaa lukujaan ylioppilastutkintoa varten, taaskin enimmäkseen isän johdolla. Ainoastaan matematiikassa antoi hänelle erityistä opetusta tämän tieteen silloinen opettaja kadettikoulussa, etevänä matemaatikkona tunnettu Edvard Neovius. Isä oli jonkin aikaa aikeessa lähettää poikansa johonkin lukioon, mutta koulun rehtori esteli, koska nuorukainen pian pelkillä kotiopinnoillakin kykenisi suorittamaan loistavan ylioppilastutkinnon.

Leon erinomainen ahkeruus tuotti toisinaan hänen omaisilleen hieman huoltakin. Niinpä äiti alkukesästä 1854 kirjoittaa pojalleen Torstenille: "jos hän [Leo] kauan jatkaa nykyiseen tapaansa, menee hänen terveytensä pilalle, sen vuoksi saa hän kesällä hoitaa sitä ja huvituksiaan niin paljon kuin me voimme saada aikaan". Toisessa kirjeessä hän kirjoittaa: "Leo on kaikkien ilo ja kaikkien huvi tasaisen, hyvän mielenlaatunsa tähden, joka ei häntä milloinkaan petä. — — Hänen hellyyttään minua kohtaan on suloista tuntea."

Paitsi taipumusta ja halua opintoihin oli Leo Mechelinillä soitannollisiakin lahjoja, ja laulutaidon hän oppi luultavasti äitinsä johdolla. Ja että hän nuorukaiseksi varttuneena täytti kaikki vanhempainsa toiveet, käy ilmi eräästä todistuksesta, jonka isä kirjoitti pojan täyttäessä 15 vuotta. Todistus, saksaksi kirjoitettu, on suomennettuna seuraava:

'Rakkahin Leoni!

Tänä tärkeänä hetkenä, jolloin täytät 15 vuotta, en voi antaa sinulle parempaa muistolahjaa kuin tämän:

Liikutetuin mielin kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sinut. Sinä olet ollut minulle sydämellisen rakas poika. Milloinkaan et ole tuottanut minulle huolta, paitsi kun sairastuit, tai kun ajattelin, etten kenties voisi tarpeeksi huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Olen vakuutettu sielusi ja sydämesi puhtaudesta. Jumala on suonut sinulle runsaat luonnonlahjat, ja sinä olet tähän asti rehellisesti, ahkerasti ja miltei kaikin puolin parhaalla menestyksellä kehittänyt niitä. Sinä ansaitset kiitosta ja tunnustusta pyrkimyksistäsi. Olen varma siitä, että edelleenkin jatkat näin — ilman itserakkautta, ilman itsekylläistä uskoa omaan täydellisyyteen. Olkoon aina vaatimaton sävyisyys sinulle ominaista. Mutta esiinny miehuullisesti siinä, missä totuuden ja velvollisuuden tunto kaipaa ääntäsi. Multum didicit, qui tacere, plus qui dicere didicit. [Paljon on se oppinut, joka oppi vaikenemaan, enemmin se joka oppi puhumaan.] Opi niin kauan kuin elämääsi kestää. Tule oppineeksi, tule viisaaksi, mutta älä silti laiminlyö kaunotaiteita ja sivistyneen, jalostavan seuraelämän iloja. Kehitä itseäsi ihmisenä kaikinpuolisesti hyvässä, — niin ei sinulta enää riitä aikaa eikä halua pahaan. Siten olet joka päivä varmasti edistyvä maallisen onnen ja ikuisen elämän tiellä ja aina tekevä onnellisiksi hellät vanhempasi, joiden korkein, hartain toivomus maallisessa elämässään on lastensa menestys. Onneksi olkoon! Älä unohda hyvää, kunnianarvoisaa isoisääsi! Kaikki tämä täydestä, rakastavasta sydämestä

isäsi.'

Sotakesä 1854 vietettiin taas professori Sahlbergin luona, joka oli kutsunut Mechelinin perheen Uuteenkartanoonsa turvaan sodan häiriöiltä. Seuraavana kesänä 1855 vihollisten sotalaivoja taas liikuskeli Suomenlahdella, ja todellakin sattui heinäkuun 20 p:nä, että ranskalaisia sotalaivoja lähestyi rannikkoa Haminan seutuvilla pari tuntia pommittaen sikäläisiä venäläisiä rantapattereita, jotka vastasivat tuleen. Perhe oli silloin huvilassaan Malinassa, ja nuoret katselivat kalliolta laukausten vaihtoa sekä näkivät, miten haavoittuneita venäläisiä ja suomalaisia sotilaita vietiin sairaalaan.

Toivomus, jonka isä edellä esitetyssä kirjeessään oli lausunut 15-vuotiaalle pojalleen, ettei tämän tulisi vähäksyä sitä hyötyä, minkä sivistynyt ja jalostava seuraelämä tarjosi hänen kehitykselleen, ei suinkaan jäänyt täyttämättä. Haminan seuraelämä oli näihin aikoihin sangen hienoa ja sivistynyttä. Huvituksina olivat tanssi, musiikki ja seuranäytännöt. Sikäläisen seurapiirin keskipisteenä oli humaani ja hyväntahtoinen kenraali, vapaaherra J. Reinhold Munck, joka oli kadettikoulun johtajana vuosina 1843-1855, sekä hänen perheensä. Vapaaherra Munck, joka aikaisemmin palvellessaan Venäjän pääkaupungissa oli hyvin perehtynyt sikäläisten ylhäisten piirien elämään, tahtoi suomalaisia kadetteja kasvatettavaksi seurustelutaitoisiksi ja kykeneviksi esiintymään ei vain kasarmissa ja sotilasrivin edessä, vaan salongeissakin. Usein pantiin senvuoksi toimeen kutsuja ja tanssiaisia, joihin nuorisoa pyydettiin karkeloimaan kadettikoulun juhlasalissa. Tietysti sai Leo Mechelinkin oppilaitoksen opettajan poikana usein ottaa osaa näihin seurahuveihin. Vaikka isä olikin määrännyt hänet toiselle kuin sotilasuralle, sai hän läheisiä ystäviä nuorten kadettien joukosta, niistä sellaisiakin, jotka myöhemmin kohosivat varsin huomattavaan asemaan maassamme. Näitä olivat esim. Waldemar von Daehn, josta tuli kenraali, senaattori ja Suomen ministerivaltiosihteeri, sekä Johan Galindo, sittemmin aatelinperimyksen nojalla vapaaherra Cronstedt, tunnettu taitavana finanssimiehenä, Suomen suurimman yksityispankin, Yhdyspankin johtajana. Mechelinin nuoruudenystäviä oli myös Robert Lagerborg, joka suoritti kadettikoulun kurssin ja v. 1854 alotti sotilasuransa, minkä hän kuitenkin pian jätti siirtyäkseen sanomalehtialalle, jolla Mechelin jälleen tuli hänen kanssaan läheisiin väleihin. Mechelin sai niinmuodoin monenlaisia vaikutelmia kadettikoulun elämästä ja siellä vallitsevasta hengestä. Se ympäristö, jossa hän kasvoi, se seuraelämä, johon hän jo aikaisin otti osaa, kehitti osaltaan hänessä jo kodissa saavutettua maailmanmiehen esiintymistapaa, joka sittemmin aina oli hänelle ominaista ja joka, kun hän sen lisäksi kykeni lausumaan ajatuksensa monella kielellä ja oli ulkomuodoltaan komea, saattoi hänet varsin sopivaksi sivistyneen Europan edessä edustamaan pientä, syrjäistä maataan ja siten hyödyttämään tätä. Haminan seuraelämän vaikutus ei suinkaan heikontanut, vaan pikemmin elähytti nuoren miehen päätöstä koettaa käytettävinään olevilla luonnonlahjoilla hyödyttää isänmaataan. Sillä niiden ulkonaisten muotojen alla, joissa sotilaskorkeakoulun elämä liikkui, kyti aina harras isänmaallinen mieli. Tällä oppilaitoksella katsottiin — ja täydellä syyllä — olevan suuri isänmaallinen merkitys, koska sille oli uskottu upseerien kasvatus, joiden tehtävänä osittain oli johtaa kotimaista sotaväkeämme, osittain Venäjän sotapalveluksessa ylläpitää kansamme hyvää mainetta Venäjällä. Kuten tunnettua oli kenraali Munck palvelusaikanaan siellä saavuttanut silloisen perintöruhtinaan, sittemmin keisari Aleksanteri II:n suuren luottamuksen, joka soi hänelle tilaisuutta monasti hyödyttää isänmaataan.

Tammikuussa 1856 Leo matkusti isänsä kera Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoa. Siihen tarvittiin koulutodistus, minkä hän — arvatenkin suoritettuaan yksityistutkinnon — sai Helsingissä silloin toimivan yksityisen n.s. "ylioppilasleipomon" johtajalta, tohtori Robert Lagukselta. Kerrotaan että Leo, levottomana ylioppilastutkinnon tuloksesta, oli miltei sairas. Levottomuus osottautui kuitenkin turhaksi, sillä hän suoritti tutkintonsa loistavasti ja sai korkeimman, "laudatur"-arvosanan 33 äänellä, minkä jälkeen hänet kirjoitettiin historiallis-kielitieteelliseen ylioppilastiedekuntaan valmistautuakseen maisterinarvoa varten. Vastoin vallitsevaa tapaa, jonka mukaan tapahtumaa vietettiin toverikemuilla, hän matkusti samana iltana Haminaan ilahuttamaan omaisiaan uutisella saavuttamastaan ylioppilaslyyrystä. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin palasi sieltä yliopistokaupunkiin alottaakseen akateemiset opintonsa.

II LUKU.

1856-1864.

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

Mechelinin tullessa ylioppilaaksi vallitsi maassamme varsin toivorikas aika. Edellisenä vuonna oli hallitukseen ryhtynyt keisari Aleksanteri II, jolta meillä odotettiin muuttunutta, vapaamielisempää sisäpolitiikan suuntaa, mikä toive toteutuikin. Maaliskuussa 1856 keisari saapui Helsinkiin m.m. ylioppilaiden tervehtimänä soihtukulkueella ja laululla. Vain paria päivää myöhemmin tehtiin Parisissa rauha, minkä johdosta hallituksen kävi mahdolliseksi häiriintymättä kääntää huolenpitonsa sisäisiin yhteiskuntakysymyksiin. Toiveita alkoi olla valtiopäiväin kokoonkutsumisesta, ja niitä julkituotiin m.m. siinä pontevassa puheessa, minkä professori F.L. Schauman syksyllä 1856 piti yliopiston keisarinkruunauksen johdosta viettämässä juhlassa. Yliopiston hallinnossa oli jo ennen sodan loppua johonkin määrin vapaampi suunta päässyt vallalle kenraali Munckin tultua nimitetyksi sijaiskansleriksi. Edellisen hallituksen vainooma Juhana Vilhelm Snellman nimitettiin filosofisten tieteiden professoriksi, mitkä tieteet olivat jonkin aikaa olleet yliopistosta kokonaan karkoitettuina; ylioppilaiden valvonta kävi vähemmän ankaraksi, univormupakkoa lievennettiin, ylioppilastiedekunnat saivat oikeuden kurinpidollisesti valvoa jäsentensä käytöstä.

Verraten virkeämmän mielialan ilmauksena käy pitäminen, että vanhat ylioppilasosakunnat, jotka oli lakkautettu v. 1852, uudestaan elpyivät, vaikka aluksi pelkkinä yksityisinä toveriseuroina. Näitä oli uusmaalainenkin osakunta, johon Mechelin kirjoittautui jäseneksi. Opinnoitaan kandidaattiarvoa varten hän harjoitti uutterasti ja menestyksellä. Muun muassa hän kuunteli Snellmanin luentoja, mistä on todistuksena säilynyt vihko muistiinpanoja Snellmanin kevätlukukaudella 1857 filosofisesta oikeustieteestä pitämistä luennoista. Aine, joka vieläkin enemmän kiinnitti hänen mieltään, oli kaunokirjallisuus, jonka historiaa Fredrik Cygnaeus luennoi lukuisalle ja hartaalle kuulijakunnalle. Mechelin oli jo poikana kotonaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta, varsinkin saksalaista, josta eritoten Schillerin sanotaan häntä miellyttäneen, ja hän jatkoi tätä lukemistaan ylioppilasaikanaan. Hän lienee yhteen aikaan ajatellut valmistautua estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opettajan toimeen yliopistossa, mutta sittemmin luopunut tästä aikeestaan m.m. siksi, ettei katsonut voivansa kilpailla siitä vanhemman ystävänsä Carl Gustaf Estlanderin kanssa, joka sai tohtorinarvon samassa promotsionissa, missä Mechelin tuli maisteriksi. Taiteen- ja runoudenharrastuksensa hän kuitenkin säilytti koko elämänsä ajan.

Silloisessa ylioppilaspolvessa tehtiin alotteita monenmoisiin uusiin yrityksiin. Niinpä oli ylioppilaiden kesken perustettu näytelmäseura, joka esitti pieniä teatterikappaleita ja yksityisiä kohtauksia suuremmista. Mechelin esiintyi joskus niissä, osottaen melkoisia taipumuksia näyttämötaiteeseen, kuten esim. August Blanchen "Matkustava teatteriseurue" nimisessä hauskassa huvinäytelmässä, jossa M., varsin naurattavalla tavalla esitti vanhan teatterinjohtajan Sjövallin osaa. Keväällä 1858 esitettiin "Oelzen salongissa" suuremmalle yleisölle moniosainen teatterikappale "Dramatiskt ditt och datt" (Näytelmällistä sekalaista), josta ainakin enimmän osan oli kirjoittanut ylioppilas, kreivi Carl Mannerheim. Se esitti ylioppilaita, joille jalkamatkalla ollessaan oli pistänyt päähän näytellä teatteria Sortavalassa, ja jotka näyttelivät siellä muutamia pieniä kappaleita, muun muassa erään "Esivanhemmat" (Anoma) nimisen. Tämän kappaleen, johon Karl Collan oli säveltänyt musiikin, katsottiin sisältävän jonkinlaisia viittauksia silloisen, varsin vähän suositun kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin nuoreen sukupuuhun ja hänen puolisonsa, italialaisen kreivittären Cicognan vanhaan sukujuureen. C.G. Estlander kertoo tästä "Ungdomsminnen" (Nuoruudenmuistelmia) nimisessä kirjoituksessaan [Finsk Tidskrift, toukokuun vihko 1913]: "Jonkinlaisessa ruumisalttarin tapaisessa Leo Mechelin, silloin kahden vuoden ylioppilas, makasi laulaen esivanhempain osaa tavattoman kumealla ja vahvalla, haudankolkolla bassoäänellä."

Näiden ylioppilasnäytäntöjen tarkoituksena oli varojen kerääminen ylioppilastalon rakentamiseen, josta asiasta päätös oli tehty vähän aikaisemmin yleisessä ylioppilaskokouksessa maaliskuun 13 p:nä 1858. Yrityksen toteuttaminen vaati kokonaista kaksitoista vuotta, jolla aikaa varoja kerättiin monella tavalla, dramaattisilla näytännöillä, arpajaisilla, ylioppilaskonserteilla, kirjallisilla esitelmillä y.m. Muun muassa esitettiin toukokuussa 1858 Helsingin teatterissa Z. Topeliuksen kaksinäytöksinen laulunäytelmä "Saaristolaisseikkailu", jossa amiraali Ankarstormin osaa esitti Mechelin. Eräässä kirjallisessa iltamassa, joka samassa tarkoituksessa pantiin toimeen Helsingissä rakennusyrityksen jo ollessa toteutumaisillaan, hän piti maaliskuun 29 p:nä 1870 esitelmän "Camillo Cavourista ja Italian yhdistymistaistelusta".

Useissa soitannollisissa juhlatilaisuuksissa Mechelin esitti lauluosia, joissa hänen bassoäänensä esiintyi sangen hyvin edukseen. Lausujanakin hän esiintyi, esimerkiksi joulukuussa 1858 ylioppilaiden lauluseuran iltamassa, joka yliopiston juhlasalissa pantiin toimeen 1808 vuoden sotavanhusten hyväksi ja jossa, kuten August Schauman kertoo [Från sex årtionden, II s. 291], "19-vuotias ylioppilas L. Mechelin pontevasti lausui Topeliuksen kirjoittaman prologin". Kun Helsingin uusi teatteritalo marraskuun 28 p:nä 1860 vihittiin, lausui hän Fredr. Cygnaeuksen sepittämän, päivän merkitystä tulkitsevan prologin, ja eräässä ylioppilastalon rakennusvarojen keräämiseksi toimeenpannussa kirjallisessa iltamassa, jossa C.G. Estlander esitelmöi Artus-tarusta, hän lausui "Pilven veikon".

Mechelinillä oli suuri kyky pitää tilapäispuheita, jotka aina esitettiin hyvin ja olivat muodoltaan moitteettomia, selviä ja loogillisia. Hänellä oli nopea käsityskyky, ei hän milloinkaan joutunut ymmälle odottamattomissa tilanteissa, hän oli kekseliäs tekemään vastaväitteitä keskusteluissa ja sanakiistoissa, mistä hänen ystävänsä Montgomery sai aihetta sanoa: "Mechelin on kuin kissa, aina hän putoo jaloilleen."

Toveripiireissä hän herätti huomiota lahjakkuudellaan, kookkaalla, komealla vartalollaan ja käytöstavallaan, joka erinäisissä kohdin erosi siihen aikaan yleensä tavallisesta. Hänen ei milloinkaan kuultu kiroilevan, ei myöskään huomattu hänen hilpeässä seurassa liiaksi nauttineen Bakkuksen antimia. On sentähden ymmärrettävissä, että häntä muutamilla tahoilla pidettiin liian isoisena eikä kyllin "kansanomaisena". Hän saattoi joskus keskustelussa olla toiselle hieman ivallinen, mutta mikäli hänestä riippui, ei tämän tarvinnut häiritä ystävyyttä, sillä pohjaltaan hän aina oli hyväntahtoinen, ei suonut kenellekään pahaa, ei milloinkaan ollut pitkävihainen eikä kostonhaluinen. Hänen seurustelutovereistaan ylioppilasvuosina ja lähinnä seuraavana aikana mainittakoon Robert Montgomery, Carl Gustaf Estlander, Anders Herman ja Johan Jacob Chydenius, Thiodolf Saelan, Lorenzo Runeberg, Carl Mannerheim, Karl Fogelholm [sittemmin lääkäri Oulussa], August Schauman, Robert Lagerborg, Fredrik Idestamin [sittemmin tehtaanomistaja] huonetoverina hän ylioppilaana oli pitemmän aikaa. Useat mainituista henkilöistä luettiin siihen ryhmään, jota oli tapana nimittää "verettömiksi" [de blodlösa] ja jonka mielipiteet kansallisissa ja valtiollisissa kysymyksissämme poikkesivat J.V. Snellmanin "Litteraturblad'issaan" ajamasta suomalaiskansallisesta suunnasta, minkä johdosta Snellman ahdistelikin heitä. Vaikka Mechelin olikin monen tämän ryhmän jäsenen personallinen ystävä ja joskus otti osaa heidän seuroihinsa, ei häntä kuitenkaan luettu varsinaisesti siihen kuuluvaksi, eikä hänen nimeänsä liioin ole sen vastalauseen allekirjoittajain joukossa, minkä "verettömät" keväällä 1858 suuntasivat Litteraturbladia vastaan lehden hyökkäyksen johdosta. Otaksumaan, että hän milloinkaan olisi hyväksynyt Emil von Qvantenin tapaisten valtiollisia haaveiluja Suomen uudesti-liittymisestä Ruotsiin, mitkä ainakin osittain herättivät vastakaikua silloisessa ylioppilasnuorisossa, on sitäkin vähemmän aihetta, kun hänet kotonaan oli kasvatettu aivan toiseen katsantotapaan ja hän, terävä-älyinen kun oli, varmasti käsitti, että tämänsuuntaiset yritykset tosioloissa vain tuottaisivat Suomelle turmiota.

Muiden taitojensa ohessa oli Mechelinillä kyky sepittää runoja. Hänen nuoruudenajoiltaan on niitä tallessa, osin alkuperäisiä, osin käännöksiä. Itse ei hän näihin tuotteisiin pannut mainittavaa arvoa, mutta koska ne eivät näytä aivan ansiottomilta säilytettäviksi, esitettäköön niistä tässä suomennoksina muutamia näytteitä. Runo, joka nähdäksemme todistaa hänen mielensä herkkyyttä luonnonvaikutuksille, on nimeltään:

Kevätpuro.

    Lystikkäästi luikerrellen
    Puro juoksi juoksuaan,
    Usein tuota tarkastellen
    Ihantelin kulkuaan.

    Kuohahdellen laineet loiski,
    Pyörrepäissä pakeni,
    Vedenpisaroita roiski,
    Kiilteli ja hohteli.

    Kiven kaulaan joskus syntyy
    Siellä täällä koskikin,
    Kohta kuitenkin se tyyntyy,
    Laskee alas aaltoihin.

    Lintu nokkasensa kasti
    Usein veteen viileään,
    Viserrellen viisahasti
    Lehahti se lentämään.

    Joskus aivan aavistellen
    Puro korvaa kohistaa,
    Kohta jälleen riemahdellen
    Lorisee ja loiskuaa.

    Aatoksissa astuskelin
    Puron vartta vihreää,
    Mielelläni mietiskelin
    Ystäväni elämää.

    Kului aikaa jonkin verta,
    Kauas jäi mun puroni,
    Kunnes kotipuistoon kerta
    Taas mun poikkes polkuni.

    Lähden lemmittyni luokse,
    Keväällisen kultasen.
    Mitä! Eikö enää juokse,
    Niinkuin ennen, puronen?

    Turhaan tutkin veden uomaa,
    Etsin paikkaa purosen,
    Lainetta ei luojan luomaa!
    Vaienneet on laulut sen.

    Puro pieni päiväsestä
    Pohtavast' on nääntynyt,
    Kesän kuuman heltehestä
    Kuolon laaksoon kääntynyt.

Runolahjaansa Mechelin enimmäkseen käytti mielialan ilmaisuun perhejuhlissa ja muissa hupaisissa tilaisuuksissa. Muuan ylioppilaskemujen johdosta sepitetty runoelma seuraa tässä:

Kerran "kestissä".

    Pois nyt huolet, mieliala musta,
    Virkistykää, mielet myrtyneet!
    Haarikoista saadaan huojennusta,
    Häätäkää te tunteet tyrtyneet.

    Tora tohtoreitten, rikkiviisas,
    Oppikammareitten kankeus,
    Kyllä sitä kerraksi jo piisas —
    Sijan saakoon leikki, huvitus.

    Pois nyt politiikka joukostamme,
    Siin' on usein nurjan mielen syy,
    Siit' ei huoli, pojat, puhuamme,
    Että kerran sappi selventyy!

    Riemu raikukoon ja soitot soikoon!
    Ilolaulun teille, veljet, luon!
    Nuoruus-aikaa kukin kunnioikoon —
    Senpä muistoks juhlamaljan juon!

    Terve teille, haaveet vastaisuuden,
    Terve mietteet kullanhohtoisat,
    Rinnoissamme kodon, aina uuden,
    Saatte, armahaiset unelmat.

    Terve teille, neidot rakkahamme,
    Joihin sydämemme syttyivät,
    Terve, tulisilmät tuttavamme,
    Ylioppilaista ystävät.

    Pian kyllä meiltä riemut raukee,
    Tullen, mennen ilo pilkahtaa,
    Huomisaamu ankarana aukee,
    Suru sydämissä asustaa.

    Suru siitä, että päivän varjos
    Meiltä erhetykset elon pois;
    Vaikka pojat isänmaalle tarjos
    Henkensä ja kuolla sille sois.

Helmikuun 20 p:nä 60.

Leo.

Vieläkin muuan sepitelmä, joka ei kuitenkaan liene Mechelinin yksin laatima, vaan hänen ja muutamain ystäväinsä yhteistyötä, pantakoon tähän näytteeksi tässä piirissä vallinneesta hengestä. Tämä leikillinen runo on alkuisin edellisiä hiukan myöhemmältä ajalta, sillä se sepitettiin v. 1867, sen johdosta että maisteri August Schauman, Hufvudstadsbladetin silloinen toimittaja, aikoi solmia avioliiton. Se lienee laulettu Schaumanin "poikamieskekkereissä", jotka Schaumanin ystävät panivat hänen kunniakseen toimeen aivan häitten edellä. Runo on suomennettuna seuraava:

Hufvudstadsbladin-myyjäiset.

 Korpin kertomuksia. [Tarkoittaa E.F. Jahnssonin novellisarjaa
 "Korpens berättelser" jota julkaistiin Hufvudstadsbladetin
 kaunokirjallisessa osastossa.]

    Mies aatoksissa
    Käy katuviertä
    Kuin murehissa
    Ois mieli vain.
    On ryhti poissa
    Ja katseet, joissa
    Kuin salamoissa
    Ol' liekki ain.

    Ja huolissansa
    On ruokamuori,
    Kun oveansa
    Hän jyskyttää:
    Ei tee hän työtään,
    Ei nuku yötään,
    Ei syö, mut vyötään
    Vain kiristää.

    Ei muori arvaa,
    Hän mitä aikoo,
    Ja missä harhaa
    Nyt miettehet.
    Ei viihdy missään,
    On ikävissään,
    Kuin näännyksissään
    Ois aatokset.

    Hän palstat täyttää
    Vain muiden töillä,
    Vaikk' Otto näyttää [Otto Schauman, Augustin vanhempi veli]
    Jo hampaitaan.
    Mut a-ï-a! elää, [Adelaide Ehrnrooth, kirjailijatar]
    Ja kannel helaa —
    Ei tehne tenää
    Se milloinkaan.

    Ja posti tuopi
    Myös avustukset,
    Ne Svedberg luopi,
 [Kansakoulunjohtaja, valtiopäivämies Anders Svedberg
 kirjoitleli taajaan Hufvudstadsbladetiin.]
    Mies Munsalon.
    Näin vuottavalla
    Ja ahkeralla
    On latojalla
    Työ loputon.

Yleisöltä.

Arkisävel.

    Kas, uljaan uutisen äsken kaupunki kuuli,
    Sen ehkä ensiksi a-ï-a vääräksi luuli,
    Se kiinnitti kaikki mielet (bis)
    Ja pani liikkeelle kahvitanttien kielet.
    Se kuului: "Maisteri Schauman kihloissa lie nyt,
    Ja rauhan mieheltä neiti Kuhlman on vienyt.
    Ois miehemme, vailla vertaa, (bis)
    Jo saanut morsion monen montakin kertaa.
    Mut eipä huolinut sitä maisteri, joskaan
    Ei ylenkatsonut sukupuolta hän koskaan.
    Ja siksipä onkin juuri (bis)
    Nyt tämä kihlaus oikein uutinen suuri!"

Nuortenmiesten kuoro.

Sävel: Laps' Hellaan…

    Äl' August Schauman vaihda, oi,
    Sun osaas ihanaa!
    Ei naineen miehen elo voi
    Näin olla rattoisaa.
    Ei rauhaa hälle yökään suo
    Ja tyyten kuivuu riemun vuo.
    Äl' August j.n.e.

    Sä nuorenmiehen päivät nää
    Siis muista ainiaan!
    Ei ihanaksi elämää
    Mies nainut sanokkaan.
    Jos minne tiensä olkohon,
    Niin kätkyt jalkain juuress' on.
    Sä nuorenmiehen j.n.e.

Yhteinen kuoro.

    Pois nyt pila, muistakaamme
    Laulun määrää oikeaa!
    Maljaa riemuin maistakaamme,
    Schauman neitoineen sen saa.
    Maljas veikko vaan!
    Kaikki riemuitaan.
    Lempi onnen teille ohjaa,
    Siksi juodaan malja pohjaan!

Ylioppilasaikanaan Mechelin oleskeli suuren osan vuotta 1859 kreivi Stewen-Steinheilin omistamalla Karhunsuon maatilalla Viipurin lähellä kreivin kymmenvuotiaan pojan kotiopettajana, ja vakuutetaan hänen saaneen perheen puolelta varsin ystävällistä kohtelua osakseen. Hänellä oli siellä hyvä tilaisuus harjoittaa omiakin opinnoitaan, mutta hän näkyy tänä aikana antautuneen enemmän mielikuvitteluihin — kenties jonkinmoisten rakkaushaaveilujen johdosta — kuin vakaviin tutkintolukuihin. Torsten veljelleen saman vuoden keväällä kirjoittamassaan, sävyltään hieman surunvoittoisessa (saksankielisessä) kirjeessä hän sanoo: "Tunnen, että kouluaikainen rautainen ahkeruus on minussa häviämistään hävinnyt. Mielikuvitukseni ja ajatukseni ovat ylimalkaan levottomia, lukiessa pyörii päässäni usein niin monenlaista, että minun huumaantuneena täytyy panna kirja pois. Ja semmoinen saattaa monasti todella kiusata — vaikka tämä haavemaailma toisaalta usein tuottaa paljon nautintoakin arkiolojen levottoman hyörinän viihdykkeenä." Mechelin lähettää kirjeen mukana veljelleen muutamia runokokeitaan, lisäten: "Runoileminenkin on taito, johon täytyy olla tottunut, jos mieli onnistua panemaan paperille enemmän kuin sisäisten kuvien pelkän varjon." Näytteenä näistä runoista esitämme tässä sepitelmän:

Keväällä.

    Lämmin henkää etelästä,
    Päivä paistaa Suomellen,
    Kohta haihtuu hanget tästä,
    Saapuu suvi suloinen.

    Kylmän kahleet murtuu, haihtuu,
    Laineet laukoo rikki jään,
    Talven valkovaippa vaihtuu
    Toivon väriin vihreään.

    Siintävältä taivahalta
    Leivon riemulaulut soi,
    Päästi ahdistuksen alta,
    Uutta uskallusta loi.

    Sumehista silmistäni
    Pois ma kuivaan kyyneleet.
    Kaikki huolet, ikäväni
    Viekööt kevätvirran veet.

    Sulakaa te hanget, hallat
    Päivän kuumaan suuteloon!
    Pois te murheen valjut vallat!
    Surun muistot suistukoon!

    Kukkain kanssa, joita tuhlaa
    Kevään kyllyydestä maa,
    Sydämeni viettää juhlaa,
    Toivo taasen virkoaa.

    Rakastaa ma taasen tahdon,
    Elon aamu-unelmaan
    Vaihtaa myrskysäitten vahdon,
    Päästä rauhan valkamaan.

Osa Mechelinin tämänaikuisia runoja on käännöksiä Goethen, Heinen ja Emanuel Geibelin teoksista. Alkuperäisistä on osa kirjoitettu saksaksi, enimmät kuitenkin ruotsiksi.

Eräälle nuoruudenystävälleen antamansa vuodelta 1861 olevan muotokuvan selkäpuolelle on M. kirjoittanut seuraavan mietelmän:

    Jos unelmain on kaunis vain,
    Niin lyhyt olkoon tuo,
    Mut kuohuinen ja kiireinen
    Kuin kevätvirran vuo.

Keväällä 1860 Mechelin, kuulustelut käytyään, tuli toukokuun 18 p:nä kandidaatiksi historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa saaden arvosanan laudatur estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa, magna cum laude historiassa, suomen kielessä ja filosofiassa sekä approbatur latinassa. Hänen kandidaattiansa varten suorittamansa kirjallinen koe oli käsitellyt Schillerin merkitystä lyyrillisenä runoilijana. Maisterinvihkiäisissä toukokuun 31 p:nä hän vastaanotti laakeriseppeleen silloisen promoottorin, professori E.J.W. af Brunérin kädestä.

Luovuttuaan varhaisemmasta aikeestaan antautua opiskelemaan esteettisiä tieteitä Mechelin päätti kääntyä lainopilliselle alalle ja kirjoittautui maisteriarvon saavutettuaan lainopilliseen tiedekuntaan. Tämän elämänuran käänteen vaikuttimista sisältää eräs hänen vanhemmilleen kirjoittamansa kirje näiltä ajoilta tarkempaa selvitystä: "Olen", hän kirjoittaa, "kunnianhimoinen, haaveilin voivani saada aikaan jotakin suurempaa, jotakin merkityksellisempää kuin mitä enimmät voivat. Mielikuvitukseni tahtoi minusta tehdä kirjailijankin. — Olen kehittynyt kypsemmäksi ja havaitsen, 1) ettei milloinkaan saa arvata kykyään liian suureksi, 2) että aikana, jolloin paljon kirjoitetaan, toiminta on ainakin yhtä hyödyllistä kuin kirjoittelu ja niinmuodoin kelvollinen virkamies yhtä hyvä kuin kynäilijä, 3) ettei millään ehdolla saa antautua ytimettömäksi ja veltoksi kaunosieluksi siinä, missä pikemmin täytyy aukaista itselleen ura todellisuuden maailmassa."

Lainopillisista tieteistä hän erityisesti kiinnitti huomionsa ja harrastuksensa valtio-oikeuteen ja siihen liittyviin tieteenhaaroihin. Kameraali- ja politialainopin sekä valtiotieteen professorina oli v:sta 1860 Johan Wilhelm Rosenborg, sama mies, jonka vähää ennen 1863 vuoden valtiopäiväin kokoontumista julkaisema teos "Om riksdagar" on osaltaan tuntuvassa määrässä selvittänyt säätyvaltiopäiviemme oikeuksia ja velvollisuuksia ja siten ollut suureksi hyödyksi näiden toiminnalle. Rosenborg on epäilemättä melkoisesti edistänyt Mechelinin kehittymistä Suomen valtiojärjestyksen tieteelliseksi selvittäjäksi.

Tähän suuntaan kohdistetulle elämäntoiminnalle avautui näihin aikoihin, niinkuin jo mainittiin, varsin lupaavia työaloja. Määräävissä piireissä tosin vielä 1860-luvun alussa oltiin epäröivällä kannalla Suomen kansaneduskunnan uudestielvyttämiseen nähden. Huhtikuun 10 p:nä 1861 annettiin julistuskirja sittemmin n.s. "tammikuun-valiokunnan" kokoonkutsumisesta, joka toimenpide, niinkuin tunnettu, valtiosäätyjen lainsäädäntöoikeutta loukkaavana herätti yleistä tyytymättömyyttä. Helsingissä Henrik Borgström nuoremman luona pidettyihin kokouksiin, joissa keskusteltiin tilanteen vaatimuksista sekä päätettiin hallitsijalle toimittaa maassamme vallitsevaa yleistä levottomuutta ilmaiseva adressi, otti Mechelinkin osaa. On vieläkin tallella niiden henkilöjen nimiluettelo, jotka sitoutuivat takuuseen yleisen nimienkeräyksen aiheuttamista kustannuksista, ja joukossa on Leo Mechelininkin nimi. Niinkuin tunnettua, julkaistiin kuitenkin kohdakkoin julistuskirjan selitys, joka siltä poisti sen valtiosäännönvastaisen luonteen, minkä johdosta adressi kävi tarpeettomaksi ja jätettiin sikseen.

August Schaumanin vuosina 1859 ja 1860 toimittamassa "Papperslyktan" nimisessä sanomalehdessä Mechelin alotti sanomalehtimiestoimintansa julkaisemalla erinäisiä vähäisiä kirjeitä ja saksan kielestä kääntämiään runoja. Syksyllä 1861 Ernst Linder julkaisi Helsingissä "Barometern" nimistä viikkolehteä, joka käsitteli taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä vapaamielisessä hengessä. Mechelin kirjoitteli siihen kronikkoja päivän tapahtumista. Lehti lakkasi vuoden lopussa, mutta seuraavan vuoden alusta ilmestyi "Helsingfors Dagblad", jonka edeltäjänä Barometern-lehteä käy pitäminen. Dagbladiakin, jolla sanomalehtikirjallisuudessamme on ollut huomattava sija, Mechelin avusti kirjoitellen siihen sangen ahkerasti valtiollisista ja taloudellisista kysymyksistä, minkä vuoksi hänen v. 1882 tullessaan hallituksen jäseneksi lehden silloinen päätoimittaja Robert Lagerborg lausui, että tämä oli tuntuva tappio Dagbladille, joka siten kadotti uutteran avustajan. Mechelin lienee senkin jälkeen silloin tällöin kirjoitellut mainittuun lehteen. Niinikään kirjoitteli hän Aug. Schaumanin v. 1864 perustamaan "Hufvudstadsbladet" lehteen. A.H. Chydeniuksen vuosina 1864-65 julkaisemassa "Litterär tidskrift" nimisessä aikakauskirjassa, Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä v. 1865, "Finsk Tidskrift'issä", jonka perustajia hän v. 1876 oli, Taloudellisen seuran julkaisusarjassa sekä myöhempinä aikoina "Nya Pressen" lehdessä on Mechelin julkaissut lukuisia kirjoitelmia.

Ne sanoma- ja aikakauslehdet, joiden avustajana Mechelin toimi, olivat tuontuostakin kynäsodassa J.V. Snellmanin kanssa maamme yleisistä kysymyksistä. Personallisesti ei Mechelin kuitenkaan ollut vihamielisissä väleissä Snellmanin kanssa, muun muassa siitä päättäen, että hän — arvatenkin Snellmanin pyynnöstä — avusti viimeksi mainittua kääntämällä ranskaksi Venäjän valtiopankin uudistussuunnitelman, jonka Snellman oli Venäjän raha-asiainministerin kehotuksesta 1860-luvun keskivaiheilla laatinut. [J. V. Snellmanin elämä, kirjoittanut Th. Rein, II, s. 566 toinen painos.]

Esimerkkinä Mechelinin varhaisemmasta sanomalehtimiestoiminnasta mainittakoon pari Litterär tidskriftissä julkaistua kirjoitelmaa, jotka osottavat mitä asioita hän näihin aikoihin erikoisesti harrasti. Muuan "diplomatiaa" käsittelevä kirjoitus — alkuaan M:n pitämä esitelmä, joka sittemmin julkaistiin painosta — selittää diplomatian olevan se elin, jonka avulla eri valtiot yhteisissä asioissa vaihtavat mielipiteitä siten valvoakseen etujaan. Historiallisesti näytetään toteen, ettei diplomatia suinkaan aina ole menetellyt niin kuin sen tehtävä olisi vaatinut, vaan että se on toiminut toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Diplomatian tulee, täyttääkseen tarkoituksensa, työskennellä valtiosääntöä noudattaen kansakunnan ja sen edustajain toivomusten mukaisesti. Toinen samassa aikakauskirjassa julkaistu kirjoitus käsittelee "maaveroa". 1863-64 vuoden valtiopäivillä oli tästä keskusteltu, jolloin varsinkin talonpoikaissäädyssä oli ilmaistu tyytymättömyyttä maassamme voimassa oleviin maaveroihin ja vaadittu niiden poistamista tai ainakin huojentamista. Mechelin asettaa kysymyksen pohjaksi sen peruskäsityksen, että kunkin kansalaisen on suhteellisesti varojensa (= puhtaiden tulojensa) mukaan otettava osaa valtion menoihin. Mutta tämä periaate ei ole käytännössä toteutettavissa maaomaisuuteen nähden. On yritetty veronvähennyksellä tasoittaa maanomistajia sangen epätasaisesti rasittavaa maaveroa, mutta tästä on ollut vain vähän apua. Parasta sen vuoksi olisi, hänen käsityksensä mukaan, poistaa koko maavero ja panna sijaan tulovero.

Mechelin oli valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vapaamielinen; hänen toiveittensa päämääränä oli aina sellainen hallitusmuoto ja lainsäädäntö, jotka ovat kansan eduskuntansa kautta ilmilausuman tahdon mukaiset ja takaavat jokaiselle yksityiselle kansalaiselle mahdollisimman suuren vapauden, s.o. vapauden, joka ulottuu niin laajalle kuin muiden vapaus sallii. Vapaamielisyyden kannalta on vapaus yleisen menestyksen, sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen kulttuurin elinehto. Vapaamieliset aatteet, jotka Ranskan vallankumousaikaa seurannut taantumus 1800-luvun alussa oli työntänyt syrjään, elpyivät pian jälleen ja saavuttivat yhä suurempaa jalansijaa Europan sivistyspiireissä sekä purkautuivat ilmoille 1830 ja 1848 vuosien vallankumouksissa. Meidänkin maassa levisi vapaamielinen ajatuskanta valtiollisissa kysymyksissä sivistyneisiin piireihin, sitäkin enemmän kun oli kyllästytty maamme hallinnossa jo kauan vallinneeseen virkavaltaiseen järjestelmään.

On oltu, eikä luullaksemme syyttä, sitä mieltä, että 1800-luvun alkupuoliskolla Europan yleisessä ajatussuunnassa vallinnut liberalismi oli taipuvainen arvostelemaan asioita hieman liian optimistisesti. Antaa, niin arvelivat liberaalit, vain antaa ihmisten vapaasti hoitaa asioitaan oman mielensä mukaan, hallituksen niihin puuttumatta ja lainsäädännön niitä mahdollisimman vähän säännöstelyn, niin kaikki on kääntyvä parhain päin. Kansantalouden alalla kannatettiin Adam Smithin perustamaa ja muiden edelleen kehittämää oppia, että yksityisten, niin yksilöjen kuin yhteiskuntaluokkainkin, on itsensä saatava valvoa etujaan, valtiovallan sekaantumatta asiaan, vapaan kilpailun tulee vallita, niin kaikkien edut tyydytetään. Näin kannatettiin "taloudellisten voimien sopusoinnun" teoriaa. Valtion tuli toimia noudattaen periaatetta "laissez faire, laissez passer" (antaa tehdä, antaa mennä). Kansallisuuskysymyksiin sovellettiin samallaisia näkökohtia. Samaan valtiolliseen yhteyteen kuuluvain eri kansallisuuksien pyrkiessä saavuttamaan tunnustusta ja vaikutusvaltaa toistensa rinnalla katsottiin tätä olevan sallittava niin pitkälle kuin kunkin voimia riitti; vapaa keskinäinen kilpailu muka takaisi hyvän tuloksen. Johdonmukaisissa vapaamielisissä piireissä senvuoksi usein suhtauduttiin jokseenkin välinpitämättömästi oman maan kansallisuus- ja niiden yhteydessä oleviin kieliharrastuksiin. Antaa niiden, niin arveltiin, mennä menojaan miten parhaiten voivat; niihin ei katsottu olevan syytä vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta kokemus osotti pian, että tämänlaatuinen vapaamielisyys oli puutteellinen siinä, ettei se pannut tarpeeksi huomiota tosioloihin. Osottautui, että vapaa kilpailu, johon valtiovalta ei millään tavoin puuttunut, monasti vei siihen, että varakkaampi, vahvempi luokka tahi kansallisuus kohtuuttomasti sorti heikompaansa, ja että valtiovallan, turvatakseen oikeuden vaatimuksia, täytyi ryhtyä positiivisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Kävi tarpeelliseksi säätää yhteiskunnallisia lakeja ruumiillista työtä tekeväin luokkain taloudellisten etujen turvaamiseksi ja heidän suojelemisekseen kapitalistien näännytykseltä. Ja samaten osottautui tarpeelliseksi erityisillä lainsäädäntötoimenpiteillä turvata niiden kansallisuuksien oikeus, jotka historiallisten olojen johdosta olivat joutuneet sellaiseen tilaan, etteivät yksistään omin voiminsa kyenneet vapaasti kehittymään. Näiden kokemustensa johdosta on liberalismi vähitellen omaksunut vähemmän abstraktisen, enemmän todellisuuteen perustuvan suunnan. Se on pysynyt perusajatuksessaan kaikkien oikeuden vaatimusten mukaisesta vapaudesta. Mutta se on yhä enemmän tunnustanut välttämättömäksi ettei saa luottaa yksistään "vapaan kilpailun" elähyttävään voimaan, vaan että on koetettava positiivisin keinoin korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Se köyhempäin luokkain tilan parantamista tarkoittava yhteiskunnallinen lainsäädäntö, joka sivistysmaissa on vapaamielisten puolueitten avulla pantu alulle, vaikkakaan sitä ei vielä kokonaan ole toteutettu, on tästä todistuksena. Englannin vapaamielisen puolueen aikaansaama Irlannin "homerule"-laki on esimerkkinä konkreettisen vapaamielisyyden soveltamisesta kansallisuuskysymyksiin.

Tällaista liberalismin kehitystä on meidänkin maassa ollut havaittavissa. Ja Mechelinin valtiollisen katsantokannan kehitystä käy tässä kohden pitäminen tyypillisenä. Lähtien vapaamieliseltä peruskatsantokannalta, jolla hän aina pysyi, vakaantui hän vakaantumistaan siinä käsityksessä, että oli tarpeellista lainsäädäntötoimin järjestää sekä maamme eri yhteiskuntaluokkain että kieliryhmäin väliset olot siten, että kaikkien oikeutetut vaatimukset täyttyisivät eikä kukaan kärsisi sortoa. Hän asettui siten tavallaan yhteiskunta- ja kielipuolueiden ulko- ja yläpuolelle. Mutta hänen tärkeimmäksi silmämääräkseen jäi, että kansamme ennen kaikkea tuli säilyttää valtiollinen itsemääräämisoikeutensa. Ja todella täytyy kansan, joka, vaikka kansatieteellisesti katsoen käsittääkin eri kansallisuuksia, historiallisen kehityksen johdosta on tullut valtiolliseksi kokonaisuudeksi ja tahtoo semmoisena pysyä, saada itse säätää lakinsa tahi olla osallisena niitä säätämässä, jos mieli sen yhteisten tarpeiden tulla tyydytetyiksi tarkoituksen ja oikeuden mukaisella tavalla. Jos lainsäädäntö on vieraan kansan lakiasäätäväin laitosten käsissä, niin pääsevät epäilemättä sen suuntaa määräämään näkökohdat, jotka ovat vieraita niille, joita se koskee, ja senvuoksi sopimattomat. Kansalla, joka muodostaa yhtenäisen subjektin ja sivistystasonsa puolesta kykenee itse hoitamaan asiansa, tulee olla oikeus tehdä se, mikäli se ei siten loukkaa muiden kansain itsemääräämisoikeutta: tämä on oikeuden mukaisen vapausperiaatteen vaatimus. Oli siis täysin Mechelinin koko valtiollisen katsantotavan mukaista, että hän asetti elämänsä päätehtäväksi toiminnan Suomen valtiollisen autonomian turvaamiseksi, semmoisena kuin tämä autonomia oli maallemme v. 1809 ja sittemmin useamman kerran juhlallisesti taattu.

Hän oli tällä välin jatkanut lainopillisia lukujaan. Helmikuun 23 p:nä 1864 hän suoritti lakitieteenkandidaattitutkinnon, saaden siinä aineessa, johon hänen harrastuksensa parhaasta päästä oli kiintynyt, nimittäin valtio-oikeudessa ja siihen liittyvissä oppiaineissa, korkeimman arvosanan, "laudatur".

III LUKU.

1864-1874.

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja, maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen kirjailijatoiminta.

Kohdakkoin sen jälkeen kuin oli maisteriksi vihitty, otettiin Mechelin Suomen Tiedeseuran apulaissihteeriksi ja hoiti pöytäkirjanpitoa lokakuun 1 p:stä 1860 seuraavan vuoden loppuun, minkä ohessa hän kevätlukukauden 1861 toimi yliopiston konsistorin amanuenssina. Lakitieteenkandidaatiksi tultuaan hän kirjoittautui auskultantiksi Viipurin hovioikeuteen huhtikuussa 1864, tuli ylimääräiseksi kopistiksi senaatin talousosastoon saman vuoden lokakuussa ja valtiovaraintoimituskunnan kopistiksi heinäkuussa 1865, ollen viimeksi mainitussa toimessa toukokuuhun 1867.

Hänen työkykynsä salli hänen kuitenkin näiden toimien rinnalla hoitaa muitakin, kuten meri- ja vekselioikeuden opettajan tointa Helsingin merikoulussa lukuvuonna 1864-65. Niinikään hän jonkin aikaa antoi opetusta neiti Elisabeth Blomqvistin yksityisessä tyttökoulussa, jossa aikoinaan oli varsin runsaasti oppilaita. Tutkiakseen Ruotsin vallan aikaista Suomen raha-asiain tilaa oleskeli Mechelin elo- ja syyskuun 1864 Tukholmassa harjoittaen sikäläisessä kamariarkistossa tutkimuksia, jotka kuitenkin täytyi keskeyttää silmätaudin takia. Hän oli Tukholmassa myös tutustunut tilastollisen toimiston työjärjestykseen ja toimintaan, "mikä", kuten hän kirjeessä sedälleen H.A. Mechelinille mainitsee, "suuresti kiinnittää mieltäni".

Syksyllä 1865 hän meni naimisiin helsinkiläisen kauppiaan, kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosin ja hänen vaimonsa Cecilia Meyerin tyttären Aleksandra Elisabeth Lindroosin kanssa, joka oli syntynyt v. 1844. Kohta häiden jälkeen teki nuori pariskunta ulkomaanmatkan. Mechelin oli tällöin jonkin aikaa sairaana Genfin järven rannalla sijaitsevassa Clarensin parantolassa Sveitsissä, mutta hänen toivuttuaan he viettivät talven 1865-66 Parisissa, missä Mechelin jatkoi valtiotieteellisiä opintojaan ja kirjoitteli matkakirjeitä Helsingfors Dagbladiin.

Kotimaahan palattuaan hän rupesi appensa kuoltua hoitamaan tämän omistamaa Helsinginpitäjässä sijaitsevaa Botbyn tilaa alaikäisen lankonsa Johan Fr. Lindroosin puolesta ja oli siinä toimessa kymmenen vuotta, kunnes lanko oli tullut täysi-ikäiseksi. Mutta sen lisäksi hän v. 1868 osti anopiltaan toisen, Hollolan pitäjässä sijaitsevan Laitiala nimisen tilan, jonka hän vasta 1880-luvun alussa möi langolleen. Tietenkään ei Mechelin voinut yksityiskohtia myöten antautua hoitamaan molempia suuria maatiloja, mutta hän valvoi kuitenkin niiden hoitoa ja koetti myös hankkia siihen tarvittavat tiedot tutkimalla maanviljelyskirjallisuutta. Täten perehtyneenä maanviljelyksen eri haaroihin hän kykeni toimimaan Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokunnan jäsenenä vuosina 1870-75. Vielä myöhempänäkin elinaikanaan hän joutui valvomaan maatilan hoitoa. Hänen anopillaan oli nimittäin toinenkin tila, Löyttymäki Janakkalassa. Kun siellä 1880 vuoden vaiheilla tulipalo hävitti päärakennuksen ja miltei kaikki muutkin rakennukset, täytyi Mechelinin ottaa valvoakseen niiden uudestirakentamista, ja anopin kuoltua v. 1899 hän ryhtyi hoitamaan tilaa. Kesät hän vietti puolisoineen ja tyttärineen Botbyssä ja Laitialassa sekä sitten kun viimeksi mainittu tila oli myyty, muutamina vuosina leipurimestari Ekbergin omistamassa Edishemin huvilassa Uudenmaan saaristossa, jonkin matkaa Helsingistä itään päin, ja sen jälkeen Löyttymäellä, kunnes se myytiin v. 1907.

* * * * *

Valtiopäivälaitoksemme jälleen tultua henkiin herätetyksi v. 1863 ei kestänyt kauan, ennenkuin Mechelinin työkykyä alettiin siinä käyttää. 1867 vuoden valtiopäivillä hän tuli yhdistetyn valtio- ja suostuntavaliokunnan sihteeriksi sekä suoritti tämän tehtävän tavalla, joka herätti huomiota ja sai osakseen suurta tunnustusta. Valtiopäiväin jo ollessa loppumassa annettiin säädyille toukokuun 9 p:nä hallituksen esitys rautatien rakentamisesta Riihimäeltä Pietariin. Se lähetettiin talous- sekä valtio- ja suostuntavaliokuntaan. Asia käsiteltiin mitä joutuisimmin, niin että viimeksi mainitun valiokunnan sihteerillä Mechelinillä jo kahden päivän kuluttua oli valmiina asiasta annettava parin painoarkin laajuinen mietintö ja viidentenä päivänä se ruotsiksi ja suomeksi painettuna voitiin jakaa säädyille, joten nämä vielä samoilla valtiopäivillä ehtivät lopullisesti käsitellä asian. Mietintö, jossa puollettiin radan rakentamista, hyväksyttiin, ja tämän tuloksen katsottiin suureksi osaksi johtuneen mietinnön taitavasta perustelusta, mikä seikka on sitä enemmän luettava tekijän ansioksi, kun rautateiden hyötyä ei vielä tuohon aikaan maassamme yleisesti tunnustettu, vaan päinvastoin monella taholla epäiltiin. Asiaa käsiteltäessä ritaristossa ja aatelissa lausuivat useat puhujat erittäin kiittäviä sanoja mietinnöstä ja sen onnistuneesta muodosta. [Edv. Bergh, Vår styrelse och våra landtdagar I s. 709 sanoo mietintöä "hyvin perustelluksi".]

Valtio- ja suostuntavaliokunta antoivat valtiovaraston tilastakin mietinnön, joka säädyissä tunnustettiin taitavasti laadituksi. Mutta kun siinä lausutut moitteet erinäisistä hallituksen toimenpiteistä olivat herättäneet paheksumista senaatissa, sai Mechelin päälliköltään, senaattori Thiléniltä kuulla, ettei sen, jolla oli kunnia valtiovaraintoimituskunnan kopistina palvella keisarillisessa senaatissa, sopinut semmoista kirjoittaa. Kun Mechelin ei kuitenkaan ollut mietintöön kirjoittanut muuta kuin mikä oli hänen vakaumuksensa mukaista eikä tahtonut sitoutua vastedeskään menettelemään toisin, vaikka kunnioitus senaattia kohtaan näyttäisi sitä vaativankin, pyysi hän ja saikin eron kopistinvirastaan. Ennen pitkää hän kuitenkin sai toisen toimen, jossa pääsi käyttämään raha-asiain tuntemustaan. Oltuaan nimittäin jonkin aikaa Robert Montgomeryn sijaisena Yhdyspankin keskushallituksen jäsenenä, valittiin hänet Montgomeryn erottua vakinaiseksi tähän toimeen mainitussa Suomen ensimäisessä yksityispankissa, ja hän pysyi siinä joulukuusta 1867 kesäkuuhun 1872, aika ajoin hoitaen pääjohtajankin tehtäviä.

1872 vuoden valtiopäivillä oli Mechelin porvarissäädyn jäsenenä yhtenä Helsingin kaupungin neljästä valitusta edustajasta. Sekä näillä että kaikilla seuraavilla valtiopäivillä, joihin hän otti osaa, herätti hän huomiota sujuvalla puhelahjallaan, sukkelasanaisuudellaan väittelyissä ja laajoilla tiedoillaan varsinkin valtio-oikeudellisissa ja raha-asioissa, mitkä ominaisuudet eritoten tulivat näkyviin niissä valiokunnissakin, joihin hänet valittiin ja joissa hän aina pääsi johtavaan asemaan. Ensi työkseen 1872 vuoden valtiopäivät päättivät lähettää keisarille kiitosadressin 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen johdosta. Adressia laatimaan valittiin kustakin säädystä jäsen, porvarissäädystä Mechelin. Adressin antoivat puhemiehet kenraalikuvernöörille, kreivi Adlerbergille, joka sen toimitti hallitsijalle. Samoilla valtiopäivillä Mechelin oli valtio- ja pankkivaliokunnan jäsenenä sekä yleisen valitusvaliokunnan varajäsenenä. Muuan hänen tekemänsä anomusehdotus herätti sekä sisällyksensä että käsittelynsä johdosta varsin suurta huomiota. Porvarissäädyn täysi-istunnossa helmikuun 20 p:nä Mechelin nimittäin ehdotti anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi antaa valtiosäädyille sellaisen säätyjen itseverottamisoikeuden kehitystä tarkoittavan lakiehdotuksen, että ne jokaisilla lakimääräisillä valtiopäivillä saisivat vahvistaa valtion tulo- ja menoarvion ensintuleviin valtiopäiviin asti — mikä toimenpide johdonmukaisesti seurasi valtiosäädyille perustuslaissa myönnetystä suostuntaoikeudesta ja nyttemmin oli toteutettavissa, koska lakimääräiset valtiopäivät uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan kokoontuisivat määräajoin, ainakin joka viides vuosi. Porvarissääty hyväksyi puolestaan ehdotuksen ja pyysi muita säätyjä siihen yhtymään. Mutta sekä maamarsalkka että pappis- ja talonpoikaissäädyn puhemiehet kieltäytyivät esittämästä asiaa, koska ehdotus heidän käsityksensä mukaan loukkasi keisarin hallitsijaoikeuksia ja sen vuoksi oli niin arkaluontoista laatua, ettei sitä ollut otettava käsiteltäväksi. Kolmessa viimeksi mainitussa säädyssä panivat lukuisat jäsenet vastalauseen tätä puhemiesten perustuslaintulkintaa vastaan, joka todellisuudessa oli omansa riistämään maan edustajilta oikeuden tärkeissä kysymyksissä esittää hallitsijalle kansan toivomukset, jota vastoin alamaisen anomuksen, jonka hallitsija oli oikeutettu hylkäämään, ei olisi pitänyt voida katsoa tietävän hänen oikeuksiensa loukkausta. Mainita sopii, että vastalauseeseen yhtyi useita, jotka monessa kohden olivat toisella kannalla kuin Mechelin, esimerkiksi aatelissäädyssä J.V. Snellman, pappissäädyssä G.Z. Forsman ja talonpoikaissäädyssä A. Meurman. Porvarissääty oli kuitenkin lähettänyt Mechelinin ehdotuksen valtiovaliokuntaan, jonka oli siitä annettava lausunto ja toimitettava se kaikille säädyille, jolloin puhemiehet luultavasti uudistaisivat epäyksensä. Mechelin silloin pyysi saada peruuttaa ehdotuksensa, ei sen vuoksi ettei hän yhä edelleenkin olisi ollut vakuutettu anotun uudistustoimenpiteen oikeutuksesta ja suotavuudesta, vaan ehkäistäkseen puhemiesten menettelyn aikaansaamasta tärkeätä uuden valtiopäiväjärjestyksen kohtaa koskevaa, vastaisuudessa vahingollista ennakkotapausta. Tähän hänen pyyntöönsä porvarissääty suostui.

Mechelinin toiminnasta näillä valtiopäivillä mainittakoon vielä, että hän ynnä kaksi muuta Helsingin kaupungin edustajaa (Öhrnberg ja Kiseleff) tekivät anomusehdotuksen ruotsin ja muinais-pohjoismaisten kielten professorinviran perustamisesta yliopistoon. Ehdotus hyväksyttiin aatelissa ja porvarissäädyssä, mutta hyljättiin molemmissa muissa säädyissä. Aateli ja porvarissääty päättivät esittää anomuksen kummankin säädyn erityisenä toivomuksena, ja tulos oli, että kesäkuun 16 p:nä 1876 annetun julistuksen kautta perustettiin ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professorinvirka. Samoilla valtiopäivillä Mechelin ehdotti myönnettäväksi 60,000 markan suuruisen määrärahan seitsenjäsenisen suomalaisen tiedeakatemian perustamiseksi. Muissakin säädyissä tehtiin ehdotuksia määrärahain myöntämisestä tieteellisen tutkimuksen edistämiseksi, ja säätyanomus saatiin toimeen, josta oli lopputuloksena, että tiedeseura sai yleisistä varoista jonkin verran korotetun apurahan. Eräs Mechelinin tekemä, niiden vanhettuneiden säädösten kumoamista tarkoittava ehdotus, jotka asettavat juutalaiset maamme asukkaitten noudatettavan lain ulkopuolelle, saavutti yleisen valitusvaliokunnan kannatuksen ja porvarissäädyn hyväksymisen, mutta hyljättiin kolmessa muussa säädyssä, joten asia raukesi. Mechelinin puoltamista ehdotuksista mainittakoon lisäksi eräs hallituksesta riippumattoman, erottamattomista jäsenistä kokoonpannun korkeimman oikeuden perustamista tarkoittava, ja toinen, joka tarkoitti korkorajan poistamista eli 6 prosenttia korkeamman koron ottamista koskevan kiellon kumoamista. Jälkimäisen ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei talonpoikaissääty), mutta Hänen Majesteettinsa lausui, ettei se "tätä nykyä" aiheuttanut toimenpidettä.

Valtiosäädyille oli annettu kertomus valtiovarain tilasta, joka lähetettiin valtiovaliokuntaan, missä Mechelin ehdotti, että valiokunta tulevaksi viisivuotiskaudeksi laatisi täydellisen laskelman valtion tuloista ja menoista, jotta valtiosäädyt sen perusteella voisivat päättää, oliko ja missä määrin tarpeellista myöntää suostuntaveroja maan tarpeisiin. Valiokunta kuitenkin piti laskelman laatimista mahdottomana ja hylkäsi ehdotuksen, tyytyen antamassaan mietinnössä lausumaan erinäisiä toivomuksia valtionkirjanpitoon ja sen ehdotetun uudistuksen jouduttamiseen nähden. Mutta asiaa ritaristossa ja aatelissa esiteltäessä maamarsalkka, vapaaherra Nordenstam selitti, että kertomus valtiovarain tilasta oli valtiosäädyille ainoastaan "näytettävä", niiden saamatta siitä keskustella, ja ettei valiokunnalla ollut aihetta antaa siitä lausuntoa. Vastalauseita pantiin tätä käsitystä vastaan, niiden kuitenkaan voimatta taivuttaa maamarsalkkaa muuttamaan mieltään. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä puhemiehet seurasivat maamarsalkan esimerkkiä. Ainoastaan porvarissäädyssä salli puhemies Zilliacus keskustelua. Mechelin perusteli tällöin tarkemmin valiokunnan katsantokantaa ja selitti valtionkirjanpidon epätyydyttävän tilan olleen syynä siihen, että valiokunta oli katsonut mahdottomaksi laatia tiliasemaa, josta selvästi kävisi ilmi, oliko suostuntavero tarpeen valtion menoihin vai ei. Sääty päätti H.M:lleen lähettää kirjelmän, jossa lausuttaisiin suotavaksi, että ehdotettu valtionkirjanpidon uudistus piakkoin pantaisiin toimeen. Mutta kun porvarissääty jäi yksinään kannattamaan tätä päätöstä, merkittiin valtiopäiväpäätökseen vain, että valtiovaliokunta oli tarkoin tutustunut valtiovarain tilaan ja valtionkirjanpitoon sekä ne tarkastanut.

* * * * *

Mechelinin opettaja ja personallinen ystävä, professori Rosenborg kuoli kesällä 1871. Aavistaen läheistä kuolemaansa oli hän kehottanut Mecheliniä hakemaan professorinvirkaa sen avoimeksi tultua. Mechelinille tämä oli tuntuva taloudellinen uhraus, koska hänen silloin oli pakko luopua paljon parempipalkkaisesta toimestaan Yhdyspankissa, mutta hän päätti siitä huolimatta noudattaa kehotusta. Yhdyspankin hallinto ei häntä mitenkään tahtonut menettää, ja muuan pankin kannattajapiirin lähetystö saapui hänen luokseen saadakseen hänet luopumaan aikeestaan. Pankin silloisen johtajan August Törnqvistin täytyisi kivulloisuuden tähden luultavasti pian erota, ja Mechelinille tarjottiin hänen paikkansa, minkä ohessa palkka luvattiin korottaa 14,000:sta 24,000 markkaan. Mutta Mechelin pysyi kerran tekemässään päätöksessä, koska tunsi, ettei hän kuitenkaan voisi samalla mielenkiinnolla antautua pankkialalle kuin siihen toimintaan, johon avoimeksi joutunut yliopiston opettajapaikka viittasi.

Aika, joka hänelle suotiin valmistuakseen virkakelpoiseksi, jäi tosin varsin niukaksi, sillä kohta professorinvirkaa haettuaan täytyi hänen valtiopäiväin jäseneksi valittuna ottaa näihin osaa. Kesällä 1872 hän teki opintomatkan Tukholmaan ja Upsalaan, sairasteli kotimaahan palattuaan jälleen jonkin aikaa, mutta ehti kuitenkin ajoissa suorittaa säädetyt opinnäytteet. Tammikuussa 1873 hän julkaisi sen väitöskirjan, "Svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634", joka tuotti hänelle lakitieteenlisensiaatti- ja -tohtoriarvon. Tehtyään samana vuonna matkan Berliniin ja Wieniin, missä hän kirjoitteli matkakirjeitä Dagbladiin, mutta etupäässä tutki vastaperustettujen liittovaltojen, Saksan valtakunnan ja Itävalta-Unkarin valtiollisia ja oikeudellisia oloja, julkaisi hän syyskuussa opinnäytteenä professorinvirkaa varten väitöskirjan "Om statsförbund och statsunioner, första häftet." Valtiolla, sanotaan teoksessa, on semmoisenaan suvereniteetti, sikäli että sillä on oikeus päättää omista asioistaan. Mutta suvereniteetti voi olla osittainen, kuten valtiounionissa, missä toinen valtio vain toisen yhteydessä määrää ulkopolitiikkansa tahi missä tämän määrää jokin yhteenliittyneiden valtioiden yhteinen laitos. Tutkimuksen tarkoituksena on esittää nykyajan tärkeimpäin valtiounionien valtiosääntöjen peruspiirteet, ja näistä tekijä erikoisesti tekee selkoa Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen valtiosäännöstä. Hän sanoo aikovansa näissä tutkimuksissa lopuksi ottaa tarkastaakseen kysymyksen Suomen ja Venäjän keisarikunnan keskinäisestä valtiollisesta asemasta, mikä aikomus ei kuitenkaan tässä teoksessa toteutunut, syystä että ensimäiselle viholle ei ilmestynyt jatkoa. Muissa teoksissaan hän sitä vastoin on laajasti ja perusteellisesti käsitellyt tätä kysymystä. Siinä väitöstilaisuudessa, jossa vastamainittua teosta tarkastettiin, Mechelin piti alustavan esitelmän "kansainvälisistä sovinto-oikeuksista", mikä osottaa hänen huomionsa jo tähän aikaan kiintyneen aatteeseen rauhantilan pysyttämisestä valtojen kesken oikeuden pohjalla, jonka aatteen innokkaana esitaistelijana hän myöhempänä elinaikanaan esiintyi. Mainitussa esitelmässä, joka on julkaistuna Lainopillisen Yhdistyksen aikakauskirjassa, sanotaan: Kansainvälistä oikeustilaa täytyy pitää heikkona ja uhanalaisena, niin kauan kuin kansainoikeudelliset perusaatteet eivät ole velvoittavana ja noudatettavana lakina kaikille valtioille, suurille ja pienille, niiden keskinäisissä suhteissa — niinkauan kuin oikeuden voimaansaattamiskeinona vain poikkeustapauksissa on muu kuin sota. Valitettavasti täytyy kansainoikeuden sekä käytännössä että teoriassa vielä tunnustaa sota luvalliseksi keinoksi valtioiden saattaessa oikeuksiaan voimaan. Mutta silti ei ole epäoikeutettua pyrkiä siihen, että sotien oikeutus rajoitetaan yhä ahtaampaan, niin että niitä vihdoin pidetään rikoksena kansainoikeutta vastaan. — Tekijä viittaa siihen, että Englannin parlamentissa oli tehty ehdotus pysyväisen sovinto-oikeuden perustamisesta ratkaisemaan valtioiden välisiä riitoja ja että parlamentin enemmistö oli kannattanut tätä aatetta. Sellainen valtioiden riitakysymysten lykkääminen kansainväliseen sovinto-oikeuteen on saatava pakolliseksi ja tulee olla olemassa kansainvälinen kirjoitettu laki. Kansainvälisellä sovinto-oikeudella tulee olla toimeenpanovaltakin. Sotia on mikäli mahdollista ainakin rajoitettava.