Yleistä tyytyväisyyttä herättävä tulos 1885 vuoden valtiopäiväin työstä oli säätyesitysoikeus, joka, sittenkun armollinen esitys siitä oli annettu valtiopäiville ja saavuttanut näiden hyväksymisen, myönnettiin valtiosäädyille kesäkuun 25 p:nä 1886 annetulla julistuskirjalla. Keisari Aleksanteri II:n jo 1863 vuoden valtiopäiväin avajaisissa antama lupaus oli siten hänen seuraajansa toimesta täyttynyt ja tärkeä askel perustuslailliseen suuntaan astuttu. Tosin oli, eikä syyttä, vallalla se käsitys, että Venäjän uusi hallitus oli hengeltään vähemmän vapaamielisyyteen taipuva, enemmän itsevaltiuteen kallistuva kuin edeltäjänsä, mutta maallemme myönnetty säätyesitysoikeus oli kuitenkin ilahuttava todistus siitä, että korkeimmalla taholla edelleenkin oltiin taipuvaisia täydelleen tunnustamaan valtiopäiväimme perustuslailliset oikeudet.
V. 1883 oli senaatti Venäjän ulkoasiainministeriöltä saanut ilmoituksen, että Venäjän, Suomi siihen luettuna, ja Espanjan välinen kauppasopimus oli irtisanottu jälkimäisen maan puolelta ja ettei Espanja uudistaisi sitä, ellei Venäjä suostuisi alentamaan espanjalaisten tavarain tullia. Suomelle tämä oli ankara isku, koska sen vienti Espanjaan, joka oli suurempi kuin keisarikunnan ja käsitti pääasiallisesti puutavaroita, joutuisi siitä pahasti kärsimään. Mechelinin laatiman ehdotuksen mukaisesti päätti senaatti kenraalikuvernöörin välityksellä ilmoittaa Venäjän ulkoasiainministeriölle, että Suomelle olisi erittäin tärkeätä, että sen kauppasuhteet järjestettäisiin sopimustietä tavalla, joka ei liiallisilla tullimaksuilla rasittaisi Espanjaan vietäviä suomalaisia tavaroita. Kun Venäjä omia etujaan valvoakseen päätti alottaa keskustelut uuden kauppasopimuksen solmimisesta mainitun maan kanssa, hyväksyttiin senaatin esitys, ja tammikuun lopulla 1887 valtuutettiin Mechelin Venäjän Madridissa olevan lähettilään, ruhtinas Mikael Gortschakoffin kera ottamaan osaa neuvotteluihin sekä niissä erityisesti valvomaan Suomen etuja. Mechelin matkusti helmikuussa Pietarin kautta Madridiin puolisoineen ja tyttärineen. Keskusteluissa, joita kesti kolme kuukautta, maaliskuusta kesäkuuhun, ja joihin ottivat osaa Espanjan ulkoasiainministeri Morety Prendergast sekä valtiosihteeri Aguera, onnistui Mechelinin saada aikaan Suomelle edullisia ehtoja, nimittäin alennetut tullimaksut puutavaroille, paperille, lasille, voille, paloviinalle ja tärpätille näitä Suomen tuotteita Espanjaan vietäessä, jota vastoin Espanja sai korvaukseksi tullinalennusta viineille, öljyille, suolalle ja korkille sekä täydellisen tullivapauden rautamalmille, korkkipuulle ja ruovonpäille. Espanja olisi suostunut myöntämään, niinkuin oli myöntänyt Ruotsille, väkiviinatullinkin alennusta mutta Suomen hallitus ei tahtonut hyväksyä tarjousta, jottei siten lisäisi väkiviinan valmistusta maassamme. Sittenkun Venäjän hallitus ja Suomen senaatti olivat tarkastaneet kauppasopimuksen ehdotusta, allekirjoitettiin se heinäkuun 2 p:nä 1887 ja vilkastutti huomattavasti Suomen ja Espanjan välisiä kauppasuhteita. Yleensä oltiin sitä mieltä, että Mechelinin neuvotteluissa osottama pontevuus melkoisesti oli jouduttanut niiden saattamista onnelliseen päätökseen. Hän olikin koko ajan ollut uutterassa kirjeenvaihdossa Helsingissä olevan virkaveljensä Molanderin kanssa ja saanut senaattimme joutuisasti käsittelemään sille kuuluvan osan asiasta.
Koko Madridissa olonsa aikana sai Mechelin osakseen suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta espanjalaisten puolelta. Ruhtinas Gortschakoffin kera hän pääsi puolisoineen ja tyttärineen hallitsijakuningattaren Maria Kristinan puheille, joka puolisonsa kuoltua 1885 hoiti hallitusta poikansa Alfonso XIII:nnen valtaistuimellenousuun saakka. Mechelin kirjoittaa tästä eräälle kotimaassa olevalle henkilölle: "Meidät vietiin pienehköön vastaanottohuoneeseen. Kuningatar pyysi meitä istumaan ja piti meitä luonaan 3/4 tunnin ajan. Mitä meille ennen oli kerrottu hänen miellyttävästä olemuksestaan ja hyvistä luonnonlahjoistaan osottautui aivan todeksi." Kuningattaren kälyn, infantitar Eulalian puheille Mechelin niinikään pääsi perheineen. Huomattavista henkilöistä, joihin Mechelin tutustui ja jotka kunnioittivat häntä vierailullaan, mainittakoon pääministeri Sagasta. Venäjän lähettilään ruhtinas Gortschakoffin ja Mechelinin välillä lienee joskus ilmennyt erimielisyyttä, vaikka jälkimäinen tietenkin teki voitavansa noudattaakseen sitä diplomaattista varovaisuutta, jota Suomen asema kauppasopimuskysymykseen nähden vaati. Mielipiteiden eroavaisuudet eivät johtaneetkaan vakavampaan epäsopuun. Ruhtinas kuuluu kerran lausuneen: "Mistä johtuu, että Te viipymättä saatte vastauksen Helsinkiin lähettämiinne kirjelmiin, kun minun täytyy odottaa vastausta niin kauan. Ja minä olen kuitenkin isäni poika." Mikael Gortschakoff oli Aleksanteri II:n aikuisen Venäjän ulkoasiainministerin, tunnetun ruhtinas Aleksander Gortschakoffin poika. Mechelin lienee huomauttanut olevansa hänkin isänsä poika.
Espanjassa olonsa loppupuolella Mechelin teki omaisineen matkan Sevillaan ja kävi pikimmältä Cadizissa. Sevillassa hän sairastui hermosärkyyn, joka häntä ankarasti vaivasi kolmen viikon ajan. Toivuttuaan hän palasi kotimaahan Pietarin kautta. Venäjän raha-asiainministeri Wyschnegradski onnitteli häntä niiden etujen johdosta, mitkä hän taitavuudellaan oli maalleen hankkinut.
"Moskovskija Vjädomosti" lehdessä julkaistiin näihin aikoihin eräs lehden Barcelonassa olevan kirjeenvaihtajan lähettämä kirje, jossa muun muassa sanottiin [Uusi Suometar toukok. 19 p:nä 1887]: "Täytyy valittaa, että uusi kauppasopimus Espanjan kanssa on tehty liian kiireellisesti ja asiaa ennakolta perin pohjin valmistelematta. Suomen etuja on erinomaisella tavalla valvonut varta vasten valtuutettu henkilö, joka saapui tänne täysin perehtyneenä kysymyksen kaikkiin puoliin. Suuren Venäjän huomiota ansaitsevat edut olivat tietenkin kokonaan tuntemattomat Suomen edustajalle, joka ei edes taida venättä, ja näitä etuja ei kukaan asiantunteva henkilö ole valvonut. Seuraus siitä on että Suomen hyötyessä tästä sopimuksesta Venäjä siitä kärsii vahinkoa. Suomalaiset voivat pitää itseään onnellisina, sen johdosta että ovat yhdistettyinä Venäjään eivätkä Englantiin tahi Saksaan; heidän etunsa eivät silloin olisi päässeet ensi sijalle, vaan olleet kaukana jäljessä toisella sijalla." Epäilemätöntä on, että Mechelin — joka kyllä puhui venättä — innolla ja taidolla suoritti osansa tehtävästä. Olivatko mainitun venäläisen lehden ruhtinas Mikael Gortschakoffia vastaan tekemät ankarat syytökset, että hän oli laiminlyönyt hänelle uskotun tehtävän, Venäjän etujen valvomisen — jotka syytökset lehti teki jo ennenkuin sopimus oli lopullisesti vahvistettu — todella oikeutettuja vai ei, jääköön tässä sikseen.
Eräs tallella oleva ranskankielinen kirjekonsepti, Mechelinin laatima kotiin palattuaan syksyllä 1887 ja osotettu "Mon cher Princelle" — epäilemättä ruhtinas Gortschakoffille — kertoo kokemuksista, joita kirjoittajalla oli ollut heidän erottuaan ja kuvailee hänen etelämaissa saamiaan vaikutelmia. Hän oli kotiin palattuaan käsitellyt valtion rahakysymyksiä, ottanut osaa armollisten esitysten valmistamiseen tuleville valtiopäiville y.m. Keisari Aleksanteri III oli puolisoineen tehnyt matkan Suomen saaristoon ja Mechelin oli päässyt heidän puheilleen Pietarhovissa. "Mutta tunnustan", hän lisää, "että toisinaan vaivun unelmiin, kuulen kaukaista soittoa — se on Cadiz-marssi tahi Sevilla-katrilli; ummistan silmäni, näen 'Castellanan' (bulevardin) lukemattomine komeapukuisia naisia kuljettavine vaunuineen; hengitän akasian ja oranssin tuoksuja; näen 'Retiron' (puiston) ja sieltä silmän kantamiin ulottuvan laajan maiseman, — luulen olevani Sevillassa, kärsien enemmän kuin milloinkaan olen kärsinyt. Ja sitten havahtuen en voi olla valittamatta, etten paremmin voinut käyttää hyväkseni Espanjassa oloni loppuaikaa." — Toinen, Edishemissä elokuun 18:ntena 1888 päivätty kirjekonsepti on osotettu herra Agueralle, jonka kanssa neuvotteluja edellisenä vuonna oli pidetty, ja siinä Mechelin kiittää saamastaan kirjeestä. Mechelin toivoo Espanjan ja Suomen välisten kauppasuhteitten kehittymistään kehittyvän ja mainitsee muun muassa, että Madridissa oli nostettu kysymys höyrylaiva-yhteyden aikaansaamisesta molempain maiden välillä. Nyt oltiin hankkeissa rakennuttaa kaksi ensiluokkaista höyrylaivaa ylläpitämään suoranaista kulkuyhteyttä toisaalta Pietarin ja Helsingin, toisaalta Barcelonan välillä.
* * * * *
Mechelinille tähän aikaan uskottuja tehtäviä oli muiden muassa senaatin edustaminen Turussa v. 1886 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Hän toimi siellä puheenjohtajana siinä valiokunnassa, jonka tuli laatia ehdotus kokouksen annettavaksi lausunnoksi eriuskolaislain eli "vieraan kristityn uskonopin tunnustajia Suomessa ja heidän uskonnonvapauttaan koskevan asetuksen" ehdotuksesta. 1869 vuoden uuden kirkkolain 6:ssa § säädettiin, että sitä, joka vakaumuksensa johdosta haluaa erota luterilaisesta kirkosta siirtyäkseen toiseen kirkkoyhdyskuntaan, ja saamastaan opetuksesta ja kehotuksesta huolimatta aikeessaan pysyy, ei ole kirkon toimenpiteillä siirtymästä estettävä. Mutta vierasuskoisten oikeus perustaa itsenäisiä kirkkoyhdyskuntia kaipasi tarkempaa järjestelyä erityisen lain kautta, ja sellaisen lain tarpeellisuudesta olivat valtiosäädyt useilla valtiopäivillä huomauttaneet. Hallituksen kirkolliskokoukselle antama, mainittua tarvetta tyydyttämään tarkoitettu lakiehdotus ei kuitenkaan ensinkään koskenut kreikkalais-venäläisen uskonopin tunnustajia; ainoastaan tällä ehdolla oli lupa voitu saada eriuskolaislain ehdotuksen esittämiseen. Kirkolliskokouksen asettamassa valiokunnassa syntyi jyrkkää erimielisyyttä siitä, oliko sallittava siirtyminen luterilaisesta kirkosta roomalais-katoliseenkin kirkkoon vai ei. Enemmistö ei pitänyt tätä ensinkään suotavana, ja valiokunnassa ilmeni melko suurta nurjamielisyyttä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, jota moitittiin suvaitsemattomaksi, koska se itse ei sallinut siirtymistä toiseen uskontokuntaan, minkä ohessa lausuttiin arveluja, että luterilaisille myönnetty lupa kääntyä katolisuuteen houkuttelisi jälkimäisen opin edustajia täällä järjestämään maallemme vahingollisen käännytystoiminnan. Valiokunnan enemmistö oli sen vuoksi sitä mieltä, että lain tulisi koskea ainoastaan protestanttisia eriuskolaisia. Mechelin jäi valiokunnassa miltei yksin edustamaan vapaamielisempää kantaa ja liitti valiokunnan mietintöön vastalauseen, jota hän kirkolliskokouksen täysi-istunnossa kaunopuheliaasti puolusti moniaita maamme huomatuimpia jumaluusoppineita vastaan.
Hän huomautti, että säännös, joka kielsi Suomen kansalaisia siirtymästä roomalais-katoliseen kirkkoon, oli räikeästi vastoin sitä jo kirkkolaissa julkilausuttua periaatetta, joka myönsi jokaiselle vapauden oman vakaumuksensa mukaan valita sen kirkkoyhdyskunnan, johon halusi kuulua — jommoisen vapauden kaikki todelliset sivistyskansat olivat jäsenilleen suoneet. Jos me, hän lausui, asetumme sille kannalle, että vasta tarkoin tutkittuamme eri kristittyjen uskontokuntain oppeja katsomme voivamme päättää, onko kääntyminen niihin sallittava, voisi käydä niin, että jokin protestanttinenkin uskonlahko olisi pantava mustaan kirjaan ja luettava niihin, joihin kääntyminen ei ole sallittava. Sellainen menettely on todella vastoin uskonvapauden periaatetta. Se seikka että roomalais-katolinen kirkko kieltää siirtymästä muuhun kirkkoyhdyskuntaan on esillä olevassa tapauksessa käytännöllistä merkitystä vailla, koska Suomen hallitus ei tunnusta sellaista kieltoa eikä tämän laatuista kääntymistä siis täällä voida estää. Puheena olevan lain tulee sen vuoksi koskea niin katolisia kuin protestanttejakin. Erinäisissä muissakin kohdin pani Mechelin vastalauseen valiokunnan enemmistön mielipidettä vastaan. Mainittu enemmistö oli ehdottanut evättäväksi hallituksen ehdotuksessa olevan säännöksen, että vieraan kristityn uskonopin tunnustajain välisiä avioliittoja erinäisissä tapauksissa saisi solmia maallisen viranomaisen edessä, jota vastoin Mechelinin mielestä oli siviiliavioliitto sallittava. Kirkolliskokous kuitenkin hyväksyi tässäkin kohden valiokunnan mietinnön. Hallituksen esitys asiasta annettiin sitten 1888 vuoden valtiopäiville, joilla ilmeni varsin eriäviä mielipiteitä eri säätyjen välillä, mutta yhteensovittamalla vihdoin päästiin päätökseen, jonka mukaisesti eriuskolaislaki julkaistiin marraskuun 11 p:nä 1889 pääasiassa yhtäpitävästi kirkolliskokouksen mielipiteiden kanssa.
Aikaisemmilla valtiopäivillä olivat valtiosäädyt anoneet annettavaksi lakia työväen suojelemisesta teollisuustyöstä johtuvilta vaaroilta. Tämän johdosta Mechelin sai toimekseen laatia ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin 1888 vuoden valtiosäädyille, jolloin hän itse esiintyi sitä puolustamassa erinäisiä talousvaliokunnan siihen ehdottamia muutoksia vastaan. Niinikään hän samoilla valtiopäivillä vastusti herra V. von Wrightin aatelissa tekemää, normaalityöpäivän säätämistä koskevaa ehdotusta. Yleensä ovat, hän lausui, työnantajan ja työntekijän edut yhteen kytkeytyneet. Taloudellisen lainsäädännön tulee rakentua vapaamielisille periaatteille. Lakien kautta ei ole rajoitettava sopimusten tekoa täysi-ikäisten ihmisten kesken. Hän myönsi kuitenkin, että oli hyödyllistä säätää nuorille henkilöille jokin pisin luvallinen työaika. Valtiosäätyjen päätöksen mukainen asetus työntekijäin suojelemisesta annettiin huhtikuun 15 p:nä 1889. Samoilla valtiopäivillä Mechelin puolusti hallituksen esittämää ehdotusta laiksi tavaraleimoista. Niinikään hän esiintyi käsiteltäessä valtiovaliokunnan mietintöä valtiovaraston tilaa koskevan kertomuksen johdosta, jolloin hän antoi tietoja hallituksen uudistusaikeista ja selityksiä kirjanpitomenetelmistä, valtion rahastojen jakautumisesta ja budjetin laadinnasta.
Viimeksi mainitussa säätykokouksessa tehtiin niinikään anomuksia työntekijäin olojen turvaamisesta vakuutuksen avulla, minkä johdosta hallitus asetti komitean valmistamaan lakiehdotusta asiasta. Tässä kysymyksessä kerrotaan syntyneen erimielisyyttä kenraalikuvernööri Heidenin ja Mechelinin välillä, edellinen kun tahtoi Bismarckin Saksassa toimeenpaneman yleisen vanhuusvakuutuksen otettavaksi Suomessa malliksi, jota vastoin Mechelin piti tätä järjestelmää vielä liian vähän koeteltuna meillä toteutettavaksi.
Mainittu erimielisyys lienee osaltaan vaikuttanut, että kreivi Heidenin ja Mechelinin välit, jotka jo jälkimäisen valtiollisen kirjailijatoiminnan johdosta olivat johonkin määrin kylmenneet, kävivät entistäänkin kireämmiksi.
* * * * *
Mechelin oli, niinkuin edellä mainittiin, jo 1877-78 vuoden valtiopäivillä tehnyt ehdotuksen perustuslakiemme tarkistamisesta eli kodifioimisesta. Hänen senaattoriaikanaan otettiin kysymys uudelleen esille, ja hän sai tilaisuuden tehokkaasti ottaa osaa tämän asian käsittelyyn, jota hän aina piti maallemme erinomaisen tärkeänä. Kenraalikuvernöörille oli erään hänen toimenpiteensä johdosta — venäläiset santarmit olivat hänen käskystään toimittaneet kotitarkastuksen erään virkamiehen, maisteri P. Leontjeffin luona, joka oli venäläissyntyinen, mutta Suomen kansalainen — saapunut keisarillinen kirjelmä, joka esiteltiin senaatissa lokakuun 17 p:nä 1882 ja oli seuraavaa sisällystä: "Saatuani alamaisesta kirjelmästänne mielipahakseni tietää, että Teidän on ollut pakko eräässä asiassa ryhtyä toimenpiteisiin, jotka eivät ole täysin Suuriruhtinaanmaassa voimassa olevain asetusten mukaisia, olen nähnyt hyväksi käskeä Teidän vastedes, kun sattuvissa tapauksissa lainsäännösten puutteellisuuden tahi epäselvyyden johdosta voi syntyä epäilyksiä säännösten oikeasta tarkoituksesta, hankkia Suomen senaatin prokuraattorin lausunnon, jota paitsi Teidän on yksissä neuvoin senaatin kanssa minulle tehtävä esitys siitä, miten Suomen lait olisi asianmukaisesti kodifioitava." — Kenraalikuvernööri ilmoitti samalla Hänen Majesteettinsa toivoneen, että asia käsiteltäisiin mikäli mahdollista kiireellisesti.
Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan asiata valmistelemaan nelimiehisen valiokunnan, johon Mechelinkin tuli jäseneksi. Mietintö laadittiin ja esiteltiin senaatissa joulukuun 22 p:nä s.v. Mainiten että erinäisiä Suomen perustuslakien kodifioimista tarkoittavia ehdotuksia, jotka sen lisäksi sisälsivät asiallisiakin uudistuksia, oli keisarillisesta käskystä jo 1860-luvulla laadittu, mutta että vain yksi näistä ehdotuksista, uutta valtiopäiväjärjestystä koskeva, oli johtanut lopulliseen tulokseen, huomautti valiokunta sekä perustuslakien että yleisen lain kodifioimisen tarpeellisuudesta, lausuen mielipiteenään että jälkimäisen kukin eri osa olisi kodifioitava erikseen, ensi sijassa ne, joiden alalla uudistusten tarve oli tuntuvin. Tätä tarkoitusta varten oli komitean mielestä tarpeen perustaa erityinen lainvalmistelukunta, johon kuuluisi kolme senaatin valitsemaa jäsentä. Valiokunnan mietintöön senaatti yhtyi, mistä oli seurauksena, että "lainvalmistelukunta" todellakin perustettiin v. 1884. Perustuslakien kodifioimisesta määrättiin samalla, että oli asetettava erityinen komitea järjestelmällisesti yhdistelemään kaikki Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat, voimassa olevat säännökset, ollen komitean samalla huomautettava, mitä oikeuskäytännössä oli noudatettu nyttemmin soveltumattomain tahi puutteellisten perustuslakisäännösten sijasta. Tämän johdosta asetettiin maaliskuun 9 p:nä 1885 komitea, johon lääninsihteeri A. von Weissenberg määrättiin puheenjohtajaksi ja neljä muuta henkilöä jäseniksi. Komitea, joka sihteerikseen otti professori J. R. Danielsonin, sai työnsä suoritetuksi 1886 vuoden loppuun mennessä, minkä jälkeen mietintö, joka sisälsi "Ehdotuksen hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi" perusteluineen, sekä komitean jäsenen, professori R. Hermansonin laatiman laajahkon vastalauseen, julkaistiin painosta. Asian käsittely senaatissa vaati paljon aikaa, ja eri mieliä ilmaantui käsittelyn jatkamistavasta. Komitea oli, sananmukaisesti noudattaen saamaansa määräystä "yhdistellä" Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat "voimassa olevat säännökset", arvellut vanhojen säännösten sisällystä esitettäessä niiden muodonkin mikäli mahdollista olevan säilytettävä. Senaatissa vaadittiin kuitenkin sanonnan laatimista yksinkertaisemmaksi ja täsmällisemmäksi. Mechelin yhtyi tähän mielipiteeseen ja katsoi, että senaatin tulisi ehdottaa kehityksen tarpeellisiksi osottamia asiallisiakin muutoksia. Muun muassa olisi otettava esille kysymys senaatin järjestysmuodon uudistamisesta.
Senaatti suostui tähän ja teki alistuksia, jotka todellakin johtivat toivottuun tulokseen. Elokuussa 1887 julkaistiin asetuksia, joiden kautta paljon aikaa kysyvää työtä senaatissa säästyi, kun talousosaston toimituskuntain oikeutta lopullisesti ratkaista vähäpätöisempiä asioita, jotka ennen oli lykätty senaatin täysi-istunnon päätettäviksi, laajennettiin ja erinäisiä muita asioita annettiin senaatin alaisten virastojen lopullisesti ratkaistaviksi.
Jonkin aikaa myöhemmin Mechelin teki erinäisiä korkeimman hallituslaitoksemme lisäuudistuksia tarkoittavan ehdotuksen. Oikeustoimituskunta olisi perustettava talousosastoon käsittelemään oikeushallintoon kuuluvia asioita. Erityinen kollegi olisi senaatin keskuudesta asetettava ratkaisemaan hallinto-oikeudellisia asioita, ja kuuluisi siihen puheenjohtajana talousosaston puheenjohtaja sekä jäseninä kaksi talousosaston ja kaksi oikeusosaston jäsentä. Senaatin oikeusosasto kokoontuisi talousosaston kanssa täysi-istuntoon vain tärkeämpiä asioita käsittelemään. Talousosaston toimituskuntain luku olisi lisättävä 6:sta 8:ksi. Osastojen nimet olisi muutettava, oikeusosaston "Korkeimmaksi oikeudeksi" ("Högsta domstol"), talousosaston "Hallitusneuvostoksi" ("Regeringsråd") ja hallinto-oikeudellisia asioita käsittelevä kollegi saisi nimekseen "Kamarioikeus" ("Kammarrätten"), Talousosaston puheenjohtajaa oli nimitettävä "valtioministeriksi" ("statsminister"), koska hänen asemansa ja tehtävänsä vastasivat sitä mitä muualla tällä arvonimellä tarkoitettiin. Oleellisia muutoksia senaatin järjestysmuotoon ei kuitenkaan olisi tehtävä valtiosäätyjen myötävaikutuksetta, koska niiden Porvoon valtiopäivilläkin sallittiin lausua mielensä sen hallituskonseljin ohjesäännöstä, joka sittemmin sai nimekseen "keisarillinen senaatti". Ehdotusta kannattivat Mechelinin virkaveljet ainakin osittain, ja se aiheutti — kuitenkin hallinnollista lainsäädäntötietä — elokuun 9 p:nä 1888 annetun asetuksen, jolla talousosastoon määrättiin perustettavaksi kaksi uutta toimituskuntaa: kansliatoimituskunta sekä kauppa- ja teollisuustoimituskunta. Mechelinin ehdottama oikeustoimituskunta perustettiin sekin, kuitenkin vasta v. 1892, jolloin hän itse jo oli senaatista eronnut.
Perustuslakien kodifioimisasian käsittelyä Mechelin koetti jouduttaa ja esitti senaatin täysi-istunnossa 1888 pöytäkirjan sivuitse, että asiaa valmistamaan mahdollisimman pian asetettaisiin senaatin keskuudesta valiokunta. Mutta puheenjohtaja, vapaaherra J. Ph. Palmén oli toista mieltä, ja kodifioimiskysymyksen käsittely lykkäytyi toistaiseksi.
* * * * *
Tällä välin oli maamme valtiollinen asema melko suuressa määrässä kääntynyt pahempaan päin. Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä oli Suomelle vihamielisiä pyrkimyksiä alkanut ilmaantua ja voittaa alaa. Jo keisari Aleksanteri II:n aikana on siellä venäläinen kansalliskiihko ruvennut viriämään, lähinnä 1863 vuoden Puolan kapinan synnyttämän katkeruuden lietsomana. Ja tämän mielialan valtaamina olivat Katkoffin tapaiset kohdistaneet hyökkäyksensä Suomen perustuslailliseen oikeuteen olla itsenäinen lainsäädäntöalue, vaikkakin Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi yhdistettynä. Vuonna 1875 sisälsi venäläinen aikakauskirja "Sobesednik" taas Suomea vastaan hyökkäyksen, jossa esitettiin se sittemmin lukemattomia kertoja toistettu väite, että Suomen ja Venäjän välisen yhdyssiteen laatua ei ollut määrätty Porvoon valtiopäivillä, vaan Haminan rauhanteossa, ja että Suomi siten oli saatettu Venäjän itsevaltiuden alaiseksi, väite, joka muun muassa sivuuttaa sen seikan että itse Haminan rauhansopimuksen 6 §:ssä viitataan siihen, että maamme sisäinen hallitustapa oli vahvistettu jo aikaisemmin, nimittäin Porvoon sopimuksessa. Ministerivaltiosihteeri, vapaaherra Stjernvall-Walleen kehotti senaattia toimituttamaan näiden väärien väitteiden kumoamisen, ja tehtävä uskottiin silloiselle valtio-oikeuden professorille Mechelinille, joka sen suorittikin. Stjernvall-Walleen oli luvannut pitää huolta kirjoituksen julkaisemisesta, mutta se kävi tarpeettomaksi, syystä että keisari itse oli kiinnittänyt huomionsa mainitussa venäläisessä lehdessä olleeseen hyökkäykseen ja paheksunut sitä, minkä jälkeen koko lehti lienee lakkautettu. Vuonna 1879 oli Peterburgskija Vjädomosti lehdessä jälleen kirjoitus, jossa väitettiin keisari Aleksanteri I:n myöntäneen Suomelle ainoastaan "hallinnollisen", ei lainsäädännöllistä autonomiaa, ja senkin vain osittaisen, ja kiellettiin Suomelta valtion ominaisuudet. Mechelin kumosi tämän esityksen Helsingfors Dagbladissa (s. v:n n:o 119) julkaisemassaan kirjoitelmassa.
Keisari Aleksanteri II:n kuoltua uudistuivat hyökkäykset entistään kiihkeämpinä. Alussa vuotta 1883 teki kolme venäläistä lehteä, Peterburgskija Vjädomosti, Novoje Vremja ja Svjät, yhteisen hyökkäyksen "Suomen etuoikeuksia" yleensä ja erityisesti tulliolojamme vastaan. Niiden kirjoitukset kumottiin virallisesti Venäjän Hallituksen Sanansaattajassa. Osottautui kuitenkin yhä tarpeellisemmaksi saada aikaan koko valtiollista oikeusjärjestystämme valaiseva esitys, jonka avulla muukalaisetkin voisivat saada siitä oikean käsityksen. Vuonna 1884 sai senaatti ministerivaltiosihteeri Bruunilta kehotuksen toimituttaa lyhyen venäjänkielisen esityksen Suomen valtio-oikeudesta venäläisten virastojen varalle. Tehtävä annettiin Mechelinille, senaattori K.G. Ehrströmille ja prokuraattori Montgomerylle, joista kukin laati oman erikoisen osansa. Teos painatettiin, paitsi venäjäksi, myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta Bruun ei liene ollut siihen täysin tyytyväinen, minkä tähden sitä ei päästetty julkisuuteen, vaan koko tuo kolmella kielellä painatettu laitos joutui hylkypaperina senaatintalon ullakolle. Vaikkei vailla suomalaista isänmaallista mieltä lienee Bruun yleensä ollut verraten vähän perehtynyt maamme oloihin ja jotenkin vieras täällä vallitseville ajatussuunnille. Mechelinin suhde Bruuniin, joka alussa oli ollut ystävällinen, kylmeni tämän johdosta aikaa myöten. — Bruun kuoli syyskuun 3 p:nä 1888 ja hänen seuraajakseen tuli kenraaliluutnantti Kasimir Ehrnrooth, jonka apulaiseksi nimitettiin W. von Daehn.
Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v. 1885 julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti painosta samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen teoksen "Précis du droit public du Grand-duché de Finlande". Ollakseen varma siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä, luetutti hän sen ennen painattamista senaattori Alexander Brunoulla, jota pidettiin lakiemme erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että teos sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta erinomaisesti vastasi tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten tutustumista Suomen valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja hallintolaitoksiin, joista heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea hankkia tietoja. Vielä samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen laitos; 1887 julkaistiin teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä. Englanninkielisen käännöksen suoritti Englannin silloinen Helsingissä oleva sijaiskonsuli Charles Cooke, ja varustettiin se selittävillä muistutuksilla sekä liitteellä, joka muun muassa sisälsi Suomelle annetut hallitsijavakuutukset.
Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä vastustajamme taholta. K. Ordin julkaisi jo v. 1887 teoksesta käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet, toinen toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa, että keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus maamme uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien säilyttämisestä oli pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause. Vuonna 1889 samainen Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen valloitus", nimisen teoksen, joka oli täynnä valheita ja vääristelyjä, mutta siitä huolimatta sai Venäjän tiedeakatemian palkinnon. Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin esiintyivät meidän puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson, julkaisten historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands statsrättsliga ställning" (1892).
Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa Handbuch des öffentlichen Rechts Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti valtiomuodon, joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain maakuntahallitusmuoto, ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida kumota eikä muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt asian. Suomen yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei kuitenkaan personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin valtioihin jää kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen kaksinaisuus syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko valtakunnan nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.
On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava "realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan "osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei ulkoasioissa — ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä merkitystä vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi, vaikkakin erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on oma lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809 säädetystä valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi. Maallemme vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan vain Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen, että mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden muassa Israel Hwasser v. 1838 — vuotta ennen Mechelinin syntymää — julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä valtio-oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa mielipiteensä omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista käsitystä. Se seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty oikeustaistelumme keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme kiukku ensi sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.
1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli margariinilla sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla osotettu vääräksi, kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan tehtiin uusi ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty vaaka oli väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi, ja Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa (toukokuussa 1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen keisarille-suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa, minkä johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä aikaisemmin vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.
Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890 ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, käsittelemään näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä venäläisiä että suomalaisia. Jälkimäisiä olivat valtiovaraintoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Molander, ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja senaattori Tudeer. Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain jäsenenä, vastusti enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten yhdistämistä venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset vastalauseet, joita varten Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia tietoja. Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa ehdotettiin ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon saamista varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään suuntaan käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja puolestaan lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään asiassa, oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.
Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden johdosta tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti maamarsalkka, senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n valtiopäiväin puhemiesten kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle esittämään maamme huolia. Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T. Renvallin onnistui hetkiseksi päästä hallitsijan puheille.
Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta. Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890 keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta Suomen ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla, joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.
Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta pyynnöstään oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys mainituissa kolmessa komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin postikysymyksessä, oli saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit entistäänkin kireämmiksi, ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen pyytää eroa, minkä hän katsoikin olevan tekeminen ja jätti erohakemuksensa jo toukokuun lopussa. Hakemus kuitenkin oli ehdollinen, mutta siihen suostuttiin ilman muuta kesäkuussa. Sanoma tästä herätti maassamme yleistä alakuloisuutta, sen kun katsottiin todistavan valtiollisen aseman arveluttavuutta. Mechelin sai eronsa johdosta kansalaisiltaan vastaanottaa lukuisia kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta työstä, — adresseja, tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia — minkä ohessa häntä tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon läsnäollessa. Syksyllä, lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet hänelle jäähyväispäivälliset, joissa talousosaston varapuheenjohtaja S.W. von Troil julki toi entisten virkatoverien kunnioituksen ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi mainittu ilonsa sen johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta vallinnut yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan maamme oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava. Poikkeus perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja), mutta tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä. Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa. Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta vastustusta. Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset olisivat sellaisissa oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.
Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi Montgomery Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean jäsenyydestä. Seuraavana vuonna v. Troil luopui senaattorin virastaan. Kaikki nämä tapahtunut lisäsivät tietenkin osaltaan maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska niitäkin täytyi pitää johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä alotettu yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.
VI LUKU.
1890-1898.
Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.
Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.
Senaatista erottuaan Mechelin ei suinkaan heittäytynyt toimettomaan lepoon eikä vain hoitamaan yksityisasioitaan, vaan jatkoi herkeämättä työtään yleisten etujen hyväksi, vaikkakin hänen toimintansa osin sai toisen muodon. Jo Helsingin kunnallisvaalissa joulukuussa 1891 hänet valittiin uudestaan kaupunginvaltuusmieheksi, ja vuodesta 1892 lähtien hän oli valtuuston puheenjohtajana, mikä toimi hänelle sitten vuosittain uskottiin aina vuoteen 1899 asti, jolloin hän, 60 vuotta täyttäneenä, siitä kieltäytyi. Tässä toimessa hän taas, samaten kuin 1870-luvullakin, taitavasti ja uutterasti työskenteli pääkaupunkimme kehittämiseksi. Kaupunkiin yhdistettiin v. 1893 uusia alueita: Siltasaaret, Pohjoissataman ja Itäisen viertotien välinen ranta-alue sekä kaupungin ostama Kumtähden allodisäteri. Uusia kansakouluja perustettiin, kaupunkia kaunistettiin erinäisillä istutuksilla. Syksyllä 1891 oli Mechelin Helsingin talonomistajayhdistyksen toivomusta noudattaen ja sen toimesta tehnyt matkan Tukholmaan, Parisiin ja Brysseliin koettaakseen ulkomaisten rahamiesten välityksellä saada obligatsionilainan hypoteekkipankin perustamiseksi Helsinkiin, mikä yritys ei kuitenkaan rahamarkkinoilla silloin vallitsevain epäsuotuisten olojen takia onnistunut. Mutta kesällä 1892 hän hankki 4 1/2 miljoonan markan lainan kaupungin juoksevain velkain vakauttamiseksi sekä satama- ja laiturirakennuksia varten. Helsingin satamarata, jonka kaupunki rakennutti vuosina 1892 ja 1893, saaden avustusta valtion varoista, on epäilemättä tuntuvasti edistänyt Helsingin kehitystä merikaupunkina.
Pääkaupunkimme työväenluokan aseman parantamiseksi teki Mechelin tärkeän alotteen, helmikuun 17 p:nä 1896 kolmen muun kaupunginvaltuusmiehen, C.E. Holmbergin, G. Nyströmin ja R. Heimbergin kera esittäessään asetettavaksi komitean laatimaan ehdotusta toimenpiteiksi, jotka olisivat omansa alemman työväenluokan ja säännöllistä työtä vailla olevan nuorison hyväksi edistämään erinäisiä esityksentekijäin mainitsemia tarkoitusperiä. Esitysehdotuksessa, joka ilmeisesti on Mechelinin kynästä lähtenyt, sanotaan muun muassa: "Käsitämme kylläkin, että tässä mainitsemamme yhteiskuntatehtävät kuuluvat niihin, joihin nähden ei helposti eikä äkkiä voi saavuttaa tyydyttäviä tuloksia. Ainoastaan uuttera ja pitkällinen työ voi tässä kantaa hedelmää. Mutta silti ei ole syytä olla kokonaan yrittämättä sellaisia toimenpiteitä, joihin edellä olemme viitanneet. Yhteiskunnan itsehallinto ei osota elinvoimaansa ainoastaan säännöllisesti suorittamalla velvollisuutenaan lain mukaan olevat tehtävät, vaan myös ottamalla harkittavakseen ja pyrkimällä poistamaan yhteiskunnassa ilmeneviä puutteita ja epäkohtia, sikäli kuin kunnan toimenpiteet tässä yleensä voivat olla hyödyksi." — Kaupunginvaltuusto suostui esitykseen ja asetti komitean, jonka toimintaan Mechelin itsekin otti osaa ja joka laati ehdotuksen työväenasiain lautakunnan, työnvälitystoimiston sekä laiminlyötyjen lasten kasvatuslaitoksen perustamiseksi ynnä kaupungin työväestön alkeiskurssien järjestämiseksi. Työväenasiain lautakunta perustettiin v. 1898 ja on suorittanut monessa kohden hyödyllisen työn. Sen alotteesta on ryhdytty toimenpiteisiin työttömyyden vastustamiseksi, käsiammattiliikkeiden ja työpalkkain tarkastuksen järjestämiseksi, kunnan tarjooman oikeusavun parantamiseksi, kunnan työväenasuntojen rakennuttamiseksi sekä aikuisten työläisten opetuksen ja koulutyöpajojen ynnä köyhäin lasten hoidon ja opetuksen aikaansaamiseksi. Ehdotettu kunnan työnvälitystoimisto saatiin toimeen jonkin aikaa myöhemmin, nimittäin 1904 vuoden alusta. Työväenasiain lautakunnasta on v. 1913 muodostettu n.k. sosialilautakunta, jonkin verran laajennetuin toimialoin. Työväen opetuskurssit on hiljattain järjestetty n.s. kunnan työväenopistoksi, jossa on suomalainen ja ruotsalainen osasto ja jolle kaupungin on aikomus rakennuttaa oma talo.
Kesäkuussa 1890 pidettiin Pietarissa kansainvälinen vankeinhoitokongressi, johon Mechelin otti osaa ja jossa hän senaatin puolesta kutsui satakunta kongressin jäsentä huvimatkalle Suomeen. Matka, joka alotettiin kesäkuun 25 p:nä, suunnattiin Viipuriin, Saimaan kanavan varrella sijaitsevaan Juustilaan, missä Mechelinin opastamina silmäiltiin kanavan perustajalle pystytettyä muistomerkkiä, Imatralle ja Lappeenrantaan sekä jatkui Helsinkiin. Täällä käytiin katsomassa Sörnäsin kuritushuonetta sekä muita kaupungin nähtävyyksiä, minkä ohessa vieraille kaupungin puolesta toimeenpantiin juhlapäivälliset sekä pataljoonain soittokuntain antama konsertti. Päivällisissä seurahuoneella Mechelin piti vilkkaiden suosionosotusten keskeyttämän puheen kunniavieraille, lausuen julki Suomen kansan myötätunnon sitä toimialaa kohtaan, jolle kongressi oli omistanut työnsä. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla, hän lausui, lainsäädäntö ole siinä määrin puhtaasti tieteellisten tutkimusten varassa kuin vankeinhoitolaitoksen alalla, jonka päämääränä ei ainoastaan ole valtion vallalla pakottaa yksilöjä noudattamaan lakeja, vaan myös, ihmisrakkauden elvyttämänä, koettaa ratkaista kysymys, miten rikollisia ja kurjia henkilöitä on kohdeltava, jotta heidät saataisiin palaamaan inhimillisen yhteiskunnan helmaan, sekä vihdoin ehkäistä rikoksia. Suomen pääkaupungille oli kunniaksi ja iloksi, että se oli vieraikseen saanut joukon eteviä miehiä, jotka olivat antautuneet tätä jaloa tieteenhaaraa tutkimaan, selvittelemään sitä vaikeaa kysymystä, miksi muutamat yksilöt olivat rikollisia; tavallisesti on syy siinä, etteivät he kotonaan milloinkaan ole saaneet päivänpaistetta, ei milloinkaan rakkautta, ei milloinkaan sitä kasvatusta, joka ihmisistä tekee hyödyllisiä kansalaisia. — —
Ohimennen mainittakoon, että tähän Suomeen tehtyyn huvimatkaan muiden muassa otti osaa italialainen rikosopin tutkija, professori Brusa, joka myöhemmin on ansainnut maamme kiitollisuuden sillä, että hän muiden eteväin ulkomaalaisten miesten kera oli osallisena siinä lähetystössä, joka kesällä 1899 lähti Pietariin toimimaan Suomen hyväksi.
Mechelin oli vankeinhoitokongressin jäsenten Helsingissä käydessä jo kesäkuun 20 p:nä saanut eron senaattorin virastaan, vaikkei sitä vielä ollut virallisesti ilmoitettu. Itse lienee hän saanut tiedon siitä ollessaan senaatin puolesta Pietarissa järjestämässä kongressin jäsenten vastaanottoa heidän matkallaan Suomeen.
* * * * *
Heinäkuussa 1893 tuli Mechelin toistamiseen Yhdyspankin keskushallituksen jäseneksi, ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1896, jolloin hän siitä luopui, sekä oli sen jälkeen Yhdyspankin pankkivaliokunnan jäsenenä vuoteen 1903 asti. Hänen aikanaan perustettiin pankkiin hänen laatimansa ohjelman mukaisesti erityinen kiinteistölainaosasto kaupunkitaloja varten. Hän oli lisäksi Suomen taideyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1896-1903 sekä Antellin kokoelmain valtuuskunnan jäsenenä. Niinikään hän oli Suomen talousseuran puheenjohtajana 1896-1899. Hän oli vuonna 1894 perustetun taloudellisen seuran varsinainen luoja ja valittiin 1895 sen ensimäiseksi puheenjohtajaksi sekä sittemmin useamman kerran uudestaan, otti vilkkaasti osaa seuran keskusteluihin ja piti sen kokouksissa usein esitelmiä taloudellisista kysymyksistä, esimerkiksi Suomen valtiolainain edullisimmista sijoituspaikoista, yleisestä tuloverosta, rautatiepolitiikastamme, suunnitellun yleisen Suomen teollisuusnäyttelyn hyödystä, kuntain raha-asioista, nykyajan kauppapolitiikasta, työväenkysymyksestä. Niinikään hän julkaisi kirjoitelmia seuran aikakauslehdessä. Hän harrasti innokkaasti taloudellisia kysymyksiämme, koska hänen vakaumuksensa mukaan kansamme kyky säilyttää autonominen asemansa melkoiseksi osaksi on sen varassa, voiko se perustua kyllin lujalle taloudelliselle pohjalle. Niillä tahoilla, missä tarkemmin on seurattu tätä Mechelinin toimintaa, on lausuttu, että hän taloudelliselta katsantokannaltaan aikaisemmin oli niin jyrkkä vapaamielisten aatteiden kannattaja, niin lujasti vakuuttunut siitä, että hyvän valta maailmassa omalla sisällisellä voimallaan on pääsevä voitolle, ettei hän voinut uskoa hyödylliseksi koettaa minkäänlaisin pakkokeinoin ohjata taloudellista elämää määrätyille urille, mutta että hän myöhempänä elinaikanaan oli taipuvainen tuntuvassa määrässä luopumaan tästä katsantokannasta, semmoisena kuin sitä olivat edustaneet Adam Smith ja tämän seuraajat. Siitä on todistuksena muun muassa hänen mielenkiintonsa työväenkysymykseen ja sen ratkaisemiseen positiivisin keinoin. [Taloudellisen seuran aikakauslehti 1914, 3:s vihko.]
Niinkuin jo havaitsimme, sai Mechelin lukuisissa julkisissa tilaisuuksissa tulkita läsnäolevissa vallitsevat mielialat ja tunteet. Niinpä hän kuvanveistäjä Erland Stenbergin tekemän Franzénin pronssisen rintakuvan juhlallisessa paljastustilaisuudessa Oulun kirkkotorilla kesäkuun 30 p:nä 1881 oli pitänyt juhlapuheen, jossa ilmeni runoilijan tuotannon syvää ymmärtämystä ja lämmintä myötätuntoa sitä kohtaan. — Kun Z. Topeliuksen 70-vuotispäivänä tammikuun 14 p:nä 1888 hänen kunniakseen pantiin toimeen juhla Helsingissä ylioppilastalolla, piti Mechelin ruotsinkielisen juhlapuheen. — Suomen kansanvalistusseuran Turussa kesäkuun 21 p:nä 1892 toimeenpanemassa laulu- ja soittojuhlassa hän piti vilkasta mieltymystä herättävän puheen, jossa hän ylisti työn kunniaa ja huomautti, miten yhteiskunnan eri luokkia ja yksilöjä yhdistää toisiinsa yhteisvastuullisuus, kunkin tunnollinen työ kun ei hyödytä vain häntä itseään ja hänen kaltaisiaan, vaan kaikkia, samaten kuin sen laiminlyöminen vahingoittaa kaikkia. — Suomen valtiosäätyjen päätöksen mukaan pystytetyn keisari Aleksanteri II:n muistopatsaan paljastustilaisuudessa Helsingin senaatintorilla huhtikuun 29 p:nä 1894 vastaanotti Mechelin kaupunginvaltuusmiesten puheenjohtajana pääkaupungin puolesta lukuisan väkijoukon ja kokoontuneiden valtiopäivämiesten läsnäollessa pääkaupungin hoitoon uskotun muistopatsaan. Samana päivänä Helsingin kaupunki pani kaartinmaneesissa toimeen juhlapäivälliset hallituksen ja valtiopäiväin jäsenille sekä niille lukuisille edustajille, joita kaikista maamme ääristä oli saapunut ottamaan osaa patsaan paljastamiseen. Mechelin piti tässä tilaisuudessa tervehdyspuheita kutsuvieraille.
Elokuussa 1897 hän ranskankielisessä puheessa lausui tervetulleiksi yleisen geoloogikongressin jäsenet, jotka olivat saapuneet Suomeen ja kutsutut heidän kunniakseen toimeenpannuille päivällisille. Saman vuoden marraskuun 1 p:nä hän piti avajaispuheen juhlassa, joka pantiin toimeen Turun entisen akatemiatalon juhlasalissa Suomen talousseuran 100-vuotispäivän johdosta, jossa puheessa hän lyhyesti kuvaili seuran tärkeäarvoista työtä kuluneen vuosisadan aikana.
Hallituksesta erottuaan voi Mechelin taas tehokkaammin ottaa osaa valtiopäivätyöhön, jolloin hänen lausuntojaan alati, niinkuin ennenkin, tarkkaavasti kuunneltiin ja ne usein määräsivät ensimäisen säädyn päätökset. 1891 vuoden valtiopäiviä avattaessa tammikuun 24 p:nä oli yleinen mieliala edelleenkin hyvin kiihdyksissä hallituksen toimenpiteiden johdosta. Näitä oli muiden muassa se, että 1888 vuoden valtiosäätyjen hyväksymä ja joulukuun 19 p:nä 1889 vahvistettu ja julkaistu uusi rikoslaki, jonka olisi pitänyt astua voimaan 1891 vuoden alusta, oli peruutettu ja sen voimaan astuminen lykätty toistaiseksi. Tämän asian yhteydessä olevat toimenpiteet olivat aiheuttaneet Montgomeryn eron valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäsenyydestä. Itse komiteakin lakkautettiin kohdakkoin sen jälkeen, toukokuun 13 p:nä 1891, valtiopäiväin koolla ollessa.
Jo valtiopäivien avajaisissa valtaistuinsalissa lausuivat puhemiehet ilmi kansan huolet. Tämä aiheutti kenraalikuvernöörille osotetun keisarillisen käskykirjeen, joka luettiin julki kaikissa säädyissä maaliskuun 19 p:nä ja jossa selitettiin valtiopäiväin epäilyjen johtuvan väärinkäsityksestä ja että hänen majesteettinsa aikomus oli muuttumattomina säilyttää maamme sisäisen hallitusjärjestyksen periaatteet. Käskykirje rauhoitti mieliä jossain määrin, mutta ei täydellisesti. Säädyissä tehtyjen ehdotusten mukaisesti päättivät valtiosäädyt yksimielisesti tehdä anomuksia tulli- ja postikysymyksestä. Edelliseen nähden huomautettiin, että tullilaitosten yhdistäminen, joka ehdottomasti aiheuttaisi Suomen tullitaksan kohoamisen Venäjän tullitaksan tasalle, olisi maallemme vahingoksi. Tämä esitys lienee osaltaan saanut aikaan, että kysymys tullilaitosten yhdistämisestä sai raueta, vaikka pääsyynä siihen luultavasti kuitenkin oli, että erinäisillä venäläisillä tahoilla peljättiin siitä johtuvan Venäjän teollisuudelle turmiollisia seurauksia. Postikysymyksen epäsuotuisan ratkaisun johdosta ehdotettiin aatelissa anottavaksi postijulistuskirjan selitystä tahi muodostelua. Eräs säädyn jäsen, presidentti L. von Hellens, tahtoi ehdotusta sikseen jätettäväksi, mutta Mechelin vaati sen lähettämistä valiokunnan käsiteltäväksi ja sai säädyn enemmistön puolelleen. Yleinen säätyanomus saatiin aikaan, jossa huomautettiin, että Suomen postivirkamiesten alistaminen Venäjän viranomaisten alaisiksi oli vastoin Suomen hallitustavan voimassa olevaa järjestystä. Anomus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen. Säätyjen keskusteluissa annettiin hyväksyviä lausuntoja niiden suomalaisten valtiomiesten menettelystä, jotka Mechelinin tavoin olivat puheenalaisten hallitustoimenpiteiden johdosta omasta ehdostaan virastaan eronneet, jota vastoin niitä moitittiin, joiden katsottiin myötävaikuttaneen noihin toimenpiteisiin tahi jotka eivät ainakaan kyllin pontevasti olleet niitä vastustaneet; jälkimäisiä olivat ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth, joka oli varmentanut rikoslain peruuttavan julistuskirjan, ja hänen apulaisensa v. Daehn, joka taas oli varmentanut postijulistuskirjan. Olivatko ja missä määrin näihin miehiin kohdistetut moitteet oikeutettuja, sen voinee tosin vain historiallinen tutkimus varmasti selvittää.
Rikoslakikysymys sai kuin saikin monen mutkan perästä ratkaisunsa. 1891 vuoden valtiosäädyille annettiin hallituksen esitys, jossa säätyjä pyydettiin suostumaan erinäisten venäläisellä taholla epäilyjä herättäneiden lain kohtain muuttamiseen. Edesvastuu valtiorikoksista oli saatettava enemmän Venäjän rikoslain vastaavain säädösten mukaiseksi, varsinkin oli kovennettava rangaistusta valtiopetoksesta sekä majesteettirikoksista ja väkivallanteosta Hänen Majesteettinsa persoonalle. Lakivaliokunta puolsi yleensä muutoksiin suostumista, mutta pani samalla vastalauseen erinäisiä esityksessä olevia, Suomen valtiollista asemaa koskevia vääriä väitteitä vastaan. Mietintöä säädyssä käsiteltäessä esiintyi Mechelin, joka mietintöön yhtyen pääasiassa kannatti ehdotettujen muutosten hyväksymistä, mutta samalla huomautti, että asiaa valmistellut venäläinen komitea oli käsittänyt väärin Suomen ja Venäjän lainsäädännön keskinäiset suhteet, mikä oli aiheuttanut esityksen muotoon epätarkkuuksia, jotka oli poistettava. Suomen rikoslakia oli katsottu "paikalliseksi laiksi" Venäjän rikoslakiin verraten, mutta Mechelin osotti, ettei asianlaita ollut näin siinä mielessä mitä keisarikunnan perustuslait tarkoittivat "paikallisella lailla". Mechelinin mielipiteeseen valtiosäädytkin yhtyivät. Niiden hyväksymä oikaistu lakiteksti ei saavuttanut hallitsijan hyväksymistä, mutta 1894 vuoden valtiopäiville annettiin asiasta uusi esitys, ja säätyjen silloin hyväksymässä muodossa laki vahvistettiin samana vuonna, joten rikoslakiselkkaus vihdoin oli saatettu suotuisaan ratkaisuun.
Mechelin oli 1891 vuoden valtiopäivillä pankki- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajana. Hänen muusta toiminnastaan näillä valtiopäivillä sopii mainita, että hän maatilojen ositusta ja maavuokrasopimuksia maalla koskevaa hallituksen esitystä käsiteltäessä, kannattaen esityksen yleistä tarkoitusta, maan osittamisen helpottamista, samalla ehdotti valtiosäätyjen anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa teettäisi ja antaisi säätyjen käsiteltäväksi maaverotusta koskevan lain ehdotuksen, joka sisältäisi järjestelmällisen kokoelman puheenalaisesta asiasta voimassa olevia lakisäännöksiä. — Omasta puolestaan hän teki anomusehdotuksen maamies- ja emäntäkoulujen perustamisesta, mitkä koulut, kansakoulun kurssiin liittyen, joka oppilaiden tuli ensin suorittaa, tarjoisivat näille jonkin verran laajempia tietoja, varsinkin sellaisia, joista maamiehelle semmoisenaan sekä kansalaisena ja kunnallismiehenä on käytännöllistä hyötyä. Tytöt saisivat oppia sellaista, mikä vastaisille perheenemännille on erityisen hyödyllistä, niinkuin taloudenhoitoa ja terveysoppia. Näitä kouluja olisi ylläpidettävä valtiovaroilla. Ehdotusta vastustettiin muutamilla tahoilla, koska peljättiin sen toteuttamisesta koituvan estettä kansanopistoille, joiden avustamista valtiovaroilla samoilla valtiopäivillä niinikään oli anottu. Valiokunta käsitteli molempia ehdotuksia, niin Mechelinin tekemää kuin kansanopistojakin koskevaa, toistensa yhteydessä ja puolsi kumpaistakin. Valtiosäädyt päättivät pyytää hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin maalaisnuorison opetuskurssien aikaansaamiseksi, joissa tämä kansakoulusivistyksen lisäksi saisi käytännölliseen elämään sovitettavia tietoja. Sen ohessa olisi kansanopistoja avustettava. Näihin tarkoituksiin valtiosäädyt myönsivät 90,000 markkaa maksettavaksi kolmena vuonna, 30,000 markkaa kunakin. Anomus, jonka kolme säätyä hyväksyi — pappissääty oli tehnyt muodollisesti, vaikkei oikeastaan asiallisesti eriävän päätöksen, — johti osittain tulokseen, sikäli että hallitus antoi erinäisiä määräyksiä jatko-opetuskursseista, jota vastoin se katsoi maamies- ja emäntäkouluja parhaiten olevan perustettava yksityisten alotteesta, mutta kuitenkin käyvän valtiovaroilla avustaminen.
* * * * *
Niinkuin jo mainittiin, oli Weissenbergin komitean laatima ehdotus Suomen perustuslakien kodifioimiseksi annettu senaatille, jossa sen käsittely, Mechelinin jouduttamisyrityksistä huolimatta, venyi varsin pitkälliseksi. Keväällä 1889 Mechelin, ollessaan vielä hallituksen jäsenenä, kuuli silloiselta senaattorilta v. Daehniltä, että kenraalikuvernööri Heiden, jolle oli toimitettu Weissenbergin komiteaehdotuksen venäjänkielinen käännös, aikoi pyytää siitä lausuntoa Venäjän oikeusministeriltä Manasseiniltä ja Venäjän valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päälliköltä, valtiosihteeri Frischiltä. Daehnin kehotuksesta Mechelin kävi kenraalikuvernöörin luona huomauttamassa, että oli sopimatonta sekottaa venäläisiä virkamiehiä asiaan, ennenkuin ehdotus senaatin käsittelemänä oli saanut sen virallisen muodon, jommoisena se alistettaisiin korkeimman vallan hyväksyttäväksi. Heiden ei kuitenkaan taipunut, vaan tiedusteli mainittujen venäläisten virkamiesten mielipidettä, joka oli jokseenkin saman suuntainen kuin Ordinin ja niinmuodoin törkeästi tulkitsi väärin perustuslakejamme.
Mechelin koetti taas jouduttaa asiaa senaatissa ja huomautti maaliskuussa 1890 kiireellisen käsittelyn tarpeellisuudesta. Senaatti asetti nyt salaisessa istunnossa valiokunnan, jonka puheenjohtajaksi määrättiin senaattori Th. Cederholm ja jäseniksi muiden muassa Mechelin. Tämä valiokunta piti tarpeellisena erinäisiltä kohdin muodostella toisin Weissenbergin komitean ehdotusta, minkä johdosta Mechelin aluksi laati hallitusmuodon tärkeimpäin säännösten luonnoksen. Mutta senaatinkomitea ei ehtinyt päättää työtään ennen kesäkauden alkua, ja Mechelin sai, niinkuin mainittiin, eronsa kesäkuussa. Luonnoksen laatijana hänet kuitenkin kutsuttiin ottamaan osaa tarkistukseen, joka suoritettiin syksyllä lokakuun alussa. Vihdoin toukokuussa 1891 senaatti lähetti vahvistettavaksi lopullisen ehdotuksensa perustuslakien kodifioimiseksi, jonka Weissenbergin komitean ja Mechelinin esitöiden pohjalla pääasiallisesti lienee laatinut taitavana ja asiantuntevana pidetty senaatin esittelijäsihteeri Th. Bergelund. Korkeimpaan paikkaan lähetetty ehdotus sisälsi myös perinpohjaisen arvostelun Venäjän oikeusministerin ja valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päällikön lausunnoista.
Senaatin aikomus oli, että sen ehdotus, saavutettuaan hallitsijan hyväksymisen, annettaisiin hallituksen esityksenä valtiosäätyjen käsiteltäväksi, astuakseen kumpaisenkin valtiomahdin hyväksymänä lakina vanhan 1772 vuoden hallitusmuotomme, 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan sekä erinäisten myöhemmin syntyneiden, perustuslainluontoisten säännösten sijaan. Mutta asia sai valitettavasti aivan toisen käänteen. Kenraalikuvernööri oli kulkenut omia teitään senaatista piittaamatta. Jo syksyllä 1890 oli hänen kehotuksestaan asetettu venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä koottu komitea, johon hän itse tuli puheenjohtajaksi. Yksimielisyyttä ei syntynyt, edelliset kun asettuivat herrojen Manasseinin ja Frischin kannalle, jota vastoin jälkimäiset, erinäiset Suomen senaatin jäsenet, yksimielisesti pitivät kiinni maassamme vallitsevasta oikeuskäsityksestä, jolloin heillä kuuluu olleen suurta hyötyä eräästä Mechelinin laatimasta selvästä perustuslakiemme sisällyksen yleiskatsauksesta. Komitea ei sen vuoksi päässyt mihinkään tulokseen. Kun senaatti sittemmin antoi lopullisen kodifioiinisehdotuksensa, ei kenraalikuvernööri siihen yhtynyt, vaan liitti siihen erityiseksi lausunnoksi ehdotuksen "Suomen suuriruhtinaanmaan läänien hallinnon ohjesäännöksi", niinkuin sen omituinen nimike kuului, ja jonka sanottiin olevan pietarilaisten kynäniekkain laatima. Voidakseen arvostella tämän tekeleen henkeä on ainoastaan tarpeen tietää, että sen 2 §:ssä muun muassa säädettiin, että "korkeimman hallituksen valtaa koskevat Valtakunnan perustuslait ovat koko laajuudessaan Suomen suuriruhtinaanmaassa voimassa". Tämän käsityksen mukaan olisi siis Suomen hallitusmuoto itsevaltainen, eikä perustuslaillis-yksinvaltainen! Saman ehdotuksen 6:s kohta sisälsi, että lait, jotka ovat Suomen suuriruhtinaanmaalle ja Venäjän muille osille yhteisiä, säädetään valtakunnan perustuslakien määräämässä järjestyksessä.
Pietarissa asetettiin sekä senaatin että kenraalikuvernöörin ehdotusta tarkastamaan neuvottelukunta, puheenjohtajana Venäjän ministerikomitean esimies Bunge, venäläisinä jäseninä kenraalikuvernööri Heiden, sotaministeri Vannovski, sisäasiainministeri Durnovo, valtiosihteeri Frisell ja oikeusministeri Manassein, sekä suomalaisina jäseninä — joihin kenraalikuvernööriämme ei luettu — senaattori, vapaaherra von Alfthan, ministerivaltiosihteeri von Daehn (joka oli tullut v. 1891 eronneen Ehrnroothin sijaan), ministerivaltiosihteerin apulainen V. Procopé ja prokuraattori Calonius. Neuvottelukunta alotti kokouksensa marraskuussa 1892. Venäläiset jäsenet saivat aikaan, että ensinnä otettiin käsiteltäväksi kysymys yleisen valtakunnanlainsäädännön eli sekä keisarikunnassa että Suomessa noudatettavain lakien säätämisjärjestyksen aikaansaamisesta. Ei nytkään päästy yksimielisyyteen, kun venäläiset jäsenet pysyivät käsityksessään että keisari Aleksanteri I ei ollut vahvistanut Suomen vanhoja perustuslakeja, minkä suomalaiset jäsenet väittivät tapahtuneen. Jälkimäisten monasti toistamaa huomautusta, että senaatin laatima perustuslakien kodifioimisehdotus oli tarkastettava, ennenkuin tehtiin päätös valtakunnanlainsäädäntökysymyksestä, koska neuvottelukunta ainoastaan sellaisen tarkastuksen avulla saattoi päästä selvyyteen valtakunnanlainsäädäntöehdotuksen suhtautumisesta Suomen perustuslakeihin, ei venäläinen enemmistö ottanut kuuleviin korviin. [Murrosajoilta, II s. 100.] Loppukokuksessa maaliskuun 5 p:nä 1893 päätettiin lähettää keisarin tutkittavaksi enemmistön hyväksymä valtakunnanlainsäädäntöehdotus suomalaisten jäsenten laatimine vastalauseineen, jossa esitettiin Venäjälle ja Suomelle yhteisten lakien säätämisen yleiset periaatteet, mutta siten muodosteltuina, etteivät ne loukanneet jälkimäisen maan perustuslakeja.
Bungen neuvottelukunnan asiakirjat annettiin Venäjän valtakunnanneuvoston kansliaan, ja siihen asian käsittely moneksi vuodeksi päättyi. Keisari Aleksanteri III lienee, tutustuttuaan sekä enemmistön ehdotukseen että vastalauseeseen, epäröinyt ja jättänyt asian ratkaisun toistaiseksi. Kenties tähän osaltaan vaikutti Suomen valtiosäätyjen 1894 vuoden valtiopäiväin alussa hallitsijalle lähettämä adressi, jossa uudestaan esiintuotiin kansan huolet oikeuksiamme vastaan tehtyjen hyökkäysten johdosta sekä kansamme toivo, ettei mitään muutoksia tehtäisi näihin oikeuksiin valtiopäiväin suostumuksetta.
Valtiopäiväin välisenä aikana Mechelin otti osaa 1893 vuoden kirkolliskokoukseen Hollolan tuomiokunnan edustajana, toimi siellä kirkkolakivaliokunnan puheenjohtajana sekä puolusti kirkollisissa kysymyksissä niinkuin ennenkin vapaa- ja edistysmielistä suuntaa.
1894 vuoden valtiopäivillä hän oli sen erikoisvaliokunnan jäsenenä, joka asetettiin laatimaan äskenmainittua, hallitsijalle osotettua adressia, joka lienee ollut pääasiallisesti Mechelinin laatima. Hän johti samoja valtiopäiviä avattaessa aatelin tervehdyslähetystöä talonpoikaissäätyyn, jolloin hän suomenkielisessä puheessa huomautti silloisen olotilan vaativan luottavaista yhteistoimintaa kansaneduskunnan eri osain välillä; uusia painavia kysymyksiä oli noussut, joiden edessä puolueriitojen oli tauottava. — Niinikään hän oli valtiovaliokunnan jäsenenä, ja ainoastaan arvan oikun johdosta hänestä ei tullut valiokunnan puheenjohtajaa. Niinkuin monasti ennen hän näilläkin valtiopäivillä teroitti mieleen, että valtiopäiväin oli myönnettävä suostuntaveroja vasta sitten kun valtiovaliokunta tekemäinsä laskelmain perusteella oli osoittanut valtiovarain tilan niitä vaativan ja suostuntavaliokunta sitten oli tehnyt ehdotuksen, miten ne sopivimmin oli hankittava, ja että kaikki sellaiset valtiosäätyjen esitykset, jotka aiheuttivat valtiomenoja, oli valtiovaliokunnassa käsiteltävä tullakseen rahalliselta kannalta oikein selvitellyiksi. Rautatiekysymystä käsiteltäessä hän huomautti, että tuskin mikään muu Europan maa oli rakennuttanut niin suuren osan rautatieverkkoaan verosäästöillä kuin Suomi.
Sen johdosta että kansakoulutarkastaja Y.K. Yrjö-Koskinen eräässä aatelin täysi-istunnossa oli käyttänyt suomea — tapaus oli ensimäinen laatuaan — syntyi säädyssä kiivas väittely, jossa jotkut puhujat väittivät ritarihuonejärjestyksen 36 §:n säännöksen, että aatelin keskusteluissa "maan virallista kieltä" oli käytettävä, kieltävän käyttämästä suomea. Mechelin sitä vastoin, tapansa mukaan tyynenä ja sovittelevana, lausui että, vaikka saattoikin olla epäilyksiä puheenalaisen §:n tarkoituksesta, se tulkinta kuitenkin oli pidettävä suotavampana, joka salli kumpaistakin kotimaista kieltä käytettävän. — Innokkaasti hän puolusti anomusta, jossa ehdotettiin naisille, sukupuoleen katsomatta ja heidän tarvitsematta hankkia erivapautusta, myönnettäväksi oikeus päästä valtionkoulujen opettajavirkoihin, ja kannatti K. Antellin tekemää painovapausanomusta, varsinkin siihen katsoen, että kesäkuun 18 p:nä 1891 oli annettu jokseenkin ahdashenkinen painoasetus, joka m.m. oikeutti kenraalikuvernöörin oman harkintansa mukaan kieltämään sanomalehtien julkaisemisen. Edelleen Mechelin puolsi hallituksen esityksiä maanosituksen helpottamisesta sekä työntekijäin vakuuttamisesta työssä sattuvien tapaturmain varalta ja työnantajain vastuunalaisuudesta. Joulukuun 5. p:nä 1895 annettu laki, koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta, oli 1894 vuoden valtiopäiväin tuloksia. — Hallituksen antamasta julistuksesta, jolla kiellettiin margariinin valmistus, Mechelin lausui moittivia sanoja, koska tämä julistus oli soveltumaton elinkeinovapauden periaatteeseen, joka kuitenkin oli 1879 vuoden elinkeinolaissa tunnustettu.
Keisari Aleksanteri III kuoli marraskuun 1 p:nä 1894. Pietarin-Paavalin tuomiokirkossa pidetyissä hautajaisissa oli Mechelin läsnä Helsingin kaupungin edustajain joukossa ja pääsi kahta päivää myöhemmin muiden Suomesta saapuneiden edustajain kera uuden hallitsijan puheille sekä sai antaa hänelle Helsingin kaupungin puolesta adressin, joka ilmaisi kaupungin surun kuolemantapauksen johdosta ja kunnioituksen ja onnentoivotukset uudelle hallitsijalle.
Hallitsijanvaihdoksen tapahduttua oli uusi keisari ministerivaltiosihteeri v. Daehnin esityksestä antanut hallitsijavakuutuksensa Suomelle tavanmukaiseen muotoon laadittuna. Lähinnä seuraavina vuosina olivat hyökkäykset Suomea vastaan vähemmän kiivaita ja ehdotetut valtiolliset mullistukset saivat olla sinällään, minkä johdosta maassamme vallitsi verraten levollinen mieliala. Kun Venäjän valtakunnanneuvoston kanslian päällikkö V.K. von Plehwe helmikuussa 1895 pyysi keisarilta ohjetta, oliko Bungen neuvottelukunnan ehdotus annettava valtakunnanneuvoston käsiteltäväksi, sai hän epäävän vastauksen. Kreivi Heiden erosi 1896 kenraalikuvernöörinvirasta ja seuraajaksi tuli hänen apulaisensa, kenraaliluutnantti Gontscharoff virkaatoimittavana.
1897 vuoden alussa kokoontuneilla valtiopäivillä valittiin salaisissa täysi-istunnoissa kustakin säädystä kolme jäsentä valtuuskuntaan laatimaan hallitsijalle lähetettävää adressia, jossa valtiosäädyt vakuuttaen uskollisuuttaan lausuivat toivomuksen, että Hänen Majesteettinsa suojelisi Suomen suuriruhtinaanmaataan ja johtaisi sen hallitusta kansan tosi parasta silmällä pitäen. Mechelin oli aatelin valitsemia valtuuskunnan jäseniä. Niinikään valittiin hänet valtiovaliokunnan jäseneksi ja puheenjohtajaksi. Säädyssään hän teki lasten ja alaikäisten henkilöiden harjoittaman katukaupan rajoittamista tarkoittavan säätyesitysehdotuksen, siten varjellakseen näitä siveellisesti vahingollisilta vaikutuksilta, minkä ehdotuksen valtiopäivät hyväksyivät; samaten toisen, jonka tarkoitus oli laajentaa naisen vaalikelpoisuutta kaupunkien kunnallisiin toimiin. Tästä jälkimäisestä asiasta keskusteltaessa hän huomautti, miten nykyaikaisessa yhteiskunnassa entistään paljon lukuisampain naisten oli pakko etsiä toimialansa kodin ulkopuolelta. Tämä ehdotus kuitenkin raukesi kahdessa säädyssä, aatelissa ja pappissäädyssä. Mechelin oli lähinnä edellisillä valtiopäivillä muiden mukana tehnyt anomusehdotuksen Helsingin ja Turun välisen rautatien rakentamisesta, jonka ehdotuksen valtiopäivät olivat hyväksyneet ja josta oli seurauksena hallituksen päätös rakennuttaa Turun ja Hangon radalla sijaitsevan Karjan aseman välinen rataosa. Mechelin ehdotti nyt anottavaksi Helsingin-Karjan rataosankin rakentamista, mikä ehdotus niinkuin tunnettu toteutuikin.
Muutamissa maamme suhtautumista Venäjän valtakunnanetuihin koskevissa kysymyksissä Mechelin, vähääkään tinkimättä maamme perustuslaillisista oikeuksista, osottautui mainittuihin etuihin nähden olevansa maltillisella, erinäisten jyrkkien piirien ajamasta suunnasta eriävällä kannalla. Eräs näistä kysymyksistä koski Venäjällä annettujen tuomioiden täytäntöönpanoa, jossa kysymyksessä hän puolsi jonkin verran myöntyvää kantaa. Toinen tämän laatuinen asia koski hevosten ottoa sotilastarpeisiin, johon nähden Mechelin huomautti Suomen velvollisuudesta sodan sattuessa ottaa osaa valtakunnan puolustukseen.
Erään valtiopäiväjärjestyksen uudistusta koskevan anomusehdotuksen johdosta Mechelin lausui, että kansaneduskuntamme muodostaminen kaksikamarijärjestelmän mukaiseksi oli päämäärä, johon oli pyrittävä, kuitenkin siten että samoja aineksia kuin ne, jotka silloin muodostivat valtiopäiväin neljä säätyä, tuli olla kumpaisessakin kamarissa. Mutta hän arveli tämän uudistuksen toteutumisesta voivan olla toiveita vasta sitten, kun kielellinen kahtiajako ei enää ollut määräämässä puoluejakoa eikä rikkomassa kansakunnan sisäistä sopua. — Hän, niinkuin näkyy, saattoi valtiollisesta selvänäköisyydestään huolimatta, yhtä vähän kuin kukaan muukaan siihen aikaan aavistaa, että valtiopäiväjärjestyksemme paljon perinpohjaisempi uudistus ennen pitkää oli tapahtuva.
Teollisuuden kehittymisen johdosta oli 1879 vuoden elinkeinolaki, joka aikoinaan tiesi suurta edistysaskelta Suomen taloudellisessa elämässä, erinäisiltä kohdin vanhettunut ja kaipasi parannuksia. Hallitus asetti sentähden alussa vuotta 1898 mainittua lakia uudistamaan komitean, jonka puheenjohtajaksi Mechelin määrättiin. Seuraavan vuoden kesällä komitea antoi mietintönsä. Julkisuuteen saatettuna ehdotus, joka, säilyttäen vanhan lain periaatteen elinkeinoelämän vapaudesta, oli pyrkinyt ottamaan huomioon uuden ajan vaatimukset, esim. kehittämällä ammattivaltuusmieslaitosta siihen suuntaan, etteivät ainoastaan työnantajat, vaan työntekijätkin olisivat siinä edustettuina, herätti vastaväitteitä niin työläisten kuin työnantajainkin taholla, sillä kumpainenkaan puoli ei katsonut omain etujensa tulleen siinä riittävässä määrässä huomioon otetuiksi. Sekä tämän seikan että uudistuksiin tähtäävälle lainsäädännölle yleensä epäsuotuisain olojen johdosta jätettiin asia toistaiseksi lepäämään.
* * * * *
Tärkein Mechelinin toiminnan puoli hänen senaatista erottuaan oli kieltämättä kuitenkin hänen uudelleen alottamansa valtiollinen kirjailijatoiminta. Jo jouluksi 1890 hän julkaisi kirjasen Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel?, joka myös ilmestyi venäjäksi ja suomeksi ja jonka venäjänkielinen laitos levisi keisarikunnan virkamiespiireihin. Lähinnä tarkoitettuna venäläisille lukijoille lienee tämä julkaisu, sanomalehtien lausunnoista päättäen, tehnyt siellä melko suuren vaikutuksen. Mechelin koettaa siinä todistella, ettei Suomen autonomia ole Venäjälle miksikään haitaksi. Meillä käsitetään varsin hyvin, hän sanoo, että, jos Suomen edut todella jossakin kohden ovat keisarikunnan ja valtakunnan etuihin soveltumattomia, on niiden väistyminen jälkimäisten tieltä. Mutta oikeutettu toive on, ettei Venäjällä katsota Suomen yhteiskunnallista toimintaa Venäjälle vahingolliseksi vain sen vuoksi, että se ilmenee monessa kohden toisen laatuisena kuin siellä. Ja oikeutettu on se Suomessa vallitseva käsitys, että keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan keskinäisiä suhteita koskevia kysymyksiä käsiteltäessä jälkimäisen maan perustuslakeja on noudatettava. Venäläiseltä taholta on sanottu että, koska Suomen valtiosäännön vahvistaminen oli keisarien vapaaehtoinen lahja, he saattoivat sen mielensä mukaan peruuttaa. Omituista logiikkaa, huomauttaa Mechelin, jonka mukaan ainoastaan pakosta annetut lupaukset ovat sitovia!
Finsk Tidskriftin 1891 vuoden ensimäisessä vihossa on häneltä kirjoitus: "Vid årsskiftet", jossa lausutaan toivomus, ettei Suomen kansa, maamme uhatun aseman aiheuttamasta suuresta levottomuudesta huolimatta, ole antautuva epätoivon valtaan eikä, kärsimiensä vääryyksien kiihottamana, itse poikkeava laillisuuden tieltä. — "Unsere Zeit" nimisen yleistieteellisen teoksen 8:nnessa vihossa vuodelta 1891 on Mechelinin kirjoitus: "Russland und Finnland", joka on ilmestynyt eripainoksenakin ja sisältää yleistajuisen supistelman hänen Suomen valtio-oikeudesta Marquardsenin käsikirjaan laatimastaan esityksestä.
Vuonna 1891 ilmestyi Venäjällä taas Suomen autonomiaa vastaan tähdätty, F. Jelenjeffin laatima kiihotuskirjanen: "Nykyinen Suomen kysymys", saman hengen ja suunnan lapsia kuin Ordininkin teos. Jo seuraavan vuoden lopussa sisälsi Venäjän ulkoasiainministeriön puolivirallinen lehti "Journal de S:t Pétersbourg" pääkirjoituksen, joka, nojautuen muun muassa Jelenjeffin teokseen, vääristellen esitti Suomen valtio-oikeudellisia oloja. Kun tämän laatuista oli esitetty puolivirallisessa lehdessä ja ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen, oli Suomen puolelta vastaus tarpeen, ja Mechelin laatikin sen ranskankielisessä, tammikuulla 1893 ilmestyneessä kirjasessa, "La question finlandaise, Lettre ouverte a M. le rédacteur responsable du Journal de S:t Pétersbourg" sekä varustettuna tunnuslauseella: "Audiatur et altera pars". Yllämainitun lehden kirjoituksessa oli muun muassa suositeltu erästä venäläiseltä taholta toimitettua suomenkielistä tendenssikirjasta "Suomen suhteista Venäjään", jonka tarkoituksena selitettiin olevan "Suomen yleisöön levittää terveempiä käsityksiä Suomen todellisesta suhteesta keisarikuntaan ja hälventää niitä väärinkäsityksiä, joita itsekäs, tarkoitusperäinen kiihotus siihen istuttaa". Tämä kirjanen oli todellisuudessa yhtä täynnä vääristelyjä kuin mainitun pietarilaisen lehden oma kirjoituskin. Mechelin osottaa taas selvästi ja sitovasti Venäjän keisarin ja Suomen valtiosäätyjen Porvoossa tekemän sopimuksen todellisen merkityksen. Journal de S:t Pétersbourgin kirjoitus, sanoo hän, sisältää niin monta erehdystä, että yrittäessään sitä kumota, kohtaa todellisen "runsauden yltäkylläisyyden". Lehden väitteeseen, että "vasta noin 30 vuotta takaperin" muutamat sanomalehtimiehet alkoivat Suomessa levittää isänmaansa valtiollisen itsenäisyyden oppia, että Suomen yhdistäminen Venäjään oli vain personallisunioni, vastaa Mechelin, ettei kukaan suomalainen sanomalehtimies ole väittänyt Suomen olevan personallisunionisuhteessa Venäjään. Mutta mikäli koskee Suomen oikeutta tulla sisäisissä asioissaan hallituksi omien perustuslakiensa mukaan, on se oppi paljon vanhempi 30 vuotta ja ovat sen omaksuneet sekä suomalaiset että ulkomaalaiset tutkijat. Niinpä on esimerkiksi ranskalainen sanomalehti- ja lakimies V.F. Angelot jo v. 1834 julkaisemassaan kirjoituksessa sitä nimenomaan puolustanut. Journal de S:t P:bourgin mukaan olisi sanalla "perustuslait" keisari Aleksanteri I:n vakuutuksessa tarkoitettu 1734 vuoden yleistä lakia ja sitä muuttavia myöhempiä asetuksia. Vastoin tätä Mechelin kumoamattomasti todistelee, ettei ainoastaan keisari Aleksanteri I, vaan seuraavatkin keisarit nimenomaan olivat perustuslaeiksi tunnustaneet v. 1809 olemassa olevat niiden luontoiset lait, nimittäin 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan. Pietarilainen lehti, jonka esitys, niinkuin yleensäkin venäläisten yllyttäjäin, todellisuudessa tähtäsi valtiokeikkaukseen, kertoo lukijoilleen häikäilemättä sen hämmästyttävän tiedon, ettei vuodesta 1809 lähtien valtiopäiviä enää ole ollut kutsuttuina koolle Suomessa; — Mechelinin vastine, josta julkaistiin venäjänkielinenkin laitos ja jota levitettiin venäläisiin piireihin, lienee toimitettu sekä keisarille että perintöruhtinaalle.
Arvokkaassa venäläisessä aikakauslehdessä "Vjästnik Jevropijssa", ranskalaisessa "Révue politique et parlamentaire", englantilaisessa "English Rewiew", saksalaisissa "die Nation" ja "Finnländische Rundschau" aikakauslehdissä sekä lukuisissa ulkomaisissa sanomalehdissä, niinkuin "Le Temps" ja "L'Indépendence belge" lehdissä, on Mechelin samaten julkaissut kirjoitelmia ja puolustanut suomalaista oikeuskäsitystä.