Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa

LEONARDA

Näytelmä neljässä tapauksessa

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Suomentanut J. Enlund

G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

HENKILÖT:

 PIISPA.
 CORNELIA, hänen sisarensa.
 HAGBART, hänen veljensä poika.
 ISOÄITI.
 ROUVA FALK.
 OGOOT, hänen sisarensa tytär.
 KENRAALI ROSEN.
 ASESSORI RÖST.
 ROUVA RÖST.
 PEDERSEN, rouva Falkin talonhoitaja.
 HANNUS.
 ERÄS TYTTÖ.

ENSIMÄINEN TAPAUS.

Suuri huone, jonka peräovet ovat avoimina. Vasemmalla puolella pöytä; vanhan-aikaiset huonokalut; oikealla puolella pulpetti, jonka vieressä rouva Falk seisoo.

Ensimäinen kohtaus.

ROUVA FALK (sonnustetussa ratsaspuvussa).
Asia on hukassa.

PEDERSEN.
Mutta, rouva —

ROUVA FALK. Hukassa joka hiukka. En minä myy hoki palaneita tiiliä. Paljonko tämä tekee? Kaksi täyttä uunillista, se on 24,000 tiiltä. Nykyisen hinnan mukaan 576 kruunua. Mikä teitä vaivaa, mies? Tahdotteko, että erotan teidät?

PEDERSEN.
Rouva, tämä on ensi kerta —

ROUVA FALK. Ei, eipä olekaan, — niin, on muka kyllä ensi kerta, kun tiilet ovat hoki poltetut, mutta laskunne ovat useasti olleet virheelliset, niin että olette saanut minut lähettämään väärän fakturan. — Mikä teitä vaivaakaan?

PEDERSEN.
Rouva, hyvä rouva!

HANNUS (tulee).
Hevonen on valmis, rouva, — ja kenraali tulee pitkin lehtokujaa.

ROUVA FALK.
Hyvä. — (Hannus menee.) — Oletteko ruvennut ryyppäämään, Pedersen?

PEDERSEN.
En, rouva.

ROUVA FALK. Ei olisikaan se teidän tapaanne. Mutta mikä siis teidän on? Te näytättekin aivan muuttuneelta. — Pedersen! Nyt minä tiedän sen! Minä näin teidän eilen tulevan toiselta puolen jokea — metsätalosta. Oletteko rakastunut?

PEDERSEN (kääntyy peräänpäin).

ROUVA FALK. Vai niin. Eikä hyvällä onnella? (Menee ja laskee kätensä hänen olallensa ja seisoo poispäin kääntyneenä niinkuin hänkin.) Onko hän antanut lupauksensa teille?

PEDERSEN.
On.

ROUVA FALK. Mutta eihän se ole mikään hyvä tyttö! Hän ei ole teille uskollinen. (Kumartuu alemmaksi hänen kasvojansa kohden.) Ja kuitenkin rakastatte häntä? (Poistuu hänestä.) Olette siis heikko mies, Pedersen. Sitä on meidän mahdoton kauemmin rakastaa, joka on meidät pettänyt. (Panee toisen ratsashansikkaan käteensä.) Siitä voi hirveästi kärsiä jonkun ajan; mutta rakastaa —! ei!

PEDERSEN (poispäin kääntyneenä).
Kyllä sen on helppo sanoa, joka ei ole koettanut.

ROUVA FALK.
Koettanut?… Sitä ette tiedä. — Tulkaa luokseni illalla kello 7.

PEDERSEN.
Kyllä, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Niin keskustelen kanssanne. Menemme tuokioksi ulos kävelemään.

PEDERSEN.
Kiitoksia, rouva.

ROUVA FALK. Luulen taitavani auttaa teitä tästä, Pedersen. Ja kun noin on laita, — älkää enää ajatelko tiiliä, eikä sitä, mitä teille sanoin. Suokaa anteeksi!

(Kurottaa kättään hänelle.)

PEDERSEN.
Hyvä rouva! (tarttuu siihen.)

Toinen kohtaus.

KENRAALI (ovessa).
Hyvää huomenta! (Pedersen menee ylöspäin.) Saakeli soikoon, Pedersen!
Näytätte kuin olisitte suin siirapissa. (Pedersen menee. Rouvalle.)
Oletteko sielunpaimenena näin varhain aamulla — ja näin kauniina
päivänä? Sepä oivaa. — No, oletteko saanut kirjettä Ogootilta?

ROUVA FALK (hattuansa kiinni sitoessaan).
En, en tiedä, mikä tytön on. Nyt on jo pian kaksi viikkoa —

KENRAALI. Hän huvittelee. Minä muistan, kun minä huvittelin, en kirjottanut koskaan.

ROUVA FALK (katsoo häneen).
Olette kyllä huvitellut eilen illallakin?

KENRAALI. Voi, saatatteko nähdä sen? — Minä luulin, että kylvettyäni ja ratsastettuani —

ROUVA FALK.
Ei, eipä se siten lähde! —

KENRAALI. Sen tiedätte hyvin, rouvani, että, kun en täällä saa olla, olen klubissa.

ROUVA FALK.
Mutta onko mahdotonta käydä klubissa ilman —

(Keskeytyy halveksimisen odotuksella.)

KENRAALI. Tiesi hänet, hitto vie, kuinka se tapahtuu. Mutta minun eteeni pannaan aina yksi lasi liiaksi.

ROUVA FALK.
Yksikö? Sanokaa kolme!

KENRAALI.
Mielelläni. Tiedättehän, etten koskaan ole ollut luja luvunlaskussa.

ROUVA FALK.
Saatte siis nyt mennä yksin ratsastamaan.

KENRAALI.
Mutta, rouva —!

ROUVA FALK. Niin, en minä tule tänään ratsastamaan semmoisen miehen kanssa, joka eilen oli juopuneena. (Ottaa hatun jälleen päästänsä.) Hannus! (Hän kuuluu vastaavan.) Vie hevoseni sisään!

KENRAALI. Rouva, te ette rankaise ainoasti minua, vaan itseännekin, kun ette saa nähdä luontoa päivänä tämmöisenä, — ja luontoakin, joka ei saa nähdä teitä! —

ROUVA FALK.
Eiköhän mikään enää saa teitä totiseksi?

KENRAALI. Saa kyllä. — Sinä päivänä, jona teiltä jotakin puuttuu, tulen minä totiseksi.

ROUVA FALK. Te käytte siis täällä odottamassa minun onnettomuuttani? Saatte odottaa, toivon ma. (Menee pulpetin viereen.)

KENRAALI. Niin minäkin toivon! Sillä siten saan minä kuitenkin käydä täällä niin kauan.

ROUVA FALK.
Siksi kuin käsky tulee Amerikasta.

KENRAALI.
Tietysti — kunnes Shermanin käsky tulee.

ROUVA FALK.
Niin, ettekö jo ole saanut?

KENRAALI.
En.

ROUVA FALK. Tämä näyttää epäiltävältä. Kauanko siitä on, kuin sain teidät kirjottamaan?

KENRAALI.
Niin, joka sen muistaisi!

ROUVA FALK.
Minun johtuu mieleeni jotain… Totta kai kirjotitte —?

KENRAALI.
Tietysti kirjotin… Minä teen aina, mitä te käskette.

ROUVA FALK. Te kouritte suurta huovinpartaanne, — ja silloin on aina jotain koirankuria mielessänne…

KENRAALI.
Kuinka saatatte luulla —?

ROUVA FALK.
Te ette ole kirjottanut! Miksi ei tuo ennen johtunut mieleeni?

KENRAALI.
Minä olen kirjottanut monesti; minä vakuutan —!

ROUVA FALK.
Mutta ei Shermanille? Ette ole uudestaan tarjoutunut palvelukseen?

KENRAALI.
Muistatteko noita venäläisiä pikkusikareita, joita usein olen kehunut?
Nyt olen saanut niitä. Otin muutamia mukaani näytteeksi: saanko luvan
— (Tarjoo.)

ROUVA FALK.
Ettekö häpee minua?

KENRAALI.
Minä teen, mitä vaan tahdotte…

ROUVA FALK. Te odotutatte minua kolmatta kuukautta verukkeilla … täydellisellä ilveilemisellä! Euroopan upseeri, joka suuressa amerikalais-sodassa on saavuttanut kunniaa, virka-arvoa ja vakinaisen viran … tuhlaa aikansa tuommoisiin — ja muihin, nyt on koko vuosi —

KENRAALI.
Suokaa anteeksi: — kahdeksan kuukautta.

ROUVA FALK.
Niinkuin ei siinä olisi kyllin?

KENRAALI.
Liiaksikin. Mutta te tiedätte parhain, miksi näin teen! —

ROUVA FALK.
Olenko minä pyytänyt teitä tänne? Te luulette saavanne minut väsymään?

KENRAALI.
Leonarda!

ROUVA FALK (katsoo häneen).

KENRAALI (kumartaa kursastelevasti). Pyydän anteeksi, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Nyt kirjotatte täällä tuon kirjeenne, jossa tarjoutte virkaan kohta.

KENRAALI.
Käskynne mukaan.

ROUVA FALK.
Minä panen sen postiin.

KENRAALI.
Paljon kiitoksia.

ROUVA FALK.
Kierrätte partaanne taas? Mitä vehkeilette?

KENRAALI.
Minäkö? — Täälläkö minun pitää kirjottaa? (Menee pulpetin viereen.)

ROUVA FALK. Täällä. (Kenraali ottaa kynän.) — Haa, nyt huomaan. Kotiin tultuanne kirjotatte toisen kirjeen, jolla peräytätte tämän.

KENRAALI.
Niin, kuinkas myös!

ROUVA FALK.
Hah hah ha! (istuutuu.) Ei, jääköön sillensä!

KENRAALI.
Paljon kiitoksia, rouva! — Tahdotteko nyt maistaa pikkusikareitani?

ROUVA FALK.
En.

KENRAALI.
Eikä tulla ratsastamaan?

ROUVA FALK. Ei.

KENRAALI.
Tohdinko tulla tänne illalla?

ROUVA FALK.
Minulla on esteitä.

KENRAALI.
Mutta huomis-aamuna lähdette ratsastamaan?

ROUVA FALK.
Sitä en tiedä.

KENRAALI. Minä rohkenen siis tulla kuulemaan —. Toivotan teille hyvää päivää, rouva!

ROUVA FALK.
Mutta tuossa on outo herra ovessa! (Nousee seisoalle.)

KENRAALI. Kuinka? (Kääntäytyy.) Tohtiiko hän tulla tänne? (Sattuu luomaan silmänsä ulos avonaisesta akkunasta.) Ptruu! Ptruu! Mutta, Hannus, etkös näe, että hevoseni on päässyt irti? (Menee kiireesti ylöspäin tuon herran ohitse, joka kumartaa tervehtien, ja sitte ulos.) Ptruu! Ptruu!

Kolmas kohtaus.

HAGBART.
Hyvä rouva! — (Keskeytyy.)

ROUVA FALK.
Rohkenenko kysyä? —

HAGBART.
Te ette tuntene minua?

ROUVA FALK.
En.

HAGBART.
Minä olen kandidati Hagbart Tallhaug.

ROUVA FALK.
Ja sitä sanotte minulle — naurusuin!

HAGBART.
Jos saisin ensin luvan —

ROUVA FALK.
Kuinka rohkenette tulla tänne?

HAGBART.
Jos saisin ensin luvan —

ROUVA FALK.
— Ei sanaakaan! Vai onko kaksi sen nimistä?

HAGBART.
Ei.

ROUVA FALK. Te olette siis se, joka astuitte esiin Filharmoniassa, kun minä pyysin päästä siihen jäseneksi kasvattityttäreineni, — ja sanoitte minua "epäilyttäväksi naiseksi"? Tekö se olette?

HAGBART.
Niin, hyvä rouva, — ja minun täytyy —

ROUVA FALK (yhtähaavaa ja lujemmin).
Teidän täytyy täältä pois! Hannus! (Tämä vastaa avoimen akkunan takaa.)

HAGBART.
Hyvä rouva, saanko ensin luvan —

ROUVA FALK.
Hannus, saata tämä herra pois minun kartanostani!

HANNUS.
Va-i niin!

HAGBART.
Ei, varros vähän, Hannus!

HANNUS.
Varronko? — (Katsoo rouvaan.)

HAGBART.
Asiani koskee sisarenne tytärtä, hyvä rouva!

ROUVA FALK. Ogootia! — Onko Ogootin mitään tapahtunut? En ole saanut mitään kirjettä! —

HAGBART.
Varro tuolla ulkona, Hannus!

HANNUS.
Varronko? —

ROUVA FALK.
Varro, varro! — Mikä nyt?

HAGBART.
Ei mitään vaarallista, hyvä rouva…

ROUVA FALK.
Mutta kuinka te tänne Ogootin asiaa tulette!

HAGBART. Ei ole helppo välttää toinen toistansa kylpypaikassa, hyvä rouva. Muutoin saatan vakuuttaa, että neiti siinä kohden teki parastaan. Hän osotti minulle mitä suurinta halveksimista — ja vähän enemmänkin. Mutta eihän hän saattanut kieltää minua puhuttelemasta niitä, joita hän itse puhutteli, eikä olemasta siellä, missä hän itsekin oli — ja niinpä tapahtui, kuin aivan itsestään, että — niin, että neiti kuuli minusta puhuttavan ja minun puhuvan … ja vihdoin vielä puhuttelikin minua.

ROUVA FALK.
Teitä?

HAGBART. Niin, hyvä rouva, — ei hyödytä sitä kieltää; tosiaankin puhutteli hän minua, ja useita kertojakin.

ROUVA FALK.
Mutta mitä täällä-käyntinne tarkottaa?

HAGBART.
Jos suvaitsisitte minun —

ROUVA FALK.
Minä halaan kuulla asianne, lyhyeltä, suoraan, eikä rahtuakaan muuta.

HAGBART.
Mutta minä en saa sitä sanotuksi, ennenkuin saan —

ROUVA FALK. Joko saatte taikka ei, niin muuta en tahdo; sillä sitä ette saa sanoa, että minunkin kanssani olette joutunut pakinoihin.

HAGBART. Koska ei muuta neuvoa ole: minä olen rakastunut kasvattityttäreenne, hyvä rouva! —

ROUVA FALK.
Tekö? Ogootiin? — Sen rangaistuksen olette ansainnut!

HAGBART.
Varmaankin niin, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Hah hah ha! Vai niin, rakastunut.

HANNUS (avonaisessa ovessa).
Nyt kai saan mennä?

ROUVA FALK. Hah hah ha! Niin, mene! No? Entäs sitte? Oletteko ilmottanut Ogootille sitä?

HAGBART.
Olen, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Ja mitä saitte kokea? — Olette vaiti; tuntuu tukalalta sanoa sitä?

HAGBART.
Minua ilahuttaa, että olette ruvennut lystikkääksi, hyvä rouva.

ROUVA FALK. Niin, lystikästä tuo on. No, mitä Ogoot vastasi? Ei häneltä sanoja puutu.

HAGBART.
Ei puutukaan. Me tulimme tänään tänne samalla höyryveneellä —

ROUVA FALK.
Samalla veneellä —? Ogoot ja te? Oletteko vainoomiseen ryhtynyt?

HAGBART. Hyvä rouva, teidän on mahdoton tajuta mitään, ennenkuin annatte minulle luvan —

ROUVA FALK. Minä halaan kuulla lopun sisareni tyttäreltä, joka siis pian saapuu tänne.

HAGBART.
Aivan niin, mutta —

ROUVA FALK. Tuota ei käy täällä jatkaminen! Jos mielitte vainota kasvattitytärtäni rakkaudellanne, kuten olette minua vihallanne vainonnut, niin onhan se vallassanne. Mutta tänne ette saa tulla. Täällä minä voin estää sitä.

HAGBART.
Mutta, hyvä rouva kulta —!

ROUVA FALK. Tosiaankin rupee kärsivällisyyteni loppumaan, taikka oikeammin, se on jo loppunut. Mitä täältä tahdotte?

HAGBART. Koska ei mikään muu auta — ei, minä sanon sen suoraan, vaikka se tulee päätähavin — minä olen tässä anomassa kasvattityttärenne kättä.

ROUVA FALK (joka taas on ottanut hansikkaansa osille). Jos olisin mies, viskaisin minä, ettei vastaus olisi "epäiltävä", tämän hansikkaani vasten silmiänne.

HAGBART.
Mutta naisena ette tee sitä.

HANNUS (ovessa).
Ogoot, rouva! —

OGOOT (ulkopuolella).
Täti!

ROUVA FALK.
Ogoot!

Neljäs kohtaus.

OGOOT. Täti! — Voi tuota ilkeätä Hannusta! Minä viittasin hänelle; olisin äkkiarvaamatta —

(Lankee tädin kaulaan.)

ROUVA FALK.
Lapsi, et sinä ole pettänyt minua?

OGOOT.
Pettänyt sinua? Minäkö?

ROUVA FALK.
Tiesin mä sen! (Syleilee häntä.) Anna anteeksi! Minulla oli tuokion
aikaa hirveä luulo, — mutta kohta kuin näen sinut, on se poissa! —
Terve, tervetultuas! Kuinka kaunis sinä olet! Tervetultua!

OGOOT.
Voi, täti! —

ROUVA FALK.
Mikä sinun on?

OGOOT.
Tiedäthän sinä sen jo.

ROUVA FALK.
Hänen häpeällisen vainoomisensa, niin!

(Hagbart on tällä aikaa poistunut näyttämöltä.)

OGOOT.
Hs! — Ei, hän on poissa! — Oletko ollut epäkohtelias häntä vastaan?

ROUVA FALK.
En niin, kuin olisi ansainnut…

OGOOT.
Sanoinhan minä sen hänelle.

ROUVA FALK (nauraen).
Mitä sanoit hänelle?

OGOOT. Kuinka pikainen sinä saatat olla! — Olitko tosiaankin ilkeä häntä vastaan?

ROUVA FALK.
Säälitteletkö sinä — häntä?

OGOOT. Säälittel —? — Mutta, hyvä Jumala! eikö hän siis ole sanonut sinulle —?

ROUVA FALK.
Mitä?

OGOOT. Että hän? Että minä? Että me? Ei, täti, älä katso minuun noin hirveästi! Sinä et tiedä siitä.

ROUVA FALK.
En.

OGOOT.
Herra minua auttakoon! Täti —!

ROUVA FALK.
Mutta ethän sinä kuitenkaan olle —?

OGOOT.
Olen, täti!

ROUVA FALK. — hänen kanssansa, joka —? — Sinä olet siis kuitenkin —! Mene pois luotani!

OGOOT (lankee polvillensa).
Kuule, täti, hyvä, armas täti!

ROUVA FALK.
Mene ulos hänen luoksensa! Pois!

OGOOT.
Oletko katsellut häntä, täti! Oletko nähnyt, kuinka kaunis hän on?

ROUVA FALK.
Kaunisko? Hän?

OGOOT (ylös noustessaan). Voi, herra varjelkoon, eikö hän ole edes kaunis?! Sitte sinä olet ollut ihan suunnaton —!

ROUVA FALK. Minusta nähden on hän se mies, joka kaikkein riemuitessa tuossa ylpeässä pikkukaupungissa on sanonut minua "epäiltäväksi". Kun hän jonakin päivänä esittää itsensä täällä kasvattityttäreni sulhoksi, niin minä en joutuisi pois tavallisilta suunniltani? Kiittämätön lapsi —

OGOOT.
Täti —

ROUVA FALK. — jonka tähden minä tässä sopessa olen pannut alttiiksi 8 — kahdeksan vuotta elämästäni, luopuen kaikista, mitä ajatella voi! — Hän on tuskin kasvanut suureksi, ennenkuin hän kaikkein ensimmäisellä matkallaan heittäytyy sen syliin, joka on luonut häpeää päälleni. Minun tulisi kai pitää sitä aivan luonnollisena asiana? Tulisi vaan katsoa häntä kauniiksi? — Minä en tahdo nähdä sinua! Mene! —

OGOOT (itkien). Etkö luule, täti, minun itse sanoneen kaikkia noita? Oi, sanoin tuhannesti. Senpätähden en kirjottanut; olen ollut mitä hirveimmässä tuskassa.

ROUVA FALK. Jo hiukankin tuommoista havaittuasi, olisi sinun pitänyt turvata tänne, minuun, … jos sinussa olisi ollut vähänkin uskollisuutta.

OGOOT.
Täti! (Polvillansa.) Täti!

ROUVA FALK.
Ettäs olit noin kurja.

OGOOT. Täti! — Senpätähden, että hän katui, mitä hän oli sinua vastaan tehnyt, minä ensin —

ROUVA FALK.
Katui! Hän tuli tänne naurusuin.

OGOOT.
Se oli pelosta, täti.

ROUVA FALK.
Nauretaanko pelosta?

OGOOT. Ei muut, mutta hän! Armas täti, niin alkoi hän minuakin puhutella; todellakin nauroi hän aivan tyhmästi, ja on sittemmin sanonut sen tulleen pelosta.

ROUVA FALK. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto, niinkuin luulet, olisi hän kai ollut edes joutuisa pyytämään anteeksi.

OGOOT.
Eikö hän pyytänyt?

ROUVA FALK.
Ei; kaikenmoisilla verukkeilla ja naurusuin seisoen — —

OGOOT. — Sitte sinä olet säikähyttänyt järjen hänestä; katsos, hän on kömpelö, tätiseni; hän on teologi.

ROUVA FALK.
Vai on hän sekin?

OGOOT. On, tiedäthän sinä sen, täti. Onhan hän piispan veljenpoika ja itse myös teologi; senpätähden hän ennen oli niin raivokas. Mutta juuri se, mitä hän silloin teki, herätti hänet, sillä hänellä on hyvä sydän. Armas, hyvä täti —?

ROUVA FALK.
Nouse ylös! Aivan hupsumaista on maata noin. Missä sitä olet oppinut?

OGOOT (nousee ylös).
En todellakaan tiedä. Mutta kovin sinä säikähytät minua. (Itkee.)

ROUVA FALK. Niin, mitä minä sen teen! Sillä sinähän, lapsi, minua ensin olet säikähyttänyt.

OGOOT. Mutta eihän laita ole niin, kuin sinä luulet, täti! ei hän nyt enää ole vihamiehemme; hän on käytöksestään sinua kohtaan puhunut kovin paheksivalla, ankaralla — se on ihan totta! — Me olemme kaikki kuulleet sen. Ensin puhui hän siitä muille, joilta sain tietää sen, sitte puhui hän minun kuulteni ja vihdoin suorastansa minulle.

ROUVA FALK.
Miksi et kirjottanut tuosta minulle?

OGOOT. Siksi, ettet sinä, täti, ole muitten ihmisten kaltainen. Jos vaan olisin maininnut hänen olevan siellä, olisit heti käskenyt minua kotiin. Ethän sinä ole muitten kaltainen.

ROUVA FALK.
Mutta millä ihmeen lailla sinä saatoit —?

OGOOT. Armas täti, onhan se, joka sinua kiittää, kohta minun ystäväni, tiedäthän sen. Ja kun päälle päätteeksi hän sinua kiitti, hän, joka oli niin väärin sinua vastaan tehnyt, niin ymmärräthän sinä, että olin kaiken päivää riemuissani. Se oli alku —

ROUVA FALK.
Niin, kerro minulle alusta loppuun!

OGOOT.
Ei, se on ihan mahdotonta, täti! Sillä sitä kestäisi monta päivää!
Mutta sen vaan kerron, täti, ettei minua aavistanutkaan, mikä se oli,
joka saattoi minut niin heikkohermoiseksi.

ROUVA FALK.
Mutta selville tultuasi siitä, miksi et paennut?

OGOOT.
Niinpähän juuri teinkin! Mutta sepä se olikin, joka on syynä kaikkiin.

ROUVA FALK. Miten? Pidä nyt vähän järjestystä, malta mieltäs vähän — ja kerro minulle!

OGOOT.
Kiitoksia, tätiseni! Kiitoksia, ettäs tahdot kuunnella minua! Oi
Jumala, kuinka minä — (Itkee.)

ROUVA FALK.
Niin —! Niin —! — Kerro ihan suoraan!

OGOOT. Niin … minä olin viikon päivät kuumeessa … luulin itseni sairaaksi… Muut kysyivät, mikä minua vaivasi. Sitä en todellakaan tietänyt. Tuhat asiaa olisi kerrottavaa siltä ajalta; mutta sinä et ymmärtäisi niitä.

ROUVA FALK.
Kyllä sentään.

OGOOT. Ei, mahdotonta! Enkä minä taidakaan… Kovin vaikea oli minun silloin olla … ja nyt on aivan suloinen…

ROUVA FALK.
Jätä se vielä! Mutta kuinka se selveni sinulle?

OGOOT.
Hän puhutteli minua — suorastaan!

ROUVA FALK.
Hän kosi?

OGOOT.
Niin juuri. Voi, minä tunnen punastuvani jälleen, kun ajattelen tuota.

ROUVA FALK.
Käytit itsesi tyhmästi.

OGOOT.
Voi, perin tyhmästi!

ROUVA FALK.
Mitä siis teit?

OGOOT. Minä kirkaisin, kirkaisin oikein aika lailla, ja juoksin — juoksin kotiin, sulloin kaikki arkkuuni ja sitä päätä höyrylaivaan.

ROUVA FALK.
Ja siinäkö kaikki?

OGOOT.
Kaikkiko? Se tapahtui ulkona kaikkein ihmisten nähden.

ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!

OGOOT. Kun se tuli noin hirveän odottamatta. En eläissäni ole peljästynyt niin. Enkä perästäpäin niin hävennyt. En tehnyt höyrylaivalla, koko matkalla muuta kuin itkin.

ROUVA FALK.
Mutta tulipa hän samalla laivalla.

OGOOT. Ajatteleppas, hän oli maitse matkustanut poikki niemekkeen ja toisella puolella noussut laivaan. Niin, sitä minä en tiennyt, ennen kuin hän istui ihan vastapäätä minua. Minä luulin vajoovani läpi kannen. Minä aioin nytkin juosta, mutta — voi, täti, en saattanut. Hän katsoi minuun kovin kummallisesti ja tarttui molempiin käsiini. Hän puhui; mutta en tiedä, mitä; päätäni oikein huimasi. Mutta nuot silmät, täti! Niin, et sinä ole nähnyt niitä — sentähden on sinun tunteminen niin — juuri niin…

ROUVA FALK.
Ei, lapsi.

OGOOT. Hänessä on jotain, kun hän noin istuu hiljaan toisen vieressä — se on aivan todellista. Ja kun hän silloin katselee minua ja sanoo … minä en tarkota juuri sanoilla, näetkö … mutta sanoo kuitenkin: kuinka rakas olet minulle! … niin, minun käy väreet, — voi, täti! — Suutele minua, täti kulta! — Noin! Jumalan kiitos! Tiedätkös, mitä hän tänään sanoi?

ROUVA FALK.
En.

OGOOT. Se, joka on holhonut — hän käytti tuota, noin juhlallista sanaa; mutta hän onkin teologi — se, joka on holhonut tuommoista tyttöä … tämä olen muka minä, tää, huomaappas; minä muistelin kaikkia virheitäni; hän saa kyllä aikanansa tuntea ne —

ROUVA FALK.
No; se, joka on holhonut semmoista tyttöä, kuin sinä —

OGOOT. — kuin minä, lienee verraton!

ROUVA FALK.
Sinä olet kai oikein kehumalla kehunut minua?

OGOOT. Päinvastoin! Se oli silloin, kuin hän kaiken mokomin tahtoi tulla tänne ensin — ennen minua; hän oli velvollinen, sanoi hän, ottamaan vastaan ensi törmäyksen. Älä Jumalan tähden, minä sanoin; et sinä tunne häntä; hän murskaa sinut!

ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!

OGOOT. Silloin se oli, kuin hän sanoi: ei, se, joka on holhonut semmoista jne., jne. — Haa, nyt huomaan, ettäs olet ollut ilkeä.

ROUVA FALK.
Minulla oli aamupuolella ollut harmia — ja minä erhetyin —

OGOOT. Tästälähin et saa koskaan enää harmia, sillä tiedäppäs, ihmiset ovat hyvin hyviä, ja nyt sinun pitää tulla heidän seuraansa jälleen. Sinä, joka itse olet niin hyvä —

ROUVA FALK.
Ei, en ole suinkaan hyvä.

OGOOT. Sinäkö? Sinun mieltäsi vaan on kovin vaikea arvata, täti! — Hei, mikähän nyt taas on?

ROUVA FALK.
Minä olen onneton, Ogoot!

OGOOT.
Mistä syystä, täti? Minunko tähteni?

ROUVA FALK. Sinä olet elämäni päivänsäde; sinä kaunistat, lämmität, pyyhit pois —; mutta juuri sentähden —!

OGOOT.
Juuri sentähden! Täti, en minä tajua sinua?

ROUVA FALK. Minä olen törkeä, olen kova, epäluuloinen, paha. Olen tuima, maltiton kuin ennen — kuten ainakin. Minkämoinen lienenkään hänen silmissään — ja sinun? Sanoppas! Enkö ole törkeä, paha, — mitä?

OGOOT. Sinä olet ihanin koko maailmassa! Olet vaan hillitsemätön voimasi, urheutesi tähden, nuoruutesi…

ROUVA FALK. Ei, ei, ei, totuutta! Sitä ansaitsen! Sillä sinunpa tähtesi toki olen kahdeksan vuotta ollut ainoasti työväen parissa. Kaikki minun omani on tuleva sinun omaksesi. Ogoot, pidä siis minua arvossa! Sano minulle totuus! Enkö minä ole … miksi sitä sanoisin —? sano se suoraan, sinä?

OGOOT.
Kaunis!

ROUVA FALK. Ei, ei! En milloinkaan ole tuntenut niinkuin nyt, että olen nämät kahdeksan vuotta ollut vuoristossa. Kaikki kirjat maailman suurista liikkeistä tuolla ulkona eivät ole tuottaneet kylliksi valoa. Ne himmenevät ihmishyörinän ensimmäisestä elonsäteen vilkauksesta. Ja sinun uusi pukusi, muotikas hattusikin … nuot värit, niitten yhdistykset osottavat kehittynyttä kauneuden aistia, jota ei minulla enää ole; niissä ilakoi tuhansittain mielijohteita, joita en minä ole pitänyt silmällä. Sinun olentosi levittää tänne tuoksun jostakin ikiraikkaasta, joka ei enää ole olemassa minua varten. Sinä olet ihan kevyt, vilkas, mielittelevä ympärilläni; kaikki täällä muuttuu vanhaksi, katkonaiseksi, … mutta minä kaikkein enimmän!

OGOOT. Ei, nyt minun täytyy puhua sinulle, mitä hän sanoi, koska et tahdo uskoa minua itseä.

ROUVA FALK.
Eipä hän tuntenutkaan minua?

OGOOT. Ei, se onkin vaan välillisesti sinusta; sillä hän sanoi, ettei hän milloinkaan ollut niin halannut tuntea ketäkään ihmistä, kuin hän nyt halasi tuntea sinua. Sillä minun kanssani seurustellen oli hän saanut ilmi sinut — hän käytti aina tuota lausetta! — ja se on välttämättömästi oleva —

ROUVA FALK. Ei, ei enempää! Minä en kestä sitä! — Että se juuri oli hän, jota me —

OGOOT.
— Olemme niin vihanneet! — niin, eikö se ole kummallista?

ROUVA FALK.
Ensi kerralla, kun lennät ulos —

OGOOT.
Niin, eiköhän? —

ROUVA FALK.
Tuot sinä helman täyden sovitusta ja rakkautta!

OGOOT. Mutta kenelle tulee siitä kunnia, täti, jos ei sinulle, sinulle, joka olet "holhonut" minua — puhuaksemme teologein tapaan. Ja sinä vaikeroitset, ettäs täällä kotona istuessas olet muuttunut törkeäksi ja pahaksi — ja tiesi mitä kaikkia, sinä, joka tehtaastasi saatat laskea ulos semmoisen voitonjumalattaren.

ROUVA FALK. Ei, en vaikeroitse, kun minä näen, kuulen — kun omaan sinut! Semmoisesta hyvästä joutaa jotain maksaakin. Olenhan ollut itsekäs, kun olen luullut siinä olleen liiaksi! — Tämä on kevät sinulle —! Ja minulle —?

OGOOT.
Sinulle? Hei, mikä sinun nyt jälleen on?

ROUVA FALK.
Tulin ajatelleeksi, että tehtäväni nyt on tehty.

OGOOT. Sinunko —? Sinä, joka —? Hei, nyt sinä huolestutat minua tuommoisella.

ROUVA FALK. Se olisi suurin synti! Minä olen iloinen, — iloinen! Sen vakuutan; mutta sinä tunnet —

OGOOT. — vallattomat, käsittämättömät mielenvaihtosi, niin!

ROUVA FALK.
Mene nyt, lapsi, — ja tuo hän tänne!

OGOOT. Oi taivas, kuinka se soi: tuo hän tänne! (Menee, seisahtuu.) Kiitoksia, hyvä, kaunis, herttainen täti!

ROUVA FALK (heittäytyy pöydän ääreen pää käsivarsilleen).

OGOOT (kuullaan ulkoa).
Jo, tule!

HAGBART (kaukaa).
Todellako?

OGOOT.
Tule pian!

HAGBART (ulkopuolella, lähempänä).
Onkohan se totta?

OGOOT.
Saat itse nähdä!

ROUVA FALK (nousee ylös, pyyhkii silmiänsä ja menee hymyillen heitä vastaan).

OGOOT.
Täti, tässä hän on!

HAGBART.
Hyvä rouva!

ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi!

HAGBART. Mitähän? — Ei, antakaa te minulle anteeksi, hyvä rouva! En minä saanut sitä sanoneeksi. Minä —

OGOOT.
Siitä saamme puhua toisten. Anna nyt tädin katsoa sinua!

ROUVA FALK. Te ette suinkaan petä toisianne. Sen näen.

OGOOT.
Kummastipahan nyt puhuit, täti!

ROUVA FALK. Niin, rakastakaa toisianne! Saattakaa ihanuutta, lämmintä, vilkkautta näihin kylmiin suojuksiin.

OGOOT.
No, mutta täti —!

ROUVA FALK.
Oletteko syleilleet toisianne?

OGOOT (poistuu vähän Hagbartista).

ROUVA FALK.
Syleilkäätte siis! (He syleilevät.)

OGOOT (juoksee Hagbartin luota tädin luokse).
Oi Jumala, itketkö sinä, täti —?

ROUVA FALK. Älä minusta huoli! — Oletteko puhunut tästä kasvatus-isällenne, piispalle?

HAGBART.
En vielä.

ROUVA FALK.
Vai ei vielä? — On siis vaikein asia jälellä, pelkään minä.

HAGBART.
Ei; kun olen näin kauas päässyt, ei mikään enää voi minua estää!

OGOOT.
Kuuletko, täti?

Esirippu lankee.

TOINEN TAPAUS.

Huone piispan luona. Perällä ovi, josta mennään toiseen suureen huoneesen; paitsi sitä ovi oikealla puolella katsojista päin. Akkunoita vasemmalla puolella. Eteisimmän akkunan kohdalla nojatuoli. Sen takana kirjotuspöytä tuolinensa. Oikealla puolella oven vieressä sohva, ja tuoleja asetettu sen eteen ja sivuille sekä peräpuolelle.

Ensimäinen kohtaus.

PIISPA (sohvassa). Sanot aina, ettäs olet tehnyt vakuutuksesi mukaan, Hagbartini! No niin; kiellätkö minua tekemästä samoin?

HAGBART. Pyydänhän vaan, setä, ettäs tahtoisit ensin nähdä häntä, puhutella häntä.

PIISPA. Mutta, kunhan en tahdo? Se jo on ikävää, ettäs olet valinnut elämän seuratoverin itsellesi meidän keskuutemme ulkopuolelta; — kuitenkin on hän päivästä päivään tullut meille rakkaammaksi. Hänen hyväksensä teemme kaikki. Mutta sen enempää ei. — Tahdotko lukea kirjettä?

HAGBART.
En.

PIISPA.
Se sinun toki tarvitsisi lukea. Ei se ole epäkohtelias.

HAGBART. Tunnenhan minä sinun lempeän tapasi. Mutta asian tähden, setä, — asian!

PIISPA.
Niin, — sitä en saata muuttaa.

HAGBART.
Etkö kuitenkaan saattaisi lykätä kirjeen lähettämistä toistaiseksi?

PIISPA.
Se on jo lähetetty.

HAGBART.
Se on jo lähetetty!

PIISPA.
Aamulla. — Niin! — Siihen ei mitään enää voi.

HAGBART.
Setä, sinä olet kova!

PIISPA. Kuinka saatat sanoa niin, Hagbart? En puhu siitä mitään, ettäs heität teologisen tien. Yksi sen tietää, kuinka sitä suren. (Nousee ylös.) Mutta siitä en ole puhumatta, ettäs minun keskuuteeni vedät semmoisen ihmisen, joka ei kanna edes miehensä nimeä. Tiedämmekö, ken hänen miehensä oli? Hän sekä joutui naimisiin, että erosi ulkomailla. Emmekä tunne hänen myöhäisempääkään elämäänsä; se on tuskin ollut moitteetonta. Tänne muutettuansa ei hän ole kertaakaan käynyt kirkossa. Hän on elänyt kovin kummallisella tavalla, ja viime aikoina sallinut erään miehen, jolla on huono maine, käyskellä luonansa.

HAGBART.
Kenraali Rosen'in?

PIISPA. Niin, kenraali Rosen'in; joka on melkein juomari. Irstainenkin on hän varmaan.

HAGBART.
Hän käy muuten joka paikassa. Hän käy täälläkin.

PIISPA. Kenraali tuli sotatanterella mainioksi; hänellä on monta seuruuselämän lahjaa, arvokkaita tuttavia. Semmoistapahan elämä on.

HAGBART.
Mutta rouva Falk kielletään tulemasta?

PIISPA.
Hän on nainen.

HAGBART.
Kauanko kärsittänee, että tuommoista erotusta tehdään?

PIISPA. Kas, kas; jouduttiinko siihenkin? — Monta tietoa oletkin hankkinut itsellesi viime aikoina?

HAGBART.
Jos olisit edes kerran puhutellut rouva Falkia, sinäkin!

PIISPA. Kuules, minä puhun sinulle jotain, Hagbart! Asessori Röst, joka asuu siellä maalla, on usein nähnyt kenraalin tulevan rouva Falkin luota perin sopimattomalla ajalla. — Sen laatuisia naisia minä en puhuttele.

HAGBART.
Mutta sen laatuisia miehiä.

PIISPA.
Niinkuin sanoin, sen on toinen laita.

HAGBART. Vai niin. — Rouva Falkin kohta kenraalin suhteen ei ole mikään muu kuin säälin.

PIISPA.
Onko kenraali siis tuntenut hänet ennen?

HAGBART.
Arvattavasti. Oli kuinka oli, pitää hän totista huolta kenraalista.
Sitä ei tee kukaan muu.

PIISPA.
Hänellä on kai erinäinen syy.

HAGBART. Sanonko minä syyn? Hänellä on enemmän sydäntä, kuin meillä muilla; enemmän voimaa altistua, kuin meillä. Hän on paljon jaloluontoisempi, on edistynyt perinpohjaisemmaksi, tiedollisesti niinkuin siveellisestikin, kuin kukaan meistä.

PIISPA.
Minä kuuntelen sinua mitä suurimmalla kummastuksella!

HAGBART.
Vaan älä käsitä minua väärin! Hänelläkin on vikansa.

PIISPA.
Vai on hänellä sentään niitä! — Minulla on eräs vakava pyyntö sinulle,
Hagbart. Matkusta pois ajaksi.

HAGBART.
Matkustaa pois!

PIISPA.
Setäsi, professorin luoksi, esimerkiksi. Viikoksi tai pariksi vaan.
Sinun tarvitsee päästä selville — sekä yhdessä että toisessa asiassa.
Sinä olet kovasti kiihdyksissä.

HAGBART.
Niin olen; mutta —

PIISPA.
Sano!

HAGBART. Olen ollut kiihdyksissä kauemmin kuin luuletkaan. Nimittäin siitä päivästä asti talvella, jolloin puhuin niin väärin rouva Falkista.

PIISPA.
Ei juuri väärin; mutta —

HAGBART. Väärin aivan! Se oli elämäni kohtalon käännin. Tuommoiseen vimmaan oli minun joutuminen. Nyt vihdoin kauhistuin itseäni, — niin, en tahdo vaivata sinua kaikella pitkällä taistelullani; sitä et nähnyt; sillä minä en ollut täällä. Mutta kun lopulta sairastuin ja oli tuohon kylpypaikkaan lähteminen ja siellä sain nähdä Ogootin, — siinä oli enemmän kuin ikinä olin aavistanutkaan, oli terveys itse, oli uudenmoinen ihminen, oli elon oma ääni ja liikunto ylen viehättävässä ihanuudessa! Et taida arvatakaan, kuinka jo kohta silloin halasin saada nähdä sitäkin henkilöä, joka oli kasvattanut hänet. Sen sydämessä asui varmaan jotain semmoista, jota minä olin kaivannut, — aina kaivannut! Sillä kaikki täällä — nyt sen sanon! — oli tosiaankin ollut minusta luonnotonta; ja tukehuttaakseni tuota kaipausta itsessäni, sen vuoksi rupesin noin vimmatun ankaraksi muita kohtaan. — Nöyryttävä on tunnustaa tuommoista. Mutta se on totta. Olen aina ollut kömpelö ja tuima. — Mutta mitäpä aioin sanoa?

PIISPA.
Aioit tietysti puhua rouva Falkista.

HAGBART. Niin. — Setä armas, älä nyt ajattele pahaa. Mutta en ole voinut olla yhtäkään näistä päivistä erinänsä hänestä.

PIISPA.
Se on siis hän, jonka kanssa olet puhunut.

HAGBART. Totta kai! — Niin, niin, myös Ogootin kanssa. Sinä kehotat minua lähtemään pois. En saata! Jos taitaisin tehdä itseni taikka ajan kaksinkertaiseksi, — tuolla, hänen luonansa, se ei riittäisi. Ei, nyt olen osannut perille! Nyt en saata lähteä minnekään.

PIISPA.
Ja tuosta sanot sinä: osannut perille! Poika parka!

HAGBART. Niin, en minä osaa puhua kanssasi. Sinä et ymmärrä minua paremmin, kuin silloin, kuin panit isoäidin kirjaston ylös ullakkoon.

PIISPA. Niin, minä näen, ettäs olet vetänyt sen esille jälleen. No; sinulla on oma ehtosi yhdessä niinkuin toisessakin. Et saata sanoa minun käyttäneen väkivaltaa.

HAGBART.
En, setä, sinä olet hyvä — minua kohtaan.

PIISPA. Mutta tässä on jotain uutta tullut lisää. Olen huomannut sen jo ennen tätä päivää.

HAGBART.
Mitä tarkotat?

PIISPA.
Sinä olet tässä keskustelussa maininnut korkeintaan kaksi kertaa
Ogootin nimeä.

HAGBART.
Emmepähän nyt puhukaan Ogootista.

PIISPA.
Etkö rakasta häntä enää?

HAGBART. Josko rakastan Ogootia? (Hymyilee.) Saatatko kysyä? — Sinä tarkotat —?

PIISPA.
Niin, tarkotan —

HAGBART (hymyilee jälleen).
Ei, se on väärä käsitys, setä kulta!

PIISPA. Minä sanon vielä: lähde pois viikoksi tai pariksi, Hagbart! Katsele kaukaa — itseäsi ja muita!

HAGBART. Se on mahdotonta! Ihan mahdotonta, setä! Se on, kuin sanoisit minulle: pane maata ja nuku, Hagbart, viikko tai kaksi; se olisi hyödyksesi! — Ei, nyt ovat vihdoin, niin, vihdoin kaikki voimani liikkeellä; ja niitten liike on välisti niin väkevä, että tuskin voin sitä hillitä.

PIISPA.
Juuri sentähden.

HAGBART.
Juuri sentähden olkoon sillänsä, setä. Kerran elämässäni sillänsä. —
Ei, nyt minun täytyy jäädä tänne! Niin, hyvää huomenta, setä. Minun
tarvitsee mennä hetkeksi kävelemään.

PIISPA.
Nimittäin katsomaan rouva Falkia.

HAGBART (hymyilee). Paha kyllä, etten rohkene mennä sinne ennen kuin iltapuolella; sillä eilen olin siellä koko päivän. — Mutta kaikki ajatukseni ovat tästä puheestamme tulleet liikkeelle jälleen, ja kun ei ole ketään, jonka kanssa niitä tyydyttäisin, täytyy minun mennä ulos kävelemään. Kiitoksia, setä! sinä olet tosiaankin kärsivällinen minun suhteeni!

PIISPA.
Sinä et siis tahdo lukea kirjettä?

HAGBART. Se on totta, — kirjettä! Luohan se koko asian epätoivoisuuteen taas; kuinka sitä saatoin unhottaa?

PIISPA. Niin, huomaas nyt itse, kuinka epäselväksi ja löyhäksi kaikki sinussa on käynyt. Sinun tarvitsee tointua jälleen. Matkusta pois!

HAGBART.
Mahdotonta! — Hyvästi, setä!

PIISPA.
Tuossa tulee isoäiti!

Toinen kohtaus.

HAGBART.
Hyvää huomenta, mummu! Oletko nukkunut hyvästi?

ISOÄITI (tullessaan peräpuolelta).
Erittäin hyvästi!

CORNELIA (joka taluttaa häntä).
On todellakin nukkunut hyvän kappaleen päivääkin.

PIISPA.
Se ilahuttaa minua, isoäiti! (Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)

ISOÄITI.
Ei sinun tarvitse puhua niin lujaan. Selkeä päivä tänään. Kuulen hyvin.
(Hagbartille.) Et sinä tullut minun luokseni eilen illalla?

HAGBART.
Tulin niin myöhään kotiin, mummu.

ISOÄITI.
Ei sinun tarvitse ollenkaan puhua noin lujaan.

CORNELIA.
Hän on aina kuulevinansa hyvin.

ISOÄITI (on tällä aikaa viety akkunan vieriseen isoon tuoliin).
Tämä on hyvä paikka…

PIISPA.
Ja minua ilahuttaa joka päivä, jona istut siinä! —

ISOÄITI.
Akkuna tuossa … ja peili tuossa ulkona.

CORNELIA.
Niin, siitä saattaa nähdä kaikki.

ISOÄITI.
Kuinka ne huutavat, kaikki ihmiset!

PIISPA.
Sallitko minun nyt mennä muuttamaan ylleni?

(Menee oikealle.)

CORNELIA.
Halaisitko jotakin?

ISOÄITI.
En, Suuri kiitosta!

(Cornelia menee ulos peräpuolelta.)

HAGBART.
Armas mummu kulta! Sinä olet ainoa täällä, joka ymmärrät minua!

ISOÄITI (koettaa katsella ympärillensä).
Olemmeko kahden?

HAGBART.
Olemme.

ISOÄITI.
Meneekös piispa tervehtimään rouva Falkia?

HAGBART.
Ei, paratkoon; hän on kirjottanut vielä toisen kirjeen.

ISOÄITI.
Sen arvasin.

HAGBART. Eikö se ole hirveää, kun ei hän tahdo nähdä häntä, ennen kuin hän tuomitsee.

ISOÄITI.
Ne ovat semmoisia nuot… Olemmeko kahden?

HAGBART.
Olemme, mummu! —

ISOÄITI.
Mutta ole kärsivällinen, Hagbart! Sinä olit tuonain samankaltainen.

HAGBART.
Niin olin, mummu!

ISOÄITI. Minä olen nähnyt monta polvea … monta tapaa. Minun aikanani oltiin suvaitsevaisia.

HAGBART.
Minulla on suuri ilo kirjoistasi, mummu!

ISOÄITI.
Niin, eiköhän? — Olemmeko kahden?

HAGBART.
Olemme, mummu!

ISOÄITI.
Minä olen oikein rakastunut sinun morsiameesi, Hagbart.
Hän on niinkuin tytöt minun aikanani.

HAGBART.
Uljas, vai kuinka?

ISOÄITI. Vapaa, itsenäinen. — Nyt on joku aika oltu toisin. — — Olemmeko kahden?

HAGBART.
Olemme.

ISOÄITI.
Mene naimisiin … niin muutan sinun luoksesi … ja hänen. Hiljaa!

HAGBART.
Todellako?

ISOÄITI.
Hiljaa! (Katsoo ulos.) Tuolla tulee asessori rouvineen.

CORNELIA (peräovesta).
Asessori rouvinensa tulee! Sano sedällesi!

HAGBART.
Kyllä.

ISOÄITI.
Se aavisti minua. He tulivat eilen maalta.

HAGBART.
Hyvästi siis, mummu!

ISOÄITI.
Hyvästi, poikaseni!

Kolmas kohtaus.

CORNELIA (avaa peräoven).
Tehkää niin hyvin!

ROUVA RÖST. Paljon kiitoksia! Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta tulimme eilen maalta. Ja mieheni menee tänään hetkeksi oikeustoon.

ASESSORI RÖST.
Menen tänään oikeustoon.

PIISPA (oikealta puolelta).
Tervetultuanne!

MOLEMMAT.
Kiitoksia!

ROUVA RÖST.
Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta tulimme eilen maalta.
Ja mieheni menee tänään oikeustoon.

ASESSORI RÖST.
Menen hetkeksi oikeustoon.

PIISPA.
Minä tiedän sen.

ROUVA RÖST.
Tuollapa on isoäiti jo paikallansa!

ASESSORI RÖST.
Hyvää huomenta, hyvä rouva kulta!

ROUVA RÖST.
Hyvää huomenta; — ei, herran tähden; istukaatte!

ISOÄITI.
Hoo, kyllä minä —

ASESSORI RÖST.
Oi sitä, jolla olisi teidän voimanne!

ROUVA RÖST.
Mieheni sanoi juuri eilen illalla neidelle…

ISOÄITI. Teidän ei tarvitse vaivata itseänne noin. — Minä kuulen hyvin. (Toiset iskevät silmää keskenänsä.)

ASESSORI RÖST. Sanoin juuri eilen illalla neidelle; me tapasimme pikimmältä toinen toisemme rukouksissa: —

ISOÄITI.
Minä tiedän sen.

ASESSORI RÖST. "En ole ikinä nähnyt ketään kymmenennellä kymmenellä, joka olisi niin kaikinpuolin täysimielinen —

ROUVA RÖST. — niin täysimielinen." Ja tuommoinen terveys sitte! Minun miestäni on näinä aikoina vaivannut kova hengen-ahdistus.

ASESSORI RÖST.
Minua vaivaa hengen-ahdistus.

ROUVA RÖST.
Ja minun kynsitautini — se, voi!

ISOÄITI.
Sitä tautia ei tunnettu minun aikanani.

ROUVA RÖST. Kuinka hän on suloinen; hän ei muista, että hänen aikanansa sairastettiin.

PIISPA.
Nyt on kuitenkin kaunis ilma.

ASESSORI RÖST. Oikein ihana ilma! Enkä käsitäkään, että juuri nyt — Ei, älkää vaivatko itseänne, korkea-arvoinen —! Minä —

ROUVA RÖST.
Mieheni on mahtanut vilustua.

(Istutaan.)

CORNELIA.
Rukoushuoneessa eilen illalla kävi kylmä uho.

ASESSORI RÖST.
Mutta me istuimme perimmäisessä sopessa.

ROUVA RÖST. Me istuimme perimmäisessä sopessa. Se esti meitä tervehtimästä teidän korkea-arvoisuuttanne.

PIISPA.
Siellä oli paljon väkeä.

ASESSORI RÖST ROUVINEEN ja CORNELIA.
Paljon väkeä.

ROUVA RÖST. Siinä miehessä olette, teidän korkea-arvoisuutenne, saanut hyvän apulaisen.

ASESSORI RÖST.
Niin, siitä olivat kaikki yksimieliset.

PIISPA.
Jospa vaan hän olisi niin sanoakseni käytännöllinen. Nyt on pahat ajat.

KAIKKI KOLME.
Pahat ajat.

ROUVA RÖST. Kuulimme juuri eilen, — niin, en saattanut kysyä neideltä siitä; tuli niin paljon väkeä tervehtimään meitä, — kuulimme juuri —

ASESSORI RÖST. — ja siinä on syy, minkätähden tänään tulimme tänne; — me käymme aina suoraan.

ROUVA RÖST.
Suoraan! Se on mieheni mielisana.

PIISPA.
Arvattavasti Hagbartin — kihlauksesta?

MOLEMMAT. — neiti Falkin kanssa?

CORNELIA.
Niin, niin on laita.

ROUVA RÖST.
Todellako?

CORNELIA.
Veljeni arveli, ettei hänellä ole oikeutta vastustaa sitä.

ASESSORI RÖST.
Vai niin. Tuntuneehan se teistä raskaalta, teidän korkea-arvoisuutenne!

PIISPA.
Sitä ei voi kieltää.

ROUVA RÖST.
Kuinka kandidati Tallhaug onkin muuttunut!

ASESSORI RÖST.
Hän, joka äskettäin —!

PIISPA. Tämän aikaisia nuoria ihmisiä, hyvä rouva, ei saa siinä kohden tuomita liian ankarasti.

ASESSORI RÖST.
Ajan henki!

PIISPA. Muuten täytyy minun sanoa, ettei tuo tyttö ole juuri vastenmielinen minulle.

CORNELIA. Veljeni pitää hänestä sangen paljon, vaikka tytön käytös hänen mielestänsä on jokseenkin rohkea ja ajattelematon.

ROUVA RÖST.
Mutta hänen kasvatus-äitinsä!

ASESSORI RÖST.
Niin, hänen kasvatus-äitinsä!

CORNELIA.
Veljeni ei aio mennä hänen luoksensa.

MOLEMMAT.
Todella!

ROUVA RÖST.
Kuinka se ilahuttaa meitä!

ASESSORI RÖST. Sitähän juuri halasimme tietää! Kaikki ihmiset, jotka eilen tulivat vastaamme, olivat levottomat siitä.

ROUVA RÖST.
Kaikki! Me olimme huolissamme.

CORNELIA.
Veljeni on kirjottanut hänelle ja koettanut viitata sitä.

ASESSORI RÖST.
Tietysti!

ROUVA RÖST.
Se ilahuttaa meitä!

ISOÄITI.
Yhdet vaunut seisattuivat oven eteen.

CORNELIA.
Minustakin oli aivan kuin olisin kuullut vaunut.

(Nousee seisoalle.)

ISOÄITI.
Rouvasihminen astuu ulos.

ROUVA RÖST. Rouvasihminen? — Oi jumala, eihän se kuitenkaan —? (On noussut seisoalle.)

ASESSORI RÖST.
Mitäs sanot? (Nousee seisoalle.)

CORNELIA.
Sillä on silmikko.

ROUVA RÖST.
Luulen tosiaankin —? Tule, Röst, sinä, joka tunnet —?

ASESSORI RÖST.
Se on hän; minä tunnen kuskin! Hannuksen!

PIISPA (joka on noussut seisoalle).
Saattaahan se olla neiti Ogoot.

CORNELIA.
Ei, ei se hän ole. — Nyt on hän jo sisällä; mitä meidän on —?

ROUVA RÖST.
Eikö hän ole saanut kirjettänne, teidän korkea-arvoisuutenne?

PIISPA.
On, aamulla.

ASESSORI RÖST.
Ja kuitenkin —?

PIISPA. Kenties juuri sen vuoksi. Hm! — Sinun, Cornelia, on meneminen ottamaan —

CORNELIA.
Ei millään muotoa! Ei ikinä! —

ROUVA RÖST (miehellensä).
Tule, ystäväni! Lähdetään joutuin! (Etsii parasolliansa.) Parasollini?

PIISPA (hiljaa).
Viipykää ennemmin vähäisen, herra asessori!

ASESSORI RÖST.
A-haa!

ROUVA RÖST.
Parasollini! — En löydä parasolliani. —

ASESSORI RÖST.
Kun pidät sitä kädessäsi, hyväseni!

ROUVA RÖST.
No, niinpä pidän! Kas kuinka olen säikähtynyt. — Tule joutuin!
Saatammeko mennä tämän kautta?

ASESSORI RÖST.
Piispan sänkykamarin!

ROUVA RÖST. Voi! — Mutta kun sinä olet muassa, Röst? Muutenhan tulemme häntä vastaan? Sinä seisot paikassasi! Ethän toki aikone —?

ASESSORI RÖST.
Odotetaan vähän.

ROUVA RÖST. Odotetaan? Ettäs saat puhutella häntä? Voi noita miehiä, kaikki ne ovat yhtäläisiä!

PIISPA.
Mutta pitäisihän toki jonkun —! Cornelia!

CORNELIA.
Ei sinä ikänä! Minä en liikahda!

ISOÄITI.
Gracchus!

PIISPA.
Mikä on, isoäiti?

ROUVA RÖST.
Nyt ryhtyy vanhuskin siihen. Arvasin sen!

ISOÄITI.
Kohteliaisuus on jokaisen velvollisuus.

PIISPA. Sillä olet oikeassa! (Menee perällepäin; samassa naputetaan ulkopuolella.) Tehkää niin hyvin!

(Ovi avataan; rouva Falk astuu sisään.)

Neljäs kohtaus.

ROUVA RÖST.
Se on hän!

ASESSORI RÖST.
Ole nyt huoleti!

ROUVA RÖST.
Etkö nytkään —?

ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi; te olette piispa?

PIISPA.
Niin, hyvä rouva! — Minua kunnioittaa tulollansa —?

ROUVA FALK.
Rouva Falk.

PIISPA. Saanko esittää sisareni? — Herra asessori Röst; — rouva Röst, — ja tässä — (Tulevat edemmäksi.)

ROUVA FALK.
Rouva "isoäiti", ma arvaan?

PIISPA.
Niin. — Saanko, isoäiti, esittää sinulle rouva Falkin?

ISOÄITI (nousee seisoalle).
Minua ilahuttaa nähdä teitä, rouva.

ROUVA RÖST ja CORNELIA.
Mitä hän sanookaan?

ISOÄITI. Suvun vanhimpana — ainoa ansio, joka minulla on — sanon teille: tervetultuanne!

ROUVA FALK (säpsähtää, polvistuu ja suutelee hänen kättänsä).

ROUVA RÖST.
Voi ijankaikkinen —!

CORNELIA.
No!

ROUVA RÖST.
Mennään pois täältä!

ASESSORI RÖST (hiljaan).
Mielittekö, teidän korkea-arvoisuutenne —?

PIISPA (samoin).
Kiitoksia! Nyt on minun kuitenkin täytyminen.

ASESSORI RÖST.
Hyvää huomenta siis!

PIISPA. Hartain kiitos käynnistänne ja että niin suoraan käännyitte minuun itseen.

ROUVA RÖST.
Se on meidän tapamme, teidän korkea-arvoisuutenne. Hyvää huomenta!

CORNELIA (kun hänelle aiotaan sanoa jäähyväiset).
Minä tulen myös.