ASESSORI RÖST (isoäidille).
Aina yhtä oivaa terveyttä, hyvä rouva!
ROUVA RÖST. Voikaa hyvin, rouva! Ei, älkää vaivatko itseänne. Vaivaannuittepa vastikään liiaksi.
ISOÄITI.
Samoin, samoin.
MOLEMMAT.
Samoin —?
PIISPA.
Hän luuli teidän sanoneen: voikaa hyvin — tai jotain semmoista.
MOLEMMAT.
No niin muodoin! (Nauravat. Sen jälkeen mitä totisin kumarrus rouva
Falkille. Cornelia ja piispa saattaa heitä; jälkimäinen palaa
puolimatkalta.)
PIISPA.
Tehkää hyvin ja istukaa!
ROUVA FALK. Olette tänään lähettänyt minulle kirjeen. (Odottaa turhaan vastausta piispalta.) Siinä viittaatte kohteliaasti, ettei perheenne saata seurustella minun kanssani.
PIISPA. Luulin, hyvä rouva, ettette halajaisi mitään seurustelua nyt enemmän, kuin ennenkään.
ROUVA FALK. Joka todenperäisesti on sama, kuin, että antaisin noille kahdelle nuorelle omaisuuteni ja minä itse ajettaisiin pois.
PIISPA.
Tuo selitys on teidän omanne, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Veljenne poika on kai sanonut teille, ettei omaisuuteni riitä elättämään perhettä täällä ja minua muualla.
PIISPA.
Tosin kyllä. Mutta eikö omaisuutta sovi myydä?
ROUVA FALK. — Ja meidän kaikin lähteä pois, tarkotatteko sitä, teidän korkea-arvoisuutenne? Sopii kyllä; mutta vasta nyt tuosta omaisuudesta jotain tulee; nytpähän saadaan rautatiekin. — Ja ompa se jo vanha suvussakin.
PIISPA.
Se on hyvin kaunis.
ROUVA FALK.
Se on tullut meille rakkaaksi.
PIISPA.
Minusta on ikävä, että asian laita on tuommoinen.
ROUVA FALK. Kenties se siis vaikuttaa vähän päätökseenne, teidän korkea-arvoisuutenne?
PIISPA.
Minun päätökseni, hyvä rouva, ei saa riippua teidän omaisuudestanne.
ROUVA FALK.
Olenko näinä kahdeksana vuotena loukannut teitä? Taikka ketään täällä?
PIISPA.
Tiedätte, rouva, itse, ettette ole sitä tehnyt.
ROUVA FALK. Taikka lienenkö ehkä kasvattanut sisareni tytärtä niin, että siitä syystä —?
PIISPA.
Sisarenne tyttärestä on teillä kunnia, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Ehkä on siis väkeni valittanut minua vastaan? taikka joku väkeäni vastaan?
PIISPA. Ei, rouva kulta, kukaan, ei ankarinkaan, saata muuta sanoa, kuin että siinä suhteessa olette ollut oikeana esikuvana.
ROUVA FALK.
Mikähän se siis on?
PIISPA.
Tuskin vaatinette, että minä naiselle —
ROUVA FALK.
Minä autan teitä. Se on minun entisyyteni.
PIISPA.
No, koska itse sitä sanotte, — niin on.
ROUVA FALK. Eiköhän mikään saata sovittaa entisyyttä — semmoista, jota ette paitsi sitä tunne?
PIISPA.
En ole nähnyt teidän etsivän sen sovitusta, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Tarkotatte sitä, ettette ole nähnyt minua ripillä eikä kirkossa?
PIISPA.
Niin, rouva.
ROUVA FALK.
Tahdotteko minua etsimään sovitusta valhettelemalla?
PIISPA.
En; mutta se on ainoa varma tie.
ROUVA FALK.
On muitakin; minä olen valinnut työn ja velvollisuuden tien.
PIISPA. Sanoin: ainoa varma tie, hyvä rouva. — Teidän tienne ei varjele kiusauksista.
ROUVA FALK.
Tarkotatte siis jotain erinäistä? — Autanko teitä kerran vielä?
Kenraali Rosen.
PIISPA.
Oikein, rouva.
ROUVA FALK.
Minun pitäisi poistaa hänet?
PIISPA.
Niin.
ROUVA FALK.
Mutta niinpä joutuisikin hän hukkaan. Ja paljon kelvollista on kenraali
Rosenissa.
PIISPA.
Minun ei sovi, enkä minä tahdo sekaantua asioihin, joita en tunne;
mutta ainoastaan joku maineeltansa taattu saattaa ryhtyä kenraali
Rosenin kaltaisen miehen pelastamiseen.
ROUVA FALK.
Olette kyllä oikeassa.
PIISPA. Liian paljon panette alttiiksi, hyvä rouva, ettekä kuitenkaan ole varma perille pääsemisestä.
ROUVA FALK.
En. Mutta vielä on eräs kohta, jonka olette unhottanut.
PIISPA.
Ja se on?
ROUVA FALK.
Armeliaisuus.
PIISPA. Vai niin. — Niin. — Kun katsotte asiaa siltä kannalta, eihän minulla ole mitään sanomista.
ROUVA FALK.
Ette usko sitä?
PIISPA. Mielelläni soisin asian riippuvan siitä, mitä minä tässä luulen. Niin ei ole laita, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Mutta teidän on myöntäminen, että hyvää tulee tehdä — vaikkapa oman maineensa uhalla.
PIISPA.
Epäilemättä.
ROUVA FALK. Kas, tuon minä käännän teitä vastaan, teidän korkea-arvoisuutenne! Mahdollista on, että aluksi menettäisitte jonkun osan seurakuntanne varmasta luottamuksesta, jos kävisitte minua tervehtimässä; mutta nyt tiedätte minun omasta suustani tuon huhun olevan perättömän ja että päinvastoin teidän tulee tukea minua tässä yrityksessäni. Ja niinpä teette hyvän työn noille kahdelle nuorelle ja minulle, kun ette työnnä minua pois luotanne. Olen nyt muutamia vuosia elänyt muitten hyväksi. Sitä ei saata tehdä ilman uhrauksitta, teidän korkea-arvoisuutenne, varsinkaan kun ei, niinkuin minäkin, vielä ole suinkaan elänyt ikäänsä loppuun.
PIISPA.
Tehän olette itse nuoruus, hyvä rouva!
ROUVA FALK. Ei aivan; mutta ilman taistelutta se ei ole tapahtunut. Ja nyt soisin saavani siitä vähän palkkaa. Ken ei sitä halajaisi! Tahtoisin saada elää yhdessä niitten kanssa, joitten hyväksi olen altistunut; tahtoisin nähdä heidän onnensa ja saattaa sen omakseni. Älkää riistäkö sitä minulta, teidän korkea-arvoisuutenne. Sillä se riippuu teistä!
PIISPA.
Minä en oikein käsitä, että se riippuisi minusta.
ROUVA FALK. Se riippuu teistä; sillä sillä hintaa, että minä suljettaisiin pois, ei kasvattityttäreni milloinkaan ota veljenne poikaa.
PIISPA.
Se huolettaisi minua, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Minä riensin tänne, ennenkuin hän sai tietää mitään. Kirjeen otin mukaani. Ottakaa se takaisin, teidän korkea-arvoisuutenne! (Hakee sitä.)
PIISPA.
Mikä on, hyvä rouva?
ROUVA FALK.
Kirje!
Minä laskin sen pulpetille, siitä ottaakseni sitä, kun olin pukenut itseni, … ja kiireessäni ja pikaisuudessani — unhotin sen! Nyt kirjottaa Ogoot rätinkejä samalla pulpetilla. Jos hän näkee teidän käsialanne? Kohta hän aavistaa jotain. Sillä olemmehan joka päivä vartoneet teitä.
PIISPA.
Siihen ei voine siis mitään.
ROUVA FALK. Voipi. Kun hän tulee tänne — sillä hän ymmärtää kaikki ja tulee heti — ettekö, teidän korkea-arvoisuutenne, itse menisi kohta häntä vastaan, ja sanoisi: — (Keskeytyy.)
PIISPA.
Ja sanoisi —?
ROUVA FALK. Olen hairahtunut. Ihminen on tuomittava — ei erhetyksensä, vaan saavuttamansa mukaan; ei uskonsa mukaan, vaan halunsa suhteen hyvyyteen ja totuuteen. Sitä tahdon opettaa seurakunnalleni sillä tavoin, että ensi sunnuntaina tulen tervehtimään kasvatus-äitiänne. (Näkee isoäidin myötätuntoisuuden, tarttuu hänen käteensä ja kääntyy.) Hänkin, tämä kunnian-arvoinen, anoo puolestani! Hän on siltä ajalta, joka oli kärsivällisempi, kuin meidän aikamme, ainakin enemmän, kuin me vähässä sopessamme. Hänen pitkän ikänsä viisaus yhdistyy tuohon sanaan: ole kärsivällinen!
PIISPA. Se on sellaista kärsivällisyyttä, hyvä rouva, jota meidän ei suvaita osottaa; sitä kärsivällisyyttä, joka hävittää erotuksen hyvän ja pahan välillä. Sen kärsivällisyyden tunsi isoäidin aikakausi; mutta sitä ei käy noudattaminen.
ROUVA FALK (menee pois isoäidin luota). Jos olen erhettynyt, jos olen halpa teidän korkean elämän-katsantonne mukaan, niin muistakaa, että palvelette sitä, joka oli syntisen ystävä.
PIISPA. Niin minäkin olen, kun tulette etsimään sielunne pelastusta; silloin teen kaikki.
ROUVA FALK. Auttakaa minua entisyyteni sovittamisessa! Se on minun suhteeni kaikki. Teidän suhteenne se ei ole paljon. Minä pyydän vaan vähän kohteliaisuutta, ei mitään solvausta! Minä asetan niin, että harvoin näemme toisiamme. Mutta älkää sulkeko minua pois; sillä se on yhtä, kuin heittää minut halveksittavaksi. Uskokaa minua: teille ei tule mitään häpeää minusta, ja noitten kahden kiitollisuus palkitsee hyvyytenne.
PIISPA. Minua pahottaa kovin seisoa semmoisena edessänne. Sillä älkää luulko minua kovaksi. Päinvastoin. Minun sydämelläni lepää tuhanten tuskallinen omatunto. Minä en uskalla rakkaan veljeni pojan tähden loukata noitten kunnioitettavaa luottamusta eikä yhteistä lakiamme. Siinä on jo paljon, että näin suuren kirkollisliikkeen aikana, kuin meidän nyt on — avaan piispan asunnon sisarenne tyttärelle; minä en voi, en saa avata sitä myös sille naiselle, jota koko seurakunta, vaikkapa väärinkin, … niin, hyvä rouva, en tahdo loukata teitä.
ROUVA FALK.
Todella!
PIISPA. Olkaa varma siitä, että se pahottaa mieltäni. Te olette minuun itseen vaikuttanut erittäin hyvin.
ISOÄITI (on tällä aikaa noussut seisoalle ja rupee kävelemään).
ROUVA FALK.
Aiotte mennä?
(Piispa rientää syrjään vetämään eräästä kellonnuorasta.)
ISOÄITI. Niin, — olen liian vanha riitaan. — Eikä olekaan, sen mukaan, mitä nyt olen kuullut — minulla mitään oikeutta istua täällä.
(Cornelia tulee, ottaa vastaan hänet ja menee hänen kanssaan ulos peräovesta.)
ROUVA FALK (esillä). Nyt saatan sanoa sen: teidän korkea-arvoisuutenne, te ette ole miehuullinen. Kasvoista kasvoihin minun kanssani tiedätte, mitä teidän tulee tehdä; mutta ette uskalla.
PIISPA.
Te olette nainen, — ja minä vaikenen.
ROUVA FALK. Sentähden, että olen nainen, olette te tänään sanonut minulle semmoisia asioita, joita ette olisi sanonut — esimerkiksi kenraali Rosenille, miehelle, joka, olipa hänen entisyytensä mikä tahansa — ja nykyisyytensä — käy herra piispan huoneessa.
PIISPA. Hän ei ole vast'edes täällä käyvä. Paitsi sitä täytyy myöntää, että tässä on erotus.
ROUVA FALK. Tosin on tässä erotus; mutta en luullut sen käyvän sitä suuntaa. Eikä myöskään, että teitä, herra piispa, oli pantu suojelemaan väkevämpää, vaan heikompaa, ei ilmeistä pahetta, vaan suotta syytettyä.
PIISPA.
Luuletteko tämän keskustelun jatkamisen hyödyttävän?
Viides kohtaus.
OGOOT (aukaisee peräoven ja huutaa ovessa seisoen):
Täti!
ROUVA FALK.
Ogoot! Oi Jumala!
OGOOT (tullen).
Täti!
ROUVA FALK.
Sinä tiedät —? (Ogoot heittäytyy hänen syliinsä.) Lapseni!
OGOOT.
Minä ymmärsin sinun olevan täällä nyt; oi Jumala!
ROUVA FALK.
Malta mieltäs, lapseni!
OGOOT.
Ei, sitä en voi. Tässä on liian paljon.
PIISPA.
Tahdotteko, hyvät naiset, olla kahden kesken?
OGOOT.
Missä Hagbart on?
PIISPA.
Hän on mennyt ulos.
OGOOT. Oh, kuinka kuohuu ja humisee! Vai silläkö hintaa olin pääsevä tähän perheesen, kasvatus-äitini myymällä, hänen, jota rakastan ja kunnioitan korkeammin, kuin ketään maailmassa.
PIISPA.
Jatkammeko, hyvä rouva, vai —?
OGOOT. Jatkatteko? Mitä? Keskustelua kasvatus-äitini myymisestäkö? Ei, vaikka taivaan valtakuntaan pääsisin, en menisi sinne ilman häntä.
PIISPA.
Lapsi, lapsi!
OGOOT. Niin, minun täytyy puhua; sieluni täytyy hengähtää. Mutta se on sieluni, että kaikin voimin, henkeni perästä pysyn kiinni siinä, mitä rakastan.
PIISPA. Te olette nuori ja käytätte nuoren liiallisia lauseita. Mutta minusta on paras, että katkaisemme tämän keskustelun; se ei kuitenkaan johdata mihinkään.
ROUVA FALK.
Lähtekäämme!
OGOOT.
Hagbart! (Hän näki Hagbartin oikeanpuolisessa ovessa ennenkuin toiset.)
HAGBART.
Kuulin äänesi ulos asti! Rouva Falk —!
OGOOT. Hagbart! (Rientää ylöspäin; mutta kun Hagbart kiiruhtaa häntä vastaan, peräytyy hän.) Ei, älä koske minuun!
HAGBART.
Mutta! Ogoot —?
OGOOT.
Miks'et ole voinut estää tätä? Et ole edes puhunut siitä minulle!
HAGBART.
Koska en tosiaankaan tietänyt siitä.
OGOOT. Semmoiset tietää, vaikk'ei sanaa sanottaisi. Mutta ei se ole ollut sydämelläsi! — Etkö tietänyt siitä nyt?
HAGBART.
Tiesin; mutta —
OGOOT.
Etkä tullut syösten luoksemme!
HAGBART.
Se on totta … minä…
OGOOT. Sinä olet ihan muissa asioissa. Ja minä, joka olen elänyt ainoasti tätä varten, saadakseni kaikki sovitetuksi! Sen luulin tehdyksi sinun kauttasi.
HAGBART.
Sinä teet väärin, Ogoot! Sillä mitä minä voin siihen —?
OGOOT. Ei, sinä elät unelmissa. Mutta sehän pitäisi sinun tietää, että minun kunniani ei saa muuttua tätini häpeäksi, — että se on mahdottominta maan päällä.
HAGBART.
Niin, niin! Mutta tarvitseeko niin käydä? Minä muutan teille ja —
OGOOT.
Niin, sillä tapaa saattaa jokainen raukka tehdä.
ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!
OGOOT. Niin, sieluni on loukattu, petetty, solvaistu. Minun täytyy huutaa se julki! Sillä ei se ole vasta tänään, ei yksistään tämä.
ROUVA FALK.
Ei, sen ymmärrän. Mutta mikä se on? Sinä loukkaat hänen rakkauttansa.
OGOOT.
Hänen rakkauttansa!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan innossasi! Puhut maltittomasti!
OGOOT.
Ei, minä vaan puhun kerran!
ROUVA FALK (menee hänen luokseen; hiljaan). Vihaisia sanoja! Sinä, joka olet vaihtanut sielua hänen kanssaan rauhaisina ja hiljaisina hetkinä; sinä, joka olet tuntenut hänen uskollisen, puhtaan tahtonsa! Eihän hänen vertaistansa olekaan, Ogoot! —
OGOOT (poistuu hänestä).
Taukoo! Taukoo! Sinä et näe mitäkään!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan hurja, lapsi! Käytöksesi rupee käymään häpeäksi.
OGOOT. Ei, sitte on hänen käytöksensä suurempi häpeä. Sillä minuapa hän ei rakastakaan.
(Riekuu, juoksee pois piiloon.)
PIISPA (Hagbartille, hiljaan).
Nyt toivon, että lähdet pois muutamaksi päiväksi.
HAGBART (samaten).
Minä lähden.
PIISPA.
Tule!
(Hagbart seuraa häntä vasemmalle.)
Kuudes kohtaus.
OGOOT (tulee esiin).
Annatko minulle anteeksi?
ROUVA FALK.
Lähtekäämme kotiin!
OGOOT.
Mutta sano minulle joku hyvä sana!
ROUVA FALK.
En.
OGOOT.
Sano, ennen et pääse täältä pois.
ROUVA FALK.
En saata.
OGOOT.
Täti, en minä kadehdi sinua.
ROUVA FALK.
Vaiti! —
OGOOT. Mutta salli minun lähteä pois muutamaksi päiväksi, — salli minun tointua! (itkee.) Oi Jumala, täti! rakastatko häntä? (Rouva Falk koettaa irtaantua hänestä.) Minä en enää rakasta häntä! Jumalan tähden, täti, jos rakastat häntä, niin ota hän!
ROUVA FALK. Mutta ole nyt vaiti edes täällä vieraassa paikkaa! — Jos et tahdo tulla, lähden yksinäni kotiin.
OGOOT.
Enkä minä tule milloinkaan perässä.
ROUVA FALK.
Sinä olet perin hurja!
OGOOT. Niin; jos ei sinun äänesi ole lempeä ja katseesi hyvä, en voi minä elää. Jumala siunatkoon sinua, täti, nyt ja kaikkina aikoina!
ROUVA FALK.
Lapsi!
OGOOT.
Noin!
ROUVA FALK.
Mennään kotiin!
OGOOT.
Mennään.
Esirippu lankee.
KOLMAS TAPAUS
Rouva Falkin puutarhassa. Vasemmalla puolella lystihuone pöytineen tuoleineen. Suurenmoinen kori, puolillansa omenia, on pöydällä.
Ensimäinen kohtaus.
ROUVA FALK.
Niin, milloin hevosia ei tarvita, Pedersen, mennään neittä noutamaan.
Saattaako se tapahtua tänään?
PEDERSEN.
Kyllä.
ROUVA FALK. Lähettäkää siis vaikka heti Hannus kahdella hevosella vuoristoon tuomaan häntä. Hänen onkin siellä liian kylmä nyt.
PEDERSEN.
Sen teen. (Aikoo mennä.)
ROUVA FALK.
No, Pedersen? kuinkas nyt on laitanne?
PEDERSEN.
Oh —!
ROUVA FALK.
Tulkaa luokseni illalla, niin koetamme jälleen jatkaa keskusteluitamme.
PEDERSEN.
Sitä olen kauan toivonut, rouva.
ROUVA FALK.
Niin — en ole kahdeksaan yhdeksään päivään oikein kyennyt.
PEDERSEN.
Olemme kaikki nähneet, että joku asia on teitä vaivannut.
ROUVA FALK.
Kullakin on huolensa.
(Pedersen odottaa; mutta kun rouva edellensä varovasti poimii omenia eräästä nuoresta puusta ja panee ne vähäiseen kantamaansa koriin, menee hän vasemmalle.)
Toinen kohtaus.
HAGBART (oikealta puolelta, seisoo hetken, ennenkuin häntä huomataan).
Rouva Falk!
ROUVA FALK (huudahtaa vähän).
HAGBART. Pyydän anteeksi! Hain teitä kaikkialta. Hyvää päivää! Olen juuri palannut.
ROUVA FALK.
Ogoot ei ole kotona.
HAGBART.
Minä tiedän sen. Onko hän ollut koko ajan poissa?
ROUVA FALK.
On.
HAGBART.
Viipyykö hän kauan vielä?
ROUVA FALK.
Minä lähetän tänäpänä hevoset ylös. Niin lienee hän ylihuomenna täällä.
HAGBART.
Teitä, rouva, minun täytyy puhutella.
ROUVA FALK.
Ogootista?
HAGBART.
Ogootista myös.
ROUVA FALK.
Ette tahtoisi odottaa — toistaiseksi?
HAGBART.
Minä tulen höyrylaivasta suorastaan tänne. Ja ymmärrätte siis itse —
ROUVA FALK.
Mutta kun se koskee Ogootia, eikä hän ole —
HAGBART. Ogootista olen pian puhunut: hän oli oikeassa; — minä en vaan tietänyt siitä silloin —
ROUVA FALK.
— Oi Jumala! —
HAGBART.
Minä en rakasta Ogootia.
ROUVA FALK.
Mutta joshan Ogoot rakastaa teitä?
HAGBART. Hän osotti viimein, ettei hän sitä tee. Teille on hän varmaankin sanonut sen ihan suoraan.
ROUVA FALK. Ogoot oli — kuinka sitä sanoisin — liian kiihdyksissään, ettei voinut hänen sanaansa luottaa.
HAGBART. Hän on siis sanonut. Sen arvasin. Niin, olin varma siitä. — Ogoot ei rakasta minua; mutta teitä hän rakastaa, hyvä rouva. Hän tahtoo teitä onnelliseksi.
ROUVA FALK. Jos ette rakasta Ogootia, näyttää minusta siltä, kuin ei teidän olisi pitänyt tulla tänne.
HAGBART. Olette ehkä oikeassa. Mutta minä en tule samana miehenä tänne, kuin ennen; eikä myöskään samassa asiassa.
ROUVA FALK. Jos ette rakasta Ogootia, ei sovi teidän olla täällä; se minun täytyy vielä sanoa. Sen verran väliä tulee teidän pitää hänen suhteensa niinkuin minunkin.
HAGBART. Minä vakuutan, että juuri suurin välinpito on saattanut minut sinne, jossa nyt olen.
ROUVA FALK (joka tähän asti on koettanut seisoa paikallansa puun
vieressä).
Siis menen minä.
HAGBART.
Te ette mene!
ROUVA FALK.
Minä en tunne teitä enää!
HAGBART. Jumalalle kiitos! Sillä entistä itseäni en paljon kunnioita. Moni saattaa tehdä tuon hätäpikaa; mutta minä olen tarvinnut aikaa saadakseni kaikki purjeeni järjestykseen.
ROUVA FALK.
En ymmärrä teitä.
HAGBART (hänen vielä puhuessansa ja aivan lähellä).
Te ymmärrätte minut!
ROUVA FALK.
Se on synti! Olkaa varoillanne!
HAGBART.
Kätenne vapisee —
ROUVA FALK.
Se ei ole totta!
HAGBART. "Älä herätä haltioita!" sanotaan. Se on turhaa puhetta. Sillä haltioita ovat elinvoimamme.
ROUVA FALK. Mutta niitä pitää ohjata. Se on minun elämäni kallis oppi, enkä luovu siitä.
HAGBART. Ellen uskoisi, että totuuden oma voima on ohjannut minua tänne, en seisoisi tässä. Minulla on ollut pitkällinen työ. Side toisensa perästä on minun täytynyt avata, niin että voimat ovat saaneet paisua, kokoontua ja syöstä esiin. Tässä ne ovat, — ja nyt menemme yhdessä edemmäksi.
ROUVA FALK.
Se olisi saattanut käydä ilman tuota.
HAGBART. Minä rakastan teitä! Te se olette, jota olen rakastanut hänessä — ensi päivästä alkaen. Minä rakastan teitä.
ROUVA FALK.
Pitäkää minua arvossa! — Menkää!
HAGBART.
Leonarda!
ROUVA FALK.
Ei, ei, ei! (Pakenee.) Voi, miksi on tämä tullut!
HAGBART. Askel askelelta on se tullut. Vastarinta, tuo tuima ystävä, on pakottanut meitä. Oi, tule onnelliseksi, niinkuin minä nyt olen!
ROUVA FALK.
Minä en ansaitse onnellisuutta. En ole odottanut sitä.
HAGBART. Minä en tiedä, mitä kaikkia olette saanut kokea, tullaksenne semmoiseksi, kuin nyt olette — niin ihanaksi, hyväksi, niin todelliseksi.
Mutta sen tiedän, että jolleivät muut olisi tuominneet teitä hairauksistanne, minä en olisi rakastanut teitä siitä, mitä olette saanut aikaan. Ja se, ma ajattelin, tuottaa minulle teidän kunnioitustanne.
ROUVA FALK. Ikuinen kiitos! — Mutta ihmiset vastustavat semmoista. He ovat sitä vastaan, että nuori mies kosii vanhanpuolista naista, ja milloin —
HAGBART. Ihmisten mieltä en ole milloinkaan kysynyt, en edes silloin, kuin olin lujimmissa siteissä. Ja nyt kysyn teitä, ainoastaan teitä!
ROUVA FALK. Ja minä vastaan: yksityinen saattaa menestyä ilman ihmisten myötätuntoisuutta, mutta ei kahdenkeskinen olo. Kylmä tuuli, joka puhaltaa, tunkee pian väliin.
HAGBART. Teidän vastatessanne tunnen sen, mitä itse sanon, aivan kankeaksi, juhlalliseksi, — aivan jähmäkkääksi. Mutta minun täytyy jatkaa, semmoisena kuin nyt kerran olen. Hyvä, armas, siitä hetkestä, kuin täysiksi tunsin, että minä teitä rakastin, on vaan yksi suuri asia ollut olemassa; — kaikki muut katosivat. Sentähden en tajua, mitä sanotte. Luuletteko, että tehdään työtä minun väsyttämisekseni? Ja että onnistuvat siinä?
ROUVA FALK.
Ei nyt, mutta sittemmin. Se aika tulee —
HAGBART. — niin työn ja edistymisen aika! Onhan se jo tullut. Senpätähden tässä olen. Ehkä tulee taistelunkin aika, — Jumala sen suokoon! — Silloinko välinpito on vallitseva? Ei! Te olette vapaa, minä vapaa; tulevaisuus on omassa tahdossamme.
ROUVA FALK.
Ja sillä aikaa olen minä tullut vanhaksi —
HAGBART.
— Te —! —
ROUVA FALK. — ja luulevaksi ja vaivaloiseksi, — mutta te olette nuori nuorten, iloinen iloisten joukossa! —
HAGBART. Teissä on enemmän nuoruutta, kuin minussa. Monimuutteinen! Semmoisena, kuin nyt olette, pysytte elämässä, — aina uutena. Kukin ikäkausi on teihin valava uutta ihanuutta, elosampaa voimaa. Luuletteko minun käsittäneen teitä puoliksi, tai rakastavan teitä puoliksi? Ensinnäkin tahdon sinun sielusi liekin ääressä minä istua. Totuuden voima on vetänyt minua luoksesi. Sinä käsittämätön, koko elinkautena en saata tulla valmiiksi sinun suhteesi.
ROUVA FALK. Tämä on kuin välisti keväällä. Ilma viettelee ulos ja hurmaa; mutta se saattaa kuolettaa.
HAGBART. Sinä rakastat minua! Sen tiesin ennen tänne tuloani. Näin sen heti tultuani. Rakkaus on sinun elosi henkenä; en ole milloinkaan nähnyt sitä kenessäkään muussa ihmisessä niin. Sentähden ovat ne mielenkuvaukset, joita olet nähnyt, ne kaipaukset, joita olet tuntenut, varmaan olleet suunnattomat. Ja kun sitte tarjotaan sinulle rakkautta todellisena, eheänä, vapiset sa —!
ROUVA FALK. Ei, tuommoista käsittäväisyyttä en luullut mahdolliseksi! Se tulistuttaa kaikki hengen voimat; se —
HAGBART. — Mutta enkö ole niin käsittänyt sinua alati, jolloin olemme yhdessä puhuneet?
ROUVA FALK.
Olet.
HAGBART.
Eikö se siis todista, että me kaksi —?
ROUVA FALK.
Niin; se on totta! En taida piileskellä sinun edessäsi.
(Puhkee itkuun.)
HAGBART.
Mutta, miksi tuo tuska —?
ROUVA FALK.
En tiedä! Se on päivieni, valvottujen öitteni!
(Itkee yhä.)
HAGBART. Mutta se, josta mainitsit, ei ole mitään. Se saattaa sopia muille, mutta ei meille, muitten suhteen, mutta ei meidän.
ROUVA FALK.
Tuskissani ja paon aikeissani sitä mainitsin. Minä viskoin, mitä
ensiksi tapasin, seisauttaakseni sinua. Mutta se se ei ole, — oi
Jumala!
(Vaipuu alas.)
HAGBART.
Leonarda! (Rientää häntä kohden.)
ROUVA FALK.
Ei, älä tule! Anna minun olla!
HAGBART.
Sinä näännyt sen alle, etkä uskalla kuitenkaan?
ROUVA FALK.
Hagbart, tässä on jotakin, joka ei ole oikein —
HAGBART. — Siinä tavassa, millä se on tullut? Että Ogoot ohjasi minut huoneesesi? Ajatteleppas, niin huomaat, ettei saattanut muulla tavoin olla.
ROUVA FALK. Semmoisia ei sanat ratkaise. Minun täytyy tavata Ogootia; täytyy puhutella Ogootia.
HAGBART. Olethan puhutellut häntä! Sinä tiedät, että sinä se olet, joka rakastat, eikä hän; sinua minä rakastan, eikä häntä. Mitä muuta tahdot?
ROUVA FALK. Tahdon aikaa. En tahdo menettää valtaani itseni suhteen. Minä olen taistelemalla, vuosikausien itsekieltämisellä ja altistumisella saavuttanut sen. Se oli ylpeyteni. Mutta se ei tottele minua sinun puhuessas. Joka sana sinun sielustasi imee minun sieluni itseensä. Onnea jos maailmassa löytyy, on se omistettava ajatus ajatukselta loppumattomalla ymmärtämisellä. Mutta tässä on tuska myötä — ainakin minussa. Ei, älä vastaa minua! Sinulla on liian suuri voima; sillä minä rakastan sinua, rakastan niinkuin se, joka on luullut, ettei tuota korkeinta ole olemassa, eikä minun mahdollinen saada, — ja nyt se ryntää päälleni sikeimmän rauhan aikana, ikään kuin kavallus lastani kohtaan.
HAGBART.
Mutta sitähän se ei ole!
ROUVA FALK.
En tiedä; suo minulle aikaa!
Minulla on tuskaa. Menneet ajat astuvat esiin tässä tuskassa. Ja siinä on enemmän. Minua surettaa tuo rakkauteni äärettömyys sinua kohtaan. Minä saattaisin vetää sinut myötäni pyörteesen! — Ei, älä vastaa minua! Älä koske minuun! — Hagbart, rakastatko minua?
HAGBART.
Ja sinä kysyt? —
ROUVA FALK.
No, auta minua! — Mene! — Ole ihana! Salli minun tuntea tätä voittoa
sielussani ja nähdä sinua sen valossa! Muut kenties ei tarvitse sitä.
Mutta minä tarvitsen. — Mene!
HAGBART.
Leonarda!
ROUVA FALK. Varro, kunnes sana tulee. Sitä ei kestäne kauan. Ota hiljaa vastaan, mitä tulee, muista: minä rakastan sinua! — Ei, älä sano mitään! Minulta puuttuu uskallusta ja voimaa enempään. (Kuiskaa.) Mene! (Hän menee.) Hagbart! (Hän pysää.) Mitä tänään olet minulle sanonut, on korkeinta, mitä olen elänyt. Mutta ettäs vaiti nyt menet pois, on enemmän kuin kaikki, mitä olet sanonut.
(Hagbart menee.)
Kolmas kohtaus.
ROUVA FALK (seisoo tuokion suuresti ihastuneena, kävelee, seisahtuu.
Äkkiä huudahtaa hän):
Ogoot!
OGOOT (ulkopuolella).
Oletko siellä?
ROUVA FALK.
Mutta, lapsi! (Ulos, palaa jälleen Ogoot sylissään.) Tulitko jalkaisin?
OGOOT. Koko matkan! (Pitää hattuansa kädessään, on päivettynyt ja palavoissaan, ja muutamat merkit osottavat hänen jalkaisin käyneen pitkän matkan; hänen seljässään on laukku, jonka hän riisuu pois.) Olen tänäpänä pessyt itseni eräässä purossa ja muutoinkin siivonnut itseni.
ROUVA FALK.
Kävitkö yönkin?
OGOOT. En; lepäsin hetken Opsal'issa; mutta olin liikkeellä auringon noustessa. Oi taivahinen, kuinka kaunista oli! —
ROUVA FALK.
Ja minä juuri olin lähettämäisilläni noutamaan sinua.
OGOOT.
No, he saavat noutaa kapineeni. Sillä minä en voinut odottaa kauemmin.
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan terveen muotoinen.
OGOOT.
Oh, se tulee siitä, että olen näin päivettynyt.
ROUVA FALK.
Niin, sinun on kai hyvä olla — nyt!
OGOOT. Erinomaisen, täti kulta! Sillä nyt on kaikki tyyni ohitse. — Olen saanut kirjeen isoäidiltä.
ROUVA FALK. Häneltäkö se oli, tuo kirje, jonka lähetin? En saattanut käsittää, keneltä se oli.
OGOOT.
Niin, häneltä se oli. Tässä se on. Tahdotko kuulla?
ROUVA FALK.
Tahdon.
OGOOT (lukee).
"Rakas lapsi!
En ole kirjottanut moneen vuoteen, niin että kirjotus on sen mukaan. Mutta Hagbart on poissa, jotta minun on itse sanominen. Älä ole kauemmin huolissasi. Kun menette naimisiin, muutan minä teille."
— Eikö se ole oivallista, täti? (Vapisee ilosta ja heittäyy hänen kaulaansa.)
ROUVA FALK.
Mutta —!
OGOOT.
Mutta? Ei ole mitään muttaa enää, katsos! Sillä koskeepahan se sinua.
ROUVA FALK. Minua? — Niin, mutta … sinun? Kuinkas sinun on? — Hagbartin kanssa?
OGOOT. No, se asia? — Niin, minä kerron nyt, kuinka sen oikein kävi. Sillä nyt saatan sen sanoa. — Ei, älähän tuosta noin tosissasi ole, täti! Eihän se mitään ole. Mutta istutaan nyt! (Asettaa tuolia paikallensa, puhuessansa.) Niin, minun onkin oikein tarvis istua vähän. — Kas, se tuli niinkuin odottamaton hyökkäys, — ikäänkuin takaa. Ei, täti kulta, älä ole noin huoleisena! Ei tässä ole mitään nyt enää. Se tuli todellakin eräästä komediasta.
ROUVA FALK.
Komediasta?
OGOOT. Me näimme yhdessä niinä päivinä, me kaksi, niinkuin muistat: "Kun naiset sotivat" Scribe'ltä.
ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT. Ja minä ajattelin, niin, minä varmaan sanoinkin: hän on tosiaankin sentään tyhmä, tuo Henri. Hänen on valitseminen erään voimallisen, ihanan, innokkaan naisen välillä, joka saattaisi antaa henkensä hänen edestänsä, — ja lapsen, joka todellakin on tyhmä, sillä niin hän on, sitä ei käy kieltäminen, täti, — ja niinpä valitsee hän tuon pikkuisen, vähäpätöisen olennon. Se tulee vaan siitä, että hän itse on vähäpätöinen. — Ei, minä istun alemmaksi, siten lepään mukavammin. (Liu'uttaa itsensä aivan alas, käsivarrellansa nojaten rouva Falkin syliin.) Ah, näin on hyvin! Ja nyt pääset katsomasta silmiini useammin, kuin itse tahdon, sillä sinä kuuntelet tuota niin kovin juhlallisesti, ja nyt tulee jotain hupsumaista. — Yht'äkkiä johtui, näet, mieleeni: oi Jumala! rouva, se on —, ja hän, tuo vähäinen olento kiharinensa, on —, ja hän? Mutta Hagbart ei ole vähäpätöinen, hän olisi valinnut toisin! Enkä tiedä; mutta samassa pöllähti muistiini, että Hagbart aina ensipäivästä asti oli puhellut sinun kanssasi, ja ainoasti sinun, eikä juuri ollenkaan minun kanssani, ja jos hän puhui minun kanssani, puhui hän silloin sinusta. Minä kävin niin kovin murheelliseksi, että tuntui kuin joku olisi pistänyt sydämeeni, ja sitte — minä ihan häpeen sitä nyt — ei minulla ollut kauemmin rauhaa; suuri tuska valtasi minut, valveilla ja unissani, ja minua ikäänkuin puristi ympäri rintaani, kun hän vaan puhutteli sinua taikka sinä häntä. Minä häpeen; sillä mikä oli luonnollisempi, kuin se, ettei hän milloinkaan väsynyt sinua puhuttelemasta! Enpähän itsekään väsy.
ROUVA FALK.
Mutta minä en vielä tiedä, … en ymmärrä vielä —!
OGOOT.
Varro nyt! Ei, älä noin minuun tirkistä! Onhan se jo ohitse!
ROUVA FALK. Mikä on ohitse?
OGOOT. Herra siunatkoon, varroppas! Oletpa sinä, täti, vielä kärsimättömämpi, kuin minä itse. Minä tahtoisin, ettet luulisi minua pahemmaksi, kuin olen. Ja sentähden täytyy minun ensin kertoa, että minä taistelin. Itkemällä itkin minä öisin, sillä enpähän saattanut sinulle siitä puhua; päivisin olin olevinani hurja, ilostunut ja onnellinen, ja sitte, täti, sitte sanoin eräänä päivänä oikein toden takaa itselleni: Saattaako se sinua surettaa, että hän rakastaa tätiä korkeammin kuin sinua? Mikä sinä hänen rinnallansa olet? Ja kuinka oivallista, jos täti tapaisi jonkun, jota hän voisi suuresti rakastaa, ja jonka minä olisin johdattanut hänen luoksensa!
ROUVA FALK.
Minun oivallinen Ogootini!
OGOOT. Niin, nyt en tee itseäni paremmaksikaan sentään, kuin olen. Sillä aina en olisi saattanut sanoa niin. Oli jotakin, joka yhäti kohosi ylös jälleen, kuten — niin, kuten itku. Mutta sitte reipastutin itseni oikein todella ja sanoin: Vaikkapa oman onnesi uhraisit tädille? Olisiko siinä kenties liikaa? Ei, ja taasen ja ikuisesti ei! Ja kun ei hän enää rakasta minua! Enkö siis voisi pakottaa tuota alas? Olisihan se huonoa, jos en sitä voisi! Minä halveksin sitä, joka ei rakasta minua!
ROUVA FALK.
Ogoot, minä ihmettelen, rakastan sinua, olen ylpeä sinusta!
OGOOT. Ah, täti, en milloinkaan ollut tuntenut sitä niin, kuin silloin, mikä sinä minulle olit! Jos minä taitaisin tehdä jotakin suurta elämässä, jotakin, joka olisi oikein hyvää tai oikein kaunista, niin sinä sen olet minuun kylvänyt; sillä minä käyskelin silloin haaveksien kaikkia, keksiäkseni jotain, millä saattaisin tuon perille; olisin asettunut mitä nöyrimpään tilaan, ilman ettette olisi kuulleet hiiskausta, ei huokausta … ja silloin olit sinä yhä silmäini edessä! Sillä sen tiesin, että sinä voisit tehdä tämän minun puolestani! Niin, oletpahan todellakin jo tehnyt sen. Sinä oikein loistit edessäni, täti!
ROUVA FALK.
Ogoot!
OGOOT. Mutta et sinä näytä niin iloiselta, kuin minä nyt olen! Etkö huomaa vielä, kuinka se tapahtui?
ROUVA FALK.
Huomaan, mutta loppu?
OGOOT. Täti kulta, tiedäthän sinä sen! Ei, se on totta! Sitä en saa unhottaa kertomasta, sillä muuten et käsitä, miksi käytin itseni niin tyhmästi piispan luona.
ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT. Ylpeissä haaveksimisissani, kuinka kieltäisin itseni, teitä onnellisiksi tehdäkseni — tapahtui, näet, välisti, että oikein raivostuin Hagbartiin, sentähden, ettei hän sanonut minulle mitään, … taikka oikeammin, ei mitään ymmärtänyt, … hän oli kuin unissaan. Eikö se ole kummallista, että asiat noin saattavat sekaantua toisiinsa? Ja se oli voimakkaampi, kuin itse luulinkaan; — sillä kun piispa tahtoi hylkiä sinua — tuokin tuli ikäänkuin takaa! — silloin minä tuiki kadotin malttini, koska ei Hagbart ollut estänyt tuota, vaan käyskeli unissaan; en tiedä — mutta — niin, näitpä itse, kuinka kävi; se puhkesi ilmi kaikki tyyni sikin sokin, minä olin kerran taas oikein häijy ja sinä vihainen, — ja sitte sovimme jälleen, ja minä matkustin pois, — ja sitte, täti —
ROUVA FALK.
Ja sitte —?
OGOOT. Niin, sitte minä mietin! Kaikki nuot kauniit sanat hänestä, joita annoit mukaani matkalle, ne kasvoivat ja kasvoivat. Sinä itse tulit jälleen ihan suureksi, ihan lempeäksi. Tuolla tuntureilla olikin ihmeen kummallista! Oi, sitä ilmaa, sitä kirkkautta, sitä ääretöntä suuruutta, kuules! Ja vesi melkein aina tyvennä, niin alhaalla se oli; ja sielläpä oli, erittäinkin iltaisin, oi, kuinka hiljaista! Ja sitte se ummistui kuin haava.
ROUVA FALK.
Mikä ummistui?
OGOOT. Suru, täti. Ei ollut enää mitään estettä. Onhan Hagbart, niinkuin sanoit, hyvin jalo, todellinen. Ja sinä itse, täti! Te ette olisi tehneet minulle mitään pahaa, kumpikaan, ei vasten tahtoannekaan. Oi, kuinka se tieto tuntui hyvältä. Siinä levähdin minä monesti, kunnes nukuin, istuessani, — ihan onnellisena. Oi Jumala, kuinka ma rakastan häntä! — ja sitte tuli kirje isoäidiltä. —
HANNUS (tulee niin, ettei hän kohta näe Ogootia).
Neiden sanotaan — Tuossapahan neiti onkin!
OGOOT (nousee ylös).
Sinä oikein säikähytit minua, Hannus!
HANNUS.
Tervetuloa takaisin!
OGOOT.
Kiitoksia.
HANNUS.
Niin, minun ei siis tarvitse lähteä —?
OGOOT.
Ei ikään! Mutta jonkun täytyy lähteä kapineitani tuomaan.
HANNUS.
Tietysti. — Mutta mikä rouvaa vaivaa?
OGOOT.
Täti? — Oi Jumala, mikä nyt on?
HANNUS.
Rouva ei ole viime aikoina ollut terveenä.
OGOOT.
Eikö? Mutta, täti! Menenkö —? Tahdotko —? Täti! Mutta, täti!
HANNUS.
Menenkö ehkä tuomaan —
ROUVA FALK.
Ei, ei! — Mutta sinä, Ogoot, jos menisit — — Oi Jumala! —
Juokse … sisään —
OGOOT.
Lääkepullo punaisella etiketillä?
ROUVA FALK. Niin. (Ogoot menee.) Hannus, riennä kenraalin luoksi, — pyydä häntä tulemaan tänne! Kohta!
HANNUS.
Kyllä, rouva!
ROUVA FALK.
Hannus!
HANNUS.
Kuulen!
ROUVA FALK.
Ota hevonen! Kenties kenraali ei ole kotona, hakemaan siis!
HANNUS.
Kyllä. (Menee.)
OGOOT.
Tässä se on, täti!
ROUVA FALK.
Kiitoksia. Se meni ohitse jo.
OGOOT.
Mutta mitä se on, täti?
ROUVA FALK. Se on, lapseni, — se on jotain, joka välisti kohtaa, kun suvi muuttuu syksyksi.
Esirippu lankee.
Kolmannen ja neljännen tapauksen välillä vaan muutaman minutin aika, jona musiki soi. Musiki alkaa ennenkuin esirippu on ehtinyt lankeemaan alas.
NELJÄS TAPAUS.
Piispan luona. Ilta, ja kynttilät sytytettyinä.
Ensimäinen kohtaus.
Piispa ja rouva Falk, jälkimäinen matkapuvussa, shaali käsivarrella, ja laukku kädessä, astuvat sisään. Piispa tahtoo päästää häntä hänen kantamastansa. Mutta hän laskee sen itse pois.
ROUVA FALK. Suokaa anteeksi, herra piispa, että vaivaan teitä, ja näin myöhään; se tapahtui eräästä syystä, johon en voi mitään. — Onko veljenne poika kotona?
PIISPA. Ei. Mutta minä odotan häntä; hän on kahdesti hakenut minua iltapuolella minua tapaamatta.
ROUVA FALK.
Soisin mielelläni asiani toimitetuksi ennen hänen tuloansa.
PIISPA.
Käskenkö siis, että meille annetaan sana, kun hän tulee kotiin?
ROUVA FALK.
Kiitoksia!
PIISPA (soittaa). Isoäiti sanoi hänen käyneen teidän luonanne tänäpänä kohta kotiin tultuansa.
ROUVA FALK.
Niin kävi. —
PIISPA (sisään tulevalle tytölle). Tee hyvin ja ota vaari, koska kandidati tulee kotiin ja anna minulle tieto siitä.
(Tyttö menee.)
ROUVA FALK.
Hän on puhutellut isoäitiä?
PIISPA.
Niin.
ROUVA FALK.
Tultuansa —? (Keskeyttää.)
PIISPA.
Tultuansa teidän luotanne.
ROUVA FALK.
Onko hän sanonut mitään?
PIISPA. Hänen mielensä oli kovin liikutettu. Mutta minä en ole kysynyt isoäidiltä sen enempää. Minä nimittäin arvaan; — hän on puhutellut teitä?
ROUVA FALK.
Niin.
PIISPA.
Ja te, hyvä rouva?
ROUVA FALK.
Minä —? Minä olen nyt täällä.
PIISPA.
Matkustaaksenne pois, jos oikein ymmärrän?
ROUVA FALK.
Matkustaakseni pois. Nyt käy teidän mielenne mukaan, herra piispa.
PIISPA.
Eikä hän saa tietää siitä mitään?
ROUVA FALK. Ei kukaan — paitsi se, joka seuraa minua. Minä astun illalla tuohon englantilaiseen höyrylaivaan.
PIISPA (katsoo kelloaan).
Ei teillä siis ole paljon aikaa.
ROUVA FALK. Minä tahtoisinkin vaan uskoa teidän käsiinne, herra piispa, lahjotuskirjan omaisuudestani täällä.
PIISPA.
Sisarenne tyttären hyväksi?
ROUVA FALK.
Ogootin. Hän saa kaikki.
PIISPA.
Mutta viimein sanoitte, rouva —?
ROUVA FALK.
Matkaa varten on minulla kyllä tarpeeksi. Sen jälkeen en kaipaa mitään.
Voin elättää itseni.
PIISPA.
Mutta Ogoot, hyvä rouva? Ettekö odota, kunnes Ogoot tulee kotiin?
ROUVA FALK. Ogoot tuli kotiin tänään. Hän lepää nyt. Mutta vaununi lähetin takaisin noutamaan häntä tänne kohta. — Oletteko siis niin hyvä ja otatte vastaan häntä … en tietänyt ketään muuta … ja lohdutatte häntä —!
PIISPA.
Sen teen, hyvä rouva. — Minä arvaan, että tämä tuntuu vaikealta.
ROUVA FALK.
Ja tahdotteko koettaa … saada noitten kahden välin jälleen hyväksi?
PIISPA.
Mutta eiväthän he rakasta toisiansa.
ROUVA FALK. Ogoot rakastaa Hagbartia. Ja kun he molemmat rakastavat minua, — niin ajattelin, että kun minä vaan olen poissa, — ja he tietäisivät minun suovan sen, ajattelin, että he löytäisivät toinen toisensa yhteisessä rakkaudessansa minuhun. — Toivon niin. He ovat nuoret molemmat.
PIISPA.
Minä teen, minkä taidan, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Kiitoksia! Vielä pyytäisin, että ystävällisesti sallisitte isoäidin muuttaa maalle Ogootin luoksi, — taikka Ogootin tänne, kuinka kumpikin parhain tahtoo, jotta Ogoot saisi huvin hoitaa isoäitiä; sillä hän pitää isoäitiä hyvänä.
PIISPA.
Ja isoäiti häntä.
ROUVA FALK. Ja missä isoäiti olisi, sinne kai tulisi Hagbartkin. Vanhus ehkä sitte auttaisi heitä.
PIISPA. Minusta on ehdotuksenne oivallinen, ja minä ihmettelen vaan, että teillä on aikaa ja voimaa ajatella näitä kaikkia.
ROUVA FALK.
Onko isoäiti ylhäällä vielä?
PIISPA. On; minä tulen juuri nyt hänen luotansa. Hagbart on saattanut hänet levottomaksi. Hän ei kestä paljon.
ROUVA FALK. Ehkä on siis paras, etten sano hänelle jäähyväisiä. Olisin muuten mielelläni sanonut.
PIISPA.
En uskalla myöntyä siihen.
ROUVA FALK.
Oletteko niin hyvä ja sanotte terveisiä minulta — ja kiitoksia!
PIISPA.
Sen teen.
ROUVA FALK.
Ja pyydätte, että hän — auttaa —!
PIISPA.
Kovin minun käy sääliksi teitä, hyvä rouva!
ROUVA FALK. Suokaa minulle anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, se rauhanhäiriö, jonka saatin tänne. Se tapahtui vasten tahtoani.
PIISPA.
Minua pahottaa, hyvä rouva, etten ole ennen oppinut tuntemaan teitä.
Niin olisi paljon nyt saattanut olla toisin.
ROUVA FALK.
Älkäämme nyt siitä puhuko.
TYTTÖ (tulee sisään).
Minun käskettiin antaa tämä kortti rouvalle.
ROUVA FALK.
Kiitoksia! — Kenraali on siis etuhuoneessa?
TYTTÖ.
Niin.
PIISPA.
Onko kenraali Rosen täällä?
ROUVA FALK. Olen rohjennut pyytää häntä täältä noutamaan itseäni, kun höyrylaiva viheltää.
PIISPA.
Pyydä kenraalia tulemaan sisään! (Tyttö menee.) Se on siis kenraali
Rosen, joka — (Keskeyttää.)
ROUVA FALK (etsii jotakin laukustaan). — seuraa minua. Hän on minun mieheni.
PIISPA.
Teidän erotettu miehenne?
ROUVA FALK.
Niin.
PIISPA. Siinä tapauksessa olen minä tehnyt kovin väärin teitä kohtaan, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Niinpä kyllä.
KENRAALI (tulee. Hän on soreassa matkapuvussa ja näyttää erittäin
kauniilta).
Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, mutta aika on käsissä. —
Hyvä rouva, tämä on teidän?
ROUVA FALK.
Niin. — Antaisitteko, herra piispa, tämän Ogootille, kun hän tulee? —
Ja autatteko häntä?
PIISPA.
Kyllä, hyvä rouva. Jumala olkoon kanssanne!
TYTTÖ (tulee).
Kandidati on tullut.
ROUVA FALK.
Hyvästi! — Terveisiä! —
PIISPA.
Teette varmaan enemmän, kuin kukaan meistä olisi tehnyt.
ROUVA FALK.
Se riippuu vaan siitä, kuinka suuresti kukin rakastaa. — Kiitoksia!
Hyvästi!
PIISPA.
Hyvästi!
(Kenraali tarjoo kunnioituksella käsivartensa rouvalle;
tämä tarttuu siihen; he menevät. Piispa saattaa heitä.)
Toinen kohtaus.
HAGBART (tulee oikealta puolelta, katsoo ympärillensä, kummastuu, menee peräpuoleen, mutta piispa tulee ovessa häntä vastaan).
PIISPA.
Siinäkö olet —?
(Molemmat astuvat ääneti esiin.)
HAGBART (kovassa mielenliikutuksessa, mutta pidättäen itseänsä).
Minä kuulen äänestäsi, — ja näen päältäsi, — että tiedät siitä.
PIISPA.
Sinä luulet minun puhutelleen isoäitiä?
HAGBART.
Niin.
PIISPA.
Niin olenkin. Hän ei ole sanonut juuri mitään. Mutta näenhän minä sen.
Sinä tiedät, että näin sen ennemmin kuin sinä itse.
HAGBART.
Se on totta. Minä olen taistellut taisteluni loppuun.
PIISPA.
Tuskinpa, Hagbart.
HAGBART. Niin, sinä et luule niin; sen tiedän. Mutta minä sanon sitä elämäni ratkaisevaksi voitoksi. Minä rakastan rouva Falkia. Ja hän rakastaa minua.
PIISPA.
Jollet olisi tuommoisessa mielenvimmassa —
HAGBART. Se ei ole vimmaa, se on onnea. Mutta täällä, sinun luonasi, — niin, en ole tullut pyytämään sinun siunaustasi; menköön menoansa ilman sitä! Mutta minä olen tullut sanomaan sitä sinulle; sillä se on velvollisuuteni. — Onko se sinusta paha?
PIISPA.
On.
HAGBART.
Setä, se loukkaa minua.
PIISPA.
Poikani!
HAGBART. Se loukkaa minua hänen tähtensä ja itseni tähden. Sinä et tunne meitä kumpaakaan.
PIISPA.
Istummeko puhumaan keskenämme, Hagbart?
HAGBART.
Minä pyydän, ettet yritä mitään taivutusta.
PIISPA. Ole huoleti! Minä pidän tunteesi arvossa. Ja minä tiedän nyt, että hän on sen ansainnut.
HAGBART.
Mitä sanoit?
(He istuutuvat.)
PIISPA. Hyvä Hagbartini, suo minun kohta tunnustaa, että minäkin olen kokenut jotain viime tapausten jälkeen. Ja siitä olen oppinut tietämään, etten ollut oikeassa rouva Falkin suhteen.
HAGBART.
Toden tottako?
PIISPA. Minä olen päättänyt hänestä sekä liian aikaisin, että liian ankarasti. Se on yksi helmasyntejämme. Ja olen liian paljon noudattanut ihmisten mieliä, liian vähän tuntenut sitä rakkautta, joka antaisi rohkeutta tehdä hyvää. Hänestä, jota katsoin vähemmän-arvoiseksi, olen oppinut tietämään sen.
HAGBART. Sinä et tiedä, kuinka kiitolliseksi teet minut noilla sanoilla — ja onnelliseksi!
PIISPA. Minä sanon vielä. Sen kautta, että teimme väärin häntä vastaan, viettelimme sinutkin, joka silloin vielä uskoit meitä, tekemään väärin häntä vastaan, ja nuorison tapaan vielä ankarammin, kuin me itse. Tämä synnytti sinussa vasta-vaikutuksen, joka johdatti rakkauteen. Jos rakkaus oli synti, olimme me syypäät siihen.
HAGBART.
Mutta se ei ole mikään synti.
PIISPA. Ei. Mutta sinun tietosi siitä, että me katsoisimme sitä synniksi, kiivastutti sinun oikeuden tuntoasi ja enensi rakkauttasi. Sinä olet jaloluontoinen.
HAGBART.
Oi Jumala, kuinka olen sinua tästälähin rakastava, setä!
PIISPA. Sentähden olen istahtanut kanssasi, Hagbart, pyytääkseni anteeksi sinulta. Ja häneltä! Ja siltä kansaltakin, jota minun tulee johdattaa, mutta johon en tarpeeksi luottanut. Sillä siinäkin ovat useimmat hyviä; he olisivat seuranneet, jos minulla olisi ollut miehuutta mennä edellä.
HAGBART (polvillaan). Minä kunnioitan sinua enemmän, kuin milloinkaan, ja enemmän, kuin kukaan sinua koskaan on kunnioittanut!
PIISPA (on noussut seisoalle).
Tule, Hagbart!
HAGBART (nousee ylös ja heittäytyy hänen puoleensa).
Setä!
PIISPA.
Onko sinulla kyllin luja rakkaus kestää —
HAGBART.
Oi, kaikkia!
PIISPA.
Sillä välisti saamme rakkauden, että se opettaisi meitä uhraamaan.
ISOÄITI (tulee).
Kuulin Hagbartin äänen!
HAGBART.
Mummu! (Sekä hän että piispa menevät häntä vastaan.) Mummu! Oi taivaan
Jumala, kuinka olen onnellinen!
(Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)
ISOÄITI.
Onko se totta?
PIISPA (joka tarttuu hänen toiseen käsivarteensa).
Ällös käykö yksin.
ISOÄITI. Kuulin Hagbartin äänen; — se oli ihan luja, ja niinpä arvelin: nyt on jotakin tekeillä.
HAGBART. Eikäpä olekaan mitään muuta kuin hyvää! Setä suostuu, setä on jalo, setä tekee kaikki, kaikki hyväksi jälleen — ja enemmänkin! Oi Jumala — mummu, ettäs olet noin vanha! Mieleni tekisi kantaa sinua käsivarsillani ja juosta ympäri.
ISOÄITI.
Ei, sitä saat olla tekemättä. (Talutetaan paikallensa.) — No —?
Mitähän muuta?
HAGBART.
Mitä muuta? En tiedä mistään muusta! Ei ole mitään muuta.
PIISPA.
On, Hagbart, on muutakin.
HAGBART. Sanot sitä kovin totisesti? Sinä olet aivan totinen — jopa liikutettukin —? Setä!
(Vaunut kuuluu tulevan.)
PIISPA.
Varros vähän, poikani! Varros vähän!
(Menee ulos pääovesta.)
HAGBART.
Mummu kulta, mikä nyt lienee?
ISOÄITI.
En tiedä. — Mutta onni on usein hyvän lyhyt.
HAGBART.
Onni on lyhyt? Mitä se on? Oi taivas, mummu, — älä kiusaa minua!
ISOÄITI.
Todellakin, minä en tiedä mitään. — Vaan sen —
HAGBART.
— Vaan — Mitä? —
ISOÄITI.
Että setäsi oli minun luonani, kun rouva Falk ilmotettiin tulleeksi.
HAGBART.
Rouva Falk? Onko rouva Falk käynyt täällä? Nyt?
ISOÄITI.
Juuri vastikään.
HAGBART. On siis jotain tekeillä! Kenties se oli hän, jota setä. — (Syöksee ylöspäin; ovi avataan; piispa astuu sisään Ogootia taluttaen.) Ogoot!
OGOOT.
Hagbart! — (Levotonna.) Eikö täti ole täällä?
CORNELIA (joka on seurannut piispan ja Ogootin jälessä).
Kah, isoäiti!
(Menee hänen luoksensa.)
PIISPA. Ogoot kulta! Kasvatus-äitisi pyysi minut antamaan tämän kirjeen sinulle.
HAGBART.
Kirjeen —?
ISOÄITI.
Mitä tämä on? Annas minun katsoa!
(Cornelia kääntää hänen tuolinsa puolittain toisia kohden.)
HAGBART.
Lue ääneen, Ogoot!
OGOOT (lukee).
"Armaisin!
Kun saat tämän kirjeen olen minä — lähtenyt pois. Minä rakastan sitä, jota sinä —"
(Huudahtaa kovasti ja kaatuu. Piispa ottaa vastaan hänet.)
ISOÄITI.
Hän on lähtenyt?
CORNELIA.
Hän rakastaa sitä, — jota —? — Oi Jumala, katsokaa Hagbartia!
PIISPA.
Cornelia! (Tämä rientää piispan luoksi; he laskevat alas Ogootin.
Cornelia seisoo hänen vieressänsä. Piispa kääntyy.) Hagbart! (Tämä
syöksee hänen syliinsä.) Miehuutta, poikani! miehuutta!
(Äänettömyyttä.)
ISOÄITI (nousee seisoalle).
On siis taas noitten suurten tunteiden aika palannut!
Esirippu lankee vitkaan.