language: Finnish

LIEKKI

Runoja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

SISÄLLYS:

VIRVAA
Viimeinen laivamies
Arvoitus
Leppäkerttu
Sumuneiti
Miksi?
Sa sydän, sydän!
Kun maja nousee
Lumiperho
Talvinen näky
Irtolaisten perhe
Mettiäislento
Aarnihauta
Mainen retki
Elämälle
Liekki

LATUJA JA SATUJA
Singa-Hilla
Akhran koirat ja Sitka
Sulo-Liza
Jalanjäljet
Salakuljettaja ja Vapahtaja
Satu-äijän lyhty
Sipri ja pappi

KYTHERAN VANKI
»Lasziate ogni speranza…»
Leda
Dolce far niente
Nyt ruusut kukkii
Linnunlaulu
Kuutamolla
Muut ei
Yö
Hyräily
Kuori
Ei koskaan
Veräjän suulla
Musta joutsen
Astarten tytär
Hephaistos
Ei ole Kytheraa
Ajaton aurinko

INVITA MINERVA
Invita Minerva
Santa Scala
Uudenaikainen runo
Muodonvaihdos
Fariseukselle

SOIHDUT
Pohjan tähti
Aarni Kouta in memoriam
Omistus
Jumalten keinu
Muistolaulu
Tervehdys Turun yliopiston vihkiäisiin
Sisarvirsi

CREDO
Credo
Laulaja
Tahto
Maailman meri
Hyvä Pietari ja minä
Yön enkeli
Hartaus
Mysteeri
Sokeita
Ennen — nyt
Valkeat kyyhkyt
Vapauden vuoksi
Hiljaisuus
Matkalla
Houkot
Suvi-ilta

VIRVAA

VIIMEINEN LAIVAMIES.

    Ma ajelehdin aavalla, yksin ulapalla,
    hajalautan hylyllä pirstoutuvalla,
    — peru viimeinen parkista »Eteenpäin». —
    Se alus oli sorja ja ui kuni kala,
    sen miehistökin vankka kuin Rütlin vala
     ja sen kapteeni uljahin uros minkä näin!

    Sen kansi oli kultaa ja helmiäisen luuta,
    sen tuhto tähtineuletta ja masto tarun puuta.
    Ei liukkaampaa nähty lie liitelijää…
    Sen purjeet oli purppuraa ja kaukokuvitelmaa,
    sen lippu laulun silkkiä ja merineitten helmaa;
     sen lasti sieluin hukkuneiden helinää…

    Ja tiettömillä reiteillä kun haimme tienhaaraa,
    niin kokka tunsi komentonsa: aina kohti vaaraa!
    ja purjehet puhelivat: reivata ei!
    Ja polvillamme kiikkui koko nereiidein kansa;
    — ken miestä sukuun suuteli, ken suki hapsiansa. —
     Me halasimme hyökyjä ja huusimme: hei!

    Me seilasimme seikkailuun, kauneutta kohti,
    vain tähti meitä talutti ja päivän käsi johti,
    vain Fata morgana, mi häämöittää…
    Yli syvyyksien syöksyimme kuin hullut hurjapäiset,
    me hehkuimme, vaikk' köli sekä touvit oli jäiset.
     Itse piruakaan peljänneet ei toverukset nää.

    Nyt kaikki ovat siellä, mistä kenkään ei palaa.
    No Herra heitä siunatkoon: he parempaa ei halaa!
    Ma ainoa syntinen kellumaan jäin.
    Mut yhä, vaikk' on edessäni viimeinen tiima
    ja kaarnalastun alta lyö jo aalto ja viima,
     ma huudan tapaan entisehen: Eteenpäin!

ARVOITUS.

    Yön katto kipunoi
    niin kummaa kirjoitusta.
     Ken tavata sen voi?

    Kuin loppumaton pusta,
    joll' aron tuuli soi,
    se kiehtoo kaipausta

    ja halut haltioi.
    Se ruoskii Pegasusta
    uhmaamaan Sallimusta.

    Päin syöksyn arvoitusta
    kuin tuleen lentää koi.
     En muuta tehdä voi.

LEPPÄKERTTU.

    Leppäkerttu, lennä, lennä,
    hyrrä hyvän Maariaisen,
    että tiedän kunne mennä.
    Käytkö kohti mustaa multaa
    vaiko kastekaaren kultaa
    lepän lehden nuoren päällä:
     matkan saanen samanlaisen.

    Mikset lennä, lintu Luojan,
    vieri Luojan viitikolla?
    Vaiko vaaran, murheen tuojan
    virkaa kaihtaa mieles hellä!
    Istut hiljaa kämmenellä…
    Siis lie sama osa mulla:
     varrota ja hiljaa olla.

SUMUNEITI.

    Kuin käden vienon viileys
    saa kulmilleni mun,
    kuin häive, huntu, ilmestys
    maan oudon, salatun.
     Ah tunnenhan, ah tunnenhan
    ma, Sumuneiti, sun!

    Yön rimpi olen rauhaton,
    yön kuningatar sa,
    sun kruunus liljankukka on,
    ties niitun untuva.
     Oi valtiatar varjon maan,
    mua raukkaa rakasta!

    On viittas unta viherää
    ja silmäsi kuin suo.
    Ma tuoksus tunnen, vaikk' en nää,
    sun suutas suuni juo.
    Ah, sallithan, ah sallithan
    mun jäädä yötä luo!

    Sun lempes yllein lankeaa
    kasteisin pisaroin.
     Näin kyynelees mua armastaa
    valveeseen aamun koin.
    Yölintuna sun povellas
     ma kaikertelen, soin…

MIKSI?

    On riemua ja tuskaa,
    ja tuska tappaa, riemu elättää.
     Kell' onni on, ei pyydä enempää.

    Ma tunnen auringon ja ankeen sään.
    Siis miksi murheen laulajaksi jään?

    Vain myrkky myrkyn, suru surun voittaa
    ja synti synnin, miekan isku miekan.
     Ei päivä kaipaa kultaa runoniekan,
    on iloovilla ilo itsessään.
    Siks sureville surust' tahdon soittaa,
     siks yön ja murheen laulajaksi jään.

SA SYDÄN, SYDÄN!

    Sa sydän, sydän,
    miks heikoksi niin tehtiin!
     Et tahdo, tohdi
    rakkaihin muiston lehtiin
    et koskea, et katsoa,
    sa muuten vaivut niinkuin vaipui rakkaat
     ja sykkimästä lakkaat.

    Sa sydän, sydän,
    maan ääret ovat aavat.
     Kun havaat, huomaat:
    jokaista kalvaa haavat,
    käyt syväksi ja hyväksi
    ja oudot veljes, vaikk'et tiedä miksi,
    sa tunnet läheisiksi.

    Sa sydän, sydän,
     sun pakko onhan palaa
    kuin paloi parhaat,
    maan syli jotka salaa,
    ja leimuta ja loimuta
    ja antaa se, min annoit rakkahille,
     kaikille, — vierahille…

KUN MAJA NOUSEE.

    Nyt vast' oon kypsä
    ma päivän paahtoon, kun jo saapuu yö,
    ja työtä luomaan,
     kun kello työn jo lakkaamista lyö.

    Nyt vast' oon valmis
    kokoomaan tähkät, jotka tuleentui,
    kun maat' en tapaa,
    kun purteni jo pilvein päällä ui.

    Nyt vast' oon harras
    siunaamaan hetket, jotka aika soi,
    kun sydänsoihtu
    jo tuolla puolen aikaa kipunoi.

    Nyt vast' oon vapaa
    niin liitämään kuin linnut valkeat,
    kun omaksensa
    jo multaan velkojat mun vaativat.

    Ah, liian myöhään!
    Ah, sanokaa, näin käykö kaikkien:
    kun maja nousee
     niin asujaksi kuolo astuu sen!

LUMIPERHO.

    Lumi putoo puhtoisena
    ylle tumman tien.
    Hukkuvainen valkohiude
     itse lien.

    Kohta jalat matkamiesten
    polkee poroks sen.
    Kohta uupuu lumiperho
     unehen.

TALVINEN NÄKY.

    Loi talven taivas suloaan maan hankiin siintäviin.
     Jäi silmäni ja sieluni kuin kiinni kangastukseen,
    eloni pitkän taipaleen tuhansiin maisemiin:
    ma katsoin pieniin tekoihin ja suuriin unelmiin,
    raskaaseen vuorinousuhun, raskaampaan lankeemukseen
    ja ammoin alta liukuneeseen sorjaan kilpasukseen.
    Ja talven taivas suloaan loi hankiin siintäviin…
     Ma siinä istuin hangella ja itkin, itkin niin…

IRTOLAISTEN PERHE.

    En sukua ma saanut verisitein,
    sisarta, veikkoa…
     Sit' etsinyt en aattein, mielipitein
    maan parhaista.
    Mut tukiessain toista heikkoa
    ma löysin perheen kanssa lasten monten
     ja kodin lämmön kädest' osatonten.

    Sain ystäviksein kaikki yksinäiset,
    sain heille laulamaan:
    »On veren huumat toiseen vetäväiset
    valhetta vaiston, haaveen riistaa vaan.
    Me yksin tullaan, yksin mennään täältä.
    Ja haastellaan
     kuin väljän halki, pitkän pilven päältä;

    kuin majataloss', iltahämärissä,
    miss' sama uupumus ui suloinen
    tien kulkijoissa yhteen yöpyvissä.
     Yöleirin sen
    siroittaa aamu jälleen maailmalle,
    vain liesitarujen
     himarrus himmeä jää matkaajalle.

    Ei yksinäisyys vaikerruksen aihe.
    Se tahto elon lain.
    Se suurten sielujen on suurin vaihe,
    siit' teräs varttuu sauvaan vaeltajain.
    Ja voimakkain
    on yksinäisin, vapaa rinnall' loisten,
    myös iskun iskemähän puolest' toisten.»

    Se kuuntelee kuin papin parhaan saarnaa
    mua tumma parvi tää.
    Ja silmä silmään, käsi käteen jää…
    Tuul' leuto leijaa haavepurren kaarnaa…
    … Kuin vaimo siunattu käyn unta nähden,
    luon elämää
    vuoks outoin matkamiesten, veljein tähden.

    Me ihmis-irtolaisten perhe ollaan,
    niin läheiset
    ja kaukaiset kuin kotkat kalliollaan.
     On sama suru, eri kyynelet,
    on sama taisto, tavat erilaiset…
    Sa sielu hymyilet:
     Niin, niin, me onnelliset kuolevaiset!

METTIÄISLENTO.

    Ne pistivät myrkkyisin piikein
    mun oudon ja vennon.
     Mut kipuni kestin
    ja kukasta kukkaan
    ma seurasin reittejä suuren mettiäislennon,
    imin silmiini kultaa
    joka herhiläissiiven hennon.
    Näin juoja oon ollut
     mesitäyteisen elämänkennon.

AARNIHAUTA.

    On aarnihauta rinta ihmisen.
    Mut velhonvalkee välkkää yllä aarteen,
    se vartija on vainajain ja niiden sydänten,
    jotk' ovat meille salaa yössä lyöneet, säteilleet
     ja särkyessään helmen luoneet, helmen antaneet.

    Pois vierressänsä, mikä multaan maan
    ja mikä pyyteittensä pyörrevirtaan,
    ne lipastonsa avaimen vei kukin mukanaan.
    Sulkeutuu sielu, kunnes on se kiinni tykkänään.
     Ei aarnihaudan hohtoa nää silmä yhdenkään.

MAINEN RETKI.

    Kaipuussa aloitin ma matkan tään
    ja ajoin takaa taivaan purppuroita,
    kumarsin kuuta, päivää; yössä elin,
    vaikk' kaikkein tähtein kultaa tavoittelin.
     Kun täältä lähden, ikävähän jään.

    Kaipuussa toinen toiseen yhdytään,
    kädessä käsi viivytähän hetki,
    veen rantaa kahden käydään kuutamolla.
    Hymyily, kyynel, pitkä eronhetki…
    Pois laiva liukuu, häipyy hämärään…

    Kaipuussa painan maata kohti pään.
    Oi, haavelintu, haudallani soita!
    Koin rusko, tähti, heitä kipunoita
    maan tuhkaan, joka tahtoi tulta olla,
     niin unta mullan alla teistä nään!

ELÄMÄLLE.

    Ihminen syntyy kuin hortoon ja uneen.
    Ylistetty, että et herpautuneen
     siihen suo jäädä!

    Levitä lempesi syntinen syli
    nuoren, nukkuvan voiman yli!
    Heräämään säädä!

    Vilkuta virvoin ja vedä harhareitein,
    sido sielut ongelmoin ja surun salaseitein,
    kasvamaan saata!

    Anna portaat korkeat ja tähtikaipuun taakka,
    ettei ne koskaan voi kuolemaansa saakka
     nousemasta laata!

LIEKKI.

    Kaikki, mikä elää halaa,
    mulle kuuluu, kuluu, palaa.
    Olen laki lakien,
     elontahto ikuinen.

    Sären kalvaat, kuolleet kuoret,
    vaadin vapisemaan vuoret.
    Olen suuri suuttumus,
     muotoin kaikkein muuttumus.

    Vihaan viihtymystä tapaan.
    Olen hehku hengen vapaan,
    sydänpoltto sankarin,
    palo puhtain, ankarin.

    Syöksyn syytä, väärää kohti.
    Olen sen, ken ottaa tohti,
    este eessä empiväin,
    myrskylento lempiväin.

    Mittaan, miss' on syvä, laaka.
    Olen erottaja, vaaka
    ihmisten ja peikkojen,
    rohkeain ja heikkojen.

    Soitan sotaan, vedän vikaan,
    isken uhrit äkkipikaan.
    Olen valtain kaatumus,
    pahain tuho, paatumus.

    Tuiskin maita tulenpatsain,
    ilmaa halon runoratsain.
    Olen laulu punainen
     pantu ihmisverehen!

LATUJA JA SATUJA

SINGA-HILLA.

    Aron tytär Singa-Hilla
    niinkuin yrtti yksinäinen
    autioilla kaljamilla
     miellytteli mielet kaikki
    kasvoillansa kaunehilla,
    pyydysteli pyssymiehet
    huulillansa punaisilla
     makeilla kuin manzanilla.

    Asetteli pedon-ansat,
    ajoi sutta suopungilla,
    kävi öisin satimilla,
    merkit veisti velhon puuhun
    aron tuuli Singa-Hilla.
     Usutteli Urjan poiat,
    enin veljet Jaroagan,
    urhot tuimat tunturilla,
    kunnes kerran kolkon Khairan
     mailla noidan noitumilla
    sappi puhkes molemmilla,
     molemmat sai surman suuhun.

    Itkenyt ei Singa-Hilla
    eikä nauranutkaan enää,
    laulanut ei laitumilla.
     Himmeni kuin niittuvilla,
    kuihtui niinkuin aron ruusu
     uljas, kaunis Singa-Hilla.

AKHRAN KOIRAT JA SITKA.

    On napamaan yö.
     Ja revontuli loimuaa ulon taivaan alla,
    se tyhjyytehen lyö,
    se hämärtää ja hivuttaa kuin hulluus, nälkävyö,
    enemmän hyytää elämän kuin pakkanen ja halla,
    myös avunhuutoon auennehet huulet kulkijalla.
     Vain Akhran koirat ne ulvoo.

    Ens' yks, sitten toinen, ja molemmat vuoroon,
     kunis kaikki yhtyvät loputtomaan kuoroon:
    susikoiraa sata ja sata koirasutta
    päin kuonot kuoloa, kaikkeutta,
    päin äänettömyyttä, päin äärettömyyttä,
     vuoks ikuisen tuskan kärsityn syyttä.

    Viel' elää Sitka.
     Mut niinkuin koira koirain kera ujuttelee kaulaa
    ja tahtoo laulaa,
    ja äänensä on koriseva, nuotti on vitka…
    — Hän peskipomo matkaan pinkoi vetovaljakolla,
    on pulkassansa kassapäille kultaa, korupaulaa. —
    Nyt yksi hän hurtista taitaa jo olla.
     Kuin Akhran koirat hän ulvoo:

    »Me ulvomme edestä einehemme niukan,
     me huudamme hädässä pakkotyömme tiukan,
    tylyn kovuuden kourissa pitkään, pitkään,
    kun meitä ei armahda jumalat mitkään,
    kun meillä ei sielua ajatella, surra,
     vain raataa ja vinkua, ulista ja purra.»

    Hän haukkuu kuuta
    kera koirain ja menee, suo susille suuta.
     Mut ne pyytävät muuta,
    ne muistavat kädet, jotka ruoskivat ja löivät,
    ne tahtovat lihaa ja luuta
    ja nähdä kerta
    sen miehen hurmeen, mi itse iski verta.
     Ne Sitkan elävältä söivät.

    On napamaan yö.
     Alaston taivas loimuaa Akhran aukeoilla,
    ja veriläikät, ruusut ainoot jänki-iljangoilla
    lain vanhan toistaa: haavoitetun susi suden syö.
    Mut ruoskijasta Sitkasta, mi lauloi sutten mukaan,
    ei tiedä kukaan.
     Vain Akhran koirat ne ulvoo.

SULO-LIZA.

    Sulo-Liza on illassa Tonavan
    Magyarin kelmistä helein.
     Ja rakkaus pustan poikaisen
    soi kuumin, vetävin pelein.
    Mut ilkkua immen on mieli:
    »Niin kaukana lempi kuin aamun koi,
    sitä mustalainen ei vallata voi,
     ei kerjäävä viulun kieli.»

    »En ikinä almuja, anonut,
    en, en minä kerjää nytkään,
    ma vaikkakin sinusta lämpenin
    ja sinä et lämmennytkään:
    ain' annan ma ruhtinaan lailla.
    Soi soitto! Niin rikas on lauluni maa,
    että valtakuntia lahjoittaa
    voin vasta-anteja vailla!»

    Sanoi heitukka, hattua heitti ja läks.
    Nyt varjoaan Liza kaulaa
    ja aalloilla yöllisen Tonavan
    hän sandoliinissa laulaa:
     »Mies ylväin, maa mitä kantaa,
    oi palaa, niin rikas on lempeni mun,
    että suudelman suulle rakastetun
     voin vastalahjatta antaa…»

JALANJÄLJET.

    Raalan rannalla
     valkealla sannalla
    merimies morsiolleen hyvästiä heittää,
    vannoo Herran valalla
    pian jälleen palata.
     Neidolla on salaisuus, sen povehensa peittää.

    Raalan rannalla
    autiolla sannalla
    jalanjäljet pienet vievät jyrkän törmän eteen,
    kalliolle niemen taa,
     — takaisin ei ainoaa, —
    kaikki käyvät yhtäälle ja päättyvät veteen.

    Raalan rannalla
    syksyisellä sannalla
    ajelevat aaltoset ja pohjoinen tuulee.
    Askeleiden tarinaa
    myrsky kauas kuljettaa.
    Märssykorin vahti sen kuunarissa kuulee.

    Kerran rantaan Raalan
    outo ohjaa jaalan…
    Jalan pienen jälkiä mies turhaan etsii esiin…
     Niinkuin valat kalvenneet
    pois on juosseet askeleet,
     vajonnehet Raalan rannan pettäväisiin vesiin.

SALAKULJETTAJA JA VAPAHTAJA.

    On salakuljettaja vanha kuolemaisillaan.
    Hänt' ennen onnesti, nyt ovat ryysyt verhonaan.
     Hän unta näkee elost' ollehesta,
    ja ohi kuvat kulkee, kierii, vierii menojaan…
    — ei leikattu ne lasten aapisesta —,
     ei lapsi koskaan lie hän ollutkaan.

    Hän taas on syytettynä, seisoo eessä tuomarin,
    mi katsoo niinkuin hälle oisi selvää salaisin
    ja tiukkaa: »Kaikki tyystin ilmi anna,
    mit' olet koskaan kätkenyt sa noihin ryysyihin,
    jos kaiken myönnät, ei sua syyhyn panna.
     On tilinpäiväs tullut viimeisin.»

    Ja salakuljettaja vanha vastaa vavisten:
    »Mun horna periköön, jos petän mistään vaikenen:
    oon myönyt nahkaa, verkaa ynnä viinaa,
    mut repaleet vain yllein jäi, muut' omista ma en,
    siis älä köyhää saatanaa sa piinaa,
     mies olen tihujen ja kurjuuden!»

    Näin tuomari: »On repaleeskin koru kohtuuton,
    ne riisu pois, niin nähdään mitä niiden alla on!»
    Mies tottelee, vaikk' alla horjuu vaivan,
    ja sammaltaa: »Ei syy vain yksin mun, vaan kohtalon…»
    Mut tuomari: »Et alaston viel' aivan,
    myös kuori kuona sydänkurimon,

    ja paatumukses, pahat sanas, herjat manalan,
    siks että alaston myös sielus eess' on taivahan.
    Ei salakuljetusta mitään viedä
    sull' ole lupa valtakuntaan luojas Jumalan.»
    Mies huokaa: »Tyhjä olen, muust' en tiedä.»
    Jalkoihin lankee herran ankaran.

    »Viel' etsi sydämestäs siis», velkoja virkahtaa
    ja kasvoillensa valkeus ylhäisen armon saa.
    Mies rinnassansa tuntee olon uuden,
    kuin ei ois koskaan ollutkaan maan mutaa matalaa…
    »Oot salakuljettaja jumaluuden,
    suur' mestari näin neuvoo kuolevaa,

    kuin sokko olet vierinyt elämän virtaa sa,
    katoovaa surrut kultaasi, vaikk' kaikk' on tallella,
    mut nyt sä tiedät, miss' on tiedon raja».
     »Niin, nyt ma tiedän, kuiskaa hiljaa vanha katuja,
    ma tiedän, että olet Vapahtaja…»
     Pois nukkui rauhaan aamun koitossa.

SATU-ÄIJÄN LYHTY.

    Hän saanut synnyinlahjaksi
    ol' lyhdyn sellaisen,
    mi yössä hälle neuvoi tien
     luo sadun keijujen.

    Hän satu-äijäks ristittiin.
    Hän lasten riemu on,
    kun aina hällä kontissaan
    on kasku verraton.

    Hän illoin malkaa korpehen
    halk' aallon hyrskyvän,
    ja siellä prinssit, prinsessat
    ja rosvot näkee hän.

    Hän tervehtää, hän kättelee
    heit' tupatuttuinaan…
    Yöt monet seuranpitohon
    näin kuluu rattoisaan,

    vaikk' onkin metsä autio,
    vain meren tuuli soi…
    Vain lyhdyn satupeilistä
    näyt kummat kipunoi…

    Mut kerran, kun hän jällehen
    yön selkään samoaa,
    hän tosi prinssin, prinsessan
    ja rosvon nähdä saa.

    Hän säikähtää, hän sumenee,
    hän karkaa katveeseen.
    Hän valkeana kotiin käy;
    on varjo itselleen.

    Taas lapset kiertää kertojan:
    »Nyt mitä näitkään sa?»
    Ens kertaa vastaa vaeltaja:
    »En mitään nähnyt ma…»

    Suu tarukontin kiinni jäi,
    ei koommin auennut.
    Näät satu-äijän lyhdystä
    ol' liekki sammunut.

    Se unesta ja usvasta
    loi kuvat tarujen.
    Maan karkeahan totuuteen
     sokeni silmä sen.

SIPRI JA PAPPI.

Pappi pöntössä pakisi.

    Siprin ukko ulkotöissä,
    opin lautsalla omalla
    koki kansaa kaikenmoista,
    sysipäätä syynalaista
     Herran vahvalla valolla.

    Sinne lykkivät lylynsä
    alta temppelin ajoivat
    kirkon katrahat koreat,
    kuulijat kurinalaiset
     haapiohon halvan miehen.

Tuostapa paheni pappi.

    Saapui saalahan sijoille,
    kotahan kotoisen noidan.
     Virkkoi:

      »Vaeltelet viassa,
    ajat Hornan hiirakolla,
     Louhen luudalla lakaiset
    lampaat Herran huonehesta,
    hyvän Kiesuksen karitsat
    Perkeleen tulipesähän,
     polttohon ijäisen pätsin.»

    Ukko uunilta urahti,
     uskon piltti umpisilmä:

    »Ei ne ehdi Louhen lapset,
     Lemmon linnut liiatenkaan,
    saati Kiesuksen karitsat,
    maata kirkon karsinassa,
    unilukkarin lutissa,
    kun on kiire kirkkahilla,
     hätä häijyillä rutompi
    veden viivaan vieremille,
    hyvän paimehen parihin.
    Kova on kivinen kirkko,
    armo alttarin kovempi
     sielun sairahan kokea.»

    »Kanta kirkon kalliolla,
    Kiesus itse sen takoja.
    Tie on taivahan tukala,
    ylen helppo helvettihin.»

    »Niinp' on tiukka tietäjistä,
     kovan käyjästä kysyntä,
    joka aukoo armon portit,
    voitelee sanan saranat,
    papin ylpeän ylätse,
     aamusaarnojen alatse.»

Pappi partaansa hymähti:

    »Hyvä mieli hyypiöllä
    itse paavina pakista,
    seista synninpäästäjänä,
     koota korkeat kolehdit.»

Sipri siihen säätelevi:

    »Lienen laatuisa hyvinkin.
     Sanon: jo ollahan ovella,
    paratiisin porstuassa,
    aika on siirtyä sisälle,
    kartanohon kaunoisahan,
    itseensä ilosalihin.
     Siellä istuu jo isäntä,
    julkisen Jumalan Poika
    edessä elämän leipä,
    taivaan kynttilät kädessä.
     Sanovi sanalla tuolla,
    suulla haastavi sulolla:
    Astukaatte atrialle
    armon pöytähän pyhähän,
    laverille laupeuden.
     Lausuu vielä lauhemmasti
    lapsille ladun lavean:
    Etkö muista muinaistasi,
    tunne et tuttua sijoa?
     Tääll' itkit ikäsi pitkän,
    ikäsi iloinnet vielä
    ylhän Ylkäsi sylissä
    manttelissa Maariaisen,
    valossa Vapahtajasi,
     alla kasvon Kaikkivallan.»

    Suuttuu jo pahainen pappi.
    Sanan Siprille sihahti,
     aatoksen apean ampui:

    »Jos ois aika ammohinen,
     elo entisen tapainen,
    autuudestaan ankarampi,
    virkavallalta visumpi,
    se sun viskaisi vetehen,
     rohdintukkona tulehen,
    siinä surkea sulaisit,
    katoaisitki katala,
    ruman hengen ruumenina,
     Saatanan purupaloina.»

Vastasi vakainen vanhus:

    »Siin' olen sytenyt synkkä,
    kitunut eloni kaiken
    tuskissa Jumalan tulen,
    pirun pitkän pihdin päässä,
     viime tuomion vihassa…»

    Kuului kolkutus kodassa.
    Sipri siirsi säppeänsä.
    Tuosta tungeikse tupahan
    jälleen raukka raadollinen,
     lammas laumasta erinnyt,
    tuli henkensä hädässä
    apua anelemahan,
    hyvän paapan palsamia
     sydänkäärmehen kähyihin.

    Sipri haavoja siteli,
    valoi voiteella sulalla,
    medellä makean mahlan.
     Siitä kiukaalle kipusi,
    kuutamoisen kulmaluille,
    avasi sanaiset arkut,
    veti viiet virsikirjat
     alta salpojen salaisten
    suuren Luojan sulkkusista.
    Lentoon siipensä levitti
    Taaton tuttavan tuville,
    enkelten esipihoille,
     Kaikkivallan kartanoihin.

Pappi pyörsi pappilahan.

KYTHERAN VANKI

LASZIATE OGNI SPERANZA…

    Ken Kytherassa ollut on, hän mennyttä on miestä,
     hän kuoloon saakka kantaa saa sen ihanuuden iestä.

    Tuo hälle kaikki kauneus ja riemut elämän,
    niin köyhiksi ja halvoiksi ne arvioipi hän!

    Tuo hälle rypäl hehkuvin, maa mit' on koskaan luonut,
    hän kalkin kalliin työntää pois: on noitajuoman juonut!

    Tuo paratiisin omenat; ei viehdy punakuoreen!
    On menneeseen hän köytty kuin Tannhäuser Venusvuoreen.

    Hänt' tykö kutsu: ohi käy, hän tullut näät on sieltä,
    miss' ymmärretään, haastellaan vain jumalien kieltä.

    Hän ihmisille outo on, enemmän itselleen.
     Hänt' taiat, tarut vetää vain ja vellamoiset veen.

LEDA.

    Sa musta pilvi, ilmattaren kantaa
    oot raskas liiaten.
     Hän kädestänsä pudota sun antaa
    maa-emon helmaan.
    Sa sirpaloidut sateeks, pisaroiksi,
    uit kätköön sammalen.
    Mut mistä kulkenut oot, korpipurot soivat,
     puut vihannoivat, kedot purppuroivat.

    Sa musta murhe, sydämeni kantaa
    oot kuorma murtava.
    Se kammiostaan pudota sun antaa
    maailman mereen.
    Sa säryt säveliksi, kyyneliksi,
    koht' oot kuin untuva!
    Mut missä liitelehdit, surut henkevöityy
    ja ihmisrinnat kukkii, hedelmöityy.

    Sa kaiu tuska irti kantelostain
     ja etsi kantajaa,
    mun Ledaani, — jos löydät hänet jostain —
    mi sylin avaa
    Olympon vihmaa vastaanottamahan,
    hedelmän antajaa…
    Ja silloin itkun sijaan iloharput soikaa,
     kun Leda lempii Juppiterin poikaa!

DOLCE FAR NIENTE.

    Näin mielisin uinua päivät
    ja uinua yöt
     ja unohtaa työt, jotka matkalla jälkehen jäivät —

    ja huomisen työt,
    vain eilisen onneni muistaa
    ja antaa elämän virran viedä ja luistaa

    päin suurta tuntematonta
    kuin seikkailuun
    ja uskoa, että viel' eessäni niitä on monta

    kuin vaihdetta kuun…
    Maan runsaussarven mettä
     ken kerran joi, hän alati janoo: nuoruuden vettä…

NYT RUUSUT KUKKII.

    Nyt ruusut kukkii.
    Mut ken jos keksis käärmeen,
    tuon piileväisen, alla ruusuhiston,
     hän antais mulle viime armon-piston.

    Nyt huulet hymyy.
    Mut ken jos näkis nuolet
    mun loppuun riutuneessa rinnassani,
    hän salaa itkis pyhää valhettani.

    Nyt päivä nousee.
    Mut ken jos arvais ansat
    tään aamun valaisevan vastaisuutta,
     hän kenties kestäisi ei päivää uutta!

LINNUNLAULU.

    Lintu se sirkutti oksalla:
    sivit sivit siu.
    Onko sun onnesi tallella
     tiu tiu tiu?

    Ei ole luontoa laulella:
    vilu virret vei.
    Ei ole onneni tallella,
     ei, ei, ei.

KUUTAMOLLA.

    Syyshimmeä kaislojen helinä
    ja yllä valkea kuu,
    edessä aaluva kuoleman
     ja takana elämänpuu.

    Oi kuinka on kasvot kirkkahat
    tuon vastasyttyvän kuun
    ja kuinka on keveät oksat veen
    ja raskaat elämänpuun!

    Yön lamppu, loistos verhoa,
    oot niinkuin muudan muu:
    ei huulten kaari kavalla,
    jos suudeltu on suu.

    Mut mitä laulaa laine veen,
    min kiedoit armasteluun?
    Oi, luna mendax! kaislat soi
     ja oksat elämänpuun.

MUUT EI.

    Muut pety ei,
    vain se, ken uskon, unelman on oma
    ja joka syösty on, kun peittyy pois
     tää pii vein loma.

    Muut kärsi ei,
    vain se, ken lieto on kuin muusain mieli
    ja jonk' on lempi viritetty niin
    kuin viulun kieli.

    Muut köyhdy ei,
    vain se, ken rikkaaks syntymässä luotiin,
    vain se, ken vaivaistaloon tapojen
    kuin hylky tuotiin.

    Muut sorru ei,
    vain se, ken täst' ei ole maailmasta,
    vain se, jot' taivas kotiin ikävöi
     kuin pientä lasta.

YÖ.

    Yö on niin tyhjä,
    kun yksin on,
    yö on niin tyhjä
    ja pohjaton,
     ja kaikki laulaa kuorot kohtalon.

    Yö on niin täynnä
    kuun kudelmaa,
    yö on niin täynnä
    maan hekumaa
    ja kaikkeuden virvaa vilkkuvaa.

    Ah, kerran mua
    liet lempinyt…
    Mut milloin, missä,
    en tiedä nyt.
    Sen sydän unhoon niin on värissyt…

    Se vaivoissansa
    yöt yksinään
    pois luotaan syössyt
    on muiston tään,
    kuin unta ei ois koskaan nähnytkään.

    Yö on niin tyhjä,
    kun yksin on.
    Täht'aaveet tanssii
    ja pimennon.
     Oi Herra taivaan, olen onneton!

HYRÄILY.

Kansanlaulun tapaan.

    Silloin kun saapuu onneni aika,
    niin minut viedään hautaan,
    heitetään liinanen silmille
     ja suljetaan neljään lautaan.

    Silloin kun saapuu häitteni hetki,
    niin minut peitetään multaan;
    armaani uudessa pirtissäni
    vihitään uuteen kultaan.

    Silloin kun pääsen matkani päähän,
    silloin siell' olen yksin;
    armaani käkömme kukuntatiellä
    käyskelee käsityksin.

    Silloin kun hiljenen hiekkakehtoon,
    tuuli vain nuolevi santaa;
    armaani vierasta rakastaa
     ja vieraalle suukkoja antaa.

KUORI.

    Sa olitko suuri tai pieni,
    sit' en aatellut silloin,
    kun omakses tulin:
     olit rakastaja sielun.

    Olit laulaja sanattoman laulun,
    pyhän säveleen tulkki.
    Nyt sävel on kuollut, mut sanat
    elää huulilla kaikkein.

    Nyt olet sa suuri,
    nyt olet sa jokaisen oma,
    mut liian pieni mulle:
    sa rakastat kuorta.

    Ja kuori on kovettanut meidät
    ja särkenyt säikehet hienot,
    jotka välillämme ennen
     kutoivat kauneuden siltaa.

EI KOSKAAN.

    Taas saapuu kera kukkien
     ja uuden elämän
    maan kevät haluun ihmisen
    ja luonnon heräävän.
    Ma yksin korsi kuutamon
    siit' osattomaks jään,
     ma yksin katson aurinkoon
    kuin pitkään ikävään,
    kun leijaa leudot, armaat säät
    ja sarat saapuu kukkapäät,
    mut kera uuden elämän
     ei koskaan saavu hän…

VERÄJÄN SUULLA.

    Istun kotini veräjän suulla
    Luojan kauniilla kukkakuulla.
    Koti ei koti, mut kukka on kukka
    Vilvoita polttava pääni,
     nurmennukka!

    Istun kotini veräjän suulla.
    Harakka nauravi veräjäpuulla;
    Maantie on vapaa ja portti on avoin…
    Ennenkin kulkuriks muutuit
     samalla tavoin…

MUSTA JOUTSEN.

    Sun kuolinhuutos kuulin kauan sitten,
     sa hiilihöyty ukkosvaajainen,
    mut sentään liikut joukoss' elävitten,
    tulessa valtimoni soudellen.
    Oot yhä mulle lähin läheisistä
     ja joiut mennehistä.

    Et ollut rinnan rikos, katumus,
    sa olit rakkaus,
    sen mustin mustuus, puuntavaisin puna,
     ylhäinen hyvyys tuhoon tuomittuna.

    Viel' leikkii eessä liekin kajastus
    ja turman muisto,
    heikkous pyhä, voimaa ihanampi,
     … Kytheran linnan puisto,
    sypressipatsain paalutettu lampi
     ja siinä joutsen musta…

En saanut rauhaa enkä siunausta.

ASTARTEN TYTÄR.

    Soi huilut, soi…
    Ma luulen, armas myötä karkeloi
    ja uskoo: mullekin on mieluhista
     noin viedä tanssiin yksi tuhansista.

    Nuo hempukat
    kevyttä kenkää, helmaa nostavat.
    Mut tytär Dionysoksen, Astarten
    ei luotu amoriinein naljaa varten.

    Jos rakastan,
    ma ylenkatson keimaa hetairan,
    min kuvaks kaavannut on lemmen-allas
    ja runoks kyynillinen, vanha Pallas.

    Jos tanssin ma,
    se merkitsee: on eessä kuolema.
    Vien piiriin tähdet, hiki huuruu kuusta,
    hämärtyy henki, veri syöksyy suusta…

    Tulessa siin'
    ma jälleen yhdyn suuriin jumaliin,
    pois karkeloitsen kauniin elämäni,
    hyvitän lemmenhetken hengelläni.

    Soi huilut, soi…
    Se tanssiin tulkoon, joka kuolla voi!
    Se saa, ken Shivan katsetta ei karta
     nyt syleillä Astarten papitarta!

HEPHAISTOS.

    Hephaistos synkkä sydämessä hakkaa,
    lyö raunioiksi, minkä rakensin.
     Jo suihkukaivot laulamasta lakkaa,
    teeruusuin tuoksut haihtuu tuulihin
    ja hyväilevät henkäykset ambran.
     Nyt kauniit kaatuu pylvähät Alhambran,
    nuo kaaret hennot Itämailta tuodut
    ja kuvitelmain kudelmasta luodut.
     Korallihattaroiden hiukset
    jo hulmuavat päämme päällä tuolla
    kuin pakenevat muuttojoutsenet.
    Oi armas, ymmärrä, on aika kuolla,
    on hetki murtumisen, loppu leikin,
    on taru päättymässä tarun sheikin.
     Oi, kätke kyyneleesi, kallehin:
    näin elämäss' on käynyt ennenkin,
    pois juoksee päivä jälkeen päivän toisen,
    ei kiitäjää, mi kiinni saada voi sen.
    Ja lempi! Soinnahdus vain, vailla valaa.
     Ken eli sen, hän vaikenee ja salaa.

EI OLE KYTHERAA.

    Ei ole Kytheraa,
    on vain hengen haave ja aistien harha,
    on vain äänetön yö ja sanaton laulu
     ja ääretön tähtien tarha.

    Ei ole Kytheraa,
    on vain kangastus rannalla taivahan sinen,
    on vain siipien lyönti ja syyttävä sylinanto
     ja katkera kadottaminen.

AJATON AURINKO.

    En luoksesi voi tulla
    ma öihin tuhansiin,
    mut sentään sätehilläs
     mua poltat, poltat niin.

    Oi milloin tules hehkuun
    tää tomu raukeaa
    ja ajatonna aukee
    mull' ainehiton maa,

    ett' ystäväni nähdä
    taas iki-armaan saan!
    Me kaksi ijäks luotiin
    yhdessä vaeltamaan.

    Oi polta tuimemmasti,
    mull' on jo kiire niin!
    Syleillyt ystävääni
     en öihin tuhansiin.