INVITA MINERVA.
INVITA MINERVA.
Pois sormet!
mua neuvovi pääni.
Et syöjä sen rokan,
joka pankollas paistuu,
se katkulta maistuu,
ei ambrosialta,
sanoo muusainkin ääni.
Pois arenalta!
Se on tervattu katto.
Sit' aatellos seikkaa:
siin' naakkakin keikkaa
välill' laaheen ja nokan,
peräpurjeen ja kokan.
Pois sormet!
Se peli on patto.
Se laahaavi arkeen,
luo kielenkin kärkeen,
ja se tarttuu kuin terva.
On invita Minerva!
SANTA SCALA.
Kas mainetta myös sitä ongitaan
ja ongitaankin hyvin.
Miss' samehin loiskivi lammikko,
niin sinne vain syötti syvin!
»On Suomi köyhä, siksi jää»,
siks se, joka kunniasäteen
yli otsansa tahtoo talvehtimaan,
sen ottakoon etukäteen!
Pelaa hyötyri tulevaa perintöään,
ei katso pennyyn, senttiin,
kun pakko on koukut kultaiset
ulos laskea kontinenttiin.
Maan parhaille täällä näät tarjoillaan
vain kalaa mannermaista.
Paras sanankin sankarin väkevän
vähän metropoolille haista.
Mut sitten hän onkin maineen mies,
käy kuiskutus: »kuinka fiini!»
Ja yhteinen kansa kotkottaa:
»olis metka hän Mussoliini!»
Ja kriitikerit kuuluuttaa:
»hän on arbiter elegantiarum.»
Ja rahvas laulaa lurittaa:
»hei liirum, hei sun laarum!»
»Siro käytös» neuvoo: »neroilu
uus on hovi-etiketti.»
Siit' tippakin kansalliskoteihin
on titteli, amuletti!
Tädit korukansia kulttuurin
pölyrätillä pyyhkii ja paijaa.
Ja pojat raitilla rallattaa:
»raiati riiati raiaa.»
Papat tuumii: »Suomi on Europpa,
diplomaatti tuo meidänkin Pentti…»
Ja mammat: »sitten se vasta on maa,
kun nainen on presidentti…»
Jok' ainoa puotilas konsuli on,
jos päässä on kurssit taalan.
Täällä paavin partahan kurkoitetaan,
kuin portailla Santa Scalan…
Mut muumio valmis on maineen mies,
tomuks jauhama kunnian saineen.
Jos eli tai kuoli, samapa tuo:
hän säilyy siivillä maineen!
UUDENAIKAINEN RUNO.
Riihaton monologi.
Uudenaikainen runo,
ma tunnen sinut,
koko sun aapeluksesi osaan
kannesta kanteen
ja kaikki sun ylirealistiset,
konstruktiivis-koneelliset
La Morgue-näkysi:
naisruumiin pantterilevon
ja pienten porttojen
nälkäisten jäsenten
geometria-rytmin
ja Lontoon Hallit ja Piccadillyn
ja esikaupunki-nokeen johtavat
selkäydin-antennit,
polttavilla katukivillä katuvan
Pesupunkka-Magdalenan
ja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen,
Rotonden ja Dômen
mulattimallit
ja maalari-epigonit
takaraivottomat
ja kabaretti-laulajain
banaani-metaforat keskiyön aikaan,
jolloin tuo vanha petite différence
leijaa areoplaanilla
ylitse kuilujen,
välillä säätyjen säädyttömäin,
heitellen alas
palopuheita laisser-aller-teorian.
Tunnen myös berliniläisen
Blume-Annan
ja Anna-Blumen,
suurella kirjaimella kirjoitetut
jymysanat
ja ykstavuiset säkeet,
laittomien lait,
ja kolmannen internatsionalen
kiroja sylkevät evankeliumit.
Mein Liebchen,
was willst du noch mehr?
Niin uudenaikainen olen.
Mut milloinkaan
et lohduttanut mua,
sa puhkuva Pacific,
sa uudenaikainen runo,
et ylentänyt, nostanut,
et antanut voimaa
pyrkimään irti
pakkotyöstä henkeä salpaavasta,
jota elämä teettää,
kestämään enemmän
kuin ihminen kestää,
ei, sit' et voinut sa tehdä,
sa lauluton telme;
yhtä vähän kuin mun
laulavan hiljaisuuteni ihmisyystahto
on riittänyt heille,
joilla on kipeä tarve
kieppua kirmassa kinon
ja sylkäistä elämä esiin
karuselli-kiireessä,
vihlovin huudoin,
laatusanoissa pillastuneissa.
Niin vanhanaikainen olen.
Ja sittenkin!
Aika on ilmaa.
Uusi ja vanha sanoja vain,
reklaamikylttejä tyhjiä,
pintojen kuohaa!
Ihminen eilen ja tänään,
työssään ja rakkaudessaan
ja sairaudessaan
on alati sama.
Hän pyytää viileää kättä
polttavalle potilasotsalleen,
hän rukoilee ikuisuutta
katoavaisille kauneushaaveilleen,
ja tahrattunakin tahtoo
ojentaa veljille käden
elämän valheen liejun
suuresta suosta.
Hän vaatii perspektiivejä
ylös ja alas ja sivulle,
kolmeen ulottuvaisuuteen,
— mieluummin neljään —
ja retkeilyalaa
vieteille viiden aistin,
— mieluummin kuuden —
Ken täyttävi nää
hulluinhuoneesta tuodut
tai sinne johtavat halut?
Vain runoilija.
Siks siedetään häntä
itsemurhantekijää,
hullua kroonillista,
surmani entäjä, ukkosenjohdatinta
taivahantulten,
koesimpanssia, seeruminvalmistajaa
elämän ruttoon.
Ilman häntä ei oisi
puhdasta ilmaa,
ei lepoa viisaan,
ei oisi myöskään
maapallon päällä
kuun kanavain karttaa:
pienten porvariskotien
juoksuhautoja parkuvan autuaita…
Mut sit' eivät tiedä he itse,
nuo elämälle pelastuneet
runoseerumin myrkyttämät
sokeat onnelliset.
He voivat hyvin
ja heillä on voimaa elää
ja varsinkin varaa
halveksia
runoja ja runoilijoita.
MUODONVAIHDOS.
Oli mies hän pirunmoinen,
halpa rähjä, vaan ei loinen:
sietänyt ei sielu likaa,
siinä tarpeeks syytä, vikaa!
Oli mies, mi astui suoraan,
— niinkuin luotu hirttonuoraan —
kun ei ollut luihu, laaka,
sai hän mainesanan: raaka.
Oli mies kuin pahin sälli;
sanansa kuin poskimälli,
mädäks haukkui täkykalaks,
minkä muut ties herkkupalaks!
Oli mies kuin kerjäläinen:
risamekko, harripäinen,
— sukat kurtut pauloi nilkan —
maali kaiken maailman pilkan!
Suuttui tuohon: suunsa siisti,
päänsä suki, nenän niisti,
suostui toisten siistein tapaan:
tottui törkyyn, tyytyi rapaan!
Sielunsa näin polo pilas…
Näköpäänsä pöyhkäks silas,
niinkuin hieno käytös sääsi:
kukoks tunkiolle pääsi!
FARISEUKSELLE.
Sanot: »En tee kelleen pahaa
enkä lankee kiusaukseen,
vailla heikkouden vahaa
valmis olen kirkastukseen.
Kiitos Herran, en oo varas,
aina olen puhdas, paras,
puhtaampi kuin puritaani.
Suori tiehes, publikaani:
asun armon kukkulalla!»
Asut puolla paremmalla, tunnet sen, et tunne tätä, mik' on elo jalkais alla, arkitungos, puutos, hätä, tuska alhon astujalla.
Vasta kun käyt kukkulalta
alas alhon lasten pariin,
onnenlaivas lasket kariin,
kuljet vaaran, kuolon kujaa,
vasta sitten sull' on valta,
valta laulaa hallelujaa,
hyvyytesi hynttäntyytä,
— jos on siihen vielä syytä! —
SOIHDUT.
POHJAN TÄHTI.
On yksi Pohjan tähti Pohjan päällä,
on yksi tähden alla heimo täällä,
min Sallima on säännyt määrään samaan:
etäältä sädehtimään maailmalle,
siks kunnes kaikki lain suuren alle,
ikeeseen ihmisyyden kirkastamaan,
maan kansat laajoin veljesparvin taipuu
ja päiväks muuttuu pitkä päivän kaipuu.
Vuossatain vaivat valontemppelimme
ilmoille nosti, toinen toisihimme
näin meidät köyttäin sitkein sydänjuurin,
työn ketjuun raskaaseen ja yhteisehen.
Ei varaa meillä vainoon, kylmyytehen,
ei kiistaan siitä, kuka pienin, suurin,
vaan kell' on sydän kansaan hehkuvaisin
ja rakkauden mitta kukkuraisin.
Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata,
min vuoksi työtä enempää ei saata
yksikään heimo antaa uhriks onnen,
uhriksi tulevaisen ihmissaaton!
Tää maa on hellän maammon, urheen taaton,
ja veressämme tunnemme sen ponnen.
Maan kova kamara ei aihe soiman,
me teemme siitä sydämemme voiman.
Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset.
Kodiksi tuntea nää tutut ukset
on käsky meidän, muuten kodittomain,
niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan,
se että maailman kiehtois kauneudellaan,
ei koskaan suistuis otaan nuolten omain,
erheisiin eripuran, uhkaveikan,
— kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan.
Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt.
Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt,
kun riemuin nousta saa sen henki vapaa.
Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan!
ei petturia olko ainoaakaan!
Se muinaissankarten on sorjaa tapaa:
vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi.
Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi.
Korkeiden valtain luottain kutsumukseen
kypsyttää voimme voimaan, siunaukseen
parhaimman, mistä isät näki untaan,
korottaa hengenlaiksi kaipuun jalon
ja liittää pienen Pohjan tuikkeen palon
kauneena ikuisempaan ihmiskuntaan.
Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon,
raukeevat taistot rakkauden voittoon.
AARNI KOUTA.
In memoriam.
Muistan sun ma vuotten takaa:
toinen oli aika silloin,
toiset leikit aamuin, illoin,
tulta tuhlata ja jakaa.
Maa ja taivas oli toinen,
toisin hohti kuutamoinen,
päivä, tähdet hetkein hiekkaan,
kirkkahimmin runoniekkaan.
Parvess' säeseppoin nuorten
sun ma muistan, ilakoitsi
siinä lautsat, lauloi, loitsi,
usko siirsi taakat vuorten.
Nuoret oli silloin säkeet,
alttiit tahdon aurat, äkeet
elon kyisen pellon kyntöön,
pegasokset valmiit ryntöön.
Rakkain sulle ratsus virma,
ylin mielikuvain kirma,
tulijoutsen runoleikin,
vei se sitten minne veikin!
Usein urhon lyöneen veikkaa
Klotho kytkee pakkopankaan,
kutoo kuormat kultalankaan
taikka lennon kesken leikkaa.
Tänään uupuu yksi, kaksi,
huomenna taas joku puuttuu…
Hetki hetkeltä näin muuttuu
maailma outo oudommaksi.
Liian varhain maille muiston
vierit purteen Keerein noutaa.
Olkoon tiesi kaunis soutaa
halki Tuonen tumman puiston.
OMISTUS.
Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta.
Tähdet on taivaalla kukkia yössä.
Ihminen kukkii elämänsä työssä,
konsa hän piirtää
yöhömme ylhäistä linnunrataa,
vuossatain halki,
ylitse unhon, mi yllemme sataa.
Soitto on suuri suruista luotu,
laulu on sydämien lohduksi suotu
kutomaan siltaa
tähtien, haaveiden sädehelinästä
kansasta kansaan,
jumalten juhliin maan ikävästä.
Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla,
kotimme aidattu salon surupuilla.
Kallehin aatos
vaikersi vankina vierahan lain;
joelta Tuonen
joutsenet jäiset joikuivat vain.
Yö oli pitkä Pohjolan mailla,
talvi ja mykkyys kevät-unta vailla.
Silloin hän saapui
sävelten mestari, löi, kipunoitsi,
hyljätyn heimon
voittojen virttä laulamaan loitsi.
Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika:
yhdisti kansan Kalevalan taika.
Ankaran painon
alta nous ilmoille Suomen soitto,
kajahti kauas
Väinämön kieli tuo outo ja loitto.
Niin, hän saapui, ja sävelin voitti,
sukupuumme vapauden tuulin huminoitti.
Vapauden virsi,
virsistä valtavin oot elämän!
Kauneuden kannel,
ken sinut viritti, siunattu hän!
Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu.
Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu,
aateluuden tunnus
sielussa korkeiden aurinkolasten.
Ken sitä palvoi,
kuningas on hän maan kuningasten.
Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä.
Sävelten sankari elää säveleissä.
Miestä, min työtä
Suomen on soittelon sorea latu,
ainiaan kantaa
laulumme laineilla kukkiva satu,
satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta,
nousee kuin aattehet murheiden alta,
viestiä vieden
vastaisuudelle polvesta tästä,
isänmaan urhon
uskosta, taistosta tulenväkevästä.
JUMALTEN KEINU.
Eino Leino in memoriam.
»Kenen korkeat jumalat ottavat keinuunsa kerta»,
hän Olympon lemmitty on.
Hän korkeimmat huiput ja syvimmät kuilut näkee,
tiet kohtalon.
Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,
häll' on Fantasian siivet ja yhdeksän muusan suut.
Ja kun hän liikkuu parvessa elämän lasten,
kaikk' katsovat, haastavat:
»Kuin kummalle tuntuukaan, ohi viistää jumalten
siipi
povet polttavat!
Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,
hänen kauttansa laulavat kaikki pyhän Dodonan
puut.
Ja kun hän poistuu, maan kehä autioituu,
sydän ihmisen yksin jää;
se huokaa: »Taas elo nostaa ja laskee laineitansa,
kuka ymmärtää?»
Ei koskaan, ei koskaan hän ollut kuin ovat muut!
Hän kuului sinne, miss' auringot alkaa ja tähdet
ja kuut.
MUISTOLAULU.
Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko.
Ken eli työssään, eläväksi jää.
Ain' askeleittes kaiun kuulee kansa
ja Suomen korpipolut kaikki nää.
Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellä
tuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää…
Ma laulan sulle niinkuin ystävälle
kaipaava sydän hiljaa helkähtää.
Sa suuren sydämesi vaateen täyttäin
teit kauneudelle aina kunniaa,
jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään,
kun poves hehkuvan jo peitti maa.
Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat!
Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa.
Ma laulan sulle, laulutoverille,
jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa.
Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoi
muinoisin suven heljä onnenpuu,
ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoin
meill' loisti kohtalomme kuolon-kuu.
Ma laulan sulle rajan tuolle puolen
sen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu,
kuin ikuisuuden eessä meren laine,
mi kuultaa tähtiä ja vaientuu.
Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä,
maan kuorta tätä sydänkukkivaa,
kuin sa, ei syössyt siipiratsullansa
yksikään kauemmaksi taivaan taa.
Nyt irti elon ikäväst' on henkes,
min kaipuu kantoi kohti Jumalaa.
Ma laulan sulle niinkuin pieni peippo
suur'-tuntemattomalle laulahtaa.
TERVEHDYS TURUN YLIOPISTON VIHKIÄISIIN.
Turun viiri, yksi, ylväs
ajantietoon piirtyi niin,
että jos tuo kaunis kaatuis,
koko Suomi murtuis, maatuis.
Valon, tiedon luja pylväs,
siksi sinut tunnettiin.
Aura-joen vihryt parras
kutoo sorjan kirjovyön
ylles muinaismuisteloista,
vuosisatain auringoista.
Tääll' on laulun kanta harras,
valta vanha aatteen työn.
Yhä loiskii Auran laineet,
yhä nousee korkee koi
yli sukupolvein surun.
Yli uuden kevät-Turun
siivittyvät uudet maineet,
Flooran päivät karkeloi.
Jälleen kukat nähdä saamme,
lapset nuoret Apollon.
Terve lyyraa kantamasta,
rakkautta antamasta
sydämelle synnyinmaamme,
alttarille auringon!
Terve teille soittamasta
kanteloa kotoisaa,
jok' on muita herttaisempi,
kieltä, joka soi kuin lempi
himartaissa kullan hasta,
kesäyötä valkeaa.
Terve kuulemasta tuota
kotikuusen huminaa,
palvomasta pyhää puuta,
soutamasta Auran suuta,
valon suuren valtavuota,
joka vierii aikain taa!
Viekää kansa onnen teille!
Teill' on käsky ylhäinen:
tehdä rinnat rikkahiksi,
Suomellemme sykkiviksi!
Terve hengen sankareille
seppelpäille keväimen!
SISAR VIRSI,
Suomen naisten päiville 5.III.1927.
Varhain mainittu on maassa
naisen hellyys, miehen voima,
myöhään oivallettu onni
yhteistunnon aateloima.
Myöhään vapahdettu vasta
vaimo vangin karsinasta
kaitsemahan kalliimpata.
osan saamaan olevasta.
Siitä tiedon maailmalle
saattoi Suomen syrjäissoppi.
Teot tehtiin, työssä nähtiin
suuri oikeudenoppi.
Nähtiin täällä vertaisina
eessä lain työ miehen, naisen,
molemmilla vastuu vankka
ihmisen ja kansalaisen.
Oomme olleet lumiaura
kansakuntain talvimailla.
Viel' on kesä kerkeemättä,
virvet vienot kukkaa vailla.
Retki pitkä, vuodet raskaat.
Kauan kestää kova kirsi.
Sentään nyt jo taivahille
soikoon uljas sisarvirsi!
Naiset vapaat, orjat ennen,
kaikki lyökööt käden käteen,
kaikki tuokoot tullessansa
tupaan tummaan päivänsäteen!
Joka aamu heljemmäksi
saattakohon pirtin sumeen,
joka säen sokealta
pudottakoon silmän lumeen!
Valta viisauden vielä
maailman laupiaamman laatii,
mutta joka voitonseppel
uudet uhrisuitsut vaatii.
Vaatii soihdut hengen kirkkaan,
vaatii uskon, tunnon vakaan,
jot' ei suista pettymykset,
jot' ei peitä kuolemakaan.
Tiedämmehän, tunnemmehan:
käymme kohti aikaa uutta,
käymme kohti ihmisyyden
valoisampaa vastaisuutta.
Oomme rakkauden kansaa,
lapsi alla sydän-alan;
aavistamme aikain salan,
voimme tehdä sisarvalan:
Kaipaa talo ihmiskunnan
naisen syöntä, naisen kättä.
Ei jää uran-uurtajien
pyhä kynnös kylvämättä.
Ei jää koskaan Suomen kodin
kultalanka kehrääjättä.
Paljon täällä työtä tehtiin,
enemmän on tekemättä!
CREDO
quia absurdum est.
CREDO.
Ei mikään haivu hukkaan,
mi tehtiin, kärsittiin,
mi vaipui elon virtaan
tai särkyi säveliin:
sen täytyi olla niin.
Ei turhaa tummat päivät,
ei kerkein kesän sää,
ei suotta surut rinnan,
ikuinen kaipuu tää:
kaikk', kaikki tänne jää.
Jok' uni, mi ol' unta,
jok' aatos armainen,
mi salaa kirjoitettiin
vain lehtiin sydämen,
on työtä jumalten.
Ja kerran aikain päästä,
kun hetki ennättää,
ne luovat uutta unta
ja uutta elämää.
Kaikk', kaikki tänne jää.
LAULAJA.
He luulevat, että ma laulan.
Siin' erehdyttiin.
En laula, en mitään ma sano,
olen mykempi mykkää kalaa.
Sain vain tahdon tavata
lapsen lailla
Yli-taattomme käsialaa.
Niin se on, veljeni, niin.
Sain vain käden ja kaulan,
sain vain kielen ja huulet,
joilla on ikuinen jano
ihmisten tulkiksi tulla.
Muuta ei mulla.
Sain vain tyhjän sielun,
mi heitettiin elämän eteen
syöksymään syöveritse,
kestämään kaikki kohtalon ärjyt ja tuulet.
Ja sanat, jotka kirjoitin veteen,
ne kirjoitti elämä itse.
TAHTO.
Tahtoisin tehdä
syntiä, paljon syntiä
tullakseni ihmisyyden kautta
pyhimykseksi.
Tahtoisin kantaa
maailman vääryyden kuorman
tullakseni marttyyriuden kautta
sankariksi
itseni tähden,
muiden tähden,
puolesta kaikkien,
joissa Jumalan henki elää.
MAAILMAN MERI.
Ma rannalla viivyn ja katson:
meri musta on niinkuin yö.
Ja ikuisen kurjuuden aallot
lianvihreät vastaani lyö.
Miks värjyn ja varron ja viivyn,
miks heity en hetteeseen?
Nuo kuohut ne tuutisi munkin
utuhallavaan turtuuteen.
Miks kuolon kuiluhun katson,
miks käännä en silmiä pois?
Tuoll' ylhäällä taivaan rauha
ja valkeat tähdet ois.
En taivaan tähtihin kuulu,
en kuiluun myllertävään;
ma maan olen värjyvä ruoko,
ja siksi ma rannalle jään.
Sa ääretön taivahan tarha,
niin puhdas ja ylhäinen,
sydänkuormaksi tunnen sun katsees
niin vierovan kaukaisen!
Sa rajaton kurjuuden ryöppy,
omantuntoni tuskana lyöt,
ma syykseni tunnen kaikki
sun riehujes rikostyöt!
Kun ei ole valtaa mulla
sylis ahmiva asettaa,
niin että kuin kalvosta tähtein
näkis kasvonsa kotini maa…
Kun ei ole voimaa mulla
alas kutsua kirkkahat kuut
ja sfäärien soittoon liittää
surun, kuoleman sulkemat suut…
Ma uudet maat sekä taivaat,
yön, päivän yhtenä nään;
kunis onni se oma on kaikkein,
sinis veljeini vierelle jään.
Ma rannalla viivyn ja kärsin,
pelastusta viel' löydä ma en.
Tihut tuntoa vastaan lyövät
elon aaltojen miljoonien.
HYVÄ PIETARI JA MINÄ.
Kun kohta ollaan oudon ovella
ja Pietari mun passiani kysyy
ja päätään puistaa: »Lienet suuri kelmi;
sult' talo tää kait suljettuna pysyy,
mut jos lie sulla joku tunteen helmi
minulle antaa, voisin harkita…»
niin vastaan hälle: »Pois oon jakanut
elämän tiellä helmet kirkastuksen,
mut kaiken tunsin, min voi ihmisrinta,
ilon ja murheen, uhman, talttumuksen,
se Herran puuta oli palavinta.
Nyt on sen tuhka tuuliin varissut.»
Korvaansa kynsii hyvä Pietari:
»Herramme lapsista siis lienet tuhmin
ja synkeällä näyttää retkes pää nyt,
kun tuntees tuuliin tuhlannut oot uhmin,
mut jos ois joku tiedon pisar jäänyt
sinulle sentään, ois se mieleeni…»
Ma vastaan: »Suistot elon virtojen
ma luotasin ja luin pohjimmitse.
Mut kunis sieluun karttui synty syvin,
ma sinis nöyremmäksi kävin itse.
Täydesti elin, huonosti ja hyvin,
sen tiedän vain ma, mitään muuta en.»
Hymyilee vaiti vanha vartija,
mi ajast' aikaan kysellyt on noita
maan tuomisia niinkuin juomarahaa,
helyjä tunteen, tiedon pisaroita,
joit' ei hän pyydä: kamaa halpaa, pahaa…
Hymyilee hyvä taivaan portilla…
YÖN ENKELI.
Äärillä elon myrskyävän rannan
on kotini.
Maapallon kohtalon siipeini alla kannan
ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan,
vaikk' äidin nimeä saa koskaan en,
ma tiedän sen.
Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.
Syleilen käden kahden valtamerta,
mi syöksyy päin,
ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen
yöss' eläjäin.
Mut sarastaissa kerran aamupuhteen,
välähteen väkevämmän tulta, verta,
ma äiti nimetön
kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin
säteiksi Jumalani pyhätön.
Ma teidät kaikki lapsikseni sain,
te ihmiset;
tähtenne teidän särjen taulut lain
eess' syyttäjäin
ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet,
— ma sydämeenne näin. —
Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan
ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.
Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään.
Rataanne rakastan.
Oon lohtu kauneuteen kaipaavan
ja toivo tulevan,
jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään.
Niin tyhjää työnne on,
te lapset inehmon,
mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne
ja paremmasta enne.
Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen,
jot' ihanteista, uskost' ihmisten
ma kehräilen
yön enkeli.
Ja silloin täytetty mun työni on
ja maailman kohtalon.
Taas tarttuu suitsiin säderatsuni,
käyn lentämään
tähdestä toiseen hätää välkkävään
ja haihdun unelmana valkeuteen…
HARTAUS.
Enemmän kuin vettä ja leipää
ma isoan ja janoan sinua, Jumala.
Olen nääntyä janoon ja nälkään,
kun olet niin kaukana.
Mut kuvia silmähän sataa,
jotka hengen hiipuvan polttoa viihdyttää,
ja sieluhun kantaa sävel,
mi soimahan jää:
On talvinen taival pitkä,
ja sentään me elämme lämmöstä, valosta;
on yllämme yössäkin aina
elon luoja ja antaja.
On pilvissä, usvissa voima,
on aurinko, kaikenvoittaja, -kantaja,
valonlähteen rajaton syli,
josta pirskahdin pisara.
Mitä siitä, jos ylhäisin Totuus
niin onkin yksin, korkeella, kaukana,
kun Sinussa me elämme ja liikumme,
sa elävä Jumala!
Mitä siitä, jos auringosta
alas syöstyt me oomme varjojen karkeloon,
kun kasvomme aina vain ovat
päin käännetyt aurinkoon!
MYSTEERI.
Näen unta valvehilla,
unessani valvon rukka.
Siinä auringon ajatus,
siinä kuura kuutamonkin,
siinä mysteeri elämän,
elon onni, onnen hukka.
Taida en tajuta kieltä,
mitä Korkeat puhuvat,
mitä Vallat kirjoittavat
kirjahan poloisen sielun,
jok' on auringon asunto,
jok' on kuun ja kuolon kukka.
SOKEITA.
Ah sokeita me kaikki, kaikki oomme,
maan vaeltajat!
Vain äänet tunkee kovaan kohtaloomme,
nuo ihanat.
Ne kertoo kevään suuren kukinnasta
meit' oottavan,
ne meitä taluttaa kuin pientä lasta
luo Jumalan.
Ah kaikki käymme lume silmillämme
me ihmiset!
Kuin varjo, verho tään on elämämme
yöt tuhannet,
sen harhat, erheet, uskon unikuvat,
jok' askele…
Vast' Ijäiseen kun sielut avautuvat,
me näemme…
ENNEN — NYT —
Ennen,
kun kohtasin ihmisen oudon tai oman
ma mietin:
nään itsellein ijäti vieraan,
on välillä kuilu…
Nyt:
nään sieluni vaellustiellä,
se on minä itse.
Ennen,
kun etäiseen katsoin taivahan tähteen,
ma tunsin:
se kaiken on turhuuden tunnus,
maan matojen pilkka…
Nyt:
se odottavainen on akkuna,
se on minun kotini.
Ennen,
kun iltaisin levolle laskin
tomukuormani viereen,
ma uskoin:
ma nukun ja kohta nään unta…
Nyt:
taas valvon sytytetyin lampuin
ja varron ylkää…
VALKEAT KYYHKYT.
Helluntai-tunnelma.
Valkeat kyyhkyt, viestit ylhät,
siipenne välkkyvät levittäkää.
Väistyvät jääsydän-peikot jylhät,
kun ilolaulunne helkähtää.
Hengen pyhän lempeät kyyhkyt,
saapukaa satuna helluntain,
lientäkää murheen ja tuskien nyyhkyt,
soittakaa kelloja unelmain!
Onnen kutsuna, ihmeenä tulkaa
kutreille kauniin, kukkivan maan,
näyttäkää hopeista, hohtavaa sulkaa,
tietä päivähän laupeampaan!
Puhukaa suulla suuremmalla,
virttä Taattonne virittäkää,
joka on tummille tähtien alla
kirkkaampi kirkkojen kynttilää!
Taitaa jo leuto läntinen tuulla,
liemme jo heimoa helluntain.
Haastamme halumme Jumalan suulla,
kielellä kyyhkyjen valkeain…
VAPAUDEN VUOKSI.
Kun myrskysin,
kun henkeni kapinoi ja uhmasi ja pettyi,
kun sielu poti haavojaan ja silmäkulma vettyi
ja elonhetket ryöpyten ja raueten juoksi,
se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun armastin,
kun sydän paloi, hehkui ja — lemmestänsä luopui,
kun jumalien nektarista hulluksi se juopui,
kun levon sijaan valitsin ma vaivan ja taiston,
se kaikk' oli käskystä vapauden vaiston.
Kun hiljenin,
vierryt en enää sotavankkurin mukaan,
yksin olin niin, ettei tuntenut kukaan,
ei kenkään käteen käynyt, ei pyytänyt luoksi,
se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun etäännyin
rinnalla öisen ritarin rämettä upottavaa,
joss' sumu, liete kulkijalle salahaudat avaa
ja joka surun sulhoille saa kadotuksen suoksi,
se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun raskain syin
ja harteilla kantamus oma sekä muiden
taas korkeuteen katseen loin, ohitse onnen puiden,
ja vasamoiden viuhuessa vaelsin vailla soimaa,
ma siitä kiitän vapauden valkeaa voimaa.
Kun ihmistyin…
kalliit mulle elämän on kasvot moninaiset,
kirvelevät kipunat ja pienet pisaraiset,
itse olen tullut meren pisaraksi tuoksi.
Se kaikki on vapauden, vapauden vuoksi!
HILJAISUUS.
Hengen pelto,
salainen kylvön sarka,
niin hedelmällinen kuin muta Niilin.
Luomispätsi,
kuumuutta mykkää täynnä,
vartoova luojaa vapisevin hiilin.
Hiljaisuus arka,
maa laulun, runouden
ja keinuttuja korkeen tähkävanan.
Näkyjen mahti,
mi kerran voittaa, muuttaa
tekojen myrskyks unelmoivan sanan.
MATKALLA.
Yksin en oo yksinäinen,
olen yksi miljoonista;
näen entispolven silmät,
tunnen riemun tulevista.
Ehk' on eri riennon tahti,
yksi ensin, toinen sitten;
sama eessä juoksun määrä
kuollehitten, elävitten.
On kuin joku kaunis tähti
matkaa ohjais okahista…
Yksin en oo yksinäinen,
olen yksi miljoonista.
HOUKOT.
Mitä siitä, jos liemmekin houkot,
jos lyö meitä laumat ja joukot,
kun emme me mammonan orjiksi saa,
ei saalista sormemme rihkamaa,
joka täyttää sopet ja loukot!
Vain se, mik' ei ole, se on!
Sana tuttu ja tuntematon
tuo tunnus on rientäjäin rauhattomain.
Siit' usko sai uoman ja tuntomme lain
ja retkemme laulelon.
Kun siipeimme iskut kaikaa,
me emme nää paikkaa, ei aikaa.
Ja vaikk' osuu rintaamme nuolenpää,
sen kaipuumme kiihkeä kilpistää,
ja riemumme ilmassa kaikaa!
Monen turmion Turso jo vei,
monen tempasi Lorelei…
Tuhat elämää tuhlata näin ne voi,
jotka Herramme huomisen urhoiksi loi,
vaan taipua, tinkiä ei!
Paras sittenkin säilyy meistä
pois kaikkemme liekehtineistä.
Kun tulta lyö ylhäisten ilmojen sää,
muu murtuva on, vain kauneus jää.
Vielä mainitaan houkkojen teistä!
SUVI-ILTA.
Suloinen, vieno Suomen suvi-ilta,
sun kauttas tunnen, ett' on synnyinmaa
ikuinen armo, lahja jumalilta.
Siunattu ollos metsäin tyyni syvyys,
mi äidin lailla huntuus peitit mun,
kun enin tarpeen oli hellyys, hyvyys.
Ja ylistetty ollos vetten kaari,
mi kultaa kuun ja päivän kuvastit,
kun aita uppos multa onnen saari.
Oi hämäryyttä, vilpoisuutta ehtoon,
kuin turvallisesti se tuudittaa
pois elon helteen alta Tuonen lehtoon!
Hiljainen, harras Suomen suvi-ilta,
sun varjoos sammua ma halajan
kuin aurinko, mi vaipuu taivahilta.