KYMMENES SANAKOLINA
Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen.
Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna.
Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain sattumalta:
»On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja…»
Hän tekeytyi sopivaksi ja jatkoi:
»Nykyajan tiede, nimittäin, pyrkii tuomaan uskontoon vieraita lisiä, koettaen selittää uskonnon yksinpä sisäistäkin olemusta uskonnolle aivan vieraiden tieteiden, kuten historian, luonnonfilosofian, orientologian, assyrialogian ja monen muun semmoisen tieteen kautta, joista kuitenkin, kun on kerran uskonnosta puhe, voidaan korkeintaan sanoa: Non erat his locus.»[1]
[1] Sen paikka ei ole tässä.
Kirkkoväärti kuunteli yhtä hartaasti kuin ruustinnakin. Pastorin oppineisuus painoi hänet aivan nöyräksi. Kertasen mukavasti taas keinahdeltuansa jatkoi pastori:
»Niinkuin nyt minäkin aikoinani. Etsin uskonnon selitystä maallisistakin tieteistä, kuten filosofiasta ja monista muista, mutta…»
Aivan hän käsisyrjällä apuna viittoen varmisti:
»Mutta mitä syvemmälle minä syvennyin filosofiaankin ja muihin maallisiin tieteisiin, sitä elävämmin tulin minä vakuutetuksi siitä, että: Non erät his locus. Ei näet koskaan, ei koskaan voi maallinen tiede valaista uskonnon ydinasiaa, ei edes sen negatiiviseen suuntaan.»
Kirkkoväärti yskähteli nöyränä näppeihinsä.
»No niin!» käänsi pastori äkkiä ja ilmoitti:
»Ja silloin minä aloin vain yhä syvemmin ja syvemmin syventyä yksinomaan raamattuun. Suoritin perinpohjaiset opinnot raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa ja…»
»Soo… Vai taitaa pastori raamattua ihan niiden omilla pyhillä kielillä», ihastui kirkkoväärti. Ruustinnalta pääsi silloin syvä helpoituksen huokaus ja siinä jo ihan ilon ja toivon vallassa riensi hän pastorin puolesta selittämään:
»Pastori lukeekin pyhiä kieliä niin että helisee.»
»Jaa no… Mitäpä niistä … maallisista viisauksista», tekeytyi pastori vaatimattomaksi ja jatkoi:
»Niidenkin, raamatun pyhien alkukielien taidosta, ei nimittäin ole juuri mitään hyötyä, jos niitä opetellaan ainoastaan pintapuolisesti, ainoastaan virkatutkinnon takia, kuten yleensä tehdään. Minäkin tulin niiden kielten suuren ja oikean arvon tuntemaan vasta sitte, kun olin niihin syventynyt perinpohjin.»
»Ja se onkin raamatussa ihan toinen tuoksu, kun sitä luetaan niiden omalla kielellä», tarttui taas asiaan rouva ihan rohkeasti, sillä hän ei voinut enää kiihtymystään hillitä. Nöyränä, aivan kuin neuvottomana kohenteli kirkkoväärti takkinsa kaulusta. Ei siinä tämmöisessä oppineessa seurassa tiennyt mitä muutakaan tekisi. Huokaillen jatkoi ruustinna:
»Rovasti-vainaja taas… Hän niin monta kertaa surullisena puhui siitä, ettei osaa pyhiä kieliä eikä siis voi antaa seurakunnalle niin paljon kuin pitäisi.»
Huoneessa oli niin omituinen pappilan tunnelma.
»Jaa no!» puolusti pastori tietysti rovasti-vainajaa, kuten uskovaisen tulee, puhellen:
»Muuhan se sittekin on se pää-asia seurakunnan hoidossa, ei kielet ja maallinen viisaus yleensä… Sillä kuten sanoin niin: linguæ cessabunt et sapientia abolebitur,[1] sillä: solum per fidem intelligimus[2]. Uskon, ja ainoastaan uskon avulla voidaan kaikki tehdä, sillä esimerkiksi: per fidem mænia Jericho conciderunt[3]. No niin!»
[1] Kielet lakkaavat, häviävät ja viisaus katoaa.
[2] Me ymmärrämme ainoastaan uskon avulla.
[3] Uskolla, uskon avulla kukistettiin Jerikonkin muurit.
Ja tavallaan kuin takaisin asiaan tarttuneella äänensävyllä, hän jatkoi:
»Niin että mitä tieteisiin tulee, niin sanotaan kyllä yhdeltä puolen: Nam et ipsa scientia potestas est,[1] jokahan kyllä todistaisi, että kaikki tiede on voimaa ja tarpeellista, mutta toiselta puolen ei meidän liioin sovi unohtaa erästä toista lausetta, joka kuuluu että: Nec scire fas est omnia.»[2]
[1] Tarkoittaa: Tiede on voimaa.
[2] että: ei ole oikein tietää liika paljon.
Syntyi äänettömyys. Tyytyväisenä, kuten voittaja, keinahteli pastori.
Kirkkoväärti puhui nöyränä:
»On se kallis lahja, se että Herra on jollekin antanut hyvän lukupään.»
Hän yskähteli näppeihinsä. Mutta hänen lähdettyänsä, vallitsi pappilassa suloinen rauha ja toivo. Pöndinen suuteli morsiantansa ja aikoi sille sanoa jotain jumalista, mutta silloin naukasi kissa ihan ylettömän haikeasti. Se oli nukkunut sohvatyynyllä, oli juuri herännyt, köyristeli, venytteli ja ryhtyi sitte pesemään silmiänsä, jos parempiansakin.
* * * * *
Mutta palaamme Sakariin.
Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin.
Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian.
Hengenmiehen varmuudella todisti hän:
»Ei. Pöndinen on suurempi minua.»
Kunnia hänelle! ja Pietiläisellekin hän Pöndisen uskon suuruudesta todisti:
»Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko… Syvimmänkin syvyyden pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.»
Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa.
Elo oli valmis. Hänen tarvitsi vain mennä sitä korjaamaan.
* * * * *
Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä.
Ja silloin ajoi siihen hullujenhuoneen ja Kojosen talorähjän välisessä notkossa jonottavalle tielle hirsikuorma. Malisen poika-rehvana sitä näkyi ajavan. Oli pannut kuormaksi kaksi jumalattoman pitkää hirttä ja hevoskaakki oli yhtä avuttoman ja köyhän näköinen kuin poika itsekin ja sen vanhat kärryrähjät. Ainoastaan ne kaksi jumalattoman pitkää hirttä olivat koko matkueessa katsomisen arvoiset.
Ja Sakari kiintyi siihen näkyyn. Kärryn pyörät upposivat syvälle syrjätien pehmeään poroon ja jos kaakki kuin koetti nyhtää, niin ei vain kuorma näyttänyt kulkevan vetämälläkään. Hirret vain olla jonottivat siinä yhtä laiskoina ja pitkinä kuin se viirinsalko siellä Kojosen talorähjän yllä. Sakarilta pääsi jo altis nauru.
Ja silloin huusi hän koko työväen siihen luoksensa koolle ja käski:
»Heitetään pois työnteko ja katsotaan tuota tuon poika-rehvanan pitkän-kiskomista.»
Käsittämätöntä! Väki oudostui, mutta totteli toki ja ryhtyi katsomaan.
Taas nauroi Sakari näylle ja selitti:
»Se sen pitkän-kiskominen on niin pitkä, jotta sillä ei ole loppua, eikä hirrellä ole takapäätä ollenkaan.»
Vaimot vilkuivat Sakariin. Poika siinä kuorman vierellä koki nykiä kaakkia ja lyödä räpsytellä sitä ohjasperillä. Kaakki nyhti ja nyhti, jos kiskoikin, mutta ei vain edennyt mataminen.
»Poika!… Poika! Kisko-pitkää! Kisko-pitkää!» hoikki Sakari ja nauroi katketakseen.
Ja lopulta suuttui poika koko peliin, varsinkin katsojiin ja Sakarin huuteluihin. Hän viskasi rukkasensa tielle äkeissään ja huusi Sakarille vihaisena:
»Mikä sinä luulet olevasi! Niinkö luulet, ettei niitä muita viisaita olekaan kuin sinä koko kunnassa!»
Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti.
Mutta iltasella eräs eukoista arveli toiselle:
»Mitenkähän, tuota… Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä pitkän-kiskomista?»
Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen, Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki varsinaista työtä, alkoi heti:
»Ei hän silloin olisi johtajana… Jos nimittäin ei olisi viisauden puolesta oikealla hollilla.»
Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä.
Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa niin mieleistä pitkän-kiskomista.
* * * * *
Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta ehtii selvitä.
Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat.
»Piilossa», oli mies vastannut. Sakari oli kokenut aivan salavihkaa vaania, että näkisi ne päät, kun mies ne piilosta ottaa ja niin oli heistä tullut hyvät ystävykset.
»Oletko sinä hullu?» kyseli nyt Sakari mieheltä kopissa.
»En. Oletkos sinä?»
»En», kielsi Sakari ja ilmoitti: »Minä olen liika viisas.»
Mies nauroi alttiisti, niin että hammasrivit valkeina paistoivat ja kysyi:
»Mikä se liika viisas on?»
Ja Sakari selitti ihan kuin murheellisena:
»Se on semmoinen, jonka päähän piru on lyönyt liiat löylyt.»
»Elä valehtele.»
Mutta Sakari koki saada miestä uskomaan, selitti ja ilmoitti:
»Ei maailmassa olekaan muita kuin liika viisaita, vaikka sitä ei kukaan itsestään tunnusta, ennenkuin tiukka paikka tulee.»
Taas nauroi mies, nauroi ihan katketakseen. Sakari jatkoi, kysyi:
»Ja tiedätkö miten liika viisaille käy?»
Ei mies tiennyt. Täytyi selittää:
»Niille käy niinkuin kävisi härälle, jos häntä taluttaisi härkää… Se vetäisi vain takaperin siksi kunnes putoaisi pirun hornaan.»
Mies oli Sakariin vallan ihastunut. Kädet housurepaleiden taskussa alkoi hän nyt kiivaasti, miltei juosten kävellä kopissaan edestakaisin, sanella nopeasti, saarnata pajattaen:
Puu poltti tulta.
Vesi joi miestä.
Pyssy ampui miehelle.
Vesi ui kalassa.
Pippelis, hippelis,
tuuran, taaran… Puh!
Ja rutosti tökkäsi hän sitä »Puh'»iansa puhahtaessaan Sakaria vatsaan, niin että Sakari säikähti ja hytkähti. Mies irvisti ja näytti kieltään. Sakari siitä näystä riemastui, nauroi onnellisena ja kehui:
»Mutta osaanpa minäkin kieltäni näyttää.»
Ja poistuttuansa hän avasikin äkkiä kopin pienen oviluukun, näytti siitä miehelle kieltään ja kehui:
»Katso… Minullapa on suussa seitsemän kieltä.»
Ja siitä päivin alkoikin hän uskoa, että hän on seitsemän kielen mies. Hän mainitsi siitä muillekin ja muut, varsinkin uskovaiset, ihan ihmettelivät sitä viisautta, sillä he käsittivät Sakarin sillä seitsemän kielen miehellä tarkoittavan sitä, että hän osaa puhua seitsemää eri kieltä.
YHDESTOISTA SANAKOLINA
Sakarin uskonsuunnallakin oli täällä jo valmista maaperää. Kertasen näet oli pastori Pöndinen käynyt täällä sen heräämisensä jälkeen saarnaamassa maallisen viisauden kauheutta. Eräässä syrjäkylässä oli silloin tapahtunut jo pieni heräys ja ne heränneet siellä jo ihan ikävöiden odottivat Sakarin tuloa. Siitä kun olikin heille jo monesti puhuttu.
Mutta Sakaria ei kuulunut. Siksipä olivat he nyt jo lähettäneet yhden heränneimmän, isäntä Pykäläisen, häntä noutamaan. Erikoisesti he odottivat Sakarin tuloa sen vuoksi, että halusivat kuulla hänen neuvoaan valtiopäiväehdokasta koskevassa asiassa. Vallesmannia he kyllä olivat ajatelleet, kun ei sanoma sen hulluudesta ollut vielä heille ehtinyt, mutta olihan hyvä toki tiedustaa paimenenkin ajatusta.
Ja niinpä ajoi nyt Sakari, isäntä Pykäläisen kyyditsemänä, kylää kohti. Varsinkin Haivenisen jumalinen leski Tiina, odotti Sakaria. Hän ei vielä tiennyt Sakarin ja Eulaliinan kihlauksesta, ja kun hänkin luuli Sakaria leskeksi, niin koki hän kiirehtiä. Ahkerina, kuten kottaraiset, he ahertelivat noissa kaikissa puuhissansa, niin työssä kuin muissakin, nämä viattomat ihmislintuset täällä.
Ja siinä ajaa körötellessä alkoi Pykäläinen nyt puhella seurakunnan elämästä ja oloista, ja etenkin siitä valtiopäivämiesehdokasasiasta.
»Herran avulla on täällä tässäkin kunnassa edistytty jo…»
Hän koki pitää silmällä ruunan ilkeitä aikeita, sillä se aikoi vississä, säädyttömässä tarkoituksessa, nostaa häntäänsä, eikä hän ilennyt sitä sallia näin arvokkaan kyytivieraan nähden, sillä miten tuo liekin Sakari tuntunut hänestä ihan profeetalta. Hän jatkoi:
»Edistytty on ja…»
Taas se ruuna! Salavihkaa esti hän sen toki, kovistamalla sitä ohjaksista. Ruuna sen oivalsi ja alkoi puolestaan siinä menon ohessa pitää varaansa, voidakseen yhtäkkiä, varkain… Pykäläinen jatkoi vakavana:
»Ennen täälläkin kyllä oli paljon pimeyttä ja…»
Visusti piti hän silmällä ruunaa ja varoi samalla, ettei sitäkään vaarinpitoa Sakari huomaisi. Ruuna puolestaan unohti koko meno-asian ja hautoi uhallakin sitä omaa, kavalaa aikomustaan.
Mutta pääsi Pykäläinen toki siihen ehdokas-asiaan. Vasta tällä matkalla
oli hän kuullut, että Sakari oli ilmoittanut vallesmannin olevan hullun.
Ruunan kujeita yhä silmälläpitäen, tiedusti hän nyt sitä asiaa, ja
Sakari todisti vallesmannin puolesta:
»Kyllä se totta on. Ennen löytää kalasta kirpun, kuin vallesmannin päästä viisauden vikaa.»
Uskovainen Pykäläinen oli tulla vallesmannin sairauden takia ihan kuin jo murheelliseksi ja puheli:
»Olisi hyvä, jos Herra armossaan osottaisi meille viisaamman miehen. Siellä valtiopäivillä kun kuitenkin täytyy maallisista asioista päättää.»
»No Jussi Punnittu», riemastui siihen Sakari. Pykäläinen aluksi oudostui. Miten se Sakari nyt vihollistansa!
Mutta tiukasti todisti Sakari, Jussi Punnitulle kostaaksensa, sen kauheata viisauden liiallisuutta:
»Siinä on ihan liika viisas mies. Ihan pirun kyynäröllä mitaten on sille syntiselle viisautta annettu!»
Ja silloin kirkastui hurskaan Pykäläisen äly: Sakarin täytyi olla todellakin totinen kristitty, koskapa vihamiehestänsäkin, niin hyvää puhuu, suosittelee sitä ihan valtiopäiville. Ei sitä vain tavallinen uskovainenkaan, niin sanan mukaan »kokoa tulisia hiiliä vihollisensa pään päälle». Sakari kirkastui hänelle ihan pyhimykseksi. Uskoi hän sen todistuksen ja entistä ujommaksi hän tuli, ja joka hetki vain pelkäsi, että ruuna häpäisee hänet tämän arvokkaan ja pyhän miehen silmien edessä. Hän koki salavihkaa kepakolla hännänjuureen tökkien estää sen nousua. Nöyrin mielin alkoi hän nyt puhua uskon asioista, heräämisestä, synnintuntoon tulemisesta ja muusta. Hän puhui:
»Se on syntinen ihmisluonto semmoinen, jotta se ei hellävaraisesta herättämisestä herää…»
Mutta Sakarikin jo ilmoitti, aivan kehasi:
»Mutta herää se kovakin, kun oikein kolisuttaa.»
Sen myönsi Pykäläinenkin. Arvokkaana, tyynenä ja vaatimattomana pysyttelihe hän, vaikka siinä olikin niin arka ja täpärä tehtävä ohella.
»Sillä heräsin sitä minäkin, kun oikein kova kolina kävi», selitti Sakari. Ruuna tekeytyi ihan ulkokullatuksi, johtaakseen Pykäläisen varomattomaksi. Pykäläinen huomasi toki sen viekkauden ja piti puolestaan yhä tarkemmin silmällä. Sakari jatkoi heräämisensä kuvaamista, ilmoitti:
»En ollut aluksi uskoa siinä mitään olevan, mutta kun sitte alkoi kuulua kolinaa ja koputusta, joka puolelta, niin… Silloin minä jo hoksasin, mikä kamala paikka se on se maallinen liika viisaus.»
»Prtut … prtut!» hätäytyi Pykäläinen, sillä täpärällä piti jo, että ruuna ei häväissyt.
»Jaa liika viisaus?»
Niin oli jouduttu Sakarin sydämen asiaan, viisauteen. Sakari johtui todistamaan itsestänsä, myönsi, että pieni hän on Pöndiseen verraten, mutta lisäsi samalla varmasti:
»Mutta kolistamisessa ja kolkuttamisessa minä en falskaa!»
Täytyi se uskoa. Viisaudesta kun oli taas johduttu puhumaan, niin
Pykäläinen siitä selitteli:
»Niitä ajallisen viisauden valmistuslaitoksia, koulujahan niitä tässäkin kunnassa on Herran avulla saatu kuntoon, niin että maallisesta viisaudesta ei ala enää olla puutetta.»
Ja yhtä vakavana hän lisäsi:
»Ja nyt sitte saatiin tämä ajanvaatima, uusi hullujenhuone.»
Mutta silloin ruuna siinä juostessa nosti uhallakin häntänsä, ja ilkeyksissään vielä niin pystyyn kuin voi ja näytti sitte muutenkin, että kyllä hän sittekin vuosituhansien käytännön kautta lain pyhyyden saavuttaneista hännän-nosto-oikeuksistaan kiinni pitää, olkoonpa kyydittävä vaikka itse siveysopin professori ja arkkipiispa, ja kyytimiehenä vaikka siveysseura Sininauhan kunniajäsen.
Häpeällistä! Eikä Pykäläinen käsittänyt, miksi häntä tämä tapaus nyt niin hävetti. Kristityn nöyryydellä hillitsi hän toki vihastumisensa, Sakarin vuoksi.
Mutta kotona, kun Sakari ei ollut näkemässä, ei hän voinut olla purkamatta katkeruuttaan taistelussa voittaneelle ruunalle, joka oli Sakarin nähden hänet niin häväissyt. Ja niinpä hän, ruunaa laitumelle laskiessaan, lyödä hosasi sitä suitsilla ja ärähti ynseänä, katkerana:
»Hylky!»
Mutta katkeroitunut oli ruunakin ja niinpä se, pois loikahtaen, vastasi ylenkatseellisesti rumalla, ilkeällä halveksumis-äänellä, jonka olisi kuurokin ihan tajuisasti kuullut, viuhautti samalla kuin vihaisesti häntäänsä, ja lekauttaen takapuoltaan äkeästi, kuin potkaistakseen, loikki pari kolme harppausta ja alkoi ahnaasti nyhtää ruohoa nurmikosta suuhunsa.
* * * * *
Ja hyvin ne heränneet mielistyivätkin Sakarin saarnaan. Oli ihana ilta. Pihamaa oli kuin rauhan yrttitarha. Karja söi läheisellä laitumella rauhallisena ja keskellä lehmikarjaa makasi iso härkä. Se oli suuttunut erääseen lehmään ja makasi siinä uhallakin, silmät vihasta muljollansa.
Ja Sakari saarnasi:
»Jos tuossa aitassa makaa yksi suruton vaimo, niin se ei herää, jos ei joku tule ja koputa.»
Sen käsittivät kaikki. Eivät ne papit puhukaan noin helppotajuisesti, että oppimatonkin ymmärtäisi. Saarnaaja jatkoi:
»Mutta kun minä tulen ja koputan oveen, niin se herää.»
Talon koira laskeutui rauhallisena makuullensa keskelle pihaa. Sakari jatkoi, saarnasi:
»Ja jos ei ensi koputuksella herää, niin minä koputan uudestaan.»
Haivenisen leski aivasti. Se, jota hän silloin ajatteli, oli siis toteutuva. Sakari julisti:
»Ja jos ei silläkään koputuksella vielä herää, niin minä koputan niin usein, jotta herää!»
Niin. Niinhän se on. Emme me syntiset herää vähästä. Eivät meitä saa hereille laiskat papit, jotka vain ohimennen, viran puolesta, koputtavat. Sitä mietiksi saarnan johdosta tämä ihmislintusten viaton joukko. Eikä täällä nyt näkynyt koko synnistä ja ynseydestä muuta merkkiä kuin tuo laitumella paatuneena nukkua muljottava härkä. Se piti vihaisena silmällä sitä lehmää, johon se oli suuttunut.
Voimallinen saarna jatkui:
»Jos se vaimo ei koputtamisella herää, niin minä alan kolkuttaa.»
Aivan niin: Yhä voimakkaammin alan saarnata. Helppohan tämä on käsittää, tämän saarnaajan sanoma. Ihan suorastaan se meni sydämeen.
»Minä kolkutan ensin hiljempaa, mutta jos ei se auta, niin minä alan kolkuttaa yhä kovemmin ja kovemmin!»
Niin. Kunpa papitkin tekisivät tehtävänsä niin hartaasti ja tunnollisesti! Sakari julisti yhä voimallisemmin:
»Ja jos ei kolkuttaminenkaan auta, niin minä alan kolisuttaa.»
Niinpä kyllä! Kolme astettahan se pastori Pöndinenkin vierailusaarnassaan oli sanonut olevan ihmisen heräämisessä. Sakari jatkoi:
»Minä kolistan oveen ja seiniin… Jos ei palikalla kolisuttaminen auta, niin minä otan halon ja alan sillä kolisuttaa.»
Ja ihan voimalla ja kuin täynnä henkeä, julisti hän:
»Minä kolistan halolla ovea ja seiniä, niin, että vaimon pitää herätä. Ja jos ei vieläkään herää, niin minä alan huutaa: Vaimo!… Sinä ynseä ja ylpeä vaimo!… Herää, sillä minä olen koko yön kolkuttanut ja kolistanut, ja minä kolisutan vielä toisenkin yön, jos et paikalla herää ja avaa, että ylkä voisi tulla!»
Ja hän jatkoi lujasti, voimallisesti, vakuuttaen: »Ja silloin sen vaimon täytyy herätä. Vaikka hän uhalla kokisi nukkua, ja vaikka hän sitoisi huivilla korvansa, ettei minun kolkutustani ja kolistamistani kuulisi, niin sittekin sen pitää herätä ja silloin hän herää huomaamaan, että … kyllä olisi ollut hänenkin sielulleen parempi, jos Herra olisi hänelle ynseyden ja maallisen viisauden asemesta antanut jotain muuta… Sillä mitä tekee ihminen liialla viisaudella.»
Miten voimallisesti hän sen todisti! Ja yhäkin voimallisemmasti hän julisti:
»Sillä näin on asia: Viisaus on niinkuin ylpiä kukko. Se kiipeää näkyvälle, vaikka lantakasalle, kurottaa kaulansa pitkäksi, lyö kannuksiaan, kotkottaa ja kiekuu ja parkuu, ja pitää ylpeää ääntä itsestänsä. Mutta jos sitä neuvoa kysyäksesi lähestyt, rohkeasti niinkuin David Goljaattia ja jalopeuraa, ja sanot, jotta tule nyt, niinkuin Jaakoppi sylipainiin ja näytä ja ilmoita mitä sinulla on sanomista, kuin niin ylpeää ääntä itsestäsi pidät, niin…»
Hän ihan vannoi:
»Totisesti sanon Teille, että parkuen ja siivet kohollaan se silloin lentää ryöhöttää pakoon sillan alle ja alkaa siellä kuopia rikkoja omien jälkiensä peitoksi.»
Miten selvää! Vertauksilla hän saarnasi. Usko jo iti. Sakari jatkoi:
»Sillä parkukoon ja kiekukoon viisaus, se ylpeä kukko itsestään, vaikka mitä, ei siitä munaa synny. Ainoastaan usko, se nöyrä ja alistuvainen kana voi munan munia ja viinirypäleet ja kymmenykset kasvattaa ja edeskantaa!»
Miten selvää, ihanaa! Iäisyyskaipuu heräsi sieluissa, kuten pesässään kyyhkyläisen poika. Haltioituneena, vuolaasti jatkoi saarnaaja, julisti totuutta:
»Sillä ainoastaan uskoon ja sanaan, silkkaan sanaan ja uskoon juurtunut ja viisaudesta luopunut suomenkansa, löytää taivaan tien, vaan viisas, joka viisauteen luottaa, kulkee aina selkä Siionia ja kompassit tämän maailman rasvaista makkaraa kohti käännettynä. Niin, sillä ei taivaan tiellä äly selvitä, vaan sotkee, sokaisten uskon, ja autuudenasiassa on viisaus tarpeeton, niinkuin russakka rokassa ja tietoviisaus liikaa, niinkuin häävuoteessa kirppu.»
Sydämet järkkyivät. Voimalliset raamatulliset vertaukset masensivat ylpeän mielen. Vaimot nyökyttivät. Joku jo itkikin. Kuin Siionin esikartanoilla istui tämä saarnan tehoama väki. Voimallisesti jatkoi saarnaaja:
»Totisesti! Ja niinpä onkin suomenkansan viisaus niinkuin mukurakivi ja niinkuin kivimukura: kieriessään se kyllä kolisee ja korkiaa ääntä pitää, mutta jos siitä yrität älyä palaksesi puraista ja ajatusta ja ymmärrystä itsellesi haukata, niin hampaasi vain suotta poikki paukahtavat, ja niin on sinun viisautesi, oi suomenkansa, maailman markkinoilla ainoastaan mukuroiva kivi ja kivenä koliseva mukura, jota pilkaten pois potkitaan ja siksi: Elä päästä, oi suomenkansa, viisauttasi turulle, eläkä risaista lastasi kuninkaan häähuoneeseen, sillä ne ovat kauhistus. Totisesti!
Totisesti, sillä samaa on sarvi härän ja viisaus suomenkansan päässä: ei siitä pää ymmärrystä imaise, vaan usko on se ainoa, jolla suomenkansa osaa oikeassa älytyössä ajaa, se ainoa, joka voi suomenkansan oikealle ovelle viedä ja tiedon tuikkeeseen kantaa, niinkuin aasi isäntänsä ja ikeenalainen aasi sen, joka sen selässä ajaa, sillä raamatut ja pyhäin esimerkit todistavat, että ainoastaan aasin selässä on ajajalle valtaistuin varma, tie palmuilla lehvitetty ja ylettyvillä Herran apu, eli se, joka meidän kuormamme kantaa.»
Ihanaa! Raamatullista! Kuulijat sulivat, altistuivat. Voimakkaasti jatkoi saarnaaja, kehoittaen:
»Pidä siis, oi suomenkansa, vaari kernaimmin vatsastasi, kuin viisaudestasi, niin et polullasi uuvu, etkä taivaan tiellä eksy ja väsy, jos sinulla vain on sana ja usko, luja usko, se ainoa oikea leiviskä, jonka Herra sinulle, oi uskonkansa, on armossa antanut. Aamen!
Aamen, sillä vieläkin olkoon todistettu, että ei synnillistä viisautta, eikä tärveleväistä ja koille kelpaavaa rikkautta, vaan ainoastaan uskon ja tuhat järvellistä vettä, silkkaa vettä on Herra suomenkansalle antanut, että sillä olisi tavaraa millä pärjätä ja tosirikkautta, millä maailmalle kerskata. Ja jos sinulla siis, oi vesirikas ja uskon-äveriäs, suomenkansa se usko ja vesi on, niin sinä sen uskon avulla elät ja kuljet, niinkuin Pietari vetten päällä ja vuotavan päällä sinä laulat ja leiletät, etkä, syntisten tavoin, pettävän viisauden varaan, huonettasi ja hökkeliäsi rakenna.»
Onnelliset, särkyneet kuulijat! Kuin raamatun maiden kukkaset, nämä vertaukset heille tuoksuivat. Voimallinen saarna jatkui:
»Hoida siis visusti sitä vesileiviskääsi ja kunnialla sitä uskonkiloasi, oi suomenkansa, sinä saarna- ja sanalahjan saanut Herran vesimäen kansa ja Hänen viinamäkensä hiljainen ja ahkera ahertaja Suomen synkeissä Siioninkorvissa ja moni-iloisissa Kaanaan kaupungeissasi. Sillä, jos sinä uskot ja synkissä Siioninkorvissasi jos sinä edelleenkin uskollisesti, niinkuin uskonmyyriäinen, hiljaisuudessa ja salaisuudessa ja viisauden hyljäten veden kanssa ja tykönä aineinesi olet ja aherrat, niin kuten Kaanaan häissä muuttuu vesi viinaksi ja niin raamatut täytetään, ja sinun pimeiden korpiesi kivimäet, ne Herran vesimäet, kutsutaan sinun toimestasi viinamäiksi. Ja niin uurastat sinä Herran molemmissa mäissä, oi sinä Herran uskollinen vesimäkeläinen, ynnä Hänen ahkera viinamäkeläisensä myös, sinä outo isoälyisten seurassa, siinä Sodomassa, ja muukalainen ja ventovieras viisasten parissa ja Gomorrassa, kussa viisaat viisautensa uskaltavat ja isoviisaat ylenkatsovat sinua, sinun ymmärryksesi tähden. Älä pelkää!
Älä pelkää, oi suomenkansa, sinä tässä pahasta ja kavalasta viisaudestansa ylpiässä maailmassa tosin orpo ja yksinäinen, mutta kaksinainen uskonteoissasi ja moninainen uskontaidossasi, sillä sinä annat verorahoistasi ja kapeistasi, sekä keisarille, että Jumalalle, kuten Herra sanassaan säätää. Sinä halkaiset sanasi: annat siitä Herralle mämmit ja imelät ja lähimmäisellesi pippurit ja muut paremmat, sillä sinulla on usko. Sinä puhdistat huoneesi: päästät savun ulos saunastasi, syljen suustasi ja karkiat kirosanat kieleltäsi, ynnä varjelet huulesi kuurnittavista kirpuista ja sanasi sontiaisista ja niin pitää sinun sitti-sontiaisesi autuuden asian tähden ainoastaan lantiaisiksi kutsuttaman, sillä sinulla on se puhdistava ja seulova usko, se salaisuudet aukova usko, joka ilmoittaa, että huokiampi on sinun, oi suomenkansa, lantiaisella, kuin sontiaisella taivaaseen lentää, sillä ainoastaan sanassa, oikiassa sanassa, ja sanan lajissa on sinulle autuus ja uskossa elämä, ja niin olet sinä sanavainiolla voimallinen ja uskossa niinkuin äkäinen karhu. Hallelujaa!
Hallelujaa, sinä sanasta äveriäs, sinä oikiasta upporikas, jolla on paljon sana-avua. Sillä ehkä sinä tämän maailman rikkailta ja muukalaisilta rahaa lainata tarvitset, ynnä myös nöyränä lainaat sitä, niin et sinä, oi sanarikas suomenkansa, lainasanaa tarvitse ja sanalaina ja kaikkinainen lainasana on sinulle kauhistus, sillä et sinä niissäkään kommelluksissasi sanavelkaan lähimmäisellesikään jäädä tahdo, etkä velkasanalla autuutta ansaita halua. — Ja niin ei sinua vihollisesi tuomiopäivänä sanavelasta torniin heittää voi. Älä siis pelkää!
Älä huokaa, sillä ei raharikas ja se, joka sinulle syntistä mammonaa lainaa, pääse rahoinensa neulansilmän läpi taivaan iloon, vaan kamelit sinne hänen edellänsä portista käyvät ja kuormakamelit silmän läpi jonottavat, koska heidän herransa ja ne, jotka heidän selässänsä ajavat, eivät itse tahdo sinne rikkaudessansa ja viisaudessansa sisälle mennä. Ja niin pääset sinäkin sinne, oi suomenkansa, sillä sinulla ei ole rikkautta, eikä esteenä olevaa viisautta, vaan ainoastaan sana ja se kaikkiläpäisevä usko. Seelaa!
Seelaa, sillä niinkuin profeetta Joonas, sinä puet yllesi profeetan hameen ja sanalla Niiniven parannat ja saarnasanalla ja pyhällä silkkasanalla sen suuren Beliaalin kaupungin pelastat — sillä sinä jaat armeliaasti sanaa Niinivessä ja sana-apua Beliaalin kaupungissa, että puutos poistuisi, almun isoajat Beliaalissa ravittaisiin ja ne sanamaitoa janoavat pienet lapset Niinivessä sillä oikialla ja hedelmällisellä äidinmaidolla, sillä sanavaimon maidolla imetettäisiin. — Sinä istut niinkuin mehiläisemo kammiossasi ja lähetät siivekkäät sanasi ja isot sanaparvesi kuin kuhnurimehiläiset vainioille, että ne siellä kipeät terveeksi laulaisivat ja uppiniskaiset nöyriksi pistäisivät ja rokon panisit ja seerumin ja parantavan seeruminvoiteen pistäisivät ja meden imisivät ja niin palaisivat kuten tohtorit työstä ja kammiossasi kapat ja nelikot täyttäisivät, ettäs myös sinä, oi ihanainen mehiläisemo, hunajasta leveäksi lihoisit ja kammiossasi uutta sanaa munisit ja kuhnurisanaa kansan hyväksi synnyttäisit, että vainiot täytettäisiin mehiläissanalla, niin että pistin nousisi ja peitsi välkkyisi ja tutkain uhkaisi, jos maassa synti päätä kohottaisi ja köyhyys niskaa nostaisi ja yrmeys nurkan takaa kurkistaisi. Ja niin on sinulla, oi suomenkansa, maassa rauha ja hyvä olo, sillä sinulla on hedelmälliset sanaemot saarnaajina, niin että sanan ei pidä loppuman, eikä valaan profeettaasi sanoinensa nielemän ja sillä vatsaansa löylättämään ja niin sinua sanatta heittämään. Hallelujaa!
Halleluja, sillä ei sinulta, oi suomenkansa, enää mitään puutu, sillä sinulla on Siioniin vaeltaessasi sanaa, sitä ainoaa oikeaa ravintoa, josta ei vatsa kipeäksi turvu, sitä oikeaa iäisyyden matkaevästä, joka ei eväskontissa paina ja niin kulkijaa raskauta. Ja niin ei Beliaalin kaupunki huku ja sinun maakylissäsi kukoistaa iso ja turpia usko. Sinä painat sen uskon avulla hatun syvemmälle päähäsi, väännät vainiollasi, rynnistät sanatyössä ja mullistat kuin myyrä pelloillasi ja alistut ja nöyrryt ja kannat kymmenykset, etkä napise, et mutkittele ja möräjä. Aamen!
Aamen, te rakkaat sanankuulijat, te ruusut Suomen Siionissa ja tulpaanit Herran viinimäessä, sillä ainoastaan teille pitää tämä pyhä kolistealaisuuden oppi saarnattaman ja uskonsuunta ilmoitettaman. Sillä minä olen se hapatus, joka taikinaan pantu on, ja niin pitää suomenkansan taikinan käymän ja paisuman, ja sen sanataikinan pitää aina hapan ja tiinun-täyteinen oleman, niin että happamatonta ja laihaa sanaa ei pidä suomenkansan lähimmäisellensä koskaan sanoman — ja uskon pitää pullistuman ja niin on kolistealaisten joukko yhä lisääntyvä, niin että kolistealaisseurakunta on Suomessa se suurin ja ainoa oleva ja pytyt ja astiat täynnä on se ylkää odottava minun nimeeni.
Minun, sillä niinkuin profeetta Joonas, minä lähdin minun huoneestani, mennäkseni siihen suureen Beliaalin kaupunkiin, jonkas sinä, suomenkansa, itsellesi rakensit, niin että koska viisaus, se kauhia synnin isä Beliaalissa, niinkuin ylpiä ori tallissa uskoa ja sanaa vastaan karkaa, niin minä uskonseipäällä ja sanakangella sen ylpeyden alas lyön ja niin viisauden maahan jaotan ja kangilla sille kuria kolistan, niin että uskon pitää Beliaalissa alati rauhassa, niinkuin kana orrella istuman ja sanan, sen oikian ja silkan sanan pitää siellä, niinkuin rauhoitetun kurjen pää korkialla kävelemän, ja pelvotta riemuääntä riuuttaman, eikä siitä viisauden ylpiästä orhista pidä niille koskaan pelkoa oleman, koska minä sille Beliaalissa kuria sanakangella kolistan. Elä siis, oi suomenkansa, minun turvissani Beliaalin kaupungissasi enää sinun uskossasi epäile, eläkä hoiperra ja horju!
Elä horju, vaan istu turpeana, sillä minun turvissani pitää sinun voimallisen leukaluusi, oi suomenkansa, Beliaalissa aina viheriöimän, niinkuin sanassa sanottu on, ja sanarypäleitä pitää sen kantaman ja niinkuin kannel pitää sen iäti heläämän, että Herran kunnia ja viisaus sinussa ilmoitettaisiin. Ja niin ei sinun pidä enää sitä hauen isohampaista leukaluuta harpuksesi ja symboolisoittimeksesi tarvitseman, koskas omasi otit ja Herran kunniaksi kielen, ynnä tiukan kielen istutit siihen, että sinäkin raamattuja täyttäisit, etkä enää toiste erehdyksessä mykän vesihauen äänettömällä leukaluulla itseäsi Herralle ilmoittaisi. Elä siis epäile, sillä jos kivet vaikenevat niin luun pitää kuitenkin laulaman!
Elä epäile ja päly, oi suomenkansa, sillä jos sinä muukalaisten Jerusalemin kaupungeissa, siellä viisasten parissa, pieni olet, niin omassa Beliaalin kaupungissasi ei ole kukaan suurempi sinua, ja muukalaistenkin maassa olet sinä uskossa muita turpiampi. Aamen!
Aamen te kolistetut, te sanalla hereille kolistetut! Se uskon luja ja alati pitävä perussana: aamen!»
Ihanaa. Sydämet sulivat. Tämä voimallinen kolistealaisuskon perussaarna masensi ja mursi kivikovatkin.
Mutta Haivenisen leski pyysi Sakaria iltasella luoksensa, lohduttamaan häntä hiljaisuudessa. Sakari suostui. Siinä lohdutusta kuunnellessansa alkoi leski puhua muustakin. Taitavasti hän puhui ja aivan odottamattoman pian hän onnistui.
Sillä vielä samana iltana kihlasi Sakari Kolistaja siinä kahdenkeskisessä hiljaisuudessa tämän toissilmän lesken morsiameksensa. Muutkin kuulijat olivat saaneet herätyksen ja niin alkoi Sakarin lähetystyö kantaa sadankertaista hedelmää.
* * * * *
Yleensä oli kaikkiin, jopa suruttomiinkin vaikuttanut syvästi Sakarin hurskas käytös solvaajaansa ja vihollistansa, Jussi Punnittua kohtaan. Ei siis ihme, että kääntyneiden joukko oli suuri ja yhä kasvoi. Koko seurakunnan halki alkoi vyöryä voimakas herätyksen henki ja nekin, jotka vielä pysyivät suruttomina antoivat tunnustuksensa Sakarin hurskaalle mielenlaadulle ja nuhteettomalle vaellukselle.
Ja uskovaiset puolestaan tahtoivat palkita Sakaria. Heille tuli kunnia-asiaksi saada nyt Jussi Punnittu valtiopäiville. Hiljaisuudessa, mutta sitä toimeliaammin valmistivat he sitä asiaa, Punnitun itsensä asiasta vielä mitään tietämättäkään.
Sillä hänetkin tahdottiin yllättää. Yhtäkkiä oli hänellekin osotettava Sakarin hurskaus, anteeksiantavaisuus ja muu. Suruttomien piti saada nähdä mikä voima piilee heräämisessä ja sen hedelmässä, uskossa.
Mutta muita innokkaammin puuhasi Sakarinsa vuoksi, Punnitun ehdokkuuden puolesta, hänen kihlattu morsiamensa, Haivenisen leski. Se oli jo jotenkin saanut vihiä siitä, että vallesmanni ja tuomari puuhaa Jussi Punnitusta lautamiestä. Se oli suuri apu.
»Jos kerran herrat miehestä lautamiestä puuhaavat, niin ei sen viisaudessa silloin ole epäilykselle tilaa», arvelivat useat. Mutta Sakari, tuo siinäkin asiassa, oli ennen herroja huomannut Jussi Punnitun viisauden.
Ja niin levisi Sakarin maine ja alkoi myös nousta Jussi Punnitun arvo. Harvoin häntä nyt enää Tuhmaksi Jussiksi sanottiinkaan, sillä hänet oli nyt jo punnittu kokonaan toisella puntarilla.
* * * * *
Mutta aivan toisin sotkeutuivat asiat Pöndisen pappilassa. Iida oli, Tuomaan petoksesta loukkautuneena, eronnut talosta kesken vuoden. Ei hän halunnut asua samassa kylässäkään mokoman miehen kanssa. Ynseänä hän sille jäähyväiseksi halveksui:
»Kylmene vain!… Vaikka jääpuikoksi jäädy koko mies, sillä kyllä niitä nyt tuommoisia housunkannattimia saadaan, vaikka viisi joka varpaalle.»
Ja nyt palveli hän henkikirjurin perheessä ja oli jo ehtinyt kihlautua sen rengin kanssa. Pöndisen suosituksesta oli hänen sijaansa noudettu palvelustyttö, Hertta, vieraalta paikkakunnalta ja siitä sukeutui nyt pastorille uusi pieni ikävyys.
Tosin ainoastaan pieni. Mutta sitä kiusallisempi: Tuomas oli, näet, nyt saanut kuulla Sakarista toisen väärän jutun, sen, että Sakari ei olekaan kuollut, vaan on vain matkustanut asioille jonnekin ja palaa pian.
Hänen leskensä kanssa naimisiin meno oli siis nyt mahdotonta.
Ja niinpä tuntui Tuomaasta, että hän on vapaa yrittämään lämmetä Hertalle, ja hän oli alkanut lämmetä, eikä Hertallakaan tietysti ollut mitään pappilan renkiä vastaan.
Ja nyt osui eräänä yönä pastori Pöndinen, tuossa yhden ja kahden välillä yöllä, tulemaan keittiöön, jossa Hertta silloin yksin nukkui. Hän näet tuli pyytämään vettä, tavallista, maallista juomavettä ja virvoitusta…
Ja silloin tapasi hän kauhukseen Tuomaan Hertan luota. Jos siveä lukija ei, kuten Eeva silloin, asiantuntemuksensa vuoksi fiikunalehteä tarvitessaan, olisi jo punastumiskykyinen ja -haluinen, niin sanoisin suoraan, niinkuin asia on: että tapasi vierestä. Pastori tietysti kauhistui moista ja nuhteli Tuomasta, tosin hiljaa, ettei ruustinna meluun heräisi.
Mutta Tuomas, tietysti hieman mustasukkaisena, paadutti kaikki kohtansa. Kun, näet, Pöndinen häntä hieman uhkaili jollain rangaistuksella, keksi hän hyvin ilkeän ja häijyn ja kavalan keinon, ryyppäsi rauhallisesti vettä korvosta ja uhkasi tyynesti vastaan:
»Ka samapa tuo! Mutta minä puolestani levitän silloin tiedon siitä, jotta pastori hiipi kello kahden jälkeen yöllä alusvaatteisillaan Hertan luo kyökkiin.»
Ihan Pöndisen silmät suurenivat.
»Kuinka Tuomas semmoista uskaltaa!… Vaikka itse oli kyökissä!» yritti hän kuin neuvottomana, mutta Tuomas vain sylkäisi, ja ikäänkuin suuriin renkimiehen etuoikeuksiinsa tässä siveellisyys-asiassa vedoten, arveli ruumiillisesti veltosti, mutta henkisesti varmasti:
»Jaa … mutta se on toista renkimies ja toista pappi…»
Ja tästä se nyt heitti uuden harmin Pöndiselle. Alati vaivasi häntä se pelko, että Tuomas ilkeyksissään, tai ymmärtämättömyydessään, todellakin selittää ihmisille niinpäin hänen harkitsemattomat öitsimisensä. Sen ikävän viisaus-asian lisäksi siinä olisi silloin, näin vaalien edellä, kiusaa korvia myöten, ja hän ei enää lopulta jaksanut joskus käsittää koko tätä asemansa suurta tukaluutta ja vaivaa.
* * * * *
Oli kulunut aikaa jo tovi edellisestä. Toiset vaalisaarnaajat kuuluivat jo käyneen seurakunnan vaikutusvaltaisia uskovaisia tervehtimässä. Pastori Pöndinen, jonka toiveita tämä äskeinen Tuomaan kavala uhkaus erityisesti himmensi, oli jo ihan kuin epätoivoinen.
Mutta sittekin hän koki, eli jo puuhasi. Hän valmisti vaalisaarnansa ja sen avulla hän toivoi pelastuvansa tästä pulastansakin.
Hän oli, näet, sen aiheeksi ottanut sydämensä asian, uskon. Hän selitti siinä vakuuttavasti, että ihmistäkin voidaan tutkia ja tuntea ainoastaan uskon avulla, ja sitä samaa hän oli suullisesti jo seurakuntalaisille teroittanut.
Ja nyt hän taas valmisti ja tarkasti samaista saarnaansa. Hän luki siitä:
»Oi ihminen! Silmä ja korva pettää, mutta usko ei koskaan väärin todista.»
Ja sitte seurasi pitkä selitys siitä, miten ihminen usein tuomitsee lähimäistänsä pahojen juorujen mukaan. Niiden mukaan hän pitää lähimäistänsä esimerkiksi tyhmänä, ilkeänä, ahneena, jopa haureuden harjoittajanakin.
»Mutta» — jatkui saarna — »mutta, jos me katsahdamme ihmiseen uskon avulla, niin me löydämme hänestä ihan toisenlaisen sydämen ja aikomukset ja avut.»
Hän mietiksi, jatkoi:
»Moni, jota ihmiset parjaavat, sanokaamme tyhmäksi, osottautuukin Herran edessä viisaaksi, jos meillä vain on oikean kristityn usko, joka ei epäile.»
Se kohta oli hänestä erittäin onnistunut.
Edelleen:
»Ja monen viattomimmille askelille ja kirkkaille ja selkeille poluille, siroittaa kavala ja paha kieli sameata hietaa, mutta jos meillä on oikea usko, niin me näemme hiedan alta oikean polun, joka vain sillä epäselvällä hiekalla sameoitettu oli.»
Sitä kohtaa hän hieman epäili. Se ei tuntunut, aivan selvältä. Mikä hänessä liekin samentanut. Aivan hän mietiksi ja raapasipa jo korvallistansakin. Hänellä ei ollut mitään takeita renki Tuomaan hyvästä tahdosta, vaikka kyllä hän oli sitä koettanut nyt kohdella ihan totisella rakkaudella. Hän pysähtyi, istui, mietiksi. Se samean hiekan kylväminen selkeille ja kirkkaille poluille tuntui taaskin hyvin kiusalliselta asialta. Aivanpa valtasi mielen jo epätoivo.
* * * * *
Oli jo iltamyöhä. Ruustinna oli sanonut hyvää yötä suuteloilla.
Mutta yhä valvoi ja mietiksi pastori Pöndinen asiaa. Hämärältä näytti nyt tämän seurakunnan saanti. Ei siis ihme, että hän siinä, mielen masennuksissa ollessa, johtui ajattelemaan toista työmaata Herran vainiolla.
Ja niin johtui taaskin mieleen tunnettu Iso-Tulos-niminen seurakunta, josta hän oli jo ylioppilasaikoinaan uneksinut, jopa rukoillut Herraa sen puolesta. Kirkollisessa matrikkelissa, tuossa ainoassa Suomen Siionissa kirjoitetussa raamatussa, tuossa suloisessa ja lohdullisessa lupauksien- ja armonkirjassa, oli sen papintulot kainosti merkitty ainoastaan 26.745 markaksi 69 penniksi, vaikka ne todellisuudessa nousivat yli kolmenkymmenen kuuden tuhannen.
Mutta ikävä vain, että sen rovasti vielä eli. Onneksi oli se toki jo 78-vuotias ja sen isäkin oli kuollut jokseenkin siinä iässä. Lisäksi oli seurakunta n.s. keisarinpitäjässä. Ollapa vain tarpeen tullen senaatissa joku hyvä setä, tai vaikka tutun tuttu!
Niissä surullisissa mietteissä keinuellessansa hän — miten liekin osunut — tuli muistaneeksi Sakarin lähetyspitäjän vallesmanni Kaksinaisen. Sen setähän on senaatissa, eno piispana. Hän tiesi senkin, että vallesmanni Kaksinainen haluaa päästä valtiopäiville ja sitä tietä senaattiin. Senaattori-setänsä kautta voisi se paljon vaikuttaa, ja kuka tietää, mitä tietä Herra meille milloinkin avun lähettää.
Omituista! Sillä siinä surussa ja murheessa, heräsi hänessä näet halu auttaa vallesmannia sen vaaliasiassa, auttaa kuten lähimäistä. Olihan kirkollakin yleensä hyötyä siitä, että sillä oli kiitollisuuden velkaan joutuneita käytettävänään.
Ja niinpä kirjoittikin hän nyt oitis Sakarin morsiamelle, Eulaliinalle, pyysi sen etsimään Sakarin ja käskemään sen puuhaamaan vallesmannin asian hyväksi.
»Erittäin huomauta», kirjoitti hän: »että lähetyspappi Sakari Kolistajan on uskovaisille teroitettava, että vallesmannin valitseminen on tähdellistä ja tarpeellista kirkon edun, uskon ja kaikkinaisten siihen liittyvien katsomisien ja asioiden vuoksi, jotka kaikki on Herra niin oleviksi määrännyt.»
Ja vallesmannille itselleen hän kirjoitti:
»Tietäen sinun suopeaksi hengen-asialle ja toivossa, että niitä asioita tulisit valtiopäivillä edesauttamaan, olen käskenyt lähetyspappini, Sakari Antinpoika Kolistajan, tehdä kaikkensa sinun vaaliasiasi hyväksi. Sillä vaikka meidän kalliomme onkin Herrassa, emme me silti kuitenkaan saa unohtaa toistemme keskinäistä auttamista ja hyvistä töistä kiitollisessa muistossa pitämistä, vaan tulee meidän muistaa, että vastavuoroinen palvelus, ollen sopivin palvelusmuoto, on meille täällä ajassa tarpeellinen ijankaikkisuutta varten.
Armo ja rauha olkoon sinulle, rakas ristiveli!
Sinulle alati vilpitön Herrassa,
Johan Ruudolf Pöntinen.»
Oli jo yö. Hän riisuutui. Ruustinna oli antanut hänelle hiljaa varata lihavan rovasti vainajan alushousut. Hän pukeutui niihin, mitteli niiden kohtuutonta väljyyttä.
Mutta viis väljyydestä! Pääasia, että ne olivat lujat. Hän, joka on kerran armossaan housut lainannut, lainannee myös aikanansa niiden mukaisen lihavuudenkin.
* * * * *
Vallesmanni Kaksinaisen talossa oli väki kuin sairasta. Karoliina oli ärtynyt naimisasiastaan, kun Kakkilainen tuntui tyyten kylmenneen. Ei ihme, että hän ärtyi, kun herrasväkikin vielä juonitteli. Kiihkeästi viskoi hän vihojansa etupäässä Puddeen.
Pudde parka! Sillä itse vallesmannikin nyt aina tarttui maailmaan Pudden karvaturkin välityksellä. Ei se Pudde toki siitä niin kovin suuria välittänyt, sillä se katseli tätä viisasten maailmaa, sen iloja ja suruja iloisen veijarin kannalta. Sen maailmankatsomus oli viime vuotisen luettelon ja myyntilistan mukaan maailmankatsomusta n:o 1374 — suomalaista keksintöä muutoin kuten yleensä kaikki maailmankatsomukset, tuohivirsut ja savusaunat, — ja huolettomana kävi se kylällä rakastajattariansa tervehtimässä. Ihmiset sanoivat sitä kirkkorauhan häiritsijäksi, mutta kumminkin on Pudden kunniaksi mainittava, että se, nähtyänsä suntion sauvan, tunnusti, kuten me muutkin kristityt, kirkkolain pyhyyden viisaan olennon kaikella alttiudella.
Se siitä. Mutta kuten pastori Pöndinen, siellä seurakunnassaan, koki pelastaa viisauttansa, niin koki sitä pelastaa vallesmanni Kaksinainen täällä. Vaistomaisesti hän tajusi, että elämässä riippuu menestys viisaan maineesta enemmän kuin itsestään viisaudesta, ja siitä tuska, varsinkin näin vaalien edellä.
Ja samalla hän varustautui kukistamaan Sakaria, sen vaikutusvaltaa: Hän koki saada papistoa nousemaan mokoman maallikkosaarnaajan villitystä vastaan. Ja rovasti olikin taipuvainen, sillä hän oli kuullut, että Sakarin aikaansaama herätys oli ollut ihan tavallista voimallisempi. Papiston asemaa se moinen voi uhata. Väärän harhaopin levittämisestä kehoitti vallesmanni panemaan miehen syytteeseen.
Ja niinpä hän nytkin puheli siitä rovastille, kuivalle ukolle.
»Niin, veli rovasti», hän siinä maallikkosaarnaajia soimasi ja selitti:
»Ne hylyt ovat ainoastaan seurakunnan turmio!»
Koirat rähisivät kartanolla. Pudde näkyi järjestävän niiden kesken isoa tappelua.
»Tuota koiran pirua», äsähti vallesmanni tuskastuneena välillä. Rouva riensi sulkemaan akkunan.
»Jaa, veli nimismies», mieltyi rovasti asiaan, sillä hän yleensä halusi hoitaa laumaansa yksin, mutta ei ollut tähän asti harhaoppisia ja villitsijöitä ahdistellut, koska oli pelännyt kaikkien, varsinkin sivistyneiden, nousevan häntä moisesta suvaitsemattomuudesta tuomitsemaan. Aivan häntä siis oudostutti, kun vallesmanni häntä päinvastoin kehoitti. Ukko aivan ilostui asiansa puolesta.
Ja vallesmanni koki johtaa ukkoa Sakaria vastaan asiaan puuttumaan, selitti jo kirkkolakiakin. Voitiin se Sakari vetää oikeuteen harhaopin levittämisestä.
»Puuro siitä syntyy uskosta, eikä autuutta, jos siinä kaikenlaiset hierimet hämmentävät», inhoili vallesmanni kyläsaarnaajia.
»Jaa!… Jaa!» mietiksi kuiva rovasti sisällisesti ihastuneena, lupasi harkita ja tutkia asiaa ja jos löytää Sakarin opista harhauskoa, niin väärän opin levittämisestä antaa tuomiokapitulille ilmi. Alttiisti lupasi nimismieskin tehdä tehtävänsä yleisenä syyttäjänä, jahka vaan tuomiokapituli Sakarin syytteeseen panee.
Niin hän iloitsi ja odotti uuden tuomarin tuloa, että voisi Punnitusta tehdä lautamiehen.
Sillä hän ei vieläkään ollut saanut sitä Pöndisen kirjettä, jossa tämä ilmoitti käskeneensä Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi, eikä hän liioin tiennyt, että Punnittu on hänen vaarallisin kilpailijansa: uskovaisten ehdokas valtiopäivämiesvaaleissa.
KAHDESTOISTA SANAKOLINA
Surullista, ihan piinallista, hermostunutta ja ärtyisää oli yhäkin elämä vallesmannin talossa.
Sillä nytkin olisi pitänyt lähteä tohtorin herrasväen luo ompeluseuraan, mutta rouvasta tuntui, että aivanhan hän siellä ihmisten katseista paistuisi. Kernaammin sitä nyt toki olisi vaikka lurjuksen kuin tuhman, jopa hullun miehen rouvana.
Ja nyt yhä vain uusia huolia. Tänään oli rouva saanut kirjeen senaattori-sukulaisen rouvalta ja omalta sukulaiseltaan paroonitar Vuorikiveltä. Ne onnittelivat jo valtiopäivämiestoimen ja ruununvoudin-ja senaattorinviran johdosta ja lupasivat pian tulla suullisesti onnittelemaan. Mihin sitä katsookaan, kun ne nyt tulevat ja koko häpeä paljastuu! Rouva hermostui.
Niin oltiin, istuttiin. Rouva ompeli surullisena. Vallesmanni oli jo nukkunut päivällisunensa ja yritteli lukea sanomalehteä. Pudde, hylky, maata relletti, miltei keskilattialla ihan selällään, pystyyn nostetut etukäpälät polvista riipuksiin koukistettuina, vatsa rehellään, tout exposè, ja takakäpälät niin rumasti ja säädyttömästi hajallaan, että se voidaan tässä kuvatakaan ainoastaan punastumishaluisten tarpeeksi, hyödyksi ja huviksi. Se olikin tehnyt kylällä jonkun kolttosen ja nautti nyt onnellisena siitä, että oli päässyt näin hyvään turvaan. Rouva ompeli. Vaiettiin.
Ja silloin toi Kaisa-Liisa kahvin. Poistuessaan huomasi hän Pudden säädyttömyyden.
»Pty-hui!» sylkäsi hän silloin inhosta, häveliäänä, ja ovesta ulos päästyänsä mutisi vihastuneena:
»Eivät senvertaa jotta … koiran opettaisivat ihmisiksi olemaan.»
Mutta herrasväkeä painosti. Rouva ompeli, työhönsä ihan tyyten vaipuneena, surullisena.
»Eilisessä … vai oliko se sunnuntaisissa lehdissä, seisoo, että», tapaili vallesmanni, käänteli sanomalehteä ja jatkoi:
»… Niin… Tässä viime viikon tiistain lehdessä seisoo, jotta Jaalan vallesmanni … minun koulutoverini muuten… Jaalan vallesmanni Knuut Bernhard Pimppoonius on nimitetty … nimitetty», aukoi hän sanomalehteä… »nimitetty sen ja sen kihlakunnan ruununvoudiksi.»
Ja puhuen hän jatkoi:
»Häntä pidettiin toverien kesken yleensä tuhmana… Yhdeksäntenätoista hän oli luokalla kun minä olin neljäntenä.»
Hän vilkaisi rouvaansa. Miten kaunis se, tämä hänen Jenny Sesiiliansa olikin.
»Niin … neljäntenä … neljäntenä olin… Sitte kun niistä vieläkin ensimmäisemmistä oli Hinkka Parola kuollut ja Hugo Rogerus eroitettu juomisen takia, ja neljä muuta muista syistä, mikähän mistäkin… Niin, että niiden poistojen jälkeen, olin sitte jo neljäntenä», toisteli hän siinä pulassa, ja miten liekin, niin aivan kuin sekaantui lisäämään:
»Kolme olisi enää tarvinnut minun edeltä eroittaa, kun jo olisin ollut luokan ensimmäinen.»
Mutta pahaksi onneksi ei ollut kukaan tehnyt niin suurta kolttosta, että olisi eroitettu. Rouva tuntui huokaavan kuin tuskallisesti. Vaiettiin. Taas koki vallesmanni:
»Vai mitä sinä, Jenny Sesiilia?»
Ei vastausta.
Ja silloin taas vallesmanni löysi sen, kelle purkautua. Hän ihan huusi:
»Pudde, sinä veijari!… Niin rivostiko sinä taas…»
Keppiä hän jo tapaili. Mutta onneksi ei Pudden omatunto ollut koskaan puhdas. Se tiesi siis pitää varansa ja niinpä nytkin luikki nopeasti sohvan alle. Äkäisenä puheli ja uhitteli silloin vallesmanni:
»Leikata se hylky pitää antaa, niin parantaa tapansa.»
Ja oitis huusi hän Kaisa-Liisan ja lähetti sen heti noutamaan sitä kosiksijaansa, miessuvun perivihollista, ukko Tiristä, Puddea varten. Ja niin joudumme taaskin hetkiseksi poikkeamaan, puustakatsoen syrjäasiaan, mutta itseasiassa pääjuoneen, tämän viisaudenkirjan päähenkilön aikaansaannoksiin.
Ukko Tirinen, näet, tuli ja ryhtyi heti tuhotyöhönsä. Herkullisella paistipalalla vietteli se Pudden luokseen.
Mutta Pudde oli yleensä epäluuloinen. Tunsi hän myös ukon periaatteet ja ammatin, eikä niitä hyväksynyt. Mutta paistipala oli aivan houkuttelevan herkullinen. Sääli siitä luopua. Hän salli kavalan ukon lähestyä sitä tarjoilemaan ja lopulta sieppasi herkkupalan ukon kädestä, mutta kun ukko samalla tavoitti siepata hänet kiinni, puraisi hän sen säären kerrassaan pahaksi ja sitä kyytiä korjasi luunsa talteen. Ukko kirosi ja uhkasi vallesmannia oikeudenkäynnillä, mutta sopi asian kun vallesmanni suostui maksamaan lääkkeet ja lääkärin palkan ja lisäksi sata markkaa kipurahoja.
Mutta pelastumisensa kunniaksi laittoi Pudde isot pidot. Talosta taloon juosten kokosi se kaikki henttunsa ja kilpailijansa, vei ne tohtorin kartanolle ja järjesti siellä kerrassaan suurenmoisen tappelun, niin valtavan rähäkän, että siihen täytyi lopulla sekaantua, ei ainoastaan tohtorin oman herrasväen, vaan myös ompeluseuraan saapuneiden herrojen. Varsinkin henkikirjoittaja piiskasi silloin armotta koiraansa, joka oli pahasti tappeluun sekaantunut. Se koira olikin Pudden poika. Pudde oli, johtamalla poikansa tappeluun, toimittanut sille isällistä kuritusta ja juosta veijaroi nyt kotiansa kohti, kähvelti matkalla pappilan kellarin akkunasta lääninrovastin huomista tuloa varten paistetun herkullisen kananpaistin, söi sen, luikki hiljaa makuuhuoneeseen ja heittäytyi vallesmannin sänkyyn selälleen, paistia sulattamaan, aivan samaan säädyttömään asentoon, mistä vallesmanni oli hänet äsken karkoittanut.
Mutta myöhemmin vietteli hän tuon samaisen, hänelle paha-aikeisen ukon koiran ja niin lahjoitti hän ukolle aikanansa neljä veikeää ja elämänhaluista herraskoiran pentua. Kennelklubin näyttelyssä sai niistä jokainen ensimmäisen palkinnon: kultamitalin ja kolmesataa markkaa rahassa. Ukko Tirinen möi silloin penikat mitaleinensa kaupungin herroille seitsemästä sadasta markasta kappaleen. Hänellä oli nyt neljätuhatta markkaa.
Ja niinpä suostui Kakkilaisen hylkimä Kaisa-Liisa nyt ukkoon. Molemmat he kääntyivät Sakarin uskoon ja elävät onnellisena, sillä ukko, niin oman sukupuolensa leppymätön vihollinen kuin hän onkin, on kunnon kansalainen ja yhtä uskollinen ja perinpohjainen aviossa, kuin siinä ammatissaankin, ja juuri siksi rakastaa häntä Kaisa-Liisa.
* * * * *
Kului aika. Yhä uusia yllätyksiä sattui tässä, ihmeellisessä uskon ja viisauden asiassa.
Se uusi tuomari, Pekka Lakinen, oli, näet, jo saapunut ja vallesmanni oli hänelle ehdoittanut Jussi Punnittua lautamieheksi. Tuomari oli luvannut tutustua mieheen, oli kutsuttanut Jussin puheilleen, tosin vasta muissa asioissa, voidakseen ensin tutustua ja nyt oli vallesmanni saapunut kuulemaan tulosta ja päätöstä.
Ja suostui se tuomari. Siinä totia juodessa puheli hän Jussi Punnitusta vallesmannille:
»Tuhmahan tuo kyllä näkyy olevan, mutta eivätpä ne lautamiehet ja kirkkoväärdit yleensäkään mitään kynttilöitä ole.» Puhe johtui siis viisausasiaan. Tuomari ryyppäsi ja jatkoi:
»Ja mitäpä tuo alempi kansa liialla viisaudella juuri tekeekään. Kunhan on sen verran, että osaavat nenänsä niistää ja pahimmat hajunsa pellolle kantaa ja… No, skool, veli!… Nikottaa tuo konjakki.»
»Terve … terve!»
Ja tuomari nikotteli ja jatkoi:
»Niin. Turhaa ylellisyyttä on kansalle viisaus. Ylempi sääty ja virkamiehistö heille kuitenkin kaikki asiat valmiiksi laittaa. Hulluksi ne, tottumattomat kollot, viisaus tekisi: alkaisivat viisautta päähän saatuaan vain hyppiä ja vastaan potkia… No veli! Ryyppää!»
Vallesmanni ryyppäsi konjakin vakavana. Ei häntä miellyttänyt puhe viisaudesta. Hän vaikeni. Tuomari sytytti sikarin, ja silmät jo ehkä hieman sameina, jatkoi:
»Johtaa ja opettaa viisauden pilaamaa talonpoikaa, on yhtä työlästä kuin vetää itsepäistä härkää sarvista.»
Tavallaan tyytyväisenä palasi vallesmanni kotiinsa, mutta siellä odotti yllätys: Hän sai Pöndisen kirjeen. Nyt hän huomasi yllyttäneensä rovastin Sakaria vastaan, samaan aikaan, kun Pöndinen määräsi Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi!
Onnetonta! Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että Jussi Punnittu on hänen kilpailijansa, ja että hän itse on tuota vihollistansa auttanut kilpailussa: hommaamalla lautamieheksi, nostanut sen arvoa valitsijoiden silmissä, jos hän sen olisi tiennyt niin — niin luullaan — olisi hän alkanut itsekin epäillä viisauttansa, myöntänyt, että ei hän ole ainakaan liika viisas, kuten Sakari, vaikka hän oli suuttunut silloin, kun Sakari sen arvon häneltä kielsi.
* * * * *
Puuhassa se ukko rovasti Saarnanenkin jo touhusi, laati syytöskirjelmää. Sakarin toimi olikin jo alkanut paisua hänelle vaaralliseksi. Sydämen halulla hän siis jo asiaa ajoi.
Oli jo ilta. Hän itse alkoi riisuuntua, mutta rouva istui vielä, kodikas, valkea mummon-myssy päässä ja silmälasit nenällä riippumassa, istui ja luki uutta Genoveevaa. Oli puhuttu Sakarin ja Pöndisen opista ja muista uskon asioista ja ukko rovasti siinä riisuu tuessaan jatkoi:
»Kun minun liikavarpaalleni harhaopin saarnaajat laumaa harventaessaan polkevat, niin maallinen viisaus sille vain nauraa. Mutta kun poletaan omalle liikavarpaalle, niinkuin nyt vallesmannin, niin maallinenkin alkaa huolehtia minun liikavarpaastani, saadakseen sen kautta oman varpaansa pelastetuksi.»
Rouva keskeytti lukemisen, katsoi isojen silmälasiensa takaa ihan juhlallisen hurskaasti ja puheli:
»Niin, rakas Reino Anselmi! Siitä sen nyt näet, että Herrasta ja Herran palvelijasta se maallinenkin mahtavuus ahdistuksen ja kaipuun tultua apua etsii!»
Ja taas hän selitti Sakarin ja Pöndisen oppia. Eräs uskovainen oli sitä hänelle selostanut.
»Ka-aiken… Kaiken ajallisen viisauden tuomitsevat, ja uskon yksin sanovat elvyttävän, Reino Anselmi», puheli hän. Ukko rovasti varustautui housujansa riisumaan ja sitä tehdessään noin-vain arveli:
»Tuomitkoot! Viisauskin on Herran armolahja ja siksi elävät usko ja viisaus…»
Ihan lahkeen suusta pitäen täytyi kumartua oikeaa lahetta jalasta pois vetämään.
»…usko ja viisaus», jatkoi hän samalla: »asuvat tässä ajallisuuden maailmassa aina yhdessä, niinkuin kaksi rakasta veljestä, joista toinen taluttaa toista, viisaampi tuhmempaa», selitti hän housuja lopullisesti jaloista vetäessään. Hän silmäili naulaa housuille ja samalla jatkoi: »Herrasta … Herrasta ovat usko ynnä viisaus, ja siksi asuvat ne aina eroittamattomasti yhdessä, kuten kaksi housunlahetta… Kussa yksi kulkee, siellä on myös toinen. Muuten olisi tämä rakkaan Herramme luoma tomun maailma lahepuoli ja toisjalka.»
Hoksasi hän naulan, köpitti alushoususillaan, päällyshousut näpissä, sinne, ripustaa tökkäsi housut naulaan ja arveli:
»Siinä riippukoot! Sekä usko että viisaus!» Vuoteeseen hän heittäytyi ja kohta nukkui. Rouva luki vielä hetkisen Genoveevaa, mutta lopulta otti kortit ja ryhtyi povaamaan, saadaksensa tietää, miten tämä Pöndisen ja Sakarin harhaoppilais-asia päättyy. Vanha kissa hyppäsi pöydälle, istahtaa kökähti ja alkoi sangen huolellisesti tarkata rouvan povaamista, ja huoneessa vallitsi suuri pappilan rauha. Rovasti kuorsasi hiljaa ja vanha kello naksutteli rauhallisesti ja tasaisesti.