Oli toki yksi, joka oli yhäkin pysynyt viisaudestansa suruttomana. Se oli ainoa olento maailmassa, joka — vahingossa kai — oli viisauden lisäksi saanut myös kyvyn sitä viisautta oikein ja iloisesti ja arvokkaasti, s.o. ilman ylpeilyä hyväkseen käyttää: Se on tämän kirjan päähenkilö, vallesmannin Pudde.
Tämä kaikki nyt tiedetään. Ja kiitollisuudella on isänmaa jo tässä seurakunnassa suoritetun lähetystyön johdosta aina muisteleva Sakari Kolistajaansa, häntä, joka maansa entisiin, hyvin ansaittuihin, ujoihin arvonimiin: »totuuden, runon, viisauden, tulevan n.s. korkeimman kaiun, kainon kehumisen ja vaatimattoman itsetuntemisen kotimaa», on lisännyt uuden arvonimen: »suuren Sakari Kolistajan ja voimallisen kolkutuksen ja sanakolinan kotimaa», maa, johon jo Sakari-ansioittemme ja henkiheimolaisuutemme takiakin, on halumme kultapilvistäkin, kuten tämän totuudenmaan rannoilla ja sanatanterilla laulaen ja vannoen todistamme, esimerkiksi Ameriikkaan, silavan ja dollarien maahan myötämöisin livistäessämme.
VIIDESTOISTA SANAKOLINA
Jussi Punnitun mökkihän, kuten tietty, oli Sakarin joukon tienvarrella. Ei ihme, että Sakari, jota Punnittu oli hulluksi haukkumalla niin verisesti loukannut, halusi joukkoineen poiketa mökkiin. Pieni kostonaikomus hänellä lie ollut.
Ja mökissä jatkuivat yhä ne samat, Sakarin lähetystyön aikaansaamat surulliset olot. Ties-herra, miten isot sakot tuomitaan, ja ei se ole elämä leikkiä, jos ainoat lehmät sakoista viedään. Ei ihme, että Maija myötäänsä juonitteli ja Punnittu itse oli synkkä.
Niinpä nytkin, oli riidelty aika hanakasti. Maija veisasi virttä hartaasti, vaikka ei hän ollut jumalinen. Ilkeyksissään, katkeroittuneena, hän siinä nyt miehensä uhalla sanaa viljeli. Punnittu itse tupakoi synkkänä, kumarassansa.
Veisuu lakkasi. Kello-pahainen lyödä tikkasi kerran. Puoli-kahta se kai siinä, ikäänkuin tipautti. Rukkiansa varaten Maija silloin, kuin muka itsekseen muristen, juonitteli, nurkuen:
»Lentää tuo tuokin kello ja lyö ja tiputtaa… Mistä tuolla sitä tiputtamistaan ja lyömistään riittäneekin … vaikka ei tässä ihmisilläkään ole kohta mitä suuhun panna.»
Mutta nyt suuttui Punnittu ja ärähti:
»Mitäs rälläsit ja sitä kieltäsi soitit ja läklätit!… Haukuit viisasta hulluksi…»
Mutta Maija päättikin osoittaa nyt ilkeyttä siten, että vaikeni. Ensikertaa hän niin teki. Jos mies olisi nyt miten riidellyt, niin ei vain hän olisi sanaakaan hisahtanut. Kiivaasti hän polki rukkia, muikisti suutansa ja veti otsanahkan ilkeään kureeseen.
Ja Jussi Punnittu siitä vaitiolosta rohkaistuikin, alkoi piippu ikenessä vihaisesti jurata. Hän jurnasi:
»Sitä kieltä ei olisi tarvinnut Herran sinulle suuhun antaa, vaan sen sijaan viisautta jonkun tipan päähän.»
Mutta ei ääntä eukosta. Ilkeääkin ilkeämpänä kurtisti se vain otsanahkaansa ja polki rukkia että hurisi. Jussi Punnittu jo mulkoili häneen epäluuloisena. Hän jatkoi vihaisena:
»Vaikka olisi kana jonkun tipan päähäsi jotain päässä pidettävää viisaudeksi tipauttanut, niin hoilaisit sen kielesi, jotta se ei joka paikassa sotkisi.»
Taas hän katsahtaa muljautti, mutta ääneti ja ilkeänä vaikeni rukkia polkeva eukko. Alkoi jo suututtaa moinen ilkeys.
»Sillä kun kellä ei ole älyä ja viisautta päässä, niin sen kieli lentää kuin sittapörö päänsä seinästä seinään ja hornaa kaikki asiat!»
Yhä ilkeämmin kurtisti eukko otsanahkaansa, polki rukkia ja vaikeni kuin muuri.
Eikä mies voinut enää moista ilkeyttä ja piruutta sietää. Hän ikäänkuin raivostui ja huusi:
»Senkö hiiteen sinulta on se kieli hävinnyt, kun et enää saa sanaa suustasi irti!»
* * * * *
Mutta silloin tapahtui odottamatonta. Sakarin neuvosta oli nelikymmen-miehinen joukkonsa koonnut matkan varrella kaikki sianporsaat, ja kullakin porsas, joillakin kaksikin porsasta kainalossa, syöksyi nyt hurja, iloinen joukko johtajansa johdolla mökkiin.
»Punnitulle porsaat!» komensi Sakari ja oitis piti mökissä iloa neljäkymmentäneljä iloista ja viatonta porsasta. Joukko nauroi, riemuitsi ja nautti.
»Häh Jussi Punnittu!» ilkkui loukkaantunut Sakari.
»Hyvä isä!» siunaili Maija kauhuissaan ja Punnittu itse koki hiivittäytyä hänen suojakseen. Sakari sai nyt ynseän, loukkaantuneen profeetan hengen ja ryhtyi ihan saarnaamalla ja kehumalla ansioitaan todistamaan, puhui niistä ylpeänä, mökin väelle kostonhaluisena, itseään ylentäen. Hän kerskasi:
»Sillä minä kuoletin ensin oman viisauteni ja lähdin sitten profeteeraamaan ja saarnasin ja humusin siinä suuressa Beliaalin kaupungissa sen kansan viisauden paljaaksi, niin että se oli niinkuin kynitty kana. Seelaa, Jussi Punnittu!»
Punnitun väestä tuntui koko maailma pimenevän. Sakari jatkoi, kuin saarnasi:
»Seelaa, Jussi Punnittu, sillä vaikka totuus yleensä on karvas ja tekee elämän happameksi ja miehen hahmon muikeaksi niinkuin vanha ämmä ja ikäloppu emäntä, niin en minä kuitenkaan voi olla itsestäni todistamatta, että minä kynin Beliaalissa viisauden.»
»Herrasiunaa!» hätäytyi jo Maija, mutta kiivaasti keskeytti, tenäsi
Sakari:
»Elä keskeytä eukko!»
Ja kuten profeetta hän voimalla todisti:
»Minä en kehu, vaan ainoastaan ilmoitan ja todistan, sillä oma kehu on laulava sittiäinen, joka päänsä seinään paiskaa ja jonka satakielilaulu nurinymmärretään oman olevaisuutensa tähden. Ja siksi minä en kehuja puhuen sitti-pöröllä aja, vaan ainoastaan ansioni ilmoittaen todistan, että minä viisauden voimallisesti kynin.»
Hän oli täynnä henkeä ja voimaa ja todisti:
»Ja koska siis viisaus jo kynitty oli, niin minä toin sisälle uskon ja sanan, ja niin koko Beliaali pelastettiin, sillä kansa kuuli minua niinkuin Niinive Joonasta. Ja niin istuvat vaimot siellä nyt uskon istuimella, niinkuin hautova kana, joka siivillään munansa maailmalta peittää ja on, niinkuin hurskas neitsyt, sillä taitavalla uskon-silmäyksellä ynseä kaikkinaiselle synnille ja kukon hempeydelle, ja ainostaan pyrstösulkiaan siellä takana hiljaisuudessa hieman lekauttaa ja lipauttaa, niinkuin taidon merkiksi ja ymmärryksen salaiseksi vihjaukseksi… Häh, Punnittu?» ilkkui hän voitokkaana. Onneton, pelästynyt Punnitun pariskunta istui kuten Niinive tomussa ja tuhassa ja ymmällä tämän kiihkoisan, saarnaavan profeetan edessä. Sakari yltyi, ihan uhitteli:
»Niin että entäs vielä sana uskon lisänä! Häh?»
Ja hän aivan julisti:
»Niin että minä Beliaalissa väkevöitin kansan sanalla, sillä minä suitsin ja satuloin sanan niinkuin sotaorhin, jolla Beliaalin miehet karkaavat niinkuin Herran Seebaotin nimessä, sitä kavalasti toimivaa viisautta vastaan, etteivät sen työt pääsisi hiljaisuudessa nousemaan näkyviin, niinkuin pöröt pimeydestä päivän valoon. Ja niin on sinunkin viisautesi, Jussi Punnittu, minun toimestani uskon puntarilla punnittava. Häh, Punnittu?»
Maija ihan vapisi.
»Ka … eipä tässä mitä erikoista punnittavaa ole… Kevyt-tekoisessa viisaudessa», yritti jo Punnittu sovitella, mutta yltyneenä tenäsi Sakari:
»Elä sotke… Elä sotke, Punnittu sillä … ennenkun ehtootähti nousee ja vaimo niinkuin ihana Kerubiimi miehelle ilmestyä tahtoo, niin otetaan sinun viisautesi niinkuin kynttilä vakan alta ja asetetaan niinkuin Baalin pappi, kaiken kansan eteen, että se viisaus nähtäisiin, niinkuin vanha ja hapan vaimo, joka poskimaalilla ja hipiäjauholla itsensä siinä Beliaalissa portoksi koristi ja niin kansan ja kaupungin petti.»
Kamalaa, Sakari oli aivan uhmaava. Hän uhitteli:
»Sillä parempi olisi sinulle, Jussi Punnittu, ollut jos sinä hirviän viisautesi kaulaan kellon ja pahan hajusi kaulaan kalistimen laittanut olisit, sinun lähimmäisesi tähden. Mutta nyt se on jo myöhä, sillä armonaika on lyhetty. Voi sinua siis, kauhian viisautesi tähden! Mutta minä kilvoitin ja voitin!»
Ja hän selitti sen voittonsa, uhitellen:
»Minä perustin sanalla ja suupielilläni sen suuren ja kovakilvoituksisen kolistealaisseurakunnan, joka ei sitä kauheaa Horttanaisen härkääkään pakoon mökin katolle kiipeä, vaan turpeana minun nimeeni uskon turvissa istuu… Ja minä saarnasin suustani kolistealaisen uskonsuunnan, niinkuin suusta puhalletun kyyhkysen, ja siksi loppui jomotus ja vaiva… Veisatkaamme!» käski hän äkkiä papillisesti joukkoansa. Porsaat iloitsivat kuin kottaraiset, ja niin veisasi hän edellä ja harras, altis joukko mukana:
»Pois jäsenist' on kolotus ja sielusta myös jomotus. Nyt sydämessä, rauhassa, sen vahvan uskon turvissa, kuin pienet porsaat iloitsee, tai kottaraisna riemuitsee, vain ilo, usko, onni. Ja Horttanaisen sonni nyt puskea ei niitä nää, se julma sarvipää.»
Mökissä tuntui ihan taivaallinen ja kirkollinen tuntu ja olo. Hän oli voittanut, tunsi profeetalliset voimansa. Ynseästi, uskon-ynseänä, tahtoi hän jo hyljätä ja ylenantaa koko tämän pakanallisen mökin väen ja yht'äkkiä komensi joukkoaan:
»Puh!»
Ja outo joukko hävisi rutosti, kuten oli ilmestynytkin. Viimeisten kantapäät vain vilahtelivat tienkäänteessä ja kaikki oli mennyt ohi, kuten raju sadekuuro. Hämillään siinä istui niin vaimo kuin mieskin.
Ainoana muistona oli vain nämä neljäkymmentäneljä iloista porsasta, jotka täyttivät Punnitun äsken niin kovin elottoman, ilottoman mökin elolla ja ilolla.
Ja muutaman tunnin kuluttua sitte vielä uusi yllätys: Uskovaisten lähetystö tuli ilmoittamaan, että he ovat asettaneet Punnitun valtiopäivämiesehdokkaaksensa.
Ehdokaslistat oli jo viranomaisille lähetetty. Asiaa ei siis voitu peruuttaa, jos olisi haluttukin. Lisäksi oli vaalilistoilla, noilla vaalivapauden suurenmoisen viisailla kansallisilla keksinnöillä, se etu, että Jussi Punnittu oli voitu niille asettaa niin, että hänen täytyi tulla valituksi, vaikkapa ei saisi muuta kuin yhden äänen, ja toiset saisivat kaikki. Vaalisyöttinä vallesmannia vastaan oli käytetty sitä, että Punnittu tulee, kuten vallesmannikin oli luvannut, vaatimaan valtion suurempaa avustusta kalliiksi käyneille hullujenhuoneille.
Ja niin tuli Jussi Punnitusta — sanoakseni asian tärkeyden vuoksi tässä juonen välillä — valtiopäivämies. Hyvin hän tehtävänsä suorittikin. Erittäin harrasti hän hullujen hoitoasiaa. Oli jaettava muutamia miljoonia valtion varoja eri tarpeisiin. Punnittu nousi silloin, niistäytyi, sylkäsi ja piti seuraavan huomiota herättävän valtiomiespuheensa:
»Ehdotan, että eduskunta nykäiseisi miljoonat yhtenä hynttänään hullujenhuoneiden rakennusavuksi. Sillä tilanahtaus on niissä niin polttava ja kivistävä, jotta … ei tässä kohta ole mihin enää päärojunsa kallistaisi. Pää-asia se hoitoa ja muokkia tarvitsee, sillä… Monen päässä jo on älli, eli viisaus vähissä.»
Mutta toisen sivustan puoluemies, Haisevainen, ajoi kansanvalistuksen, koulujen, asiaa ja tahtoi kaikki varat myönnettäväksi kouluille. Häntä kiukutti koko Punnittu ehdotuksinensa. Pieni ilkeys, pistos, ei tee moiselle pahaa. Hän nousi, yskähti ja puhui:
»Kuultuani ja nähtyäni edustaja Jussi Punnitun puhuvan hullujenhuoneiden tarpeellisuudesta, myönnän niitä tarvittavan. Sillä kun hän valittaa, että ei ole kuhun päänsä kallistaisi, ja että hänen pääasiansa tarvitseisi hoitoa niin…»
»En minä omaa viisauttani nuru, enkä väheksy. Minä vain asian suurimerkitykselliseen tärkeyteen katsoen kuvaannollisesti puhuin», keskeytti silloin Jussi Punnittu loukkautuneena.
Väiteltiin, pisteltiin ja purtiin toisiaan, kukin viisautensa mukaan.
Keskustan puoluemies, Lopottinen, puhui nyt leveästi, näin:
»Viisauskysymys on, asian suureen merkitykseen katsoen, ei ainoastaan pelkkä pääasia, vaan suorastaan leipäkysymys.» — Ja niin edelleen, laveasti ja pitkältä.
Hän ehdotti varat jaettavaksi tasan hullujenhuoneiden ja koulujen kesken, koskapa kerran näissä molemmissa, n.s. päähoitoloissa pään asiaa, eli viisautta parannetaan, hoidetaan ja edistetään.
Niin päätettiinkin.
Mutta Jussi Punnitusta oli tullut lautamieskin, ja sitä mukaa huomattiin punnitessa hänen viisautensakin lisääntyneen. Hän on nyt varakas isäntä ja pitäjän johtomies. Hän, inhimillisen yleisviisauden avulla viisaaksi tehtynä, onkin yksi ihmisviisauden hedelmöittävän työn ja toimen kaikista huomatuimpia saavutuksia. Viisauden ja uskon avulla oli hänestä »Tuhman Jussin» karkean kuoren alta löydetty oikea helmi, viisaus, ja kuten lukija tietää, on tämä samainen Jussi Punnittu nykyään kaikkialla Suomessa hyvin tunnettu ja huomattu henkilö, merkkimies, ja ikäänkuin kansansa kynttilä.
* * * * *
Tiesi se Eulaliina jo odottaakin sulhastansa, sillä ajoissa hän oli kirjeen saanut ja ikävöiden hän nyt jo odottikin.
Ja täyttä ravia painoikin taivaaseen rientävä seurakunta tietä pitkin, että pölysi. Ja taas ja taas sai Sakari halun ja voiman todistaa itsestänsä, sanasta ja uskosta, sillä tämä taivaanmatka antoi henkeä, tietoisuutta ja voimaa. Hän tajusi ansionsa ja niinpä siinä juoksun hölkässä selitti ja puhui siitä taivaasta, johon nyt matka piti. Hän todisti:
»Se on sanalla rakettu… Taivas!»
Joku siinä juostessaan mölysi innoissaan härkänä. Sakari jatkoi:
»Sillä niinkuin Jumala loi sanalla maailman, niin minäkin, viisauden niinkuin mukulan hylättyäni, rakensin sanalla taivaan ja tein ja asetin sinne sekä Herralle itselleen, että autuaille istuimet, ja lisäsin enkelien lukua tuhannella riemuenkelillä, kahdella divisioonalla palvelevia ja kolmella ja puolella rykmentillä taistelevia enkeleitä … lihaa vastaan … ja asetin erityiset hempienkelit…»
»Häh?… Asetitko?» riemastui seitsenpäinen juoksulönkässä umpimähkään, ja juoksusta läähättävä Sakari vahvisti:
»Asetin… Ja jokaisen autuaan kruunuun lisäsin neljä kallista kiveä, ja kahdeksan sadan markan smaragdia, ja kolmensadan päärlyn, ja tuhannenseitsemänsadan markan rubiinin, eli ison hohtokiven. Ja enkeleille laitoin pasuunat, että myös musikaalinen meno täytettäisiin, mutta psalmit kirjoitti jo Daavetti, koska hän Batseeban kanssa pahoja tuhrinut oli.»
He painoivat täyttä hölkkäjuoksua sen kentän ohi, jossa Horttanaisen härkä silloin tulomatkalla oli Sakarin uskon horjauttanut. Poissa oli nyt härkä ja Sakari ilmoitti joukolleen, juostessaan uhitellen:
»Ei tärähtäisi sydän pelvosta, vaikka rykmentti sarvipäitä härkiä vastaan astuisi, kun ihminen on jo, niinkuin me, taivaan tiellä, sillä…»
Housuja täytyi siinä juoksun ja puheen kiireessä kohentaa. Sen tehtyään hän varmuudella lopetti:
»Sillä taivas on minun, sanallani rakettu ja minun leukapielilläni perustettu… Kuka voi silloin meitä sisälle menemästä estää, ja kuka voi meiltä sulkea sen portit, joka meidän omasta suustamme saranoinensa ja lukkoinensa lähti, ja sanan ja uskon voimalla aina avoinna ja valmiina pysyy… Sillä kuka voi minun huokaukseni sitoa, ja minusta lähteneen hengen minuun takaisin ajaa, etten minä siitä osaani maistaa saisi!»
Ja pelotta he laskettelivat taivasta kohti. He eivät aavistaneetkaan, että juuri tänä aamuna oli — paitsi takaa-ajajia — lähtenyt matkalle uusi Horttanaisen härkä: se tuomiokapitulin asettama tutkimuskomitea, joka oli lähtenyt tutkimaan Sakarin uskonsuuntaa ja uhkasi nyt tuketa taivaan portin ei ainoastaan tältä sinne rientävältä joukolta, vaan myös itseltään pastori Pöndiseltä. Apumiehinä oli komitealla mukanaan kaksi erityistä uskontuntijaa, ettei erehdyttäisi kitkemään kalliita nisuja ohdakkeiden kanssa. Ja niin lähestyi tätä ihanasti alkuun päässyttä ja rehevästi kukoistavaa ja versovaa uskonsuuntaa tuho, voimallisena kuten — Sakarin hengellisen mielikuvan mukaan — vihasta paisunut härkä kilpailijaansa. Oli kuin olisi se kavala viisaus saattanut uskot puskuisille, valmistaakseen siten Pöndisen ja Sakarin, ja yleensä uskon tuhon kautta omaa synnillistä valtaansa karjassa, laitumilla ja kaikkialla, missä nöyrä-ääninen usko kokee toki hurskauden hiljaisuudessa kätkeä kaikkea siipiensä alle, niinkuin kana kokoaa niiden alle poikansa, silloin kun niitä muilta suojella tahtoo.
Mutta ennen Sakaria etsi komitea pastori Pöndistä, jonka vaaliasian vaalipitäjien ylle vetäytyi nyt tämä uusi ja uhkaava pilvi, ja Pöndisen ja Sakarin uskon heikkoutena, tässä uskojen välisessä taistelussa, oli nyt tuon heidän uskonsa liiallinen, aivan yliluonnollinen voima.
Oliko se kukistuva omaan väkevyyteensä, vaiko voittava sillä heikompansa, sen pian aika näyttää, sillä kirja on kohta lopussa.
Ainakaan ei nyt vielä ollut hätää, vaan varmana ja toivorikkaana painoi tämä täyttä ravia rientävä seurakunta taivaan portteja kohti. Ja vaikka Sakari yösaarnassansa olikin, ei tosin kieltänyt, vaan hieman epäillyt suomenkansan jalkauskon pätevyyttä, niin kirkastui hänelle, uskon miehelle, nyt sekin usko, niin että hän siinä juostessaan todisti:
»Herran antamissa juoksujaloissa meillä on kilvoitusapu ja joutu, niin että emme portilta myöhästy, ja jaloissa meillä on myös pakoapu ja pelastus syntiä, päälle karkaavaa Saatanan härkää ja Beliaalin loppua, sekä sitä meidän kauhiaa liika-viisauttamme vastaan.»
»Hih», hihkasi kirmaava seurakunta. Sakari jatkoi:
»Jo ensimmäisellä maililla jäi liika-viisaus jälelle niinkuin paha haiku ja turhaan nyt kieli pitkällä juosta haiventaa ja ponnistaa, että kiinni saisi…»
Tie tömisi juoksusta. Sakari lopetti:
»Ja loppuspurtissa kun siinä neulansilmän edessä kaikki kinttusuonet pinnistetään ja maalinauha katkaistaan, niin poikki lentää Saatanan paula… Ja yhtä kyytiä juostaan päistikkaa neulansilmän läpi, ja silmä sulkea jysäytetään rautaovella, ennenkun se jälestä läähättävä liika-viisaus ehti maalinauhaankaan… Ja silloin ainoastaan usko pullottaa ja koliseva sana kaikaa…»
Ja taas hihkaistiin ja yhä ihanampana ja lähempänä siinsi tälle jalkakilvoituksessa pinnistävälle seurakunnalle se taivas, johon tuomiokapituli luuli heidän rynnistävän virallisesti tarkistamattoman, ja siis laittoman uskon avulla.
* * * * *
Juoksun tahti ja vauhti pysyi nyt tasaisena. Sakari muisteli lähetystyötään, sitä työtä, jolla hän oli samalla taivaan rakentanut. Hän todisti:
»Se on nyt takanapäin täytetty… Lähetystyö on täytetty…»
Joku miehistä laski juoksun hurjasta menosta innostuneena häränpyllyn.
Juostiin. Sakari jatkoi:
»Taivaaseen kun tulemme, niin siellä eivät viisaat kukoista, koska he kauheassa viisaudessaan ovat maailmassa käteisen luvatun sijasta valinneet ja suuressa viisaudessaan sanoneet, että: taivas ainoastaan äijöttää mieltä… Ja niin ei heillä ole istuinta, eikä jakkaraa taivaassa. Mutta sanan miehet käyvät siellä ja minun saarnani johdosta parannuksen tehneessä Beliaalissa ylpeinä niinkuin kurjet, joilla on kuninkaan kruunu päässä, ja uskonmiehet istuvat ja ähkivät turpeina niinkuin tynnörit ja isot isännät, koska he viisauden, niinkuin seula veden hietaan vuodattivat.»
Läähätettiin. Joku juoksijoista hirnui hevosena. Sakarilta tahtoivat siinä juoksun hölkässä housut valua. Hän piteli niitä, juoksi, johtui taas pääasiaansa, viisauteen. Hän kuvaili, miten se liika-viisaus oli häntä pettänyt ja puijannut, ja nyt hän todisti:
»Mutta lopulta, kun minä sen vaivasta ärryin niin, niinkuin viskatun kakaran ja kalikan heitin luotani hylyn… Ja silloin paikalla hölläsi uskon värkit päässä pyörimään ja minä sain voiman kolistaa sanalla.»
Ja niin alkoivat he taas siinä juoksun kiivaudessa tutkia ja eristellä viisautta, perusteellisesti, kuten teurastaja pistettyä sikaa. Siinä ravijuoksua painaen Sakari, näet, taas valitti sitä, että hänellä on sittekin päässä liikaa viisautta.
»Laske se pois … se liika!» neuvoi silloin se seitsenpäinen, viisaustieteen tohtori Tarkkilainen. Mutta juosta hölkytellessään selitti Sakari:
»Ei sitä voi ihminen viisauttaan vähentää vaikka miten koettaisi, sillä viisaus on pään kanssa eroittamattomasti yhdistetty.»
»Eikö kirveellä hakkaamallakaan saisi pois?» uteli silloin eräs juoksusta läähättäen.
»Ei», vahvisti Sakari ja selitti: »Viisaus on ihmiselle semmoinen risti, jota on pakko kantaa, sillä sitä ei saa edes käsiinsäkään sieltä päästä.»
»Minkätakia ei saa?»
»Ka… Kun se on pään sisässä niin piilossa, jotta sitä ei ihminen sieltä löydä, vaikka miten etsisi, koska se piiloittelee siellä päässä niin salaa ja hiljaa, kuin sillan alla muniva kana.»
»Minkätakia se niin hiljaa?»
»Ka kun se pelkää. Kun ei saa mitään munituksi, ja häpeilee munimistaan, niin pelkää, jotta ihmiset tulevat katsomaan ja ilvehtimään. Ja sen takia sitä ei tiedä, onko sitä olemassakaan, koko viisautta. Vaikka miten on koetettu etsiä, niin ei ole vielä löydetty koko viisautta, niin että se voidaan tietää ainoastaan uskon avulla», selitti Sakari täydessä ravijuoksussa. Ja seitsenpäinen viisaustieteen tohtori, jolle ikäänkuin kirkastui ja selvisi nyt koko viisauden olemus, riemuitsi ja ryhtyi kertomaan omaa viisaustaisteluaan. Hän kertoi:
Hän oli juuri tätä kansallista viisauden kallista asiaa ja syvällistä olemusta tutkiessaan, ja viisauden alkujuurta etsiessään saanut kukkaronsa läven lisäksi läven päähänsä — niin hän oli itse nyky-tilansa alkuaikoinakin selittänyt ja sitä hän nytkin koki kertoa ja selittää. Näin hän selitti:
Hän oli sotkeutunut viisauden juurta etsiessään viisauden liika-syvällisyyden takia kahdentenakymmenentenä tutkimusvuotenaan, ja päästyänsä jo tuossa kansallisen viisauden juuren haussa, vanhaa kansallista latua kulkien, ei ainoastaan Väinämöiseen, vaan Väinämöisen tavoin ihan tunnetun suomalaisen herkkusuun, Antero Vipusen, vatsaan asti. Siellä hän, näet, oli kokonaan häipynyt viisauden jäljiltä. Ei hän ollut löytänyt sen enempää kuin muukaan suomenkansa, joka viisaimpansa, Väinämöisen, johdolla jo häntä ennen oli suuressa viisaudessaan älynnyt juuri tästä, Antero-ukon pullean keskiruumiin paikoilta viisauden juurta ja olemusta hakea.
Surkeaa! Sitä viisauden syvällistä juurta olisi tarvinnut saadakseen selville, mikä on Sampo, tuo ainoa todella arvokas tuote, jonka suomenkansa on viisautensa avulla käytännölliselle ja teollisuusalalle aikaansaanut, tuo todellinen inssinööritaidon mestaristeos, jossa oli se yksi ainoa vika, että siitä ei vieläkään, — kuten Könnin kuokkamiehestä — kukaan tiedä, mikä tuo niin ylen hyödyllinen ja käytännöllinen laitos on, koska — niin kertoi tämä onneton viisaustieteen tohtori Tarkkilainen — koska koko Sampo isoine ja ajanmukaisine myllylaitoksineen jo vähän ennen koekäyntiinpanoansa ja ennenkuin oli ehditty ottaa selvä, mikä tuo suurella vaivalla aikaansaatu Sampo-laitos on, vahingossa särkyi tappelussa vaimoväkeä, erästä Louhi-nimistä, pahasisuista ja epäritarillista oman talon akkaa ja anoppia vastaan, joka häijyydessään tahtoi tuon, miesväeltä käteisillä ostamansa kalliin tehtaan myöskin omanaan pitää, aiheuttaen siten nujakan, — ainoan sodan, mihin rauhallinen ja viisas suomenkansa on oman asiansa vuoksi antanut itsensä houkutella.
Surullista! Ainoastaan ne seitsemän viisauden kalliilla olemuksella täytettyä päätänsä oli hän, tuosta suomenkansan suuren viisauden, pääpesästä, mahasta, saaliiksensa saanut, korjatessaan satoa, siitä siemenestä, jonka suomenkansa oli viisaus työssä vatsaan kylvänyt ja yhä ahkerasti kylvää, ja niinkuin kassakaappiinsa korkoa kasvamaan visusti aikanansa tallellepanee.
Mutta, kuten sanottu, niin kirkastui nyt, uskon miehen Sakari Kolistajan selityksien kautta — siis uskon avulla — tälle viisaustieteen tohtori Tarkkilaiselle viisauden olemus, niin että hän määritteli: »Viisaus on sitten se, joka pörinänä elää ja horinana helää, mutta punnitessa ei pikkuistakaan paina.»
* * * * *
Ja silloin lankesi taas suuri saarnahenki Sakari Kolistajaan ja hän saarnasi tämän lähetysmatkansa viimeisen saarnan, n.s. aamensaarnan. Hän pysäytti joukkonsa, nousi kivelle ja siinä matkueensa ympäröimänä saarnasi:
»Se, joka synnistä pelastettu on, kutsuu itseään pelastetuksi ja niin pitää myös herännyt, eli, sanalla hereille kolistettu vastedes myöskin kolistetuksi kutsumattaman, minun nimeni tähden ja että minun oppini: kolistealaisuuden uskonmerkki ja -suunta, ynnä lujasti tunnettaisiin. Aamen!»
Uskolle ja sanalle altis joukko kuunteli suut auki. Kuin taivaasta tulleen hengen sai Sakari nyt, sen tunnetun kansallisen, suuren ja ihanan tietoisuuden profetuudistansa, hengestänsä ja merkityksestänsä, joka tietoisuus on hänen kansansa olemuksen ja ihanan vaatimattomuuden kulmakivi. Sen hengen profeettavoimalla hän nyt vuolaasti saarnaten aluksi siitä merkityksestänsä todisti.
Hän todisti:
»Aamen, sillä minussa on suomenkansan sana tullut lihaksi, viisaus siksi alati pois pantavaksi vedeksi ja usko kankiaksi luuksi, joka kestää. Ole rohkia!
Ole rohkia, oi suomenkansa, sillä koskasta sinä äkkäsit, että viisaus sinun henkesi perusolevaisuus on, niin sinä juuri sen viisaan Väinämöisen, sen viisauden edustajan olevaisuutesi edustajaksi loit ja sanoit: mitämaks!
Mitämaks, mutta etköstä sinä, oi suomenkansa, viisauttasi väärin-äkännyt, kun pääsi niin viisaudella pymppäsit ja pahkulasi äkkiviisaudella ylpiästi koristit! Sillä niinkuin se viisas Väinämöinen — se sinun väinämöisyytesi ja viisautesi, oi suomenkansa — viisauden ylenhylkäsi, mutta uskon ja sanan, sen Herran kalliin lahjan piti ja uskoen ainoastaan sanan voimaan, kaikkinaisia asioita varten ainoastaan sanaa, silkkaa ja millään sekoittamatonta sanaa salasta irti väänsi ja loitsusanaa lovesta kinasi, ja sitä suurta sana-aarretta kokosi, että jälkikansallakin olisi sanaa, millä aittansa täyttää ja sanaperuja millä sanavainionsa siemenessä ja päävajansa täyteläisenä ja Herralle otollisena pitää — niin olet sinä minussa, ja minun kauttani, oi suomenkansa, viisauden asiasta aina ja sekoittamattomalla sanalla oikeasävyistä, viisautta selittävää ääntä pitävä. Asiantuntevaisen ääntä olet sinä minussa siitä kauhiasta viisaudesta kujilla ja kartanoilla pitävä, sillä sinä olet minussa viisausvaivan kestänyt, ja niin tiedon viisaudesta saanut, ja nyt siitä puhut ja todistat, ja niin sinun asiasi kuullaan ja sinun viisautesi tunnetaan, niin että koskasta sinun syntisi puntarilla punnitaan ja viisautesi vaakamitalla vaa'ataan, niistä sinun autuudeksesi sanoa voidaan: eivät ne yhtään, eivätkä mitään ole.
Ei mitään, ja niin olen minä, oi suomenkansa, suurin sinussa, olevaisin sinun olemisissasi, kaikkikäsittävin sinun hengessäsi, niin iloissa kuin suruissa, niin synnissä kuin siitä pois pyrkimismenoissa ja sinun taikinassasi olen minä se hapattavin hiiva. Elä ujoa!
Elä ujoa oi suomenkansa, sillä en minä sinua hylkää, en sinua paremmaksi itseuskon avulla pyrkien huonompana luotani pois heitä, vaan ynnä itseäni sinussa sormella osotan, sillä minun liika-viisauteni on kauhia, niinkuin se, joka otsasarvella itsensä sarvipääksi puetti ja kielensä skorppiooniksi kehitti ja teräväksi rauta-piikiksi teroitti. Ja niin olen minä synnissäkin se suurin ja Beliaalissa orrelle yletyin. Ole ylpiä, että minä sinun olen!
Ole ylpiä, sillä vaikka minä heikko minussani ja yllätön minun liika-viisaudessani olen, niin ei kuitenkaan tule minua suurempaa, joka, niinkuin minä, sanan voimalla sen sinun pyhän Beliaalin kaupunkisi kukistaisi, sanaparannuksella sen parantaisi ja sanalla sen ynnä alamaiseksensa laskisi. Sillä ei itse viisas Salomoon taitanut saarnata niin terävä- ja monitutkaimellisesti ja niin kaikkitunkevaisesti kuin minä, sillä minä valkaisin viisauden ja kirkastin uskon ja puhdistin sanan kaikesta, niin että se on puhdas niinkuin kiiruna ja kolina — ja nostin sen sanan korkialle kansalliseen kunniaansa, niin että se on niinkuin pystyyn nostettu ylpiän orhin häntä, johon koko Beliaalin pitää katsoman, koska orhi se koholla ylpiästi kedolla kirmaa. Aamen!»
Ja nyt, kirkastettuaan itsensä, alkoi hän varsinaisen aihesaarnan. Erityisesti saarnasi hän tällä kertaa, paitsi viisautta, myöskin suomenkansan ylpeää, kotitekoista uskoa, eli itsekirkastusta vastaan, koska se usko Suomessa väärin valaisee, johtaen lisäksi oman viisauden väärinäkkäämiseen, eli vähä-viisauden liika-viisaudeksi pullistamiseen, joka kaikki voitaisiin välttää käyttämällä kotitekoisen sijasta valmista, osto-uskoa. Kuulijat olivat kuin yhtenä korvana, sydämet raollaan ja suut ihan auki. Vuolaasti, voimallisesti jatkoi saarnaaja:
»Aamen sinä suomenkansa, sinä uskon jykevä seedrihonka Suomen Siionissa ja vankka tammi sen maaperässä, Aamen!
Aamen, sillä ei siitä ole vahinkoa, jos suomenkansa viisautensa menettää, mutta jos se vatsansa kadottaa, tai leipä loppuu, niin silloin on kaikesta kuitti, sillä ei pään-täytisen viisautensa, vaan ainoastaan täyden mahan avulla ja uskon turvin jaksaa suomenkansa työssä vääntää ja viimeisenä tuomiopäivänä, nimenhuutoon aikanaan juosta ja taivaan päärlyportille hetkelleen hölkätä, vaan viisaus tekee sille kaikessa pelissä pietin.
Pietin. Ja jos ei siis, oi suomenkansa, sinun vatsasi ole terve ja uskonmukulat päässä paikoillansa, niin sinä surkiasti taivaan tiellä uuvut, sillä ei sinua viisautesi yhtäkään, eikä vähintäkään auta. Aamen!
Aamen, sillä kaikkinainen viina, ynnä myös viisauden viina, ei ole sinulle, oi suomenkansa, hyväksi, vaan häpeäksi ja kivuksi, sillä jos sinun pääsi on täynnä, niin olet sinä ihme ihmisten ja kauhistus Jumalan edessä. Sinä olet silloin hameen edessä heikko ja hieprakka vaimon viehätyksen ja kaikkinaisen vaimollisuuden edessä. Mutta jos sinun pääsi ei olisi täysi, vaan tyhjä, ja jos sinun vuoteesi vaimosta autio olisi ja sinulla olisi usko, niin niinkuin leikattu härkä olisit sinäkin voimakas vanhurskaudessasi ja luja lihaasi vastaan. Ja jos myös sinun päässäsi ei mitään olisi, ja viisaus olisi kuitti, mutta sinun pelloillasi paljon viljaa ja äijälti rehukasveja olisi, ja sinulla olisi usko ja kirkolliseksi leikattu tukka ja virsikannel, niin kuinka paljon huokiampi eikö sinun olosi ja humusi silloin olisi, oi suomenkansa. Aamen!
Aamen, sillä jos leili kestää sisälmyksensä voiman, niin ei sitä sinun pääsi, oi suomenkansa, kestä, sillä se on uskoa varten rakettu ja siitä on rakettaessa sanottu niin paljon kuin että: Ole luja!
Totisesti! Ja jos pakanat päänsä viisaudella koristavat ja otsansa sillä seppelöivät, niin sano sinä, oi suomenkansa, uskon avulla, että: Pois se minusta!
Pois se minusta, sillä parempi on sinun tyhjällä päällä ja täydellä vatsalla taivaaseen päästä, kuin pää täynnä ja vatsa tyhjänä helvettiin joutua. Aamen.
Aamen, aamen, sillä viisaus, se ilki ja ahne olento, täyttäisi suomenkansan pään kaikkinaisella, mielen moninaisella ja sydämen, sen alati ihanaisen, kaikki-voittavaisen ja lumo-enkelimäisen helmaväen himolla, niinkuin viisas ja hurskas Salomon viisaudessaan täytti haareminsa tuhannella lihavalla emännällä ja hekkumahuoneensa kahdellatuhannella pakanain ihanalla tyttärellä, vaan usko, se nöyrä ja yljälleen aina altis impi tyytyy siihen yhteen ainoaan aamen-sanaan, niinkuin kyyhkyläinen kahteen munaan. Karta siis, oi suomenkansa, viisautta, joka sinun pääsi niin kaikkinaisella viinalla täyttää, sillä sinun täysinäinen pääsi, oi suomenkansa, on kansojen kauhistus ja maailman lopun merkki ja sen suuren huudon, ja ilkiän jurinan merkki, joka hamaasta Seinäjoelta nousee ja Juvalta jurisee, kun sinä viisauden sanaa ylpiästi kolistat ja viisaudenjyrää kun sinä niinkuin härkä paisuneena vetäen vedät ja jurnaten jurnaat. Sillä et sinä enää sitä sinun soittotaidollesi soveliasta hau'in hiljaista ja mykkää leukaluuta soita, vaan omaa parkuluutasi parutat ja kiljuluutasi karjututat. Aamen!
Aamen, sillä turhaan sinä huudat ja suotta itseäsi ilmoitat, sillä ei tule profeettaa, vaan jurnuri Juvalta ja Salomon ei syntynyt Seinäjoella, ja jos sinä itse Paltamossa äitisi kohdusta päiville pullistunut olet, niin suotta sinä sillä sinuasi alati ilmoittavalla äänellä ja omatekoisen uskon avulla itseäsi kreekkiläiseksi julistat, sillä vaivaisena sinun välähdyksesi vilkkuu ja tuikuttava on sinun temppelitulesi, koskapa sinä siitä useasti ääntä pitää äkkäät, että se ihmisiltä nähtäisiin. Niin, sillä ei oikea aurinko itse kertaansa kirjoita, eikä ääntään ilmoita: Katso minä paistan. — Ei, ja niin sinä sen omatekoisen uskosi paisuttamana vaellat väärän tiedon alla ja olet niinkuin rokkakauppias, joka leilikimppu kohona ylpiästi kadulla kulkee. Tyydy siis, oi suomenkansa, valmiiseen uskoon ja pureksi nöyränä isäsi peruja, niin mölysi lakkaa, sillä sen valmiin uskon avulla sinä saat oikean tiedon itsestäsikin, oi uskon-raadollinen! Aamen!
Aamen, sillä ei taida härkä raamatuita, aasi evankeliumia ja suomenkansa itse oikiaa uskoa itsestänsä tehdä, vaan liiaksi hän itsensä sillä luulouskolla kirkastaa ja ylettömäksi pörähdyksensä paisuttaa ja sillä maailmaa rikastuttavansa luulee, elleivät varsinaiset uskon taidolliset tekijät valmiilla uskolla häntä oikiaan itsetuntemiseen avita ja hänelle todista, että siellä, kussa oikiat profeetat ennustavat ja tosi-Daavidit harppua soittavat, se hänen ylpiä psalminsa, niinkuin viattomain lasten ääni, ainoastaan siksi pieneksi, mutta ei pahaksi pörähdykseksi löydetään, ja niin suomenkansa sen vuoksi lapsen reikätuoliin asetetaan, tai astian ylle niinkuin istuimelle istutetaan, mutta ne oikiat kuninkaat istuimellansa istuvat ja heidän harppunsa helää — ja he astian yllä istujaan ainoastaan ynsesilmin silmäisivät, ettäs se, niinkuin laulava sittiäinen, erityisellä apuäänellä omaa ääntänsä ylentämään kiertokulkemiselle ja pörinäretkelle itsepulleana lähti, koska hän omatekoisen uskon kautta siitä aina pörinävalmiista liika-viisaudesta turpunut oli. Aamen!
Aamen ja tunne siis valmiin uskon avulla itsesi, oi suomenkansa, sillä sinun kotitekoinen uskosi on niinkuin kiljukalja Sippolassa ja niinkuin ärjykalja voimallisen Virolahden kylissä — se kauhia kiljujuoma ja karjuviina ja symbooliviina, jonka sinä, oi suomenkansa, viisaudessasi keksit, että sinunkin äänesi maailmassa ja kansojen kuorossa kuultaisiin ja että sinulla olisi sinullesi se oikia symbooliviina.
Että sinulla symbooliviina olisi, mutta se keksimäsi kilju, ja se omatekoinen usko on sinulle monta häpiää ja useasti kipiää matkaansaattanut. Vanteet se katkoo ja ison kiljun nostaa ja tynnyrinsä maahanjaottaa, ettäs se liiaksi paisua ja ylettömästi pullistua yritti. Ja niin tulee sinusta, oi kotitekoisen, kilju-uskosi voimalla kiljutynnyrin tavoin maahanjaotettu suomenkansa, sen omatekoisen uskosi kautta, niinkuin se, joka tiellä latteasti ilmoittaa: Katso taitamaton lehmä on tästä vaeltanut ja ylpiäuskoinen kiljuhärkä on kulkenut tästä, että hänet ihmisiltä nähtäisiin — mutta et sinä vieläkään omatekoisesta uskosta luovu.
Et, ja niin sinä suutut kauhiasti sille, joka sinun viisaustyösi Beliaalista eteesi nostaa ja sinut Vipusen vatsaan jälillesi johtaa, sillä ei syöttöhärkä, se oma usko, jotas elätät, omiansa hyväksy, vaan parempaa hän tahtoo, ja siksi ei hän suopeasilmäisesti taaksensa katso, sillä hänen sieraimensa ovat ylpiät ja niinkuin suuren kuninkaan sieraimet ne ovat. Luota siis, oi suomenkansa, ainoastaan kotitekoiseen leipään, mutta pidä valmis osto-usko, että ylpiät sieraimesi nöyrtyisivät, eivätkä niinkuin syöttösonnin sieraimet väärin vihastuisi, ja että sinun huoneenhallituksessasi taidollinen työjako olisi. Aamen!
Aamen, sillä ainoastaan vaimo taitaa synnyttää, mutta et sinä tiedä. Niin voi myös ainoastaan suutari tehdä soveliaat kengät ja uskontekijät otolliset ja ihanat uskontavarat ja vanhurskauden vaatteet valmistaa, mutta sinä itse olet peltotöissä taidollinen, ja niinkuin mestari multatöissä, joissa sinä hartiasi voimalla profeetta omassa Israelissasi olet.
Profeetta sinä, oi suomenkansa, olet siellä, kussa hartiat puhuvat ja voimahartiat julistavat, sillä ei koskaan ole sinua hartiasi häpeään heittäneet, ei omassa Israelissasi, eikä voimallisessa Olympian maassa, siinä uuden Jerusalemin iso-voimaisessa Härmässä, kussa hartiat yletään ja härjät käyvät laitumella, ja paavit ja Beltsebuubin pojat pieninä vapisevat — niin sielläkään eivät ole hartiasi häpiään heittäneet sinua.
Ei, sillä ei sinun hartioitasi ole vielä koi syönyt, ei viisaus hapattanut, eikä kiljuviisaus paisuttanut, ja siksi ne eivät sinua pääsi tavoin koskaan kiljutöihin kuleta. Ei, sillä ainoastaan hartioissasi olet sinä hiljainen ja hartiatyössä aikaansaava, mutta koska uskoa teet ja viisautta toimitat, niin ainoastaan porua sinä synnytät ja isoa porua pöntöstä päästät. Heitä siis se uskon teko, eläkä pääsi viisauteen luota, vaan profeteeraa hartioillasi ja sano pyhän Simpsonin tavoin valmiin uskon lujuudella, että: Selkälihaksessa on minun voimani ja vääntölihaksessa viisauteni, ja siksi en minä pelloltani pois pullahda, enkä matollani koskaan turhuutta tanssita ja maallista, kepeää keikuta, enkä synnillistä hengenvaivaa väännä ja siksi en minä järky.
Elä järky, vaan ole voimallisin hartia- ja paksuin peltoprofeetoista, ja jätä siis viisauden työt niille, jotka synnissään päähänsä ylpiästi uskaltavat, mutta jotka vähiksi löydetään siellä, kussa viisaus vähäksi ilmoitetaan, hartiat punnitaan ja taivaan portit voimalla ja pauhinalla avataan. Ja koska sinä uskoa ynnä tarvitset, niin jätä sen tekeminen sen yleti salataitoisille ja nöyrille valmistajille, niinkuin lapsisaunassa synnyttävälle vaimolle, oi suomenkansa, sinä voimallinen uskonhärkä Siionissa ja jykevä herra hartioiden huoneenhallituksessa! Aamen!
Aamen, sillä härkä syö olkia, mutta nautahärkä oljensilppuja, sillä ne ovat mieluisammat hänelle, koska ne jo valmiiksi lyhetyt ovat. Etköstä siis sinä, oi suomenkansa, tahtoisi uskoa sitä valmista, jonka sananpalvelijat ja uskontekijät rakkaudessa sinun eteesi uskonsilppuina asettaneet ovat, vaan tahtoisitko sinä viisauden kauhian vaivan hartioillesi taakaksi ja pitkät oljet, ynnä tähkäpäinensä ja jyvinensä hampaittesi vaivaksi ylpiästi ottaa ja peltotyösi sitten unohtaa, koetellun työjakosi tärvellä ja niin sananpalvelijatkin ynsiästi puille-paljaille jättää! Ei. Pois se sinusta, sillä ei tarvitse sananpalvelijoiden kautta uskon-yltäkylläiseksi ravittu suomenkansa viisautta ja omatekoista uskoa, ei kala pesutupaa, eikä vesieläin pesuvettä ja vesipesua. Tämä on se suomenkansan henkiolevaisuudelle sopivainen ja hänen viisautensa ynnä-mukainen pyhä kolistealaisuuden oppi, se ainoa oikea ja autuaaksi-tekeväinen uskonsuunta ja tallellepanemus, ja niin on se halju ja ilkiä viisaus häviävä, sana ja sana-avu jäävä ja usko lujaksi kangistuva. Aamen!
Niin: Olkoon sinun ainoa sanasi: aamen, sillä jos enemmän puhut, niin tyhmyys sinun kieleltäsi karkaa, niinkuin aina sen, joka äänellä itseänsä orrelle ja hoikeella huomioon nostaa ja pienuutensa pirunjurinalla toiselle kostaa. Aamen!
Aamen, sillä ainoastaan sarvi on luotu härän ja usko suomenkansan päätä ja aamen sen suuta varten. Heitä siis turha viisauden haku, sinä uskon kansa, sillä vaikka sinä kuinka pitkältä sitä hakisit ja syventyisit, niin reikä siitä vain sinulle perältä paistaa. Anna siis, oi suomenkansa, viisasten viisaudessansa puhua ja sano sinä sen kauhian uskosi voimalla ainoastaan se uskon luja älysanasi: aamen!
»Aamen!» kertasi koko tämä villi, uskolle altis seurakunta ja sitä tietään alkoi hurjaa ravia painaa Sakarin nykyistä päämäärää: vaimoa, Eulaliinan kotikylää kohti.
Tultiin jo perille. Tietysti Eulaliina hermostui. Pää meni sekaisin. Mutta pian hän tointui. Sakari, näet, kertoi hänelle siitä vallesmanni Kaksinaisen antamasta neuvosta: että viisaalla puheella voi hallita hullut. Hän oli ottanut nämä taivasmatkalle ja hillitsi niitä nyt puheella.
»Herrasiunaa!» ihmetteli rakkauden sokaisema morsian itseksensä, sulhasen johtajakykyyn ja viisauteen ihastuneena. Oli ihan onni, että juuri hän oli laitokselle näin taitavan johtajan toimittanut.
Ja rauhoittuneena, tyyntyneenä ja onnellisena ryhtyi hän oitis puuhaamaan matkalle lähtöä. Pian siinä olikin kaikki kunnossa. Hevonen oli jo valjaissa. Eulaliina istahti sulhasinensa kärryihin. Muu joukko seurasi jalkaisin mukana ja niin lähdettiin nyt mennä jyryämään Sakarin kotitaloa kohti, josta tietysti oli alkava varsinainen taivaaseen meno.
KUUDESTOISTA SANAKOLINA
Tässä jo hyvin-monennessa, mutta silti varsinaisessa ja muita etevämmässä suomalaisessa viisaudenkirjassa — ja viisaudenkirjaa ei voidakaan kirjoittaa muualla kuin Suomessa — niin, tässä varsinaisessa viisaudenkirjassa ei, ikävä kyllä, ole loppulukua ollenkaan, sillä kaikki täytyy Sakari Kolistajan äkillisen matkan takia lopettaa tähän lukuun. Mutta tulevina aikoina, silloin kun kirjoitetaan suuri, tasan tuhat tuhat-sivuista nidettä käsittävä viisauden historia, kuten nyt on jo kirjoitettu vähempiarvoisempienkin asioiden pienet historiat — avioliiton ja perunan viljelyksen historiasta, tieteen, taiteen, valtion, lannanhoidon ja kaikkinaisten muiden asioiden historiaan saakka — niin: vasta niinä aikoina voidaan kirjoittaa tämän kirjan loppuluku. Toivottavasti tämä viisauden taistelujen suuri merkkihenkilö, Sakari Kolistaja, on silloin saava ansaitun tunnustuksensa. Sen hän ansaitsee, sillä onhan hän voimallisesti toiminut, kolkuttanut ja kolistanut ihmiskunnan kaikesta tärkeimmällä alalla: viisauden suurella työmaalla.
Mutta kuten sanottu, kulkea jyryttiin nyt Sakarin kotia kohti. Oltiinkin jo ihan sen lähimailla. Miehet painoivat hevosen juostessakin vain tiukasti, ihan kärryissä kiinni, vieläpä useat edelläkin, ja onnellisena istuivat molemmat johtajat toistensa vieressä.
Ja siinä menon remakassa piti Sakari puhettakin vireillä. Varsinkin sille seitsenpäiselle hän puheli. Nytkin hän taas sille hoihki:
»Kuule… Minulla on se sinun seitsemäs pääsi, niin että elä sinä vain eksy, eläkä jää jälelle, tahi muuten jäät päättä!»
»En… En eksy!» tenäsi hullu varmasti.
»Herrasiunaa! Noin viisailla puheilla näet narraa hullut tottelemaan!» ihmetteli soaistu, ihastunut Eulaliina itseksensä. Ei vain hän olisi mitään niin älykästä keksinyt, vaikka miten olisi miettinyt.
Matka jatkui. Erään talon aidan seipäisiin oli pistetty maitopyttyjä kuivamaan. Eräs miehistä muisti silloin Sakarin taivaassa lupaamat elämänkruunut ja: Yks-kaks kapasi joukko siinä juoksun menossa pytyt seipäistä. Hatuiksi, elämänkruunuiksi, ne pistettiin päähän ja niin painettiin täyttä ravia tietä pitkin, miehillä nyt puuhatut päässä. Eräässä loivassa myötämäessä laskettiin tavallista hurjempaa vauhtia. Pyttypäät edelläjuoksijat ja seuraajat aivan hihkuivat. Vastaan osui ajamaan povuutusmatkaltaan palaava pastori Pöndinen. Hevonen pillastui. Ainoastaan vaivoin jaksoi kyytimies sitä siinä tiepuolessa hillitä. Pastori itse oli ihan pökertyä.
Mutta ohi lasketteli Sakari joukkoinensa. Kädellä vain viipoitti pastorille ja huusi menon rymäkässä:
»Kolistin!… Hereille kolistin… Pois karisi viisaus ja kaikki heräsivät uskoon!»
Pastori oli kuin lyöty ja sokaistu. Tapaus oli hänelle niin aivan tutkimaton, että tuskin sitä jaksoi uskonkaan avulla käsittää. Ei hän kotonakaan uskaltanut siitä puhua sanaakaan.
Selittämätöntä! Pöndinen ihan masentui. Povaaja kyllä oli ennustanut kaiken päättyvän hyvin, mutta sittekin teki tämä Sakarin outo ja ennenaikainen paluu asian hämäräksi, ja hän alkoi aavistaa ja vainuta jotain outoa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena. Olisikohan tässä joku Herran viisauden merkki? mietiksi hän. Ruustinnaa oudostutti hänen omituinen olonsa, mutta ei hän uskaltanut kysyä sen syytä.
Mutta iltasella, kun ruustinna taas tuli hyvää yötä sanomaan, puheli pastori hänelle nyt sangen vakavasti, toisin kuin koskaan ennen. Näin hän puheli:
»Meidän, rakas Amalia, ei sovi ylenkatsoa niitä yleisarvoja ja arvokertoja, jotka Herra on meille armossa antanut, vaan täytyy meidän täällä katoavaisuuden maailmassa vaeltaessamme ja…»
Oli ihan vaikeaa saada sopiva sana:
«…vaeltaessamme aina muistaa sitä, että kaikkinainen inhimillinen viisaus ei mitään, eikä kustaan ole, sillä…»
Ruustinna taas ihan oudostui. Pastori jatkoi:
»Sillä todellista viisautta on ainoastaan se, jota ei koskaan — käyttääkseni täydellisen selkeyden vuoksi profeetan sanoja — todellista on ainoastaan se viisaus, jota ei koskaan hulluudeksi käättää voida…»
Omituista, koko olo! Eivät he nyt hyvästelleet niin maailmallisesti kuin ennen, ja nukkumaan mentyään itki ruustinna tovin, otti sitte rovasti-vainajan valokuvan ja pani sen turvaksensa tyynynsä alle.
Mutta pastori itse käveli ja ajatteli myöhään yöhön. Vasta kellon lyödessä kaksitoista hän perinpohjin rauhoittui, riisuutui sukkasilleen, hiipi varkain ruokailuhuoneeseen, kähvelti sieltä kaapista aimo kimpaleen vehnäistä, ja söi siitä osan riisuutuessaan, välillä aina palan haukaten, ja toisen osan sängyssä selällään köllöttäen.
* * * * *
Mutta viisausasian suuren tärkeyden takia täytyy meidän taaskin, vastoin estetiikan sääntöjä, katkaista kertomusta, että ei jäisi hämäryyttä.
Lopultakin, näet, aikojen kuluttua, selvisi pastori Pöndisen asia uskon avulla. Sakarin juttu kyllä oli ikävä mietiksiä, mutta hän selitti siitäkin eräälle, että:
»Jaa… Sakari Kolistajan asia, se on totta, on yksi niitä asioita, joita on yleensä sangen vaikea ymmärtää ja selittää, sillä armojärjestyksessäkin sattuu joskus ikäänkuin luonnonmullistus.»
Mutta vaalisaarna auttoi. Hän onnistui siinä samean hiekan asiassa niin hyvin, että seurakunta alkoi todellakin käsittää häntä uskon avulla ja niinpä saikin hän viran. Vääräuskolaissyytteestä hän taas pelastui siten, että kuuluisassa, suuressa puheessaan selitti asian tuomiokapitulissa näin:
»Minä, asian erityiseen vakavuuteen ja sielujen suureen iäisyyskaipuuseen katsoen tarkistan, ja justeeraan nyt uskonsuuntani maallisen viisauden hyväksi sen verran, että myönnän, että viisauskin on kyllä tarpeellinen erinäisissä tapauksissa ja taitotöissä, sekä uskon herättämisessä ja ohjaamisessa, niin että usko kykenisi selittämään ne asiat, joita ei järjen ja sen epämääräisen ilmestyksen, viisauden avulla selittää, ymmärtää ja ratkaista voida.
Tämän minä taidolla ja selkiästi tässä sanoin, ynnä siinä alati lujana pysyn. Herra meitä uskoon ja ymmärrykseen auttakoon! Aamen!»
Se auttoi. Varsinkin tuo Luterus-mainen loppuponsi teki tuomiokapituliin syvän vaikutuksen. Pöndinen sai seurakunnan, ja hyvin hän sitä hoitikin: Satatuhatta rahaa, 60 lehmää, 10 hevosta, kaksi saarnakirjaa, piipun ja lesken hän oli edeltäjältänsä perinyt, mutta jätti jälkeläisellensä kaksisataatuhatta rahaa, 120 lehmää, 20 hevosta, kaksi piippua ja yhden saarnakirjan. Toisen hän, näet oli matkalla kerran hukannut, mutta sen sijaan hän, kahdesti nainut kun oli, jätti seuraajallensa puolta nuoremman lesken kuin oli itse saanut, ja tyytyväinen oli seurakunta silloin, kuin hän rauhallisesti kuoli.
Ja senaattorina kuoli vallesmanni Kaksinainenkin. Sakarin aiheuttamaa häväistystä hänelle hyvittääksensä olivat sukulaiset ja tuttavat ottaneet häntä, jo virkamiehistön yhteisen kunnian takiakin, kainaloista kiinni ja nostaneet orrelta orrelle. Sitä mukaa kohosi hänen viisautensa arvo. Ja niinpä onkin kiitollinen kansa hänelle nyt kuoltua viisaudesta ja ahkerasta eteenpäin menosta velkaa 189.745 markkaa 93 penniä ja yhdet juhlasyömingit, johon summaan nousee hänen muistopatsaansa kustannusarvio.
* * * * *
Mutta palaamme nyt varsinaiseen asiaan ja juoneen.
Sakarin talon kissa oli onnettomuudestansa jo toipunut. Se oli lihonnut aivan isoksi isännäksi ja kävellä köllehti tyytyväisenä, vakavana, kuin vanha rovasti, jolla on jo apulainen. Ei se välittänyt enää mitään tämän maailman katoavaisesta ilosta ja touhusta. Se oli saavuttanut rauhan, kiitos inhimillisen viisaudentoimen ja varsinkin Pöndisen opetuslapsen ja aatteiden toteuttajan, Sakarin osuuden siinä viisauden-työssä. Sillä aikaa kun Sakari oli saarnamatkallaan, niinkuin viisas ja hurskas Salomon, mennyt monen vaimon luo, oli tämä hänen kissansa, Anna-Liisan ja Kikkiläisen ukon toimesta, uskollisesti täyttänyt isäntänsä puolesta, talossa pyhyyden ja hurskauden, kuten Sakari jo yösaarnassansa suomenkansan tunnetuista kissanpöksyistä puhuessaan, oli ennustanutkin, ja niin oli usko jo kantanut maukkaan hedelmän, niinkuin veskunapuu kuivaksi kuivatun rusinan. Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa.
Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi.
Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon
laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus.
Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.
Ja niin oli nyt asia valmis. Sakari Kolistaja oli taloton mies ja Anna-Liisa isäntä. Siltavouti karisti piipunporot paperille, että muste kuivaisi.
Mutta juuri silloin lähestyi taloa hurja, outo joukko tulista ravia painaen ja joukon seassa hevosilla ajava pariskunta. Säikähdyttiin. Hämmästyttiin ja siunailtiin, kunnes Anna-Liisa huudahti:
»Sakari!»
Ja niin ajoi kotinsa kartanolle Sakari morsiaminensa ja joukko mukana. Tuuliviirin kukko katseli jumalattoman pitkän riukunsa päästä uljaana isäntää, joka nyt niin komeasti kulkien kotiinsa palasi. Kanat säikähtivät ja kaakattaen juosta ryöhöttivät pakoon aitan sillan alle. Kukkokin pelästyi. Se parkasi ihan surkeasti, hyppäsi sen ison ammeen pohjalle, rohkaistui siinä, ja kun Sakari sillä suurella remulla ajaa jyräytti kartanolle, kiekasi kukko tuliaisiksi mitä kirkkaimman ja uljaimman kiekaisunsa.
Ja hetki vain, niin Sakarin tuvassa oli eloa, elämää ja iloa. Pytyt paiskattiin pöydälle. Ainoastaan kaksi hoksasi, että he ovat härkiä, lautapäitä härkiä ja oitis ryhtyivät he pytty päässä puskusille, puskivat ja painoivat toisiaan, tosissaan kuin kaksi vihaista sonnia. Siltavouti ja lautamies pakoilivat pelokkaina nurkissa. Anna-Liisa siunaili ja hätäili. Kissa oli säikähtänyt, hypännyt päreorrelle, köyristeli siellä häntä- ja selkäkarvat porholla, ikenet irvellä ja viikset suorina. Sakari nauroi ja oli onnellinen, hän jos kukaan.
»Sakari», hätäili Anna-Liisa ja tapaili:
»Niin jotta… Ihanko sinä olet tullut kokonaan hulluksi?»
»Häh?»
Kiivaasti Sakari sen kivahti ja tenäsi:
»Sinä Anna-Liisa kuule, elä kekkaa ja nimitä.»
Ja kääntyen äkkiä sen seitsenpäisen puoleen, hän sille tiukkasi:
»Todista tuolle akalle, että olenko minä hullu… Enhän ole?»
»Et.»
Niin liikuttavan alttiisti, viattomasti, kädet housuntaskussa, todisti mies sen.
»Kuulitko Anna-Liisa!» ilkkui silloin Sakari voittoisana ja tenäsi:
»Sinä Anna-Liisa elä edespäin kekkaa ja sano jotta hullu, sillä hullu ja liika viisas eivät ole sukujohteessa toisiinsa, ja minä olen liika viisas… Enkö olekin liika viisas?» tenäsi hän taaskin siltä seitsenpäiseltä mieheltä: »Olenhan?»
»Olet.»
»Kuuletko!»
Ja aivan hän saarnasi nyt Anna-Liisalle:
»Sinä, Anna-Liisa, kuule, olet ynseä sydämestä ja penseä-sydämiselle vaimolle viisautta mitatessa on Herran vaaka tehnyt vilpin, ja siksi et sinäkään, Anna-Liisa, tiedä että viisautta on kahta lajia, nimittäin oikeaa ja väärää.»
»Elä nyt, Sakari», hätäytyi Anna-Liisa.
»Elä keskeytä», esti Sakari kiivaasti ja jatkoi, tenäten:
»Viisaus aina falskaa, ja varsinkin vaimon viisaus on vilpillinen, mutta jos sinulla, Anna-Liisa olisi Pöndisen usko, niin oikeaa numeroa viisarisi aina näyttäisi.»
Ja vakaumuksella todisti hän mestaristansa Pöndisestä ja sen uskosta:
»Pöndinen turvautuu aina uskoon ja asettaa siihen toivonsa, niinkuin uskollisen juhdan päälle, ja siksi sillä onkin, niinkuin matkalle valmistautuneella, aina evästä kontissa. Mutta muut panevat viisautensa salassa kykkimään ja häkräämään kuin viinankeittäjän, ja juopuvat vain sen tavaroista ja alkavat hyppiä ja niinpä onkin sitte eväskontti aina tyhjä.»
Kamalaa! Eulaliina oli kuin jostain äkkiä pudonnut ja pelästynyt. Silmät pyöreinä päässä seisoi hän ja vilkuili, eikä ymmärtänyt mitään. Hullut melusivat. Härkäpari puski ja mylvi. Anna-Liisa siunaili ja koko talo oli kuin nurin.
* * * * *
Mutta silloin tuli uusi yllätys: tietä pitkin ajaa lasketteli isossa pölypilvessä se vallesmannin johtama takaa-ajajien joukko kymmenin hevosin. Pois pakeni silloin kukkokin ammeensa pohjalta ja kätkeytyi monien aviopuolisoittensa turviin sinne aitan sillan alle. Ainoastaan se tuuliviirin kukko katseli nytkin sieltä korkeudestansa rauhallisena, kuten aina tämän viisaan maailman menoa.
Mutta emme rupea itseämme enää väsyttämään tämän lopullisen pesänselvityksen kuvaamisella. Arvaahan lukija, näet, ilman sitä kuvaustakin, että asioiden kehityttyä tälle asteelle, täytyy pakostakin »kaikkien saada toisensa», kuten aina viisauden ja järjen alalla: takaa-ajajat saivat omansa, Anna-Liisa Sakarinsa ja Eulaliina sen, mikä hänelle tuleva oli. Ainoastaan niiden Punnitun mökkiin jätetyiden sianporsaiden suhteen ei vielä olla selvillä, saiko jokainen omansa.
Yksinpä Pöndinenkin huomasi nyt saaneensa takaisin sen viisaan maineensa, jonka luuli kadottaneensa, ja jonka kadottamisen takia hän oli niin suuresti kärsinyt ja surrut.
* * * * *
No niin.
Asia oli jo selvitetty. Sakari Kolistaja tietysti jätettiin vapaaksi, vaimonsa hoiviin. Liika viisasta ei olisi voitukaan sotkea yhteen köyteen hullujen kanssa. Rauhallisena siinä Sakari jo puuhailikin tupakan hakkuupuuhissa. Oli vain poistunut noutamaan aitasta tupakoita.
Ja ihmeissään siinä oli takaa-ajajien joukko, ja vallesmannikin, kuultuansa, mitä lajia se Sakarin suuri viisaus oli. Nyt, näet oli jo selvinnyt sekin, että Sakari oli siellä vierailla mailla ollut saarnaamassa juuri sitä samaista suurta viisautta vastaan.
»Niin onpas, näet, tääkin viisaus … kipperä kalu, kun se milloin … toisin puolin pyllähtää», ihmetteli ja siunaili eräs mies ja samaa ihmeellistä viisaus-asiaa mietiksivät muutkin. Puhuttiin viisaudesta pitkälti, ja paljosta muusta ja paatunut Anna-Liisa soimaili taas Pöndistä, sanoi sen hämmentävän selvänkin viisauden sameaksi, että usko saisi yksinään hallita ja pitää isännyyttä, kuin mikäkin iso-mahainen isäntä. Niin puheltiin.
»Ka… Aasilla sitä on ennenkin maailmassa ajettu… Paraimmallekin paikalle tarkoitan», mietiksiä tokasi silloin lopulta miehistä eräs.
* * * * *
Asia selvisi. Ainoastaan Eulaliina siinä istui ymmällä asiastansa.
Mutta Anna-Liisa selvitteli hänellekin. Kuultuansa jo vallesmanniltakin, että Sakari oli kihlannut itsellensä toisen emännän, puheli hän Eulaliinalle:
»Niin jotta sinutko se aikoi naida?»
Ujostutti vastata.
»Niin no… Se oli vain kihlaus vasta ja… Sotki sillä, kun sanoi, jotta on hänellä viisautta liiaksikin», koki hän toki selittää ja kiertää.
Tukalaa! Aivan sitä Eulaliina parkaa tuli sääli. Liekö Sakarikin hieman ujostellut, koskapa lähti kamarista sitä toista tupakkakukkaroansa hakemaan. Eräs mies jo siinä riensi Eulaliina parkaa pulasta auttamaan, selitellen:
»Ka mitäpä sille… Vie se viisaus vakavankin vipuun!»
Niinpä kyllä. Elävästi oli Sakarin suuri lähetystyö todistanut viisauden kaksinaisen olemuksen: sen sekä heikkouden, että voiman. Mies imasi savut ja jatkoi vakavana:
»Nää viisauden rajat kun ovat niin epäselvästi linjatut, niin ettet tiedä, milloin pyllähdät väärälle puolelle.»
Isännän toimissaan puuhaileva Sakari siihen taas kamarista palasi ja ryhtyi laittamaan kenkävoidetta.
Mutta siellä Sakarin lähetyspitäjässä alettiin näinä aikoina jo hiljaa aavistaa viisauskysymyksen suuri syvyys ja hämäryys ja viisauden ihmeellinen olemus. Sillä viisaus ei kyennyt enää selittämään omaa olemustansa, ei sitäkään, kuinka hullun kirjoissa kulkeva liika viisas oli voinut viisaan väen sokaista.
Tutkimatonta. Käsittämätöntä oli myös se, kuinka sadoilla katekismuksen kysymyksillä ja vastauksilla paalutettu ja viitoitettu autuudentie, jonka tutkimiseen hengellinenkin maallinen viisaus jo ennen matkalle lähtöään tarvitsee kymmeniä vuosia, kuten jumaluusopin tohtorien ja professorien tärkeä tieteellinen työ todistaa, miten se mainio autuudentie voi toisinaan taas olla niin mutkaton ja suora, että hulluksi haukuttu liika viisas, Sakari Kolistaja, kykenee sen tuhmallekin ihan selväksi saarnaamaan.
Syvällistä, mutta lohdullista samalla. Nyt, näet, voitiin toivoa, että sekin, jolla ei ole varoja ottaa jumaluusopin tohtorin, tai papin tutkinnoilla selkoa autuudentien lukemattomista eksyttävistä mutkista ja kavalista koukuista, voi uskaltaa tuolle tielle lähteä, koskapa se joskus taas noin ilmi-selvänä avautuu. Ja juuri siinä on Sakari Kolistajan lähetystyön suuri iäisyysarvo: hän on avannut alemmallekin, köyhälle kansalle, lapsille ja imeväisille tien autuuteen, iankaikkiseen elämään ja taivaan iloon, osottaen, että kyllä sinne osaa mennä ilman liika viisauttakin, ilman pappien tohtoristietoja, jopa juuri ilman niitä, ja ainoastaan ilman viisautta sinne osaa mennä. Niinhän oli itse viisaus, jopa jumaluusopillinen viisaus todistanut ja se todistus oli vielä tuon vaivan ja hullusti toimivan viisauden olemus ja ydin.
Tutkimatonta. Alettiin jo hämärästi aavistaen tunnustaa, että oikeassa oli pastori Pöndinen, oikeassa Sakari Kolistaja saarnatessaan, että viisaus ei riitä asioiden syvintä selittämään, vaan että kaikki, viisauden suuri olemuskin, voidaan oikein käsittää ja ymmärtää ja selittää ja nähdä ainoastaan uskon, sokean uskon avulla. Se oli se ainoa järkkymätön totuus, jonka viisaus oli kyennyt nyt opettamaan.
Kaikki oli viisaus laittanut viisainpäin. Huomattava nimittäin on vielä se seikka, että se hullu, jota, kuten olemme kertoneet, ei hoidokiksi hyväksytty, hiipi juuri näiden keskustelujen aikana tuohon hullujenhuoneeseen ja poltti sen poroksi. Suuri onni tässä, näet, oli se, että palanut laitos oli, viisaasti ja varovasti kylläkin, vakuutettu pitäjän omassa, kunnallisessa palovakuutusyhtiössä ja valtiopäivillä lisäksi huolehti Punnittu uuden rakennuksen valtioavusta.
* * * * *
Mutta lopetamme jo.
Nyt, näet, palasi Issakainen kosimispieksuinensa ja viinaksinensa.
»Ka!» huomasi hän isäntänsä palanneeksi. Mutta oitis alistui hän kohtaloonsa. Eipä tässä tämmöisessä talossa ole lujapäisellä miehellä hätää muonamiehenäkään.
»Samapa tuo… Eletään ennallaan», arveli hän, sytytti piippunsa ja istahti rauhallisesti kissan viereen, kuin sen kohtalotoveriksi. Sama kolea orvon osa tuo oikeastaan oli, näet, heidän molempien osaksi langennut tässä inhimillisen viisauden suuressa näytelmässä. Kiitos Issakaisenkin osasta Pöndisen suuren opetuslapsen, Sakarin, ja yleisviisauden, eikä niin paljon hänen oman takkuisen päänsä lujatekoisuuden ja kovuuden.
Mutta vallesmanni teki joukkoinensa toki jo lähtöä. Eulaliinakin lähti samaan matkaan, palatakseen toimeensa. Leppynyt oli vallesmanni jo Sakarille, mutta jäähyväisiä sanoessaan erehtyi hän onnettomuudeksensa sille, kuin hyvittelyksi puhumaan:
»Jaa, isäntä Kolistaja… Niin että… Kuka meistä siellä meidän pitäjässä, olisi osannut teistä uskoa, että te olette hullu.»
Mutta silloin kivahti Sakari taaskin:
»Minäkö hullu!… Häh?»
Se oli ainoa loukkaus, jota ei hänkään, kristityistä totisin, voinut sietää.
»Ei sitä järjestyneessä yhteiskunnassa saa toisen kipeintä kohtaa niin vain sukkapuikolla sohia!» jatkoi hän loukkaantuneena. Oitis käski hän lautamiehen manata vallesmannin oikeuteen kunnianloukkauksesta.
Ja täytyihän lautamiehen, näön vuoksi, ettei riita nousisi. Hän manasi ja nöyrästi, mutta varmasti tunnusti Sakari:
»Vaikka minä kuin suuri syntinen muissa asioissa Herran edessä olisin, niin sitä pahinta vikaani minä en peittele, enkä koeta varkain taivaanvaltakuntaan pujahtaa, vaan… Aina tunnustan sen, että minä olen liika viisas.»
Ja varmuudella, tietoisena, mutta samalla alistuvasti hän jatkoi:
»Niin, että kello kaulassa pitää tämän ilmoituksen ja tunnustuksen johdosta viisauden Suomessa aina vaeltaman, eikä hiljaisuudessa myyräntyötään tekemän, vaan kelloaan sen pitää itseään ilmoittaessaan myötäänsä soittaman ja nelistämän, niinkuin se kielellä pistävä kalkkalokäärme varoitusrenkaitaan, että kavahtaa ja niinkuin spitaalisyntistä paeta tiettäisiin…»
Sitä ihanaa, lujaa uskoa! Hän puhui hengessä ja totuudessa. Pakostakin vaiettiin, kuten aina kaiken todellisen, varman, vakuuttavan edessä seisoessa. Sakari lopetti, todisti:
»Niin että se viisaus on kolisevaa viisautta ja rehellistä kello-kaulaista viisautta. Sillä jos Herra onkin suurille ja mahtaville antanut muuta enemmän kuin pienille, niin on Hän kuitenkin ääntä, millä olemustaan ilmoittaa, antanut pienille lapsille, ja suomenkansallekin, enemmänkin kuin suurille ja rikkaille. Ja kun minulla on vielä tukeva ja sonnustettu usko, niin että minä sen avulla synnintuntoon päässeenä käsitän ja tunnustan liika-viisauteni kauheuden, niin minä myös sen julistan ja ilmoitan. Ja siksi pitää koko maailman tietämän se, niinkuin vanha ämmä hapan ja karvas totuus, että minä olen liika viisas.»
Ja hän eli rauhallisena Anna-Liisansa suojassa, elää vielä nytkin, ja tuskin koskaan kuoleekaan.
Mutta kaikissa vaiheissansa on hän pysynyt lujana suuressa kansallisessa uskossansa: Kertaakaan ei hän ole langennut kieltämään viisautensa harvinaisen suurta määrää, vaan järkkymättä, horjumatta on hän aina uskonut, uskoo ja tulee uskomaan — ja sen myös maailmalle rehellisesti, varmasti ja nöyrästi tunnustamaan — että hän on liika viisas.