Se oli uusi sanoma ja voimallinen saarna heinäväelle. Kuunneltiin ymmällä. Saarna, se outo huuto, jatkui. Sakari julisti voimallisen totuuden:
»Niinkuin mustalaisen pahankurinen ja likainen, repaleinen ja ruokoton kakara se, viisaus, alati päässä vehkeilee, huutaa ja itseään ilmoittaessaan pirunmelua pitää, mutta jos siltä mitä kysyt, niin ikeniään se vain älyttömänä ja ilkeästi vastaukseksi irvistää ja pitkää nenää sieltä pahnastaan näyttää…»
»Hullukohan se on vai huutaakohan joku kurillaan?» arveltiin. Mutta
Sakari julisti:
»Sillä Johannes oli edelläkävijä, mutta minä olen jälkikolistaja.»
Ja vuolaasti hän jatkoi, julisti, saarnasi totuutta:
»Sillä ei tarvitse suomenkansa viisautta eikä turkkia se joka löylyssä kylpee. Ei, vaan usko ja sana, pelkkä sana on meidän voimamme aina ollut. Leivällä ja sanalla, eikä viisaudella on suomenkansa ennenkin elänyt. Sana aseena ja iso leipä eväänä on suomenkansa maailmassa uraa avannut ja siksi taomme me edelleenkin taettamme, valmistamme kuin sanasepät ilman esi- ja taka-ajatusta aina vain uutta ja uutta sanaa ja helyä Herralle, vääntäen kuin myyrät sanaa salasta irti ja siksi ääni kuuluu Pohjolasta ja ilmoittaa, että me olemme sanan kansa, emmekä viisausvillityksen ja teon kansa, ja meillä on usko sanan voimaan. Sillä sanalla lyö suomenkansa löylyt Herralle, sanalla löylyttää se lähimäistänsäkin ja kolistaa koko maailman hereille ja siksi on se kolistaja-kansa, se Herran herättäjäkansa. Amen! Herran nimeen ja selkiän sanan voimalla aamen.»
Yli tyynien vesien kulki outo sanoma. Ja herätyskin jo tapahtui: Ahvenaisen laiska renki makasi, näet, varkain, työaikana, heräsi huutoon ja kattilanräminään ja tyytymättömänä kiroili:
»Kukahan kehno siellä nyt on ottanut kattilarämän taivaanharpukseen ja huutaa ja kolisuttaa niin että ei nukkua saa!»
KUUDES SANAKOLINA
Vaikeiksi ne kävivät nyt Sakari Kolistajan vaimonkin, Anna-Liisan, päivät. Hermostuikin siinä tämmöisessä suuressa surussa. Hyvästi hän sen Sakarin kanssa oli siinä elänyt, eikä ollut tarvinnut puutteessa kitua.
Ja ne porsaatkin siinä olivat yhäkin leikkaamatta. Sitä varten oli hän
kutsunut Kikkiläisen ukon, odotteli häntä ja varasi jo niitä nassujansa.
Oli ihana ilta. Karja märehti rauhallisena. Iloinen porsasparvi riensi
Anna-Liisan luo, kihisi ympärillä, vinkui. Oli näet oppinut
Anna-Liisalta aina jotain saamaan.
Mutta ynseä oli miehensä katoamisen vuoksi elämäänsä tuskastunut
Anna-Liisa niillekin nyt, hosasi, äsähti vihaisesti ja uhkaili sillä
Kikkiläisen ukolla. Koko talossa oli elämä ihan kuin nurin.
Ainoastaan muonamies, se suuripäinen Issakainen, oli tyytyväinen. Se näet oli lautamieheltä kuullut, että laki myöntää liikaa viisaan vaimolle avioeron ilman aviorikostakin. Lisäksi oli hän laskenut, että on taloudellisesti paljon edullisempaa olla talon isäntänä kuin sen muonamiehenä ja niinpä olikin hän jo alkanut valmistaa Anna-Liisaa varsinaista rakkauden tunnustusta varten.
* * * * *
Ja sitä hän nytkin kavalasti puhui. Kun murheellinen, tuskastunut Anna-Liisa tuvassa hääräili ja varasi pyttyjä iltamaitoja varten, tupakoi Issakainen rauhallisena, laiskan näköisenä, piti morsianta salavihkaa silmällä ja puheli:
»Kyllä se taisi iäkseen mennä… Tää isäntä.»
Ei Anna-Liisa vastannut. Issakainen pihautti savun oikeasta suupielestään, sillä vasemmassa lerppui piippu.
»Ja mitäpäs siitä hyötyisi, jos palaisikin… Kun kerran tauti on parantumaton», jatkoi hän kavalaa valmistustansa, hyvin huolettomaksi tekeytyen.
Huolissaan puuhaili Anna-Liisa. Issakainen pihautti nyt savut oikeasta sieraimestansa.
»Viisaustauti, jos kehen syöpyy puoleen tai toiseen, niin et sitä kirveelläkään pois veistä!»
Ja tyytyväisenä lojahti hän sänkyyn mahallensa. Puuhaileva Anna-Liisa näytti yhäkin huolestuneemmalta. Issakainen heittäytyi kavaluudessaan ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena, muka ihmeissään oudosteli:
»Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus, voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!… Jos kellä sattuu olemaan heikko pää.»
Ja yhä rohkeammin hän kavalasti lähestyi jo kosimispuheensa varsinaista puolta. Kuin pikku sukkeluudeksi, kuherteluksi hän siinä jo puhui, kuin kehasi:
»Mutta minun pää tää kestäisi senkin voiman.»
Siltä näytti. Ihan peloittavan iso ja luja oli hänen takkuinen päänsä.
Hän imasi savut ja kertoi rauhallisena:
»Kometiantti-joukko markkinoilla tahtoikin minut pestata joukkoonsa tätä päätä näyttelemään… Niin kovasti tähän mielistyivät, mutta ei sovittu hinnoilla.»
Se oli totta. Hän tupakoi tyytyväisenä, mieteksi talon maiden arvoa ja muuta, kohottautui sitte, hapoi lakkinsa ja lähti lautamieheltä jotenkin urkkimaan, miten pian saa eron saanut leski mennä uusiin naimisiin.
* * * * *
Tuskallista!
Eikä se Kikkiläisen ukkokaan vain vieläkään tullut! Missä tuo sekin nyt kuhninee! Kaikki nyt ärsytti Anna-Liisaa.
Hän oli jo siivilöinyt maidon ja kaatanut kissalle pikku kuppiin sen osan. Se lipoi maidon rauhallisesti, nuolasi kertasen suupieltänsä ja pesi sitte silmänsä, aivan korvien takaa myöten.
Mutta sitte tuntui siltä, että maitoa olikin ollut liika vähän, ja kun Anna-Liisa yhä hääräsi rainta kädessä, niin eikös päättänyt pyytää lisää, meni luo, naukasi, köyristyi ja kun ei sekään tehonnut, niin hierasi Anna-Liisan jalkaa ja taas naukasi ja taas köyristelihe.
Mutta sillekin suuttui nyt Anna-Liisa ja äsähti vihaisesti:
»Jopa tuota sait!»
Mutta kissa vain naukui ja hieroi. Anna-Liisa ärtyi, sieppasi päreen ja hosasi sillä kissaa. Kissa säikähti, sähähti, syöksyi nuolena uunin korvalle, köyristäytyi siellä, nosti hännän porholleen, sähisi ja irvisti niin vihaisesti, että viikset näyttivät ihan kamalan pitkiltä ja suorilta.
»Pahahenki!… Vieläkö sähiset ja irvistät siellä», raivostui Anna-Liisa. Kissa köyristi selkänsä ihan kykkyräksi ja irvisti entistäkin uhmaavammin ja aivan kihisi vihasta, kuin puikot pitkinä viikset, valmiina ihan silmille hyppäämään.
»Pahuus!» Anna-Liisa jo uhkaili:
»Mutta maltahan kunhan ukko Kikkiläinen puukkoineen tulee!»
Omituista! Mutta sillä lailla päätti vaimoparka kostaa kissalle. Pää kun olikin siinä kaikesta ihan sekaisin, niin ei siinä enää kyennyt kaikkea laskemaan.
»Sen tarpeessa sinä siinä oletkin vielä enemmän kuin porsaat», uhitteli hän touhutessaan.
Ja niinpä hän, kun ukko Kikkiläinen lopultakin saapui, antoi ensimäiseksi ja ihan tarpeettomasti leikata kissan.
* * * * *
Oli poutaista, ihanaa.
Saarnakodalta lähdettyään vaelsi Sakari Kolistaja taas rauhallisena määräänsä kohti. Kintturemelien päät vain näpsähtelivät joskus pieksunvarsiin.
Ja omituista! Nyt hänestä tuntui, että hän todellakin oli poikamies, vapaa Anna-Liisasta, koska kerran oli »luopunut vaimosta ja lapsista ja pellosta». Siinä yksin taivaltaessaan mieteksi hän sitä asiaa ja ihmetteli, mikä hänet olikin aikoinaan vietellyt lankeamaan vaimoon.
Ja hoksasikin hän sen viettelijän:
»Se on liika viisaus, joka panee miehen silmän katsomaan himoitsevasti vaimoväkeen. Vehkeilee miehen päässä heikkoa lihaa vastaan kavalasti kuin piru paratiisissa, niin että vaimon viehätys on viisaalle niinkuin kissalle kerma», päätteli hän. Lujasti hän päätti uskon avulla taistella sitä kavalaa vihollista ja viettelijää vastaan, ettei se pääsisi häntä pettämään kuten käärme petti Eevan.
Niin saapui hän lopultakin seurakuntansa hullujen talolle, jonne hän pastori Pöndisen neuvon mukaan ensiksi poikkesi neuvoja ja avustusta saamaan. Oli kuuma, tyyni puolipäivä. Aurinko paistaa lekotteli hartaana. Keskellä laitoksen ohi kulkevaa tietä makasi lammaskatras rauhallisena. Pesuvaatteet kuivuivat harvassa kaivokoivikossa, jossa koivujen varjot ikäänkuin puolipäivän rauhaa pitivät.
Ja pihamaalla oli sama kesäinen puolipäivän hiljaisuus ja rauha. Ei eloa, ei ihmisiä. Ainoastaan kaksi vanhaa kanaa ja laiha kukko siinä kartanolla hääräili. Sakari pysähtyi niiden menoa tarkkaamaan.
Miten mielenkiintoista! Vanhempi, laihempi kana oli löytänyt rikkojen seasta ohranjyvän ja varustautui sitä nokkaamaan aivan juhlallisesti. Se kaakatti, kiersi jyvää, piti sitä silmällä kuin kissa kiusattavaansa hiirtä. Nyt se jo kurotti kaulansa nokatakseen jyvän juhlallisesti.
»Nokkaahan jo?» jännittyi Sakari ja odotti.
Mutta ei se vielä nokannutkaan. Rapisteli vain välillä siipiänsä, kuin laittaaksensa juhla-ateriapukunsa kuntoon, kaakatti ja taas kurotti kaulansa nokatakseen juhlallisesti.
»Nokkaakohan?»
Mutta silloin huomasi laiha, ylpeä kukko asian. Se tallusteli ylpeänä kanan luo, antoi sille aika lähdön ja nokkasi itse jyvän. Kana parahti, juosta ryöhötti surkeasti kaakattaen pakoon ja tyynnyttyänsä ryhtyi kynimään muutoinkin jo surkean köyhää höyhenistöänsä, samalla vaivaloisesti äännellen, ikäänkuin huonoja olojaan nurkuen.
Mutta ylpeänä saapasteli laiha kukko pihan halki, kaula ojona ja kiekasi korkealla äänellä, aivan kuninkaallisesti. Sakaria oli tapaus huvittanut ja tyytyväisenä työntyi hän taloon, kysellen sen hoitajatarta, Eulaliinaa.
SEITSEMÄS SANAKOLINA
Osuikin nyt Sakari Kolistajan saapuessa olemaan laitoksen johtokunnan kokous ja hyvin ne johtokunnan jäsenet Sakariin mieltyivätkin. Olihan se, näkyi, vaatimaton mies, ei mikään ylpeilijä. Ei se pastori Pöndinen ollut suotta sitä suositellut.
Ja nyt kokouksen loputtua istui johtokunnan esimies Vihavainen, Sakarin ja Eulaliinan kanssa tämän huoneessa. Yhdestä ja toisesta siinä puheltiin ja Sakari osui huomauttamaan:
»On tää tarpeellinen laitos olemassa… Tää hullujenhuone.»
»Ka!» myönteli esimies, pyöritteli sikaria, liistaroiden sen irtautuneet lehdet sylellä kiinni ja alkoi puhella:
»Niitä kun aina on hulluja maailmassa niin… On hyvä, että niilläkin raukoilla on kunnollinen hoitola.»
Eulaliina aivan kainosteli. Tuskin uskalsi salavihkaakaan Sakariin katsahdella. Vihavainen jatkoi:
»On koetettu tässä meidänkin kunnassa siinäkin asiassa pysytellä ajan vaatimusten tasalla, vaikka kunnan verot siitä kyllä yhä suurenevat.»
Eulaliina nyppi esiliinaansa. Esimies jatkoi taas:
»Näitä kun onkin tässä meidän kunnassa niitä hulluja niin kovin paljon, niin… Surkea niitä oli nähdä niiden omaisten puutteellisessa hoidossa.»
Mutta silloin tarttui taas Sakari siihen viisaus-asiaansa ja huomautti:
»Mutta viisaita niitä sittekin on enemmän.»
Maailman kauheutta hän sillä tarkoitti todistaa, mutta Vihavainen ymmärsi sen toisin ja myönteli:
»No… Eihän sitä toki elämästä mitään tulisikaan, jos hullut olisivat enemmistönä.»
Ja kohta käänsi hän puheen toisaalle, kysäisten Sakarilta:
»Mitä… Onko isännällä oma talo?»
Sen myönsi Sakari.
»Neljännesmanttaalin kontu», ilmoitti hän. Eulaliinaa aivan yskitti kainous. Puhuttiin nyt maanviljelyksestä, kunnes esimies taas kysäsi:
»Ja ollaanko leskimiehiä vai naimisissa?»
Ja siinä oli nyt Sakari asiansa, Herran asian puolesta valmis, todistaen:
»Kun kerran käteni auraan lasken, niin… Ei ole enää kehen taaksensa katsoa.»
Leski siis. Kaino Eulaliina levitteli ja virutteli esiliinaansa. Oli tämä kuin Herran lähettämä. Pastori Pöndiselle hän oli kiitollinen kaikesta. Esimies johtui puhumaan avioliittokysymyksestä, varsinkin irtaimen väen.
»Varsinkin näin huonoina aikoina», puheli hän, »olisi hyvä, jos irtainväki ei niin kevytmielisesti menisi naimisiin … ennenkuin on tietoa, voiko perheensä elättää… Vaivaishoitolaisia se vain lisää. Vaivaismaksut tässä meidänkin kunnassa nousevat jo kohta kuuteenkymmeneen tuhanteen.»
Sen myönsi Sakarikin, ettei pidä kevytmielisesti naimisiin mennä.
»Mutta se … maallinen viisaus ja ylpeys vetää, ja johtaa sokeankin siihen paulaan», selitti hän syynkin, miksi köyhät kevytmielisesti naimisiin menevät. Viisaus se on turmellut maailman siinäkin.
Ja niin jatkui rauhallinen juttelu. Eulaliina juotti aivan vehnäiskahvit. Kaikki tuntui nyt niin kodikkaalta ja valoiselta. Kissa kehräsi sängyssä sikeässä unessa. Palsami heloitti akkunalla ihan punaisena kukista ja ainoastaan silloin tällöin kuului niityltä heinäväen hiljainen viikatteen liippaus.
Mutta jo seuraavana päivänä tarjosi johtokunta Sakari Kolistajalle hullujenhuoneen miesjohtajan tointa. Sakari suostui ja muutaman päivän kuluttua oli hänen määrä toimensa alkaa. Sitte myöhemmin, toimensa väliaikoina, päätti hän harjoittaa varsinaista tehtäväänsä, maallista viisautta vastaan saarnaamista.
Mutta erityisesti oli vallesmanni Kaksinainen mielistynyt Sakariin. Oli hän sille jo puhunut siitäkin, miten tarpeellista olisi saada valtiopäiville enemmän hallinnollisiin tehtäviin perehtyneitä ja lakimiehiä.
Ja Sakari puolestaan oli vallesmannin ystävyydestä liikutettuna ihan sulanut. Lapsen alttiudella suhtautui hän jo vallesmanniin ja myönsi sen jokaikisen sanan oikeaksi.
Niin kirkastui vallesmannin senaattori-taivas. Sillä mitä ei voisikaan hänen hyväksensä valtiopäivämiesvaaleissa tehdä saarnamies, joka johtaa uskovaisiansa kuten paimen laumaa.
Ja kirkkaaksi kirkastui Eulaliinallekin jo se avioliiton taivas, jolle
Sakari oli äskettäin jäähyväiset sanonut.
* * * * *
Ihmeesti se nyt sotki Sakari Kolistajan kotona asioita. Kaikki kadonneen etsimiset olivat turhia. Hyvin ymmärrettävistä syistä ei pappilassa puhuttu Sakarista ja hänen matkastaan sanaakaan, niin että sitäkään tietä ei saatu vihiä siitä, minne päin mies oli hävinnyt.
Ei siis ihme, että Anna-Liisan pää aivan sekoittui. Jos miten koetti, niin sittekin sitä vain tuskastui ja tuskastui, hermostui ja ärtyi kaikelle. Tänä iltana oli vallesmanni luvannut lähettää siltavoudin puhumaan etsinnän jatkamisesta. Varojakin se semmoinen vei.
Ja sitä siltavoudin tuloa odotellessaan hän nyt taas hoiteli askareitansa. Härkävasikan oli hän päättänyt panna jo niitettyyn nurmeen lihomaan. Myödä tuo näet oli aikomus. Mistäpä siinä muutenkaan rahat otat, eivätkä laihasta vasikasta suuriakaan maksa.
Ja taas oli ennallaan poutainen, kuuma ilta. Kukko oli kiivennyt aidalle, kurotti kaulaansa tavallista ylpeämmin, kiekasi itsetietoisen kiekaisun ja jäi sitte katsomaan miten Anna-Liisa taluttaa nyhti sitä härkä-vasikan jukeroa. Vasikka harasi ynseänä, itsepäisesti vastaan. Luuli näet Anna-Liisan taluttavan ansaan, ja uhallakin vastaan jurasi. Issakainenkin katsoi loitompaa menoa, seisoi aitaan nojautuneena ja tupakoi laiskana.
Ja Anna-Liisa nyhti nuorasta, nyhti selkä ihan ojona. Vasikan kaula virui siitä nyhtämisestä pitkäksi. Hyvä jos ei katkea! Kukko katseli menoa päätään kallistellen ja joskus jonkun äänen kotkottaen.
»Pahuuksen jura!» suuttui jo Anna-Liisa. Kukko innostui näystä, aivan kiihtyi. Nyt ne olivat jo aivan siinä luona ja innoissaan kukko silloin kurotti kaulansa, kiekaisten ihan täysin voimin.
Mutta siitä ärtyi Anna-Liisa. Äkeästi hosasi hän nuoranpäällä kukkoa ja äsähti:
»Vieläkö sinäkin siinä rääyt!»
Kukko parahti, rypsähti karkuun, suuttui, kiipesi tavattoman laajan, kumoon suulleen kaadetun ammeen pohjalle ja alkoi siinä ylpeästi, uhallakin saapastella, kotkottaa ja kiekua.
Aitaan yhä nojaten ja iso piippu ikenessä, hoihki nyt Anna-Liisalle kosimisasiaansa ajaen ja kuherrellen Issakainen:
»Siitäkin sen nyt näet, että miehen tässä apunasi tarvitset… Ei se viisas ja itsepäinen härkävasikka naisväen suostutteluista taivu.»
Onneksi saapui toki siltavouti. Vallesmanni oli käskenyt ehdottaa, että lähetettäisiin lähiseurakuntien kirkkoihin kuulutus ja lisäksi ilmoitettaisiin sanomalehdissä.
Ja täytyi se tehdä, sillä mikäpäs siinä auttoi. Tuskastuneena päivitteli
Anna-Liisa:
»On tuota yksi ja toinen maailmassa viisaudestaan uskonut ja todistanut, mutta ei nyt ole vielä ennen nähty, jotta kukaan uskoisi olevansa liikaa viisas.»
»Ka», arveli siihen siltavouti ja selitteli:
»Sitä ei, uskoa enemmän kuin viisauttakaan anneta kellekään ihan tarkalleen mitattuna, vaan toisille annetaan liika paljon ja toisille liika vähän.»
Ja vakavana hän jatkoi:
»Ja viisauden mittana kun on usko niin… Sitä on silloin viisautta kullakin sen mukaan onko tuo mitta jo kyynärä, heikko tai vahva.»
Mutta vielä siltavoudin poistuessakin tepasteli loukkautunut kukko ammeen pohjalla ylpeän-vihaisena, kotkotti ja vihoitteli ja ylpeili uhallakin. Siltavoudin poistu jäisiksi kiekasi se näyttämishaluisena täysin voimin. Kirkkaassa, kepeässä ilmassa kantoi heleä kiekaisu uskomattoman kauas, aina sinne salojen yksinäisyyteen.
Ja niin rauhoittui ilta. Issakainen oli siinä rakkaus-asiaansa hautoessaan venähtänyt nurmikolle ja onnettomuudeksensa oitis nukahtanut sikeään uneen. Eräs lehmä katsoi kukon menoa ihmeissään. Keskellä karjapihaa imetti lammas vuohiansa, yhtä kummaltakin puolen, mutta kun ne liiaksi alkoivat määkäistä, pöpäytti imettäjä kertasen lyhyesti, pyöräytti kärsimättömästi saparoansa ja teki lopun imemisestä. Porsaat nukkuivat rauhallisina aitovierellä kuivissa pehkuissa. Olivat jo tyyten unohtaneet äskeisen onnettomuutensa. Kissa istua kökötti porttipatsaan päässä, naama äskeisten surullisten tapausten johdosta surkean happamena. Sen pitkät viikset kuvastuivat tavallistakin pitemmiltä ja suoremmilta kuulaassa iltailmassa. Vanhalta koulumestarilta se siinä happamana istua kököttäessänsä nyt jo näytti, kiitos oman sukupuolensa pahimman kauhun ja vihollisen, ukko Kikkiläisen.
Mutta ei mitään muuta ääntä, ei melua. Rauhallisena ylpeili tuuliviirin kohtuuttoman pitkäkaulainen kukko, loppumattoman pitkän riukunsa päässä ja äänettömänä katseli se sieltä ihanan, kesäiltaisen, viisaan maailman rauhallista ja vakavaa menoa.
* * * * *
Ja yhtä tuskallista se oli pappilassakin olo ja elämä. Yksinpä palvelusväen olotkin oli Sakarin herääminen sotkenut.
Sillä renki Tuomas oli kuullut vihiä, että Sakari muka on kuollut jossain matkalla. Hän kyllä salasi tuon tietonsa, mutta kuitenkin jo hautoi mielessään Sakarin rikasta leskeä ja uhkasi morsiamellensa, pappilan piialle Iidalle, että hän kylmenee. Mukavasti, laiskan näköisenä tupakoidessaan, hän sen kerran sanoi, imasi savut ja lisäsi rauhallisena, välinpitämättömästi:
»Onkinhan tätä jo rakastettu yhdeksi kylläkseen.»
Mutta Iidan mielestä ei oltu. Siitä sukeutui uutta katkeruutta. Vaaliaika lähestyi. Hermostunut rouva juonitteli. Piiat vuorostaan siitä ärtyivät. Koko pappila oli kuin ampiaispesä. Iida teki joskus suorastaan ilkeyksiä.
Niin nytkin. Hän oli koonnut kuivamassa olleet pesuukset pois nuoralta ja aidalta, mutta oli ilkeyksissään jättänyt yhdet pastori Pöndisen alushousut aidalle. Niissä oli paljosta henkisestä työstä: istumisesta aiheutunut aikamoinen reikä sopimattomalla paikalla. Toinen lahe riippua rempotti aidalla, toinen oli osunut suoraksi pitkin aidanselkää ja se rikki kulunut kohta näkyi selvästi.
Herrasiunaa! Rouva oli punastua. Hän riensi riitelemään Iidalle, mutta kun ei ilennyt siitä oikeasta asiastaan, sulhasensa housuista riidellä niin, sekavana siinä alkoi haukkua piikoja siitä, että ne ruokkivat kanoja niin huonosti, että kanat eivät muni muuta kuin nimeksi.
Sukeutui aimo riita. Uhallakin nyt Iida torasi vastaan. Rouvalta oli jo siinä vihassa päästä itku ja lopulta jo Iidaltakin.
Ja silloin tekasi taas Iida ilkeyden. Kun näet kanat etsiskelivät pihamaalta syötävää, niin sieppasi hän patukan ja alkoi sillä, rouvalle kostaaksensa, hosua ja lyödä kanoja.
»Vai ette muni siinä pahuukset!» riiteli hän ja hosui patukalla. Kanat huutamaan. Rouva juoksi hätään, huusi ja aikoi riistää patukan Iidalta.
Mutta sepä ei hellittänytkään, vaan uhkasi, ilkiö, piiskata kanoja siksi kunnes suostuvat munimaan. Alkoi kissanhännänveto. Patukkaa rouvalta nyhtäessään tenäsi vain Iida ilkeyksissään, muka tosissaan ja viattomana.
»No mitäs ne eivät muni muuta kuin… Jonkun munan vain viikossa tipauttavat!»
Pastorin täytyi rientää eroittamaan. Koiranpentu huomasi nyt ne aidalla niin mukavasti riippuvat papin alushousut. Näky huvitti sitä. Ihmeellisen isot korvat hipallaan juoksi se niiden ääreen ja alkoi niille vallattomana haukkua. Vieraiksi ajoi vielä vallesmannin herrasväki. Ei sopinut rouvan edes mennä housuja pois ottamaan, vaan ihan salaisuudessa punastuen täytyi kärsiä ja sietää koko juttu.
Mutta onneksi sattui Pöndinen katsahtamaan akkunasta, huomasi asian, tunsi housut reiästä omikseen ja hoksasi morsiamensakin pahan pulan. Todellisen uskovaisen nöyryydellä, eikä ainoastaan ulkokultaisella kainoudella alkoi hän silloin häpeillä tuota henkisen työnsä näkyvintä tulosta, housunreikää. Ja oitis käytti hän maallista viisautta hyväkseen. Hän näet kielsi housunsa ihmisten edessä, huutaen akkunasta kavalasti, vierasten kuultavaksi renki Tuomaalle:
»Tuomas… Ottaa sen koiran sieltä pois ja vie kyökkiin. Minkä vanhan vaaterievun lienevät piiat viskanneet sinne aidalle ja se nyt sille haukkuu!»
KAHDEKSAS SANAKOLINA
Kerrassaan tuskalliseksi kävi pappilassa elämä. Sakarin asioitten oikeasta laadusta ei tietty mitään. Asian arkaluontoisuuden vuoksi ei liioin uskallettu keneltäkään tiedustaa mitään, varsinkaan sitä miten yleinen on se usko, että pastori Pöndinen muka on tuhma.
Piinallista! Viisaan mainettansa nostaaksensa oli pastori ryhtynyt jatkamaan hepreankielen opinnoitansa ja vississä tarkoituksessa puheli hän nyt, hepreankielinen raamattu kädessä, äkkiä siinä lukunsa lomassa ruustinnalle:
»Mutta se on ihme!» puheli hän, »että kun lukee raamattua sen alkukielellä, niin siitä ikäänkuin tuoksahtaa toinen … miten minä sanoisin … toinen tuntu ja tuoksu…»
Ruustinna neuloi kiihtyneenä. Yhäti oppineemmin jatkoi pastori:
»Vanha raamatuntutkimus on lausunut yhdestä ja toisesta asiasta eriäviä ajatuksia, mutta…»
Hän koki tekeytyä huolettomaksi, nojasi keinutuolin selkämään, keinui ja taas jatkoi oppineesti:
»Niin… Mitä niihin tieteen uusimpiin aloihin tulee, niin… Niinkuin nyt useat huomattavatkin tiedemiehet väittävät, että uskonnollisten asioiden selitystä voidaan etsiä esimerkiksi semmoisen tieteenhaaran kuin orientologian avulla, niin minä en usko, että sen avulla voitaisiin valaista uskonnon sitä sisintä kysymystä.»
Taas hän keinui ja tarkkasi ruustinnaa. Täytyi tämän vaikuttaa. Hän jatkoi:
»Uskonnon historiallista puolta kyllä voidaan valaista orientologiankin avulla, mutta mitä tulee sen ydinkysymykseen, niin siinä on voimaton kaikki muu, paitsi varsinainen raamattutiede…»
Mutta sittekin, kaiken lopuksi, alkoi sittekin taas lopulta sama tuskastuttava, kiusallinen olo. Vaiettiin. Ruustinnan sukkapuikot ihan kuin tanssivat ja kilpailivat. Kello löi niin ilkeän vaivaloisesti naristen ja vitkaan. Sen lyöntiluoti laskeutui aimo matkan ja jäi sitte taas tyhmänä siihen riippumaan. Ruustinna venytteli puseronsa kaulusta väljemmäksi ja valitteli kuin yksin:
»Tuokin kaulus kun ihan hengitystä ahdistaa…»
Pastori masentui. Hyvän tovin keinui hän aivan ääneti. Mitäpä siinä puhuisikaan! Viimein poistui rouva ihan tuskaisena.
Niin painui taas päivä illaksi. Nyt oli työt lopetettu. Pastori seisoi ja katsoi akkunasta. Miehet palasivat saunasta alusvaatteillansa, joku ilman paitaa. Verkkaan ja rauhallisina ne siinä astelivat. Renki Tuomas ei näy olleen saunassa, koska istui väentuvan rappusilla vetelänä, hattu jotenkuten korvallisella. Lienee hautonut yöjalkamatkaa. Eräs piikatyttö sipsutteli hänen ohitsensa paljain jaloin väkitupaan. Kurillaan syläistä ruikkasi Tuomas veltosti sen eteen.
»Etkö siinä… Syleksit!» ärähti tyttö, mutta ei Tuomas ollut kuulevinaankaan. Istua vetkotteli vain ja sammunut piippu ikenessä yhtä veltosti ja mukavan näköisenä kuin lakki korvallisella. Pastori Pöndinen katsoi ja katsoi, lopulta aivan jo siinä kuin murheen alla huokasikin.
Mutta tuli toki yö. Näyt hävisivät ja pappila alkoi painua kesäyön salaperäiseen hiljaisuuteen ja hämyyn.
* * * * *
Mutta ihmeen pian selvisivät ja tulivat valmiiksi Sakari Kolistajan asiat. Eulaliina otti asiastansa kiinni oitis, jo ensi päivinä ja tarmolla. Ei niitä neljännesmanttaalin isäntiä olekaan aina tarjolla.
Ja nyt hän istui Sakarin kanssa kamarissansa. Oli hän jo ennenkin antanut Sakarin ymmärtää, ettei hänellä mitään vastaan ole, mutta vasta nyt hän ajoi asiaa loppuun. Hän oli puhunut ensin Sanasta ja sitte siitä, kuinka saarnamies Tuppinen oli nainut erään lesken, selittäen ettei saarnaajan sovi olla yksinäisenä, sillä silloin alkavat pahat kielet puhua…
»Sitä kun saarnaajan on pakko seurustella naistenkin kanssa, niin…» selitteli Eulaliina, ujoksi tekeytyen ja jatkoi:
»Yksinäistenkin naisten kanssa täytyy saarnatessaan ja lohduttaessaan seurustella ihan kahdenkesken, niin…»
Sehän nyt oli luonnollista. Eulaliina jatkoi:
»Vaikka siinä ei silloin mitään pahaa olekaan, sillä kuka sitä nyt herännyt saarnamies semmoista mutta… Sittekin pahat kielet saavat siitä maitoa kirnuunsa.»
Yhä selvemmin hän puhui ja vihjaili, selitti ja koki punastuakin, sekä hämmästellä. Ja Sakarikin lopulta huomasi asian. Liika viisaan alttiudella oli hän oitis valmis kauppaan.
»Kyllähän se on parempi, että on vaimo… Kaikilla patriarkoillakin ja muilla raamatun miehillä oli vaimo», selitteli ja myöntyi hän jo. Asia oli kohta ihan valmis. Kun hän vielä siinä kuitenkin viivytteli kosimista, niin Eulaliina alkoi maireasti, ikäänkuin kuherrella, kiihdyttää. Hän tekeytyi ujoksi, hymyili lämpimästi ja nyt pyyhki esiliinaansa siitä polvilta.
»Ja jos kerran patriarkoilla», jatkoi hän kuhertelua, nosti toisen jalkansa toisen polven päälle, heilutteli sitä siinä kuin hermostuneena, pyyhki ja venytteli taas esiliinaansa ja vilkaisi maireasti hymyillen Sakariin kuin salavihkaa.
Ja silloin Sakari kosi, sai myöntävän vastauksen ja niin oli sekin asia valmis. Vasta kosittuansa hän tunnusti vikansakin, ilmoittaen:
»Mutta on ne minullakin omat vikanikin… Että etkö pelkää niitä?»
»Niin no… Mitäpä minä niistä», tapaili Eulaliina onnellisena. Sakari ilmoitti silloin äkkiä:
»Minä olen liika viisas.»
Eulaliina hymyili. Leikkiä hän uskoi semmoisen puheen olevan ja oli onnellinen, kun Sakari oli hänelle näin hyvä ja läheinen, että jo tuolla tavalla leikitteli.
»Se on, kuule Eulaliina, vähän kauhea vika ihmisessä, että on liika viisas. Se on kuin olisi paha liikavarvas päässä kolottamassa», tenäsi Sakari toistamiseen.
Sitä leikkisää! Eulaliina hymyili yhä onnellisempana.
»Kun ei maailmassa sen pahempaa vikaa olisi, niin ei täällä silloin hätää olisi», vastasi hän ja Sakari vakuutti:
»Mutta muuta maallista vikaa minussa ei ole.»
Palvelija tuli ja katkaisi puheen. Eräs hullu, jo kuukauden ajat laitoksessa oleksinut viisaustieteen tohtori Tarkkilainen oli saanut uuden päähänpiston: oli alkanut uskoa ja julistaa, että hänellä oli seitsemän päätä ja joka päässä seitsemän suuta. Eulaliina siunaili, mutta Sakari tuli uteliaaksi ja jo peräsi:
»Mitähän tuo niin monella päällä tekee?» Mutta jo huomenna otti Eulaliina virkavapauden ja lähti kotiinsa, Sakarin kotipitäjään ja tämän seurakunnan välipitäjään valmistamaan myötäjäisiänsä. Sakarin oli määrä tulla myöhemmin ja viedä hänet kotiinsa, jossa päätettiin pitää häät. Hänen poissaollessansa jäi nyt Sakari yksin hoitamaan hullujenhuonetta.
* * * * *
Ja siinä asiatkin alkoivat noin hiljakseen mennä. Ei hän vielä ollut erityisemmin ryhtynyt toimeensa, hullujen hoitoon, vaan palvelusväki oli ne tehtävät suorittanut.
Mutta nyt osui Jussi Punnittu myllymatkallaan poikkeamaan hullujenhuoneelle. Ymmälle hän joutui huomatessaan Sakarin olevan laitoksen johtajana. Se sotki koko asian.
»Ei se hylky sittekään tainnut olla hullu, koskapa se kelpasi johtajaksi», sekoittui Jussin äly pakostakin. Ihan ajatuksiinsa vaipuneena imeksi hän piippunykeröänsä.
Merkillistä! Sotki se viisaankin moinen vyyhti.
Ja silloin joutui siihen Sakari. Oitis hän tunsi tämän suruttoman Jussi Punnitun. Hän muisti, miten karkeasti se oli häntä loukannut, oli haukkunut hulluksi.
Ajatelkaa sitä solvausta! Ei Sakari jaksanut sitä sulattaa. Hän ihan kiehahti.
»Jussi Punnittu!» alkoi hän oitis kiivaasti, ihan uhkaavasti: »Jussi
Punnittu hoi!»
Jussi tupakoi yhä syvällisemmin. Nyt Sakari jo juonikkaasti ihan ilkkui:
»Niin että mitäs siihen sanot, Jussi Punnittu, jos sinun täytyisi vetää vesipuolikossa viisautta Jordanin virrasta asti! Häh?»
Syvällisiä raamatullisia vertauksia siis! Jussi oli pulassa. Sakari yltyi ja juonitteli, ilkkuen:
»Niin että vetäisikö sinun ruunasi täyden vesitynnyrin viisautta
Jordanista? Jaksaisiko laiha ruunasi vetää? Häh, Jussi Punnittu?»
Ei siinä Punnittu tiennyt mitä sanoa, mitä ajatella.
»Jaa että viisauttako täyden vesitynnyrin?» tapaili hän, mutta viisaasti ilkkui silloin Sakari, yltyi aivan:
»Nähdään! Nyt se, Jussi Punnittu, nähdään, että onko ihmisen viisaus mitattu omalla mittapuulla, vaiko Herran antamalla kyynärällä!»
Ja hän ryhtyi ihan riitelemään, juonitteli:
»Omalla viisaudellasi kehut, mutta muista, Jussi Punnittu, jotta liika viisaaksi paisunut ihminen on kuin vihasta pörhistynyt kissan häntä… Karvat siinä vain ovat pörhöllään, mutta jos puhallat niin paljas ja ilkeä ruoto näkyy.»
Jussi Punnittu masentui lopen. Herrana ja virkamiehenäkin sitä hullujenhuoneen johtajaa yleensä pidettiinkin. Äkkiä tiukkasi Sakari lujasti:
»Niin että vieläkö haukut hulluksi?… Seisotko sanojesi takana mies?…
Häh, Punnittu?»
Ja aivan kuin kutsuttuna osui siihen tulemaan lautamieskin.
Kostonhaluinen, loukkautunut Sakari oli heti valmis ja käski manata
Punnitun oikeuteen vastaamaan siitä, että on hulluksi haukkunut.
Lautamies teki tehtävänsä ja masentuneena koki silloin Jussi Punnittu
selittää:
»Enhän minä siinä mitä erityistä… Satuin vain kysymään asiaa.»
Mutta tyynesti selitti hänelle lautamies:
»Jaa, jaa, mutta mikä on sopimatonta, niin se on sopimatonta. Ei sitä sovi toista niin krouvisti loukata.»
Jussi masentui maan tasalle. Lautamies jatkoi Sakarin poistuttua rauhallisena, vakavana selittäen:
»Ja varsinkin juuri se asia … tää viisaus … se on meille itsekullekin arka asia, sillä… Viisaus on Jumalan meille antama kallis lahja, joka on elämässä niinkuin kynttilä kädessä… Että ei semmoisessa asiassa sovi järin krouvia leikkiä laskea.»
»Ka!» Sen myönsi Jussi Punnittu siinä sakkojen pelosta masentuneena ja selitteli:
»Se eukkohan se sanoa hökäsi niitä sopimattomia tälle johtajalle. Vahingossa tuo siinä lie sen suusta läikähtänyt … koko liemi.» Koki hän jo puolustautumistakin hapuilla.
Oli painostavaa, ihan kuin siellä pappilassa. Mutta sitte käänsi lautamies toki puheen toisaalle. Ikäänkuin tätä Punnitun ikävää asiaa piiloon painaaksensa alkoi hän kysellä ja jutella kylvöistä ja lopulta jos mistä.
* * * * *
Jussi Punnitun elämä oli nyt kuin myrkytetty. Sakot peloittivat. Kärripahasissansa kotia kohti synkkänä ajaa kyhnätessään hän tietysti syytti vaimoansa, kuten aina Aadam Eevaansa.
»Sehän se akka sillä kielipaholaisellaan kaikki hämmentää!» manaili ja sadatteli hän omaa Maijaansa.
Ja mökissä sitte alkoivat samat tuskalliset olot kuin pappilassa ja yleensä kaikkialla, missä vain Sakari Kolistaja oli lähetystyötänsä harjoittanut. Maija huolestui. Kaikki kamsut nyt sakoista menevät. Riita ja epäsopu oli valmis.
Oli ilta. Mökissä oli nyt hiljaista. Koira nukkui käppyrässä keskellä lattiaa. Sen ainainen tappelutoveri, kissa istua kykötti nukuksissa uuninkorvalla. Jussi itse tupakoi kumarassa, riidanalkajaishiljaisuuden synkeyteen vaipuneena. Kiihtynyt Maija jo rähätti:
»Sekö sinun käskikin mennä ketään hulluksi haukkumaan!»
Hän tousi ja riiteli:
»Ainoat lehmät siitä vielä sakoista menevät.»
Jussi imeksi nykeröänsä vakavana. Sukeutui riita. Jussi Punnittu jo ihan karjaisemalla ärjäsi:
»Itsehän sinä sille siinä rallatit…»
»Räkä, käkä, käkä!» rähähti Maija siihen ilkeästi, matkivasti. Oli jo kylvetty. Eri aikoina he olivat nyt kylpeneetkin, vaikka aina ennen yhdessä. Punnittu imeksi nysäänsä kumarassa. Koira siinä keskilattialla nukkui käppyrässä ihan sikeässä unessa. Kiukkuinen Maija potkasi sitä ja äsähti:
»Ja etkö sinäkin siinä muualla kestä!»
Koira älähti, käveli ovensuuhun, pysähtyi siinä ja asettui unisena istua kököttämään. Ensin vain haukotteli kertasen, pitkään, ihan kuin haikeasti ulahtaen. Kärpänen kiusotteli, sen kuonon ympäri lennellen ja joskus kuonosta nipistäenkin. Kuin unissaan tavoitti koira lopulta haukata sen suuhunsa.
Ei onnistunut. Leuvat vain siinä unessa loksahtivat vastatusten tyhjinä. Keveästi kuin kiepahtava neitonen pyrähti kärpänen Jussi Punnitun otsalle ja puri sitä ja pisti ja imi verta, mutta uhallakaan, vaimon uhalla, ei nyt Jussi ollut sitä huomaavinaankaan. Tupakoi vain synkkänä, hievahtamatta. Ei kiusallakaan rypistänyt otsanahkaansakaan vaikka kärpänen pisti ilkeästi kuin neulalla.
Hiljaista, painostavaa. Lopuksi riisuutui Maija ja jotain ynseästi muristen laskeutui sänkyyn. Jussi imeksi nysäänsä synkeänä vielä hyvät tovit, kopisteli sen lopulta tyhjäksi ja meni hänkin makuullensa.
Mutta ei hän nyt Maijan viereen. Yksinäisenä kyykähti hän penkille, vetäisten vain takkipahasensa päänaluseksi. Ensi kertaa nukkuivat nämä aviopuolisot nyt näin yksinäisinä, kumpikin eri vuoteellansa.
Mutta yhä istua kykötti koira ovensuussa kuin siihen nukahtanut.
Laiskotti. Ei viitsinyt paremmalle makuulle paneutua.
Vasta puoliyön tienoossa voitti se laiskuutensa, haukotteli pitkään ja huomattuaan sängyssä nyt olevan kylliksi tilaa hypähti sinne ja nukahti Maijan selän taa kuin korvaukseksi Punnitusta.
YHDEKSÄS SANAKOLINA
Tänään oli hullujenhuoneella taas johtokunnan kokous. Se oli ylimääräinen, satunnaisen asian aiheuttama. Oli päätettävä uuden hoidokkaan ottamisesta. Vallesmanni sitä vastusti. Laitoksen menot kun yhä vain nousivat, niin sen vuoksi hän jo kehoitti johtokuntaa olemaan yleensäkin varovainen uusia potilaita ottaessaan.
»Ainoastaan vaaralliset raivohullut pitäisi ottaa», selitti hän hikisenä, nenäliinaan pyyhkiytyen ja lihavuuttansa ähkien.
»Ne rauhalliset hullut eivät oikeastaan olekaan muuta kuin toista lajia viisaita», puheli hän lopuksi. Asiasta oli puheenjohtaja viime viikolla pyytänyt jo täältä juurikään pois muuttaneelta lääkäriltäkin lausuntoa, mutta se oli sattunut olemaan sekä ryyppytuulella, että pahalla päällä ja oli siis vain, lurjus, ilkeyksissään, siinä muuttokiireessä ärähtänyt että:
»Viisaustieteentohtorin alaan ne semmoiset sairaudet kuin hulluudet ja muut pää- ja viisausviat kuuluvat, eikä ruumiinlääkärien ja hammastohtorien.»
Ja niinpä pohdittiin asiaa. Varmuuden vuoksi kutsuttiin tarjokas tutkittavaksi. Mies tuotiin. Se pureksi ovipielessä hattuansa.
»No oletko sinä hullu?» kysyi puheenjohtaja mieheltä.
»En… Enhän minä mikä hullu ole», ilmoitti mies alttiisti.
»Vai et!» koki silloin sukulainen sekavana parantaa asiaa, ja saadakseen hullun myöntämään puheli sille:
»Etkö muista silloin saunassakin… Kun meni pääsi niin sekaisin, jotta löit lauteilla löylyä ja menit saunankarsinaan kylpemään?»
Johtokunta punnitsi. Vallesmanni, joka taas säästäväisyyshyveellä ajoi valtiopäivämiesasiaansa, pani vastaan, arveli:
»Jos tätä menoa jatketaan, niin kohta ovat kaikki pitäjän asukkaat täällä, hyvissä oloissa, elätettävinä, niin ettei enää omasta kunnasta jäisi lopulta viisasta sen vertaa, että edes johtokuntaan…»
Todellakin! Haluttiin kuulla mitä uusi johtaja, Sakari Kolistaja, miehestä arvelee. Kysäistiin.
»Ei siinä mitään järkivikaa ole … jos hänenkin viisautensa punnitaan sillä oikealla puntarilla, jonka Herra on meille antanut», ilmoitteli Sakari ja omaa liika-viisauttansa tarkoittaen lisäsi:
»On niitä maailmassa pahempiakin vikoja.» Sakarin lausunto tulikin ratkaisevaksi. Johtokunta ei suostunut ottamaan sairasta hoidettavaksi, vaan neuvoi koettamaan tulla toimeen kotoisilla avuilla.
* * * * *
Kokouksen loputtua istuttiin ja tarinoitiin nyt tavallisista asioista. Tämän viisauden-kirjan varsinainen päähenkilö, kunnia, ylpeys ja ainoa ansio, eheä persoonallisuus, ja tavoistansa ja viisaudestansa kuuluisa vallesmannin koira, Pudde makasi ovensuussa mahallaan, etukäpälät ja kuono ojoina lattialla. Tarkasti piti se siinä silmällä varsinkin isäntänsä liikkeitä ja puuhia. Tämä Pudde oli koirasuvun oikea kukka, sen kaikista kunniakkain ja viisain edustaja.
Aluksi siinä tietysti puhuttiin hulluista, mutta kohta koki vallesmanni johtaa puhetta valtiopäivämiesasiaa koskeviin kysymyksiin. Hän tarjosi Sakarille sikarin ja samalla kysäisi:
»No! Kuinka johtaja nyt viihtyy tässä uudessa toimessaan?»
Sakari siitä ihastui vallesmanniin, sekä sikarin, että kysymyksen takia:
»Ka, siinpä sitä… Miten vain itse herra vallesmanni?» tapaili hän kiitollisena. Vallesmanni kääntyi ottamaan pöydältä veistä, leikatakseen sikarin pään ja samalla kuin rohkaisuksi selitteli Sakarille:
»Kun niitä vain osaa puhutella, hulluja ja…»
Välillä hän jo koetti imaista sikaria. Näkyi tuo vetävän savun. Hän jatkoi:
»Puhutella … puhutella kun vain osaa hulluja, niin kyllä niiden kanssa toimeen tulee… Ne eivät ole silloin tavallista viisasta kummempia… Se riippuu puhuttelijoista onko mies hullu vai viisas.»
Nopein askelin kävellä köpitteli ja väännätteli hän syläistä töpäyttääksensä sikarista irtautuneen lehden uunin eteen. Lihavan miehen kepeiden kesähousujen väljät takapuolukset lökkäsivät ja vaappasivat silloin kävelyn tahdissa niin mukavasti, että Sakarissa se näky herätti mielenkiintoa.
* * * * *
Ja nyt jo johduttiin pää-asiaan. Valtiopäivämies-asiastansa huolehtien, näet, puheen mielisairaaloista jatkuessa, vallesmanni jo selitti:
»Pitäisi vain saada valtiopäiville kyvykkäitä miehiä, jotka saisivat aikaan sen, että valtio avustaisi hullujenhoitoa niin, ettei se jäisi yksistään kunnan verotuksen rasitukseksi.»
Se oli oikea naula. Kukapa ei toivoisi kunnanverojen pienenevän, varsinkin näin, kun se käy päinsä edullisella tavalla: lisäämällä ruununveroja. Oikea mies olisi vallesmanni valtiopäiville. Hänen ehdokkuuttansa sitä olikin jo ennenkin miehissä puollettu.
»Meillä on aikomus esittää tämä meidän vallesmanni valtiopäivämiesehdokkaaksi», selitti johtokunnan puheenjohtaja asiaa jo Sakarille. Vallesmanni keinahteli sangen asianmukaisella tavalla. »Vai mitä meidän uusi johtaja siitä asiasta arvelee?… Tästä vallesmannin ehdokkuudesta?» kysäistiin jo Sakarin ajatusta.
Ja Sakari oli valmis. Kiitollisena, alttiina hän vallesmannin parasta tarkottaen todisti varmuudella:
»No jos kerta tahtoo valtiopäiville miehen, joka ei ole liialla viisaudella pilattu, niin sen sopivampaa kuin tää vallesmanni on, ei voi etsimälläkään löytää.»
Syntyi sangen pulmallinen äänettömyys. Vallesmannin silmät seisoivat päässä suurina, aivan kuin älyttömän silmät. Isku tuntui sattuneen ihan ruununvouti-ja senaattori-unelmien sydämeen.
Mutta tyytyväisenä hymyili Sakari ja vieläkin vallesmannia mairitellakseen todisti hän:
»Minä olen suorakielinen mies ja näkövoimiltani semmoinen, että tunnen miehen pimeässäkin. Ja vääriä todisteita en sano vaikka näkisin kenen päässä ei ainoastaan raiskan, vaan myös sen ison malan.»
Huoneessa tuskin kuului huokaustakaan. Vallesmannin Pudde tapaili käpälällä kärpästä, joka pyrki nipistämään kuonosta. Kärpänen ehti pyrähtää pakoon. Pudde jätti käpälänsä siihen kuonon päälle ja piti nyt visusti silmällä kärpäsen puuhia ja eleitä ja vallesmanni souteli keinutuolissa nyt ihan toisella tavalla kuin äsken.
Mutta vain joskusti hän, kuin salavihkaa vilkaista muljautti Sakariin niin vihaisesti, että silmänvalkuaiset välähtelivät.
* * * * *
Kiusallista!
Sillä jos häntä olisi soimattu kansan kiskojaksi ja ryöstäjäksi, maailman kelvottomimmaksi vallesmanniksi, niin ei hän siitä olisi niin suuria välittänyt, mutta tämä haukkuu häntä tuhmaksi, hulluksi, eli, toisin sanoen: väittää ettei hänelle ole annettu liikaa viisautta. Lähimmäisensä arimpiin, ihanimpiin kansallisen uskon juuriin sitä mies Suomessa sillä väitteellä iskunsa iskee. Sillä kukapa aina Pöndisestä lähtien, ei pitäisi tässä maassa verisimpänä solvauksena sitä että sanotaan, että hänelle ei — kuten Sakari Kolistajalle — ole annettu liikaa viisautta. Sakarin usko se sittenkin osottautui nytkin olevansa uskojen ihanin ja kansallinen usko.
Masentavaa! Vallesmanni parka! Ja kun vielä sanoi ja solvasi kaikkien kuullen ja aikana, joka vaalien takia oli hänen elämänsä tärkein!
Sappi oli haleta! Ja hän kun vielä oli erikoisesti kokenut johtaja-asiassa ajaa Sakarin asiaa! Hänen lihavasta niskastansa valui hiki virtanaan. Hän tuskastui lopen, viskasi vihansa koiraansa ja ärjäisi sille ihan hirmuisesti.
»Pudde pahuus! Hiiteen siitä ruoja!»
Pudde, kuten aina viisas, piti edullisena tunnustaa ruununmiehen ja yleensä vahvemman oikeudet, nousi ja kaappasi oven auki, luikki ulos, tullasi keittiön eteisessä laitoksen paistit, nuuhkasi nuuhkaistavat paikat ja alkoi hieroa kavalaa tuttavuutta laitoksen koiran kanssa. Hikisenä, ihan ähkien puheli vallesmanni siinä pulassa, kuin Puddeansa soimaten, toisille:
»Se on sen entisen ruununvoudin nartun pentuja ja emänsä kaikki pahat tavat on perinyt.»
Yhä tuskallisempaa! Puheenjohtaja siinä pulassa ja pinteessä erehtyi jo yrittämään sovittelua, puhellen Sakarille:
»Ei suinkaan johtaja nyt sitä tarkoittanut niin ihan puustaimelleen sanoa?»
Mutta se vain pilasi asiaa, sillä vallesmannin hyväksi nyt Sakari vakavana, ihan kuin loukkautuneena puheli:
»Minä olen jo Herran avulla synnintuntoon päässyt ihminen, enkä siis valetta puhu, enkä ystävästä, enemmän kuin vihamiehestäkään väärin todista.»
Aivan kävi olo raskaaksi. Jumalan miehen vakavuudella jatkoi Sakari vallesmannin hyväksi yhäkin:
»Vaikka Luojan kaikkivaltiaan eteen pitäisi astua ja sormet kirjan päälle panna, niin omantunnon mukaan todistaisin, että tämän vallesmannin päähän ei ole liikaa leiviskää pantu.»
Istuttiin kuin piinapenkillä. Erästä siinä pulassa jo ihan kuin yskitti.
Mutta vallesmanni oli jo hiestä kuin likomärkä. Pulassa siinä kävellä väännätteli hän akkunasta katsomaan ja ärjyi siitä Puddelle sinne ulos:
»Kärrin luo meni Pudde!… Sinä saatanan elävä!»
Mutta äänettöminä alkoivat johtokunnan jäsenet poistua tästä piinan huoneesta. Vallesmanni aivan odotti sitä. Kostaa hän tahtoi nyt Sakarille, muljautteli vihaisesti ja varustautui.
* * * * *
Ja nyt he olivatkin kahden kesken. Vallesmanni kävi aivan omin käsin sulkemassa oven, vaikka kiinni se enneltäänkin oli. Sen tehtyään hän oitis kähisi kaikella vallesmannin virkamahdilla Sakarille vihasta:
»Sinä saatanan lurjus!»
Hän puhui hiljaa, kähisemällä, etteivät vain seinän takana kuulisi.
Sakari oudostui ja yritti jotain sanoa, mutta vallesmanni tiuskasi:
»Suu kiinni!»
Ja ihan kuin olisi aikonut lyödä Sakaria, kähisi hän:
»Kuinka sinä uskallat solvata ja sanoa, että minä en olisi normaali![1]»
[1] Täysjärkinen.
Se normaali-sana sotki nyt Sakarin ajatukset. Ei hän sitä ymmärtänyt.
»Normaali ja», kähisi vallesmanni, puhuen siitä, miten hän oli äänellään ja puoltamisellaan auttanut Sakarin johtajan virkaan, ja soimasi:
»Että ilkeätkin!»
Sakari ei saanut suunvuoroa, eikä hän siinä pökerryksissään olisi kyennytkään liikoja selittämään. Vallesmanni käväsi varmuuden vuoksi vielä uudelleen sulkemassa oven ja uhitteli:
»Mutta minä tahdon asiassa revanshe'in.[1] Oikeudellisen ja moraalisen revanshin minä tahdon.»
[1] Koston.
Silmäterät välähtelivät vihasta. Hän uhkaili aikovansa ruveta johtokunnassa rettelöimään, hakemaan jos mitä Sakaria vastaan, eikä helpottavansa ennenkuin oli saanut Sakarin viralta.
Kuumeisena ja kuohuvana työntyi hän ulos, haukkui kartanolla koiransa pahanpäiväiseksi ja niin ajoi nyt kiihtyneenä kotimatkalle.
* * * * *
Sakari Kolistajasta oli nyt tämän vallesmannin asian johdosta yhdellä iskulla tullut koko tämän pitäjän suosituin mies. Rahvas ihastui, kuullessaan, että hän, vaikka onkin johtaja ja siis herra ja virkamies, on sittekin noussut herroja, vieläpä itseään ruununmiestä vastaan. Eivät ne muut virkamiehet sillä tavalla. Kaikki ne vain kokevat olla herrojen joukkoa ja niiden ystäviä.
»Saatiinpas kerrankin oikea mies, täksi nyt hullujenhuoneen johtajaksi», puheli tyytyväisenä yksi ja toinen, ja toiset siihen arvelivat:
»Kunpa kaikkiin muihinkin virkoihin saataisiin niin oikeat miehet.
Toista se olisi silloin täänkin alamaisen kansan elämä…»
Kansa alkoi aivan valveutua, herätä, ryhtyi jo Sakarin antaman esimerkin mukaan ja Sakarin turvin arvostelemaan virkamiehiänsä. Sakari Kolistaja oli siten kolistellut hereille koko kunnan kansan. Uusi aika oli nyt alkanut, sillä oikeuksiensa tuntoon herännyt kansa tuli myös myöhemmin pyrkimään käytännöllisiin tuloksiin.
»Viisas mies», todistettiin Sakarista kylillä ja toiset järkeilivät:
»Kukas tuo sitte viisas olisi, jos ei hullujenhuoneen johtaja, jonka täytyy kaikista hulluista vastata.»
* * * * *
Mutta sitä huonommiksi kehittyivät olot vallesmanni Kaksinaisen kodissa. Kun hän, näet, tältä kovanonnen matkaltansa palasi, kiroili ja sadatteli ja rouva peräsi sen vihan syytä, niin erehtyi vallesmanni siinä vihan kuumeessansa ilmaisemaan koko kauheuden. Uutta johtajaa, Sakaria, kiroillen hän rouvallensa ilmaisi:
»Hän väitti kaikkien kuullen, että minä en muka ole normaali.»
»Herra siunaa!» Rouvan pää meni ihan pyörälle. Aluksi hän ei kyennyt selvästi käsittämään asian koko kauheutta, mutta jo ennen iltaa selvisi se hänelle. Senaattori- ja ruununvouti-ihanteet, ihan pimenivät. Hätäytyneenä valitti hän silloin miehellensä:
»Ja itse hullujenhuoneen johtaja kun vielä sanoo, niin uskoohan sen nyt koko pitäjän väki!»
Vasta nyt huomasi vallesmannikin asian koko kauheuden. Jos nyt vielä joku muu olisi hänestä moista todistanut, mutta itse ammattimies, hullujen asiantuntija, jommoisena kansa tietysti hourujen hoitajaa pitää! Tomuna tuntuivat häviävän valtiopäivämies-ja senaattoriunelmat ja häpeähän siinä on se suurin onnettomuus. Menepä ja esiinny virkamiehenäkin kansan edessä, kun se luulee häntä hulluksi!
Ei. Kostaa hänen täytyi, maksoi mitä maksoi.
* * * * *
Omituista.
Vallesmanninkin perheessä alkoi näet sama piinallisuus kuin siellä pappilassa ja Punnitun mökissäkin. Asia oli niin arka, ettei rouva, enempää kuin vallesmannikaan uskaltanut siihen enää suorastaan kajota. Mutta sen sijaan, ja ehkäpä juuri sen välttelyn ja arkailun johdosta; kehittyi elämään joku yhäkin piinallisempi lisä. Rouva tavallaan ikäänkuin häpeili miehensä vuoksi, tai … ei sitä osannut edes selittääkään, sitä piinaa. Ja aivan samanlaista kiusaa kärsi vallesmanni itse.
Ja muutenkin oli koko talon väen elämä kärttyisää. Hyvästi keski-ikäinen palvelijatar, Kaisa-Liisa oli kihloissa vielä hieman iäkkäämmän talonmies Kakkilaisen kanssa. Mutta Kakkilainen oli jo aikoinaan alkanut Pöndisen saarnoista hieman herätä. Ja kun hän yö; aikamatkoillansa sitte oli luullut huomanneensa, että Karoliina ehkä on nuoruudessaan kerran erehtynyt, oli hän alkanut sille kylmetä. Oli Karoliinalla kyllä sulhaseksi tarjolla toinenkin, kotieläinten leikkaaja-ukko Tirinen, ja sillä kyllä oli oma mökki-pahanen, mutta kun ei ollut muuta varallisuutta kuin nimeksi, niin ei hän olisi halunnut ukkoon suostua. Hän oli tullut ärtyisäksi, toraili joskus jo rouvallekin, jos uskalsi, mutta eniten toki viskasi vihansa Puddeen. Ja niin oli talossa kaikki altista äreälle mielialalle.
Ja nyt oli rouva vielä kaiken lisäksi saanut kirjeen itseltään arkkipiispan rouvalta ja täti Rosaliinalta. Ne onnittelivat jo valtiopäivämies-asian johdosta ja lupasivat piakkoin tulla ihan suullisesti ilonsa ilmaisemaan.
Ja nyt tämä häpeä! Otappa nyt ja elä ja ole! Hän ompeli hermostuneena, aivanpa kuumeisena. Vaiettiin. Lopulta vallesmanni hermostuneena, kiusaantuneena, jotain sanoakseen umpimähkään tapaili:
»Onkohan siellä, tuolla sillan alla hiiriä… Vai mikä se rapisee!»
Sanomalehden rapinasta tai rouvan neulan rapinasta, se asia lie päähän osunut. Tovin ompeli rouva vielä ääneti, kuumeisena. Pudde oli siinä lattialla kelletellessään avannut takakäpälänsä rumasti auki ja nuuski ja pureksi niiden välistä jotain, kirppuja kai hävittäen.
Ja viimein ei rouva enää jaksanut kiusaansa ja hermostuneisuuttaan hillitä vaan huusi keittiöön sinne:
»Kaisa-Liisa… Kaisa-Liisa hoi!»
Palvelijatar saapui ja rouva alkoi sille aivan riidellä:
»Kuinka Kaisa-Liisakin ja kaikki piiat ovat niin huolimattomat!…
Sillan alla rapisevat hiiret, mutta niitä ei vaan hävitetä.»
Kaisa-Liisa ymmälle ja jo äkeänä tapaili:
»Hiiret!… Mitkä hiiret…»
»No hiiret … hiiret … hiiret», tankkasi rouva kiihtyneenä: »tavalliset nelijalkaiset hiiret… Eikö Kaisa-Liisa nyt sen vertaa ymmärrä», torasi hän, Kaisa-Liisa loukkaantui.
»Senköhän hiiriä tuolla on… Tyhjän sillan alla!» pani hän jo äkeästi vastaan. Rouva ärtyi ja tenäsi:
»Mutta kun vallesmanni itse on kerran sen sanonut jo… Kaisa-Liisan ei pidä ollenkaan tekeytyä liika viisaaksi. Kyllä se vallesmanni asiat aina paremmin ymmärtää!»
Itsensä vallesmannin täytyi sekaantua asiaan. Ihan kuin tuskaisena, asiasta eroon päästäkseen, käski hän Kaisa-Liisaa:
»Mene, Kaisa-Liisa, Juppurisen puotiin ja osta hiirenloukkuja vaikka joku tusina … vaikka parikin tusinaa … ja asettaa niitä sillan alle, joka paikkaan.»
Vaiettiin hyvin kauvan. Vallesmanni jo ujoili vaimoansakin. Oli äärimmäisen kiusallista. Taas pureksi Pudde niitä rumasti hajoitettuja reisiänsä. Vallesmanni sai siitä toki aiheen purkautua sille ja niinpä huusikin hän aivan vihan vallassa:
»Pudde sinä skoijari… Niin siivottomastiko sinä siinä kuovit!…»
Pudde nousi, hyppäsi ovea vastaan, avasi siten oven ja poistui keittiöön. Siellä yritti se pöydän luona jatkaa samaa rumaa, siveydentunnetta loukkaavaa kaivelemistansa, mutta muutoinkin kiukustunut Kaisa-Liisa ei sitä rivoutta nyt sietänyt, vaan sylkäsi inhosta, potkasi ja ärähti:
»Siinäkö kuovit!»
Mutta Pudde ärähti vihaisesti ja tapasi puraista. Ei hän toki ole piikojen alainen. Ikenet ja hampaat hyvin uhkaavina ärisi se pitkään ja katsoi Kaisa-Liisaa uhmaavasti, nousi sitte, käveli aivan keskelle lattiata ja ihan uhalla ryhtyi siinä jatkamaan säädytöntä menoansa.
Uhallakin. Eikä Kaisa-Liisa uskaltanutkaan enää häiritä, ei liioin nyt välillä joutanutkaan Pudden kuopimisien säädyllisyydestä huolehtimaan. Hän kuorasi helmoja hieman ylemmä, laski sukanvarren alas ja siinä, äskeisestä vielä vihaisena, ynseästi mutisi itsekseen:
»Syöpäläinen vai senkö pahuus hänessä syönee, kun niin kupisuttaa!»
Kakkilainen, se sulhanen, siihen tuli. Ollen sen olettamansa Kaisa-Liisan erehdyksen takia epäluulon myrkyttämä, asettui hän Puddea puolustamaan, tupakoi synkkänä ja jurasi:
»Siitä sen näkee!… Kun joku on kerran horjahtanut, niin sitä ei voi enää koirankaan menojen suhteen sanoa, apostolien sanoilla, että puhtaalle ovat kaikki puhtaat!»
Kaisa-Liisa rähähti siveytensä puolesta jo hyvin pahasti, mutta yhä synkemmin jatkoi epäluuloinen sulhanen:
»Häh?… Vai?… Sillä kun on kerran kiellettyä syönyt, niin siitä ovat avautuneet silmät, niin että tietää, mikä on hyvä ja mikä paha, ja ei tuo kummalta kuulosta, jos silloin koiran kuopimisellakin punastumisen tarvitsee fiikunalehdekseen…»
»Paholainen», jaksoi toki Kaisa-Liisa hillitä itsensä ihan rehellisesti kiroamasta. Mutta rakkaus tuntui murtuvan. Kaisa-Liisa jo uhitteli, että kyllä hän miehen saa: ukko Tirisenkin, jolla on oma mökki ja mies vielä mestari, eläinten leikkaaja.
Ja niin alkoi nyt Sakari Kolistajan vaikutuksesta, Pudden välityksellä, kehittyä Tirisen, Kaisa-Liisan ja Kakkilaisen elämästä jännittävä juoninen rakkausromaani.
Mutta kun Kaisa-Liisa illemmalla pyysi Juppurisen kaupassa saada kaksi tusinaa hiirenloukkuja, ja kun Juppurinen ihmeissään kysyi, mitä hän niin paljolla tekee, niin selitti hän vallesmannin vain käskevän ja tiuskasi vihaisena:
»Hulluksi tuo lie tullut koko mies.»
Ja samoihin aikoihin levisikin sitte jo vallesmannin kotikyläänkin tieto siitä, että hullujenhuoneen uusi johtaja oli ihan kivenkovaan väittänyt vallesmannia hulluksi. Outo sanoma kiihdytti mielet herkiksi. Pienikin asia suureni isoksi. Muisteltiin jo, että eräs vallesmannin sukulainenkin on juoppohullu.
Ja niinpä sovitettiin jo tämäkin viaton hiirenloukkujen yletön ostaminen samaan yhteyteen. Ei sitä koskaan ollut kukaan ostanut kuin yhden loukun, hyvä jos kaksi, eikä vallesmannin talossa ollut edes hiiriäkään. Asia suureni, tieto levisi. Nyt jo ihmeteltiin Sakarista:
»Mutta onkinpas hylyllä tarkka silmä, kun huomasi tään vallesmanninkin asian niin varmasti, vaikka muut eivät silloin vielä huomanneet mitään erikoista!»
»Ilmankos hän olisikaan hullujenhoitaja, jos ei niiden asioissa olisi tarkka silmä», oikaisivat toiset ja maine Sakari Kolistajan viisaudesta levisi rinnan sen odottamattoman tiedon kanssa, että vallesmannin järki on sekoittunut.
Mutta onneksi keksi hän, vallesmanni, jo yhden keinon, millä kostaa Sakarille: Yksi lautamiehen virka oli avoinna ja hän päätti Sakarin uhalla ehdoittaa tuomarille siihen toimeen Sakarin vihamiestä, Jussi Punnittua. Punnittuhan kyllä, kuten jo sanottu, kulki »tuhman Jussin» nimellä, mutta hän oli kuullut, että tänne määrätty uusi tuomari, josta asian ratkaisu riippui, ei liioin pitänytkään suurta väliä lautamiesten viisaudella, kunhan niitä vain oli laillinen luku.
Ja niin päätti hän nyt lähteä oitis tuomarin saavuttua puhumaan sille
Jussi Punnitun puolesta. Vaikutusvaltaiseksi mieheksi kohottuaan voisi
Punnittu, Sakarin vihamies kun oli, olla hänelle vuorostaan apuna
Sakaria kukistaessa.