Liljecronan koti

UNIPANNUKAKKU.

Myöhään uudenvuoden-aattona astui pappilanneiti mäkeä alas, joka johti panimokamariin, missä hänen isoäitinsä, rouva Beata Spaak, oli asunut jo monta vuotta. Hän talutti kädestä pikkupiikaa, ja kuului jo kauaksi, että he olivat ulkona, sillä he kirkuivat joka kerta, kun he astuivat syrjään ja upposivat lumikinokseen. Taivas oli pilvessä ja ulkona oli pimeä kuin säkissä, ei kuuta eikä tähtiä ollut taivaalla. Jollei isoäidin ikkunaluukkujen takaa olisi hiukan tulta pilkistänyt, niin tuskinpa he olisivat löytäneet tietä panimoon.

Sinä jouluna oli tavattoman paljon kestejä sekä talollisten luona että herraskartanoissa, jotta päivät tuskin riittivät niihin. Pappilan väen oli ollut pakko lähteä vieraisiin uudenvuoden-aattonakin, mutta mamseli Maija Liisa ei tietystikään päässyt mukaan. Hänen piti muka olla kotona ja katsoa, että palvelusväki sai kyllikseen kestitystä, sekä kalaa että puuroa aivan niinkuin jouluaattonakin, ikäänkuin vanha emännöitsijä ei olisi voinut pitää siitä huolta.

Mutta pappilanneiti oli sittenkin ollut hyvällä tuulella.

Osan iltapäivästä hän oli kertonut satuja ja laulanut pikkupiialle, jolla varmaan ei koskaan ollut niin hauska ollut.

Illallista syötyä ei mamseli Maija Liisa mitenkään tahtonut mennä nukkumaan. Hän oli sanonut, että uudenvuoden-aattona hän tahtoi saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ennenkuin hän meni levolle. Hän kysyi, tahtoisiko pikkupiika yhdessä hänen kanssaan laittaa unipannukakkua.

Pikkupiika ei tiennyt lainkaan, mitä unipannukakku oli, mutta hän vastasi sittenkin myöntyvästi. Ja tietysti hän olisi myöntynyt, vaikka mamseli Maija Liisa olisi kysynyt häneltä, tahtoisiko hän keittää soppaa kyykäärmeestä.

"Mutta sinä et saa puhua etkä nauraa sillä aikaa kuin me sitä laitamme", sanoi pappilanneiti, "etkä saa kaataa lattialle pisaraakaan vettä tai ainoatakaan jauho- tai suolahituista."

"Sellaistako se olikin?" sanoi pikkupiika. Hän saattoi olla puhumatta ja nauramatta vaikka kuinka kauan.

Sitten oli vielä se huoli voittamatta, että työssä piti aina olla kolmaskin, muuten se ei onnistunut. Pappilanneiti ei tiennyt, mistä hän saisi kolmannen miehen.

He menivät keittiöön ja kysyivät, tahtoiko joku tulla laittamaan unipannukakkua. Mutta palvelustytöt peittivät vain kasvonsa käsiinsä ja kielsivät heti, kun he kuulivat, mistä oli kysymys. Sellaista he aikoinaan olivat jo kylliksi tehneet. Syötyään pannukakun he eivät olleet nukkuneet eivätkä uneksineet mitään. Ei kukaan saisi heitä narratuksi sellaista syömään vielä toistamiseen. Pappilanneiti jäi tuumimaan. "Mennään isoäidin luo ja pyydetään, että hän auttaa meitä", sanoi hän.

Ja sen vuoksi he olivat lähteneet pimeänä uudenvuoden-aattona ulos ja hapuilivat nyt eteenpäin keskellä lumikinoksia.

Pappilanneiden mielestä oli aivan paikallaan, että yö oli niin pimeä ja läpinäkymätön. Se oli samanlainen kuin tulevaisuuskin, jota ei kukaan voinut selittää.

Isoäiti asui ullakkokamarissa panimon yläpuolella. Vaikeinta oli päästä ylös rappusia, jotka kulkivat monessa askelmassa pitkin seinää, ja jonka portaat olivat kapeat ja jyrkät, lumiset ja liukkaat. Ne olivat melkein hengenvaarallisia.

Mutta Lövdalassa sai luvan tottua pimeässä kulkemaan. Pappilanrouva ei antanut käyttää valoa muualla kuin navetassa ja tallissa.

Varmaan isoäiti oli kuullut heidän tulonsa, sillä kun he olivat puolitiessä ylhäällä, avasi hän oven. Pöydällä sohvan edessä paloi haarakynttilä ja takassa oli tuli.

Isoäiti oli pitkä ja laiha ja näytti kovin heikolta. Hän ei ollut lainkaan pappilanneiden näköinen, eikä hän sitä juuri olisi voinutkaan olla, sillä hän oli ollut vain hänen äitinsä äitipuoli. Mutta hän rakasti pappilanneittä aivan kuin jos hän olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.

Näytti aivan siltä, kuin Beata rouvalla olisi ollut aivan erikoisia konsteja, sillä vaikka muualla olisi ollut millaista tahansa, niin hänen huoneessaan oli aina lämmintä ja siistiä ja puhdasta. Hänellä oli yksi ainoa kamari, jossa hän sekä nukkui että keitti ruokaa, mutta hänen vuoteensa ja valkoiset uutimet, jotka riippuivat kullatusta nuolesta alas, olivat vain huoneen koristuksena, ja samaa saattoi sanoa hänen pienistä kiiltävistä kuparikastrulleistansa ja porsliinilautasistansa astiahyllyllä.

Hän oli itsekin soma ja hieno, mutta hänen kätensä oli luuvalo turmellut, jotta sormet olivat aivan koukkuiset eikä niitä voinut saada suoriksi. Kovin oli vaikea ottaa häntä kädestä kiinni, sillä ei tiennyt miten sitä oikeastaan tekisi.

Pappilanneiti kertoi hänelle asiansa, ja isoäiti lupasi hymyillen auttaa heitä. Hän odotti alituisesti jotakuta tulevaksi, ja hän tahtoi tietää, tulisiko hän ehkä tulevana vuonna.

Parasta oli siis jäädä isoäidin luo laittamaan unipannukakkua.

Ensin he ottivat pieneltä hyllyltä lieden takaa vadin, ja kaikki kolme pitivät reunasta kiinni, kun he laskivat sen pienelle kyökinpöydälle.

Sitten piti heidän ottaa esille puulusikka. Ja kaikki kolme menivät hakemaan lusikkaa pienestä kulmakaapista, joka oli isoäidin ruokakaappina, kaikki kolme pitivät kiinni varresta, kun he kantoivat sen pöydälle ja laskivat sen vatiin.

Sitten he panivat kolme lusikallista vettä vatiin ja kaikki hakivat he yhdessä veden isoäidin kupariämpäristä, eikä kukaan puhunut eikä kukaan nauranut heidän ollessaan toimessa.

Kun se oli tehty, kaatoivat he kolme lusikallista jauhoja veteen. Ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kun he upottivat sen jauhovakkaan, kaikki kolme nostivat sen ylös ja sekoittivat jauhot veteen. Ei kukaan päästänyt irti lusikkaa, ei kukaan puhunut, ei kukaan nauranut eikä kukaan tiputtanut ainoatakaan jauhohituista lattialle.

Sitten he sekoittivat joukkoon kolme lusikallista suoloja.

Eikä nytkään kukaan puhunut eikä nauranut eikä tiputtanut ainoatakaan suolaraetta maahan.

Mutta ajatelkaahan, kun he olivat ennättäneet näin pitkälle, niin kysyi isoäiti, pitäisikö panna rasvaa pannuun!

Samassa kun hän sen sanoi, heitti pappilanneiti lusikan pois kädestään, istuutui tuolille ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, ja pikkupiika piteli kiinni lusikasta, mutta hänkin purskahti niin kovaan nauruun, ettei hän voinut seisoa, vaan heittäytyi lattialle nauramaan.

Isoäitikin veti hiukan suutaan hymyyn. Ehkäpä hänen ei olisi tarvinnut erehdyksestä puhua, mutta hän muisti ennestään, että jollei tapahtunut jotakin pientä onnettomuutta unipannukakkua laitettaessa, niin ei koko juttu ollut hauska.

Ja hän oli hyvillään, kun pappilanneiti unohti huolensa ja sai hiukan nauraa.

Kun he vihdoin olivat nauraneet kyllikseen, aikoivat he alkaa uudestaan, sillä nyt ei kelvannut mikään, mikä jo oli tehty, vaan kaikki oli alotettava alusta.

Mutta se ei ollut enää niinkään helppoa, kun he kerran olivat tulleet naurutuulelle.

Ensin he kaatoivat kolme lusikallista vettä vatiin.

Sen pitemmälle he eivät päässeet, ennenkuin he purskahtivat nauruun uudestaan. Pappilanneiti oli kaikista pahin. Pikkupiika ei ollut lainkaan niin herkkä nauramaan kuin hän.

Kokonaista viisi minuuttia he olivat aivan naurusta suunniltaan.

Sitten sanoi pappilanneiti toisille, että heidän täytyi hillitä itseään, muuten ei unipannukakku tulisi valmiiksi ennen sydänyötä.

"Kyllä me molemmat hillitsemme itsemme", sanoi isoäiti, "kun sinä itse vaan voit pysyä vakavana".

Ensin he kaatoivat vettä ja sitten jauhoja ja sitten suolaa, ja sitten he sekoittivat sen puuroksi. Ja kaikki kolme pitivät kiinni kauhasta sekoittaessaan taikinaa, eikä kukaan heistä nauranut, ei kukaan puhunut, ei kukaan tiputtanut ainoatakaan hiventä lattialle.

Kun he olivat sekoittaneet pannukakun, panivat he sen paistinpannuun. Unipannukakku ei näyttänyt maukkaammalta kuin sellainen puuro, jota annetaan kanoille ja porsaille. Mutta sen lisäksi se oli aivan sitkeä ja kova ja kimalteli paljosta suolasta.

He panivat sen tulelle ja paistoivat sen toiselta puolelta, sitten he käänsivät sen, ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kaikki kolme käänsivät sitä yhdessä eikä kukaan pudottanut sitä tuhkaan.

Silloin se oli valmis syötäväksi.

Nyt sekä pappilanneiti että pikkupiika tulivat niin innokkaiksi, ettei ollut lainkaan pelkoa siitä, että he purskahtaisivat nauruun. He ajattelivat, että ehkäpä he nyt saisivat silmätä kauaksi tulevaisuuteen, ja siksi he eivät tahtoneet hukata tätä hyvää tilaisuutta.

Unipannukakku oli niin kiiltävä suolasta, että rohkeutta siltä kysyttiin, joka uskalsi sitä maistaa. Mutta he jakoivat sen kolmeen osaan, ja sitten he söivät niin hyvin kuin he taisivat.

Pikkupiika söi oman osansa, sillä hän tiesi, että niin sitä oli tehtävä, ja hän tahtoi tarkasti seurata kaikkia määräyksiä. Isoäiti maisteli vain pientä palaa, eikä ole edes sanottu, että hän nieli sitäkään alas. Pappilanneiti söi yhden suupalan. Niin mielellään kuin hän olisi halunnutkin tietää tulevaisuuttaan, niin ei hän sittenkään saanut sen enempää niellyksi.

Molemmat nuoret olivat ikäänkuin hiukan pettyneet unipannukakun johdosta. Mutta ei kumpikaan sanonut kuitenkaan sanaakaan. He viittasivat vain kädellään hyvää yötä isoäidille, ja hän seisoi ääneti ovessa ja valaisi heille portaita.

Ne muutamat askeleet, joita heidän piti kulkea pihan poikki, he juoksivat kovalla vauhdilla, sillä tuntuipa siltä, kuin ei yö enää olisi ollut yhtä pimeä ja suljettu kuin tuonnoin. Se valmistautui vetämään peitteensä syrjään ja paljastamaan salaisuutensa, mutta he eivät uskaltaneet jäädä katsomaan.

Palvelustytöt olivat jo makuulla, kun he hiipivät keittiön läpi, mutta tietysti kaikki kysyivät heiltä, miten asia oli onnistunut, joko he olivat nähneet unta ja kenestä he olivat uneksineet. Mutta siitä ei heillä ollut mitään hyötyä. He eivät saaneet sanaakaan vastaukseksi.

Pikkupiika nukkui heti, kun hän oli pannut maata ja nukkui aina aamuun asti. Ja kun hän heräsi, tunsi hän karvaan maun suussaan, mutta vaikka hän olisi ponnistellut muistiaan kuinka paljon hyvänsä, niin ei hän voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta.

Isoäiti ei ollut nukkunut koko yöhön, mutta seuraavana aamuna hän oli hiljainen ja ääneti ja istui ikäänkuin hän olisi valveillaan uneksinut. Ehkäpä hän sittenkin oli saanut tietää jotakin.

Pappilanneiti ei ollut myöskään nukkunut paljon, sillä hänen oli ollut hirveän jano, ja kas, juominen ennen nukkumista oli kerrassaan kiellettyä. Sillä silloin ei koko jutusta olisi mitään hyötyä.

Kun hän heräsi aamulla, ei hän voinut päästä selville siitä, oliko hän nähnyt unia vai ei.

Mutta myöhemmin päivällä astui pappilanneiti sattumalta ulos kuistille.

Hän seisahtui äkkiä, sillä nyt hän muistikin unissaan seisoneensa aivan samalla paikalla. Ja hänen seisoessaan siinä, oli kaksi vierasta miestä, nuori ja vanha, astunut pitkin hiekkakäytävää. Vanha mies oli sanonut olevansa rovasti Liljecrona ja tulleensa sinne poikansa kanssa kysymään, oliko Maija Liisan jano ja halusiko hän vettä.

Samassa nuori mies oli astunut esiin ja tarjonnut hänelle lasillisen raitista, kirkasta vettä.

Mutta kun pappilanneiti muisti tämän unen, niin hämmästyi hän siihen määrään, että hän alkoi vapista koko ruumiissaan.

Sillä se ainakin on aivan varmaa, että jos joku unissa tarjoaa vettä sen jälkeen kun on laittanut unipannukakun, niin joutuu hänen kanssaan naimisiin.

MORSIUSTANSSI.

Loppiaisena olivat pappi ja papin rouva lähteneet yhdessä kirkkoon, ja jumalanpalveluksen loputtua he olivat nyt kotimatkalla. Pappilanrouvaa paleli hiukan reessä istuttuaan pari tuntia kylmässä kirkossa. Tuntui oikein hyvältä ajatella, ettei heidän tarvinnut ajaa Lövdalaan saakka, vaan että he saivat keskeyttää matkansa Loby'ssä, jonne heidät oli kutsuttu suuriin talonpoikaishäihin. Siten heiltä säästyi ainakin neljäsosa matkaa.

Pappilanrouva ei voinut olla ajattelematta, kuinka nurinkurista oikeastaan oli, että pappila sijaitsi melkein peninkulman päässä kirkolta, aivan pitäjän rajalla. Kirkko oli hyvällä paikalla, pitäjän keskikohdalla, ja sinne oli hyvä päästä joka puolelta, mutta pappilan laita oli aivan toinen. Sinne oli ainakin parin peninkulman matka niistä taloista, jotka sijaitsivat pitäjän eteläosassa.

Ja kuinka vaikea pappilanrouvan oli päästä joka sunnuntai kirkkoon, niinkuin hyvä tapa ja säädyllisyys vaati! Kokonaista neljä tuntia sillä matkalla kului, ennenkuin joutui taas takaisin. Rippisunnuntaisin saattoi kulua viisi jopa kuusikin tuntia.

Kotiin tullessa saattoi hän olla aivan varma siitä, että vanha emännöitsijä oli valmistanut ruuan aivan liian varhain, jotta se oli saanut seisoa monta tuntia ja oli sekä kuivunut että pohjaanpalanut.

Joka kerta nuo samat ajatukset tulivat mieleen, kun hän ajoi nälissään ja viluisena kirkosta kotiin. Kunpa vain jollakin tavalla olisi voinut asettaa siten, että kirkkomatka olisi lyhentynyt!

Mutta vaikkei kysymyksessä olisi ollut muuta kuin saada pitäjäläiset myömään vanha pappila ja hankkimaan uusi, joka olisi ollut lähempänä kirkkoa, niin olisi se jo ollut aika vaikea juttu. Mutta asia oli vielä sitäkin monimutkaisempi.

Hyvänen aika, kuinka ikävää, että Svartsjö ensinnäkin oli vain suuren Bron pitäjän kappeli! Ikivanhoista ajoista saakka oli Bron pitäjän rovasti ollut Svartsjön kirkkoherrana ja puolet papin palkasta oli mennyt hänelle, eikä tuollaista vanhaa tapaa voitu saada muutetuksi. Olisihan oikeastaan hänen miehensä, joka kuitenkin suoritti koko työn, pitänyt saada myös koko palkka. Mutta hän oli vain apulaispappi ja sai tyytyä apulaispapin palkkaan. Ja seurakunta oli niin pieni ja köyhä, että jos papin olisi pitänyt elää vain siitä, minkä hän seurakunnalta sai, niin olisi hän ollut varsin kurja raukka.

Jos Svartsjön papilla oli parempi toimeentulo kuin muilla apulaispapeilla, niin johtui se siitä, että hänellä oli paitsi pappilaansa oma talo, josta hän sai elatuksensa. Jollei hänellä sitä olisi ollut, niin olisi hän joutunut aivan hukkaan.

Olihan pappilanrouva erittäin hyvillään siitä, että hänen miehensä omisti Lövdalan. Hänellähän kaikkein vähimmin oli syytä sitä valittaa. Se oli hyvä talo, jossa oli hyvät rakennukset ja hyvä maa. Ei sillä muuta vikaa ollut, kuin että se oli liian kaukana kirkolta.

Niin, oli sillä vielä toinenkin vika. Kaikki, jotka asuivat siellä, olivat mielestään muita paremmat. Pappilanrouvan täytyi väkisenkin nauraa, sillä olihan hän nähnyt oikeita suuria paikkoja. Mutta tässä pitäjässä arveltiin, että vain se, joka sai asua Lövdalassa, oli oikein hieno. Eipä edes kreivin joukolla Borgin kartanossa ollut samaa mainetta kuin pappilan väellä.

Hän ei puolestaan koskaan ollut ymmärtänyt mistä tuo johtui. Sata vuotta sitten ei koko Lövdala ollut muuta kuin talonpoikaistalo. Ehkäpä se oli ollut rikas ja suuri, sillä olihan vanha järvenpohja aivan erinomainen laidunmaa. Mutta talonpoikaistalo eikä mitään muuta se sittenkin oli ollut, eikä se vielä nytkään ollut juuri sen enempää. Mutta eihän kukaan täällä Värmlannissa tiennytkään, millainen oikea herraskartano oli.

Mikä kumma tuo oli, että rikkaan talollisen poika oli saanut opiskella, ja että hän oli suorittanut papin tutkinnon ja päässyt Svartsjön apulaispapiksi. Vaikka hän olikin joutunut papintyttären kanssa naimisiin, niin eihän siitäkään voinut niin suuresti kerskailla. Sen pitemmälle kuin apulaispapiksi ei hän sittenkään päässyt, vaan oli saanut pysyä Svartsjössä koko ikänsä. Hänestä sanottiin, että hän oli ollut erittäin kykenevä mies, mutta sitä oli vaikea uskoa. Sillä olisihan hän siinä tapauksessa voinut päästä jonkun suuremmankin seurakunnan papiksi.

Tosin hän oli tullut varsin hyvin toimeen, sillä hän oli perinyt Lövdalan vanhemmiltaan ja asunut siellä. Hänen ei tarvinnut kumarrella talonpoikia saadakseen veroa tai lahjoja. Hän istui omassa talossaan ja tuli omineen toimeen ja oli yhtä hyvä kuin kuka muu hyvänsä heistä. Ja varmaankin se oli ollut heille mieleen, sekä kansalle että hänelle itselleenkin.

Tämän ensimäisen Lövdalan papin aikana ei pappilaan kuulunut mitään puustellia, mutta nyt sillä oli pieni tila, joka sijaitsi aivan Lövdalan vieressä.

Pappilanrouvan mielestä talonpojat olivat vain ilkeydestä järjestäneet pappilan maat siten. He eivät olleet lainkaan ottaneet lukuun, kuinka kovin pitkä matka papilla oli sieltä kirkkoon. Heillä oli ollut muuta mielessä, ja se oli heille onnistunutkin. Toinen Lövdalan pappi oli nainut ensimäisen papin tyttären ja saanut siten Lövdalan perinnöksi ja jäänyt sinne asumaan. Siten hänestäkin oli tullut suurtilallinen, joka tuli omineen toimeen, eikä ollut vain köyhä apulaispappi. Ja hänkin oli jäänyt koko iäkseen Svartsjöhön. Hän kuului olleen erinomainen saarnamies, mutta sitäkään ei pappilanrouva voinut uskoa. Hän kuvaili mielessään, että Svartsjöläiset väittivät sitä vain siksi, että hän oli nainut yhden heidän omista papintyttäristänsä ja asunut Lövdalassa.

Pappilanrouva varjeli muhvilla kasvojansa. Tie kulki suoraan ja tasaisena pitkin vanhaa järvenpohjaa, ja kylmä viima, joka siellä aina asusti, viilsi korvien ympärillä.

Mutta se antoi vain parempaa vauhtia hänen ajatuksilleen.

Kas, juuri se seikka, että pitäjän papit välttämättä tahtoivat asua Lövdalassa, vaikutti sen, että oli mahdotonta saada lyhyempää kirkkomatkaa.

Hänen miehensä oli nyt järjestyksessä kolmas pappi, joka asui siellä. Hän oli tehnyt samoin kuin hänen edeltäjänsäkin: oli nainut papin tyttären ja perinyt talon. Hän asui Lövdalassa, mutta puustelli oli niin lähellä, että hän saattoi hyvin hoitaa sitä, ja molempine taloineen hän tuli erittäin hyvin toimeen. Tämä järjestys oli niin hyvä, ettei kukaan koko pitäjässä toivonut sen koskaan muuttuvan niin kauan kuin Svartsjössä vain oli pappi ja seurakunta.

Pappilanrouva myönsi kyllä, että se oli ollut erittäin sopivaa entisille Lövdalan papeille, sillä he, hänen mielestään, eivät ansainneet sen parempaa kuin jäädä sinne koko elämäkseen. Mutta mikä ikuinen vahinko, että hänen miehensä oli ihastunut tähän taloon ja pitäjään, ja jäänyt tänne. Sillä pappilanrouva olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi siitä, että hän olisi voinut saada minä päivänä hyvänsä vaikka suurimman pitäjän koko hiippakunnassa.

Kyllähän pappilanrouva tiesi, miksi hänen miehensä täällä viihtyi. Kun pitäjässä sama pappissuku oli niin kauan ollut sielunpaimenena ja sekä papit että papin rouvat olivat olleet suosittuja, niin olivat he saaneet siellä suuren vallan. Kansa ei ryhtynyt suorastaan mihinkään kysymättä ensin neuvoa pappilasta, ja se oli hänelle mieleen. Kerran oli pappilanrouva sanonut hänelle, että hän varmaan olisi voinut saada suuremmankin seurakunnan. Niin, sen hänkin uskoi, mutta ehkäpä hänellä siellä ei olisi ollut yhtä paljon sananvaltaa. Täällä hän mielestään hallitsi koko pitäjää.

Eihän olisi ollut niinkään helppoa saada tässä muutosta aikaan. Nuorelle papille oli edullista joutua naimisiin jonkun Lövdalan papintyttären kanssa. Hän sai heti hyvän toimeentulon ja helposti hoidetun pitäjän, ja mitä vaimoon tuli, niin väittivät kaikki yhdellä suulla, että Lövdalan papintyttäret olivat niin kauniita ja hyviä emäntiä, jotta oli oikea onni joutua heidän kanssaan naimisiin.

Kyllähän pappilanrouva sen mielellään uskoikin niistä, jotka ennen hänen aikaansa olivat olleet pappilassa, mutta mitä tuohon Maija Liisaan tuli, niin ei hän ymmärtänyt mitä erikoista hänessä oli. Ei hänen mielestään tytön pitkulaiset kasvot olleet lainkaan kauniit, eikä hän arvellut hänen kelpaavan suorastaan mihinkään.

Koettihan pappilanrouva parastaan ja ohjasi häntä, mutta ei kukaan pitänyt hänen puoliaan, tuskin isäkään, jonka ensi sijassa olisi pitänyt toivoa, että tyttärestä tulisi kelpo ihminen ja että hän tekisi muutakin kuin vaan hullutuksia. Mutta joka tapauksessa pappilanrouva koetti tehdä kaikki voitavansa. Eipä moni olisi uskaltanut ruveta ohjaamaan sitä, joka sai periä Lövdalan ja koko pitäjän.

Ilma oli täynnä kulkusten kilinää. Loby'ssä yhtyivät tiet neljältä eri taholta, ja kaikkialta tuli rekiä, joissa hääväkeä ajoi häihin. Nämät häät vasta olivat suurenmoisia. Kuinka erinomaista, että hän oli saanut tytärpuolen estetyksi tulemasta mukaan. Näissä vanhoissa talonpoikaistaloissa Maija Liisan tähden juuri kaikkein enimmin kursailtiin.

Olihan aivan luonnollista, että hänestä siten täytyi tulla laiska ja ylpeä ja sellainen, joka arveli voivansa tehdä mitä tahansa. Niin, kyllä pappilanrouva tiesi, mikä oli tytärpuolelle parasta. Mutta toistaiseksi hän ei tahtonut sitä ajatuksissaankaan tunnustaa.

Mutta ehkäpä hän sittenkin saattoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ehkäpä hän saisi lyhemmän kirkkomatkan ja samalla voisi opettaa tytärpuolelle, ettei hän ollut mikään prinsessa, vaan aivan yksinkertainen pappilanmamseli — — —

Niin, tiesihän hän sen jo edeltäpäin, mitä hän saisi täällä kestää. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisälle, kun kaikki ihmiset alkoivat kysyä, miksei pappilanneiti ollut mukana.

Ennenkuin hän oli ehtinyt avata turkkinsa, oli hän saanut selittää jo kymmenet kerrat, miten ikävää se oli, ettei Maija Liisa tahtonut jättää vanhaa isoäitiä yksin kotiin.

Useimmat tyytyivät tähän, mutta häätalon isäntäväki tahtoi saada tarkempaa selitystä.

Vanha Björn Hindriksson ja hänen vaimonsa olivat saaneet vuosikausia houkutella nuorinta tyttärentytärtään, talon perillistä, suostumaan miehelle, jonka he olivat valinneet hänelle. Ja hänen myöntyväisyytensä palkaksi he tahtoivat nyt pitää hänelle niin komeat häät kuin suinkin.

Björn Hindriksson oli niin vanha, että hän muisti herra Olavuksen, ensimäisen Lövdalan papin ja hänen vaimonsa, rouva Katrina Hesselgrenin, ja se kunnioitus, jota hän tunsi heitä kohtaan, ei voinut koskaan kadota hänestä. Koska pitäjässä oli vielä yksi herra Olavuksen jälkeläisiä, niin piti hänen välttämättä olla mukana häissä, muuten niistä ei tullut sellaista kuin hän oli mielessään kuvitellut.

Hän ei tahtonut tyytyä siihen selitykseen, ettei pappilanneiti muka voinut päästä kotoa isoäidin vuoksi, vaan kysyi heti, eikö joku palvelustytöistä olisi tänään voinut pitää huolta rouva Beatasta. Ei suinkaan hän ollut kuoleman kielissä.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli oikein pahoillansa ja ettei tuo ollut vain kohteliasta puhetta. Olihan hän tietysti mielissään siitä, että uusi pappilanrouva oli saapunut häihin, mutta eihän hän kuitenkaan ollut vanhaa pappissukua.

Pappilanrouva vastasi, että hän oli ollut aivan samaa mieltä kuin isäntäkin ja oli sen sanonutkin Maija Liisalle. Mutta pappilanneiti, hän piti niin hellää huolta vanhasta isoäidistään, ettei hän tahtonut millään lähteä kotoa, jos isoäidillä oli pieninkin vamma.

Nyt oli pappilanrouva saanut turkit yltään, ja hän tiesi vallan hyvin näyttävänsä niin komealta sekä olevansa niin hienosti puettu, etteivät he sen parempaa pappilanrouvaa olisi voineet saada mistään. Mutta tuntuipa kuitenkin siltä kuin talonpojat eivät olisi laisinkaan huomanneet häntä.

Björn Hindrikssonin vaimo ihmetteli, ettei Beata rouva itse ollut vaatinut tyttärensätytärtä lähtemään häihin. Tiesihän hän sen, että joka kerta, kun heidän aikanaan tässä talossa oli vietetty häitä, aina joku pappilan väestä oli tanssinut morsiamen kanssa.

Pappilanrouva ojensi selkäänsä ja hänen äänensä muuttui karheaksi. Mistä hän saattoi tietää, että se oli niin kovin tärkeätä, muuten hän olisi voinut itse jäädä kotiin. Mutta eihän mikään estänyt häntä lähtemästä vaikka aivan heti paikalla, jotta Maija Liisa saisi tulla häihin.

Täten pappilanrouva pääsi voitolle. Isäntäväki tuli kovin pahoillensa, ja asia päättyi siten, että heidän oli pakko rukoilla ja pyytää häntä jäämään.

Ylhäällä salissakin sai pappilanrouva kuulla samoja kysymyksiä ja vastata niihin aivan loppumattomasti kulkiessaan ympäri huonetta ja tervehtiessään kaikkia niitä, jotka seisoivat pitkin seiniä odottaen vihkimistä. Pappilanrouvaa alkoi äkkiä kuumoittaa, vaikka hänen oli ollut kylmä koko päivän. Vasta sitten, kun hän istuutui sohvaan, ei kukaan enää kysynyt Maija Liisaa. Kaksi pitäjän arvokkainta emäntää istui hänen molemmilla puolillaan, ja he olivat aivan ääneti. He tiesivät, ettei sopinut jutella, kun odotettiin jotakin niin juhlallista kuin vihkimistä.

Pappilanrouva tunsi, että hänen poskillaan paloi kaksi punaista pilkkua. Kummallista, että kaikki ahdistivat häntä! Pappi sitä vastoin sai olla aivan rauhassa. Luulivatko he, ettei papilla ollut enää mitään sanottavaa talossaan?

Ulla Moreus, lukkarin emäntä, näyttäytyi ovessa. Hän astui esiin ja tervehti. Nyt seuraisi tietysti uusia kysymyksiä. Olihan hän Maija Liisan parhaita ystäviä. Mutta hän ei näyttänyt muistavankaan Maija Liisaa. Hän oli anoppinsa kanssa pukemassa morsianta. He olivat nyt valmiit, mutta he olivat ajatelleet — — Niin, heistä tuntuisi niin turvalliselta, jos rouva Raklitz olisi tahtonut tulla ullakkokamariin katsomaan morsiamen pukua.

Pappilanrouva tiesi, ettei kukaan koko Värmlannissa tiennyt sen paremmin kuin Ulla Moreus ja hänen anoppinsa, miten talonpoikaismorsian oli puettava. Mutta olihan hyvin kohteliasta, että he tahtoivat kuulla hänen mieltään.

Hän meni Ullan kanssa kamariin, missä morsian seisoi valmiiksi puettuna ja odotti, että morsiussaatto tulisi häntä hakemaan. Täällä ajateltiin vain kukkia ja koreuksia. Tuntui oikein helpoittavalta, kun sai vastata, olivatko kultavitjat suorassa, pitäisikö ripustaa enemmän helmiä morsiamen kaulaan ja oliko korkea pahvikruunu, jonka Ulla Moreus edellisenä yönä oli valmistanut punaisesta ja vihreästä silkistä ja kultapaperista, kauniin muotoinen. He olivat viimeiseen asti arvelleet, että vanha kruunu voisi kelvata, mutta myöhään eilen illalla oli Ulla ajatellut, että nämähän häät olivat suurimmat, mitä koko tänä talvena vietettäisiin ja sen vuoksi hän oli leikannut uuden kehän ja päällystänyt sen.

Pappilanrouva kehui sitä sekä kaikkea muutakin.

Mutta vanha muori Moreus näytti sittenkin hiukan huolestuneelta, ja hetken kuluttua hän uskoi pappilanrouvalle huolensa.

Olihan se hauskaa, että sisar Raklitz oli tyytyväinen morsiuspukuun, mutta hänen omasta mielestään oli kaikki aivan epäonnistunutta, kun morsian ei voinut näyttää iloisemmalta. Mikä huvi oli koristaa sellaista, josta olisi voinut luulla, että häntä aiottiin viedä mestauslavalle.

Morsian kääntyi muihin selin ja sanoi jotakin, jota ei kukaan kuullut. Hän ei välittänyt vähääkään kaikesta siitä koreudesta, jota hänen ylleen puettiin, kun mamseli Maija Liisa ei ollut mukana häissä. Olihan hän luvannut senkin seitsemän kertaa, että hän tulisi katsomaan häntä morsiamena.

Nyt Ulla Moreus sekaantui asiaan. Hänen äänensä oli iloinen ja raikas, niinkuin ainakin ihmisellä, joka mielellään sovittaa ja selvittää kaikki asiat.

Eiköhän Maija Liisa voisi hetkeksi jättää isoäitiä yksin kotiin. Isäntäväki kyllä mielellään lähettäisi häntä hakemaan. Eihän tuo matka kovinkaan pitkä ollut.

Vanha muori Moreus puhui myös asian puolesta.

"Maija Liisa ja Britta olivat rippikoulutovereita, ja siitä saakka he ovat olleet hyviä ystäviä."

Pappilanrouva ei vastannut kovinkaan ystävällisesti.

"Niin, niin, rakas sisar, tokko pitäjässä on ainoatakaan talonpoikaistyttöä, joka ei olisi Maija Liisan hyvä ystävä."

Hän heitteli niskaansa ja astui ulos ullakkohuoneesta. Ei kukaan sanonut hänelle sanaakaan.

Veri oli noussut hänelle päähän taaskin. Turhaa heidän oli luulla, ettei hän ymmärtänyt, että he olivat houkutelleet hänet ullakkohuoneeseen vain saadakseen puhua Maija Liisasta — —

Vihkiäiset olivat ohitse, ja kaikki oli käynyt hyvin. Morsian tunsi, että häävieraat kuiskailivat nyt keskenänsä siitä, miltä hän oli näyttänyt vihkiäisten aikana. Sekä vanhempien että isovanhempien vuoksi hän olisi toivonut, ettei hän olisi näyttänyt niin itkettyneeltä.

Jos mamseli Maija Liisa olisi tullut, niin olisi hän kestänyt kaikki iloisin mielin. Pappilanneiti oli sanonut, että hänestä olisi niin hauska nähdä häntä morsiamena. Ehkäpä hän oli sanonut sen vain rohkaistaakseen hänen mieltään. Mutta nyt hänestä tuntui, että ainoa ilonaihe, jota hänellä tänään olisi voinut olla, oli riistetty häneltä.

Vihkiäisten aikana hän oli kääntänyt päätään ja katsellut ovelle pari kertaa. Hän oli toivonut, että mamseli Maija Liisa tulisi sittenkin. Hän ei voinut olla etsimättä häntä katseellansa.

Kuinka ihmiset saattoivat tällaisena päivänä olla niin kovia ja kieltää häneltä sitä ainoaa mitähän pyysi! Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ajatellessaan sitä.

Kun suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli katettu ja hääväki istahti sen ääreen ja rupesi syömään, alkoivat kaikki hänen ympärillään iloita. Kaikki muut söivät, joivat ja laskivat leikkiä, mutta hän tunsi koko ajan vain ahdistusta. Ei siitä voinut olla kysymystäkään, että hän olisi mitään syönyt. Hän leikkeli vain leipäpalasia, jotta muut luulisivat hänen syövän. "Jospa vain mamseli Maija Liisa olisi tullut tänne tänään!" ajatteli hän. "Kaikki olisi silloin ollut toisin. Hän olisi tehnyt tämän asian minulle helpoksi."

Hän katsoi sulhaseen pelästyneenä ja ihmetteli oliko tämä kuullut mitään. Hänestä tuntui, että hän oli puhunut ääneen.

Hetken kuluttua hän hätkähti jälleen. Hän huomasi mutisevansa hiljaa itsekseen: "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!"

"Mitä sinä puhelet itseksesi?" kysyi sulhanen.

Morsian toisti nuo sanat melkein vastoin tahtoansa. "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!"

Sulhanen tiesi, kuinka kauan hän oli saanut rukoilla ja pyytää, ennenkuin tämä rikas talonpoikaistyttö oli päättänyt ottaa hänet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että isovanhemmat olivat pakoittaneet häntä, ja kun sulhanenkin näytti noin surkealta hääpöydässä, niin silloin vasta nuo puheet oikein pääsisivät valtaan. Hän alkoi nuhdella morsianta. Ei hänen pitänyt panna sitä niin pahakseen. Voisihan hän saada tavata pappilanneittä toistekin.

Morsian ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän leikkeli vain leivänkuoriaan, ja hetken kuluttua hän huokasi jälleen. "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa saanut nähdä minua morsiamena!"

Vieläkin kerran koetti sulhanen nuhdella häntä. "Kuinka sinä tuollaisen asian vuoksi voit saattaa itsesi pilkan ja naurun alaiseksi!" sanoi hän. "Luuletko sinä, että mamseli Maija Liisa välittää sinusta? Tietäähän sen, kuinka paljon herrasväki huolii meistä talonpojista."

Tällä kertaa käännähti morsian äkisti sulhasen puoleen.

"Sinä et puhuisi tuolla tavalla, jos tietäisit jotakin. Sinä et istuisi siinä, missä nyt istut, jollei pappilanneiti olisi puhunut sinun puolestasi ja sanonut, että hän luuli sinun kohtelevan minua hyvästi."

Nyt sulhanen vuorossaan vaikeni. Kun vieraat häntä vastapäätä aikoivat puhua hänen kanssaan, oli heidän pakko huutaa oikein kovasti, ennenkuin hän kuuli mitä he sanoivat.

Ei sitä voinut auttaa, että lähimmät pöydässä sen huomasivat. Hekin vaikenivat ja tulivat rauhattomiksi ja katsoivat vain pitkään morsiuspariin.

Mutta juuri samassa, kun kaikki näytti kaikkein tuskallisimmalta, kääntyi sulhanen morsiamen puoleen. "Jos sinä olet vain tämän asian vuoksi pahoillasi", sanoi hän, "niin voihan sen kai saada autetuksi. On minussa miestä järjestämään asiat siten, että mamseli Maija Liisa saa nähdä sinut morsiamena."

Morsian katsoi ihmeissään häneen ja huomasi, että hän oli vakavissaan.

"Minä en unohda koskaan, että sinulla on niin paljon sydäntä, että tahdot auttaa minua", sanoi hän. Ja samalla hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi.

— — — — — —

Pappilanneiti istui lieden ääressä kyökkikamarissaan Lövdalassa ja itki.

Kyyneleet vuosivat viljanansa. Hänen oli aivan mahdoton hillitä niitä. Hän koetti kyllä parastansa, Sillä olihan kovin ikävää, että palvelusväki luuli hänen itkevän vain siksi, että hänen täytyi istua yksin kotosalla, kun isä- ja äitikulta olivat vieraissa huvittelemassa.

Mutta ei hän sitä surrut, ei, ei lainkaan, vaan hän suri sitä, ettei hän saanut pitää lupaustaan, jonka hän oli antanut Britalle. Kuinka he olivatkaan yhdessä jutelleet näistä suurista häistä! Eihän Britta sittenkään voinut tulla suopeaksi sulhaselle, mutta hänen mielensä oli kuitenkin virkistynyt, kun pappilanneiti oli sanonut iloitsevansa siitä, kun hän saisi nähdä hänet morsiuspuvussa.

Hänen täytyi pakostakin itkeä. Kuinka raskaalta tuntuikaan, kun hänen oli täytynyt pettää Britta.

Kummallista! Hän oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Ja viulun soittoa, siitähän oli mahdoton erehtyä.

Soitto kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Ihan varmaan hän kuuli jotakin. Mutta mistä ihmeestä se saattoi tulla? Hän nousi pystyyn ja astui itäisen ikkunan ääreen, josta näki aina lehtikujalle saakka.

Kun hän oli sytyttänyt tulen uuniin tuntia sitten, oli ulkona ollut pimeä ilta. Nyt tuli oli palanut loppuun, jotta kamarissa oli aivan pimeä. Mutta sillä välin oli ulkona tullut valoisammaksi. Taivas oli tähdissä. Lumi maassa ja huurre puissa oli omin päin ruvennut valaisemaan. Kun hän tuli ikkunan luo, niin saattoi hän katsoa ikäänkuin valaistuun huoneeseen.

Hän näki aivan selvästi, että morsiussaatto ajoi pitkin lehtikujaa ja vanhojen rakennusten ohitse takapihalle. Ensimäisessä reessä istuivat pelimannit viulut leukojen alla ja vinguttivat kaikin voimin jousiaan. Toisessa istui morsian ja sulhanen, eikä morsian ollut kietonut edes mitään huivia päähänsä, vaan antoi kruunun kimmeltää valkeassa lumenvalossa. Sitten seurasi reki toistaan häävieraineen. Hän tunsi lukkari Moreuksen valkean hevosen, kirkkoväärtin punaisen reen ja —

Hänen päätänsä huimasi. Hänen täytyi istahtaa tuolille ikkunan ääreen. Hän ei voinut käsittää mitä tämä oli. Miksikä hääväki ajoi Loby'stä tänne tyhjään pappilaan?

Ehkäpä hän luuli vain näkevänsä sellaista siksi, että hänen ajatuksensa koko päivän olivat olleet häätalossa.

Hän kuuli, että he pysähtyivät portaiden eteen, että eteisen ovi avautui ja että väkeä tunkeutui sisään. Mutta hän jäi sittenkin paikoilleen istumaan.

Ei häntä lainkaan peloittanut. Mutta olisi tuntunut niin harmilliselta mennä heitä vastaan, jollei siellä olisi ollutkaan ketään!

Nyt he olivat salissa ja nyt he avasivat kyökkikamarin oven.

Pelimannit tulivat ensimäisinä. Sitten lukkari Moreus ja Ulla käsipuolessaan. Sitten morsian ja sulhanen, joita kaksi sulhaspoikaa valaisi kolmihaarakynttilöillä, ja heidän jäljessään koko liuta nuorisoa, sekä tyttöjä että poikia.

Kun kaikki olivat tulleet sisään, keskeytti Jan Öster ja hänen toverinsa soittonsa, ja lukkari Moreus astui esille pappilanneiden eteen ja piti pienen puheen. Asian laita oli nyt sellainen, että Loby'n Britta välttämättä tahtoi näyttää pappilanneidelle kuinka kaunis hän oli morsiamena, ja hän ja hänen miehensä olivat aikoneet ajaa tänne yksin, mutta silloin lukkari sekä muutkin arvelivat, ettei pappilanneidellä olisi paljonkaan iloa morsiamesta, jollei hän samalla saisi myös nähdä morsiussaattoa, ja siksi olivat nyt kaikki ne tulleet tänne, jotka eivät olleet liian unisia hääaterian jälkeen.

Pappilanneiti oli aina huonosti puettu sen jälkeen kuin hän oli saanut emintimän. Mutta sekä hän itse että muutkin unohtivat sen kokonaan, sillä morsiussaaton tulo sai ilon syttymään hänen kasvoilleen, jotta hän suloudessaan oli aivan vastustamaton.

Totta se oli, mitä näistä Lövdalan papintyttäristä sanottiin, he saattoivat todellakin panna kaikkien ihmisten päät aivan pyörälle. Aivan mahdotonta oli käsittää, miten se oikeastaan kävi, mutta kun hän nyt syleili morsianta ja puristi sitten sulhasen sekä kaikkien muidenkin kättä, niin nyt vasta heistä tuntui oikealta hääilolta.

Kas, pappilanneiti saattoi aivan unohtaa kaikki huolet ja tulla niin iloiseksi, että muut ihmiset ajattelivat: "Ei mikään ole niin suloista kuin elämä. Se ei ole totta, että elämä on vain ikävää ja täynnä huolia. Se on vain yhtä ainoaa iloa."

Kun pappilanneiti katsahti morsiameen ja kehui hänen kruunuaan ja koko morsiuspukua, avautuivat kaikkien silmät. He eivät olleet aikaisemmin huomanneet, kuinka kaunis hän oli koristeissansa.

Kun pappilanneiti kääntyi nyt sulhasen puoleen ja kiitti häntä siitä, että oli tullut tänne Britan kanssa ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän oli saanut Britan vaimokseen, niin sulhasenkin silmät ikäänkuin avautuivat. Hän huomasi, ettei hän ollut nainut vain rikkaimman talon Loby'ssä, vaan myöskin parhaimman talontyttären.

Mitä pappilanneiti sanoi Britalle, sitä ei kukaan voinut kuulla, mutta jälkeenpäin saattoi Britasta nähdä, että hän oli sanonut juuri sen, mitä hän oli kaivannut tullakseen iloiseksi koko päivän varalta.

Heillä oli kestitystäkin mukana, jonka he panivat pöytään, sillä he tahtoivat, että pappilanneiti saisi myös maistaa hääruokaa. Niin, selvästi saattoi kyllä nähdä, että kaikki oli erinomaista hänen mielestänsä. Mutta hän ei tahtonut sittenkään syödä, ennenkuin häävieraat olivat lähteneet. Tiesihän hän, etteivät he voineet kauan viipyä. Kumma, että he lainkaan olivat päässeet irtaantumaan.

Ulla kertoi, että he olivat pitäneet varansa ja hiipineet talosta heti päivällisen jälkeen. Vanha väki oli ollut hiukan väsynyt ja kaivannut päivällislepoa. He eivät olleet tienneet asiaakaan, ennenkuin nuoriso oli jo matkassa. Mutta he aikoivat heti palata takaisin, kun morsian vain oli saanut tanssia Maija Liisan kanssa.

He läksivät nyt saliin ja väkijoukko asettui pitkin seiniä katselemaan tanssia. Pelimanni Jan Öster alkoi soittaa polskaa, ja morsian ja pappilanneiti pyörähtivät lattialle.

Mutta kesken ensimäistä kierrosta kalpeni pappilanneiti tuskasta. Hän oli ollut niin iloinen, että hän kokonaan oli unohtanut tanssirahat. Häissä tuli kaikkien, sekä suurten että pienten tanssia morsiamen kanssa, ja jokaisen, joka tanssi hänen kanssaan, täytyi antaa hänelle rahaa. Mutta hänellä, köyhällä raukalla, ei ollut ainoatakaan penniä.

Morsian ei ollut unohtanut mitään. Pöydälle salin nurkkaan hän oli asettanut hajuvesipullon ja morsiusrasian, jossa oli pastilleja ja rusinoita ja morsiusmausteita, joita hänen tuli tarjota tanssin jälkeen.

Sen pahempaan pulaan ei pappilanneiti mielestään koskaan ollut joutunut. Eihän hän voinut rikkoa vanhaa tapaa. Ihmiset luulisivat muuten, että se tuottaisi onnettomuutta.

Britta oli varmaan arvannut hänen tuskansa, sillä hän kuiskasi kesken tanssia, että mamseli Maija Liisa voisi olla vaan antavinaan hänelle jotakin kouraan. Eihän hänellä voinut olla varattuna tanssirahoja, kun he näin yllättivät hänet.

Pappilanneiti omisti kultaiset korvarenkaat ja kultasoljen, jotka hän oli perinyt äidiltään. Hän olisi mielellään antanut toisen niistä Britalle, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän sitä tehdä. Miten kävisi, jos emintimä saisi sen tietää?

Ei ollut tapana tanssia muuta kuin yksi ainoa kierros morsiamen kanssa, mutta pappilanneiti tanssi tuumiessansa sekä kaksi että kolmekin kierrosta. Vaikka olihan väärin sanoa, että hän tuumi. Hän oli niin suuressa tuskassa, että ajatukset pyörivät vain hänen päässään.

Hän tanssi niin hitaasti kuin suinkin, ja nyt hän ajatteli hopealusikkaa, jonka hän oli saanut kummilahjaksi. Mutta voisihan helposti sattua siten, että Raklitza seuraavana päivänä menisi häätaloon vaatimaan sitä takaisin, jos hän lahjoittaisi jotain niin kallista.

"Ei muu auta, kuin sanoa Britalle, että hän saa tanssirahansa toisella kertaa", tuumi hän.

Mutta samassa hän hätkähti ja tanssi sitten hyvällä vauhdilla kierroksensa loppuun. Joku oli pitänyt varansa hänen tanssiessaan ohitse ja pistänyt rahan hänen käteensä.

Lopettaessaan tanssin saattoi hän antaa Britalle kokonaisen kiiltävän taalarin.

Morsian hämmästyi niin suuresti, ettei hän muistanut tarjota morsiusmausteita, ja pappilanneiden täytyi kysyä, eikö hän saisikaan mitään.

Pirskoitellessaan päälleen hajuvettä katseli hän ympärilleen saadakseen selkoa, kuka oli hänelle antanut tuon taalarin.

Hän tiesi saaneensa sen pyörähtäessään juuri uunin ohitse. Varmaankin tuo pitkä, tummaverinen mies, joka seisoi lieden ja kaapin välissä, oli auttanut häntä.

Hän kumartui nyt eteenpäin ja otti pastilleja rasiasta. Samassa hän kuiskasi jotain morsiamelle. Olisihan hänen pitänyt tuntea joka ainoa ihminen koko pitäjässä, mutta hänen oli aivan mahdoton muistaa tuon miehen nimeä, joka seisoi kaapin vieressä.

Morsian vastasi puoleksi kuiskaten, ettei se ollut lainkaan kummaa, sillä tuo mies oli kotoisin toisesta pitäjästä. Hän oli seppä, Henriksbergin tehtaalta Västmarkenista, ja hän oli juuri tänään saapunut Loby'hyn ostamaan heiniä hänen isoisältään. Ei hän tiennyt, niiksi hän oli tullut mukana tänne. Sillä ei hän kuulunut hääväkeen! Eihän hän ollut häävaatteissakaan.

Ja totta tosiaan, tuo vieras mies olikin puettu mustaan lammasnahkaturkkiin, jota nahkavyö piteli kiinni vyötäisiltä! Pappilanneiti tuumi, mitenkähän hän pääsisi häntä kiittämään, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä nyt häävieraat tulivat jättämään hänelle hyvästit. Hän kiitti heitä heidän käynnistään, auttoi päällysvaatteet heidän ylleen ja vilkutti heille kättään kuistilta.

Kun hän palasi takaisin saliin, hämmästyi hän hiukan huomatessaan, että vieras mies seisoi yhä siellä.

Mutta varsin pian hän ymmärsi, miksi hän oli jäänyt toisista jälkeen. Hän tahtoi kai tiedustella, miten hän saisi takaisin taalarin, jonka hän oli lainannut hänelle. Kukapa tiesi? Ehkäpä hän oli ottanut sen niistä rahoista, jotka pehtori oli antanut hänelle heinänostoa varten.

Näytti siltä, kuin mies mieluimmin olisi kieltänyt koko asian. Ja kun pappilanneiti piti puoliaan, selitti hän, ettei asiasta yhtään maksanut vaivaa puhua.

Mutta pappilanneiti ei voinut rauhallisella mielellä ottaa vastaan kokonaista taalaria vieraalta mieheltä. Hän sanoi pyytävänsä isäkullalta rahaa kohta kun tämä tulisi kotiin, ja lupasi lähettää ne häätaloon heti huomis-aamuna, jotta hän saattaisi maksaa heinät.

Hyväntahtoinen hymyily kirkasti kuin auringonsäde miehen kasvoja.

Pappilanneiti sai tehdä niinkuin hän itse halusi. Hänellä oli kylliksi rahaa, jotta hän tuli toimeen taalarittakin.

Pappilanneiti katsoi ihmeissään häneen.

Vai niin, hän oli luullut, että vieras rahojen vuoksi oli jäänyt toisista jälkeen.

Niin, miksipä muuten?

Mies pyyhkäisi pitkän hiussuortuvan otsaltaan ja katsoi tytön ohitse toiseen seinään. "Ah, en tiedä", sanoi hän, "ehkäpä minua halutti puhua jostakin muusta."

Pappilanneiti astui askeleen ovea kohti. Hän tuli hiukan kärsimättömäksi.

Nyt mies katsoi häneen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä en ymmärrä noita toisia, kuinka he saattoivat lähteä pois täältä", sanoi hän.

Pappilanneiti punastui. Hän kulki edelleen ovelle.

"Heidän olisi pitänyt ottaa teidät mukanaan tanssimaan eikä jättää teitä yksin tänne."

Äänen sävy oli hyväntahtoinen, jotta pappilanneiti ei voinut suuttua. Hän kääntyi hänen puoleensa ja naurahti. "Oi, ei minun nyt ole vaikea jäädä yksin, sillä minun mieleni on iloinen. Menkää vaan tekin. Minä olen tyytyväinen, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan minun tähteni."

KETUNKUOPPA.

Pitkä-Bengt seisoi varhaisena aamuna lyhty kädessä ja katseli alas ketunkuoppaan. Jotakin nurinkurista siinä oli. Ei eläissänsä hän ollut kokenut ketunkuoppaa, joka oli ollut tuon näköinen.

Pitkä-Bengt tiesi vallan hyvin, että hän, jos kuka, osasi virittää ketunkuopan. Ja eilis-iltana oli hän asettanut sen kuntoon aivan samalla tavalla kuin konsanaan ennen.

Hän oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan vanha naaraskettu ei voinut eroittaa tavallisesta maasta. Ja ankan, joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi, ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullun sen kirkuvan kiinnitettyään sen paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja vihlovilta talviyössä.

Mikä häpeä ketunkuopan hoitajalle, jos hän sitoi ankan niin huonosti kiinni, että se pääsi riistäytymään irti, eikä sellaista häpeää koskaan ollut tapahtunut Pitkälle-Bengtille. Häpeä oli melkein yhtä suuri, tekipä kettu kumman hyvänsä: juoksi ankkoineen karkuun tai veti sen mukanaan alas kuoppaan.

Karjapiika ei tahtonut koskaan mielellään antaa ankkojaan. Jos jollekin niistä tapahtui vahinko, niin sai Pitkä-Bengt kuulla siitä pilkkaa joka kerta, kun hän yritti virittää kuoppaansa.

Tämä harmillinen asia oli nyt sittenkin tapahtunut. Kun hän valaisi lyhdyllä kuoppaa, näki hän, että ankkaa ei ollut paalussa. Siinä riippuivat vain riimunpäät jäljellä.

Häntä harmitti niin kovasti, että hän aikoi lähteä matkoihinsa. Tuskin hän viitsi edes katsoa, oliko kettu pudonnut kuoppaan vai livistänyt tiehensä.

Mutta luultavasti se kuitenkin oli joutunut ansaan. Hän koetti valaista ympärilleen. Katossa oli useassa kohtaa reikiä. Miten ihmeellä tuo kettu oli raastanut mukanaan niin paljon olkia!

Vaikka hän olisi kääntänyt lyhtyään miten hyvänsä, niin ei hän sittenkään voinut nähdä kuopan pohjaan. Hän tutki jälkiä lumessa. Jos kuopassa oli kaksi kettua, niin hän olisi voinut helpommin ymmärtää, miten katto oli näin rikkoontunut. Ja siinä tapauksessa ei vahinko olisi niinkään suuri, vaikka ankka olisikin mennyt menojaan.

Hän löysi jäljet lumesta, tarkasteli niitä lyhdyn valossa ja kumartui yhä lähemmäksi maata. Lopulta hän otti kynttilän lyhdystä, laskeutui polvilleen ja valaisi lunta.

Noustessaan pystyyn hän tunsi polvensa vapisevan. Onneksi ei kukaan nähnyt häntä.

Hän ei voinut kyllin nopeasti hakea nuoraa tallista. Palatessaan takaisin sitoi hän nuoran lyhtyyn ja laski sen alas kuoppaan. Nyt hän saattoi nähdä pohjaan saakka, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa irvistykseen. Silmät kapenivat ja alkoivat säkenöidä, ja hampaat kiiluivat suussa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi kauan kumartuneena kuopan yli ja nautti täydestä sydämestä.

Hetken kuluttua lähestyi Pitkä-Bengt suurta asuinrakennusta. Hän ei astunut kyökin tietä, vaan kiipesi raskain askelin kuistille ja hapuili eteisen oven lukkoja ja säppejä päästäkseen sisään. Kello oli tuskin viisi, eikä kukaan muu paitsi vanha emännöitsijä ollut ylhäällä. Hän kuuli hapuilua ovelta ja tuli aivan pelästyksissään avaamaan. "Hyvänen aika, Pitkä-Bengt, sinäkö se olet? Mikä sinua vaivaa, kun tulet suurta tietä?"

Pitkä-Bengt työnsi hänet syrjään sanomatta sanaakaan. Hän astui suoraan makuukamariin, missä pappi ja hänen rouvansa nukkuivat parhaassa unessaan, ja avasi oven.

"Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?" Pappi kohosi vuoteellaan pystyyn.

"Pitkä-Bengt täällä on, pastori. Aioin ilmoittaa, että ankka on tänä yönä kadonnut kuopasta."

"Sehän oli ikävä, Bengt, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tulla keskellä yötä — —"

"Sekä ankka että kettu ovat kuopassa."

"Sinä olet hupsu, Bengt. Tiedäthän, että vasta tulin kotiin häistä.
Töin-tuskin olin ennättänyt nukahtaa."

Mutta Pitkä-Bengt tokaisi, sopivan väliajan jälkeen.

"Susi seurasi ketun jälkiä. Sekin on joutunut kuoppaan."

Pappi sanoi nopeasti: "Sano keittiössä, että tulevat sytyttämään tulta, jotta voin nousta!"

Mutta Pitkä-Bengt seisoi paikoillaan, ikäänkuin hän olisi ollut kuuro.

"Toinen susi seurasi vielä toisen kintereillä, ja sekin on kuopassa."

Ei sanaakaan sen lisäksi, vaan hän kääntyi suoraan ovelle ja meni ulos.

Kun päivä oli valjennut, kerääntyi koko talon väki ketunkuopan ympärille. Siinä oli pappi ja hänen rouvansa ja hänen tyttärensä, siinä oli emännöitsijä, kaikki viisi palvelustyttöä, ruotimummo ja pikkupiika. Siinä oli Pitkä-Bengt ja hänen äitinsä, Vanha-Bengta ja hänen vaimonsa Munter-Maija, siinä olivat molemmat Vetterin pojat, Pelimanni-Jöns ja vanha Backman, sotilas, joka kävi pappilassa työssä.

Kaikki he olivat ääneti, kaikki kumartuivat eteenpäin, katsoivat hetken aikaa kuoppaan ja vetäytyivät sitten loitommalle.

Pikkupiika seisoi hiukan syrjässä, hän ei päässyt kuopan reunalle asti. Pappi huomasi hänet ja viittasi hänet luokseen. Hänenkin piti päästä lähemmäksi katsomaan.

Aikaisemmin hänen oli kovasti tehnyt mielensä päästä lähemmäksi katsomaan. Mutta nyt hän ei voinut astua askeltakaan. Hänen ruumiinsa läpi kävi väristyksiä. Hän ei uskaltanut katsella susia.

Hän ei ollut eläissään ennen nähnyt susia, mutta hän oli kuullut niiden ulvovan metsässä Koltorpin ympärillä, ja hän tiesi, että sudet olivat kaikkein kauheimpia petoja, mitä oli olemassa. Ne olivat vielä basiliskojakin pahemmat.

Pappi oli iloisemmalla tuulella kuin mitä pikkupiika koskaan oli nähnyt. Hän nipisti tyttöä turkinkauluksesta.

"Nyt minä pitelen sinusta kiinni, Nora Myrskytuuli, jottet putoa. Katso alas kuoppaan, sinä, joka olet vain lapsi, jotta voit kertoa niille, jotka sinun vanhaksi tultuasi ovat nuoria, että me yhtenä ainoana yönä saimme kaksi sutta ja ketun kuoppaan täällä Lövdalassa."

Nyt hän seisoi kuopan reunalla ja katsoi vihdoinkin alas. Kuoppa oli neliskulmainen ja laudoilla sisustettu aivan kuin kaivo, joskin paljoa laajempi.

Hän etsi katseillaan suuria kitoja, joihin sellainen pikku tyttö kuin hän voisi kadota kokonaan. Mutta hän ei voinut nähdä niitä, ja hän käännähti taakseen ja silmäsi pappiin.

"Katso kuopan nurkkiin!"

Hän kumartui alas vieläkin kerran. Kuopassa oli varsin hämärä, mutta nyt hän jo eroitti jotakin. Neljä elukkaa oli tuolla alhaalla, yksi kussakin nurkassa. Kaikki neljä pysyttelivät aivan hiljaa, silmät vain välähtivät, kun ne katsoivat valoon ja ihmisiin.

Nurkassa aivan pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen elukka, kolmannessa seisoi ankka vakavana molemmilla jaloillaan ja neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.

Hiljaisuus alhaalla kuopassa oli hirvittävä. Pikkupiika peräytyi yhtä vaiti kuin kaikki muutkin kuopan reunalta.

Kun kaikki olivat katselleet kylliksensä, kerääntyi muutamia miehiä yhteen neuvottelemaan. Pitihän heidän tappaa sudet, mutta ei ollut niinkään hyvä sanoa, miten se oli tehtävä.

Helppohan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan elukkaa.

Kun ei muusta ollut kysymys kuin ketusta, niin hyppäsi tavallisesti joku mies alas kuoppaan, iski kettua päähän, jotta se tuli tajuttomaksi, kiinnitti silmukan sen kaulaan ja hinasi sen ylös.

Ketusta ei kuoppaan hypätessä ollut vaaraa. Toista se oli, kun siellä ei ollut vähemmän koin kokonaista kaksi sutta.

Pitkä-Bengt otti nuijansa, jolla hän tavallisesti iski ketun tainnoksiin ja katsoi alas kuoppaan, mutta hän pudisti päätään ja kääntyi jälleen toisten puoleen.

Toinen Vetterin pojista laittoi suopungin nuorasta. Hän asettui kuopan reunalle ja laski suopungin toisen suden eteen. Jos hän saisi vain silmukan suden kaulaan, niin ei olisi mikään konsti saada sitä ylös hinatuksi.

Suopunki laskeutui yhä alemmaksi, se kosketti jo suden kuonoa eikä susi liikahtanutkaan. Mutta äkkiä susi heitti hiukan päätään ja haukahti. Kaksi hammasriviä välkähti ja silmukka putosi poikkipurtuna kuopan pohjalle.

Kaikki, jotka sen näkivät, hätääntyivät suuresti. Eipä ollut hauska ruveta sellaisen kanssa otteluun, joka yhdellä puraisulla sai nuoran poikki.

"Ei tässä muu auta, kuin ampua ne kuoppaan", sanoi pappi. "Me saamme kaivaa uuden kuopan ensi talveksi."

Nyt astui kuopan reunalle eräs mies, joka varhemmin oli pysytellyt toisten takana. Se ei ollut kukaan muu kuin Henriksbergin seppä, joka oli saapunut Loby'hyn edellisenä iltana heinää ostamaan. Mutta häätalossa oli ollut niin paljon yövieraita, etteivät he voineet tarjota hänelle siellä yöpaikkaa, ja Björn Hindriksson oli pyytänyt pappia ottamaan hänet pappilaan. No niin, yliskamari pappilan ullakolla oli aina kunnossa vieraita varten ja siellä hän oli maannut. Mutta nyt aamulla oli kaikkien ihmisten ajatukset olleet vain susissa, eikä kukaan ollut muistanut häntä.

Hän katsoi kuoppaan ja otti sitten käteensä Pitkän-Bengtin nuijan ja punnitsi sitä kädessään. Mutta ei kukaan luullut hänen sitä tekevän muuta kuin leikillä. Hän oli hyvin pitkä ja solakka eikä näyttänyt erittäin vahvalta. Kädet olivat kapeat ja valkoiset, eivät ne olleet lainkaan sepän käsien näköisiä. Ei tuossa miehessä näyttänyt olevan mitään erityistä pontta. Kun näki hänen silmänsä, niin tuli ajatelleeksi, että kaikki se suru, jota hän elämässä oli kokenut, oli varmaan kohonnut niihin, vaikkeivät kyyneleet olleet koskaan huuhtoneet sitä pois, ja kun hän liikkui, saattoi ymmärtää, että hän kantoi raskasta taakkaa, sillä hän oli hiljainen ja hidasliikkeinen niinkuin väsähtynyt ihminen ainakin.

Nyt hän kuunteli ääneti toisten miesten keskustelua, ja kun hän huomasi, kuinka neuvottomia he olivat, kiiruhti hän vielä kerran kuopan reunalle ja hyppäsi alas kaikkien villien petojen keskelle.

Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi oli ennättänyt nousta pystyyn. Ensimäinen isku sattui sitä selkään, jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin päähän.

"Heittäkää nuora tänne!" huusi vieras toisille.

Pitkä-Bengt heitti suopungin hänelle. Hän kietoi sen ensin toisen suden kaulaan, sitten toisen ja sai ne ylös hinatuksi.

Nyt kettu oli saanut eloa itseensä. Se heittäytyi hyppien kuopan reunoja vasten, mutta vieras ei välittänyt siitä.

"Laskekaa portaat alas! Rengit saavat pitää huolta molemmista muista."

Kun hän tuli ylös, saattoi nähdä, kuinka hämmästyneitä kaikki olivat, sekä miehet että naisväki. He eivät sanoneet sanaakaan. Naiset olivat pelästyneet niin pahasti, kun hän hyppäsi kuoppaan, että he seisoivat vieläkin siinä ja vapisivat, ja miehet häpesivät hiukan, etteivät he itse olleet uskaltaneet sitä tehdä.

Mutta pappilanneiti astui vieraan luokse ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen", sanoi hän. "Sitä minä koko elämäni ajan olen toivonut."

Mies katsoi häneen surullisine silmineen. "Kaikki koko maailmassa", näyttivät ne puhuvan, "on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen kaikista huonoin kaikista."

Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.

"Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa", sanoi hän.

TAALARI.

Eihän siinä oikeastaan ollut mitään surun syytä. Mutta olipa pappilanneiti sittenkin ollut kovin pahoilla mielin kaksi kokonaista viikkoa, kun hän ei voinut käsittää, mistä hän saisi hankituksi yhden taalarin.

Jospa hän vain olisi pyytänyt sitä isäkullalta heti häitten jälkeisenä aamuna, niinkuin hän oli aikonut! Mutta äitikulta oli torunut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut sepälle, kun tämä nousi ylös ketunkuopasta. Eikä hän ollut nuhdellut häntä vain sen johdosta, mitä hän oli sanonut, mutta myöskin siksi, että hän tuolla tavalla oli hyökännyt suoraan vieraan luokse. Sehän oli näyttänyt aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut lentää hänen kaulaansa. Milloin hän voisi päästä niin pitkälle, että hän osaisi käyttäytyä kuin siivo ihminen eikä kuin kaksitoista-vuotias tyttöletukka?

Tämän jälkeen hän ei tullut pyytäneeksi rahoja. Aivan mahdotonta oli tavata yksin isäkultaa, ja jos hän olisi puhunut siitä äitikullalle, niin siitä olisi vaan syntynyt jälleen melua ja hälinää.

Ikävä se sittenkin oli, että hän oli jättänyt asian myöhemmäksi, sillä seuraavana päivänä ei voinut olla kysymystäkään siitä, että hän olisi uskaltanut tuoda asiaa enää esille. Ensinkin oli äitikulta sattunut kuulemaan, että morsian ja sulhanen ja koko hääsaatto Loby'stä oli käynyt pappilassa. Se kävi aivan liiaksi hänen tunnolleen. Hän olisi varmaan pahastunut vieläkin enemmän, jos hän olisi saanut tietää, että Maija Liisa oli ollut niin vallaton ja antanut pois kokonaisen taalarin.

Mutta mitä kauemmin pappilanneiti oli puhumatta tästä lainasta, sitä ikävämpi oli tunnustaa isä- ja äitikullalle, että hän oli joutunut niin suureen velkaan. Ja lopulta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan uskaltaisi pyytää heiltä rahaa. Ei siinä mikään auttanut. Hänen täytyi koettaa hankkia ne muualta.

Hän ajatteli tätä asiaa sekä ommellessaan lakanoita että maatessaan yöllä vuoteessaan. Sillä täytyihän hänen maksaa sepälle. Hän ei voinut kestää sitä häpeää, ettei hän voisi suorittaa velkaansa sille, joka niin ystävällisesti oli auttanut häntä.

Jospa hän olisi voinut matkustaa Anna Brogrenin luo! Mutta sitä oli mahdoton edes ajatella. Ei äitikulta koskaan päästäisi häntä sellaisen luo, joka rakasti häntä.

Mutta kenen muunkaan puoleen hän voisi kääntyä? Isoäiti oli yhtä köyhä kuin hän itse eikä hänellä ollut mitään muuta kuin minkä isäkulta antoi hänelle. Ja Ulla Moreus tuskin eläissään oli pitänyt taalaria kädessään.

Olipa hän nyt pahassa pulassa. Eihän hän voinut myöskään mennä kenen luo hyvänsä sanomaan, ettei hän uskaltanut pyytää isä- ja äitikullalta yhtä ainoaa taalaria.

Ollessaan aivan neuvoton iski hänen mieleensä, että hänellä oli täti, äidin sisar, elossa, joka ehkä voisi häntä auttaa. Voi kuitenkin! Kylläpä hänen täytyi nauraa ajatellessaan miltä täti näyttäisi, jos hän menisi häneltä rahoja pyytämään.

Kyllä täti varmaan hämmästyisi, sillä olihan hänen sisarensatytär hänelle vieraampi kuin melkein kuka muu tahansa maailmassa. Suuri, leveä, ylipääsemätön kuilu eroitti hänet ja Maija Liisan toisistaan.

Tosin ei heidän välillään ollut mitään eripuraisuutta, mutta täti oli nuorena mennyt naimisiin rikkaan talollisen kanssa, joka oli uskaltanut kosia häntä. Rakkaudesta nuo kaksi eivät olleet menneet yhteen, niin Maija Liisa oli kuullut sanottavan. Mies oli ollut kovin kopea ja arvellut, että oli komeata saada pappilasta vaimo itselleen, ja täti oli sanonut suoraan, että hän mielemmin tahtoi hallita rikkaassa talonpoikaistalossa kuin odottaa kotona köyhää apulaispappia.

Siitä saakka kuin täti oli muuttanut talonpoikaistaloon, oli hän vapaaehtoisesti pysytellyt erillään koko suvustaan. Hän ei tahtonut tietää mitään entisestä elämästään, ja varsinkin hän piti varansa, ettei kukaan Lövdalan asukkaista päässyt häntä lähelle.

Hän ei asunut sen kauempana kuin Bron pitäjässä, mutta hän ei tullut koskaan pappilaan. Sen sijaan kävi isäkulta tai isoäiti tai Maija Liisa kerran vuodessa tervehtimässä häntä Svanskogissa.

Oi, voi! Maija Liisan täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut iloinnut suuresti käynneistä tuossa talossa. Ei hän viihtynyt siellä niin huonosti siksi, että täti vuosien kuluessa oli muuttunut aivan talonpoikaiseksi, vaan sentähden, että hän käyttäytyi kovin omituisesti aina kun Lövdalasta tuli hänen luokseen vieraita. Hän ei tullut heitä vastaan portaille eikä toivottanut heitä tervetulleiksi, ja kun he astuivat tupaan, ei hän malttanut koskaan olla sanomatta, että heillä oli aivan liiaksi vaivaa tullessaan talonpoikaistaloon. Heti sen jälkeen hän saattoi laskea, kuinka pitkä aika oli kulunut heidän viime käynnistänsä, eikä hän tehnyt sitä lainkaan ystävällisesti, vaan siten, että vieras tunsi mielensä aivan masentuvan eikä tiennyt tekikö hän oikein taloon tullessansa, vai olisiko hänen pitänyt olla kokonaan tulematta.

Olipa se hullua! Eräänä aamuna, kun Maija Liisa istui aamiaispöydässä isän ja äidin kanssa, tuli hän sanoneeksi, ettei pitäisi kokonaan unohtaa Svanskogin tätiä.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän jo katui sitä. Mitä tekemistä hänellä oli Svanskogissa? Olihan se aivan tarpeetonta. Eihän täti ollut hänelle sen suopeampi kuin äitikultakaan. Jumala varjelkoon! Vaikka Maija Liisan annettaisiin lähteä sinne, niin tokkopa hän sittenkään uskaltaisi pyytää apua.

Isäkulta katsoi heti vellilautasestaan ylös. Hänen oli aina ollut sääli pappilanmamselia, josta oli tullut talollisen emäntä, ja hän koetti aina osoittaa hänelle, että häntä yhä muistettiin vanhassa kodissa. Nyt hän alkoi tuumia milloinkahan hän viimeksi oli ollut hänen luonaan. Ehkäpä siitä oli jo niin pitkä aika, että heidän pitäisi taas lähteä Svanskogiin häntä tervehtimään?

Äitikulta oli vaiti, sillä hän ei tuntenut juuri nimeksikään noita talonpoikaissukulaisia, ja Maija Liisan täytyi vastata, ettei kukaan ollut käynyt siellä edellisestä joulusta saakka. Hän uskalsi lisätä, että täti olisi kai enimmin mielissään, jos isäkulta itse lähtisi sinne äitikullan kanssa.

Mutta Maija Liisa huomasi varsin pian, ettei hän voinut päästä tästä asiasta niin helpolla. Isäkulta nojautui tuolinsa selkänojaa vasten eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän arveli varmaan, että sukurakkaudellakin saattoi olla rajansa. Lopuksi hän selitti, että täti oli niin usein nähnyt hänet, ettei hänen tarvinnut enää lähteä Svanskogiin näyttämään itseänsä. Mutta äitikulta ja Maija Liisa voisivat vielä tänään lähteä sinne. Se sopikin erinomaisesti, sillä sekä Pitkä-Bengt että Musta olivat vapaat.

Sellainen päätös tehtiin aamiaispöydässä. Oi! Maija Liisa olisi tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli ruvennut puhumaan Svanskogista? Nyt hänen täytyi ajaa kaksi kokonaista peninkulmaa äitikullan kanssa samassa reessä!

Mutta aamiaisen jälkeen meni äitikulta heti isäkullan huoneeseen, ja kun hän palasi sieltä, oli koko päätös kumottu. Äitikulta sanoi nyt, ettei kenenkään muun kuin Maija Liisan tarvinnut lähteä Svanskogiin. Kyllähän hän näki, ettei Maija Liisalla ollut sinne suurta halua, mutta nuorisolle oli hyväksi tehdä sellaistakin, mikä ei ollut heille mieleen. Mutta hän sai mennä sinne jalan eikä hevosella, sillä äitikulta tarvitsi kynttilöitä valaessaan Pitkän-Bengtin apua kyökissä. Mutta seuraavana päivänä Pitkä-Bengt sai kyllä tulla häntä hevosella hakemaan.

Ei ainoallakaan kasvojen eleellä pappilanneiti uskaltanut ilmaista, oliko hän tästä iloinen vai pahoillaan. Mutta täytyihän hänen myöntää, että jos hänen kerran täytyi lähteä Svanskogiin, niin mielemmin hän kulki sinne yksin jalan kuin ajoi yhdessä äitikullan kanssa.

Koska hänen täytyi viipyä poissa niin kauan, niin hän pyysi, että pikkupiika silloin-tällöin kävisi isoäidin luona tiedustelemassa, tarvitsiko hän jotakin.

Mutta tietysti ei äitikulta voinut suostua mihinkään, mitä Maija Liisa ehdoitti. Äitikulta määräsi heti paikalla, että pikkupiian piti lähteä hänen kanssaan Svanskogiin. Ei suinkaan Maija Liisa luullut, ettei emintimä tietäisi, kuinka sopimatonta oli antaa hänen yksin kulkea niin pitkää matkaa? Eikä hänen tarvinnut olla levoton isoäidin vuoksi. Olihan talossa siksi paljon naisväkeä, että he saattoivat pitää hänestä huolta.

Niin, äitikulta sai tahtonsa läpi tässäkin, ja tunnin kuluttua he olivat jo matkalla, sekä pappilanneiti että pikkupiika.

He astuivat vakavasti ja hitaasti sekä lehtikujassa että tietä myöten, niin kauan kuin heitä saattoi nähdä Lövdalasta. Mutta pian he joutuivat kuusikkoon, joka peitti heidät aivan näkyvistä.

Olihan tämä Svanskogin matka pappilanneiden mielestä ikävä ja turha, mutta sattuipa olemaan oikein ihana talvipäivä, alamäki hänen edessään oli jyrkkä ja liukas, ja hän oli vapaampi ja iloisempi kuin kuukausimääriin, siksi hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi päässyt pois ahtaasta häkistä. Hän, joka oli seitsentoista-vuotias, ojensi nyt kätensä kolmentoista-vuotiaalle, ja he läksivät yhdessä juoksemaan, kunnes he kaatuivat suureen kinokseen mäen alle ja jäivät siihen pitkäkseen nauramaan. — Heidän tultuansa perille Svanskogiin ei kello ollut vielä kuin yksi päivällä. Heillä oli ollut niin hyvä onni, ettei heidän tarvinnut kulkea jalan kuin puolet matkaa. Aina Broby'stä saakka he olivat saaneet ajaa Svanskogin rengin reessä, joka palasi kotiin kyytimatkalta.