Svanskogissa pidettiin kestikievaria, joskaan se ei ollut sinnepäinkään niin suuri kuin Broby'ssä, jossa aivan alituisesti kulki matkustajia edes ja takaisin. Svanskogiin, joka oli kaukana pitäjän pohjoisessa kolkassa, tuli korkeintain yksi matkustaja päivässä, ja joskus saattoi kulua kerrassaan kokonainen viikkokin kyydittä.
Kaikki oli täällä ennallansa. Ei täti eikä kukaan hänen palvelijoistansakaan tullut auttamaan pappilanneittä ja pikkupiikaa reestä. Oi, voi! Kylläpä Maija Liisan sydäntä nyt ahdisti, aivankuin rintaa olisi puserrettu kokoon, jotta sillä ei ollut kyllin tilaa tykyttää. Matkan varrella oli hän ollut hiukan rohkeammalla mielellä, mutta kun hän nousi pois reestä, niin tunsi hän aivan selvästi, ettei täti varmaankaan häntä auttaisi.
Svanskogin asuinrakennus oli hyvin suuri ja sisäänkäytävä oli keskellä pitkääseinää eikä toisessa nurkkauksessa, niinkuin tavallisesti talonpoikaistaloissa. Sisäänkäytävän edessä oli kuisti, tosin se ei ollut yhtä suuri kuin Lövdalassa, mutta kuitenkin aivan samanlainen, ja katto ja pilaritkin olivat aivan samanmuotoiset.
Olipa tämä todellakin omituista! Niin usein kuin pappilanneiti oli käynytkin täällä ennen, niin ei tuo kuisti koskaan ollut herättänyt hänen huomiotaan. Nyt hänen täytyi jäädä sitä hetkeksi tarkastamaan sekä kaikkea muutakin. Asuinrakennus oli vanha, mutta sitä oli korjattu ja muutettu tädin aikana, ja varmaan lapsuudenkoti oli silloin ollut mallina. Ikkunoissa oli yhtä monta ja yhtä suuret ruudut kuin sielläkin, ja puoliympyrän muotoiset ullakkoluukut olisi huoleti voitu muuttaa toisesta rakennuksesta toiseen kenenkään huomaamatta vähintäkään eroa.
Heti paikalla alkoi sydäntä hiukan helpoittaa. Ehkäpä ei sittenkään ollut niin perin typerää tulla tänne? Ehkäpä entinen pappilanneiti ei ollutkaan niin kokonaan kadonnut, kuin hän yritti luulotella sekä itselleen että muille?
Eteinen oli pienempi kuin Lövdalassa. Samoinkuin sielläkin oli täällä myös puoliympyriäisiä seinäkaappeja joka nurkassa, ja seinät olivat harmaaksi maalatut ja täynnä mustia ja valkoisia täpliä. Porraskäytävässä olivat hirsiseinät paljaat aivan kuin kotonakin, ja ullakkoportaat olivat peloitta van jyrkät kapeine astimineen. Varmaan täällä oli yhtä hyvä kuin Lövdalassakin liukua käsipuun varassa portaita alas tarvitsematta liikuttaa jalkojansa.
Eteisen perällä oli ovi, joka johti suureen vieraita varten varattuun huoneeseen. Siellä ei kotiväki koskaan oleskellut. Mutta pappilanneiti väänsi sittenkin avainta ja kurkisti sisään. Aivan niinkuin hän oli olettanutkin: siellä oli keltaiseksi kiillotettuja koivutuoleja ja valkoisia saranapöytiä, aivan kuin Lövdalan salissakin. Ei edes suurta kallaakaan ikkunan äärestä puuttunut. Yksi asia oli kuitenkin toisin. Siniset käymämatot olivat myös lattialla, mutta ne olivat toista kuosia kuin kotona. Mutta kun Maija Liisa tuumi tarkemmin, huomasi hän, että täti oli siihen aivan syytön. Hän oli kutonut matot samanlaisiksi, kuin ne olivat hänen lapsuudenkodissaankin. Mutta heillä kotona oli vaihdettua mallia.
Pappilanneiti sulki oven ja seisoi hetken aikaa ääneti eteisessä. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä. Mutta ei suinkaan täti pitänyt mistään hempeämielisyydestä. Hän tahtoi näyttää levolliselta ja iloiselta, kun hän astui hänen luokseen.
Taaskin Maija Elisaa suosi hänen tavallinen onnensa! Kun hän avasi suurtuvan oven, näki hän, että täti parasta aikaa pesi pyykkiä. Suuri pata riippui siellä tulella, ja pesusammio, joka oli täynnä vaatteita, seisoi keskellä lattiaa ja siitä juoksi hiljalleen lipeää sankoon. Nyt varmaan täti tulisi entistä pahemmalle tuulelle, kun vieraita saapui taloon. Lattialle oli kaatunut paljon vettä, ja pitkällä penkillä oli vasta pestyjä, karheita vaatteita. Täytyihän Maija Liisan tunnustaa, ettei kukaan voinut olla hyvillänsä, kun vieraita tuli noin pahansiivoiseen huoneeseen.
Täällä ei mikään muistuttanut mieleen Lövdalaa, vaan huone oli aivan tavallinen talonpoikaistupa. Maija Liisan mielestä tuo tupa, sen suuret, kattoon asti ylettyvät kaapit, mahtava telttavuode ja pitkät, kiinteät penkit olivat aina näyttäneet niin kauniilta ja kunnioitusta herättäviltä. Mutta nyt olivat pesuvaatteet karkoittaneet kodikkuuden pakosalle.
Täti seisoi pesupunkan ääressä selin oveen ja hankasi ja hieroi kaikin voimin. Maija Liisa oli monta kertaa kuullut sanottavan omasta äidittään ja hänen sisaristaan, että he olivat olleet pitkäkasvuisia ja solakoita aivan kuin hän itsekin, mutta täti oli nyt suuri ja roteva eikä näyttänyt lainkaan lempeältä. Hänellä oli yllään musta sarkahame ja punaiset liivit, joiden yläosa oli valkoinen. Lyhyen, valkean lammasnahkaturkin, joka kuului pukuun, oli hän työtä tehdessään heittänyt päältään.
Täti ei kääntynyt oveen päin, kun he avasivat sen, eikä hän sanonut sanaakaan. Nyt ainakin Maija Liisa olisi toivonut olevansa monen peninkulman päässä. Mutta eihän siinä mikään auttanut; hänen täytyi astua tädin luo ja ojentaa hänelle kätensä tervehtiessänsä.
Tädin molemmat kädet olivat vedessä. Hän nosti toisen ylös, mutta ei hän huolinut sitä pyyhkiä, vaan ojensi sen sellaisenaan sisarentyttärelleen.
"Vai niin, sinäkö se siis lopulta tulitkin tänne", sanoi hän. "Uusi pappilanrouva on kai liian hieno tullakseen tervehtimään talonpoikaista väkeä."
Hän ei sanonut todellakaan mitään muuta eikä hän puhunut sen epäystävällisemmin kuin muulloinkaan, mutta varmaankaan ei Maija Liisa ollut yhtä kärsivällinen kuin ennen, sillä hän purskahti nyt itkuun.
Mieluimmin hän olisi hyökännyt ulos ja lähtenyt kotiin yhtä päätä. Hän menikin aina ovelle saakka, mutta kun hän tuli sinne, tunsi hän niin suurta heikkoutta, että polvet eivät kannattaneet häntä. Oven vieressä oli pieni penkki, ja siihen hän jäi istumaan.
Koko ajan hän saattoi niin elävästi kuvailla mielessään, mitä täti ajatteli nyt hänestä, joka tuli itkemään hänen luokseen ja häiritsi hänen pyykinpesuaan. Vaikka eipä hän näyttänyt kovin levottomalta. Hän lakkasi hieromasta vaatteita, mutta kaatoi kuitenkin vielä kauhallisen kuumaa vettä pesupunkkaan ja heitti pari halkoa uuniin ennenkuin hän astui Maija Liisan luo.
"Et suinkaan sinä nyt noin pahaksesi pane", sanoi hän. "Ehkä minä en kuitenkaan ole niin vaarallinen kuin miltä näytän."
Mutta jos hän oli luullut sillä saavansa pappilanneiden itkun taukoamaan, niin hän erehtyi vallan. Hänen kyyneleensä tulvivat niin syvästä ja runsaasta surunlähteestä, että kun ne kerran olivat alkaneet vuotaa, täytyi sitä kestää tuntikausia.
Pappilanneiti ei voinut vastata sanaakaan, vaikka hän käsitti kyllä, että täti varmaan tuli kärsimättömäksi, sillä olisihan hänen pitänyt saada pestä pyykkiään. Mutta täti ei ollut kuitenkaan neuvoton, vaan kääntyi pikkupiian puoleen, joka koko ajan oli pysytellyt pappilanneiden vieressä ja siveli nyt aivan pelästyksissään hänen kättänsä.
"Ehkäpä sinä tiedät, miksi hän itkee? Ei suinkaan hän loukkaantunut vaan siitä, etten ennättänyt kunnolla tervehtiä häntä?"
Hänen äänessään oli leikkisä sävy, ikäänkuin hän olisi tahtonut nauraa koko jutulle, ja sen varmaan pikkupiika ymmärsi, sillä hän tuli äkkiä aivan hurjaksi.
"Eikö hänellä muka ole syytä itkeä, kun te kohtelette häntä tuolla tavalla? Tässä hän tulee pyytämään apua äitinsä omalta sisarelta, ettekä te sano hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa!"
Pappilanneiti koetti kiireesti sulkea pikkupiian suun kädellään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pikkupiika tuli pahoilleen nähdessään mamseli Maija Liisan itkevän, ja kaikkein surkein myrsky — tuulimieli sai hänessä nyt vallan.
Mahdotonta oli huomata, oliko täti suuttunut pikkupiikaan, mutta hän alkoi nyt puhua paikkakunnan murretta, ja hänen äänensä oli kovin mariseva ja hidas.
Millä tavalla hän voisi auttaa Maija Liisaa? Olihan hänellä niin hyvä olla Lövdalassa, ettei hän suinkaan kaivannut köyhän talonpoikaisvaimon apua.
Se oli paras keino saada pikkupiian suun käyntiin. "Te olette varmaan samaa maata kuin hänen emintimänsäkin", sanoi hän. "Mutta sen minä voin sanoa, että hän tuli tänne pyytämään teiltä — —"
Nyt pappilanneiti tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, että hän vaikeni. Mutta täti ei ollut huomaavinaankaan keskeytystä.
"Onko Maija Elisalla niin vaikea olla siksi, että hän on saanut emintimän? Sanotaan, että se joka saa emintimän, Saa myös isintimän, mutta niin ei suinkaan hänen ole käynyt. Ei suinkaan häneltä kielletä mitään mitä ikänä hän tahtoo?"
Pappilanneiti teki kaikenlaisia merkkejä pikkupiialle, mutta mitä hyötyä siitä oli, kun täti tällä tavalla häntä yllytti?
"Kyllä te itsekin voitte nähdä, miten hänen laitansa on", sanoi pikkupiika, "jos teillä vaan on silmät päässä. Eihän hän ole juuri paremmin vaatetettu kuin minäkään, ja sitten hän on vain nahkaa ja luuta. Sanotaan, että veri on paksumpaa kuin vesi, mutta niin ei suinkaan ole teidän laitanne. Te ette välitä siitä, vaikka emintimä kiusaisi hänet hengiltä."
Kaikki tuo oli kovin kiusallista pappilanneidelle. Tukalaa se oli, ettei hän voinut hillitä itkuaan, mutta vieläkin pahempi, että täti viekoitteli pikkupiikaa puhumaan jos jotakin. Kukapa tiesi, miten täti sen vielä käsittää? Ehkäpä hän oikein vihasi sisarensatytärtä ja oli vaan mielissään siitä, mitä hän kuuli.
Hän ei voinut kestää tätä kauemmin. Hän nousi pystyyn ja hoiperteli ovelle. Mutta kun hän aikoi tarttua oven ripaan, oli se jollakin tavalla epäkunnossa. Hän ei saanut sitä heti auki, hän veti ja kiskoi sitä, ja lyyhistyi sitten kokoon — ja kaatui lattialle —
Kun hän tointui jälleen, makasi hän vuoteessa, siinä huoneessa, jossa oli siniruutuiset matot lattialla. Hän lepäsi pehmeillä tyynyillä ja niin hienoilla lakanoilla, että tuskin sellaisia oli koko Lövdalassa. Vuoteen ääressä oli pöytä ja pöydällä tarjotin ja tarjottimella vati, joka oli peitetty liinalla.
Niin, hänen oli todellakin hiukan nälkä, ja hän poisti kiireesti liinan vadilta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään syötävää, vaan ainoastaan suuri, kirkas ja komea taalari.
Ensin hän ei voinut lainkaan käsittää, miten asian laita oikeastaan oli, mutta sitten hän sen ymmärsi. Täti oli viekoitellut pikkupiialta totuuden. Hän tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi, että hän alkoi uudestaan itkeä, ja kun hän oli itkenyt hetken aikaa, niin hän nukahti.
Hän nukkui yhteen kyytiin siksi kunnes suurtuvan seinäkello löi kolme. Kun hän silloin katsahti ympärilleen, oli taalari kadonnut, mutta sen sijalla oli paljon hyvää ruokaa vuoteen vieressä. Hän pelästyi ensin pahasti, kun taalari oli kadonnut, mutta sitten hän tuumi, että hän oli varmaan joutunut hyviin käsiin, rauhoittui ja alkoi syödä.
Syötyään häntä jälleen liikutti se tieto, että häntä oli kohdeltu niin hyvin, ja silloin hänen piti uudestaan ruveta itkemään. Ja hän itki kunnes hän nukahti.
Seuraavalla kerralla herätessään oli jo pimeä ilta. Uunissa paloi tuli, ja täti istui vuoteen ääressä ja katseli häntä.
Kaikkein ensiksi pyysi täti Maija Liisaa suomaan anteeksi, että hän oli uskaltanut lähettää taalarin sille miehelle, joka oli lainannut sen hänelle. Iltapuolella oli sattunut olemaan kyytiä Henriksbergiin, ja renki oli saanut taalarin mukanaan ja käskyn ottaa selkoa siitä, kuka sepistä oli joulun aikana ostanut Loby'stä heiniä. Hänen piti antaa raha hänelle ja sanoa pappilanneideltä terveisiä. Tädin mielestä näin oli ollut kaikista parasta. Sillä tokkopa Maija Liisan olisi ollut niinkään helppoa saada lähetetyksi sitä Svartsjöstä Henriksbergiin.
Taaskin pappilanneiti tuli niin liikutetuksi, että hän töintuskin sai vastatuksi. Mutta täti ei päästänyt häntä itkemään, vaan alkoi kysellä häneltä kaikenlaista Lövdalasta. Hän ei puhunut emintimästä eikä mistään ikävästä, vaan ainoastaan sellaisista asioista, jotka eivät voineet pahoittaa hänen mieltään. Miten isoäiti jaksoi? Oliko hänen huoneensa yhtä siisti kuin aina ennenkin? Ja miten Vanha-Bengta jaksoi renkituvassa? Oliko siellä yhtä likaista kuin tavallisestikin? Ja asustiko kissapöllö yhä vielä ullakolla? Ja istuiko rastas kuusen latvassa Lepokiven luona ja lauloi kevätiltoina? Ja oliko koivulehdossa puutarhan takana viime vuosinakin ollut kieloja? Ja seisoiko vanha paaluaitta vielä paikoillansa? Ja oliko uusi pappilan rakennus, jonka Maija Liisan isä oli rakennuttanut, aivan samanlainen kuin entinen? Ja pitivätkö he lampaita vielä vanhassa, pimeässä karsinassa?
Pappilanneiti makasi vuoteellaan ihmeissään ja kuunteli. Ei ollut yhtään mitään, jota täti ei olisi muistanut kysyä.
Lopuksi hän puhui hiukan itsestäänkin.
"Minäpä sanon sinulle, että ensi aikoina, ollessani naimisissa, kävin minä kotona Lövdalassa niin usein kuin suinkin. Minä huomasin, että väki täällä Svanskogissa ei pitänyt siitä, mutta minä menin sittenkin, sillä minun oli sinne niin ikävä. Minun oli niin vaikea ensi alussa viihtyä täällä. Ei se ollut niinkään helppoa, tiedä se. Minulla oli anoppi, joka kohteli minua samalla tavalla kuin sinun emintimäsi. Olipa täällä eräs toinenkin, joka oli hyvin kova ja ankara minulle. Me emme olleet silloin niin hyviä ystäviä kuin sitten myöhemmin, ja se olikin kaikkein vaikeinta.
"Mutta sitten minä huomasin, että joka kerralta, kun kävin Lövdalassa, oli minun yhä vaikeampi palata kotiin. Ja vihdoin minun täytyi tutkia itseäni ja kysyä mitä minä oikeastaan halusin. Tämän talonhan minä olin valinnut kodikseni, ja täällä minun täytyi elää ja siksi minä olin tyhmä, kun kulutin elämäni ikävöimällä jotakin, jonka olin jättänyt taakseni. Minä tein päätökseni: minä päätin, etten koskaan enää menisi Lövdalaan enkä olisi minkäänlaisessa tekemisessä Lövdalan asukkaiden kanssa. Minä tahdoin irtaantua kokonaan kaikesta entisestä. Ja se oli ainoa oikea minulle. Sen jälkeen minä tulin levollisemmaksi, ja muutkin alkoivat kohdella minua toisin, kun he ymmärsivät, että minä toden teolla tahdoin kuulua heihin.
"Voit arvata, kuinka he pitivät minua silmällä, kun te tulitte tänne minua tervehtimään. Mutta he näkivät ja ymmärsivät, että minä koetin pysytellä teille vieraana.
"Niin, minä olin pystyttänyt niin lujan muurin itseni ja teidän välillenne, ettei mikään olisi voinut sitä repiä alas. Mutta minä en ollut koskaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että Lövdalan pappilan tytär voisi tulla pienenä ja heikkona, sellaisena kuin minä itsekin olin hänen ikäisenään, pyytämään minulta apua. Kas, silloin minun voimani olivat lopussa.
"Mutta älä luule, että minulle sen johdosta koituu ikävyyksiä täällä kotona. Tiedätkö, mitä minä äsken tein sinun nukkuessasi? Minä tartuin miestäni takinhiasta kiinni ja vedin hänet tänne ovelle ja annoin hänen kurkistaa sisään. Ja sitten minä kerroin hänelle, kuinka asiat olivat ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että minä autoin sinua. Ja nytpä saat kuulla mitä hän vastasi. 'Tuo, joka makaa tuolla sisällä, on niin sinun näköisesi, aivan sellainen kuin olit tullessasi tänne, että se, joka ei auta häntä, joutuu minun kanssani tekemisiin.'"
SUOMALAISPAPPI.
Olipa aivan kuin loihduttua. Maija Liisa ei voinut olla ajattelematta äitikultaa. Kaiken aamua hän oli hänen mielessään, ja vaikka hän tiesi hänen olevan täydessä työssä ja valavan kynttilöitä Lövdalassa, niin hän ei sittenkään voinut olla hätkähtämättä joka kerta, kun joku avasi oven, sillä hän pelkäsi, että äitikulta tulisi sisään ja näkisi, kuinka tyhmästi hän käyttäytyi.
Jospa äitikulta olisi tiennyt, että hän nukkui aina kello kahdeksaan asti aamulla! Ja vielä sen lisäksi: että täti oli ollut niin hyvä hänelle ja tarjonnut hänelle kahvia vuoteella, vaikka itse Kuninkaallinen Majesteetti oli kieltänyt kaiken kahvinjuonnin! Äitikulta, hän seurasi niin tarkasti kaikkia määräyksiä! Kylläpä se olisi häntä kauhistuttanut siihen määrään, että punaiset täplät olisivat jälleen syttyneet poskipäihin.
Tai olisipa äitikulta nähnyt, että täti tänään heitti kaikki työt kesken ja istui vain penkillä ikkunan ja leveän pöydän välissä jutellen Maija Liisan kanssa! Tai olisipa hän kuullut, miten täti nauroi, kun sisarentytär kertoi äitikullasta ja kaikista hänen urotöistään! Sillä nyt, kun Maija Liisa oli saanut kyllikseen levätä, ei hän enää itkeä tilluttanut, vaan nauroi vain kaikille vaikeuksilleen. Tietysti äitikulta oli luullut, että täti olisi yhtä kova Maija Liisalle kuin äitikultakin. Kylläpä häntä olisi harmittanut, jos hän olisi saanut tietää, kuinka suuresti hän oli erehtynyt.
Mutta eipä olisi ollut niinkään vaarallista, vaikka äitikulta olisi yllättänyt Maija Liisan nyt, kun hän istui yksin tädin kanssa. Mutta jos hän olisi tullut hiukan myöhemmin päivällä, niin se vasta olisi ollut paha.
Puolenpäivän aikana ajoi matkustaja kestikievarin pihalle. Maija Liisa käännähti ikkunaan päin ja näki pitkän, kauniin miehen nousevan pienestä, vihreäksi maalatusta reestä. Hän oli puettuna kotikutoisiin sarkavaatteisiin, niin vaaleihin, että ne olivat melkein valkoiset, eikä hänellä ollut turkkia yllään, mutta siitä ujostelemattomasta tavasta, millä hän tervehti kestikievarin isäntää, saattoi nähdä, että hän oli sittenkin herrasmies.
Täti oli niin tottunut matkustajiin, ettei hän viitsinyt edes katsoa ulos. Maija Liisan täytyi pyytää häntä kääntymään ikkunaan ja sanomaan kuka tuo kaunis mies oli.
Olipa se hauska, että täti saattoi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Mies, joka seisoi tuolla ulkona, niin, se oli tosiaankin Finnerudin pappi, pastori Liljecrona.
Olisipa äitikulta nyt ollut siellä näkemässä, miten Maija Liisa säpsähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Tätikin huomasi sen ja tuli uteliaaksi, mutta se ei tehnyt mitään, sillä hän oli sellainen, että Maija Liisa saattoi mielellään kertoa hänelle sekä unipannukakusta että unestaan. Sitä juttua olisi ollut mahdoton kertoa äitikullalle. Hän olisi vain halveksivasti nykäissyt niskaansa koko asialle.
Täti sen sijaan käsitti asian aivan vakavasti. "Eipä tuo olisi niinkään tyhmää, jos voisit saada hänet", sanoi hän. "Ei siinä kyllin, että hän on kaunis, vaan hän on oikein kelpo mieskin."
Maija Liisa hämmästyi suuresti. Eihän täti voinut tarkoittaa, että hän menisi naimisiin Finnerudin papin kanssa? Finnerud sijaitsi kovin kaukana pohjoisessa, vieläkin kauempana kuin Västmarken. Eikä siellä asunut muita kuin suomalaisia, jotka olivat muuttaneet sinne pari sataa vuotta sitten, eivätkä osanneet ruotsia. Maija Liisalle Finnerud oli yhtä outoa seutua, kuin jos se olisi ollut aina Lapissa saakka.
Mutta täti rauhoitti häntä. Ei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa
Finnerudiin. Pastori Liljecrona oli ollut siellä pappina yksitoista
vuotta, mutta nyt hän luultavasti muuttaisi pois sieltä ja tulisi
Sjöskogan kirkkoherraksi.
Silloin Maija Liisa alkoi ymmärtää, miksikä täti oli tullut niin intoihinsa. Hän, joka oli entinen pappilanneiti, tiesi kyllä, että Sjöskoga oli paras paikka koko hiippakunnassa.
Mutta Maija Liisa ei välittänyt Finnerudista eikä liioin Sjöskogasta.
Hänen tulevan miehensä piti olla pappina Svartsjössa ja asua
Lövdalassa.
"Niin, siten sinä nyt sanot, mutta kunhan oikea tulee, niin et sinä kysy kartanoa etkä pitäjää."
Täti puhui niin vakavasti, että Maija Liisan täytyi kääntyä vielä uudestaan ikkunaan ja katsoa ulos. Olipa pappi todellakin hyvin kaunis, kuinka komea vartalo ja loistavat siniset silmät hänellä olikaan. Hänen kirkas ja iloinen äänensä kuului aina sisään saakka. Kestikievarin isäntä seisoi ja kuunteli häntä tyytyväisen näköisenä, ja tallista ja hihasta kiiruhtivat rengit päästämään hevosta valjaista.
"Kas, kuinka he kiiruhtavat joka puolelta! Kylläpä voi huomata, että Finnerudin pappi on liikkeellä. Hänestä kaikki pitävät! Toivotaan, ettei hän lähde heti paikalla, vaan viipyy täällä hetken aikaa, jotta sinä saat puhua hänen kanssansa."
Tuskin täti oli sen sanonut, niin ovi avautui ja pappi tuli sisään heidän luokseen.
Jo kynnykseltä hän huusi, että kestikievarin isäntä oli pyytänyt häntä astumaan sisään hienoon saliin, mutta ei hän tahtonut olla siellä yksin. Ei suinkaan Margareta muorilla ollut mitään sitä vastaan, jos hän tuli hänen luokseen suurtupaan? Hän sai varmaan odottaa hyvän aikaa kestikievarissa. Hänen veljensä, Henriksbergin isännöitsijä, tahtoi tavata häntä täällä, mutta hän ei ollut vielä tullut. Ei hän tiennyt lainkaan, mistä oli kysymys, oli vain saanut sanan erään suksimiehen mukana myöhään yöllä ja lähtenyt kotoa varhain aamulla. Isännöitsijän olisi oikeastaan pitänyt joutua tänne ennen häntä.
Sanat tulivat aivan tulvimalla. Täti astui häntä vastaan ja tervehti häntä, ja Maija Liisa tuumi mielessään, että täti piti hänestä varmaan aivan yhtä paljon kuin miehetkin ulkona pihalla. Vihdoin sai täti suunvuoroa ja pyysi häntä istumaan ja viipymään suurtuvassa niin kauan kuin häntä halutti. Eihän hän enää monta kertaa kulkenut tätä tietä. Hän sai luvan onnitella häntä, kun hänellä oli tiedossa niin suuri paikka, vaikka hänestä tulisikin tuntumaan tyhjältä, kun hän ei enää saisi tilaisuutta nähdä häntä.
Pappi teki kärsimättömän liikkeen. "En tiedä, mitä minun pitää tehdä,
Margareta muori. Kyllä kai minun täytyy kieltäytyä koko hommasta.
Mutta tuhat tu… Ei, en minä kiroile, kun kerran olen pappi!"
Hän oli päästänyt tuon huudahduksen vain sen vuoksi, että hän äkkiä oli huomannut pappilanneiden. Tämä oli istunut kaiken aikaa ikkunapenkillä, ja nyt vasta pappi näki hänet.
Eipä Maija Liisa tullut niinkään vähän ymmälle, kun pappi kysyi kovalla äänellä: "Minkä kumman korukapineen te olette saanut taloon, Margareta muori?"
Täti kertoi kuka hän oli, mutta pappi ei käyttäytynyt sittenkään sen paremmin.
Niin, senhän hän saattoi arvatakin, että hän oli noita Lövdalan kauniita pappilanneitoja. Olipa hyvä, että hän vihdoinkin sai nähdä hänet. Sillä monen monta kertaa hän oli pyytänyt Margareta muoria kutsumaan hänet taloon yhdessä hänen sisarentyttärensä kanssa, jotta hän saisi nähdä, puhuivatko ihmiset totta!
Nyt ei Maija Liisa joutunut vain hämilleen, vaan hän pelästyi oikein
pahan päiväisesti. Eihän hänen sopinut kuunnella tuollaista puhetta.
Äitikulta… Mutta sehän oli totta! Äitikultahan valoi kynttilöitä
Lövdalassa.
Kyllähän täti näki, että Maija Liisa kävi levottomaksi. Hän koetti estää pappia tuijottamasta tyttöön.
Ei suinkaan hän aikonut peruuttaa hakemustaan Sjöskogaan? kysyi hän. Pitäisihän hänen olla tyytyväinen, kun hän noin nuorena sai niin suuren paikan. Hän oli kuullut, että tavallisesti vain vanhat ukot pääsivät niin lihavan paistin ääreen.
Pappi kohotti olkapäitään. Eihän hän koskaan ollut aikonutkaan muuttaa sinne. Onni oli ollut hänelle kovin suopea. Hän oli ollut tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli.
Mutta olihan hän hakenut?
Niin, kaikki sukulaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa.
Nyt hän oli unohtanut Maija Liisan kokonaan, ikäänkuin ei häntä lainkaan olisi ollut olemassa. Hän ajatteli vain omia asioitaan astuessaan edestakaisin lattialla, otsa rypyssä ja liikutellen jäseniään kiivaasti. Otsalle oli valunut kihara, johon hän tarttui kiinni ja pyyhkäisi sen ylöspäin ja antoi sen sitten pudota taas alas. Hän ei näyttänyt panevan vähintäkään huomiota ulkomuotoonsa, vaikka Maija Liisan täytyi tunnustaa, että hän oli niin kaunis, että hän saattoi käyttäytyä miten hyvänsä hänen kauneutensa siitä vähääkään kärsimättä. Vihdoin hän pysähtyi tädin eteen ja kysyi, saisiko hän pyytää häneltä vähäistä neuvoa. Sillä hän oli ajatellut niin paljon sekä sinne että tänne. Hän oli aivan sekaisin päästään.
Silloin Maija Liisa nousi pystyyn. Hänen mielestään hänen ei sopinut jäädä kuuntelemaan papin salaisuuksia. Mutta tuo pappihan näytti olevan sellainen, jolla oli silmät selässäkin. Heti kun hän huomasi, että Maija Liisa liikahti, pyysi hän häntä jäämään paikalleen. Hänestä oli hauskaa katsella jotakin niin kaunista.
Kas, kuinka pian Maija Liisa oli tottunut häneen, ettei hän edes punastunutkaan! Mutta eihän siinä ollut vähintäkään syytä hämillään olemiseen. Näkihän hän sen, että pappi katseli häntä aivan kuin kaunista nukkea. Ei suinkaan hänen mieleensä juolahtanutkaan, että nukke sekä kuuli että ajatteli.
Kun pappi nyt alkoi puhua tädin kanssa, kävi hän leveän pöydän ääreen istumaan selin pappilanneitiin. Maija Liisa luuli, ettei pappi enää häntä muistanutkaan. Mutta kesken kaikkea hän keikahti kaksin reisin eräälle tuolille ja tuijotti häneen.
No, kaikkein ensiksi hän tahtoi nyt kysyä Margareta muorilta, oliko hän kuullut, kuinka paljon huolta ja vaivaa hän oli tuottanut Finnmarkenin asukkaille aina siitä saakka kuin hän tuli sinne. Tiesikö hän, että jo ensi kerralla, kun hän saarnasi Finnerudin kappelissa, olivat suomalaisukot ja -akat tuumineet, mitähän pahaa hän oli tehnyt, koska hän oli joutunut aina sinne saakka?
Täti aikoi vastata, mutta pappi ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Niin, se oli aivan totta, että he olivat sitä ihmetelleet, ja ehkäpä heillä olikin ollut siihen täysi syy. Tiesiväthän he, millainen se puustelli oli, jonka he saattoivat tarjota papilleen, ja kuinka paljon palkkaa hän siellä sai, ja he olivat myös selvillä siitä, etteivät he voineet saada muunlaisia pappeja, kuin sellaisia, joita ei kukaan muu halunnut. Ja kun he nyt olivat saaneet hänet…
Komea mies keskeytti puheensa eikä tiennyt, miten hän sitä jatkaisi, mutta täti lopetti lauseen hänen puolestaan.
"He arvelivat kai, että pastori oli liian nuori ja kaunis tullakseen heidän perukkaansa."
Pappi jatkoi jälleen täydellä vauhdilla. No, näkiväthän he, ettei hän ollut mikään ikäloppu, ja vaikkeivät he ymmärtäneet hänen puhettaan, koska hän saarnasi ruotsiksi, niin kuulivathan he sittenkin, että hän osasi sekä puhua että laulaa. He päättivät, sekä ukot että akat, että hänen olisi pitänyt saada asua sellaisessa pappilassa, jossa oli suuret huoneet ja lasi-ikkunat, ja ettei hän koskaan olisi muuttanut heidän luokseen, jollei hänessä olisi ollut jotakin vikaa.
"Ehkei ollut niinkään helppo uskoa muuta."
"Niin, ehkei se ollutkaan niin helppoa. Ja joka kerta kun joku matkusti ruotsalaisalueelle myömään karhuntaljoja ja lampaannahkoja, annettiin hänelle toimeksi ottaa selkoa siitä, mikä vika papissa oikeastaan oli."
Hän hypähti ylös tuolilta ja astui edes-takaisin lattialla. Varmaan vielä nytkin tämä asia kiihoitti hänen mieltänsä. Täti vain nauroi ja kysyi, olivatko lähetit saaneet mitään tietoja.
"Ah! Mitä tietoja he olisivat voineet saada? Eivät he takaisin tullessaan tietäneet mitään muuta, kuin että hänet omasta pyynnöstään oli lähetetty Finnerudiin.
"Suomalaisukot ja -akat olivat siis yhtä viisaita kuin ennenkin. Ei tietystikään kukaan voinut keksiä sitä, että hän oli tullut heidän luokseen siksi, että he olivat kaikkea hoitoa ja huolenpitoa vailla ja erossa omasta kansastaan. Siinä täytyi olla joku muu syy."
"He ovat niin viisaita olevinaan, nuo Finnmarkenin asukkaat, nähkääs.
Ei heistä saa pitää niin tarkkaa lukua."
"Kun he nyt saivat aivan varmalta taholta kuulla, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin täytyihän heidän sitä uskoa. Mutta he eivät rauhoittuneet, ennenkuin he olivat keksineet oman selityksensä asiaan. Hän oli varmaan tullut heidän luokseen vaan siksi, että hän tottuisi papinvirkaa hoitamaan. Varmaan hän aikoi muuttaa pois niin pian kuin hän olisi saarnastuolissa kuin kotonaan."
"Ja siinäkin suhteessa he erehtyivät!"
"Niin, he erehtyivät. Nyt minä olen ollut siellä yksitoista vuotta." Hän naurahti harmissaan. "Mutta vielä tänäkin päivänä heidän täytyy vaivata päätään minun tähteni. Koko pitäjässä ei ole ainoatakaan herrasmiestä, ja jos minä olisin valittanut yksinäisyyttäni, niin he olisivat ymmärtäneet minua. Tai jos olisin hautautunut pappilaani kirjoineni, niin senkin he olisivat ymmärtäneet. Mutta pappi, joka alituisesti oli liikkeellä ja tyytyi vain suomalaisrahvaan seuraan! Sellainen, joka tahtoi ottaa selkoa siitä, miten he viljelivät soitaan ja polttivat kaskiaan, ja joka metsästi heidän kanssaan, sellainen pappi oli heidän mielestään kerrassaan käsittämätön."
Hän istui jälleen kaksinreisin tuolilla ja pyöräytti sen ympäri, jotta hän näki Maija Liisan aivan silmästä silmään.
Mutta hän jatkoi puhettaan tädin kanssa.
Kun hän oli oleskellut Finnerudissa jonkun vuoden, saarnasi hän eräänä sunnuntaina suomeksi. He itkivät kirkossa joka ainoa, niin liikutettuja he olivat. Eikä varmaankaan ainoakaan heistä tullut ihmetelleeksi hänen yritystään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa. Mutta heti kun he pääsivät kirkosta, alkoivat he jälleen vanhaan tapaansa. Mitähän pappi tarkotti sillä, että hän puhui suomeksi? He menivät Pietarin puheille, joka oli renkinä pappilassa ja kysyivät häneltä. Luuliko hän, että pappi toivoi uutta pappilaa? Pekka ei ollut koskaan huomannut muuta, kuin että pappi oli tyytyväinen tavalliseen suomalaistupaansa, savupirttiin, jossa savu uunia lämmittäessä pääsi vain räppänän kautta ulos tunkeutumaan. Ja he saivat mennä matkoihinsa käsittämättä enempää kuin ennenkään. Täytyihän sitä pakostakin väsyä tuollaisiin, eikö totta?
"Tietäähän pastori, ettemme me täällä kotona aina ole kohdelleet niinkään hyvin noita muukalaisia."
Kumma se oli, etteivät he voineet ymmärtää niin yksinkertaista asiaa, että heille tahdottiin vain hyvää! He olisivat olleet oikein mielissään, jos hän olisi näyttänyt surulliselta, ja ikäänkuin surrut sitä, että paras nuoruudenaika meni hukkaan köyhien suomalaisten parissa. He olivat huolissaan sen johdosta, että hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.
Kerran hän oli ehdoittanut muutamille suomalaislapsille, että he tulisivat hänen luokseen ruotsia oppimaan jotta he eivät olisi yhtä avuttomia kuin vanhemmat käräjiin tai markkinoille lähtiessään ruotsalaisalueelle. Mutta kun suomalaisakat ja -ukot kuulivat, että lapset alkoivat puhua ruotsia, tuli heidän mielensä taaskin levottomaksi. Ja suoraa päätä taas Pekan luo. Ehkäpä pappi halusi suurempaa palkkaa? Pekka vakuutti heille, ettei hän ollut kuullut muuta kuin että pappi oli tyytyväinen palkkaansa, joka ei ollut sen suurempi kuin rengin palkka ruotsalaisessa talonpoikaistalossa. Pekka oli ainoa koko seudulla, jolla oli hiukankin järkeä.
Samalla tavalla kävi, kun hän opetti suomalaisakkoja viljelemään pellavaa. Hän oli itse opettanut heitä, sekä kylvänyt että itse häkilöinyt pellavat. Mutta kun he olivat päässeet niin pitkälle, että he saattoivat kehrätä omia pellaviaan pirteissänsä, niin entinen levottomuus tuli taaskin mieleen. Miksi pappi oli opettanut heitä viljelemään pellavaa? Sitä oli mahdoton käsittää. Heidän täytyi jälleen turvautua Pekkaan. Ehkäpä pappi halusi uutta tietä pappilaan? Pekka vastasi, että isäntä oli tyytyväinen siihen tiehen, mikä hänellä oli, vaikka se olikin niin kuoppainen ja mäkinen, että oli melkein mahdoton ajaa sitä hevosella muulloin kuin talvikelillä.
Niin, olihan se harmillista, sen Margareta muori kyllä ymmärsi.
Ehkäpä hän sen vuoksi olikin hakenut sieltä pois?
Olihan se vaikuttanut osaltansa. Hänestä oli ikävää, ettei hän koskaan voinut voittaa heidän luottamustaan. Mutta enimmäkseen vaikutti siihen sittenkin se, että äiti alituisesti oli kehoittanut siihen, sekä äiti että koko suku. He olivat yhtä mahdottomia kuin suomalaisetkin. Kirjoittivat lakkaamatta hänelle, että hänen elämänsä meni muka siellä hukkaan. Kehoittivat häntä hakemaan etelämmäksi, heti kun vaan joku kunnollinen paikka tulisi vapaaksi. Olihan sekin väsyttänyt häntä, mutta ennen hän ei ollut pannut siihen huomiota, sillä hän tahtoi täyttää tehtävänsä. Kun sitten Sjöskoga —
Hän keskeytti puheensa, asettui aivan pappilanneiden eteen ja katseli häntä.
Tällaista kuin tämä, sanoi hän painolla, ei hän tietenkään koskaan voisi saada, jos hän jäisi Finnerudiin.
Olihan se selvää, että tyttö papin mielestä oli kaunis. Mutta ei mitään muuta myöskään. Hän katseli häntä vain kuin kuollutta kuvaa. Ei edes äitikulta olisi voinut huomata pienintäkään hellyyden jälkeä noissa tutkivissa katseissa, jotka hän kiinnitti tyttöön.
Heti sen jälkeen alkoi pappi taaskin kertoa huolistaan.
Kun vanha leskimies, rovasti Cameen Sjöskogassa kuoli kesällä ja hänen paikkansa tuli vapaaksi, niin hänen päähänsä pälkähti hakea sinne. Hän arveli voivansa tuottaa äidille sen ilon, koskei ollut kuitenkaan vähintäkään pelkoa siitä, että tuo hakemus johtaisi mihinkään tulokseen. Sjöskoga annettiin tavallisesti jollekin vanhalle professorille tai koulupapille, joka haki sitä suoraan kuninkaalta. Hän halusi myös nähdä, mitä siitä arveltaisiin Finnerudissa. Mutta oikeastaan hän vain kurillaan läksi Karlstadiin papereinensa.
Monta kertaa matkan varrella hän joutui kahden vaiheille. Ehkäpä ihmiset tekisivät hänestä pilkkaa. Olihan se kovin rohkeata, kun kappalainen kaukaa Finnmarkenista uskalsi hakea niin suurta kirkkoherranpaikkaa. Mutta hän arveli sitten, että saattoihan hän muutenkin matkustaa Karlstadiin, kun hän nyt kerran oli matkalla. Hän päätti olla jättämättä paperinsa perille ennenkuin hän kuuli, ketkä muut olivat hakeneet.
Matkaan meni enemmän aikaa kuin mitä hän oli laskenut, ja hän tuli kaupunkiin juuri tuntia ennen hakemusajan loppua. Oli vain sen verran aikaa, että hän sai hevosensa talteen ja kiiruhti sitten konsistoriin.
Astuessaan portaita ylös katui hän koko hommaa niin kovasti, että oli kääntyä takaisin.
Mutta konsistorin notaari oli hänen vanha ystävänsä, ja koska hän nyt kerran oli siellä, tahtoi hän mennä häntä tervehtimään. Sjöskogan nimeäkään hän ei aikonut mainita. Saattoihan hän sanoa, että hän oli tullut Karlstadiin tervehtimään äitiään. Tuskin hän oli pistänyt päänsä ovesta sisään, kun konsistorin notaari huusi hänelle: "Kas, tuolta tulee vihdoinkin hakija! Minä olen odottanut veljeä koko hakuajan."
Ensin hän luuli toisen vain laskevan leikkiä hänen kanssaan, ja hän sanoi tulleensa kaupunkiin vain tapaamaan äitiänsä. Kuinka veli saattoi luulla, että hän hakisi Sjöskogaan? Ei suinkaan hän ollut niin höperö, ettei hän tiennyt Kuninkaallisen Majesteetin antavan Sjöskogan jollekin Uppsalalaiselle tai Lundilaiselle vanhalle älyniekalle.
"Sitä te varmaan kaikki kuvittelette mielessänne", sanoi konsistorin notaari. "Te olette niin arkoja, ettei kukaan uskalla hakea. Mutta nykyään on toiset ajat kuin edellisen kuninkaan aikana. Minä tulin kovin iloiseksi nähdessäni veljen, sillä täällä ei ole kuin kaksi muuta hakijaa. Ainakin yhden me tarvitsemme lisää. Paperit vaan esille!"
Siten häntä narrattiin jättämään hakemuksensa perille. Kun hän tuli kotiin, tuumi hän pari päivää, onnistuisikohan tuo asia. Mutta pian hän oli taas keskellä tavallisia toimiaan, ja oli aivan unohtanut koko jutun, kun hän eräänä kauniina päivänä sai kirjelmän konsistorilta. Hänet oli asetettu kolmannelle sijalle, ja parin viikon kuluttua hänen oli määrä pitää vaalisaarna Sjöskogassa.
Hän ei iloinnut tästä, ei hetkeäkään. Mieluimmin hän olisi heti peruuttanut hakemuksensa, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, sillä hän pelkäsi ihmisten luulevan, ettei hän uskaltanut saarnata pitäjässä, jossa oli niin paljon mahtavia talonpoikia ja niin paljon herrasmiehiä. Tiesihän Margareta muori, että hän oli vanhaa pappissukua. Hän ei tahtonut, että ihmiset luulisivat häntä huonommaksi isäänsä ja isoisäänsä. Hän läksi siis ja saarnasi vaalia, ja kuulijat istuivat varsin hartaina kirkossa. Mutta ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä he oikeastaan arvelivat. Palatessaan kotiin oli hän varsin iloinen. Nyt kai tämä juttu oli loppunut. Mutta heti ennen joulua hänelle ilmoitettiin, että hän vaalissa oli saanut kaikki äänet.
Hän kertoi tämän niin surkealla äänellä, että Margareta muorin täytyi nauraa.
Jollei hän millään ehdolla tahtonut, niin saattoihan hän vieläkin peruuttaa?
Senhän hän olikin tehnyt, mutta silloin hän sai kirjeen itse piispalta ja kehoituksen pysyä hakemuksessaan. Hän tulisi varmaan nimitetyksi. Ja äiti oli saanut vihiä asiasta ja kirjoitti ja rukoili, ettei hän heittäisi pois onneaan. Eikä vain äiti, vaan veljet ja sisaret ja serkutkin. Ei hän koskaan ollut tiennyt, että hänellä oli niin suuri suku.
"Olivathan he oikeassakin, tietysti. Eihän pastori voinut — —"
Pappi keskeytti häntä. Hän melkein juoksi lattian yli ja painoi nyrkkiään otsaa vasten aivan naurettavan epätoivoisesti. Nuo siunatut suomalaiset! Tiesikö Margareta muori, mitä he olivat tehneet? Kun he olivat kuulleet, että hän aikoi muuttaa pois, olivat he kaataneet hirsiä metsässä ja ajaneet ne pappilaan uutta rakennusta varten. Hänen palkkaansa he eivät olleet lisänneet, mutta he olivat tehneet muuta. Eräänä päivänä ilmestyi hirventalja hänen rekeensä, toisella kertaa voipytty hänen ovensa edustalle. Eivät he juuri mitään sanoneet, kun hän tapasi heitä, mutta hänen seisoessaan saarnastuolissa kiinnittivät he katseensa häneen, sekä suuret että pienet, ja hän ymmärsi, että jokainen heistä ajatteli sydämessään: "Et suinkaan sinä aio hyljätä meitä? Parempi sitten, ettet koskaan olisi tullutkaan."
Nyt hän siis vihdoinkin tiesi, että he tahtoivat pitää hänet luonaan. Hän astui tädin luo, kävi hänen viereensä istumaan ja tarttui hänen kovaan, työnmurtamaan käteensä. "Ajatelkaahan, Margareta muori", sanoi hän niin kauniisti ja sydämellisesti, että sekä tädin että Maija Liisan silmiin nousi kyyneleitä, "jos joku tulisi teidän luoksenne ja sanoisi, että saisitte muuttaa suureen herraskartanoon sillä ehdolla, että te jättäisitte tämän talon ja kaiken sen, jonka hyväksi te koko elämänne olette työtä tehnyt! Mitä te silloin tekisitte?"
Mutta mitä täti aikoi vastata, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä Maija Liisa ei voinut mitenkään enää pysyä alallaan. Hän hyökkäsi papin luo punoittavin poskin ja innosta vapisevin huulin ja huudahti, että tietysti hänen piti jäädä Finnerudiin. Miksi hän muuttaisi Sjöskogaan? Siellä he kyllä voisivat tulla toimeen ilman häntä. Hän, joka oli tehnyt niin paljon suomalaisten hyväksi, kuinka hän saattoi edes ajatellakaan poismuuttoa!
Hän olisi jatkanut vielä kauankin, jollei samassa joku olisi tarttunut oveen kiinni. Silloin hän hämmentyi, ja vaikkei se ollutkaan äitikulta, vaan ainoastaan joku palvelustytöistä, jäi hän aivan ällistyneenä seisomaan paikallensa eikä voinut sanoa enää sanaakaan.
Mutta nuori pappi oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hän hyökkäsi pystyyn ja astui häntä vastaan. Hän ojensi hänelle kätensä. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut sulkea tytön syliinsä, mutta hän tarttuikin vain hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä. "Mamseli Maija Liisa, rakas mamseli Maija Liisa!" sanoi hän hyvin lämpimästi. "Mamseli Maija Liisa on ensimäinen minun säädystäni, joka uskoo, että minä teen jotakin hyötyä tuolla pohjoisessa. Minä kiitän koko sydämestäni. Tietysti, tietysti minä — — —"
Hän keskeytti puheensa samassa, kun hän aikoi luvata peruuttaa hakemuksensa. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, kädet vavahtivat, ja kun pappilanneiti ihmeissään katsoi häntä silmiin, huomasi hän, että hänen kasvojensa eleet ilmaisivat syvintä tuskaa. Pappi kääntyi pois, astui lattian poikki ja palatessaan takaisin hänen luokseen, kumartui hän hänen ylitseen ja sanoi äänellä, joka liikutuksesta oli aivan epäselvä: "Minä peruutan, jos suinkin voin. Jollen voi, niin on mamseli Maija Liisa siihen syypää."
HENRIKSBERGIN SEPPÄ.
Ainoastaan hetken aikaa koko päivänä ei Maija Liisa ajatellut äitikultaa, nimittäin illalla, kun hän ja pastori Liljecrona ja koko talon väki istuivat suuren takkavalkean ääressä suurtuvassa ja kuuntelivat pitkää, tummaveristä Henriksbergin seppää, joka seisoi nojautuneena korkeaa kaappia vastaan ja soitti kestikievarin isännän viulua.
Heidän oli niin hyvä olla, että Maija Liisa alkoi ymmärtää, kuinka täti saattoi viihtyä talonpoikaistalossa. Kuinka sanomattoman suloista olikaan istua takkavalkean ääressä illalla yhdessä miehensä ja palvelusväkensä kanssa, kun kullakin oli työnsä ja kaikki olivat hyvällä tuulella ja halukkaat juttelemaan. Täällä renki ja isäntä, emäntä ja palvelustyttö puhelivat keskenään, ikäänkuin ei mitään eroitusta olisi ollut heidän välillään. Ah, ehkei ollutkaan mikään onni elää herrasväkenä ja koettaa kohota suuren joukon yläpuolelle? Voittiko sillä muuta kuin yksinäisyyttä ja ikävää?
Missä oli niin turvallista ja hyvä olla kuin vanhassa talonpoikaistalossa? Maija Liisa olisi tahtonut sanoa, että siellä tunsi olevansa lähempänä maata kuin muualla, että siellä oli vankemmalla pohjalla eikä ollut alttiina niin monelle mullistukselle.
Kuinka paljon muutoksia ja kuinka paljon vaaroja ulkona maailmassa olikaan! Nyt, kun tummaverinen seppä soitti, muistui hänen mieleensä, mitä hän juuri tänään oli kuullut Henriksbergin isännöitsijästä, hänestä, joka kerran oli ollut suuri viulunsoittaja.
Pastori Liljecrona oli puhunut veljestään. Hän oli odottanut häntä Svanskogiin koko päivän, ja varmaan he sen vuoksi olivat tulleet puhuneeksi niin paljon hänestä.
Maija Liisaa oli kohdannut se ilo, että kaunis pappi, joka alussa oli vain katsellut häntä kuin nukkea, tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään muun kanssa sen jälkeen kuin hän oli hyökännyt hänen luokseen ja sanonut, että hänen välttämättä täytyi jäädä Finnerudiin eikä lainkaan ajatellakaan Sjöskogaa.
Varmaan pappi silloin huomasi, että hänkin oli ihminen. Sen jälkeen hän ei enää ollut tuijottanut häneen, vaan sen sijaan jutellut hänen kanssaan koko iltapuolen, ja se oli ollut hyvin hauskaa, sillä Finnerudin pappi oli ystävällinen ja luonnollinen ja avomielinen ihminen. Maija Liisan oli yhtä helppo puhua hänen kanssaan kuin isäkullankin.
Hän oli vienyt Maija Liisan iltapuolella mukanaan ulos, sillä hän ei voinut istua kauan yhdessä kohti, ja he olivat kävelleet maantiellä edes-takaisin aina iltahämärään asti ja jutelleet hänen veljestänsä.
Liljecronat olivat vanhaa pappissukua, niinkuin Maija Liisakin. Samoin kuin hänkin saattoi kerskailla sillä, että äiti ja äidinäiti ja äidinäidinäiti olivat olleet pappilanrouvia samassa seurakunnassa, samoin hekin saattoivat kehua, että isä ja isänisä ja isänisänisä olivat vuoronsa jälkeen olleet rovasteina samassa pitäjässä.
Jos näiden veljesten isä olisi saanut elää, niin olisi Svenkin, joka oli nuorin joukosta, saanut opiskella, hän, niinkuin toisetkin. Mutta kun äiti jäi leskeksi ja hänen oli pakko pitää huolta monesta lapsesta, niin ei hän jaksanut saada häntä kouluun. Sen sijaan oli eräs rovasti Liljecronan vanha ystävä, patruuna Altringer Ekebystä, tarjoutunut pitämään huolta hänestä sillä ehdolla, että hän sai kasvattaa hänestä tehtailijan. Tämän tarjoumuksen oli heidän äitinsä ottanut vastaan suurimmalla kiitollisuudella, ja kun Sven oli neljäntoista vuoden vanha, lähetettiin hänet Henriksbergiin, jonka Altringer vastikään oli ostanut. Altringer tahtoi, että hän saisi oppia tehdastointa aivan alusta alkain, ja tämä tapahtui siten, että hän sai lakaista konttoria, vetää hiiliä pajaan ja juosta kaikkien ihmisten asioilla.
Sven oli tässä työssä kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta. Mutta silloin tapahtui eräänä päivänä, että yksi vasarasepistä sairastui pahasti. Lähetettiin sana tehtaan isännöitsijälle. Hän läksi tehdasrakennukseen, pysähtyi sepän huoneen ovelle, katseli häntä hetken aikaa ja meni sitten suoraa päätä konttoriin, jossa pehtori istui kirjoittamassa. "Nyt pehtori saa hoitaa tehdasta pari päivää", sanoi isännöitsijä. "Minun täytyy matkustaa suomalaisalueelle ostamaan hiiliä." Hän läksi matkaan, ja pehtori loikoili konttorisohvallaan ja arveli, että oli ihanaa olla herrana talossa. Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin hänet kutsuttiin tehtaaseen. Nyt yksi kalusepistä oli sairastunut samalla tavalla kuin vasaraseppäkin. Pehtori läksi heti tehdasrakennukseen katsomaan sairasta, pysähtyi sairaan huoneen ovelle, tarkasteli häntä hetken aikaa ja astui suoraa päätä kosken rannalle, missä oppipoika tavallisesti onki salakoita.
Hän tapasikin Svenin siellä ja pyysi, että hän tulisi hänen mukanaan konttoriin. "Kuulehan, Liljecrona", sanoi hän, "isännöitsijä on poissa, ja minä lähden Björniden kartanoon kesteihin. Sinä saat hoitaa tehdasta pari päivää. Tässä on avaimet, ja tässä kassa. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin pitää silmällä, että väki on työssä." Sitten hän läksi ja oppipoika istahti konttorituoliin ja arveli, että oli varsin komeata olla Henriksbergin herrana. Mutta kauan hän ei saanut istua paikoillaan, ennenkuin tuli sana tehtaalta, että sairaat olivat huonontuneet. Hän kiiruhti tehdasrakennukselle ja astui vasarasepän asuntoon, mutta hän ei jäänyt kynnykselle seisomaan niinkuin toiset, vaan meni sairaan luo, joka makasi aivan punaisena ja pöhöttyneenä ja näytti hirveältä. "Tiedättekö mikä tauti teillä on?" kysyi hän sepältä. "Se on isoarokkoa", sanoi seppä, "ja ehkä Sven on hyvä ja menee konttoriin, missä isännöitsijällä on apteekkipurkkinsa, ja tuo minulle kamferttia ja happamia tippoja, jos nimittäin Sven uskaltaa jäädä taloon, eikä matkusta tiehensä niinkuin nuo toiset."
Mutta Sven jäi taloon, vaikka lopulta melkein kaikki tehtaan työmiehet joutuivat sairasvuoteelle. Isännöitsijästä ja pehtorista ei kuulunut mitään, lääkäriä ei ollut monen peninkulman alalla. Sven ja vanha emännöitsijä antoivat sairaille niitä lääkkeitä, joita heillä sattui olemaan. Muutamat kuolivat ja toiset paranivat, mutta kulkutauti ei voinut kestää ikuisesti, vaan se loppui vihdoin. Ja sitten kaikki tuli taas entiselleen. Pehtori huvitteli viisi kuukautta. Sitten hän palasi takaisin. Isännöitsijä osti hiiliä puolen vuotta. Sitten hän tuli takaisin. Ja nyt sai oppipoika jälleen lakaista konttoria ja onkia salakoita koskesta, niinkuin hän oli tehnyt ennenkin.
Mutta vaikka Henriksbergin tehdas on kaukana suuresta maailmasta, niin tuli tämä juttu sittenkin tiedoksi. Ja eräänä päivänä saapui patruuna Altringer tehtaalle. Hän ei sanonut sanaakaan asiasta isännöitsijälle eikä pehtorille, hän kysyi vain, miten nuori Liljecrona tuli toimeen. Isännöitsijä antoi hänestä oikein hyvän arvostelun. Hän luuli, että pojasta saattoi tulla vielä hyväkin tehtailija, jos hänen harrastuksensa vain heräisi. Hän ei ollut kykenemätön, mutta hän kulki vain ja uneksi, niinkuin koko tehdastoimi ei lainkaan häntä liikuttaisi. Altringer pyysi, että Liljecrona kutsuttaisiin konttoriin, ja kun hän saapui paikalle, asettui hän pojan eteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi miksei hän ollut lähtenyt pois talosta niinkuin muut, kun isorokko alkoi siellä raivota.
Sven ei vastannut mitään. Hän vaan punastui, ikäänkuin häneltä ei olisi voitu sen pahempaa kysyäkään. "Eikö hän pelännyt?" — "Kyllä." — "Arveliko hän olevansa tehtaasta edesvastuussa?" — "Ei lainkaan." — Mutta vihdoin Altringer pääsi totuuden perille. Sven oli jäänyt paikoilleen siksi, että isännöitsijän viulu oli riippunut konttorin seinällä. Hän oli voinut soittaa sillä joka päivä ollessaan yksin talossa. "Vai niin, soittaako hän mielellään viulua?" oli Altringer kysynyt. "Pyydetäänpä, että isännöitsijä lainaa hänelle vielä kerran viulunsa, jotta hän voi soittaa meillekin."
Sitä ei Sven pelännyt. Hän viritti viulun ja alkoi soittaa yksinkertaista pelimanninsäveltä, jonka hän oli oppinut sepiltä. Altringer nauroi ensin, mutta pian hän kävi vakavaksi. Hän huomasi, että poika osasi panna soittoonsa jotakin, mikä muutti tuon vanhan renkutuksen aivan toiseksi. "Kas niin", sanoi Altringer, "hän saa huomenna matkustaa minun kanssani. Hän pääsee Tukholmaan oppimaan viulunsoittoa."
Maija Liisan mielestä tämä kertomus oli kovin kaunis. Mutta yhtä asiaa hän ei voinut ymmärtää. Eikö hänen ollut käynyt hyvin Tukholmassa? Miksi hän nyt jälleen oli Henriksbergissä?
Kyllä, hänen oli käynyt erittäin hyvin. Viisi vuotta hän oli opiskellut Tukholmassa, ja silloin hän oli valmis mestari, ainakin hän osasi niin paljon, ettei kukaan koko maassa enää voinut opettaa hänelle mitään. Altringer oli hyvin tyytyväinen häneen ja aikoi lähettää hänet ulkomaille, jotta hänen ei tarvitsisi olla ketään muuta huonompi viulunsoitossa.
Mutta kolme vuotta sitten tuli Sven aivan odottamatta eräänä päivänä Ekeby'hyn ja kysyi Altringerilta, eikö jossakin hänen tehtaassaan olisi isännöitsijän paikkaa vapaana. "Kyllä, ei se ole lainkaan mahdotonta", sanoi Altringer. "Tiedusteleeko hän sitä jollekin ystävällensä?" — Ei, Sven halusi sitä itselleen. Olihan hän ollut niin monta vuotta tehtaassa, että hän luuli voivansa hoitaa isännöitsijän tointa. — "No, entäs musiikki?" — Musiikista ei ollut enää mihinkään. Luultavasti ei hän ikänä enää ottaisi jousta käteensä.
Altringer katseli häntä tarkemmin. Svenin katseessa oli aina ollut jotakin surullista, mutta nyt koko mies oli kuin surun perikuva. "Minä huomaan, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa", sanoi Altringer. "Parasta, että hän kertoo minulle mitä se on. Juuri kun hän tuli konttoriin, istuin minä ja tein laskujani nähdäkseni, voisinko antaa hänen matkustaa ulkomaille."
Svenin oli vaikea vastata. Hän seisoi siinä ja puri huultaan, koettaen saada äänensä vakavaksi. "Eikö patruuna ole kuullut, mitenkä kävi, kun minä viimeksi soitin?" — Ei, Altringer ei ollut kuullut mitään, ja Svenin täytyi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli ollut tanssiaiset eräässä suuressa kartanossa Näsissä, ja Sven oli myös vieraiden joukossa. Mutta siellä oli soitettu tanssimusiikkia pianolla, joka oli vanha ja rämisevä, eikä tanssiin ollut tullut oikeata vauhtia. Silloin Sven otti esille viulunsa, ja heti tanssi vilkastui. Nuoret ja vanhat alkoivat tanssia, ja joka kerta, kun hän aikoi lopettaa, taputtivat he käsiään ja tömistivät jalkojaan ja pyysivät, että hän soittaisi edelleen. Mutta tanssi loppui hirveällä tavalla. Yksi talon tyttäristä oli tanssinut liian kiihkeästi. Kesken hurjinta tanssia hän retkahti kavaljeerinsa käsivartta vasten ja vaipui lattialle. Eikä hän koskaan siitä enää noussut. Hän oli kuollut.
Altringer ymmärsi kyllä, että tuo tapaus tuntui vaikealta, mutta ei hänen mielestään nuoren miehen elämänuran tarvinnut särkyä sen vuoksi. "Hänen täytyy se voittaa", sanoi hän. "Se oli onnettomuus, joka olisi voinut tapahtua kelle hyvänsä. Minun mielestäni se, joka tanssitti häntä, oli enimmin syyllinen." — "Ei", sanoi Sven, "minä pakoitin häntä tanssimaan. Minä soitin vain hänelle koko illan. Oli niin kaunista nähdä hänen tanssivan. Hän oli vilkas ja kevyt kuin tuliliekki. Hän tanssi minulle, samoin kuin minä soitin vain hänelle."
Altringer kohautti olkapäitään. "Nuo ovat houreita, ymmärtäähän hän sen. Ei se ole kumma, jos hänestä nyt tuntuu noin vaikealta, mutta ensi viikolla hän saa lähteä ulkomaille, ja sitten se menee ohi."
"Ei, patruuna, se ei mene ohi. Vaikka patruuna lähettäisi minut minne hyvänsä, niin minä en voi unohtaa, että soitin ihmisen hengiltä."
Altringer katsoi häneen vieläkin kerran. "Rakastiko herra häntä?" —
"Rakastin", sanoi Sven, "minä olin kosinut häntä samana iltana."
Altringer ei puhunut enää sanaakaan Svenin ulkomaanmatkasta. "Hän saa ruveta isännöitsijäksi Henriksbergiin, kunnes tuo asia on unohtunut", päätti hän. "En luule, että hän ymmärtää kaikkea, mitä siinä paikassa tarvitaan, mutta eiköhän hän voine oppia, ja sitä paitsi minä tiedän voivani luottaa häneen."
Niin, sillä tavalla oli käynyt, että Liljecrona lopetti viulunsoittonsa ja sen sijaan tuli tehtaanisännöitsijäksi.
Maija Liisa oli kuunnellut aivan ääneti keskeyttämättä kertaakaan. Oi, kuinka kummalta hänestä tuntui, että hän pian saisi nähdä sen miehen, joka oli kokenut jotakin niin surullista, ja joka saattoi tuntea niin syvää rakkautta.
Pitkään aikaan ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta äkkiä hän kääntyi pastori Liljecronan puoleen ja kysyi, oliko hänen veljensä tummaverinen.
Kyllä, tumma hän oli, yhtä musta kuin yö.
Heti sen jälkeen tuntui hänestä tuo kysymys kovin typerältä. Mutta pastori Liljecronan puhuessa veljestään oli Maija Liisa koko ajan tuuminut, eiköhän hän ollut tuon pitkän, tummaverisen Henriksbergin sepän näköinen. Eiköhän hänellä ollut yhtä surulliset ja syvät silmät kuin hänelläkin? Hän ei voinut selittää syytä siihen, mutta nuo kaksi olivat sulaneet aivan yhdeksi hänen mielikuvituksessaan.
Ja taaskin, kun seppä seisoi tuolla kaapin vieressä ja soitti iloista polskaa, niin tuntui hänestä, kuin juuri tuo mies olisi kokenut kaikki ne surulliset tapahtumat, joista hän oli kuullut.
Seppä oli tullut ajaen taloon Maija Liisan kävellessä Liljecronan kanssa maantiellä juuri silloin, kun ilta alkoi niin hämärtää, että he arvelivat parhaaksi palata sisään, ja reki oli ajanut heidän ohitseen niin kiireesti, etteivät he ennättäneet nähdä kuka siinä istui. Pastori Liljecrona arveli, että hänen veljensä nyt vihdoinkin oli tullut Henriksbergistä. Maija Liisa taas puolestaan luuli tummaverisen sepän istuneen reessä, mutta hän ei sanonut mitään.
Ja aivan oikein! Kun he palasivat taloon, seisoi kestikievarin isäntä portailla ja kertoi, että Henriksbergistä oli tullut mies sanomaan, ettei isännöitsijä voinutkaan sinä päivänä tulla tapaamaan veljeään Svanskogiin. Sen sijaan hänellä oli kirje mukanaan. Niin, mies asetti juuri hevostaan talliin, jos pastori halusi puhutella häntä.
Pastori Liljecrona meni talliin, ja Maija Liisa läksi tädin luo suurtupaan. Hän istui jo palvelustyttöjensä kanssa suuren takkavalkean edessä ja kehräsi. Maija Liisa kävi istumaan tädin viereen ja ojensi hänelle lepeitä. Heti sen jälkeen tulivat isäntä ja rengit puutöineen ja laajensivat piirin takan ympärillä. Kaikkein viimeiseksi astui pastori Liljecrona sisään ja seppä hänen kanssansa. He aikoivat ajaa yhdessä Henriksbergiin vielä samana iltana, mutta hevosen piti ensin saada levätä. Kaunis pappi etsi itselleen paikan niin lähellä Maija Liisaa kuin mahdollista, mutta seppä istahti pimeimpään nurkkaan, niin kauaksi kuin hän pääsi. Ja siinä sitä sitten naurettiin ja juteltiin ja kerrottiin kaskuja loppumattomasti kunnes täti vihdoin oli kääntynyt sepän puoleen ja kysynyt eikö hän soittaisi heille hiukan. Hän oli kuullut kerrottavan, että hän osasi soittaa.
Seppä ei kursaillut kovinkaan kauan. Kestikievarin isäntä lainasi hänelle rämisevän viulunsa, ja nyt seisoi hän siinä ja soitti vanhoja tansseja ja polskoja ei sen paremmin eikä huonommin kuin mikä tavallinen talonpoikaispelimanni tahansa.
Maija Liisa ei voinut olla tuntematta hiukan pettymystä. Se johtui siitä, että uni kahlehti häntä eikä hän voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta. Hän ajatteli koko illan nuorukaista, joka oli soittanut kuolintanssia armaalleen, ja hän näki hänet edessään sepän hahmossa. Tosin hän oli olettanut, että hänenkin soitollaan olisi niin vaarallinen voima, että hänkin voisi soittaa ihmisiä hengiltä.
Mutta joka tapauksessa hän ei voinut riistäytyä irti unesta, vaan kerta toisensa jälkeen hän huomasi katselevansa seppää ja ihmetteli mielessään, eikö hän koskaan voinut ajatella ketään muuta kuin kadotettua armastaan.
Seppä oli heittänyt yltään jäykän, ruumiinmukaisen rahtimiesturkkinsa voidakseen paremmin liikuttaa käsivarsiansa, ja vilkaistessaan taaskin häneen huomasi Maija Liisa, että kellonvitjoissa, jotka riippuivat taskusta, oli suuri, kirkas hopearaha.
Maija Liisa hätkähti hiukan. Oliko tuo sama taalari, jonka hän oli lähettänyt hänelle? Tavallisestihan sepät olivat kovin köyhiä. Kuinka oli mahdollista, että tällä oli kello? Olisikohan isännöitsijä lahjoittanut sen hänelle? Ja jos niin olisikin, niin kuinka hänellä oli varaa ripustaa kellonperiinsä kokonainen taalari aivan turhanpäiten? Ei suinkaan hän ollut — —
Maija Liisa ihmetteli itseään, ihmetteli, että hän saattoi istua hiljaa eikä hyökännyt ylös ja huutanut ääneensä, kun hänelle äkkiä koko asia selvisi.
Tuo mies oli hän itse! Tuo tuossa oli Sven Liljecrona, joka oli soittanut armaansa hengiltä! Maija Liisa tuli äkkiä niin varmaksi asiastaan, että hän olisi voinut astua hänen luoksensa ja pyytää, ettei hän enää turhaan teeskentelisi. Hän tiesi kuitenkin, kuka hän oli.
Miksi hän oli tullut Loby'hyn tavallisena rahtimiehenä pari viikkoa sitten, sitä Maija Liisa ei voinut oikein ymmärtää. Ehkäpä hän oli tehnyt sen siksi, että se oli hänestä mukavinta, kun hänen piti lähteä talonpoikaistaloihin. Ja kun ei kukaan tuntenut häntä, vaan kaikki olivat luulleet häntä sepäksi, niin oli hän antanut heidän olla tuossa uskossaan. Ehkäpä hän ei kehdannut sanoa, kuka hän oli, jouduttuaan sattumalta häätaloon.
Maija Liisa lakkasi antamasta lepeitä tädille ja peitti silmänsä kädellään. Miksi hän tänäänkin oli tullut valepuvussa?
Hänen ei tarvinnut tuumia asiaa sen pitemmältä. Kaikki selveni äkkiä hänelle. Nyt hänellä oli varma tarkoituksensa. Hän tahtoi, että Maija Liisa ja hänen veljensä — —
Kuinka suloista se olikaan ja kuinka omituista. Maija Liisa käsitti hänen toivoneen, että hänen veljensä ja Maija Liisa saisivat nähdä toisensa ja puhua keskenänsä. Varmaan hän eilen illalla, saatuaan taalarin, oli lähettänyt suksimiehen mukana sanan veljelleen ja viekoitellut hänet tänne Svanskogiin. Ja täällä hän oli antanut hänen odottaa koko päivän. Kun hän nyt saapui myöhään illalla, tuli hän seppänä. Hän ei tahtonut näyttäytyä itse. Maija Liisan ei pitänyt ajatella ketään muuta kuin veljeä.
Ja siinä hän nyt seisoi ja soitti aivan kuin maalaispelimanni huvittaakseen talon väkeä! Olihan hän kerran sanonut, ettei hän enää koskaan ottaisi jousta käteensä, mutta tätä ei hän suinkaan laskenut miksikään viulunsoitoksi.
Maija Liisan järki ei sanonut hänelle kaikkea tätä. Mutta hän saattoi mielessään arvata kaikki Sven Liljecronan ajatukset. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä hänen tähtensä.
Se ainakin oli varmaa, ettei Maija Liisa ollut hänen mielestään epämiellyttävä, koska hän oli pannut toimeen tämän kohtauksen hänen ja veljen välillä. Vai oliko hänen vain ollut sääli Maija Liisaa, kun hänellä oli niin vaikea olo kotona? Hän oli tahtonut hankkia hänelle viisaan ja hyvän ystävän, joka saattoi vapauttaa hänet kaikesta huolesta.
Kas, hänellä itsellään oli suuri suru. Siitä hän ei koskaan voinut vapautua. Hänen armaansa oli kuollut, eikä hän koskaan voinut häntä unohtaa. Maija Liisa Lyselius oli hänen silmissään vain köyhä tyttö, joka oli istunut uunin kolossa itkemässä, kun hän sattumalta näki hänet, ja hän tahtoi auttaa häntä saavuttamaan kunniaa ja onnea.
Maija Liisan oli pakko nostaa päänsä pystyyn ja katsella toisia.
Sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun, kun hän ajatteli, ettei
Liljecrona vaatinut itselleen yhtään mitään elämässä.
Mutta juuri kun hän kohotti silmänsä ja ajatukset pyörivät kaikkein kiihkeimmin hänen päässään ja hän tunsi sekä surua että iloa eikä muistanut laisinkaan sitä, mikä kaikkina muina päivinä oli hänen kauhein kiusansa, juuri samassa joku tarttui taaskin oveen ja pisti päänsä sisään.
Maija Liisa tuijotti tulijaan, ikäänkuin tämä olisi ollut ventovieras, eikä mennyt häntä vastaan. Täti työnsi syrjään rukkinsa ja nousi pystyyn. Töin tuskin sittenkään Maija Liisa käsitti kuka hän oli, vaikka hän kuuli vieraan sanovan, että hän oli tullut Pitkän-Bengtin kanssa hakemaan Maija Liisaa, ja vaikka täti vastasi, ettei suinkaan pastorskalla ollut niin kova kiire, ettei hän voinut riisua päällysvaatteita yltään ja syödä illallista ennen kotiinlähtöä.