VÄNRIKKI.
Lövdalan uudella pappilanrouvalla oli tapana lähettää sanoja ja toimituttaa pieniä asioita kaikkien ihmisten kanssa. Samantekevää ajoiko pappilan ohitse talonpoika vai herrasmies, joka kerta hän seisoi kyökin portailla ja viittasi kädellään ja huusi, kunnes ohikulkija pysähtyi. Sitten sai Maija Liisa tai pikkupiika juosta tielle ja pyytää matkustajia ystävällisesti ottamaan mukaansa naulan voita, jonka rouva Raklitz lähetti kaupaksi kapteenille Bergan kartanoon tai viemään takaisin pirran, jonka hän oli lainannut vanhalta rouva Moreukselta.
Välistä hän keksi sellaista asiaa, jota oli sekä vaikea että vaivaloista toimittaa, ja pian ihmiset suorastaan alkoivat pelätä Lövdalan tietä. Ikävä oli kieltää mitään pappilanrouvalta ja aivan mahdotonta oli päästä ohi hänen huomaamattansa.
Hänellä oli aivan erinomainen taito saada ihmisiä toimittamaan hänen asioitansa. Saipa hän sellaisen tyhjäntoimittajan kuin kauniin Örneclounkin tekemään hänelle palveluksen.
Eipä näyttänyt juuri siltä, kuin vänrikki ja pappilanrouva olisi tulleet ystäviksi, kun vänrikki saapui Lövdalaan vieraisille tammikuun viimeisellä viikolla. Hänellä oli aina tapana tulla näihin aikoihin ja jäädä taloon viikoksi tai pariksi. Mutta pappilanrouva lupasi, heti kun vänrikki astui sisään, pitää huolta siitä, ettei tuo laiskuri ehtisi vanheta talossa. Hän oli päässyt juuri parhaaseen työintoon kaikkien joulukestien jälkeen, eikä hän halunnut nyt sellaisia vieraita, joita oli pakko palvella.
Örneclou ei sitä paitsi tullut koskaan yksinänsä, niin köyhä kuin hän olikin, vaan hänellä oli oma hevonen. Ja hevonen tarvitsi myös ruokaa ja hoitoa, samoinkuin sen isäntäkin.
Pappilanrouva koetti parhaansa mukaan tehdä hänen olonsa ikäväksi. Ensiksi hän antoi kamarineitsyen kantaa vänrikin raskaan matkalaukun, jossa olivat hänen käherrysrautansa ja peruukkinsa, huonompaan vieraskamariin. Örneclou oli tottunut nukkumaan paremmassa, jossa oli uuni ja telttavuode sekä hienot untuvatyynyt ja höyhenpatjat, mutta hän ei ollut koskaan näyttänyt niin tyytyväiseltä astuessaan tähän huoneeseen kuin nyt, kun hänet vietiin toiseen.
Kas, täällä hän oli aina halunnut nukkua, sanoi hän. Tätähän huonetta nimitettiin "yliskamariksi", jossa jokainen, joka tuli pappilaan ja pyysi yösijaa, sai maata. Täällä hän saattoi melkein joka yö saada seuraa, ja hän, joka oli huonouninen, tarvitsi kyllä puhetoveria. Ja vieraskamarin suuressa telttavuoteessa oli tavallisesti niin tukehduttavan kuuma. Hän makasi paljoa mielemmin tällä kapealla olkivuoteella.
Parasta kaikesta oli se, ettei siellä ollut minkäänlaista uunia, vaan että huone sai lämpönsä suuresta muurista, joka nousi keittiöstä ja täytti puolet huoneesta. Ajatelkaahan, ei vähintäkään häkää eikä savua, vaan tasaista ja mieluista lämpöä kaiken päivää!
Huonekalut olivat vankat ja vakavat, suuri pöytä maalaamaton ja puutuolit kovat. Ei siellä ollut mitään, mikä olisi voinut vahingoittua hänen kähertäessään peruukkiaan tai värjätessään viiksiään.
Näin hän kehui niin kauan kuin kamarineitsyt oli huoneessa. Mutta millaisiksi hänen kasvonsa venyivät, kun hän jäi yksin, sitä ei kukaan voi tietää. Oli kylmä päivä, eikä lämmittämätön huone tuntunut kovin lämpimältä hänen vaihtaessaan vaatteita ja laittautuessaan hienoksi. Mutta hänen poskensa olivat niin kauniin ruusunpunaiset ja kulmakarvat niin hyvin maalatut, ettei kukaan voinut huomata hänen tullessaan päivällistä syömään, että hän oli kylmästä aivan kangistuneilla sormilla suorittanut koko työn.
Pappilanrouva tiesi varsin hyvin, ettei toista sellaista hyväin päiväin pitäjää ollutkaan kuin Örneclou, ja ettei siinä kyllin, että hän tahtoi saada hyvää ruokaa, vaan että hän söi myös mielellään kauniissa salissa, jossa hieno pöytäliina ja kirkkaat hopeat koristivat pöytää! Kyllähän hän tiesi, että Örneclou ennen oli saanut syödä salissa, ja että hänen tähtensä oli pinottu pöytään jos jonkinlaisia herkkuja, mutta nyt pappilanrouva tahtoi päästä hänestä niin pian kuin suinkin, ja siksi hän kattoi pöydän kyökkikamariin aivan arkipäiväisesti eikä tarjonnut muuta kuin verileipää ja kaalisoppaa.
Örneclou oli kaikkein suloisimmalla tuulella ja kehui koko päivällisen ajan pappia siitä, että hän oli mennyt uusiin naimisiin. Ajatelkaahan vain, kuinka vaikea vanhan Sjöskogan rovastin oli tulla toimeen, hän kun oli elänyt leskenä niin monta vuotta! Kun vänrikki viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, ei ruokasalin lattia ollut pesty, jotta heidän oli pakko syödä makuuhuoneessa. Puhtaita pöytäliinoja ei ollut koko talossa, vaan saatiin tyytyä tahraisiin liinoihin, ja palvelustytöt olivat niin laiskoja, etteivät he viitsineet keittää uutta ruokaa, vaan sama kaalisoppa, jota oli syöty sunnuntaina, palasi joka päivä pöytään, ja he saivat olla tyytyväisiä, niin kauan kuin sitä riitti.
Mutta vänrikin vanha ystävä ja veli täällä Lövdalassa oli järjestänyt elämänsä aivan toisella tavalla. Niin taitavaa emäntää kuin hänen rouvansa, sai etsiä. Vänrikki oli kuullut häntä niin suuresti kehuttavan, että hän jo edeltäpäin oli mielessään ihmetellyt, mitähän herkkuja hän saisi maistaa tullessaan pappilaan tällä kertaa. Ja miten hyödyllistä Maija Liisalle, että hänkin sai oppia, miten pöytä oli katettava, vieläpä henkilöltä, joka tiesi aivan säntilleen, miten hienoissa taloissa elettiin!
Kaunis Örneclou oli erinomaisen taitava sanomaan ilkeyksiä, ja ne sattuivat kyllä maaliinsa, mutta Anna Maria Raklitz ei välittänyt niin vähästä kuin muutamista pilkkasanoista, vaan sanoi karhealla äänellään:
"Koska vänrikki ei viihtynyt tuon leskimiehen luona, niin olisihan hän voinut lähteä tiehensä."
Silloin Örneclou käsitti, ettei hänen sallittaisi syödä salissa eikä nukkua vieraskamarissa, jollei hän muuttaisi menettelytapaansa.
Mieluimmin hän olisi lähtenyt pois heti paikalla, mutta tässä oli kysymys vielä toisestakin asiasta. Kummallista, että joku nainen tahtoi ajaa pois hänet. Sellaisessa asemassa hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut, eikä hän voinut sitä lainkaan ymmärtää.
Tosin hän kävi jo hiukan neljännelläkymmenellä, mutta hän oli yhä vieläkin kaunis mies, eikä kukaan nainen ollut voinut vastustaa häntä.
Vänrikki jäi taloon. Pari tuntia hän pelasi lautaa papin kanssa, ja kun tämä hämärissä meni ulos neuvottelemaan Pitkän-Bengtin kanssa talon asioista, läksi vänrikki saliin ja alkoi keskustella pappilanrouvan kanssa. Tämä istui jäykkänä ja suorana tuolilla ikkunan vieressä ja koetti käyttää hyväkseen vielä viimeistä valoa saadakseen parsituksi muutamia sukkia.
Örneclou alkoi koetteeksi puhua siitä, että hän tunsi jo tulevansa vanhaksi. Ja vuosien mukana oli hänen ymmärryksensäkin lisääntynyt. Kaikki nuoret tytöt olivat vain vallattomia ja huikentelevaisia. Hän oli päättänyt luopua tästä perhosjahdista ja kysyi, eikö serkku — hän toivoi, että hän hänen miehensä vanhana ystävänä sai luvan sanoa häntä serkuksi — tuntisi jotakin vanhempaa naista, niin, ei tietenkään kovin vanhaa, mutta kuitenkin hiukan kolmannellakymmenellä olevaa, joka olisi vakava ja taloudellinen ja tahtoisi ottaa huostaansa sellaisen raukan kuin hän oli.
Pappilanrouva istui aivan liikkumattomana. Hämärässä valossa ei ollut niinkään helppoa nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Mutta Örneclou oli huomaavinaan hienon hymyn hänen kapeitten huuliensa ympärillä. Kukapa tiesi, vaikka hän olisi istunut siinä ja tehnyt hänestä pilkkaa.
Hirveä ihminen tuo, jonka Lyselius oli nainut! Olihan muuten kaikkein helpointa herättää vanhemman naisen mielenkiintoa puhumalla hänelle naimatuumistaan.
Örneclou ei ollut koskaan puhunut kenenkään naisen kanssa muusta kuin rakkaudesta tai naimisesta. Hän ei voinut keksiä ainoatakaan sanaa mistään muusta aineesta. Siksi hän aloitti saman asian uudestaan. Hän sanoi vain samaa päinvastoin kuin äsken.
"Minä huomaan", sanoi hän, "että serkku on kuullut niin paljon juoruja minusta, ettei serkku luule minun tyytyvän vähemmän kauniiseen eikä vanhanpuoliseen vaimoon. Mutta sen ainakin serkku huoleti voi uskoa, että minä samalla tahtoisin myös viisaan ja ymmärtäväisen vaimon. Ja minun mielestäni Maija Liisa Lyselius, sen jälkeen kuin hän on joutunut serkun johdon alaiseksi…"
Örneclou vaikeni varovaisuuden vuoksi saadakseen selkoa pitikö hänen jatkaa, vai oliko hän hypännyt väärään tynnyriin. Huoneessa pimeni yhä enemmän, jotta oli melkein mahdoton seurata sen vastahakoisen ihmisen kasvojenilmettä, joka istui häntä vastapäätä. Mutta näyttipä siltä, kuin hän salassa olisi naureskellut.
"Tarkoitus on kai sellainen, että Maija Liisan pitää mennä naimisiin jonkun papin kanssa ja jäädä asumaan tänne Lövdalaan", sanoi Örneclou, "ja kyllähän sillä asialla on puolensakin. Lyselius valitsee hänelle tietenkin reippaan ja kelpo miehen, joka osaa muutakin kuin vain seisoa saarnastuolissa, sellaisen, joka kykenee hoitamaan maanviljelystä yhtä hyvin kuin hän itsekin. Minun kaltaiseni mies tarvitsisi anopin apua joka askeleella, ja ehkäpä se voisi käydä vaivaloiseksi. Serkku tahtoisi kai järjestää asiat siten, että serkku, kun serkku jää leskeksi — on tosiaankin surullista nähdä, kuinka Lyselius tänä viime vuonna on käynyt huonoksi, näin ohimennen sanoen — saisi istua omassa kamarissaan, samoinkuin rouva Beata Spaak tarvitsematta huolehtia mistään."
Pappilanrouva istui yhä yhtä jäykkänä ja suorana, ja veti edes-takaisin neulaansa. Mutta nyt hän kääntyi ikkunaan päin nähdäkseen paremmin, ja silloin vänrikki huomasi aivan selvästi hänen nauravan.
Örneclou alkoi luulla, ettei mikään maailmassa voisi pystyä häneen. Hän nousi lähteäksensä huoneeseensa kähertämään peruukkejansa ja laittamaan röyhelystänsä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä aina, kun hän oli pahalla tuulella.
Mutta nyt kääntyi pappilanrouva hänen puoleensa ja kysyi häneltä: "Vänrikki, joka alituisesti kulkee paikasta toiseen, tuntee kai myöskin tuon Liljecronan, joka on pappina Finnerudissa?"
Vänrikki hätkähti. Näyttipä sittenkin se, mitä hän oli sanonut tulevasta vävypojasta käyneen onkeen. Ehkäpä Liljecronaa oli ajateltu taloon vävyksi ja kukapa tiesi, vaikka hänen puheestaan olisi voitu vetää sellainen johtopäätös, ettei hän ollut siihen oikein sopiva.
"Olle Liljecrona!" sanoi vänrikki. "Tietysti minä tunnen hänet. Olenhan minä käynyt hänen luonaan Finnmarkenissakin. Se vasta on kelpo mies, ymmärtää kaikkia asioita, onhan hän opettanut siellä kaikenlaisia askareita sekä mies- että naisväelle."
"Hän on tainnut iskeä silmänsä Maija Liisaan", sanoi pappilanrouva aivan avomielisesti. "Kaikki häntä kehuvat."
Pappilanrouva osoitti vain äidillistä mielenkiintoa, mutta sittenkin Örnecloun mielestä äänessä oli jotakin, josta saattoi ymmärtää, että hän halusi kuulla jotain moitetta kosijasta.
"Onhan serkku niin ymmärtäväinen, ettei serkku tuomitse nuoria liian ankarasti?" sanoi Örneclou. "Täytyyhän muistaa, kuinka yksinäistä elämää hän on viettänyt noiden suomalaisten keskuudessa. Minä ainakin olen viimeinen heittämään kivellä tällaisessa tapauksessa. Mutta eihän sitä voi kieltää, että Liljecronalla on ollut siellä suhde jo useita vuosia. Sen asian voi kuitenkin erittäin hyvin järjestää aivan Maija Liisan tietämättä."
Pimeys oli vihdoinkin pakoittanut pappilanrouvan lopettamaan parsimistyönsä, mutta hän ei sytyttänyt sittenkään tulta, vaan otti käteensä kutimen, jota hän saattoi neuloa katsomattakin. Puikot kulkivat tasaisesti ja äänettömästi, mutta kun Örneclou mainitsi nuoren papin suhdetta, helähtivät ne äkkiä. Pappilanrouvan ääni kuului myös varsin kiihtyneeltä, kun hän sanoi: "Mitä vänrikki sanoo? Kuinka se olisi mahdollista, että pappismies…? Mitenkä piispa…?"
"Serkku ei tiedä, kuinka kaukana Finnerud on. Mutta sen minä voin sanoa serkulle, ettei juuri kelläkään ole tietoa asiasta, ei edes lähimmillä sukulaisilla. Aivan sattumalta minä pääsin sen perille. Ja tietysti minä olen ollut vaiti, aina tähän saakka, mutta nyt minun mielestäni minun velvollisuuteni on ilmoittaa epäilykseni hellälle ja levottomalle äidille."
Puikot helähtivät vielä uudestaan yhtä kiivaasti. "Ehkäpä se ei ole tottakaan? Saahan sitä kuulla panettelua kaikista ihmisistä."
Örneclou koristi kurkkuaan. "Serkku pakoittaa minua ilmaisemaan enemmän kuin mitä minulla olisi halua kertoa. Mutta, niinkuin sanottu, minun mielestäni minun velvollisuuteni on saattaa serkku tämän asian perille. Minä vakuutan serkulle, ettei minulla, ollut aavistustakaan asiasta ennenkuin viime kerralla, kun vähää ennen joulua kävin Liljecronan luona. Hän ei ollut kotona minun saapuessani sinne, mutta hänen emännöitsijänsä otti minut erittäin hyvin vastaan ja pyysi minua odottamaan isäntää. No, minä sain odottaa varsin kauan ennenkuin hän tuli, ja sillä välin aloin keskustella tuon naisen kanssa. Tavallaan hän on erinomainen ihminen, sen minä voin sanoa serkulle. Hän ei ole suomalainen, vaan kotoisin ruotsalaisalueelta, niinkuin he siellä sanovat, ja niin kelvollinen, että täytyy oikein ihmetellä. Minä olen aina ihaillut hänen väsymätöntä tarmoaan, kun hän on koettanut saada Liljecronan elämän niin siedettäväksi kuin suinkin noiden suomalaisten parissa. — No niin, me istumme siis yhdessä jutellen. Ymmärtäähän serkku sen: ei hän ole mikään hieno ihminen, oikeastaan vaan talonpoikaisnainen, mutta hyvin järkevä kaikissa puheissaan. Me emme olleet vaihtaneet montakaan sanaa, kun huomasin, että jokin asia teki hänet levottomaksi. Minä puhuin ystävällisesti — tietäähän serkku sen, että minä osaan seurustella naisten kanssa — ja hän tunsi luottamusta minua kohtaan. Hän kysyi minulta suoraan, luulinko minä, että Liljecrona tulisi saamaan tuon suuren kirkkoherranpaikan. Liljecrona oli luvannut hänelle, luvannut jo kahdeksan vuotta sitten, jolloin tuo nainen oli tullut taloon, naida hänet heti, kun hän saisi paremman paikan. Mutta nyt hän pelkäsi, sillä Sjöskoga oli niin kovin suuri. Kunpa ei vaan Liljecrona arvelisi, ettei hän ollut kylliksi hieno ruustinnaksi! Ymmärtäähän serkku sen, että hän oli varsin levoton. Minä en voinut muuta kuin lohduttaa häntä parhaani mukaan, ja lupasin ottaa selkoa Liljecronan aikeista. Seuraavana päivänä minä sanoin suoraan Liljecronalle, että olin huomannut missä suhteessa hän oli emännöitsijäänsä, ja kysyin miksei hän voinut laillistuttaa suhdetta. Hän vastasi peittelemättä, että hän oli siihen liian köyhä. Jos hän menisi naimisiin palvelustytön kanssa, niinkuin hän sanoi, tulisi tytöstä rouva, ja silloin hänellä pitäisi olla toinen palvelija palvelemassa häntä. 'Veli voi olla aivan varma siitä', sanoi hän, 'ettei hän sitten enää lypsäisi lehmiä eikä auttaisi Pekkaa peltotyössä. Mutta tietysti minä menen naimisiin, niin pian kuin minulla on siihen varaa.' — Kun hän nyt pääsee Sjöskogaan, sanoin minä, niin — 'Ah, Sjöskoga', vastasi hän, 'en minä siitä huoli! Siitä minä kieltäydyn.'"
Örneclou vaikeni. Hän saattoi töin tuskin nähdä pappilanrouvaa pimeässä, eikä hän kuullut myöskään, että puikot helähtelivät. Hänestä tuntui melkein kammottavalta. Ehkäpä hän oli tehnyt, jollei suorastaan ilkityön, niin ainakin hyvin varomattoman teon.
"Nyt minä olen kertonut serkulle kaikki mitä tiedän", sanoi hän. "Minun täytyy vain pyytää, ettei serkku kiinnittäisi kovin suurta huomiota tähän. Sen parempaa nuorta pappia kuin mitä Liljecrona on, ei sittenkään ole koko hiippakunnassa. Ajatelkaahan: niin lahjakas mies, ja uhrautuu sittenkin kokonaan köyhien suomalaisten hyväksi! Kokonaista yksitoista vuotta hän on elänyt siellä köyhyydessä! Minun mielestäni hän on oikea sankari, aivan yhtä suuri kuin tuo korsikalainen, josta nykyään pidetään niin paljon melua."
Äänettömyyttä kesti yhä. Vänrikistä tuntui yhä kammottavammalta. Hän alkoi uudestaan kehua Liljecronaa, ja silloin pappilanrouva nousi paikaltaan ja sanoi äänellä, jolla oli aivan toinen sävy kuin äsken keskustelun aikana:
"Minä kuulen Lyseliuksen tulevan sisään. Serkku on hyvä ja menee hänen luokseen eikä istu enää täällä pimeässä minun kanssani. Hän on niin mielissään, kun hän saa olla hetken aikaa yksikseenkin niin hyvän ja vanhan ystävän kanssa kuin serkun."
Ja tämän jälkeen oli pappilanrouva aivan kuin muuttunut, Örneclou sai syödä salissa, sai maata parhaassa vieraskamarissa ja hänelle tarjottiin niin hyviä ruokia, ettei edes pappi ollut saanut sellaisia herkkuja.
Örneclou ei ollut kovinkaan ihmeissään. Tiesihän hän ennestään, ettei kukaan nainen voinut vastustaa häntä, kun hän pani vain parastansa, niinkuin nytkin, tämän vanhan Raklitzin tähden. Mutta sittenkin oli tässä jutussa hänen mielestään jotakin kummallista, kunnes hän keksi sen, että pappilanrouva varmaankin oli päättänyt ottaa hänet vävykseen.
No niin, eihän Örneclou ollut tarkoittanut tätä kosintaansa kovinkaan vakavasti. Vaan miksikä ei? Eipä se olisi niinkään tyhmää, jos hän voisi saada Maija Liisa Lyseliuksen. Ja että hän saisi hänet, sehän oli päivän selvää. Anoppi oli hänelle niin suopea, ettei hän tiennyt oikein, mitä kaikkea hyvää hän hänelle tekisi.
Mutta ennenkuin hän päätti asian lopullisesti, tahtoi hän kuitenkin vielä tehdä pienen kierroksen Värmlannissa ja käydä kaikissa vanhoissa kartanoissa, joissa hän oli saanut nauttia vieraanvaraisuutta. Sitten kun hän joutui naimisiin ja sai vaimon ja talon, oli hänen tietenkin pakko pysytellä kotona. Ei hänellä ollut aikaa edes viipyä Lövdalassa tällä kertaa yhtä kauan kuin tavallisesti, sillä mitä pikemmin hän läksi matkaan, sitä parempi. Sitä pikemmin hän taas voisi päästä takaisin.
Kun hän seuraavana aamuna ilmoitti, että hänen täytyi lähteä matkaan, huomasi hän sekä pappilanrouvasta että neidestä, että he olivat pahoillaan. He koettivat kehoittaa häntä jäämään, mutta hän oli taipumaton. Hänen täytyi välttämättä olla Karlstadissa ennen iltaa.
Tietysti hän ei sanonut suoraan, että hän läksi talosta tullakseen taas takaisin ja ruvetakseen sitten isännäksi, mutta sehän hänen tarkoituksensa kuitenkin oli.
Hän tunsi ikävöivänsä sinne takaisin jo ennenkuin hän oli lähtenytkään matkaan. Täällä hän kyllä tulisi viihtymään.
Juuri kun hän puki turkit ylleen, kysyi pappilanrouva häneltä tahtoisikohan hän tehdä hänelle pienen palveluksen. Asian laita oli sellainen, että hänen armonsa Lökenen kartanossa oli pyytänyt saada ostaa kukon, ja jollei hänellä olisi siitä kovin paljon vaivaa, niin hän pyytäisi häntä ottamaan sen mukaansa. Sillä jos hän aikoi mennä Karlstadiin, niin olihan Lökene silloin aivan tien varrella.
Vänrikki vastasi heti myöntävästi ja oli vielä lisäksi hyvilläänkin. Ensiksikin hän saattoi siten tehdä palveluksen tulevalle anopilleen, ja toisekseen hän sai tilaisuuden pistäytyä Lökenen kartanoon ja saada siellä päivällistä.
Mutta kun vänrikki vastasi myöntävästi, niin hän ei tietystikään aavistanut, että kukko, jota hänen tuli kuljettaa mukanansa, oli elävä.
Kas, vänrikillä oli vain pieni kehno reki. Ei muu auttanut, kuin asettaa kukko laatikkoineen istuimelle ja itse käydä istumaan taakse.
Mutta hän pysytteli hyvällä tuulella loppuun asti. Täytyihän hänen näyttää vanhalle Raklitzalle, ettei hän mistään voinut saada sen kohteliaampaa eikä alistuvampaa vävypoikaa.
Oli kirkas ja kaunis tammikuun päivä. Aurinko paistoi aivan kuin maaliskuussa, eikä pakkasesta voinut olla puhettakaan.
Vänrikki tunsi itsensä nyt aivan kuin uudeksi ihmiseksi verrattuna eiliseen. Lövdala ja Maija Liisa! Tuhat tulimaista! Nyt hän sai oman kodin ja saattoi ottaa vastaan vieraita milloin hyvänsä, se oli sentään toista kuin kiertää talosta taloon vuoden umpeensa tietämättä oliko hän tervetullut, kun hän pysäytti hevosensa kartanon portaiden eteen.
Matka sujui nopeasti, sillä keli oli hyvä, ja Örneclou saapui pian
Loby'hyn. Täällä tuli talonpoikaisukko olkikuormallaan häntä vastaan.
Se oli vannaan itse Björn Hindriksson!
"Rikas ja kelpo mies, tuo Björn Hindriksson", tuumi vänrikki ja kiristi ohjaksiaan aikoen vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli Lövdalan naapuri, ja koska Örneclou toivoi pääsevänsä sinne isännäksi, niin oli parasta hieroa ystävyyttä hänen kanssaan.
Mutta mitä ihmettä? Mistä tuo kiekunta osui suoraan hänen korviinsa, hänen aikoessaan pysähtyä? Kauhusta hän oli keikahtaa maahan kapealta istuimeltaan. Hän oli kokonaan unohtanut kukon.
Örnecloun Fingal ei liikahtanut paikaltaan. Se oli eläissään ollut mukana niin monessa leikissä, ettei mikään voinut sitä pelästyttää. Mutta Björn Hindrikssonin Rusko ei ollut yhtä karaistu yllätyksiä vastaan. Se alkoi nelistää ja kaatoi heinäkuorman ojaan.
Ei sitä tuolla tavalla juuri voinut naapurisopua rakentaa. Vänrikki heilutti harmissaan piiskaansa Fingalin selän yläpuolella. Heti kun reki joutui liikkeeseen, vaikeni kukko.
Taaskin matka sujui hyvällä vauhdilla pitkin tietä, ja taaskin Örnecloun ajatukset kiintyivät Maija Liisaan. Hän oli kaunis, vain seitsemäntoista vuoden vanha ja hän omisti Lövdalan. Olihan hän juuri oikea mies voittamaan niin suuren onnen, kun ensimäinen nuoruus jo oli hänen takanaan.
Tiellä tuli taaskin joku vastaan. Eräs herra ja nainen lähestyivät ratsain. Tuskinpa kukaan muu kuin kreivinna Dohna saattoi ratsastaa tällä tiellä.
Komea nainen, tuo Borgin kartanon leskikreivinna! Aina oli hauska nähdä ratsastajatarta, joka osasi istua niin hyvin hevosen selässä. Sääli vain, että hänen seurassaan alituisesti oli tuo pieni tumman verinen muukalainen, jonka hän nyt oli ottanut suojatiksensa.
Örneclou pysähtyi, astui alas takaistuimelta ja asettui ihailevaan asentoon, lakki kourassa. Samassa kiekui kukko. Kreivinna kiristi ohjaksia ja katsoi ihmeissään ympärilleen. Mistä kiekunta kuului? Mitenkä kummaa kukko oli päässyt maantielle näin kauaksi kaikista taloista?
Ehkei hän olisi ymmärtänyt koko asiaa, jollei kukko olisi kiekunut vielä toisenkin kerran. Mutta silloin hän ymmärsi. Ja suuri ilveilijä kuin hän oli, alkoi hän jutella Örnecloun kanssa ja pakoitti hänet seisomaan kokonaista kolme minuuttia alallaan maantiellä.
Kukko kiekui koko ajan, kiekui joka sanan välissä, jonka he vaihtoivat keskenään.
Ja tuota kauniin Örnecloun täytyi kestää! Hienoin kaikista Värmlannin kavaljeereista sai pitää hyvänään sen, että häntä tällä tavalla pilkattiin.
Kreivinna istui hiljaa hevosen selässä ja jutteli edelleen. Ei ollut vähääkään huomaavinaan kukkoa. Ei näyttänyt lainkaan kuulevan, että kukon kimakka kiekuna esti kuulemasta joka toisen sanan, jonka hän sanoi.
Mutta Örneclou oli niin tuskissaan, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Lopuksi hän ei voinut sitä enää kauemmin kestää. Hän hypähti istuimelleen ja jatkoi matkaansa.
Silloin kukko lakkasi heti laulamasta, mutta sen sijaan Örnecloun korvissa kajahti kreivinnan kirkas, helmeilevä nauru. Se seurasi häntä aina pitäjän rajalle saakka, se seurasi häntä koko matkan, se seurasi häntä läpi koko elämän. Hän ei voinut sitä koskaan unohtaa.
Kylläpä hänen olisi tehnyt mielensä avata laatikon kansi ja päästää kukko irralleen. Mutta Örneclou ajatteli Maija Liisaa ja Lövdalaa ja päätti kestää loppuun saakka. Anopin kanssa ei ollut hyvä riitaantua. Ja kun hän vain pääsi Svartsjön kirkon ohi, niin tie kulki aution metsäseudun halki, eikä hän luultavasti siellä tulisi tapaamaan enää ketään.
Mutta pahaksi onneksi ilma oli kovin kaunis. Kaikilla ihmisillä näytti olevan halua lähteä oikein pitkille ajeluille. Ei kestänyt niinkään kauan, ennenkuin vänrikki kohtasi rykmentin päällikön, Örneclou oli tosin eronnut jo kauan sitten virastaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi aina esiintyä arvokkaasti ja kohteliaasti, niinkuin jokaisen tulee, joka on polkenut kunnian kenttää.
Samassa kun Örneclou ojentautui suoraksi ja aikoi tervehtiä, kiekui kukko.
Hän oli tulla aivan epätoivoon. Toinen onneton kohtaus seurasi toistansa. Huono onni suorastaan vainosi häntä.
Vihdoin, kaukana Sundgårdin mäissä kohtasi hän Björnen uuden patruunan, Melchior Sinclairen.
Se tässä vielä puuttui. Se oli kaikista pahinta. Ihmisillä oli tapana haukkua Sinclairea Kukoksi, siksi että hän oli ylpeä ja puhui kovalla äänellä ja oli aina valmis riitelemään ja tappelemaan.
Sinclaire tunsi pilkkanimensä, eikä hän pitänyt siitä. Hänen läsnäollessaan tuskin uskallettiin puhua kanoista ja munista.
Hädissään Örneclou päätti olla pysähtymättä ja tervehtimättä Sinclairea. Hän aikoi ajaa ohi niin nopeasti kuin Fingal vain jaksoi juosta.
Mutta kaikki kävi aina nurin, vaikka hän olisi järjestänyt asiat miten hyvänsä. Patruuna oli juuri ollut Karlstadissa ja hankkinut kulkuset hevoselleen, jotka kilahtelivat niin komeasti, että kukko sai eloa itseensä ja kiekui juuri ohiajaessa.
Örneclou kohosi pystyyn ja iski piiskallaan Fingalia kylkeen. Tästä täytyi päästä pakoon niin pian kuin suinkin.
Mutta ei hänen ollut niinkään helppo suoriutua tästä pelistä. Melchior Sinclaire raivostui. Hän ei ollut huomannut laatikkoa, jossa kukko oli, mutta Örnecloun hän oli tuntenut ja luuli, että vänrikki oli matkinut kukkoa ohiajaessaan kiusatakseen siten häntä.
Hän käänsi hevosensa ja ajoi Örnecloun jäljissä antaakseen hänelle selkään.
Vänrikki kuuli hänen tulevan, ja hän ajatteli että parasta oli pysähtyä ja selittää asia. Silloin kiekui kukko uudestaan, jotta metsä kaikui. Ja mahtava patruuna, joka luuli vänrikin vain tekevän pilaa, raivostui niin kauheasti, että hän ärjähti kuin petoeläin. Örneclou ei uskaltanut odottaa häntä, vaan ajoi eteenpäin.
Seurasi sitten muutamien minuuttien hurjaa ajoa Sundgårdin mäissä. Mutta patruunalla oli hyvä juoksija, ja Örnecloun Fingal oli vanha ja raihnainen, jotta patruuna tietysti hyvinkin pian saattoi saada hänet kiinni. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, että patruunalla oli piiska ojossa, jolla hän aikoi iskeä häntä päähän.
Silloin Örneclou luopui kaikista toiveistaan, jotka hän oli kiinnittänyt Maija Liisaan ja Lövdalaan. Hän kumartui eteenpäin, nosti kukkolaatikon ylös ja heitti sen Melchior Sinclairen tielle. Sillä tavalla hän pääsi pakoon. Muuten mahtava patruuna olisi piiskannut hänet kuoliaaksi, sillä hän ei ollut mies kuuntelemaan syitä eikä selityksiä, kun hän suuttui.
Kun vänrikki saapui Ilbergin kestikievaritaloon, oli hän aivan uupunut. Hän ei luullut koskaan tointuvansa tästä matkasta.
Hän sai elää hyvin monta vuotta, mutta hän ei tullut koskaan niin vanhaksi, ettei hän olisi kiroillut joka kerta, kun hän kertoi tästä tapauksesta.
Lövdalaan hän ei palannut koskaan enää. Sillä sen ilkeämpää seikkailua ei hänelle ikänä ollut sattunut. Eikä hän tahtonut kuulla muiden muistuttavan häntä siitä.
ARKIOLOSSA.
Niin, nyt oli työ Lövdalassa täydessä vauhdissa, ja joka aamu ja ilta kuului keittiöstä yhdeksän rukin surinaa aivan kuin myllyn kohinaa. Päivän valossakaan ei saatu laiskotella, vaan silloin oli pakko ommella ja kutoa kangasta.
Olipa näyttänyt melkein siltä, kuin pappilanrouva olisi joksikin aikaa unohtanut, että pikkupiika oli talossa. Hän ei ollut pannut häntä mihinkään työhön eikä antanut hänelle muuta tointa, kuin siivota ja lämmittää kyökkikamaria. Mutta samana päivänä, jolloin vänrikki matkusti pois, ilmestyi pappilanrouva keittiönovelle ja viittasi pikkupiikaa luokseen. Hän pyysi häntä saliin hetkeksi.
Pikkupiika nousi heti ylös, mutta hän pelkäsi hirveästi olla yksin pappilanrouvan kanssa. Hänen vastenmielisyytensä pappilanrouvaa kohtaan ei ilmennyt millään tavallisella tavalla, vaan siten, että hän tunsi kylmänväreitä selässään joka kerta, kun hän vain näkikin hänet.
Pikkupiika ei ollut ennen koskaan pelännyt ketään sillä tavalla, ja hän tuumi itseksensä, mistähän tuo oikeastaan johtui. Sillä että pappilanrouvassa oli jotakin kummallista, sitä hän ei voinut saada päästään. Ei kellään muulla ollut niin valkoista tukkaa ja samalla niin nuoret kasvot kuin hänellä, eikä ollut lainkaan luonnollista, että nainen puhui äänellä, joka kohisi kuin koski. Ei mikään tavallinen ihminen voinut myöskään saada aikaan niin paljon ikävyyttä ja harmia kuin hän. Pikkupiian täytyi alituisesti ajatella sitä, mitä äiti kerran oli kertonut Svartsjön järvestä sekä niistä kolmesta pahasta, jotka se kuivuessaan oli jättänyt jälkeensä. Mamseli Maija Liisa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan, mutta kyllä pikkupiika tiesi, mikä tuo kolmas oli, ja että se usean kerran oli jo tuottanut ikävyyksiä Lövdalassa.
Jollei pappilanneiti tahtonut puhua siitä, niin oli talossa kyllä toisia, jotka sekä tahtoivat että osasivat. Pikkupiian ei tarvinnut muuta kuin joskus iltasin hiipiä renkitupaan, missä Pitkä-Bengt ja Vanha-Bengta, hänen äitinsä, ja Munter-Maija, hänen vaimonsa istuivat uunin edessä pakinoimassa.
Vanha-Bengta kertoi useasti vanhan Svartsjö-järven "vedenhaltijasta", joka oli joutunut kodittomaksi sen jälkeen kuin vesi oli hävinnyt — sillä mitenkäs niin hieno rouva olisi voinut viihtyä pienessä Svartsjönpurossa, joka juoksi entistä järvenpohjaa myöten —, ja joka alituisesti koetti hiipiä johonkin lähiseudun kartanoon. Hän oli pujahtanut milloin mihinkin taloon, mutta muissa kartanoissa he olivat ajoissa huomanneet hänet ja ajaneet hänet matkoihinsa, ennenkuin hän oli ennättänyt saada mitään pahaa aikaan.
Munter-Maija tiesi jutun herra Olavuksen pojasta, kaikkein ensimäisestä Svartsjön papista, joka eräänä kevätyönä oli kahlannut Svartsjönpurossa ja hukkunut. Olihan aivan selvää, että vedenhaltija oli lumonnut hänet, eihän hän muuten olisi voinut hukkua tuollaiseen puroon.
Pitkä-Bengt kertoi siitä aamusta, jolloin hän oli yhdessä Vetterin poikien kanssa niittänyt heinää eteläisellä niityllä. Molemmat pojat ja hän itsekin olivat heti huomanneet, kuka ruohikosta ilmestyi heidän eteensä. Olihan hän niin märkä, että vaatteet oikein tippuivat vettä. Saattoihan siitäkin jo nähdä, kuka hän oli. Ja hänen silmänsä ihan pyörivät päässä aivan kuin jonkun kastamattoman.
Ei kukaan noista kolmesta epäillyt vähintäkään, kuka oli nyt Svartsjön pappilan rouvana, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän lähtisi pois talosta, ennenkuin se kokonaan oli turmeltu.
Pikkupiika oli samaa mieltä kuin hekin, varsinkin iltasin ja pimeässä. Päivin oli hänen vaikeampi saada päähänsä, että Svartsjön järven koditon vedenhaltija saattoi kulkea täällä Lövdalassa ja pitää huolta kehruusta ja kankaankutomisesta. Mutta epäilys istui sittenkin niin lujalla, että pikkupiika värisi joka kerta nähdessään hänet.
Ei siinä mikään sentään auttanut, sillä kun pappilanrouva ilmestyi kyökin ovelle, niin täytyi pikkupiian seurata häntä kyökkikamarin läpi, missä mamseli Maija Liisa ompeli reikäompelusta lakanoihin, ja sitten saliin, suureen, kauniiseen huoneeseen, jossa oli keltaiseksi kiilloitetut koivuhuonekalut ja siniruutuiset käymämatot. Huoneessa oli kaksi ikkunaa. Toisen ikkunan ääressä seisoi korkea, vihreä kalla, toisen pieni ompelupöytä. Kansi oli auki, jotta saattoi nähdä sen monet pienet lokerot, joissa säilytettiin lankarullia ja silkkikeriä, vahaa ja neuloja, kirjainmalleja ja nauhoja, hakasia ja kaikenlaista muuta tarpeellista pikkutavaraa.
Pappilanrouva näytti pikkupiialle kaikkea mitä lokeroissa oli, ja antoi hänen arvailla mihin niitä käytettiin. Hän oli niin ystävällinen, että hän yritti hiukan nauraakin, kun tyttö arvasi väärin, vaikka hän oli niin tottumaton nauramaan, että suupieliä aivan kiristi.
Mitä ystävällisemmäksi hän tuli, sitä lujemmin pikkupiika puristi huulensa kiinni, ja sitä virkeämmäksi katse hänen kirkkaissa silmissään muuttui. Kunhan: pappilanrouva ei vaan koettaisi viekoitella häntä kertomaan jotakin sellaista, josta voisi koitua ikävyyttä pappilan neidelle!
Mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt aikovan virittää mitään juonta. Pappilanrouva kävi istumaan ompelupöydän ääreen, ja pikkupiika sai istahtaa hänen viereensä. Nyt hänen piti oppia ompelemaan, sillä pappilanrouva oli luvannut hänen äidilleen pitää huolta hänen kasvatuksestaan.
Kaikkein ensiksi hän näytti hänelle, miten oli tehtävä, kun pujoteltiin lankaa neulan silmään. Sehän on tavallisesti varsin suuri koetus pikkuväelle, mutta pikkupiika sai langan neulansilmään jo ensi yrityksellä.
Pappilanrouva oli oikein ihmeissään. Hänen mielestään hän oli tavattoman sukkela. Jos hän oppisi kaikkea muuta yhtä helposti, niin voisi hänestä tulla vaikka ompelija.
Sitten pappilanrouva antoi hänelle pienen palasen kangasta harjoitellakseen ompelua ja opetti häntä tekemään solmun lankaan ja pistämään neulan ylös ja alas kankaan läpi.
Pikkupiika seurasi ääneti opetusta. Sitten hän tarttui kangaspalaan, käänsi sen vasemman käden etusormen ympäri ja ompeli toisen pistoksen toisensa jälkeen, ikäänkuin ompeleminen ei olisi ollut mikään konsti.
Ihme ja kumma! — Kylläpä pappilanrouva ihmetteli! Tällaista kummaa ei hän eläissään vielä ollut kokenut.
Nyt pikkupiika ei voinut pysyä enää vakavana, vaan alkoi nauraa.
Pappilanrouva käsitti vihdoin asian. Ehkäpä pikkupiika oli oppinut ompelemaan jo ennenkuin hän tuli Lövdalaan.
"En", sanoi pikkupiika, "en minä ennemmin ole ommellut ainoatakaan pistosta".
Vai niin, sitten kai joku täällä oli opettanut häntä. Ehkäpä mamseli
Maija Liisa?
Pikkupiika pelästyi, kun pappilanrouva vaan mainitsi tytärpuolensa nimenkin. Hän kiiruhti sanomaan, että vanha Beata rouva panimokamarissa oli opettanut häntä.
"Olipa sitä hauska kuulla", sanoi silloin pappilanrouva.
"Kummallista, että Beata rouva voi ommella sellaisilla sormilla!"
"Eikö hän muka osaisi ommella!" huudahti pikkupiika. "Ei kukaan koko talossa osaa ommella niin hyvin kuin Beata rouva."
"Tiedätkö mitä me sitten teemme", sanoi pappilanrouva. "Mennään Beata rouvan luo kiittämään häntä siitä, että hän on niin hyvin opettanut sinua."
Ja hän otti pikkupiian mukanaan, mutta pappilanrouva ei valinnut suorinta tietä panimorakennukseen, vaan kiersi kaukaa tallin ja navetan takaa. Beata rouva istui tavallisesti kaiket päivät ikkunassaan, josta hän saattoi nähdä kaikki ne, jotka suuresta rakennuksesta tulivat hänen luokseen, mutta navetan puolelle ei hänellä ollut näköalaa.
Kun pappilanrouva ja pikkupiika olivat päässeet jyrkkien portaitten eteen, jotka kulkivat pitkin päätyseinää, pyysi pappilanrouva pikkupiikaa juoksemaan edeltä. Nuoren oli niin helppo kiivetä niitä ylös. Hän tahtoi astua varovaisesti jäljessä. Niin, pikkupiika juoksi edeltä ja kopisteli portaissa, jotta ei lainkaan kuulunut, että joku astui hänen perässään.
Beata rouva istui aina kädet sylissä, kun pappilanrouva tuli hänen luokseen. Hän valitti aina, kuinka vaikeaa oli, ettei hän kelvannut mihinkään. Hän oli ollut oikea työihminen hänkin aikoinansa, vaikkei hän pystynytkään samalla tavalla työtä tekemään kuin Anna Maria Raklitz.
Pappilanrouvan oli todellakin ollut häntä sääli. Kylläpä päivät tuntuivat pitkiltä, kun oli aina pakko istua alallaan eikä voinut käyttää käsiään mihinkään hyödylliseen työhön!
Mutta tällä kertaa, pappilanrouvan astuessa sisään, ompeli Beata rouva reikäompelusta lakanaan, ja käsivarsi liikkui niin nopeasti edes ja takaisin kuin leivosen siipi.
Kun Beata rouva huomasi pappilanrouvan, teki hän äkillisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut pistää ompeluksensa piiloon. Mutta kun hän näki, että toinen oli jo huomannut sen, jatkoi hän työtään.
Pappilanrouva astui hänen luokseen ja oli kovin tyytyväinen nähdessään hänet työn ääressä. Olipa se onni, että luuvalo oli hellittänyt sen verran, että hän saattoi ommella. Hänen piti välttämättä näyttää, mitä työtä hän teki, sillä pappilanrouva oli kuullut, että Beata rouva osasi ommella niin hyvin, että pisteet olivat kuin pieniä helmiä rivissä.
"Mutta onpa se kummallista!" sanoi pappilan rouva ja kumartui yhä lähemmäksi Beata rouvan ompelua. "Minä mielestäni tunnen tämän lakanan. Sehän on toinen niistä lakanoista, jotka tänä aamuna annoin Maija Liisalle ommeltavaksi. Ehkäpä isoäiti on niin ystävällinen ja auttaa häntä? Niin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta minun mielestäni teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä minulle, jotta olisin voinut antaa Maija Liisalle kylliksi työtä. Sillä jollei hänen tarvitse ommella muuta kuin toisen lakanan kustakin parista, niin kylläpä hänellä sitten on oikeat laiskanpäivät."
Beata rouva istui paikoillaan ompelus kädessä. Hän ei voinut vastata mitään, sillä leuka ja koko pää tutisivat, ikäänkuin joku takaa olisi pudistanut häntä.
Pappilanrouva kääntyi ovea kohti lähteäksensä. Hän näki, että isoäidillä oli kiire, ja siksi hän ei tahtonut sen kauemmin häntä häiritä. Beata rouva ei kaivannut suinkaan seuraakaan, koska hän jaksoi niin hyvin tehdä työtä.
Beata rouva änkytti jotain liian rasittavasta työstä, jota vaadittiin nuorelta ihmiseltä, ja jonka terveyskin saattoi siitä kärsiä.
"Kyllä te tiedätte, ettei Maija Liisalta vaadita liikoja, koska hän jaksaa valvoa ja lukea puolet yötkin. En usko, että työ voi turmella nuorisoa. Mutta sen sijaan on paljon vahinkoa siitä, kun kulkee salaisia teitä eikä käyttäydy suoraan ja rehellisesti."
Näin sanoen hän läksi, ja Beata rouva ei ennättänyt puolustautua ainoallakaan kunnon sanalla, ennenkuin ovi jo sulkeutui pappilanrouvan jäljessä. Mutta portaat, joita pitkin hänen piti kulkea, olivat liukkaat ja jyrkät, jotta hän ei päässyt nopeasti niitä alas. Sillä välin Beata rouva ehti koota voimansa, ja juuri kun pappilanrouva seisoi alimmalla portaalla, avasi vanha rouva ovensa.
"Emintimä!" huusi hän niin kovalla äänellä, että tuo sana kajahti ympäri koko talon. Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan palasi heti sisään ja työnsi oven salpaan, jotta häntä ei uudestaan yllätettäisi.
Ei kukaan olisi voinut huomata, että pappilanrouva olisi välittänyt Beata rouvan kiukusta. Hän oli yhä edelleen erinomaisella tuulella, ja kun hän nyt astui mäkeä ylös asuinrakennuksen portaiden eteen, sanoi hän aivan levollisesti, että pikkupiika sai mennä saliin ompelemaan, ja lupasi itse heti tulla jäljessä, kun hän vain ensin oli puhunut pari sanaa mamseli Maija Liisan kanssa.
Pikkupiika puristi kiinni huulensa eikä vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa ilme oli melkein yhtä synkkä kuin Tapaninpäivänä, taistellessaan myrskytuulessa.
Kun he tulivat eteiseen, ei hän mennyt saliin, niinkuin oli käsketty, vaan astui keittiön ovea kohti.
Pappilanrouva kysyi kohta, minne hän aikoi mennä. Eikö hän kuullut, että hänen piti mennä ompelemaan?
Pikkupiika vastasi hiljaisella äänellä, että se oli hänestä turhaa.
"Miksi se olisi turhaa? Luuletko, että osaat jo niin hyvin ommella, ettei sinun tarvitse enää mitään oppia?"
Ei, sitä ei pikkupiika tarkoittanut. Mutta hänen ei tarvinnut enää oppia sen enempää kuin hän jo osasi, sillä hän aikoi nyt lähteä takaisin kotiinsa.
Hän astui pappilanrouvan eteen ja ojensi hänelle kätensä. Parasta, että hän kiitti ja jätti jäähyväiset nyt samalla.
"Mutta lapsi kulta!" sanoi pappilanrouva. "Nyt minä en ymmärrä yhtään mitään. Miksi sinä tahdot lähteä pois?"
Pikkupiika astui pari askelta taakse, ikäänkuin päästäkseen niin kauaksi, ettei toinen voinut ylettyä häneen, hänen selittäessään asiaansa.
"Äiti on ollut lapsentyttönä Lövdalassa, ja äiti rakastaa pappilanneittä. Ja kun äiti oli joulun aikana täällä, niin hän sanoi minulle, että jos mamseli Maija Liisa joutuu minun tähteni kärsimään yhä uusia ikävyyksiä, niin en saa jäädä tänne enää, vaan pitää minun tulla kotiin."
Kun pikkupiika oli sen sanonut, vetäytyi hän seinää myöten aina keittiön oven viereiseen nurkkaan. Siinä hän seisoi odottaen, mitä nyt seuraisi. Punaiset täplät paloivat Raklitzan poskipäillä ja hän astui käsi ojossa pikkupiikaa kohti. Pikkupiika kyyristyi kokoon ja hänen silmissään leimahti kylmä välke. Hän tiesi saavansa selkäänsä, mutta hänen mielensä oli niin täynnä vihaa, ettei hän pelännyt, vaan pikemmin oli iloinen, että taistelu heidän välillään oli syttynyt ilmiliekkiin.
Mutta samassa tapahtui jotakin, jota pikkupiika ei hetkeäkään ollut uneksinut. Pappilanrouva ei antanut hänelle edes korvapuustiakaan, vaan hillitsi itsensä aivan viime tingassa ja koetti hymyillä.
"Lapsi kulta, sinä olet aivan kuin kissa, joka aikoo lentää koiran päälle. Mutta ole rauhassa! En minä lyö sinua siksi, että olet uskollinen valtijattarellesi. Sellaisesta minä pidän, ja siksi minä lupaan, ettei Maija Liisa saa kuulla sanaakaan siitä asiasta, jonka perille tänään pääsin. Ja nyt me menemme molemmat saliin, emmekä enää koskaan ajattele koko asiaa."
Pikkupiian päätä pyörrytti. Jotakin tämän alla piili, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän oli niin mielissään, kun hän sai jäädä pappilaan, ettei hän viitsinyt ponnistaa aivojaan selittääkseen tätä arvoitusta.
Heidän istuessaan jälleen ompelupöydän ääressä, ei ompelusta tullut kuitenkaan mitään, sillä pappilanrouva avasi laatikon, joka oli kaikkien muiden alla piilossa, ja veti sieltä ensiksikin esille aapisen ja sitten paperia ja hanhenkynän sekä mustepullon.
Pikkupiika luuli, että hän aikoi koettaa hänen luku- ja kirjoitustaitoaan, mutta se ei ollutkaan tarkoitus. Pappilanrouva alkoi nyt kertoa että hänen lapsena ollessaan oli hänellä aina ollut niin paljon työtä auttaessaan äitiä hoitamaan pikkusiskoja, ettei hän koskaan ollut saanut oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta nyt, kun hänestä oli tullut pappilan rouva, oli hänestä ikävä olla niin taitamaton. Hän halusi siis, että pikkupiika rupeaisi hänen opettajakseen. Hän oli ajatellut sitä jo silloin, kun hän oli jouluna ottanut hänet Lövdalaan, mutta hänellä ei ollut ennemmin ollut aikaa ryhtyä siihen.
Pikkupiika oli hyvin mielissään. Hän vastasi heti, että hän tahtoi auttaa rouvaa niin hyvin kuin hän osasi.
Se asia oli siis päätetty, mutta pappilanrouva pyysi, ettei pikkupiika kertoisi kellekään, että hän opetti häntä lukemaan. Hän pelkäsi, että muut nauraisivat hänelle. Voisihan pikkupiika olla vain opettelevinaan täällä ompelusta, ja sen vuoksi tulla hetkeksi saliin joka aamupäivä.
Niin, eihän siinä voinut olla mitään pahaa.
Pappilanrouva sanoi, että hän oli tästä oikein hyvillään. Kyllä kai pikkupiika saattoi käsittää, kuinka vaikea oli olla pappilan rouvana osaamatta kirjoittaa. Nytkin hän tahtoisi mielellään kirjoittaa erään kirjeen, jos hän vain saisi sen tehdyksi. Hän oli hiukan ajatellut… Ehkäpä pikkupiika oli siksi sukkela, että hän osaisi kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan?
Siihen pikkupiika oli heti valmis. Hän nosti laskupöydän laudan ylös, levitti paperin, veti korkin mustepullon suulta ja alkoi kirjoittaa pappilanrouvan sanelun mukaan.
KEVÄTILTA.
Pappilanneiti käveli ulkona eräänä kevätiltana pikkupiian kanssa. Hänellä oli aina ollut tapana kävellä hetken aikaa joka ilta, eikä emintimäkään ollut sitä kieltänyt, vaan ainoastaan käskenyt, että hänen piti ottaa pikkupiika mukaansa, sillä seitsentoista-vuotiaan tytön ei sopinut kulkea yksin maantiellä.
Hän astui etelää kohti niinkuin ainakin, sillä sinnepäin oli tie kaikkein paras. Hän käveli hitaasti, mutta pikkupiian oli vaikea seurata niin hidasta tahtia. Milloin hän kiiruhti edeltä, milloin hän jäi paljon jälkeen, jotta hän kiinniottaessaan voisi juosta aivan hengästyksiin asti.
Tie kulki pitkin metsäistä harjua Lövdalan rajaa pitkin. Kulkiessansa ei pappilanneiti voinut olla ihmettelemättä, kuinka pikkupiika saattoi keksiä niin paljon hauskaa tämän tien varrella, jota he kuitenkin astuivat joka ainoa ilta.
Ensinkin oli siellä kaiku. Pikkupiika juoksi edeltä pitkin lehtikujaa saadakseen keskustella kaiun kanssa. Hän tiesi, että kaiku asusti vähän matkan päässä, aivan Lövdalan vilja-aitan edessä, ja siinä hän pysähtyi, kääntyi aitan seinää vasten ja alkoi huutaa:
"Kaiku, kaiku, ennusta!"
"Ennusta!" vastasi kaiku.
"Saanko pian sulhasen?"
"Sulhasen!" vastasi kaiku.
"Onko hän kaunis?"
"Kaunis!" vastasi kaiku.
"Onko hän rikas?"
"Rikas!" vastasi kaiku.
"Tottako puhut vai valhetta?"
"Valhetta!" vastasi kaiku.
Pappilanneiti oli itse opettanut tämän lorun pikkupiialle muutamia kuukausia sitten, mutta silloin kaikki olikin toisin kuin nyt. Nyt hän ei jaksanut enää kiusotella kaikua.
Pikkupiika pysytteli hänen rinnallaan, kunnes he tulivat sorakuopalle, joka oli länsipuolella tietä, aivan kallion kupeella. Silloin hän juoksi pappilanneiden luota ja hyppäsi kuoppaan etsien kissankultaa alaspudonneiden kivien välistä. Vasta sitten, kun pappilanneiti katosi tienkäänteessä melkein näkyvistä, kiiruhti hän taas hänen jälkeensä.
Sitten he astuivat yhdessä puron partaalle. Pikkupiian mielestä oli aivan käsittämätöntä, miten pappilanneiti saattoi kulkea puron ohitse pysähtymättä sitä edes katselemaan. Se virtasi voimakkaana ja kopeana metsäisen rinteen kupeelta, kohisten pieninä koskina ja putouksina ennenkuin se ennätti tielle saakka. Kun se sitten suurella vaivalla ja pauhulla oli tunkeutunut tien ylimenopaikan alitse, oli sen vaikea pysytellä entisessä uomassaan, vaan riistäytyi valloilleen ja paisui pitkin maata. Mutta sitä pikkupiika ei voinut sietää. Hän kiiruhti tien alapuolelle ja alkoi kaivaa ja laittaa patoa ja pakoitti sen takaisin entiseen uomaansa.
Hän olisi ollut hyvin kiitollinen, jos pappilanneiti olisi auttanut häntä. Mutta pappilanneiti jaksoi töin-tuskin kävellä tasaisella tiellä. Ei hän omasta mielestään kävellytkään, vaan laahautui vain eteenpäin. Muina vuosina hänkin oli laittanut patoja purolle, mutta silloinhan hän olikin ollut lapsi.
Hän pysähtyi, sillä hän ymmärsi nyt äkkiä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli tullut vanhaksi: nuoruus ja nuoruudenilo oli häneltä riistetty.
Pappilanneiti astui astumistaan, ja pikkupiika sai luvan heittää puron oman onnensa nojaan ja seurata häntä. Mutta ei hän sittenkään pysynyt kauan tiellä.
He tulivat veräjälle, joka johti hakaan, ja siellä pikkupiika tiesi valkovuokkojen kasvavan. Ne eivät olleet vielä täydessä kukassa, mutta kevät oli sittenkin ehtinyt jo niin pitkälle, että niitä saattoi löytää milloin hyvänsä. Pikkupiika avasi veräjän kurkistaakseen vain hiukan sinne. Hän oli päättänyt tuoda kotiin ensimäisen valkovuokon.
Pappilanneiti kulki aivankuin vanha ihminen, eikä hänen tehnyt lainkaan mieli etsiä kevätkukkia. Vähän matkan päässä oli pikkupiialla ystävä, jota hän aina kävi tervehtimässä. Suuressa ontossa koivussa, kaikkein suurimmassa puussa Lövdalan maalla asui kissapöllö. Pikkupiika otti maasta tikun ja pisti sen kissapöllön pesään, ja lintu ojensi esiin jalkansa ja koetti työntää tikkua syrjään. Pikkupiika ei nähnyt kissapöllöstä koskaan muuta kuin sen suuret kynnet. Sen tiesi myös pappilanneiti varsin hyvin, sillä hänkin oli aikoinaan kiusotellut kissapöllöä. Nyt hän ei ymmärtänyt, mitä huvia siinä oli saattanut olla.
Heti kun he olivat astuneet kissapöllön pesän ohi, kiiruhti pikkupiika pappilanneiden rinnalle, ja nyt pappilanneiti tiesi, ettei tyttö vähään aikaan malttaisi poistua hänen luotaan. Sillä hetken kuluttua he tulivat vanhan sammaleisen kiviaitauksen kohdalle, jossa joskus kummitteli. Ah, kuinka pappilanneiti ikävöi sitä aikaa, jolloin hänkin oli pelännyt tuota hirveää, päätöntä pappia, joka joskus ilmestyi juuri tämän kiviaitauksen luona.
Oli ylämäki, ja pappilanneiti huomasi, ettei hän päässyt kulkemaan eteenpäin nopeammin kuin etana. Hän pelkäsi, ettei hän koskaan jaksaisi nousta mäen päälle.
Hän ei kävellyt koskaan pitemmälle kuin tälle mäelle. Tien reunassa, mäen päällä, oli suuri kivipaasi, jota sanottiin Lepokiveksi, ja siihen hän istahti hetkeksi. Paaden etusivuun oli hakattu pieni istuinpaikka, juuri niin suuri, että hän ja pikkupiika mahtuivat siihen. Pappilanneiti sulki silmänsä, hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut sanoa sanaakaan. Pikkupiika pysyi aivan ääneti. Kerran vain pappilanneiti katsoi ylös, sillä hän luuli, että tyttö oli lähtenyt taas jollekin retkeilylle. Mutta hän istuikin paikoillaan ja siveli hiljaa kädellään pappilanneiden hameen helmaa, joka oli jäänyt hänen polvelleen.
Koko maailma tuntui kovin surkealta pappilanneiden mielestä, jonka kuitenkin oli määrä periä Lövdala sekä koko pitäjä. Hänestä tuntui, että kaikki muut paitsi tämä lapsi raukka, olivat hyljänneet hänet.
Hän tunsi olevansa vanha ja heikko juuri sen vuoksi, että kaikki olivat hyljänneet hänet. Hän oli yhtä yksinäinen kuin ihminen, jolta kaikki ystävät ovat kuolleet.
Sen jälkeen kuin hän oli käynyt Svanskogissa, ei hän ollut tavannut ketään, joka olisi kohdellut häntä ystävällisesti ja hellinyt häntä. Ensi aikoina kotiin palattuansa, odotti hän joka päivä, että joku tulisi vapauttamaan häntä kaikista vaikeuksista. Hän ei tiennyt kuka tulisi, eikä hän tiennyt myöskään millä tavalla hän auttaisi häntä, mutta hänen mielestään noina kahtena päivänä oli tapahtunut niin paljon ihmeellistä, että uusia ihmeitä olisi pitänyt vielä tapahtua.
Mutta sitten päivä oli kulunut toisensa jälkeen tapahtumatta mitään. Viikko oli seurannut toistaan, ja ne olivat olleet niin samanlaisia, ettei hän voinut muistissaan niitä eroittaa edes toisistaan.
Hänen ympärillään oli niin omituisen hiljaista. Välistä hän kuvaili mielessään, että jossakin kaukana tapahtui jotain, joka koski häntä. Hän oli kuulevinaan ympärillään äänien kaikua, jotka puhuivat hänestä, ja välistä hän tunsi tuskaa, kun ei kukaan ikävöinyt häntä eikä tullut häntä tapaamaan. Mutta koko helmikuu, koko maaliskuu ja koko huhtikuu oli kulunut eikä hän sittenkään ollut saanut sanaa eikä kirjettä niiltä, jotka olivat vapaita ja saattoivat liikkua niinkuin heidän mielensä teki, eivätkä, niinkuin hän, olleet kahlehditut rautahäkkiin.
Hän alkoi nyt ymmärtää, ettei kukaan enää tulisikaan. Hänen täytyi taistella taistelunsa yksin, saamatta keltään apua. Mutta oli raskasta luopua kaikesta toivosta. Hän oli mielestään saanut niin voimakkaita ja hyviä ystäviä; hän ei vieläkään voinut käsittää, etteivät he välittäneet hänestä.
Vanha kivi, jolla hän istui, oli ollut tässä tienreunassa, niin sanottiin, aina siitä saakka, kun Lövdala ei ollut muuta kuin karjatalo keskellä raivaamatonta metsää, jonne paimentytöt joka kesä kuljettivat lehmänsä ja vuohensa. Silloin oli joku nuori renki hakannut istuinpaikan kivipaateen, jotta hänen armaallaan olisi lepopaikka. Tästä mäen harjalta, jossa kivi sijaitsi, saattoi nähdä aina Löven-järvelle ja kirkolle saakka, ja täällä varmaankin paimenet olivat monena iltana istuneet ja tähystelleet niitä, jotka tulivat heitä erämaasta hakemaan ihmisten ilmoille. Istuessaan tässä hän saattoi selvästi tuntea, että tämä paikka oli ollut oikea ikävän ja kaihon paikka.
Pappilanneiti painoi kasvonsa käteensä ja huokasi. Parasta, että ne, jotka tahtoivat häntä auttaa, tulisivat pian. Hän ei jaksanut enää kauan kestää. Ei häntä vaivannut mikään tauti, mutta hän oli kuolla ikävästä ja yksinäisyydestä. Tänne hän ei todellakaan jaksanut enää monta kertaa laahautua. Eikä hän yksin tarvinnut apua ja pelastusta, vaan koko Lövdalakin. Tämä koti, jossa hän rakasti joka ainoaa kiveä, oli joutua aivan hukkaan. Huhtikuu oli vasta loppupuolessa, ja paikalla istuessa tuli kylmä. Hän läksi hitaasti kotimatkalle, mutta nyt hän ei ajatellut enää itseään, vaan ainoastaan Lövdalaa.
Eräänä sunnuntaina, maaliskuun lopulla, oli isäkulta tullut kotiin kirkosta ja kertonut pastori Liljecronan pyytäneen, ettei häntä nimitettäisi kirkkoherraksi Sjöskogaan. Isäkulta oli puhunut siitä päivällispöydässä, ja Maija Liisa oli punastunut kovasti ja joutunut aivan haltioihinsa. Hän oli heti kysynyt, oliko isäkulta kuullut, miksei hän tahtonut ottaa vastaan tuota suurta paikkaa. Mutta siihen ei isäkulta osannut vastata mitään. Hän tiesi vain sen, että pastori Liljecrona vaikutti paljon hyvää seurakuntalaistensa parissa, ja lisäsi, että hän oli varmaan tavattoman kelpo mies, koska hän saattoi kieltäytyä varallisuudesta ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta voidakseen pysyä niiden luona, jotka tarvitsivat häntä.
Äitikultaa oli isän uutinen myös tavattomasti huvittanut. Hän kysyi, oliko todellakin totta, että Liljecrona oli vapautunut Sjöskogasta. Ja kun isäkulta oli vakuuttanut hänelle, että todellakin niin oli, oli äitikulta aivan äkkiä, niinkuin hänellä oli tapana puhua, sanonut, että hänen mielestään isäkullan pitäisi hakea sinne.
Varmaankaan ei isäkulta monta kertaa eläissään ollut jäänyt vastausta vaille, mutta nyt hän istui aivan ääneti ja tuijotti vain äitikultaan. Hän näytti melkein pelästyneeltä, ikäänkuin hänen mielestään olisi ollut suuri onnettomuus, että äitikulta oli saanut tuon päähänpiston. Hän ei suinkaan ollut enää varma siitä, olisiko hänellä voimaa kieltää sitä äitikullalta.
Maija Liisakin oli joutunut hämmästyksestä aivan ymmälle. Hänen olisi tehnyt mielensä luulla, että äitikulta vain laski leikkiä, mutta eihän se ollut äitikullan tapaista. Oikeastaan tuo ajatus ei ollut niinkään hullu — Maija Liisa oli itsekin monta kertaa ajatellut, että isäkullan olisi pitänyt olla piispa —, mutta nyt, sen jälkeen kuin hän oli saanut halvauksen, niin oli suorastaan väärin yllyttää häntä hakemaan niin suurta ja vaivaloista tointa. Isäkulta oli tosin viime aikoina tullut paljoa reippaammaksi, olipa jo melkein aivan ennallaankin, mutta tiesihän kuitenkin äitikulta, ettei hän ollut enää täydessä voimassaan.
Maija Liisa oli vaiti. Jos hän olisi uskaltanut tuoda esiin vastaväitteitään, niin silloin vasta äitikulta oikein olisi joutunut intoihinsa.
Kun äitikulta ei saanut kummaltakaan vastausta, puhui hän yhä edelleen asian puolesta. "Jos istuu liian kauan yhdellä ja samalla paikalla, niin tulee ennen aikojaan vanhaksi. Ei mikään ole niin hyödyllistä, kuin pudistaa mukavuus hartioiltaan ja tarttua uuteen työhön."
Maija Liisa arveli, että isäkullan voimat olivat jo niin huonot, ettei lisätyöstä hänelle ollut hyötyä, mutta sittenkin hän pysyi yhä vielä vaiti.
Silloin äitikulta alkoi puhua asiasta, ikäänkuin isäkulta olisi jo suostunut hänen ehdoitukseensa. Varmaan koko vaali oli nyt uudistettava, mutta joka tapauksessa piti isäkullan jo huomispäivänä lähteä Karlstadiin tarkemmin sitä tiedustelemaan, ja kaikkein parasta olisi, jos hän samalla lähtisi aina Tukholmaan asti ja jättäisi itse hakemuksensa Kuninkaalliselle Majesteetille. Tiesihän äitikulta että isäkullalla oli suuria oppiansioita ja että hän voisi saada mahtavia puoltajia, siksi että hän aikoinaan oli ollut useiden niiden korkeiden herrojen kotiopettajana, jotka nyt olivat vallassa.
Tähän asti oli Maija Liisa ollut levoton vain isäkullan puolesta, mutta hän tuli ajatelleeksi toistakin asiaa, ja siitä syystä hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan keskeytti äitikullan puheen.
"Jos isäkulta muuttaa Sjöskogaan, niin eihän isäkulta sitten enää voi pitää Lövdalaa."
Äitikulta kääntyi silloin hänen puoleensa, ja hänen sormensa käpertyivät, jotta ne näyttivät ikäänkuin linnun kynsiltä. Kaikki se viha ja inho, jota äitikulta tunsi Maija Liisaa kohtaan, samensi siihen määrään hänen äänensä, että se kuului aivan epäselvältä hänen vastatessansa.
"Eihän isäkullan ole pakko istua täällä ja vartioida Lövdalaa sinun puolestasi! Täytyyhän hänen saada vapautua siitä, jotta hän voisi päästä siihen asemaan, joka sopii hänelle."
Isäkulta oli nyt lopettanut päivällisensä ja nousi nopeasti pöydästä.
Hän oli iloinen saadessaan tämän keskustelun loppumaan.
Mutta nyt Maija Liisa tiesi, mitä äitikulta oli tarkoittanut, kun hän lupasi vielä opettaa häntä itkemään. Isäkullan piti pyrkiä Sjöskogaan vain siksi, että Maija Liisa rakasti Lövdalaa enemmän kuin mitään muuta, sekä ettei mikään voisi surettaa häntä enemmän kuin lapsuuskodin kadottaminen.
Ainakin viikon päivät sai äitikulta puuhata, ennenkuin hän sai isäkullan matkaan. Äitikulta oli pyytänyt ja yllyttänyt häntä joka ainoa päivä ja pannut koko tarmonsa liikkeelle saadakseen isäkullan lähtemään ainakin Karlstadiin ja ottamaan asiasta selkoa. Mutta viimeiseen asti oli näyttänyt siltä, kuin hän ei olisi onnistunut. Varmaan hän olisi saanut luopua yrityksestään, jollei eräs toinen seikka olisi tullut hänen avukseen.
Isäkulta oli nyt ollut kaksikymmentä vuotta pappina Svartsjössä, ja koko tänä aikana oli hänellä ollut paljon huolta ja vaivaa. Ensinkin tuo suuri kirkkorakennushomma, kun salama oli polttanut vanhan kirkon ja hänen piti rakennuttaa toinen sijaan. Isäkulta sai kerjätä rahoja kuninkaalta sekä turvautua monen muunkin korkean herran avuliaisuuteen, ja hän oli matkustanut pitäjästä pitäjään keräten sitä varten varoja. Kun kirkko oli valmis, niin tunnustivat kaikki, että se suurimmaksi osaksi oli isäkullan työtä, ja hän olikin saanut osakseen paljon kunniaa ja kiitollisuutta seurakuntansa puolesta.
Mutta viime aikoina oli isäkulta varmaan huomannut, että pitäjäläiset vetäytyivät pois hänestä. He eivät tulleet niinkuin ennen kysymään häneltä kaikissa asioissa neuvoa. Se riippui tietysti siitä, että ihmiset luulivat äitikullan nykyään sanelevan kaikki päätökset. Mutta sitä ei isäkulta käsittänyt, vaan tunsi olevansa syrjäytetty.
Ja samoinkuin seurakuntalaisten oli myös talonväen käynyt. Lövdalan asuinrakennus oli palanut, aivan kuin kirkkokin, isäkullan aikana, ja hänellä oli ollut paljon huolta ja kustannuksia uudisrakennuksen vuoksi. Koko talonväki, josta suurin osa oli ollut Lövdalassa palveluksessa jo ennen isäkullan aikaa, oli iloinnut sekä rakennus- että viljelysuudistuksista, jotta isäkulta näki ympärillään aina ystävällisiä kasvoja. Mutta viime aikoina oli tässä suhteessa tapahtunut muutos. Isäkulta huomasi tyytymättömiä kasvoja sekä renkituvassa että keittiössä, eikä hän tahtonut lainkaan nähdä oikeata syytä tähän, vaan ihmetteli alituisesti, miksi hänen vanhat, hyvät palvelijansa olivat niin kiittämättömiä ja epäystävällisiä.
Kaikki tämä oli äitikullalle hyväksi avuksi, kun hän koetti saada isäkultaa hakemaan Sjöskogaan. Mutta luultavasti hän ei sittenkään olisi onnistunut, jollei olisi sattunut tuo Vetteriä koskeva ikävä juttu.
Pappilanneiti oli niin väsynyt ja tylsä, että hänen oli vaikea pitää selkoa ajan kulusta, mutta hänen muistaaksensa oli maaliskuu puolivälissä, kun äitikulta pelästyi aivan pahanpäiväisesti siksi, että Vetter oli päässyt kotiin vankeudesta.
Vetter asui pienessä mökissä, joka sijaitsi hiukan Lövdalan pohjoispuolella, ja oikeastaan kaikki olisivat voineet pelästyä, kun kerrottiin hänen palanneen kotiin, sillä Vetter oli oikea suurvaras. Mutta Vetter oli asunut jo monta vuotta Lövdalan naapurina, eikä kukaan tullut edes ajatelleeksi, oliko hän kotona vai poissa, varsinkin kun kaikki tiesivät, ettei hän koskaan varastanut mitään lähimmiltä naapureiltaan.
Joka kerta kun Vetter pääsi irti vankilasta, päätti hän pysyä kotona, mutta hän ei voinut koskaan pitää tätä päätöstänsä. Vetter piti ammatistaan, ja hän oli yhtä ylpeä varastamistaidostaan kuin äitikulta keittokyvystänsä. Mutta seurauksena oli myöskin se, että Vetter sai istua vankilassa suurimman osan elämäänsä. Kun isä- ja äitikulta menivät naimisiin, oli hän ollut lukkojen ja salpojen takana, eikä äitikullalla ollut aavistustakaan siitä, että hän saisi suurvarkaan naapuriksensa.
Nyt äitikulta pelästyi niin pahanpäiväisesti, että hän oli mennä aivan pyörälle päästään. Äitikulta luuli, että kaikki ihmiset varastivat, — tämä hänen epäilyksensä ulottui miltei isäkultaankin, — ja siksi hän alituisesti pelkäsi kadottavansa omaisuutensa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin äitikulta oli ollut emännöitsijänä hienoissa kartanoissa, oli hän saanut lahjaksi koko joukon hopeita, ja niitä hän säilytti rasiassa, jonka hän yöksi asetti aina vuoteensa alle. Nämät hopeat olivat äitikullan rakkaimmat tavarat, mutta nyt, kun suurvaras oleskeli lähiseuduilla, luuli hän aivan varmaan kadottavansa ne.
Äitikulta piti aina kaappinsa ja laatikkonsa niin monen lukon takana, ettei niitä juuri sen paremmin olisi voinut lukita. Mutta sen jälkeen kuin Vetter tuli kotiin, riitti häneltä töin-tuskin aikaa mihinkään muuhun kuin lukkojen tutkimiseen ja avainkimpun avainten laskemiseen. Iltasin hän haki suuren kirveen puuvajasta ja asetti sen vuoteensa viereen, eikä hän rauhoittunut, ennenkuin isäkulta ripusti ladatun pyssyn seinälle vuoteen yläpuolelle.
Isäkulta koetti vakuuttaa hänelle, ettei Vetter koskaan varastanut naapureilta, mutta äitikulta ei voinut sittenkään voittaa levottomuuttaan.
Kun Vetter oli ollut kotona pari päivää, tuli hän käymään Lövdalaan, niinkuin hänellä aina oli tapana tehdä. Äitikulta seisoi juuri keittiössä ja nähdessään hänen astuvan ikkunan ohi, kysyi hän, kuka tuo mies oli.
"Sehän on Vetter", sanoi emännöitsijä ja näytti hiukan hämmästyneeltä. "Hänen täytyy kai tulla ilmoittamaan papille, että hän on palannut kotiin."
Tätä vastausta ei äitikulta ollut odottanut, sillä mies, joka meni isäkullan puheille, oli näyttänyt kiltiltä ja hyvältä ukolta. Nyt äitikullan jalat äkkiä lakkasivat toimimasta. Hän aivan lyyhistyi kokoon.
Niin pian kuin äitikulta pääsi taas liikkeelle, kiiruhti hän sisähuoneisiin. Hän otti hopearasiansa, kävi istumaan salin sohvaan ja piti sitä sylissään, niinkauan kuin Vetter oli isäkullan luona.
Äitikulta sai istua varsin kauan rasia polvillaan, sillä isäkulta oli tavallaan aina pitänyt Vetteristä, eikä hän päästänyt häntä menemään, ennenkuin tämä oli kertonut kaikki viimeiset urotyönsä. Sitten täytyi isäkullan myös varoittaa häntä hiukan, jotta ei näyttäisi siltä, kuin hän turhan päiten olisi antanut vain Vetterin jutella.
Tämän jälkeen rauhoittui kuitenkin äitikulta hiukan eikä pelännyt enää yhtä suuresti asuinrakennuksessa olevien tavaroiden tähden. Sitä levottomampi hän oli aittojensa, varsinkin ruoka-aitan puolesta. Siinä oli niin vanha huono lukko, että kuka hyvänsä saattoi sen avata. Jollei avain ollut käsillä, niin sai sen hyvin helposti tikulla väännetyksi auki.
Juuri samalla viikolla, kun oli niin paljon puhetta Sjöskogasta, lähetti äitikulta hakemaan Smedsbyn Olavia, joka oli oikea mestariseppä, ja antoi hänen laittaa uuden lukon, niin vahvan, ettei kukaan varas koko maailmassa kyennyt sitä avaamaan. Ja kokonaista neljä päivää seisoi Olavi pajassa, mutta sitten hän oli myös saanut syntymään niin suuren ja jäykän lukon, että äitikulta itse töin-tuskin jaksoi vääntää sitä auki.
Kun lukko oli kiinnitetty aitan oveen, oli äitikulta varsin tyytyväinen. Hän lukitsi oven illalla itse, ja avaimen hän otti mukanaan makuuhuoneeseen. Sinä yönä hän arveli voivansa nukkua rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin.
Seuraavana aamuna, kun äitikulta heräsi, oli suuri avain paikoillaan hänen tyynynsä alla, mutta siitä huolimatta oli ruoka-aitassa yön aikana tapahtunut jotakin hyvin kummallista.
Ovi oli yhtä lujasti kiinni kuin illallakin, mutta sittenkin olivat kaikki irralliset tavarat, lihasammiot ja leipävartaat, kinkut ja makkarat, puntarit ja painot, pytyt ja säkit kannetut ulos ja asetetut riviin aitan portaille.
Kaikki tavarat, niinkuin sanottu, olivat ulkona, mutta ei mikään ollut turmeltunut eikä kadonnut, ja kun näki kaikki nuo tavarat lukitun oven ulkopuolella, niin täytyi tietenkin ihmetellä, miten se oikeastaan oli käynyt.
Äitikulta, samoinkuin kaikki muutkin, arveli, että Vetter oli ollut pelissä mukana. Mutta tarkastettuaan ja etsittyään esille kaikki tavarat, ja huomattuaan, ettei edes ainoatakaan leipäpalaa puuttunut, oli hänen aivan mahdoton käsittää, mitä tällainen varas oli tarkoittanut.
Kun isäkulta läksi aamukävelylleen, kohtasi hän Vetterin ja silloin hän sai selityksen asiaan.
"Vetter, Vetter!" sanoi isäkulta. "Mitä kummia hän on tehnyt? Hänkö se viime yönä kävi minun ruoka-aitassani?"
Vetter näytti oikein loukkaantuneelta vastatessaan isäkullalle: "Pastori voi sanoa rouvalleen, etten minä koskaan varasta naapuritaloista. Mutta älköön hän luulko, että hänen vahvat lukkonsa estävät minua sitä tekemästä."
Oi, voi! Jos nyt isäkulta olisi ollut ennallaan, niin olisi hän kauan aikaa voinut nauraa tälle asialle, mutta nyt se suututti häntä. Isäkulta pelkäsi, että juttu voisi levitä suusta suuhun pitkin koko pitäjää, ja että kaikki nauraisivat äitikullalle, ehkäpä myös hänelle itselleen.
Isäkulta ei luultavasti vastannut halaistua sanaakaan Vetterille. Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin kaikki olisivat tahtoneet pettää häntä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää ainoatakaan ystävää pitäjäläistensä parissa. Ja siksi isäkulta tuumi, että hänen oli ehkä parasta lähteä pois Svartsjöstä.
Kun hän palasi takaisin kartanolle, sanoi hän äitikullalle lähtevänsä huomispäivänä Karlstadiin ottamaan selkoa Sjöskogan asiasta.
Isäkulta matkusti ja palasi takaisin, ja näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta saisi tahtonsa perille, sillä isäkulta oli kotiin tullessansa varsin hyvällä mielellä. Hän oli käynyt sekä Karlstadissa että Tukholmassa ja hänelle oli annettu hyviä toiveita. Ei epäilystäkään, ettei hän joutuisi nyt pois Svartsjöstä.
Kummallisen uutisen oli isäkulta kuullut tällä matkallaan, sen nimittäin, että pastori Liljecrona oli kevään kuluessa mennyt naimisiin. Ei se ollut mikään edullinen naimakauppa, hänen rouvansa oli vain alhaista säätyä, ja isäkulta oli kuullut, että hän oikeastaan tämän syyn vuoksi olikin jäänyt suomalaisalueelle.
Maija Liisa ei uskaltanut tiedustella isäkullalta mitään sen tarkempaa tämän asian johdosta, sillä äitikulta oli tarkastellut hyvin tutkivasti häntä. Mutta nyt hän ainakin ymmärsi, miksi hän ei ollut kuullut mitään hyvästä auttajastaan. Ja juuri tämän tapauksen jälkeen hän olikin tullut aivan toivottomaksi ja kadottanut kaiken rohkeutensa. Pastori Liljecrona oli hänen mielestään ollut uljas ja taistelunhaluinen, ja hän oli turvannut häneen kuin hyvään veljeen. Aina tähän saakka hän oli odottanut, että hän olisi tullut koko nuoruuden voimassaan ja järjestänyt kaikki Maija Liisan asiat oikealle tolalle.