SYYTÖS.
Kaikki ihmiset Lövdalassa olivat hirveän uteliaita. Ajatelkaahan, Henriksbergin isännöitsijä oli tullut hevosella taloon yhdessä erään naisen kanssa, jota ei kukaan tuntenut, eivätkä he menneet sisään saliin, niinkuin muilla vierailla oli tapana tehdä taloon tullessansa, vaan astuivat suoraan papin huoneeseen ja puhuivat yksin hänen kanssaan monta tuntia!
Yhtä vähän ei pappilanrouva kuin pappilanneiti tai emännöitsijä tai joku palvelustytöistäkään voinut keksiä, mitä asiaa heillä saattoi olla. Kamarineitsyt, joka oli auttanut heidät alas ajopeleistä, oli huomannut, että he näyttivät vakavilta ja alakuloisilta, mutta muuta hän ei myöskään voinut kertoa.
Pappilanrouva kävi käsitöineen koetteeksi istumaan vieraskamariin. Vieraskamari oli papin huoneen vieressä, ja jos hän olisi saanut istua siellä rauhassa, niin hän olisi hyvinkin pian päässyt vieraiden asian perille. Mutta tuskin hän oli istunut siellä pari minuuttia, niin pappi raoitti ovea ja pyysi häntä menemään toiseen huoneeseen. Hän lupasi kyllä aikoinaan itse ilmaista hänelle vieraiden asian.
Vieraat olivat tulleet niin varhain iltapuolella, että pappilanrouva pelkäsi heidän jääneen ilman päivällistä. Hän lähetti kamarineitsyen sisään kysymään isäkullalta, pitäisikö hänen valmistaa heille päivällisruokaa, mutta kamarineitsyt palasi takaisin sillä tiedolla, etteivät he halunneet mitään.
Niinkauan kuin palvelijatar oli ollut huoneessa, ei kukaan ollut sanonut sanaakaan. Eipä hän takaisin tullessaan voinut kertoa muuta, kuin että vieras nainen oli pyyhkinyt silmiään, ikäänkuin hän olisi itkenyt.
Renki, joka oli kyydittänyt heitä, kutsuttiin keittiöön syömään. Hän oli halukas kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta se ei ollut kovinkaan paljon. Tuota rouvaa ei hän ollut ennen nähnyt. Rouva oli saapunut eilen illalla jalkaisin Henriksbergiin ja pyytänyt saada puhutella isännöitsijää. Varhain aamulla oli isännöitsijä itse tullut talliin ja pyytänyt kyytiä Lövdalaan. Isännöitsijä oli sellainen, että hän saattoi olla vaiti viikkokausia, eikä hän nyt matkan varrella ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Pappilanrouva ei voinut, vieraitten tultua taloon, istua hiljaa työnsä ääressä, vaan hän kulki toisesta huoneesta toiseen. Vihdoin hän käski pikkupiian mukanaan saliin ja kysyi oliko hän kertonut kellekään, että hän opetti pappilanrouvaa lukemaan ja kirjoittamaan.
Eihän tuo olisi ollut vaarallista, vaikka hän olisi siitä puhunutkin, jatkoi pappilanrouva. Mutta hänen mielestään oli niin hauskaa yllättää pastoria sillä, että hän osasi lukea hänen kirjojansa, ja siksi oli parasta, että pikkupiika pitäisi tuon asian vielä vähän aikaa salassa.
Pikkupiika rauhoitti häntä, sillä hän ei ollut kertonut siitä kellekään. Ja pikkupiika tuumi itsekseen, ettei hänen mielensä edes koskaan ollut tehnytkään kertoa noista kirjoitusharjoituksista yhtä vähän papille kuin kellekään muulle. Vaikeampi hänen oli salata toista asiaa. Hän ei voinut käsittää, miksi pappilanneiti niin ankarasti oli kieltänyt häntä kertomasta papille, millä tavalla emintimä kohteli tytärpuoltaan. Mitäpä se olisi tehnyt, vaikka pappi olisikin saanut tietää, millainen noita-akka hänen vaimonsa oli?
Maija Liisa koko talossa oli kaikkein vähimmin utelias. Viime aikoina hän oli ollut aivan kuin typertynyt. Hän ei voinut iloita eikä tulla pahoilleen mistään, eikä hän välittänyt vähääkään siitä, miten hänen itsensä kävi. Hän luuli, ettei emintimä lakkaisi häntä kiusaamasta, ennenkuin hän saisi hänet sairaaksi. Mutta eihän silläkään ollut väliä. Kaikkein vähimmin hän pelkäsi kuolemaa. Silloin hän saisi ainakin levätä rauhassa.
Pappilanneiti oli kangasta kutomassa, kun pikkupiika tuli hänelle kertomaan, että Henriksbergin isännöitsijä oli saapunut Lövdalaan, ja pappilanneiti keskeytti vain hetkeksi työnsä. "Henriksbergin isännöitsijä" — tuo nimi kuului aivan vieraalta hänen korvissaan. Voisiko hänen tulonsa merkitä hänelle mitään? Jos se olisi tapahtunut talvella, niin hän olisi odottanut vaikka mitä hänen tulonsa johdosta, mutta nyt…
Kun kello oli viisi, soitti pappi kelloa ja pyysi, että tuotaisiin tarjottimella voita ja leipää sekä kolme lasia maitoa vieraskamariin.
Koska hän erityisesti oli sanonut kolme lasia, niin ymmärsi pappilanrouva siitä, ettei hänen pitänyt tulla sisään seuraa pitämään, vaan hän jäi saliin ompelemaan, kunnes hän kuuli, että pappi vieraittensa kanssa oli mennyt vieraskamariin. Silloin hän laski syrjään ompelunsa ja läksi keittiöön.
"Tule tänne!" sanoi hän pikkupiialle. "Minun pitäisi saada pastorin pyhävaatteet harjattaviksi, sillä huomennahan on sunnuntai, mutta en ole voinut päästä huoneeseen. Koetetaanpa voimmeko päästä sinne sillä välin, kuin he syövät illallista."
He astuivat varpaillaan eteisen läpi, ja pappilanrouva avasi papin huoneen oven niin hiljaa, ettei hän mitenkään voinut häiritä vieraskamarissa olijoita. Yhtä varovaisesti hän aukaisi myös vaatekaapin oven.
"Astu kaappiin", kuiskasi hän pikkupiialle, "mutta ole aivan hiljaa!"
Pikkupiika astui kaappiin, mutta samassa työnsi pappilanrouva oven kiinni. "He tulevat! Saat jäädä sinne siksi aikaa!" sanoi hän ovenraosta. Ja pikkupiika kuuli, että rouva hiipi pois.
Pikkupiika jäi tietenkin liikkumatta seisomaan paikalleen, vaikkeivät toiset tulleet huoneeseen ennenkuin hyvän aikaa myöhemmin.
Mutta jos pappilanrouva oli sulkenut pikkupiian kaappiin siinä tarkoituksessa, että hän saisi urkituksi vieraiden asian, niin oli hän nähnyt turhaa vaivaa. Sillä nyt kutsutti pappi sekä hänet että pappilanneiden huoneeseensa, vieläpä lähetettiin vanhaa Beata rouvaakin hakemaan panimorakennuksesta.
Kun he tulivat sisään, seisoi Henriksbergin isännöitsijä kädet ristissä rinnalla nojautuen papin suureen kirjahyllyyn, ja nainen, joka oli seurannut hänen mukanaan, istui pienessä nurkkasohvassa. Nainen oli herrasvaatteissa, mutta hänen kätensä olivat kovin suuret ja karheat hienon naisen käsiksi. Hän oli nuori, ja olisi ollut kauniskin, jollei hän olisi ollut niin itkettynyt, että kasvot olivat aivan punaisia täpliä täynnä.
Pappi nousi ylös ja esitti vieraat jokaiselle vuorossansa. Tämä tässä, sanoi hän, on pastorska Liljecrona, Finnerudin pastorin rouva. Ja tämä on hänen lankonsa, tehtaanisännöitsijä Liljecrona Henriksbergistä.
Sen enempää ei sanottu ennenkuin pappilanrouva ja Beata rouva olivat istuneet papin suuriin nojatuoleihin ja pappilanneiti käynyt kirjoituspöydän vieressä olevalle jakkaralle, missä hän aina ennen, oleskellessaan alituisesti isäkullan huoneessa, oli istunut.
Kaikki tunsivat, että ukkosta oli ilmassa, mutta ei kukaan tiennyt, ketä sen oli määrä kohdata, ennenkuin pappi kääntyi suoraan Maija Liisan puoleen.
"Sinä kai jo tunnet kaikki rouva Liljecronan asiat, vai mitä?" sanoi hän.
Maija Liisan silmät olivat maahan luotuina. Hän ei uskaltanut katsoa isäkultaan. Heti tullessaan huoneeseen hän oli huomannut, että hänelle oli tapahtunut jotakin hirveää. "Nyt se on tapahtunut, mikä tekee lopun isästä", tuumi hän. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan, ja hän ähki joka sanan välissä. Maija Liisa oli tullut niin levottomaksi hänen tähtensä, että koko hänen välinpitämättömyytensä ja haluttomuutensa oli kadonnut. Hänen kätensä olivat ruvenneet vapisemaan, ja hänen täytyi purra hampaansa yhteen, jotta ne eivät kalisisi. Hän odotti, että isäkulta saisi halvauksen ja kaatuisi kuolleena maahan hänen eteensä.
Mutta isäkulta odotti hänen vastaustaan, ja vihdoin hän sai sen verran hillityksi pelästystään, että hän saattoi jokseenkin levollisella äänellä sanoa: "Isäkulta, minä en ole koskaan ennen nähnyt pastorinrouvaa. Minä en ymmärrä, mitä isäkulta tarkoittaa."
Isäkulta kohautti olkapäitään. Ehkäpä Maija Liisa ymmärsi häntä paremmin jos hän sanoi hänelle, että tämä sama rouva oli ollut useita vuosia pastori Liljecronan emännöitsijänä?
Isäkullan ääni kuulosti niin kummalliselta, siinä oli jotakin halveksivaa ja ärtynyttä. Maija Liisa pakoittautui katsomaan häneen. Isäkullan kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja tumma puna lävähti kerta kerralta hänen kasvojensa yli. Maija Liisa käsitti, että isäkulta oli hyvin onneton jostakin asiasta, mutta samalla myös kovasti suuttunut. Ja vaikkei hän lainkaan voinut ymmärtää mistä se johtui, niin huomasi hän aivan selvästi, että isäkulta oli juuri häneen suuttunut.
Maija Liisa nousi heti paikalla ylös pieneltä jakkaralta ja asettui solakkana ja suorana isäkullan eteen seisomaan voidakseen ikäänkuin paremmin puolustautua.
"Kyllä kai isäkulta huomaa, etten minä siitäkään tule entistä viisaammaksi."
Näyttipä siltä, kuin ei isäkulta olisi odottanut tuollaista itsepäisyyttä. Tiesihän hän, että Maija Liisa tunsi koko tuon jutun, mutta koska hän tahtoi kuulla sen vielä uudestaan, niin saattoihan hän sen kertoakin omalla tavallaan. Ehkäpä Svanskogin täti ei ollut esittänyt asiaa aivan oikeassa valossa.
Maija Liisa uskalsi keskeyttää isäkultaa. Svanskogin täti oli puhunut paljonkin pastori Liljecronasta, mutta hän ei ollut sanallakaan maininnut hänen emännöitsijäänsä.
Isäkulta torjui kädellään. Yhdentekevää, oliko täti vai joku toinen kertonut hänelle tuon juorun. Joka tapauksessa hän tiesi, että joku nainen siinä pelissä oli ollut, sillä naiset aina sättivät pahimmin toisiansa. Jos joku mies olisi kertonut tuon asian, niin hän olisi sanonut samalla, että ensin oli parasta asettua ihmisen olosuhteisiin, ennenkuin tuomitsi häntä. Kuinka moni, iloitessaan siitä, että pastori Liljecrona oli pysynyt niin kauan suomalaisten parissa ja toiminut heidän valistukseksensa, oli ottanut huomioon sen, millaisissa oloissa hän oikeastaan eli? Vasta tänään isäkulta oli kuullut, että hän asui savupirtissä, ja että hänen palkkansa tuskin oli kohonnut sataan taalariinkaan. Kuinka vaikea olikaan silloin sen henkilön, joka hoiti hänen taloaan, pitää loitolla pahinta puutetta! Eihän siinä vain kudottu hänen vaatteitaan, vaan ommeltiin ne myöskin. Paimennettiin hänen lehmiään ja lampaitaan metsässä, ja kaikkina niinä vuosina, jolloin oltiin hänen palveluksessaan, tehtiin hänelle paljon enemmän hyötyä kuin mitä joku hemmoiteltu herraskartanon mamseli saattoi mielessään kuvitellakaan. Saatettiinpa lukea omaksi ansioksi sekin, että pastori Liljecrona oli voinut tehdä niin paljon hyvää tuolla kaukaisella seudulla.
Pappilanneiti alkoi tulla hiukan ärtyisäksi, hänkin. Miksi isäkulta oli suuttunut? Luuliko hän, että hän oli koettanut viekoitella puoleensa pastori Liljecronan, heidän tavatessaan toisensa Svanskogissa? Ei suinkaan puhuminen hänen kanssaan kuitenkaan ollut kiellettyä! Mutta hän hillitsi mieltään ja pyysi isäkultaa vain uskomaan, ettei hän eläissään ollut kuullut sanaakaan koko tästä asiasta.
Isä kulta hypisti kärsimättömästi pientä kokoonkäärittyä kirjelippua, joka oli hänen edessään pöydällä.
Omituistahan se oli, että Maija Liisa oli saanut selkoa pastori Liljecronan ja hänen emännöitsijänsä välisestä suhteesta, koska sitä oli pidetty niin salassa, ettei edes hänen veljellään ollut siitä vihiä ennenkuin nyt naimisen jälkeen. Mutta kun hän oli saanut sen kuulla, niin kuinka hän oli voinut olla niin nopsa häntä tuomitsemaan? Eikö hän voinut ymmärtää sitä, että toisella oli pyhä oikeus häneen? Vaikkei hän olisi ollutkaan hänen laillinen vaimonsa, ja vaikka hän olikin alhaista säätyä, niin ei kaikkein kylmäsydämisimmänkään ihmisen olisi pitänyt kadehtia naista, joka oli osoittanut niin suurta uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta.
Pappilanneiti pyysi vieläkin kerran isäkultaa suomaan hänelle anteeksi, mutta hän ei tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt.
Selvästi saattoi huomata, kuinka isäkultaa harmitti se seikka, että hänen piti antaa niin paljon selityksiä. Suuria hikikarpaloita alkoi ilmestyä hänen otsalleen.
Jollei Maija Liisa tiennyt sitä ennestään, niin saattoi hän nyt sanoa hänelle, että pastori useita vuosia sitten oli luvannut naida sen naisen, joka nyt oli hänen vaimonsa. Oli päätetty mennä naimisiin heti, kun pastori saisi vain sellaisen aseman, että hän voisi elättää vaimoansa eikä olisi pakoitettu vaatimaan häneltä enää palvelijattaren töitä. Ei ollut vähintäkään syytä epäillä, ettei hän pitäisi lupaustansa, ennenkuin vasta tänä vuonna, heti joulun jälkeen. Pastori Liljecrona oli silloin ollut pienellä matkalla — niinkuin sanottiin, tavataksensa veljeään. Hän ei ollut matkustanut sen pitemmälle kuin Svanskogin kestikievaritaloon, mutta kotiin palattuaan hän oli aivan muuttunut. Hän oli synkkämielinen, levoton eikä puhunut enää koko naimisesta. Silloin otettiin selkoa siitä, kenen hän oli Svanskogissa tavannut.
Isäkulta kääntyi nyt suoraan Maija Liisan puoleen. "Ehket sinä edes tiedä, kenen hän siellä tapasi?"
"Isäkulta, kyllä minä tiedän, että hän tapasi minut. Pastori Liljecrona puhui hyvin ystävällisesti ja luonnollisesti minun kanssani, aivan kuin hyvä veli."
Taaskin teki isäkulta liikkeen kädellään, ikäänkuin Maija Liisan itsepäisyys olisi saattanut hänet aivan epätoivoon.
"Voihan se olla, ettei pastori Liljecrona silloin sinua kosinutkaan, mutta et sinä siltä tainnut olla epätietoinen hänen tunteistaan. Et suinkaan sinä muuten olisi lähettänyt tätä kirjettä…"
Maija Liisa keskeytti isäkullan puheen aivan kursailematta.
"Isäkulta, minä en ole kirjoittanut pastori Liljecronalle! Jos pastorinrouva sanoo jotakin sellaista…"
"Ei ole puhettakaan mistään kirjeestä pastori Liljecronalle, vaan hänen emännöitsijällensä."
"Vai niin, hänen emännöitsijälleenkö!" Pappilanneiden ääni kuului nyt yhtä suuttuneelta ja halveksivalta kuin isäkullankin. "Vai niin, vai onko isäkulta saanut kuulla, että minä olen kirjoittanut hänelle! Ehkäpä minä pyysin häntä luovuttamaan pastori Liljecronan minulle?"
Isäkulta katsoi kylmästi Maija Liisaan. "Sinä siis sittenkin tiedät, mitä olet kirjoittanut", sanoi hän.
Mutta pappilanneiti suuttui nyt toden teolla. Hän ei ajatellut enää, että hänen olisi pitänyt säästää isäkultaa, vaan ainoastaan itsensä puolustamista, ja nyt hän tahtoi kuulla koko asian alusta aikain.
"Isäkulta, onko minun nimeni tuon kirjeen alla?"
"Ei, sen alla ei ole mitään nimeä, mutta se on lähetetty Finnerudiin ja sen mukana seurasivat sellaiset terveiset sinun tädiltäsi Svanskogista, että kirje oli pastori Liljecronan emännöitsijälle ja että se oli lähetetty Lövdalasta."
Isäkulta hämmästyi varmaan, kun Maija Liisa ei antanut sittenkään myöten, vaikka hän toi esiin sellaisen todistuksen, vaan jatkoi vain kyselyään.
"Isäkulta, kerro mitä muuta minä vielä olen tehnyt! Sitä on hauska kuulla. En minä voi kaikkea arvata itse."
"Mitäkö muuta sinä olet tehnyt!" Isäkulta iski nyrkkinsä pöytään. "Eikö siinä kyllin, että olet kirjoittanut tuon kirjeen, että olet koettanut saada pauloihisi miehen, joka on toisen oma ja että olet loukannut naista, joka on vain rakkaudesta tehnyt syntiä? Mitäkö sinä olet tehnyt? Sinä olet saattanut epätoivoon tuon toisen naisen, jotta hän tuskassaan tekee kaikkein suurimman hulluuden. Hän lähtee näet Karlstadiin piispan puheille, kertoo hänelle koko jutun ja pyytää hänen apuaan. Silloin piispa rupee ajamaan hänen asiaansa ja kirjoittaa Liljecronalle, että koska hän on aikeissa astua niin suureen virkaan, niin täytyy hänen asettaa itselleen myös suurempia vaatimuksia. Hän sanoo hänelle, ettei hän voi tulla nimitetyksi kirkkoherraksi, ennenkuin hän on tyydyttävällä tavalla järjestänyt yksityiset asiansa. Varmaan piispa kirjoitti niin lempeästi ja viisaasti kuin suinkin, mutta pastori Liljecrona on ylpeä ja kiivas mies. Hän loukkaantui syvästi. Jollei asiaan olisi koskettu, niin varmaan hänen hyvä sydämensä olisi voittanut. Satunnainen intohimo, jonka valtaan hän oli joutunut, olisi varmaankin sammunut, ja hän olisi vapaasta tahdostaan seurannut velvollisuudentunnon ääntä. Mutta nyt kun häntä pakoitetaan, joutuu hän epätoivoon, ja hänen vihansa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jolla on niin suuri oikeus hänen rakkauteensa. Aluksi hän ei kuitenkaan päästä vihaansa ilmi, yhtä vähän kuin hän sanallakaan mainitsee piispan kirjettä. Mutta eräänä päivänä, noin kuukausi sen jälkeen kuin hän oli saanut kirjeen, menee hän talliin, valjastaa hevosensa, ajaa oven eteen ja kysyy, tahdotaanko tulla vähän matkaa mukaan ajelemaan. Hänen pyyntönsä käsitetään suureksi ystävällisyydeksi, jommoiseen ei enää olla tottuneita. Noustaan kiireesti ylös, riistetään huivi päähän, käydään lyhyessä arkiturkissa ja tavallisissa kengissä rekeen istumaan, aivan sellaisena kuin ollaan. Reki lähtee liikkeelle aika vauhdilla. Ajetaan muutamien suurempien talojen ohi. Tosin ne ovat vain suomalaisten savupirttejä; mutta hävetään sittenkin arkipukua ja pyritään pois reestä ja tahdotaan kotiin. Vaan ei! Ajaja ei tahdo pysähdyttää. Koetetaan tyyntyä, tie kulkee asumattoman metsän halki, ja vauhti vain kiihtyy. Nyt joudutaan pelon valtaan ja pyritään jälleen pois. Kovalla äänellä ja vihaisin katsein selitetään silloin, että ollaan häämatkalla. Ollaan menossa Västmarkenin pappilaan vihittäviksi. Luullaan tätä vain pilanteoksi ja pysytellään vielä hetken aikaa paikoillaan, mutta pyritään sitten jälleen pois reestä. Silloin hevonen pysähdytetään äkkiä, ja ilmoitetaan, että on valta lähteä reestä, jos haluttaa, mutta jos sen tekee, niin ei vihkimisestä koskaan tule mitään. Pastori on nyt menossa Västmarkeniin vihkimistä varten, mutta jollei hän tahdo käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, niin toista ei hänelle enää tarjota. Selitetään, että vihkiminen on mahdoton, koska ei ole kuulutettukaan. Pastori ilmoittaa silloin, että hän on antanut hänen tietämättään kuuluttaa hänen kotipitäjässään. Kaikki tämä sanotaan niin peloittavilla ilmeillä ja eleillä, että vähällä ollaan lähteä pois reestä. Mutta samassa johtuu mieleen, että siitä koko elämän onni voisi turmeltua, ja jäädään siis paikoilleen. Kaiken matkaa on mieli kahden vaiheilla, sillä kuinka voisi olla muuta kuin vihattu, kun tällä tavalla pakoitetaan vihille, ilman kunnollista hääpukuakaan. Vielä vihkituolissakin aiotaan vastata kieltävästi, mutta se jää sittenkin tekemättä. Sillä ei hennota luovuttaa armasta toiselle, joka on kirjoittanut tuon kirjeen, kirjoittanut nuo inhottavat rivit, jotka ovat syynä koko onnettomuuteen. Ehkäpä myös toivotaan, että aika voisi lauhduttaa tämän vihan ja että entinen onni voisi palata takaisin ja sovittaa kaikki. Mutta siinä suhteessa erehdytään kokonaan, sillä ollaan todellakin niin vihattu, että suorastaan kauhistuttaa. Tulee tiedoksi, että mies on tehnyt päätöksensä ja kieltäytynyt ottamasta vastaan suurta virkapaikkaa. Käy selville, että hän on tehnyt sen vain siksi, että olisi pakko edelleen raataa köyhyydessä. Ei suoda toiselle parempaa oloa eikä kunnioitettua asemaa. Mutta ei siinä kyllin. Pian käy esille vielä paljoa pahempaakin, hän koettaa näet kaikella tavalla turmella itseään, alkaa juoda aivan tolkuttomasti, voimatta hillitä itseään. Pyydetään ja rukoillaan, mutta ei mikään auta. On mahdotonta enää salata itseltään sitäkään, ettei hänellä enää ole mitään iloa elämästä. Hän ei välitä enää edes köyhistä seurakuntalaisistaan. Hän tahtoo joutua rappiolle, mennä kokonaan hukkaan. — Kas, tuolla tavalla on kaunis elämänura keskeytynyt, hyvä mies muuttunut petoeläimeksi! Ja kaikkeen tähän on vain typerän tytön ajattelemattomuus syynä! Tokko hän nyt ymmärtää, mitä hän on tehnyt? Tokkopa hän ennen kaikkea käsittää sen, että hänen olisi nyt parasta myöntää kirjoittaneensa tuon kirjeen ajattelemattoman rakkaushuumeen vallassa? Sillä jos hän ei sitä myönnä, niin pakoittaa hän isäänsä luulemaan, että hän on kirjoittanut sen pirullisessa aikeessa syöstä Liljecrona turmioon, jotta joku toinen, häntä lähempänä oleva henkilö, voisi päästä Sjöskogaan. Ja silloin ei mikään anteeksianto ole mahdollinen, silloin hän ei ansaitse enää olla minun tyttärenikään."
Koko tämän puheen aikana Maija Liisa tuumi, millähän tavalla hän voisi saada isäkullan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kirjoittanut kirjettä. Ah, jospa hän jossakin muussa tilaisuudessa olisi kuullut tämän kertomuksen yhtä kaunopuheliaasti esitettynä, niin kuinka se olisikaan liikuttanut häntä! Mutta nyt hän ajatteli vain sitä vääryyttä, jota hänelle itselleen tehtiin, eikä yksin isäkulta, vaan toisetkin. Ei hän kuitenkaan ajatellut nyt tuota vaimo parkaa, vaan miestä, joka yhdessä hänen kanssaan oli tullut häntä syyttämään. Hänkin siis uskoi tähän syytökseen. Hän luuli, että Maija Liisa oli kirjoittanut tuon kirjeen saadakseen valtaansa miehen, joka oli toisen oma.
Maija Liisa käänsi katseensa äkkiä pois isäkullasta ja katsoi
Liljecronaan.
Liljecrona ei ollut katsellut Maija Liisaa, mutta hän hätkähti kuitenkin, ikäänkuin hän olisi tuntenut hänen katseensa. Hän näytti hyvin surulliselta, mutta äkkiä ystävällinen hymyily kirkasti hänen kasvojansa. Hän iski rauhoittavasti silmää Maija Liisalle, aivankuin lapselle, joka on tehnyt jonkun hullutuksen, ja ikäänkuin pyysi häntä tyyntymään, sillä mikään suuri vaara ei ollut kysymyksessä. Sitten hän katsoi heti taas poispäin.
Maija Liisa kääntyi kärsimättömänä pois hänestä, ja sillä välin kuin isäkulta vielä puhui, etsi hän katseillaan isoäitiä.
Isoäidin silmissä oli vakava katse ja melkein sama ilme kuin Liljecronallakin. Isoäiti tuumi varmaan samoin kuin hänkin: "Älä pelkää, vaan rauhoitu!" Mutta isoäiti käänsi heti sen jälkeen katseensa muualle, samalle taholle kuin Liljecronakin.
Silloin Maija Liisa katsoi myös sinne, mihin nämät toiset ja huomasi, että kumpikin tarkasteli äitikultaa.
Äitikulta näytti kovin kiihtyneeltä. Hän oli kalpeampi kuin lumi, ja ilme hänen silmissään oli aivan sekava, samoinkuin sinä aamuna, jolloin Maija Liisa näki hänet ensi kertaa. Aivan selvästi saattoi huomata, että äitikulta oli hirveän kauhun vallassa. —
Olikohan äitikulta kirjoittanut tuon kirjeen, tuumi Maija Liisa hetken aikaa, mutta hän luopui tuosta ajatuksesta, sillä eihän äitikulta osannut kirjoittaa. Kumma se ei ollut myöskään, että äitikultaa peloitti, sillä isäkultahan oli tavattoman kiihoittunut. Olihan hänellä täysi syy pelätä, että asia loppuisi pahasti.
Olipa todellakin hyvä, että Maija Liisa oli sattunut vilkaisemaan äitikultaan, sillä sen kautta hän jälleen muisti, että hänen täytyi olla varovainen eikä ärsyttää liiaksi isäkultaa. Hän kuunteli nyt ääneti isäkultaa loppuun saakka, ja kun tämä lopuksi huudahti, ettei hän tahtonut tunnustaa Maija Liisaa enää tyttäreksensä, vastasi hän siihen nöyrästi: "Isäkulta saa tehdä minulle mitä haluaa. Jollen enää saa asua isäkullan talossa, niin täytyy kai minun…"
Mutta pastori Liljecronan vaimo keskeytti hänen puheensa astumalla nopeasti hänen luokseen.
Tämä keskustelu oli nyt lopetettava, huusi hän ja tarttui tuskissaan Maija Liisan käteen. Eihän hänen tarkoituksensa ollut, yhtä vähän kuin isännöitsijänkään, että tämän kirjeen johdosta ruvettaisiin keskustelemaan. He olivat vain antaneet sen pastorille, voidakseen näyttää toteen, että pappilanneiti piti Liljecronasta. Hän oli lähtenyt Henriksbergiin eilen illalla sen vuoksi, että hän oli aivan epätoivoissansa. Hän ei tahtonut, että Liljecrona hänen tähtensä joutuisi rappiolle. Hän oli aikonut vain kysyä isännöitsijältä, eikö hän millään tavalla voisi päästä Liljecronasta erilleen. Hän aikoi ehdoittaa hänelle avioeroa, hän ei aikonut enää koskaan tulla hänen näkyviinsä, jos hän vain olisi varma siitä, että Liljecrona saisi sen, jota hän rakasti. Sen vuoksi hän oli tullut isännöitsijän kanssa pappilaan. Eivät he tahtoneet tuottaa pappilanneidelle mitään ikävyyksiä, he pyysivät vain, että hän auttaisi heitä pelastamaan Liljecronaa, joka oli syöstä itsensä turmioon.
Pappilanneiti kääntyi pastorinrouvan puoleen. Äkkiä hän käsitti, kuinka erinomaisen kelpo mies pastori Liljecrona oli ollut, ja hän ymmärsi kuinka onneton hänen vaimonsa varmaankin oli. Hänen mielensä suli jälleen lempeäksi ja helläksi, niin kuin se luonnostaankin oli, ja hän vastasi vapisevalla äänellä: "Oi, enhän minä voi sitä tehdä! Auttaisinhan minä häntä mielellänikin, jos voisin, mutta en minä koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Enhän minä häntä rakasta."
Maija Liisa tunsi, miten hän punastui kaulaa myöten ja yli koko kasvojen. Hän oli vähällä mainita sen miehen nimen, jota hän rakasti.
Isäkulta teki jälleen kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää jotakin syrjään. "Sinä et ole vielä…"
Mutta nyt isäkulta tuli keskeytetyksi. Isoäiti Beata puhkesi nojatuolistaan puhumaan.
"Rakas poikani!" sanoi hän. "Rakas poikani kohtelee Maija Liisaa tänä iltana kovin varomattomasti. Tietäähän rakas poikani sen, ettei seitsemäntoista-vuotias tyttö koskaan tahdo tunnustaa, ketä hän rakastaa, kaikkein vähimmin niin monen henkilön läsnäollessa. Paljoa parempi jos rakas poikani olisi puhunut kahden kesken Maija Liisan kanssa, silloin hän varmaankaan ei olisi kieltäytynyt kertomasta asian oikeaa laitaa."
Pappilanneiden täytyi nyt kääntyä isoäidin puoleen ja katsella häntä. Hänen äänessään oli jotakin niin merkitsevää, ja hänestä tuntui, ikäänkuin isoäiti olisi iskenyt hänelle silmää.
"Rakas poikani on aivan liian kiivas", jatkoi isoäiti, "siksi että hän pelkää, että hänetkin voidaan sekoittaa tähän juttuun, mutta rakkaan poikani ei pidä suinkaan luulla, että joku epäilee hänellä olevan osaa tässä asiassa. Kaikki tietävät, ettei rakas poikani ole koettanut vahingoittaa pastori Liljecronaa eikä ole pakoittanut häntä peruuttamaan hakemustansa, jotta rakas poikani itse saisi tuon suuren paikan."
Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ei kukaan tiennyt, mitä vastata.
"Minun mielestäni Maija Liisa voi huoleti ottaa tuon kirjeenkirjoittamisen hartioillensa, ja rakas poikani voi kernaasti suoda hänelle anteeksi. Ymmärtäähän jokainen, että Maija Liisa on tehnyt sen nuoruuden ajattelemattomuudessaan. Että asia kääntyisi näin pahaksi, sitä hän ei voinut aavistaa edeltäpäin."
Maija Liisa huomasi, että isoäiti iski hänelle silmää ja kehoitti häntä ottamaan syyn päällensä, mutta hän ei käsittänyt, niiksi hänen piti sitä tehdä. Vihdoin vanha rouva viittasi hiukan kädellään ja osoitti äitikultaa.
Äitikulta istui yhä saman kauhun vallassa, ja nyt Maija Liisa ymmärsi isoäidin tarkoituksen. Isoäiti otaksui, että äitikulta oli kirjoittanut kirjeen, ja hän arveli varmaan, että olisi parempi, jos isäkulta luulisi Maija Liisan sen tehneen rakkaudesta ja ymmärtämättömyydestä, kuin että hän saisi tietää vaimon olevan syypään tähän tekoon, sillä hän ei olisi voinut sitä tehdä muusta kuin ilkeydestä ja pahuudesta.
Oi, Maija Liisan mielestä tämä oli liian kova vaatimus. Ja epätietoisuudessaan hän kääntyi Sven Liljecronan puoleen, joka yhä seisoi liikkumattomana kirjahyllyn vieressä. Maija Liisan mielestä hänen katseensa oli hellä ja myötätuntoinen, mutta varmaan hän erehtyi, sillä eihän hän voinut muuta kuin vihata häntä.
"Isäkulta!" sanoi nyt Maija Liisa. "Isäkulta on hyvä ja antaa minulle anteeksi, että kielsin ensin. Mutta isäkulta peloitti minua…"
Kun hän aikoi jatkaa, tuntui hänestä kaikki se, minkä hän nyt otti syykseen, kovin rumalta ja alentavalta ja samalla niin väärältä häntä itseään kohtaan. Hän purskahti itkuun ja heittäytyi isoäidin syliin. "Se on liian vaikeaa! Minä en voi!"
"Tietysti", sanoi isoäiti, "kyllä minä ymmärrän, kuinka vaikeata se on. Mutta nyt se on sanottu. Nyt sinä saat tulla minun huoneeseeni, ja voit siellä itkeä aivan rauhassa."
Isoäiti kietoi käsivartensa Maija Liisan vyötäisten ympärille, ja
Maija Liisan yhä nyyhkyttäessä ja hokiessa, ettei hän sitä voinut,
talutti isoäiti hänet ovelle. "Ei sinun tarvitse sanoa sen enempää.
Sinähän olet vain lapsi."
Kun he seisoivat kynnyksellä, tuli Liljecronaan vihdoin eloa. Hän astui heidän luokseen, avasi oven isoäidille, ja kun hän näki, että eteisenkin ovi oli kiinni, niin hän seurasi heidän mukanaan ja avasi senkin.
Kun hän oli avannut eteisen oven, huomasi hän, että ulkona oli jyrkät portaat, joita vanhan ihmisen oli vaikea astua ja että panimorakennukselle johtava mäki oli myös jyrkkä. Siksi hän seurasi heidän mukanaan ja tuki isoäitiä koko ajan. Sitten oli vielä isoäidin huoneeseen vievät vaikeat portaat. Hänen täytyi tukea häntä koko matkan.
Kun he tulivat isoäidin huoneeseen, kietoi hän sanaakaan sanomatta käsivartensa isoäidin ympärille ja suuteli häntä poskelle. Ja sitten hän teki samalla tavalla Maija Liisallekin. Hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Hän ei sanonut sanaakaan, vaan poistui jälleen.
Mutta kaikki, mitä tuo mies teki, tuli niin äkkiä ja yllättäen ja juuri silloin, kun sitä vähimmin saattoi odottaa, jotta ei koskaan ennättänyt asettua vastakynteen.
* * * * *
Pikkupiika se sittenkin oli, eikä kukaan muu, joka ratkaisi asian. Vieraat jättivät hyvästi ja matkustivat pois heti kun Maija Liisa oli seurannut isoäitiä panimorakennuksen kamariin. Pappi ei varmaankaan tuntenut olevansa oikein hyvissä voimissa, sillä hän jäi tuoliinsa istumaan, eikä saattanut vieraita kuistille. Heti kun he olivat lähteneet, tuli pappilanrouva papin luokse ja sanoi, että salissa oli hiukan illallista esillä. Hän arveli, että varmaan pappi tarvitsisi vahvistusta kaiken tämän jälkeen. Mutta pappi pyysi vain saada olla rauhassa. Oli lauvantai-ilta, ja hänen täytyi kirjoittaa saarnansa valmiiksi.
Hän otti myös esille paperinsa pöytälaatikosta ja kirjoitti pari riviä. Mutta enempää siitä ei tullut, ja hän heitti kynän kädestään.
Hän työnsi tuolin taakse ja astui hyvän aikaa edes-takaisin lattialla. Sitten hän kävi nurkkasohvaan istumaan. Oli aivan hiljaista, ja pikkupiika tuumi itseksensä, olikohan pappi nukkunut. Kaapinovessa oli rako, ja hän saattoi nähdä, että pappi oli pitkällään sohvalla, mutta mahdotonta oli nähdä, oliko hän sulkenut silmänsä.
Jos pikkupiika vain olisi ollut varma siitä, että hän nukkui, olisi hän koettanut hiipiä pois. On aivan mahdotonta selittää, kuinka väsynyt hän oli seisottuaan ahtaassa kaapissa. Ja miten välttämätöntä, että hän pääsi vapaaksi, jotta hän saattaisi puhua pappilanneiden ja Beata rouvan kanssa! Kyllä hän tiesi jotakin, joka tuottaisi heille iloa.
Nyt pappi oli maannut niin kauan hiljaa, että hän aivan varmaan jo nukkui. Pikkupiika arveli ainakin voivansa raoittaa hiukan kaapinovea ja kurkistaa ulos. Ovi avautui aivan hiljaa, mutta pappi ei nukkunutkaan, vaan hän makasi ja tuijotti vain vastakkaiseen seinään. Juuri kun pikkupiika aikoi vetää kaapinoven taas kiinni, katsoi pappi ylös ja huomasi hänet.
Pappi nousi ja astui kaappia kohti. Pikkupiika ei voinut tehdä muuta, kuin avata oven ja kiivetä esille.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi. "Mitä tekemistä sinulla on minun kaapissani?"
Pappi näytti niin ankaralta, että pikkupiika pelästyi. Pappi ja hän olivat aina olleet hyviä ystäviä. Hän piti papista kaikkein enimmin koko talossa, pappilanneittä lukuunottamatta, tietenkin. Pikkupiika ei tahtonut, että pappi uskoisi jotakin pahaa hänestä, ja siksi hän kiiruhti sanomaan, että pappilanrouva oli sulkenut hänet kaappiin, kun pappi ja vieraat olivat vierashuoneessa. He olivat vain tulleet tänne hakemaan papin pyhävaatteita.
Pappi seisoi ja mietti hetken aikaa. "Sinä voit huoleti ilmaista totuuden", sanoi hän sitten, "sillä asia ei voi kuitenkaan enää tulla pahemmaksi kuin mitä se on. Ei suinkaan rouva sulkenut sinua kaappiin, vaan Maija Liisa?"
Pikkupiikaa suututti niin, että hän töin tuskin sai sanat suustaan. "Pappilanneitikö!" huudahti hän. "Hänkö sulkisi minut kaappiin ja panisi minut urkkimaan? Sellaiseen työhön hän on liian hyvä."
Pappi huokasi. "Eipä hän juuri pidä itseään liian hyvänä mihinkään työhön", sanoi pappi. "Älä usko, että minä suutun sinuun, vaikka tunnustatkin, että Maija Liisa pisti sinut kaappiin. En minä suutu sinuun, kun vain puhut totta."
Pikkupiika tiesi, ettei hän ollut valehdellut ainoatakaan kertaa siitä saakka kuin hän tuli Lövdalaan, ja sen hän sanoikin papille.
Siitä ei pappi välittänyt. "Kyllähän minä ymmärrän, että Maija Liisalla oli syytä pelätä", sanoi hän. "Ja ymmärränhän minä senkin, että hän pyysi sinua menemään kaappiin, jotta hän saisi tietää, mistä me täällä keskustelimme. Mutta rouvallahan ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa."
Pikkupiika seisoi ääneti sanomatta sanaakaan. Hän ei tiennyt, mitä hänellä oli lupa puhua. Pappilanneiti oli ankarasti kieltänyt häntä juoruamasta papille mitään pappilanrouvasta. Ja äiti oli sanonut samaa. Täällä ei ollut niinkuin Svanskogissa. Siellä hän oli uskaltanut kertoa mitä hyvänsä.
Kun hän oli vaiti, luuli pappi, että asia oli siten, kuin hän sen oletti, ja käski pikkupiian mennä tiehensä. Pikkupiika astui ovelle, mutta silloin pappi kutsui hänet takaisin. Hän oli tullut ajatelleeksi jotakin muuta, jota hän tahtoi kysyä häneltä.
"Kuulehan, sehän oli totta!" sanoi pappi. "Koska sinulla on tapana toimittaa sellaisia asioita Maija Liisan puolesta, niin ehkäpä sinä myös autoit häntä kirjoittamaan tuon kirjeen? Sillä kirje on kirjoitettu lapsenkäsialalla, ja sinähän osaat sekä lukea että kirjoittaa."
"Minä en ole koskaan kirjoittanut mitään kirjettä mamseli Maija Liisan puolesta", sanoi pikkupiika. "Mutta yhden kirjeen minä olen kirjoittanut rouvan puolesta."
"Vai niin, sinä olet kirjoittanut rouvalle", sanoi pappi, "mutta et koskaan Maija Liisalle?" Äänestä kuului, ettei hän nytkään uskonut, että pikkupiika puhui totta. "Ehkäpä sinä muistat, mitä tuo kirje sisälsi, jonka sinä kirjoitit rouvan puolesta?"
Pikkupiika vastasi, että hän saattoi lukea sen sanasta sanaan ulkoa, jos pappi halusi sitä kuulla, ja pappi pyysi häntä sitä tekemään.
"Tosin olen kovin hämilläni kirjeeni johdosta", alkoi pikkupiika lasketella, "mutta minä pyydän, että arvoisa neitsyt itse aprikoisi asiaa. Pastori Liljecrona on nyt tavannut erään nuoren tytön, joka voisi tuottaa hänelle onnea, jollette te olisi hänen tiellään. Jos neitsyt hyväntahtoisesti tahtoisi väistyä tieltä, niin ei kiitollisuudella olisi rajoja ja tulevaisuus olisi taattu. Neitsyen pitäisi ottaa huomioon, että uudessa seurakunnassa vaaditaan pappilanrouvalta moitteetonta elämää…"
Pappi teki torjuvan liikkeen kädellään. "Jo riittää", sanoi hän. Sitten hän katseli kauan ja tutkivasti pikkupiikaa. "Ja tämänkö kirjeen olet sinä kirjoittanut rouvan puolesta?"
Pikkupiika vastasi reippaasti myöntävästi. Pappilanrouva oli kieltänyt häntä kertomasta, että hän opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tästä kirjeestä hän ei ollut maininnut koskaan mitään.
Pappi kohotti vain olkapäitään. "Katsos nyt, kuinka sinä valehtelet", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Sinähän seisoit kaapissa koko ajan. Kai sinä kuulit, että Maija Liisa myönsi kirjoittaneensa tuon kirjeen."
Pikkupiika tunsi punastuvansa. Tätä hän ei voinut sietää. Se oli sentään liikaa, että pappi luuli hänen valehtelevan.
"Voit mennä", sanoi pappi. "Minä en ymmärtänyt ensin, mistä se johtui, ettei kirje ollut kirjoitettu Maija Liisan käsialalla. Mutta nyt sekin asia on selvä. Mene hänen luokseen ja kerro se hänelle."
Mutta pikkupiika ei lähtenyt. "Kyllä pappilanrouva käski minua kirjoittamaan", sanoi pikkupiika, "ja hän se minut kaappiinkin sulki".
"Oletteko te Maija Liisan kanssa päättäneet sanoa sillä tavalla?"
Pappi alkoi näyttää vihaiselta. Pikkupiika ymmärsi, että hän ajaisi hänet ulos, jollei hän voisi jollakin tavalla todistaa asiaa. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen. Samassa hänen silmänsä osuivat vanhaan ruotimummoon, joka kulki ikkunan ohitse.
"Kas, tuossa kulkee se, joka vei kirjeen Svanskogiin!" sanoi pikkupiika. "Sopisihan häneltä kysyä, pappilanrouvako vai neitikö pyysi häntä menemään sinne."
Pappi aikoi juuri vastata, ettei hän tahtonut enää kuulla sen enempää koko asiasta, mutta pikkupiian itsepäisyydessä oli jotakin, mikä pakoitti häntä sitä tekemään. Hän nousi ylös ja astui ovella. Kun hän nyt aivan äkkiä työnsi oven auki, tyrkkäsi hän jotakuta, joka seisoi nojautuneena ovea vasten. Se oli pappilanrouva.
Pappi loi rouvaan pitkän katseen, pysähtyi ja katsoi vielä uudestaan häneen ikäänkuin ollakseen varma siitä, että se oli todellakin hän, sitten hän meni portaille ja teki pari kysymystä vanhalle eukolle. Kun hän palasi takaisin, oli pappilanrouva kadonnut.
Pappi istahti kirjoituspöytätuoliin ja kutsui pikkupiian luokseen. "Kerroppa nyt miten kaikki tapahtui kirjoittaessasi tuota kirjettä!" sanoi hän. Ja pikkupiika vastasi aivan tyydyttävästi, jottei pappi voinut enää lainkaan epäillä.
"Minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä, Nora Myrskytuuli", sanoi pappi, "nyt sinä saat palkaksi sen, että saat mennä kertomaan kaikki Maija Liisalle".
Sitä ei tarvittu sanoa pikkupiialle kahdesti. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jo panimokamarissa, jossa vallitsi itku ja suuri suru, ja kertoi siellä kaikki. Aluksi pappilanneiti tuskin kuuntelikaan hänen puhettaan, mutta lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että isäkulta tiesi nyt totuuden, ja silloin hän hyppäsi pystyyn. "Isoäiti, isoäiti! Minun täytyy mennä isäkullan luo katsomaan, miten hänen laitansa on!"
Mutta samassa ovi avautui ja isäkulta seisoi kynnyksellä.
Eikä siinä ollut tämänpäiväinen eikä eilinen isäkulta, vaan entisten aikojen isäkulta, hellä isäkulta, joka levitti Maija Liisalle sylinsä.
LEPOKIVI.
Pari päivää suuren selvityksen jälkeen oli Maija Liisa tavalliseen aikaansa maantiellä kävelemässä pikkupiian kanssa.
Mutta tänä iltana hän ei astunut väsyneenä ja alakuloisena laahaten jalkojaan perässään, vaan nyt heitä oli kaksi kaikua huudattamassa ja kissankultaa kaivamassa, kaksi puroa patoamassa ja valkovuokkoja poimimassa.
Kissapöllöä ei Maija Liisa kuitenkaan viitsinyt ärsyttää, vaan hän jätti pikkupiian suuren koivun juurelle ja astui yksinään Lepokivenmäkeä ylös. Lintu oli tällä kertaa varmaan huvittavampi kuin tavallisesti, sillä pikkupiika ei saavuttanut häntä kummitusaidan luona eikä myöhemminkään.
Kun Maija Liisa oli tullut niin pitkälle, että hän saattoi nähdä Lepokiven, pysähtyi hän äkkiä. Siellä istui mies, ei kapealla, kiveen hakatulla istuimella, vaan itse paadella. Hän istui koukussa leuka käsien varassa. Mutta hänen katseensa ei ollut kiintynyt maahan, vaan puiden latvoihin. Hän vihelteli rastaalle, joka istui suuressa kuusessa tien toisella puolella, matki sitä ja ärsytti sitä kilpalauluun, jotta linnun ääni oli katketa.
He olivat niin leikkiin vajonneina, sekä rastas että mies, etteivät he lainkaan kuulleet Maija Liisan tuloa. Hän seisoi hyvän aikaa ääneti kuunnellen ja katsellen ihmeissään miestä. Joka kerta tavatessaan hänet aikaisemmin oli varmaan raskas suru painostanut häntä. Ensi kertaa tänä iltana vasta Maija Liisa tuli ajatelleeksi, että hän saattoi korkeintaan olla viidenkolmatta vuoden vanha. Hän näytti aivan nuorelta pojalta. Maija Liisa hämmästyi tätä niin suuresti, että hänen väkisenkin täytyi naurahtaa.
Mies käänsi hiukan päätään tarkasti kuunnellen ja kohotti samalla katseensa toiseen puunlatvaan, ikäänkuin hän olisi luullut äänen tulleen sieltä.
Silloin purskahti Maija Liisa uudelleen nauruun. Nyt toinenkin kuuli mistä se tuli. Hän hyppäsi alas kiveltä ja astui kiihkeästi häntä kohti. Häntä juuri hän oli odottanutkin. Hän oli käynyt Loby'ssä Maija Liisan ystävättären, Britan luona kysymässä, missä hän voisi tavata mamseli Maija Liisaa kahden kesken. Ja Britta oli sanonut hänelle, että tänne Lepokivelle hän astui joka ilta.
Maija Liisan sydän alkoi sykkiä hyvin nopeasti, ikäänkuin se olisi odottanut suurta iloa. Oi, voi, miksikä se oli niin järjetön! Olisihan sen pitänyt tietää, ettei Sven Liljecrona voinut tuoda mitään iloista sanomaa. Hän aikoi kai jutella veljestään. Hän tahtoi varmaan hiukan rauhallisemmissa oloissa keskustella uudestaan kälynsä ehdoituksesta.
Varmaan asia oli näin, niinkuin hän oletti. Liljecrona saattoi Maija Liisan hiukan kursailevasti Lepokiven luo ja auttoi hänet ylös paadelle, jossa hän oli aikaisemmin istunut, ja jäi itse tielle seisomaan. Sitten hän kysyi häneltä aivan juhlallisesti, oliko aivan varma, ettei hän rakastanut hänen veljeään.
Nyt kävi aivan samoin kuin Svanskogissakin. Maija Liisa ei ymmärtänyt, miksi hän samalla kertaa tunsi sekä harmia että liikutusta ja miksi harmi sai hänessä niin suuren vallan, jotta hänen täytyi vastata aivan ärtyisesti, ettei hän käsittänyt, mitä varten hän turhan päiten kysyi tuollaista. Eikö hän voinut ymmärtää, että hän oli voinut olla pari tuntia hänen veljensä kanssa rakastumatta häneen.
Ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin Maija Liisan jyrkkä ääni olisi suututtanut Liljecronaa. Kummallista, että äsken hän oli viheltänyt rastaalle. Nyt hän oli aivan jäykkä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sopia vain jostakin kaupasta ja edeltäpäin olisi punninnut joka ainoan sanan, jonka hän sanoi. Tuollaiselta hän varmaan näytti myödessään rautaa tai tehdessään sopimuksia rahtimiesten kanssa.
Liljecrona pyysi, ettei Maija Liisa pitäisi häntä tunkeilevana, mutta hän oli kysynyt sen vuoksi, että hänen täytyi tietää, oliko hänen sydämensä vapaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa puhettaan.
Maija Liisan teki vastustamattomasti mieli hiukan kiusata ja järkyttää tuota suurta varmuutta. "Ei ole siltä sanottu", vastasi hän, "että sydämeni on vapaa, vaikken rakastakaan pastori Liljecronaa. Onhan niitä toisiakin…"
Liljecrona kumarsi hiukan pilkallisesti. "Aivan oikein", sanoi hän. "Ja jos mamseli Maija Elisalla on vähintäkään toivoa, että se, jota hän ajattelee, tulee pyytämään mamseli Maija Liisan kättä, niin minä en jatka puhettani."
Veri kohosi Maija Liisan poskiin, mutta hän katsoi suoraan Liljecronan surullisiin silmiin vastatessaan: "Ei, siitä ei ole vähintäkään toivoa."
"Siinä tapauksessa tahtoisin pyytää mamseli Maija Liisalta pientä neuvoa", sanoi Liljecrona ja veti samalla lompakostaan esille sinetillä suljetun kirjeen, jota hän kuitenkin piti kädessään siten, ettei Maija Liisa voinut nähdä sen päällekirjoitusta. "Tahtoisiko mamseli Maija Liisa neuvoa minua, pitääkö minun panna tämä kirje postiin vai repiä se rikki?"
Maija Liisa ei vastannut mitään. Hän ei voinut olla ajattelematta sitä aamua, jolloin Liljecrona hyppäsi ketunkuoppaan. Silloin hän yhdellä hyppäyksellä ratkaisi koko asian. "Miksi hän ei voi nytkin tehdä reipasta hyppäystä", tuumi Maija Liisa, "ja puhua suoraan, jotta tietäisin, mitä hän tarkoittaa? Mistä tämä suuri varovaisuus on tullut?"
"Tämän kirjeen, mamseli Maija Liisa", jatkoi Liljecrona, ja ääni, jos mahdollista muuttui yhä kylmemmäksi ja asiallisemmaksi, "on eräs nuori mies kirjoittanut, joka pari vuotta sitten seisoi morsiamensa haudalla ja lupasi elää yksin koko elämänsä voidakseen vain muistaa häntä. Siitä saakka ei tuo nuori mies ole kertaakaan aikonut rikkoa lupaustansa, niin, hän ei ole tuntenut edes mitään kiusaustakaan tehdä sitä. Hän oli haudannut sydämensä yhdessä armaansa kanssa, eikä se voinut enää herätä uuteen eloon. Mutta, mamseli Maija Liisa, samainen nuori mies tapasi muutamia kuukausia sitten lapsi paran, joka istui aivan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän näki tuon lapsen silmissä mitä suloisinta hempeyttä ja nöyryyttä, ja vieläkin enemmän, huomasi ihmeekseen, että hän muistutti hänen armastansa. Heti paikalla hän tunsi suurinta myötätuntoa. Hänen mielestään vainaja kehoitti häntä auttamaan tuota nuorta yksinäistä tyttöä, joka oli aivan hänen kuvansa. Nuori mies yritti viedä hänet yhteen jaloimman miehen kanssa, jonka hän tunsi, oman veljensä. Hän näki heidän yhdessä istuvan takan ääressä, hän uneksi jo suurinta onnea heille kummallekin, mutta inhottavia esteitä tuli väliin. Nuoren miehen teko tuotti onnettomuutta niille molemmille, joille hän oli tahtonut luoda onnea. Rakastettu veli vajosi mitä hirveimpään kurjuuteen ja kun häntä yritettiin pelastaa, joutui nuori tyttökin aivan syyttömästi mitä vaikeimpaan asemaan. Nuori mies oli nyt joka päivä kuulevinaan morsiamensa äänen, joka kehoitti häntä tarjoamaan nuorelle tytölle kotia, jossa hän voisi hellimmällä huolenpidolla luoda hänelle onnea ja tarjota hänelle varman suojapaikan, jonne häntä vainoova kova käsi ei voisi ylettyä. Kaikesta tästä, rakkahin mamseli Maija Liisa, tämä nuori mies on kirjoittanut tässä kirjeessään. Hän aikoi lähettää sen tänään, mutta sitten hän alkoi epäillä. Hänen mielestään oli välttämätöntä kysyä ensin mamseli Maija Liisan mieltä."
Liljecrona vaikeni, mutta laski samalla kirjeen Maija Liisan polvelle. Hän luki sen päällekirjoituksen. Se oli osoitettu Korkeastioppineelle Herra Pastori Erik Lyseliukselle.
Ei koskaan, ei koskaan eläissään Maija Liisa ollut tuntenut niin syvästi loukkaantuneensa. Kun Liljecrona nyt teki sen, mitä Maija Liisa ei ollut koskaan odottanut, kun hän nyt kosi häntä, niin miksi hän teki sen tällä tavalla! Vain siksi, että hänen oli häntä sääli! Hän olisi tahtonut hyökätä ylös, repiä kirje pieniksi paloiksi ja viskata ne suoraan vasten hänen kasvojaan. Hän oli enemmän suuttunut häneen kuin isäkultaan, hänen naidessaan Raklitzan. Hän tuumi: "Varmaan minun laitani on sellainen, etten voi suuttua oikein sydämen pohjasta muihin kuin niihin, joita rakastan."
Mutta Maija Liisa oli kokenut paljon sen päivän jälkeen, jolloin hän suuttui isäkultaan ja Raklitzaan, ja hän saattoi nyt hillitä itseään aivan toisella tavalla. Hän soljui vain alas kiveltä, antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi sanaakaan sanomatta astua mäkeä alas.
Hän sai kulkea pitkän matkaa, aivan kiviaidalle saakka, ennenkuin kukaan seurasi hänen jälkeensä.
Astuessaan tietä pitkin tuli hän huomanneeksi, kuinka kaunis ilta oli. Linnut lauloivat puissa, hyttyset tanssivat ilmassa, aurinko kimalteli vastapuhjenneissa lehdissä, vesi lorisi ojissa ja kukat ja heinänkorret itivät ja versoivat, jotta miltei kuuli niiden kasvavan. Mutta kumma kyllä, tästä Maija Liisan viha vain yltyi! Olisihan Liljecronan pitänyt ymmärtää, että tällaisena iltana täytyi tulla oikealla tavalla, jos lainkaan aikoi tulla. Oi, jospa hän olisi ollut niin viisas eikä sanonut mitään! Silloin Maija Liisa ei olisi ollut yhtä onneton kuin nyt, ja hän olisi saanut vain uneksia Liljecronasta.
Olisihan Liljecronan myöskin pitänyt ottaa selkoa siitä, minkälainen hänen olonsa nyt oli, ennenkuin hän tällä tavalla nöyryytti häntä. Jos hän olisi tiennyt, että Maija Liisa oli sopinut isäkullan kanssa, ja että äitikulta oli karannut samana iltana, jolloin Liljecrona oli ollut kälynsä kanssa Lövdalassa, karannut sanomatta sanaakaan kellekään ihmiselle eikä palannut vieläkään takaisin, niin Maija Liisa olisi saanut olla hänen armeliaisuuttaan vailla.
Mutta, olihan tuo kaikki yhdentekevää. Vaikka Maija Liisa olisi ollut kuinka suuressa hädässä tahansa, niin hän olisi sittenkin suuttunut häneen, kun hän kosi vain säälistä. Hän ei olisi voinut suuttua keneenkään muuhun yhtä pahasti, hän ei olisi voinut suuttua samalla tavalla edes hänen veljeensä, jos hän olisi tehnyt samoin.
Maija Liisa pysähtyi äkkiä. Miksi hän oli suuttunut Liljecronaan?
Vastaus selvisi hänelle kuin ilmestys. Siksi, että hän rakasti häntä!
Oi niin, oi niin! Tämä oli rakkautta. Hän oli lukenut siitä kirjoissa, hän oli laulanut siitä lauluissa, mutta hän ei ollut tuntenut sitä ennemmin omassa sielussaan. Se oli varmaan kytenyt koko kevään hänessä heikkona tulena, mutta hän ei ollut osannut antaa sille oikeata nimeä. Nyt rakkaus leimahti hänessä voimakkaana liekkinä. Hän melkein otaksui, että sen täytyi loistaa ja leimuta hänestä.
Hän kääntyi taakseen. Kaikki oli äkkiä aivan muuttunut. Rakkaus paloi hänessä. Sen jälkeen kuin tuo suuri ihme oli tapahtunut, ei hän ollut enää sama kuin ennen. Hän ei voinut olla vihoissaan sille ihmiselle, joka oli opettanut häntä rakastamaan.
Liljecrona oli astunut Maija Liisan jäljessä ja oli juuri saavuttaa hänet. Kun Maija Liisa aivan äkkiä kääntyi taakseen, jäi hän seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä silmästä silmään.
Tuollainen tuli, joka nyt paloi Maija Liisan sielussa, oli varmaan tarttuva! Liljecronan silmissä se sytytti voimakkaan heijastuksen, vai eikö se ollutkaan heijastusta? Se näytti Maija Liisan mielestä leimuavan aivan liian voimakkaasti. Hän ymmärsi vielä niin vähän, mutta kun Liljecrona sulki hänet nyt syliinsä, niin tuntui hänen kiihkeä syleilynsä yhtä voimakkaalta kuin se tunne, joka veti Maija Liisaakin hänen puoleensa.
Maija Liisa oli aivan ihmeissään. Tuskin hän uskalsi luottaa siihen, mitä hän tunsi ja kuuli. Mutta nuo sanat, jotka puhkesivat nyt esiin, lyhyinä huudahduksina Liljecronan huulilta, nuo suloiset kysymykset, rakastiko Maija Liisa häntä, tuo kiihkeä tunnustus, että hän oli rakastanut Maija Liisaa ensi hetkestä saakka, mutta hävennyt heikkouttaan, tuo mielipaha ja katumus, kun hän oli koettanut pettää itseänsä ja salannut itseltään rakkauttansa, nuo uhkarohkeat sanat, ettei hän välittänyt elävistä eikä kuolleista, kun vain Maija Liisa rakasti häntä — saattoivatko ne kaikki lähteä muualta kuin sydämestä, joka rakasti häntä yhtä hehkuvasti kuin Maija Liisakin häntä?
MENNINKÄISET LÖVDALASSA.
Fylax seisoi kuistilla ja haukkui ja vinkui koko yön. Pikkupiika ei ollut koskaan kuullut sen niin kiihkeästi haukkuvan. Hän ei saanut kiinni unesta lainkaan. Mamseli Maija Liisa makasi varmaan myös valveilla, ja hän olisi kuitenkin kaivannut niin kipeästi unta, niin heikko kuin hän oli. Pikkupiian täytyi ainakin koettaa saada koira vaikenemaan.
Hän heitti ylleen hameen ja liivit ja hiipi keittiön kautta eteiseen. Kun hän vihdoinkin oli saanut monet lukot ja salvat auki, oli koira vaiennut, mutta hän astui sittenkin ulos kuistille kutsuakseen sen sisään.
Olipa tuo omituista! Hän ei voinut nähdä sitä missään. Hän oli aivan varma siitä, että koira oli seisonut kuistilla koko yön, mutta nyt, kun hän oli vaivautunut ulos, oli se tietenkin kadonnut. Pikkupiika astui aivan portaitten reunalle saakka ja kutsui koiraa, mutta sitä ei näkynyt missään.
Oli kaunis yö. Taivas oli täynnä pieniä valkoisia pilviä. Ne olivat järjestyneet kiehkuroihin ja pyöröihin, ikäänkuin ne olisivat leikitelleet keskenään nyt, kun ei kukaan niitä nähnyt. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kiivetä vuoren takaa esille, mutta oli aivan valoisaa siltä. Ei ollut ensinkään kylmä, vaan niin lämmin ja leuto, ettei pikkupiikaa paleltanut, vaikka hän oli lähtenyt ulos avojaloin.
Nuo kuusi suurta pihlajaa, jotka seisoivat rivissä navetan edessä ja olivat levinneet niin, että niiden oksat ylettyivät kiinni toisiinsa ja muodostivat ikäänkuin vihreän seinän, kukkivat parhaillaan. Suuret, valkoiset kukkatertut loistivat vihreiden lehtien keskellä. Oli yhtä kaunista, kuin kirkkaiden tähtien tuikkiessa mustalla talvitaivaalla.
Tuo vihanta, keväinen vihreyskö sen lie vaikuttanut vai mikä, mutta pikkupiian mielestä kaikki rakennukset pihamaan ympärillä näyttivät niin vanhoilta, ikäänkuin ne olisivat voineet milloin hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän tarkasteli tallin solaa ja navetan puoliympyriäisiä ikkunoita, jotka tuijottivat mustuneen olkikaton alta esiin, ja kallellaan olevaa panimon ovea, ja kaikki nuo näyttivät kovin surkeilta ihanassa kevätyössä ja ikäänkuin huokailivat omaa raihnauttaan. Hän katseli renkitupaa, jonka alakerros oli kivestä, ja aittaa, joka seisoi paalujen varassa. Hän katseli monia veräjiä, jotka nyt olivat asetetut paikoilleen, ja pitkää aitausta. Kaikki oli niin vanhaa, vinoa, väärää ja kallellista. Kattoharjat olivat painuneet alas, seinät harmaita ja vihreä sammal pisti hirsien lomista esiin.
Ensi kertaa pikkupiika huomasi, että talo alkoi olla vanha ja tarvitsi kokonaan uudistusta ja korjausta. Mutta sellaista tulee ajatelleeksi vain keväällä, kun puut ja pensaat ja pellot koristavat itseään ja muuttavat ylleen uuden puvun.
Ehkäpä taloillakin oli talvensa ja keväänsä, vaikka niiden välillä olikin pitemmät väliajat kuin puiden ja pensaiden vuodenaikojen vaihteella? Kevät oli talossa, kun sinne tuli nuorta väkeä, jotka rakensivat uutta ja repivät alas vanhaa. Ja talvi vallitsi talossa, kun nuoret olivat ehtineet vanhettua ja kun se, minkä he olivat rakentaneet, oli valmiina lyyhistymään maahan ja kaipasi uusia voimia, jotka jälleen rakensivat uudestaan ja asettivat kaikki kuntoon.
Olipa se omituista, tuumi pikkupiika, että hän tuli tuollaista tuumineeksi. Mutta koko yö oli myös kovin kummallinen, se oli niin lämmin ja tukehduttava ja salaperäinen. Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa ja hän aikoi kiiruhtaa sisään, mutta samalla hän jälleen tuli ajatelleeksi koiraa.
Kun hän nyt katseli joka puolelle nähdäkseen minne se oli kadonnut, oli hän näkevinään jotakin liikettä ruohokentällä, pihlajien alla.
Pikkupiika oli asunut keskellä synkkää metsää, ja hän oli saanut toimittaa äidin asioita sekä varhain että myöhään, mutta ei hän eläissään ollut nähnyt mitään niin kummallista eikä hän myöskään luullut koskaan saavansa nähdä mitään senkaltaista. Äiti oli aina sanonut, ettei hänen pitänyt pelätä. Ei hän ollut luonteeltaan sellainen, että peikot ja kummitukset hänelle näyttäytyisivät.
Mutta nyt hän näki sittenkin jotain tuollaista kummallista, siitä hän ei voinut erehtyä. Hän hämmästyi hiukan, mutta ei hän niinkään helposti säikähtänyt. Eikä siinä ollutkaan mitään pelon syytä. Siellä oli vain pieniä kääpiöitä, jotka tanssivat.
Niitä oli kaksi kappaletta: herra ja nainen, ja ne olivat noin kuuden vuoden vanhan lapsen kokoisia, mutta tavattoman hentoja ja hienoja ruumiiltaan. Molemmat olivat puetut aatelispukuihin, mustaan samettiin ja pitseihin ja kultakalunoihin. Herralla oli kolmikulmahattu päässä ja miekka vyöllä ja silkillä ommeltu takki ja soljet kengissä.
Naisen hame oli lyhyt, mutta hyvin leveä, sukat olivat punaiset, hatussa suuri höyhentöyhtö ja viuhka kädessä. He tanssivat yhdessä. Herra tarttui naista käteen kiinni ja kädet kohossa he tepsuttelivat varpaillaan vähän matkaa eteenpäin, kääntyivät sitten ympäri ja tepsuttelivat takaisin. He erosivat toisistaan, juoksivat toisiaan vastaan, kumarsivat ja tarttuivat vihdoin toisiaan vyötäisiltä kiinni ja pyörähtivät ympäri.
Mitään niin somaa ei pikkupiika eläissään ollut nähnyt, siitä hän oli varma. He liikkuivat niin sirosti, aivan liitelivät ruohokentällä. Sillä tavalla ihmiset eivät osanneet tanssia. Nämät olivat aivan kuin ilmaa. Heidän kasvonsa olivat kuin hienointa porsliinia ja kädet ja jalat olivat aivan pienet. Hyvänen aika, jospa voisi olla noin pieni ja siro!
Pikkupiika ei voinut irtaantua heistä, niin kauan kuin he tanssivat. Hän seisoi ja ihmetteli mielessään, miksi he olivat niin iloisia, ja miksi he tanssivat juuri tänä yönä. No, eihän sitä ollut niinkään vaikea käsittää. Ne olivat varmaan Lövdalan kotihaltioita ja iloitsivat tietenkin siitä, että kaikki oli tullut taas oikealle tolalle, sen jälkeen kuin Raklitza oli lähtenyt pois.
Kun pikkupiika näki heidän tanssivan, teki hänen mielensä jo melkein uskoa todeksi sitä, mitä Pitkä-Bengt oli kertonut. Hän oli kaikkein viimeiseksi nähnyt Raklitzan. Hän oli tavannut hänet myöhään lauvantai-iltana Svartsjönniityillä. Raklitza oli näyttänyt aivan sekavalta, aivan kuin ensi kerrallakin, kun Pitkä-Bengt oli nähnyt hänet, ja hän vakuutti aivan varmasti, hän olisi voinut sen vaikka valallaan vahvistaa, että Raklitza oli hävinnyt puroon.
Ehkäpä oikeat menninkäiset iloitsivat nyt, kun kylmän ja viekkaan vedenhaltijan valta oli loppunut Lövdalassa.
Olivatpa ne aika tanssimestareita! Miksikä eräs toinen nukkui valoisina öinä eikä tanssinut vihreällä niityllä? Miksikä ei tuo toinen ollut yhtä keveä ja iloinen mieleltään, miksikä piti aina olla huolia, joista ei koskaan voinut kokonaan irtaantua? Pikkupiika kuuli sisältä kumeaa melua, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut maahan, ja hän kiiruhti taas eteiseen.
Hän kuunteli hetken aikaa, mutta ei kuulunut enää mitään. Hän oli kuitenkin aivan varma siitä, että melu oli lähtenyt lännenpuolisesta kamarista, jossa pappi asui.
Hän kiiruhti niin pian kuin suinkin pappilanneiden luo ja pyysi häntä nousemaan, sillä papin laita ei varmaankaan ollut hyvä.
Mamseli Maija Liisa heitti kiireesti ylleen hiukan vaatteita, ja sillä aikaa hän kysyi pikkupiialta, mitä oli tapahtunut. Pikkupiika kertoi kaikessa kiireessä, miten hän oli katsellut tuota tanssia ja samassa kuullut raskaan kolinan.
Pappilanneiti tuli aivan kalpeaksi. "Nuo kaksi eivät näyttäydy muulloin kuin silloin, kun Lövdalaan tulee uusi omistaja", sanoi hän, "mutta enpä luule kenenkään ennen nähneen heitä".
Hän ei ollut ehtinyt saada jalkaansa muuta kuin toisen kengän, kun hän heitti pukeutumisen kesken ja kiiruhti lännenpuoleiseen kamariin.
Siellä pappi makasi pitkänään lattialla liikuttamatta jäsentäkään.
"Mitä on tapahtunut, isäkulta, mitä on tapahtunut?" sanoi pappilanneiti ja kumartui hänen ylitseen.
Samassa hän vilkaisi pikkupiikaan, joka oli seurannut hänen jäljissään. "Isäkulta on kuollut", sanoi hän. "Meidän täytyy lausua hänelle kiitoksemme. Ehkei hän ole sen kauempana kuin että hän voi kuulla meitä."
Maija Liisa suuteli papin kättä oikein sydämellisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitten sai pikkupiikakin suudella hänen kättään. Sen jälkeen nousi pappilanneiti pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mitä isäkulta oli tehnyt. Hän oli istunut kirjoittamassa. Kynässä oli vielä mustetta. Varmaankin hän oli tuntenut pahoinvointia kirjoittaessaan, ja kun hän oli noussut painaakseen kelloa ja kutsuakseen apua, oli hän kaatunut kumoon.
Saarna oli puoleksi kirjoitettuna pöydällä. Viimeiset rivit olivat vinot ja kirjaimet terävät ja epätasaiset. Pappilanneiti luki ne hiljaisella äänellä: "Työmies, joka on suorittanut työnsä, halajaa lepoa ja iloitsee siitä, että voimakkaampi astuu hänen paikalleen."
Nyt kyyneleet tulvivat pappilanneiden silmiin. "Minä ymmärrän, miksi he tanssivat juuri isäkullalle", sanoi hän. "He tiesivät, että hän halusi pois. He tiesivät, että hän tahtoi päästä vapaaksi."
KOTI.
Pappilanneiti istui kyökkikamarissa raamattu ja virsikirja edessään ja luki Jumalan sanaa saadakseen lohdutusta suurelle surulleen.
Oli varhainen aamu, vuorokausi oli juuri kulunut siitä, kun hän löysi isäkullan kuolleena lattialta. Kaiken päivää hänellä oli ollut niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella suruansa. Mutta yön kuluessa oli suru vallannut hänen mielensä täydellä voimalla, eikä hän voinut lainkaan nukkua. Hän oli noussut varhemmin kuin kukaan muu ja istahtanut lukemaan.
Mutta varsin pian hän painoi kirjat kiinni ja kiitti nyt Jumalaa siitä, ettei hän ollut yksin ja hyljätty, vaan omisti luotettavan ystävän, joka saattoi auttaa ja varjella häntä. Nyt emintimä varmaan aikoi tulla takaisin ja ottaa haltuunsa kartanon, ja jollei Maija Liisalla olisi nyt Sveniä, niin joutuisi hän kokonaan emintimän valtaan. Ja silloin hänellä ei olisi syytä surra vain isäkultaa, vaan itseänsäkin.
Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun, kun alkoi kuulua puutarhanpuoleisen ikkunan alta kaunista ja hiljaista soittoa.
Maija Liisa tiesi hyvinkin, kuka se oli. Hän oli lähettänyt hänelle eilen sanaa.
Maija Liisan mieleen juolahti, että ehkei ollut sopivata, että hän soitti surutalon ulkopuolella, mutta hän karkoitti tuon ajatuksen mielestään. Svenin oli vaikea saada sanoilla sanotuksi sitä mitä hän halusi, ja siksi hän oli ottanut viulun mukanaan. Ei ollut sen sopimattomampaa, että hän tällä tavalla otti osaa hänen suruunsa, kuin jos hän sanoin olisi sen ilmaissut.
Maija Liisa istui selin ikkunaan, niin ettei hän voinut nähdä häntä, eikä hän uskaltanut liikahtaa. Ensi kertaa hän kuuli hänen soittavan, sillä tuota soittoa Svanskogissa ei voitu laskea mukaan. Eikä Maija Liisa mahtanut sille mitään, mutta kesken syvää suruaan hän iloitsi koko sydämestään, että Sven oli tarttunut viuluunsa. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Svenin suuri rakkaus häneen oli tehnyt mahdolliseksi sen, että hän nyt saattoi koskea jouseensa.
Oi, kuinka kummallista, että saattoi tuolla tavalla soittaa viulua! Että jousi ja kielet saattoivat loihtia esiin noin hiveleviä ja suloisia säveleitä!
Hän soitti niin haikeasti, niin haikeasti. Suuret kyyneleet alkoivat tippua pitkin Maija Liisan poskia.
Mutta vähitellen soitto aivan muuttui. Nyt se ei ollut enää hiljaista ja lohduttavaa. Ei Maija Liisa tiennyt, ymmärsikö hän sitä oikein, mutta hänen mielestään se äkkiä oli käynyt niin hurjaksi ja peloittavan synkäksi.
Maija Liisaa ihmetytti yhä enemmän. Ei tuollainen soitto soveltunut isäkullalle! Isäkulta oli aina ollut onnellinen ja koettanut tuottaa toisille onnea. Isäkulta ei ollut koskaan tahtonut tietää mitään surusta eikä tuskasta. Kun elämä oli hänen mielestään muuttunut vaikeaksi ja kieroksi, oli hän mennyt pois. Tietysti täytyi kaivata isäkultaa ja uskollisesti ikävöidä häntä. Mutta isäkullan muisto oli sittenkin niin valoisa.
Ei, Maija Liisa ei voinut enää uskoa, että Sven soitti lohduttaakseen häntä. Hän kuljetti nyt joustaan jossakin muussa tarkoituksessa. Hän ilmaisi soitollansa jonkun muun hätää ja epätoivoa.
Kyllä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat häntä mestariksi. Niin vähän kuin Maija Liisa käsittikin soittoa, niin ymmärsi hän Sveniä, aivan kuin hän olisi puhunut hänen kanssansa.
Hän valitti niin vihlovasti. Joku oli vaipunut pimeimpään kuiluun, joku oli kahlehdittu rautoihin, joku paloi hivuttavalla tulella.
Ei kukaan voinut nostaa häntä valoon, ei kukaan voinut vapauttaa häntä, ei kukaan voinut jäähdyttää sitä tulta, joka kidutti häntä.
Maija Liisan sydäntä alkoi ahdistaa. Se puristui niin kovasti kokoon, että se oli murentua palasiksi. Jos suuri syntinen helvetin kuilussa olisi saanut viulun käsiinsä, niin varmaan hän olisi soittanut tuolla tavalla kuvatessaan tuskiaan.
Mutta Sven tuolla ulkona, kenen onnettomuutta hän soitollaan kuvasi?
Jonkun muunko, vai omaansako?
Maija Liisa odotti, että soitto muuttuisi, että hän siirtyisi johonkin muuhun. Mutta sitä oli turha odottaa. Hän ei soittanut muuta kuin yhä kiihtyvää epätoivoa. Se ei ollut enää kaunista kuulla, se oli ulvontaa ja parkua.
Maija Liisa ei voinut istua alallaan ja kuunnella. Varmaan Svenille oli tapahtunut jokin hirveä onnettomuus. Hänen täytyi avata ikkuna ja kysyä.
Kun Sven näki hänet, lopetti hän heti soittonsa säveleellä, joka viilsi hurjemmin kuin mikään edellinen sävel. Hattu oli pudonnut hänen päästään hänen hurjasti soittaessansa, ja tukka oli valunut otsalle. Hän oli kalpea kuin sairas, kaikki hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat surua.
"Sinä sanoit, että halusit kuulla minun soittavan", sanoi hän. "Nyt olet saanut toiveesi täytetyksi, nyt tiedät, miltä se kuuluu."
Oi, hänen äänensä oli niin terävä ja hänen puheensa niin kiivas, ettei Maija Liisa voinut muuta otaksua, kuin että hän oli suuttunut häneen. Ääretön kauhu valtasi hänen mielensä, hän ei uskaltanut avata suutaan eikä kysyä mitä oli tapahtunut.
Sven sanoi yhtä kiivaasti kuin äskenkin: "Sinä et ole koskaan kuullut minun ennen soittavan. Ehket edes tiennyt, että minä soitin?"
Maija Liisan mieleen juolahti sanoa: "Minä luulin ahdin soittavan."
"Oletko kuullut hänen soittoaan?"
"Hänen soittonsa kuuluu olevan ikäänkuin autuuden himoitsemista, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa."
Nyt Sven astui Maija Liisaa lähemmäksi. Hän oli niin lähellä, että
Maija Liisa olisi voinut pyyhkäistä tukan hänen otsaltaan, mutta
hän ei uskaltanut sitä tehdä. "Aivan niin", sanoi hän, "aivan niin.
Minultakin on taivas suljettu."
Samassa hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti.
Kuinka sydäntävihlovaa se oli. Maija Liisa olisi tahtonut uhrata henkensä, jos hän sillä olisi voinut lievittää niitä tuskia, jotka kiduttivat Sveniä. "Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" kysyi hän Sveniltä. "Oletko tehnyt jotain pahaa? Oletko tappanut jonkun tapaturmaisesti?"
Maija Liisa hillitsi itseään äkisti. Sen pahempaa hän ei olisi voinut sanoa.
Sven otti kädet silmiltään ja pui ilmaa nyrkillään. "Minä olen murhaaja, minä tiedän sen. Yhteen aikaan joka yö elin tuon tapauksen uudestaan. Minä soitin kuolintanssia hänelle, ja hän tanssi, kunnes hän kaatui kuolleena maahan. Kyllä kai minusta näkyy, millainen minä olen."
Siihen ei ollut hyvä vastata mitään. Parasta, että hän sai puhua jouduttuaan nyt kerran vauhtiin.
"Koko viime talvena en hänelle soittanut. Siksi minä uskalsin kosia sinua. Minä luulin, että hän sitä halusi. Mutta ei hän sitä halunnut. Vaan minä itse."
Maija Liisa ei uskaltanut puhua, mutta hän ojensi ulos kätensä ja laski sen Svenin päälaelle rauhoittaakseen häntä. Sven peräytyi niin pitkälle, ettei hän voinut enää ulottua häneen.
"Sinun ei olisi pitänyt koskaan pyytää minua soittamaan! Sinun olisi pitänyt leikata kielet poikki, kun kuulit minun soittavan. Viulu herätti kaikki taas eloon."
Sven naurahti sanomattoman hurjasti ja kamalasti.
"Minä läksin tänne, heti kun sain sinulta sanan, ja minä otin viulun mukanani, sillä ajattelin, että se voisi paremmin lohduttaa sinua kuin minä itse. Mutta kun se pääsi parhaaseen vauhtiin, niin se herätti eloon taas kaikki. Minä näin tuon suuren huoneen, jossa pyöri tömistäviä ja läähättäviä pareja, ja niiden keskellä tytön, joka leijaili keveästi ja sirosti, ikäänkuin hän ei olisi kuulunut lainkaan toisten joukkoon. Ja sitten minä soitin hänelle, vaan hänelle. Minä ajoin hänet suoraan kuolemaan!"
Sven väänteli käsiään, niin että ne naksahtivat.
"Ja minä luulin, että voisin unohtaa kaiken tuon! Päästä vapaaksi omantunnontuskista ja tulla onnelliseksi! Irtaantua lupauksesta, jonka olin antanut hänelle haudan partaalla! Olin kuin lumottu, olin unohtanut kaikki, kunnes viulu herätti minut unesta."
Maija Liisasta tuntui, ikäänkuin hän olisi aivan kadonnut Svenin tietoisuudesta. Hän yritti kuitenkin puolustaa itseänsä.
"Etkö ajattele yhtään minua? Olenhan minäkin saanut sinun lupauksesi."