"He veivät hänet mukanaan kotiin, ja hetken kuluttua tointui hän sen verran, että hän saattoi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Kreivinna oli ärsyttänyt ja kiusannut häntä, kunnes hän ei kestänyt enempää, ja kello kaksi yöllä hän oli karannut Borgista. Ja hän oli niin poissa suunniltaan, ettei hän ollut ajatellut minne mennä, ennenkuin hän oli jo maantiellä. Silloin hän oli päättänyt lähteä pappilaan, koska hän oli kuullut, että siellä oli armeliaita ihmisiä. Mutta tuo raukka oli kulkenut oikoteitä niittyjen poikki, eksynyt polulta ja tupertunut jokeen, jolloin hän oli loukannut otsansa ja pilannut vaatteensa. Tästä kaikesta hänen päänsä oli mennyt niin pyörälle, ettei hän ollut löytänyt oikeata tietä, vaan oli kaahlannut heinikossa ja viljapelloissa kaiken aamua.
"Nyt hän pyysi niin kauniisti, että hän saisi jäädä pappilaan, kunnes hänen vaatteensa kuivuisivat ja hän saisi veren pestyksi kasvoistaan ja ennättäisi tuumia hiukan, minne kääntyä.
"Tietysti hän sen sai tehdä. Ah, tokkopa kukaan olisi voinut karkoittaa luotaan niin suuressa hädässä olevaa ihmistä!
"Mutta kylläpä Lumikki neito ja isäkulta ihmettelivät kreivinnaa! Niin kaunis ja iloinen kuin hän oli, ja kuitenkin hän saattoi kohdella niin julmasti niitä, jotka olivat hänen palveluksessaan! Ensi kertaa eivät he myöskään kuulleet sellaista hänestä. Mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, olipa se hyvä, ettei kreivinna sinä päivänä tavannut Lumikki neitoa. Sillä hän olisi varmaan kysynyt häneltä, eikö häntä yhtään hävettänyt. Tämä neitsyt — niin, miksikä minä nyt häntä kutsuisin?"
"Voithan sanoa vaikka Vabitz", ehdoitti ruustinna.
"Niin, olihan tuo neitsyt Vabitz aivan erinomainen ihminen, eikä häneltä suosituksiakaan puuttunut, siksi ei kreivinnan olisi pitänyt häntä myöskään sillä tavalla peloittaa.
"Mutta vielä samana päivänä keksi Lumikki neito jotakin, josta hän itse oli kovin mielissään. Hän aikoi pyytää, että neitsyt Vabitz jäisi pappilaan hoitamaan isäkullan taloutta siksi aikaa kuin isoäiti ja hän olivat kylpylaitoksessa. Jos asia saataisiin siten järjestetyksi, niin kaikki kävisi yhtä hyvin kuin jos hän itse olisi ollut kotona."
"Mutta rakas lapsi", sanoi kasvatussisar, "sinäkö, minä tarkoitan:
Lumikki neitoko itse sitä ehdotti?"
"Niin juuri, hän itse eikä kukaan muu, ja hän oli kovin mielissään, kun hän oli tehnyt tämän hyvän keksinnön. Hän kysyi heti neitsyeltä, tahtoisiko hän jäädä heille, eikä neitsyt kursailutkaan, vaan vastasi, että hän mielellään voisi tehdä hänelle sen palveluksen. Mutta heti, kun hän saisi paikan jossakin herraskartanossa, hän tahtoi muuttaa. Hän oli köyhä ja hänen täytyi ensi sijassa ajatella itseään.
"Mutta isäkultaa ei ollut helppo saada suostumaan. Täytyisikö hänen sietää talossaan neitsyttä kokonaista kuusi viikkoa ja istua hänen kanssaan pöydässä?
"Et voi kuvailla mielessäsi, kuinka vaikeata oli, ennenkuin Lumikki neito ja hänen isoäitinsä läksivät matkaan. Isäkulta ja neitsyt Vabitz eivät millään tavalla sopineet yhteen. Isäkultahan tahtoi leikkiä ja kujeilla kaikkien ihmisten kanssa, mutta neitsyt oli ankara ja vakava, ja koetti kaikella tavalla säilyttää arvokkaisuuttaan.
"Useimmiten asetti Lumikki neito siten, etteivät he tavanneet toisiansa muuta kuin ruoka-aikoina, mutta heti kun isäkulta istahti pöytään, alkoi hän kertoa jotakin, joka loukkasi neitsyttä. Kaikkein mieluimmin hän puhui hänen kanssaan rakkaudesta ja naimisesta.
"Hän oli kovin iloinen, sanoi isä, että hän oli saanut neitsyen taloonsa, sillä nyt hän toivoi saavansa häneltä hyvän neuvon. Hän oli jo kauan aikonut mennä uusiin naimisiin. Mitä neitsyt arvelisi Borgin kreivinnasta?
"Mutta tuskin oli isäkulta sanonut sen, niin neitsyt kivettyi aivan kauhusta. Hän laski veitsen ja kahvelin lautaselleen ja tuijotti äänetönnä häneen."
Kasvatussisar naureskeli. "Ajatteles, kuinka hauskaa se olisi ollut hänelle!" sanoi hän.
"Niin, tietysti isäkulta tuli oikein intoihinsa. Eihän hän joka päivä tavannut sellaista, joka ei ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. Nyt hän sanoi, ettei hän lainkaan voinut käsittää, miksi neitsyt näytti niin kauhistuvan. Luuliko hän, ettei kreivinna huolisi hänestä? Mutta hän tiesi varmaan, että hän kreivinnan mielestä oli kaunis mies. Kävihän hän joka sunnuntai kirkossakin oleskellessaan Borgissa, ja hän oli itse sanonut hänelle, ettei hän koskaan mennyt kuuntelemaan ruman papin saarnaa.
"Se oli kuitenkin liikaa! Kun Lumikin isä oli sen sanonut, niin kohosi neitsyen poskipäihin kaksi punaista täplää. Hän oli koettanut olla vaiti mm kauan kuin mahdollista, mutta nyt hänen täytyi päästää vihansa valloilleen. 'Ja tuoko on pappi ja Jumalan palvelija!' huudahti hän.
"Mutta neitsyellä oli karhea ja kova ääni. Hän oli pienikasvuinen ja hänen kasvonsa olivat pienet ja hienot ja hiukset lumivalkoiset, vaikka hän ei ollut kuin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän näytti lempeältä kuin kyyhkynen. Mutta juuri siksi hänen äänensä tuntuikin niin peloittavalta.
"Kun nyt neitsyt oli langettanut isäkullasta tuomionsa syvällä hautaäänellään, alkoi isäkulta nauraa. Eikä neitsyt sanonut enää sanaakaan koko päivällisen aikana."
Kasvatussisar nauroi, hänkin, mutta pappilanneiti huokasi, ennenkuin hän jatkoi taas kertomustaan.
"Tuskinpa minun tarvinnee kertoa, kuinka hartaasti Lumikki neito pyysi ja rukoili isäänsä, ja kuinka pahoillaan hän oli, kun siitä ei ollut mitään apua. Hän eli alituisessa pelossa, että neitsyt karkaisi talosta, samoinkuin hän oli karannut Borgin kartanostakin."
"Kyllä minä sen uskon, että hän jäi taloon", sanoi kasvatussisar.
"Niin, hän jäi, ja siitä Lumikki neito iloitsi suuresti. Neitsyt alkoi ottaa osaa taloustoimiinkin. Hän ei tahtonut olla heillä työttömänä. Oliko se kummaa?
"Tietysti ei neitsyt tyytynyt laittamaan vaan tavallista arkiruokaa, vaan hän valmisti ranskalaisia ruokalajeja, ikäänkuin jossakin kreivin talossa. Ja isäkulta, joka monta vuotta oli ollut kotiopettajana hienoissa perheissä, eli nuoruuden aikansa uudestaan saadessaan murekkeita ja piirakoita ja väkeviä kastikkeita. Ei hänellä olisi mitään hätää Lumikki neidon poissaollessa. Hyvä oli myös nähdä, ettei isäkulta laskenut enää yhtä paljon pilaa neitsyen kanssa, kun hän oli valmistanut jonkin oikein hyvän ruokalajin.
"Hauska oli sekin, että sekä isä että neitsyt olivat kovin huvitetut puutarhanhoidosta. Isäkulta sai puhua vaikka kuinka kauan arkiaateri Linnéstä ja Hammarbystä ja Uppsalan kasvitieteellisestä puutarhasta, eikä neitsyt sittenkään kyllästynyt kuuntelemaan.
"Oi, puutarhanhoito se varmaan sai isäkullan tyytymään siihen ajatukseen, että neitsyt jäisi taloon. Muuten se ei koskaan olisi käynyt päinsä. Siksipä saattoi Lumikki neitokin olla oikein hyvällä mielellä lähtiessään kotoa. Hän miltei toivoi, että isäkulta ja neitsyt Vabitz tulisivat keskenään hyvin toimeen kunnes hän palasi takaisin.
"Mutta sittenkään ei hän ollut oikein levollinen poissaollessansa, vaan hänen ajatuksensa lensivät joka päivä isäkullan luo ja hän tuumi mielessään, tokko hän riiteli kovin pahasti Vabitz raukan kanssa.
"Kun Lumikki neito oli ollut poissa kaksi viikkoa, sai hän isäkullalta hyvin leikillisen kirjeen, jossa hän kertoi hyvin seikkaperäisesti, miten hän ja neitsyt elivät yhdessä. Eräänä iltana oli luutnantti Kristian Berg ja patruuna Julius tulleet vieraisille, ja he olivat pelanneet korttia ja laulaneet Bellmania. Seuraavana päivänä ei neitsyt tahtonut puhua hänelle sanaakaan, ja koko sen viikon oli hän päivälliseksi saanut vain veripalttua ja läskiä tai porkkanoita ja silliä. Mutta eilen oli hänelle tarjottu paistettua lohta ja kuoriaisia, jotta nyt hän oli taas päässyt armoihin.
"Lumikki neidon täytyi nauraa isäkullan hullutuksille. Mutta ei tämä kirje häntä siltä rauhoittanut. Seuraava oli kuitenkin jo parempi. Siinä isäkulta kertoi, että Pitkä-Bengt oli sanonut tahtovansa naida vanhan henttunsa, Munter-Maijan, ja neitsyt Vabitz oli saanut hänet siihen. Sillä hän oli sanonut Bengtille, miten väärin oli antaa naisen odottaa neljätoista vuotta, ja vihdoin hänen sanansa olivat tepsineet.
"Kaikesta saattoi huomata, että isäkulta oli hyvin tyytyväinen. Tässä kirjeessä hän ei kirjoittanut 'Vabitza', niinkuin hänellä oli muulloin tapana, vaan 'neitsyt Vabitz'. Se oli varma merkki siitä, että isäkulta oli nyt huomannut, mikä erinomainen ihminen hän oli. Sen jälkeen ei Lumikki neito saanut enää kirjeitä isäkullalta, ainoastaan lyhyitä kortteja, joissa hän sanoi, että hänellä oli niin paljon työtä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa kirjeitä. Hän ei maininnut sanaakaan neitsyestä. Se merkitsi kai sitä, että hän oli jo tottunut häneen eikä ajatellut häntä sen enemmän kuin muutakaan palvelusväkeä.
"Mutta hiukan levoton oli Lumikki neito sittenkin, enkä minä yritäkään kuvailla, kuinka hyvillään hän oli, kun hän sai käydä istumaan vaunuihin ja ajaa kotiin. Hän oli kirjoittanut hyvissä ajoin isäkullalle ja sanonut, milloin hän aikoi palata takaisin, ja samalla hän lausui mielihyvänsä siitä, että isäkulta oli jaksanut niin hyvin tulla toimeen Vabitzin kanssa. Mutta tämän jälkeen hänen ei enää tarvinnut pitää vieraita talossaan, sillä hän ei aikonut enää koskaan jättää häntä."
"Vai niin, sanoiko hän senkin", sanoi kasvatussisar. "Hänestä oli varmaan hauska ajatella, että hän oli kirjoittanut sillä tavalla isälle."
"Tässä jutussa on paljon hullunkurista", sanoi pappilanneiti. "Kun vain ajattelee, kuinka iloinen Lumikki neito oli ajaessaan maantietä myöten kotiin, niin oikein tekee mieli nauraa. Hän oli niin onnellinen, että kaikki vastaantulijat muuttuivat iloisiksi nähdessään hänet. Ainakin matkan alussa. Kun hän tuli lähemmäksi kotiseutua, missä ihmiset jo kaukaa tunsivat vaunut sekä matkustajat, niin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki vastaantulijat äkkiä olisivat ruvenneet ajattelemaan jotakin hyvin surullista, niin että heidän kasvonsa painuivat poimuihin ja ryppyihin.
"Tiedätkö, Lumikki neito tuli kovin hämilleen. Saapuessaan viimeisiin kestikievaritaloihin, joissa isäntäväki oli hänelle tuttua, kysyi hän, miten isäkulta jaksoi, ja he vastasivat, että hän oli yhtä terve ja reipas kuin hänen lähtiessäänkin. Mutta hän kuuli sittenkin äänestä, että he tiesivät jotakin, jota he eivät tahtoneet hänelle kertoa. Eikä hänkään tahtonut kysyä. Varmaan se oli jotakin ikävää, ehkäpä neitsyt sittenkin oli karannut talosta. Mutta Lumikki neito ei tahtonut pilata iloaan ajattelemalla häntä."
"Kyllä koko tuo juttu olisi kovin hullunkurinen", sanoi kasvatussisar, "jollei se samalla olisi niin surkea".
"Viimeisellä kyytivälillä tuli Pitkä-Bengt vastaan omilla hevosilla. Eipä Lumikki neito ollut erehtynyt. Pitkä-Bengt oli myöskin kummallinen. Muulloin sai melkein ostaa joka sanan häneltä, mutta nyt hän puhui aivan lakkaamatta. Ja Lumikki neito huomasi, että hän puhui kaikesta muusta, mutta ei sanaakaan isäkullasta eikä Vabitzista. Nyt hän ei uskaltanut kysyä. Jos jotain oli hullusti, niin parasta, että isäkulta itse saisi sen kertoa."
"Ja siten hän ei tiennyt mitään ennen kotiintuloaan!" huudahti kasvatussisar.
"Niin, hän ei tiennyt mitään, ei yhtään mitään. Ja nyt minä sanon, mikä hänen mielestään oli kaikkein ikävintä. Niin, se oli ikävintä, että isäkulta arveli toimineensa kovin järkevästi ja luuli, että Lumikki neito iloitsisi hänen hommistaan. Ja miksikä hän ei sitä olisi uskonutkin. Sillä olihan Lumikki neito kehunut neitsyttä ja sanonut, että isäkullan pitäisi olla tyytyväinen, kun hänellä oli niin mainio ihminen talossaan. Ehkäpä juuri hän olikin kääntänyt isän ajatukset kaikkein ensiksi neitsyen puoleen — —
"Et voi ajatellakaan, kuinka iloinen isäkulta oli odottaessaan häntä kuistin portailla, ja kuinka iloinen Vabitz oli seisoessaan isäkullan rinnalla. Isäkulta aivan paloi halusta saadakseen kertoa tuon suuren uutisen.
"Mutta isäkullan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän näki sen itsekin. Hän tiesi sen, ennenkuin hän oli astunut ulos vaunuista. Ja nyt minun täytyy kertoa, miten huonosti hänen kävi. Hän suuttui niin kovasti, ettei hän voinut hillitä itseään. Sellaista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Hän ei hyökännyt heidän päälleen eikä kynsinyt eikä lyönyt heitä. Mutta oikeastaan hänen olisi tehnyt hyvinkin mielensä.
"Kieltään hän ei kuitenkaan voinut hillitä, vaan sätti heitä niin paljon kuin hän jaksoi. Vabitzia hän ei koskaan luvannut sanoa äidiksi, sen hän sanoi kaikkein ensiksi, ja sitten hän väitti, ettei neitsyt lainkaan sopinut isäkullalle, sillä Vabitz oli vain köyhän saksalaisen rummunlyöjän tytär, ja Lumikki neidon isä olisi voinut naida minkä hienon naisen tahansa. Ja sen lisäksi hän sanoi heille vielä senkin, että he aivan hyvin tiesivät tehneensä väärin, sillä muuten he eivät olisi salassa menneet naimisiin.
"Mutta nyt tuli isoäiti paikalle ja tarttui häntä ranteeseen kiinni ja käski ankarasti hänet omaan huoneeseensa. Eihän hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran kääntyi Vabitzin puoleen ja sanoi, että hän oli koettanut mielistellä isäkultaa hyvällä ruualla ja että isäkulta oli vain hienojen ruokien vuoksi nainut hänet. Nyt vasta sai isoäiti hänet mukanaan huoneeseensa."
"Sepä oli ikävä", sanoi kasvatussisar, "minun mielestäni hän olisi voinut vielä hiukan jatkaa".
"Ei, isoäiti vei hänet pois, ja heti kun hän pääsi hänen huoneeseensa, alkoi hän itkeä. Se oli jotakin uutta. Sillä hän ei ollut koskaan ennen itkenyt. Hän itki monta tuntia, ennenkuin hän rauhoittui, ja koko ajan hänestä tuntui, että jotakin vierasta, joka kaikkina näinä vuosina oli piillyt hänessä, heräsi nyt henkiin ja sai hänet valtoihinsa. Mitenkä sen selittäisin? Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin jokin vanha lohikäärme tai hirveä peto olisi asunut hänessä. Oi, voi! Tuo tunne peloitti häntä siihen määrään, että hän unohti melkein toisen onnettomuuden. Kuinka hirveää, että jotakin hillitöntä ja vaarallista asui hänen sielussaan. Mutta eihän hän oikeastaan mahtanut sille mitään. Hän tahtoi kuitenkin koettaa salata sitä oikein tarkasti."
"Voi, kultaseni", sanoi kasvatussisar hyväilevällä äänellä, "eikö hän koskaan ennen ollut suuttunut?"
"Vihdoin hän nukahti kaikista suruistaan ja heräsi vasta seuraavana aamuna, jolloin aurinko nousi vuoren takaa ja paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän oli niin onneton, ettei hän tiennyt mitä tehdä.
"Mutta hänen ei tarvinnut kauan tuumia, sillä hetken kuluttua tuli sisäkkö sisään ja sanoi, että rouva pyysi häntä nousemaan kangasta kutomaan.
"Kello oli vähän vailla neljä, eikä hän koskaan ennen ollut noussut niin varhain ylös. Olihan hän ennenkin tehnyt työtä, mutta vain vapaasta tahdosta ja oman valinnan mukaan. Hän oli vähällä taaskin suuttua, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi tuota villiyttä, joka oli hänessä, ja hän pelkäsi, että se jälleen puhkeaisi esiin.
"Kudottuaan pari tuntia ymmärsi hän jo paremmin, miten kaikki oli käynyt. Ei Vabitz ollut koettanut mielistellä isäkultaa, vaan sen sijaan hän itse juuri oli selittänyt hänelle, mikä verraton tuki Vabitz olisi sekä hänelle itselleen että hänen tyttärelleen. Kun isäkulta nyt huomasi, ettei tytär osannutkaan panna arvoa hänen erinomaiseen viisauteensa, niin hän varmaan oli kovin pahoillaan hänelle.
"Kello seitsemän kutsuttiin Lumikki neito isänsä luo saamaan varoituksia ja nuhteita, ja sehän olikin aivan luonnollista. Mutta isäkulta tuntui niin hirveän avuttomalta nuhdellessaan häntä, että Lumikki neito oli jälleen suuttua. Hän hillitsi kuitenkin itseään ja pyysi kauniisti kummaltakin anteeksi ja suuteli heitä kädelle, sekä Vabitzia että isäkultaa. Hän huomasi, kuinka iloinen isäkulta oli, kun asia siten oli järjestetty ja talossa taaskin vallitsi rauha."
"Että sellaista voi tapahtua, vaikka toinen parin peninkulman päässä ei tiedä asiaakaan!" huudahti kasvatussisar itku kurkussa. "Jospa minä olisin ollut siellä!"
"Onneksi ei kukaan yllyttänyt Lumikki neitoa", sanoi pappilanneiti. "Hän oli iloinen, että hän oli tehnyt sovinnon, sillä kun hän näki heidät molemmat yhdessä, niin hän käsitti, ettei hän itse ollutkaan onnettomin heistä. Olihan hän nuori, saattoihan hän joutua naimisiin ja saada oman kodin, mutta toista oli isäkullan laita. Hän ei voinut koskaan päästä Vabitzista erilleen, vaan sai pitää hänet luonaan elämän loppuun asti. Sellainen elämä oli kuin yhtämittaista talvea ilman kesäauringon lämpöä. Isäkultaa oli sääli, eikä häntä.
"Mutta vaikka hän olikin sovinnollinen mieleltään, niin ei hän sittenkään malttanut olla tekemättä kiusaa isäkullalle, kun tämä hetken kuluttua tuli kyökkikamarin ikkunan alle ja kysyi, tahtoisiko hän lähteä hänen kanssaan kävelemään. Hän vastasi, ettei hän voinut tulla, sillä äitikulta oli käskenyt hänen kutomaan niin ja niin monta kyynärää ennen aamiaista.
"Ensi kiireessä aikoi isäkulta sanoa, että hänen piti sittenkin tulla. Mutta sitten hän kai malttoi mielensä ja arveli, ettei ollut sopivaa vastustaa äitikullan käskyä jo heti ensimäisenä päivänä. Ja isäkulta poistui ikkunan luota ja jätti hänet yksin kangaspuitten ääreen. Sitä ei Lumikki neito koskaan olisi voinut otaksua. Hän luuli sydämensä pysähtyvän; hän käsitti, että hän oli kadottanut isäkullan."
Kyyneleet tukahduttivat äänen ja hän vaikeni äkkiä. Anna Brogrenkaan ei sanonut mitään, mutta hänkin kuului itkevän. Ja pikkupiikakin olisi itkenyt, jollei hän olisi pelännyt, että muut olisivat sen kuulleet.
II.
Seuraava yö ei ollut juuri rauhallisempi pikkupiialle kuin edellinenkään. Anna Brogren ei ollut matkustanut pois, vaan siirtänyt kotimatkansa tuonnemmaksi, ja heti kun pappi ja papin rouva olivat toivottaneet hyvää yötä, hiipi hän alas vieraskamarista ja tuli kyökkikamariin saadakseen jutella taaskin pappilanneiden kanssa.
Tällä kertaa he eivät huolineet odottaa siksi kunnes pikkupiika oli nukahtanut. Ruustinna sanoi heti, että hän oli jäänyt taloon saadakseen vain kuulla jatkoa siihen kauniiseen satuun Lumikki neidosta, jonka Maija Liisa oli kertonut edellisenä yönä. Ja hän pyysi, että hän heti aloittaisi, jotta he nyt ennättäisivät sen loppuun. Sillä kauemmaksi kuin huomiseksi hänen oli mahdoton tänne jäädä.
Ja silloin pappilanneiti alkoi kertoa. "Jos muistan oikein", sanoi hän, "niin ei ollut Lumikki neito ollut kotona kuin viikon päivät, kun lukkari Moreus ja Ulla tulivat vieraisille. En voi sanoin selittää, kuinka iloiseksi Lumikki neito tuli heidän tulostansa. Tosin äitikulta ja hän elivät sovinnossa, mutta työtä hänen oli pakko tehdä. Hän istua helskytti koko päivän kangaspuitten ääressä, jotta selkää pakotti, kun hän illalla pani maata. Hyväpä, että joku tuli taloon vieraisille, niin hänkin sai hetken levähtää.
"Voi sentään! tuumi Lumikki neito, ei hän ikimaailmassa voisi niin innostua työhön kuin äitikulta. Ei hän koskaan myöskään voisi tulla yhtä nopsaksi ja taitavaksi sormistaan kuin hän. Äitikulta osasi kutoa niin kaunista damastikangasta, jonka reunaa koristivat kaikki Nooan arkin eläimet. Lumikki neito huomasi kyllä, että hän äitikullan mielestä vain hutiloi, mutta hän luuli hänen ainakin käsittävän, että hän koetti kaikella tavalla olla hänelle mieliksi.
"Ulla Moreus oli tuntenut äitikullan jo siihen aikaan, kun hän oli hoitanut taloutta Borgin kartanossa ja he olivat hyvät ystävät. Sitä paitsi oli hän ja hänen anoppinsa vastikään ollut Borgissa syysleivonnassa, jotta hänellä oli paljon kerrottavaa armollisesta kreivinnasta. Lumikki neito huomasi, että äitikulta kuunteli hyvillään kaikkia niitä hullutuksia, joita kreivinna oli keksinyt.
"Mutta totta puhuakseni, en usko, että kukaan iloitsi niin näistä vieraista kuin isäkulta. Lumikki neito huomasi, miten isäkulta heitti yltään sen arvokkuuden, jolla hän oli esiintynyt aina naimisestaan asti ja tuli taas ennalleen. Ja hän tuumi itsekseen: 'En tiedä, missä isäkulta on viime aikoina ollut. En ole tavannut häntä siitä saakka, kuin kävimme yhdessä heinänteossa.'
"Lumikki neito tiesi varsin hyvin, ettei isäkulta hänen tähtensä uskaltanut nauraa eikä laskea leikkiä. Isäkulta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän oli pitänyt niin huonosti huolta hänen kasvatuksestaan. Kas, hän arveli, ettei Lumikki neito koskaan olisi käyttäytynyt sillä tavalla kuin hän teki, jollei hän olisi hemmoitellut häntä niin suuresti. Mutta nyt isäkulta oli päättänyt pitää hänestä parempaa huolta. Mutta hän otti tuon tehtävän niin raskaasti, ettei hän koskaan uskaltanut olla muuta kuin äreä ja vakava, kun Lumikki neito oli huoneessa.
"Vain pari kuukautta sitten oli hän isäkullan mielestä aivan sellainen kuin hänen pitikin olla, mutta nyt hän ei kelvannut suorastaan enää mihinkään. Varmaan isäkulta ei tullut entiselleen, ennenkuin Lumikki neito oli muuttunut aivan uudeksi ihmiseksi.
"Lukkari Moreuksen tullessa taloon unohti isäkulta kokonaan raskaan taakkansa ja oli taas aivan ennallaan. Lumikki neito ei voinut olla ajattelematta, kuinka syvästi isäkulta häntä mahtoikaan rakastaa. Kas, miten hän hillitsi luontoaan joka päivä hänen tähtensä! Eipä hän todellakaan osannut olla kyllin kiitollinen isäkullalle.
"Äitikulta tahtoi itse valmistaa illallista voidakseen näyttää Ulla Moreukselle, ettei Lövdalassa ennen tarjottu yhtä hyvää ruokaa kuin nyt. Tiesihän äitikulta, että Ulla oli taitavin keittäjä koko pitäjässä ja että hän alituisesti kulki talosta taloon valmistamassa häitä ja hautajaisia, jotta hänen tähtensä kannatti kyllä kursailla. Ja sillä aikaa kuin äitikulta puuhasi lieden ääressä, ehdoitti Ulla, että he yhdessä Lumikki neidon kanssa menisivät hetkeksi isoäidin luo.
"Isoäidin huoneessa avasi Ulla käärön, jonka hän oli tuonut mukaansa huvittaakseen heitä. Hän oli saanut aivan erinomaisen lahjan armolliselta kreivinnalta. Kylläpä siinä saa nauraa, kun Ulla kertoo, kuinka hyvänä kreivinna pitää häntä ja miten kauniita lahjoja hän antaa hänelle. Kerran hän antoi Ullalle sylikoiran, jolle ei kelvannut ruuaksi muu kuin kerma. Olipa hän hyväntahtoinen, kun antoi sellaisen elukan köyhälle lukkarinvaimolle, jolla ei suinkaan aina ollut lypsävää lehmää!
"Kukapa tiesi, vaikka Ulla olisi pahastunut, jos kreivinna joskus olisi antanut hänelle jotakin sellaista, josta hänellä olisi ollut todellista hyötyä. Oi, kuinka lystillinen hän oli näyttäessään tuota viimeistä lahjaa! 'Katsokaa tätä!' sanoi hän. 'Näin koreaksi minä puen itseni, kun lähden kylään häitä valmistamaan.'
"Kreivinna arveli varmaan tehneensä suuren uhrauksen, kun hän oli antanut Ullalle ratsastuspukunsa. Se oli hänen englantilainen ratsastuspukunsa, jota hän viime vuosina oli käyttänyt: siihen kuului pitkä, musta, ruumiinmukainen verkahame, punainen, kärpännahalla reunustettu liivi ja pieni, korkea hattu. Se oli erinomaista vaatetta, eikä laisinkaan kulunut, mutta hullua se sittenkin oli. Hame oli niin pitkä, ettei Ulla voinut siinä astua askeltakaan, ja hän näytti hirveän hullunkuriselta tuossa punaisessa liivissä. Ulla tahtoi, että Lumikki neitokin koettaisi hametta, ja kun hän pani sen ylleen, ihastui sekä Ulla että Beata mummo. 'Voi sentään', sanoi Ulla, 'kuinka sääli, ettet sinä ole saanut tätä koreata lahjaa! Se sopii sinulle kuin valettu.'
"Ulla asetti hänet peilin eteen, pörrötti hiukan hänen hiuksiaan ja pani hatun päähän. 'Katsokaa häntä!' sanoi hän isoäidille. 'Eikö hän ole aivan kuin pieni armollinen kreivinna! Oletteko koskaan nähneet häntä näin somana?'
"Ulla ei tahtonut mitenkään sallia, että Lumikki neito riisuisi yltään ratsastuspuvun, ennenkuin isäkulta ja lukkari Moreus olivat myös nähneet hänet siinä.
"Minun täytyy nyt sanoa jotain. Lumikki neidon ei pitäisi koskaan pukeutua lystillisiin pukuihin. Hän tuli heti kovin vallattomaksi ja kuvitteli mielessään olevansa joku muu kuin mikä hän oli. Isoäiti ja Ulla nauroivat aivan katketaksensa, kun hän alkoi matkia kreivinnan puhetta ja käyntiä.
"Ulla sanoi vieläkin kerran, että hänen miehensä kaiken mokomin täytyi saada nähdä hänet kreivinnana. Hän tahtoi välttämättä, että he menisivät suureen rakennukseen.
"Lumikki neito tuumi: 'Ehkäpä isäkulta ei pidä siitä, että olen pukeutunut tällä tavalla, koska hän kohtelee minua nyt aina niin vakavasti. Ennen sain pukeutua niin usein kuin mieleni teki, mutta nyt on kaikki toisin.'
"Mutta hän oli rohkea, sillä Ulla oli hänen kanssansa ja siksi hän tuumi taas itseksensä: 'Ei se käy päinsä, että sinä annat toisten aivan masentaa itseäsi. Tänäänhän isäkulta on ihan entisellään. Ei hänen mielestään voi olla sopimatonta, että olet pukenut yllesi kreivinnan hameen.'
"Toinenkin ajatus lohdutti häntä. Hän arveli, ettei äitikulta panisi pahakseen, jos he hiukan kujeilisivat armollisen kreivinnan kustannuksella.
"Kun he astuivat alas portaita, iski uusi ajatus Ulla Moreuksen päähän. Hän vei Lumikki neidon talliin ja siellä hän pyysi Pitkää-Bengtiä satuloimaan Mustan. Musta on pyylevä ja pieni eikä lainkaan Borgin kartanon suurten ratsuhevosten näköinen. Eivätkä heidän suuret satulansa, joissa oli pehmeäksi täytetyt istuimet ja selkänojat, olleet lainkaan samanlaisia kuin kreivinna Märtan omat.
"Kun Musta oli satuloitu ja Lumikki neito oli noussut sen selkään, juoksi Ulla edeltä sisään, ja hän huusi sekä saliin että keittiöön, että kreivinna Märta ratsasti lehtikujaa myöten.
"Oi, voi, kylläpä siinä hälinä nousi! Äitikulta riisti kyökkiesiliinan edestään, jotta kauluri siitä irtaantui, ja hyökkäsi kuistille. Isäkulta riensi ulos niin kiireesti, että peruukki lensi viistoon, ja kävi ylimmälle portaalle äitikullan viereen. Ulla ja lukkari Moreus asettuivat heidän taakseen ja alimmalla portaalla seisoi kamarineitsyt niiaten.
"Olihan Lumikki neidolla piiska, jolla hän yllytti Mustaa, mutta ei se sittenkään juossut kuin hiljaista hölkkää, ja hän arveli, että hyvä se saattoikin olla. Sillä eihän hän voinut muuta ajatella, kuin että isä- ja äitikulta heti olivat huomanneet, että hän se siinä vain ratsasti.
"Mutta olipa se hullua. Äitikulta oli varmaan katsellut vain punaista liiviä, jota kreivinna oli käyttänyt monta vuotta eikä huomannut mitään muuta. Sillä tuskin Lumikki neito oli ennättänyt tervehtiä piiskallaan ja huudahtaa: 'Bonjour, monsier le pasteur!' niinkuin kreivinnalla oli tapana tehdä, kun äitikulta hyökkäsi portaita alas ja niiasi aivan maahan asti.
"Mitenkä voisinkaan sitä oikein kuvailla? Tiesihän Lumikki neito, että äitikulta oli hiukan likinäköinen, ja olihan jokseenkin myöhä ilta ja hämärä, mutta sittenkin hänen oli mahdoton käsittää, etteivät he tunteneet häntä.
"Hän tuumi: Äitikulta on mielissään, kun minä teen tällaista pilaa kreivinnasta. Tiesihän hän, kuinka suuttunut äitikulta oli entiseen emäntäänsä. Ei koskaan Lumikki neidon päähän olisi pälkähtänyt, että hän niiaisi hänelle. Mutta äitikullan kasvot aivan loistivat. Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin iloiselta.
"Lumikki neito hyppäsi avutta alas satulasta, aivan kuin kreivinnakin, ja heitti ohjakset Pitkälle-Bengtille. Sitten hän kääntyi äitikullan puoleen ja ojensi hänelle kätensä.
"'Eh bien, Raclitz, kuinka te voitte uudessa talossanne?'
"Mutta ajattelehan, juuri kun Lumikki neito sai sen sanotuksi, kumartui äitikulta hänen kätensä yli ja suuteli sitä!
"Silloin vasta Lumikki neito ymmärsi, että äitikulta oli antanut narrata itseään ja että hän luuli kreivinnan itsensä tulleen häntä tervehtimään. Lumikki neito tuli niin ymmälle, että hän sanoi: 'Äitikulta, minähän se vaan olen.'
"Äitikulta ojentautui kiireesti suoraksi ja heitti irti käden. Hän katsoi vain kerran tytärpuoleensa, ja kääntyi sitten pois kiiruhtaen ylös portaita ja suoraan keittiöön.
"Isäkulta ja lukkari Moreus ja Ulla tulivat nyt Lumikki neidon luo ja nauroivat hänen pilalleen. Oi, voi, hänen täytyi näytellä kreivinnaa vielä vähän aikaa, sillä isäkultaa se näytti huvittavan. Mutta hän oli aivan kuin kivettynyt, sillä äitikullan katse oli pelästyttänyt häntä. Hän tuumi: 'Nyt olen saanut äitikullasta vihamiehen. Ei äitikulta pane pahakseen, jos sättii häntä vasten kasvoja. Mutta hän ei anna koskaan anteeksi, jos pitää häntä pilkkanaan.'"
Pappilanneiti oli hetken aikaa vaiti ikäänkuin odottaen, mitä toinen arvelisi hänen jutustaan.
"Tekisi mieli melkein nauraa koko asialle", sanoi Anna Brogren, "mutta en voi sitäkään tehdä. Se puristaa aivan sydämeni kokoon. Parasta, että jatkat vain kertomustasi, jotta saan tietää kuinka vaikea sinun — niin, minä tarkoitan, Lumikki neidon — on olla."
Ja sitten alkoi pappilanneiti jälleen kertoa.
"Minun täytyy tosiaankin kertoa, kuinka hullusti kävi kerta syyskuun lopussa. Rakas kasvatussisareni huomaa kyllä, ettei se ollut mitään tärkeätä, mutta se rohkaisi kuitenkin Lumikki neidon mieltä. Joka kerta kun tuo tapahtuma muistui hänen mieleensä, tuumi hän itseksensä: Onpa sentään hyvä, että joku tässä talossa ei pelkää äitikultaa.
"Muuten hänen piti tunnustaa, että he pelkäsivät kaikki hiukan äitikultaa, yksinpä isäkultakin. Tosin hän ei voinut kieltää, että äitikulta piti erinomaista huolta isäkullasta ja oli niin kohtelias hänelle, että isäkulta tuskin uskalsi liikkua. Mutta kylläpä isäkullan oli vaikea panna vastaan, kun äitikulta jotakin halusi!
"Se kävi esiin joka päivä, mutta kaikkein enimmin silloin, kun äitikulta sai luvan polttaa viinaa. Kaikki sanoivat, että jollei äitikulta olisi sitä halunnut, niin ei isäkulta olisi koskaan sallinut jotain sellaista, sillä hän oli aina ollut viinanpolttoa vastaan. Jos joku aikaisemmin oli sitä ehdottanut, niin hän vastasi vain aivan lyhyesti, että pappilassa oli leivottava leipää ja keitettävä velliä viljasta, eikä käytettävä sitä sellaiseen juomaan, joka oli kansalle turmioksi.
"Isäkulta sanoi samaa äitikullallekin, mutta hän ei siitä pelästynyt. Hän sanoi vaan, että jos isäkulta tahtoi kieltää kaiken viinanjuonnin talossaan, niin ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta kun talossa kuitenkin täytyi olla viinaa, sekä vieraille että palvelusväelle, niin hänen mielestään he saattoivat yhtä hyvin polttaa sitä itsekin. Kotona poltettuna se tuli puolta halvemmaksi, sanoi äitikulta, ja hän kiisteli niin kauan kunnes hän sai tahtonsa perille.
"Ensi viinanpolttoon lainasi äitikulta viinapannun ja torven naapuritalosta, ja heti kun se tuotiin taloon, kävi hän työhön käsiksi. Ja äitikulta johti itse suurella huolella työtä. Hän ei antanut viinankeittäjälle vähintäkään rauhaa viinan riistaa tehdessä eikä käymisen aikana ja viinaa tislattaessa oli äitikulta aina mukana panimossa. Ei kukaan olisi voinut moittia häntä siitä, että hän olisi säästänyt työtään ja vaivojaan.
"Isäkulta sen sijaan istui kamarissaan koko sen ajan, kun viinankeittoa kesti, eikä kertaakaan tuottanut äitikullalle sitä iloa, että hän olisi astunut panimon kynnyksen yli tai pyytänyt saada maistaa juomaa.
"Äitikulta ymmärsi hyvinkin, että hän yhä vielä oli viinankeittoa vastaan, ja hän tiesi, että jos joku talonväestä joisi itsensä humalaan, niin isäkulta sen johdosta heti kieltäisi koko homman. Äitikulta varoi sen vuoksi tarkasti, ettei kukaan hänen apulaisistaan saanut liian monta maistiaisryyppyä ja kaikki pelkäsivät häntä siihen määrään, että hänen onnistuikin pitää järjestystä yllä koko ajan.
"Vain yksi ainoa pieni onnettomuus tapahtui. Äitikulta oli saanut viinan aivan selväksi eikä ollut enää juuri muuta tehtävänä kuin laskea viina tynnyreihin ja kiviruukkuihin. Hän aikoi ottaa talteen myös rankinkin, mutta se oli vielä aivan lämmintä ja äitikulta kaatoi sen ämpäriin ja asetti sen panimon oven eteen jäähtymään.
"Heti kun äitikulta oli asettanut rankin ulos, kulki Pitkä-Bengt siitä ohi. Ämpäri veti häntä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta samassa äitikulta kiiruhti jo ovelle. 'Bengt kulta', sanoi hän, 'et suinkaan sinä aio juoda tuota? Se ei ole ihmisiä varten. Ei se ole muuta kuin rankkia.' Pitkä-Bengt näytti hyvin typerältä ja astui edemmä. Hän aikoi mennä navettaan, sanoi hän. Ei suinkaan ollut kiellettyä kulkea panimon ohi. Pitkä-Bengt meni kuin menikin navettaan ja haki sieltä heinähangon, jonka karjapiika oli lainannut häneltä. Ja sitten hän aikoi viedä sen talliin takaisin. Mutta avatessaan takapihan veräjää tuli Isopukki häntä vastaan, se seisoi aidan takana kuono säleitten välissä ja vainusi jotakin panimon puolella. Päivä oli hyvin kaunis, ja kaikki vuohet olivat lasketut ulos, mutta toiset pysyttelivät risukasalla. Isopukki yksin seisoi veräjällä.
"Ihmeellistä, että Pitkä-Bengt saattoi olla noin kömpelö. Hän avasi veräjän niin auki, että Isopukki pääsi livahtamaan hänen ohitsensa. Eikä hän koettanutkaan ajaa Isoapukkia takaisin aidan taakse, niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä. Hän katsoi vain, että puutarhan portit olivat suljetut, jotta Isopukki ei päässyt pilaamaan isäkullan omenapuita eikä äitikullan kaalipenkkejä. Hänen mielestään ei suinkaan ollut vaarallista, vaikka Isopukki pääsikin pihamaalle ja sai haukata hiukan ruohokenttää.
"Vaan ajatteleppas, Isopukki ei vilkaissut edes ruohokenttään päinkään, vaan juosta hölkytti suoraan panimon edustalle. Se tepsutteli niin somasti ja kevyesti, ettei äitikulta kuullut yhtään, vaikka panimon ovi oli raollaan.
"Tuo pukki oli aina ollut kovin hieno. Juodessa se ei loiskuttanut kuin koira eikä särpinyt niinkuin hevonen, vaan oli niin hiljaa, ettei kukaan huomannut mitä se toimitti. Isopukki oli juonut monta kannullista maitoa karjapiian selän takana, ja nyt se ehti hyvässä rauhassa juoda koko rankin äitikullan tietämättä asiaakaan.
"Mutta kun ämpäri oli tyhjä, alkoi Isopukki määkiä, niinkuin sen tapa oli, sillä sen mielestä ei ollut hauska tehdä kepposia, jollei se saanut nähdä, miten kaikki suuttuivat siitä, mitä se oli tehnyt. Samassa äitikulta seisoikin jo kynnyksellä ja näki, että ämpäri oli tyhjä.
"Äitikulta otti pitkän, nokisen uunikoukun käteensä, joka aina seisoi panimon oven nurkassa, ja aikoi antaa pukille kyytiä. Mutta sellaisen kestityksen jälkeen ei Isopukki voinut ymmärtää, että äitikulta olisi toden teolla sille vihainen, ja se nousi takajaloilleen ja alkoi tanssia äitikullan edessä. Isopukki oli vanha ja voimakas, eikä ollut niinkään hyvä joutua sen kanssa tekemisiin. Äitikulta hutki sitä uunikoukulla, ja jokainen, joka tunsi sen tavat, tiesi, ettei tuo leikki loppuisi hyvin. Kaikki kiiruhtivat nyt pihalle äitikullan apuun, sekä isäkulta, Lumikki neito että palvelustytöt. Mutta Isopukki ei tehnyt hänelle yhtään mitään, hyppäsi vain edes-takaisin, ja silloin isäkulta kielsi toisia sekaantumasta leikkiin. Samalla hän huusi äitikullalle, että hänen oli nyt parasta kiiruhtaa panimoon niin kauan kuin Isopukki oli vielä leikkisällä tuulella.
"Mutta äitikulta ei välittänyt varoituksesta. Ja vihdoin hänen onnistui iskeä uunikoukulla Isoapukkia niin kovasti, että tämä sen tunsi. Se laskeutui nyt etujaloilleen, mutta ei sillä ollut paljonkaan voitettu, sillä se hyökkäsi samassa panimoon ja heitti sarvillaan kumoon niin monta äitikullan pulloa ja ruukkua kuin se vain ennätti. Ja tuskin oli äitikulta ehtinyt sen jäljissä sisään, kun se taas kiiruhti ulos.
"Isopukki tiesi nyt vallan hyvin, että kaataessaan kaikki pullot kumoon se oli antanut äitikullalle niin paljon työtä, että se vähäksi aikaa pääsi hänestä rauhaan ja sai nauttia iloisesta tuulestaan. Se seisoi pari sekunttia hiljaa panimon ovella ja katseli ympärilleen. Sitten se alkoi astua hiljaa ja vakavana mäkeä ylös asuinrakennusta kohti.
"Isopukki käyttäytyi tavallisesti hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti ja se oli sille hyvään tarpeeseen, sillä olihan melkein mahdotonta uskoa, ettei niin komea elukka koskaan ajattelisi muuta kuin pahantekoa. Mutta ei kukaan ollut koskaan nähnyt sitä niin komeana kuin nyt. Se nosti jalkojaan hitaasti ylös, nojasi päätään taakse, nosti kuononsa ilmaan ja ikäänkuin kerskaili suuresta parrastaan ja pitkistä sarvistaan. Kuitenkin saattoi huomata, ettei se ollut oikein vakavissaan. Silmät vilkkuivat hiukan sinne ja tänne ja takaruumis heilahteli toiselle puolelle.
"Isäkulta luuli, että Isopukki oli matkalla vuohiensa luo takapihalle, ja hän huusi Lumikki neidolle, että he väistyisivät pukin tieltä, eivätkä häiritsisi sitä. Mutta jos Isopukki olikin aikonut sinne, niin muutti se mielensä kulkiessaan kuistin ohi ja huomatessaan, että sisäovi oli jäänyt auki väen kiiruhtaessa pihalle sitä hätyyttämään. Ja parhaillaan kun se astui aivan vakavasti eteenpäin, loikkasi se portaita ylös ja juoksi sisään.
"Nyt hyökkäsivät kaikki palvelustytöt sen perässä ajaakseen sen ulos. Silloin Isopukki pakeni ylös vintin portaita, ja kun toiset seurasivat sen jäljissä, hyppäsi se ulos ullakkoikkunasta. Isopukki ei viitsinyt katsoa, kuinka pitkältä siitä oli maahan, ennenkuin se hyppäsi. Mutta onni potkaisi sitä aina, ja siksi se hyppäsi nytkin ulos siitä ikkunasta, joka oli aivan kuistin katon yläpuolella.
"Katto oli pieni ja kalteva ja sen keskellä kulki kapea harja, ja juuri sille kohdalle Isopukki sattui tulemaan. Se ei voinut astua askeltakaan syrjään putoamatta maahan. Eikä se voinut palata takaisin ullakollekaan.
"'Mene sisään, Isopukki!' sanoi isäkulta ja hätyytti sitä kepillään. Mutta pukki seisoi paikoillaan. Palvelustytöt olivat tulleet ulos ja odottivat kauhuissaan miten sen kävisi. Mutta Isopukki näytti varsin tyytyväiseltä. Se käänsi vain päätään ja vilkaisi heihin ja selvästi saattoi huomata, että toisten pelko huvitti sitä.
"Äitikulta oli nostanut pullonsa pystyyn ja tuli nyt uunikoukku kädessä antamaan kyytiä pukille. Mutta kun se huomasi hänet, alkoivat sen silmät vilkkua vielä entistä lystikkäämmin. Selvään saattoi nähdä, ettei se pelännyt vähääkään äitikultaa.
"Mutta äitikulta heilautti vielä kerran uunikoukkuaan ja samassa pukki puristi jalkansa kokoon, hypähti ilmaan kuin nuoli ja putosi maahan aivan äitikullan eteen.
"Ja heti kun se oli päässyt maahan, antoi se niin kovan iskun äitikullalle, että hän kaatui kumoon. Sitten juoksi Isopukki pois takapihalle päin, hyppäsi aidan yli ja tanssi sitten vuohiensa parissa useita tunteja.
"Ensi hädässä ei kukaan kuitenkaan huomannut, mihin pukki oli joutunut. Kaikki hyökkäsivät äitikullan luo auttamaan häntä. Kaikkein ensimäisenä ehti paikalle Lumikki neito. Mutta äitikulta työnsi hänet kiivaasti luotaan. 'Älä teeskentele!' huusi hän. 'Kyllä minä tiedän, millä mielellä sinä olet. Sinä vaan iloitset tästä. Naura sinä, niin kauan kuin saat! Kyllä minä tiedän, kuka saa sinut vielä itkemäänkin.'
"Ja tottahan se on, ettei Lumikki neito ollut näyttänyt kovin levottomalta. Hän oli nauranut pukille, eikä hän vieläkään ollut ehtinyt tulla vakavaksi.
"Mutta äitikullan sanat tuottivat hänelle kylliksi surua koko päiväksi.
"Ja ymmärräthän sinä, rakas kasvatussisareni, ettei tämä tapaus antanut Lumikki neidolle uutta rohkeutta, vaan pieni uni, jonka hän näki yöllä.
"Lumikki neito näki unissaan pukin seisovan jälleen kuistin katolla, mutta tällä kertaa ei oikea pukki, vaan kaikki se ilo ja pila, joka vanhastaan asusti tässä kodissa, oli kiivennyt katolle ja seisoi siinä tehden pilkkaa äitikullasta. Ja se pukki osasi puhua, ja se sanoi äitikullalle, ettei hänen onnistuisi muuttaa tätä taloa kylmäksi ja kovaksi vankilaksi, niinkuin hän yritti tehdä. Kaikki entinen siinä nousi häntä vastaan.
"Ja kun Lumikki neito heräsi, tuumi hän, että se oli totta, eikä hän sen jälkeen mielestään enää yksin taistellut äitikultaa vastaan."
"Ensi kerran, kun tulen tervehtimään Lumikki neitoa, niin tuon aivan varmaan pari leipää Isollepukille", sanoi Anna Brogren, kun pappilanneiti hetkeksi vaikeni.
"Se kestitys taitaa tulla liian myöhään", sanoi pappilanneiti. "Sillä viime kirjeessään sanoi Lumikki neito, että äitikulta oli antanut teurastaa Isonpukin."
"Kas vaan", sanoi ruustinna miettivästi, "kas vaan! Eikö Lumikki neidon isä sanonut mitään, vaan antoi sen tapahtua! Minäpä sanon sinulle, luulenpa aivan varmaan, että Lumikki neidon emintimä tekee hänelle vielä jotakin pahaa."
Mutta pappilanneiti sanoi nopeasti: "Tokkopa hän voi vahingoittaa Lumikki neitoa. Päinvastoin hän luulee, ettei Lumikki neito ajattele mitään muuta kuin tuottaa hänelle ikävyyttä."
"Kai hän sen asian paremmin tietää."
"Kaikki käy Lumikki neidolta päin mäntyyn. Minäpä kerron vielä jotakin, niin saat nähdä, kuinka huonosti hänen aina käy."
"Minä kuuntelen mielelläni sadun loppuun", sanoi ruustinna. "Mutta kyllä minä sen tiedän, että Lumikki neito on vaarassa, eikä hänen emintimänsä."
"Tiedäthän, rakas kasvatussisareni", sanoi pappilanneiti, "että Lumikki neidon isä oli istuttanut koko pappilan puutarhan. Häntä sai kiittää siitä, että siellä oli karviaismarjoja ja viinimarjoja, hyviä puutarhamansikoita ja keittiökasveja ja ruusupensaita asuinrakennuksen länsipuolella.
"Parhaat kaikista isäkullan puutarhassa olivat kuitenkin omenapuut. Isäkulta oli istuttanut ja jalostanut ne ja luulenpa, että saa kulkea pitkältä, ennenkuin tapaa sellaisia hedelmiä kuin heillä oli. Aina kun Lumikki neito söi isäkullan omenia, tuntui hänestä, ikäänkuin ne olisivat maistuneet auringonpaisteelta ja kesälämmöltä.
"Sen kauniimpia omenia kuin tänä kesänä ei Lumikki neito ollut ennen nähnyt puutarhassa. Oi, millaisia paradiisiomenia ja astrakaaneja, kesä- ja talviomenia siellä olikaan! Ehkei niitä ollut yhtä runsaasti kuin ennen, mutta sitä kauniimpia ne omenat olivat. Ei ainoatakaan madonsyömää hedelmää, kaikki olivat yhtä suuria ja kaunismuotoisia. Kaikki astrakaanit olivat läpikuultavia, kaikki paradiisiomenat tummanvihertävänpunaisia ja kaikki talviomenat kauniin punaposkisia.
"Omenat olivat tosiaankin niin mainioita, että niistä puhuttiin koko pitäjällä. Ne olivat niin suuria ja koreita, että ne loistivat tielle saakka, ja matkustavaisia tuli taloon, jotka pyysivät saada mennä puutarhaan niitä katselemaan.
"Mutta nyt minun pitää sanoa jotakin. Vaikka omenat olivatkin niin kauniita ja hyviä, niin niistä oli sittenkin kovin paljon huolta. Ja olihan muina vuosina koko joukko pappilan omenia varastettukin. Nyt katosi kuitenkin tuskin ainoatakaan omenaa tällä tavalla, sillä äitikulta vartioitsi niitä aivan uupumattomasti. Aina elokuun lopusta saakka, jolloin omenat alkoivat kypsyä, oli hän vartioinut puutarhassa joka ainoa yö.
"Mutta tekipä äitikulta vieläkin enemmän. Hän vartioitsi omenia kotiväeltäkin. Hän hankki ulkolukon puutarhan veräjään sekä talletti itse aina avaimen. Kun äitikulta löysi jonkun oikein kauniin ja kuulakan astrakaanin, saattoi hän antaa sen isäkullalle, mutta Beata mummo ja Lumikki neito! eivät saaneet maistaa ainoatakaan.
"Muina vuosina heillä ei tosin ollut yhtä kauniita omenia, mutta enemmän iloa niistä ainakin oli. Kaikki kartanossa olivat saaneet niitä kylliksensä. Eikä niitä riittänyt vain kartanon väelle, vaan jokainen, joka tuli taloon käymään, sai niitä maistaa ja useille annettiin niitä hiukan mukaankin.
"Ei edes silloin, kun omenat otettiin alas puista, saanut kukaan niitä maistaa, sillä äitikulta hoiti yksin sen tehtävän. Hän veti sormikkaat käteensä ja otti jokaisen omenan erikseen varovaisesti alas, jotta ne eivät vaan loukkaantuisi eikä vioittuisi. Olihan Lumikki neidon mielestä hiukan kovaa, ettei hän saanut syödä omenia, niin kauan kuin niillä oli vielä tuore kesämakunsa, mutta hän lohdutti itseään sillä, että hyvältä ne syksylläkin ja talvella maistuisivat. Sillä varmaan äitikulta osaisi niin hyvin niitä säilyttää, etteivät ne pääsisi mätänemään.
"Mutta hän huomasi varsin pian, että äitikullalla oli aivan toiset aikeet. Ei hänen mieleensä ollut edes juolahtanutkaan, että pappilan väki itse saisi syödä niin paljon hyviä hedelmiä.
"Isäkultakin olisi varmaan käyttänyt omenat vain omiin tarpeisiin, niinkuin muinakin vuosina. Mutta äitikulta oli laskenut, että he voisivat ansaita niillä rahaa. Hän tahtoi myödä kaikki nuo kauniit hedelmät Brobyn markkinoilla.
"Ja tietenkin sai äitikulta tahtonsa läpi. Äitikulta ajoi markkinoille ja vei mukanaan kaksi kärryllistä omenia sekä rengin ja palvelustytön, joiden piti auttaa äitikultaa myönnissä.
"Tultuaan markkinapaikalle avasi hän laatikkonsa ja tynnyrinsä ja asetti omenat pöydälle. Äitikulta ei arastellut minkäänlaista työtä, ja hän seisoi suuret kintaat kädessä ja suuri villahuivi vyötäisillään pöydän ääressä myödäkseen itse omenansa. Äitikulta ei todellakaan uskaltanut antaa tätä tointa kellekään muulle.
"Mutta olipa hänellä myös myötävänä sellaista tavaraa, että hän saattoi siitä ylpeillä. Äitikullan pöytä loisti niin punaisena ja vihreänä ja keltaisena ja valkeana, että ihmisiä tulvaili sinne vain sitä koreuttakin katsomaan. Brobyn suurille markkinoille tuli nyt niinkuin aina muulloinkin puutarhureita sekä Sörmlannin linnoista että Näsin herraskartanoista. Mutta ei kellään ollut tarjona niin kauniita hedelmiä kuin äitikullalla.
"Heti kun äitikulta oli valmiina myömään, kiiruhtivat kaikki ihmiset esille ja kysyivät omenoiden hintaa. Mutta silloin äitikulta vaati niistä niin paljon, että ihmiset kauhistuivat eikä kukaan tahtonut ostaa.
"Äitikulta sai nyt istua siinä kaikkine komeuksineen ja katsella miten markkinaväki teki kauppaa hänen naapuriensa kanssa. Mutta äitikulta ei laskenut alas hintojaan vähääkään. Hän pyysi puolta enemmän omenoistaan kuin kukaan muu. Hän kai luuli, että hän myöhemmin päivällä saisi ne kaupaksi, kun muut olivat myöneet hedelmänsä loppuun.
"Ehkäpä äitikulta teki toisellaisiakin laskuja. Äitikulta tiesi varsin hyvin, kuinka paljon viinaa tavallisesti juotiin Brobyn markkinoilla ja hän tiesi senkin, että puolenpäivän jälkeen tuskin ainoakaan mies oli enää raitis. Ehkäpä äitikulta tuumi, että väki iltapuolella helpommin hellittäisi rahojaan.
"Näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta olisi ollut oikeassa. Mitä pitemmälle aamupuoli kului, sitä enemmän väkeä kerääntyi hänen pöytänsä ääreen. Ensinkin kaikki pienet pojat ja tytöt, joita markkinoilla oli. Ne seisoivat siinä sormet suussa ja katselivat kaihoavin katsein omenia, jotta sydäntä oikein liikutti. Heillä tietenkään ei ollut rahaa millä ostaa, mutta olipa joukossa aikaihmisiäkin, jotka seisoivat siinä, eivätkä voineet irroittaa katseitaan hedelmistä.
"Vähä-väliä tuli joku kysymään omenien hintaa. Mutta äitikulta piti puoliaan yhtä rohkeasti kuin aamullakin. Ei hänen mielensä tehnyt huojistuttaa hintaa nyt, kun kaikkialla muualla omenat olivat jo loppuunmyödyt. Nyt luuli hän varmaan, että hänen vuoronsa tulisi.
"Äitikulta näki, miten kaikkien kasvoilla paloi kiihkeä omenanhalu ja hän tuumi mielessään: 'Kauan he eivät voi enää haluaan hillitä. Ei muuta tarvita kuin että joku tekee alun.'
"Mutta sitä kesti ja kesti ja lopulta äitikulta jo luuli, että hän saisi viedä kotiin kaikki omenansa.
"Silloin äitikulta päätti koettaa viimeistä keinoa, ja hän lähetti palvelustytön hakemaan Lumikki neitoa, joka kulki markkinakojujen keskellä ja osti lahjoja kaikille niille kotolaisille, jotka eivät olleet päässeet markkinoille.
"Kun Lumikki neito tuli äitikullan luo, käski hän hänen hetkeksi asettua äitikullan paikalle ja myödä omenoita. Äitikulta olikin seisonut yhdessä kohti koko päivän, ja hänen jalkojaan paleli. Hänen oli pakko hiukan liikkua.
"Lumikki neito ei ruvennut hyvällä mielellä myömään Brobyn markkinoilla, mutta hän ei uskaltanut myöskään vastustaa äitikultaa, vaan sitoi ympärilleen äitikullan suuren villahuivin ja veti käsiinsä hänen kintaansa ja asettui hänen paikalleen pöydän taakse. Ja kun äitikulta oli moneen kertaan varoittanut häntä, ettei hän vaan millään muotoa laskisi hintoja eikä söisi itsekään omenia, läksi äitikulta tiehensä.
"Mutta jos äitikulta luuli, että ihmiset ostaisivat tytärpuolelta halukkaammin kuin häneltä itseltään, niin erehtyi hän suuresti.
"Lumikki neito sai seisoa siinä ja vartioida omeniaan saamatta kaupaksi ainoatakaan aivan niinkuin äitikultakin. Suuret ja pienet seisoivat yhäti piirissä hänen ympärillään, mutta ei ainoakaan ostanut mitään.
"Äkkiä tuli paikalle pari puoleksi päihtynyttä renkiä kuljettaen kukin tyttöä kainalossaan ja tunkeutui väkijoukon läpi pöydän ääreen.
"He olivat kovaäänisiä ja hyväntuulisia ja rahat helisivät heidän taskuissaan, he olivat oikealla juhlatuulella. Lumikki neito pelästyi pahan päiväisesti ja olisi mieluimmin juossut pakoon, mutta hän pysyi sittenkin paikoillaan toivoen kerrankin saavansa myödyksi jotakin.
"He tulivat aivan hänen eteensä, ja etumaisin ei kysynyt edes hintaa, vaan laski kouransa kaikkein parhaimpien omenien päälle. Samalla hän katsoi Lumikki neitoon ja koetti näyttää niin selvältä kuin suinkin. 'Mistä nämä omenat ovat?' kysyi hän.
"Lumikki neito vastasi, että ne olivat hänen kotoaan.
"'Niin, siellä minä olen käynyt monta kertaa', sanoi mies, 'ja minä tunnen sekä teidät että teidän isänne. Hän on kelpo mies, tuo pappi.'
"Lumikki neito vastasi ystävällisesti. Hän piti rengistä, koska hän puhui ystävällisesti isäkullasta.
"'Minä tiedän, että te ja teidän isänne olette hyviä ihmisiä', sanoi renki. 'Te olette niin hyviä, että te annatte varmaan köyhän renkimiehen maistaa omenoitanne maksuttakin.'
"Ennenkuin Lumikki neito ymmärsi, mitä hän oikeastaan aikoi, oli hän ottanut koko kourallisen kauniita omenia ja juossut tiehensä. Ja tyttö, joka oli ollut hänen käsipuolessaan, otti myös muutamia omenia ja juoksi pois hänkin. Ja samoin teki hänen toverinsakin sekä toverin tyttö.
"Eihän Lumikki neito olisi voinut sellaista aavistaakaan. Hän joutui aivan epätoivoon, kun he veivät maksutta häneltä niin paljon omenia. Hän aikoi juosta heidän jälkeensä ja riistää heiltä omenat, mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan, vaan lähetti rengin ja palvelustytön heidän jälkeensä. Samassa hän huomasi, että koko väkijoukko tunkeutui hänen pöytänsä ääreen. 'Nyt he tulevat ostamaan', tuumi hän ja hänen mielensä kävi rohkeammaksi.
"Mutta vielä vai, hekö olisivat ostaneet! Eivät he sitä ajatelleetkaan, vaan he hyökkäsivät esille, noin kymmenkunta kerrallaan ja riistivät pöydältä niin paljon omenia kuin he saivat käsiinsä ja huusivat ääneensä, että Lumikki neito ja hänen isänsä olivat siksi hyviä, etteivät he vaatineet köyhiltä ihmisiltä maksua muutamista omenista. Ja kaikki pikkupojat, jotka olivat seisoneet omenien edessä ja katselleet niitä koko päivän, he ottivat nyt lakit päästänsä ja täyttivät ne omenilla, ja pikkutytöt, joiden suuhun vesi oli herahtanut heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan, hyökkäsivät esille ja riistivät kymmenittäin omenia esiliinoihinsa.
"Lumikki neito kumartui omenien yli suojellaksensa niitä ruumiillaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja hän itki ja rukoili ja huusi ääneensä, että he saattoivat hänet aivan onnettomaksi, mutta kukapa hänestä olisi välittänyt? Eivätkä yksin pikkupojat ja pikkutytöt riistäneet omenia, vaan aikaihmisetkin. Ja he nauroivat vain ja olivat niin iloisia ja pitivät koko asiaa vain markkinapilana. Ja jokainen huusi Lumikki neidolle ottaessaan omenan, että hän ja hänen isänsä olivat niin kovin hyviä ja soivat varmaan heille pari omenaa.
"Lumikki neito huitoi ympärilleen ja Lumikki neito huusi apua, mutta omenat olivat menneet. Markkinaväki kaatoi pöydän ja potkaisi tynnyrit ja laatikot nurin ja anasti kaikki omenat. Markkinoilla oli yllin kyllin vallatonta väkeä, ja he yhtyivät hälinään. Siinä syntyi tappelua ja riitaa, ja Lumikki neidon täytyi paeta pois ja jättää omenat oman onnensa nojaan, sillä muuten väki olisi tallannut hänetkin jalkoihinsa.
"Mutta samassa palasi emintimä takaisin ja näki tytärpuolen seisovan siinä tyhjin käsin ja ypö yksin ja itkevän harmista ja pelosta. Äitikulta tarttui häntä käsivarsista kiinni ja pudisteli häntä. 'Odotahan, kunnes pääsemme tänä iltana kotiin', sanoi äitikulta, 'niin opetan sinua lahjoittamaan pois minun omeniani!'
"Eikä se ihme ollutkaan, että äitikulta oli pahoillaan, mutta olihan se kovaa, että hän luuli tytärpuolen tehneen sen tahallaan.
"Kotimatka sinä päivänä oli kovin raskas. He istuivat vaunuissa, sekä isäkulta että äitikulta ja Lumikki neito, ja aluksi yritti isäkulta jutella tavalliseen tapaansa. Mutta äitikulta istui jäykkänä vaununnurkassa yhteenpuristetuin huulin eikä vastannut sanaakaan, ja Lumikki neito vaan itki. Isäkulta ei voinut kovin syvästi surra sitä, että hän oli kadottanut muutamia omenia, ja häntä luultavasti huvitti se, että ihmiset olivat kehuneet häntä niin hyväksi, että hän varmaan soi heillekin muutamia omenia. Hän koetti pitää rohkeuttaan yllä puhuttelemalla kaikkia markkinamiehiä, joiden ohi hän ajoi. Hän kysyi, olivatko he saaneet hyvän hinnan lehmistään, mitä he olivat maksaneet lampaista ja olivatko he nähneet hänen omeniaan.
"Mutta hetken kuluttua muuttui isäkulta ihmeen 'hiljaiseksi. Hän kääntyi äitikullan puoleen ja istui kauan ja katseli vaan häntä. Sitten hän tuijotti hyvän aikaa eteensä. Ja nyt hän näytti kovin vanhalta ja väsyneeltä.
"Hetken kuluttua huomasin minä, että isäkulta katseli kauan ja huolissaan minuun. Tuntuipa siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut tunkeutua minun sieluni syvyyteen.
"Sitten sanoi isäkulta: 'Sinä tulet yhä enemmän äitisi kaltaiseksi.'
Ja isäkulta otti käteni käsiensä väliin ja hyväili sitä hiljaa.
"Tuntui aivan siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut rauhoittaa minua ja tehdä minut iloiseksi. Minä ajattelin: 'Isäkulta ymmärtää kyllä, etten tehnyt sitä tahallani. Hän tietää, etten minä ole sellainen.'
"Isäkulta piteli kättäni koko ajan. Mutta hän kumartui yhä enemmän eteenpäin, ja kun me pysähdyimme portaitten eteen, vaipui hän aivan kokoon. Hän ei liikahtanut vaunuista, kun äitikulta ja minä nousimme. Minä luulin, että hän oli kuollut.
"Mutta niin pahasti ei sittenkään ollut käynyt, vaikka vaara olikin lähellä."
Pappilanneiti vaikeni hetkeksi. Ääni oli käynyt epävakavaksi ja hän tarvitsi hiukan aikaa rauhoittuakseen, ennenkuin hän saattoi jatkaa.
"Nyt sinä tiedät, minkälainen minun elämäni on", sanoi hän. "Äitikulta saa tehdä minulle mitä hyvänsä, enkä minä voi valittaa isäkullalle, sillä minä pelkään, että hän saa uudestaan halvauksen niinkuin silloin, kun hän palasi kotiin markkinoilta ja ajatteli meidän riitaamme."
"Mutta eikö hän näe sitten itse?"
"Ehkäpä hän näkeekin, mutta hän ei voi sille mitään. Näyttäähän siltä, kuin isäkulta olisi jälleen terve, mutta minä tiedän, kuinka heikko hän on. Hänellä ei ole enää omaa tahtoa. Ei ikänä isäkulta voi enää olla yhtä iloinen kuin sinä aamuna, jolloin me menimme yhdessä katsomaan heinäntekoa."
SVARTSJÖN PAPPI.
Uuden vuoden aattona, päivällisen jälkeen, pisti pappi päänsä keittiönovesta sisään.
Mihin Myrskytuuli oli tänään joutunut? Hän ei ollut nähnyt häntä ulkona kelkkamäessä. Ei suinkaan hänen pitänyt istua sisällä aamusta iltaan niinkuin muiden naisten?
Hän tarkoitti pikkupiikaa. Jo ensi päivänä, kun hän oli tullut Lövdalaan, oli pappi ottanut hänet mukanaan ulos ja etsinyt hänelle kelkan kalustohuoneesta. Sitten hän kävi joka aamupäivä muistuttamassa, että tytön piti mennä ulos laskemaan mäkeä.
Samalla kertaa hän käytti myös tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi hyväntahtoisesti emännöitsijälle ja palvelustytöille, että heidän varmaan teki mieli kaiket päivät vain istua ja paistatella itseään kyökissä.
Nyt hänelle vastattiin, että pikkupiika olisi tietenkin lähtenyt tänään kelkkamäkeen niinkuin kaikkina muinakin päivinä, mutta hänen äitinsä oli tullut pappilaan häntä tervehtimään. Tämä oli nyt mennyt navettaan katselemaan lehmiä, ja pikkupiika oli seurannut hänen mukanaan.
Pappi vetäytyi pois ovelta ja sulki sen jälkeensä. Hetken aikaa hän mietti itsekseen. Sitten hän suuntasi askeleensa navettaa kohti.
Keittiössä olijat seurasivat häntä silmillään. Hän näytti vanhalta ja heikolta syksyllisen sairautensa jälkeen. Mutta täytyihän hänen tietenkin puhua joka ainoan ihmisen kanssa, joka tuli pappilaan.
Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin pappi ennätti Maritin puheille. Ensinkin tuli Pitkä-Bengt sanomaan, että eräs mies oli tuonut sairaan hevosensa pappilaan ja kysyi tietäisikö pappi jotakin apua sille.
Ja kun hän oli hoidellut sairasta hevosta, tuli pari talonpoikaa, jotka olivat joutuneet perinnöstä riitaan keskenään ja pyysivät, että hän sanoisi kuinka paljon kummankin piti saada, jotta heidän ei tarvitsisi vetää asiaa oikeuteen.
Kesti ainakin tunnin verran, ennenkuin hän sai asian niin pitkälle, että hän saattoi tarjota miehille sovintoryyppyä.
Sillä välin istui pikkupiika navetan pimeässä nurkassa ja jutteli äitinsä kanssa. He istuivat kumpikin lypsyrahilla ja pikkupoju oli pikkupiian sylissä. Hän piti suurta siskoaan niin hyvänä, että hänen oli mahdoton erota hänestä.
Äiti ja pikkupoju olivat olleet Nygårdissa aina Tapaninpäivästä saakka. Nyt he olivat kotimatkalla, mutta he olivat kulkeneet pitempää tietä Lövdalan ohi, saadakseen tavata pikkupiikaa.
Pikkupiika ei varmaankaan koskaan ollut niin iloinnut, kuin nähdessään äidin astuvan keittiöön. Hän tuli juuri parhaiksi auttamaan häntä hänen suuressa huolessansa.
Kun he tulivat navettaan, täytyi äidin ensinkin selittää hänelle, mitä tuo uusi satu Lumikki neidosta merkitsi, josta pikkupiika oli kuullut kahtena yönä perätysten. Oliko mahdollista, että pappilanneiti oli tarkoittanut itseään?
Kun pikkupiika oli kertonut sen niin hyvin kuin hän taisi, istui äiti hyvän aikaa ääneti. Lopulta hän sanoi: "Luultavasti he eivät luulleet, että sinä ymmärtäisit heidän puhettaan. Mutta koska sinä sittenkin ymmärsit, niin saat nyt näyttää, että ymmärrät pitää sitä myös salassa."
Mutta siinä ei ollut kaikki, pikkupiialla oli vielä toinenkin suru.
Eilen aamupuolella oli pappilanrouva tullut hänen luokseen ja katsellut häntä ystävällisesti silmiin ja kysynyt viihtyikö hän täällä, vai kaipaisiko hän kotia.
Kyllä, hän viihtyi erinomaisesti ja hänen oli oikein hyvä olla. Ja hän piti niin paljon kanoista.
"Vai niin", oli pappilanrouva silloin nauraen sanonut, "etkö pidä mistään muusta kuin kanoista?"
Kyllä, pikkupiika piti myöskin pappilanneidestä.
Taaskin pappilanrouva oli naurahtanut. Mistä se johtui, että hän piti mamseli Maija Liisasta?
Hän piti hänestä siksi, että hän kertoi niin paljon kaunista.
"Todellako", oli pappilanrouva sanonut, "ymmärrätkö sinä, mistä hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän kertoo?"
"Sen hän kai oppii kirjoista, joita hän lukee yöllä", oli pikkupiika vastannut.
"Vai niin, lukeeko hän öisin?" oli pappilanrouva sanonut yhtä ystävällisesti ja lempeästi yhä edelleen. "Hän lukee kai päresoihdun valossa?"
"Eiköhän hänellä lie kynttilä", oli pikkupiika vastannut.
Illalla oli sitten pappilanneiti ja pikkupiika panneet maata aivan niinkuin tavallisestikin, ja niin pian kuin he olivat vuoteessa, oli pappilanrouva astunut huoneeseen, niinkuin hänellä tapana oli, ja ottanut pois kynttilän ja kynttiläjalan.
Mutta kun talossa kaikki hiljeni, nousi pappilanneiti vuoteeltaan ja otti esille talikynttilän, jonka hän oli piiloittanut suureen seinäkellokaappiin, hiipi keittiöön, puhalsi hiiliin saadakseen tulta kynttilään ja alkoi lukea. Pappilanneidellä oli veli Uppsalassa, ja hän lähetti hänelle runoja, sillä hän tiesi, että pappilanneiti piti kaikesta sellaisesta. Ja näitä hän opetteli ulkoa yöllä.
Varmaankin hän luki jotakin hyvin kaunista, sillä hän ei kuullut, että salin ovi avautui. Hän ei katsonut ylös ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen vieressään ja riisti kynttilän jalasta.
"Sinä aiot varmaan saattaa meidät kaikki köyhiksi", sanoi pappilanrouva, "koska poltat tulta kaiken yötä. Mistä sinä sait kynttilän?"
"Se ei ole äitikullan kynttilä", sanoi pappilanneiti.
"Olkoon kenen hyvänsä, niin pidän minä sittenkin huolta siitä, ettet sinä saa köyhdyttää meitä", sanoi pappilanrouva. "Kyllä minä opetan sinua tuhlaamaan kynttilöitä."
Sitten pappilanrouva läksi pois, mutta hetken kuluttua hän palasi takaisin kangaspala käsivarrella.
"Koska sinä tahdot valvoa öisin, niin saat ainakin tehdä jotakin hyödyllistä", sanoi hän. "Ompele reikäompelu valmiiksi huomenaamuksi!"
Nyt hän läksi taas pois, mutta pappilanneiti sai valvoa työnsä ääressä koko yön.
Eikä pikkupiikakaan voinut yhtään nukkua, sillä hän oli niin onneton siitä, että hän oli kertonut pappilanrouvalle, että pappilanneidellä oli tapana lukea öisin.
Juuri tämän asian vuoksi hän iloitsi niin suuresti äidin tulosta.
Hän ei voinut ajatellakaan mitään hirveämpää, kuin että pappilanneiti saisi tietää, mitä hän oli tehnyt, ja hän pyysi, että äiti veisi hänet mukanaan kotiin. Hän ei tahtonut jäädä enää pappilaan.
Äiti koetti selittää hänelle, kuinka hyvä hänen oli olla pappilassa, mutta pikkupiika ei välittänyt siitä, vaikka hän saisikin palella ja nähdä nälkää, kunhan hän vain pääsisi pois, ennenkuin pappilanneiti suuttuisi häneen.
Mutta äiti tahtoi kaiken mokomin, että hän jäisi taloon. "Kauan ei Raklitza saa hallita tällä tavalla talossa", sanoi hän. "Minä sanon papille. Minä tunnen hänet ennestään. Kyllä hän uskoo minua."
Samassa viittasi pikkupoju sormellaan käytävään. "Joku seisoo tuolla", sanoi hän.
Äiti ja pikkupoju kääntyivät taakseen yhtä aikaa. Pappi seisoi varjossa muutaman askeleen päässä heistä. Hän nojautui liikahtamatta seinää vasten.
He pelästyivät niin kovasti, etteivät he uskaltaneet nousta edes tervehtimään häntä. Milloin hän oli tullut sinne ja mitä hän oli kuullut?
"Tuoppa lypsyjakkara tänne, Marit", sanoi hän heikolla äänellä. Marit kiiruhti hänen luokseen, ja pappi vaipui alas matalalle istuimelle.
"Älä mene hakemaan muita!" sanoi pappi. "Minua vain pyörryttää.
Tiedäthän, että pyörrytys on aina vaivannut minua."
He seisoivat neuvottomina hänen edessään. Marit ihmetteli, kuinka vanhalta pappi näytti. Hän ei ollut huomannut sitä joulukesteissä langon luona, mutta nyt hän näki, kuinka hän oli laihtunut ja mennyt kokoon.
"Ei tämä ole mitään vaarallista", sanoi pappi, "mutta se yllättää minut niin usein nykyään. Minä olen mennyttä kalua, ymmärrätkö, Marit."
Vähän ajan kuluttua hän nousi pystyyn.
"Älkää kertoko tästä muille!" sanoi hän ja astui hitaasti ja kumarana navetasta ulos.