Samoin kävi rouva Hansenin. Hän oli tuvassa järjestelemässä vainajan ympärillä; hänen nuorin, kaksivuotias tyttösensä istui hänen luonansa lattialla, kun rouva Rendalen avasi oven ja astui sisälle. Laura tuli häntä vastaan ja kiitti siitä, että hän tänäänkin poikkesi katsomaan. Laura näytti hillityltä, mutta heti, kun lohduton Tomas pistäytyi esille kukkinensa, lysähti toinen tuolille ja itki ääneen. Lapsikin alkoi itkeä. Tätä ei Tomas voinut kestää; hän laski kukkaset kädestään, tietämättä mihin, ja karkasi takaisin kotiin. Hän oli nähnyt nuo tuuheat palmikot, jotka olivat suorina valkoisella hurstilla, nukkuvat kasvot ja ristiin lasketuissa käsissä nuo ikikukat; hän tunsi ne heti nauhasta.
Kuinka raskaalta taakalta tuntuikaan tähän aikaan rouva Rendalenista koulu, sillä tuo haavoittunut pikku sydän ikävöitsi alinomaa äidin turviin. Hän oli peräti ahdistuneella mielellä poikansa taipumuksesta haaveksimiseen, sen saamasta uudesta aiheesta, eikä osannut ajatella, millä voisi sitä ehkäistä ottamatta häneltä hänen ainoata lohtuaan. Mutta hämmästyipä hän vähitellen nähdessään, että Augustan kuolema vaikutti ihan päinvastoin.
Augusta oli pelännyt kuolemaa, kenties vielä enemmän kuolemattomuutta; tästä piti Tomas horjumattoman lujasti kiinni, joten hän ei ajatellutkaan etsiä ystävätärtänsä sieltä, — se olisi ollut kuin hänen kiusaamistansa. Useimpia lapsia hirvittää iankaikkisuuden ajatteleminen. Varsinkin Karl hautoi nyt tätä aihetta, mutta hänen täytyi olla vaiti. Tomas ei sitä sietänyt. Oli vastoin Augustan tahtoa, että koetettaisiin löytää hänet iankaikkisuudesta; siitä Tomas oli varma.
Karl taipui; eihän hänen ystävänsä epäillyt itse kuolemattomuutta, joten hän saattoi mukautua tämän tahtoon.
Eikö siis Tomas ollenkaan koettanut loihtia Augustaa esille? Kyllä, istuessaan pianoa kosketellen hän varmasti seurusteli Augustan kanssa; he olivat istuskelleet sen edessä vieretysten. Menneisyyttä hän siis ajatteli. Äiti kummastui eräänä päivänä, kun poika oli antanut hiukan kiivaan vastauksen, mutta palasi heti jälkeenpäin sisälle ja heittäysi hänen kaulaansa. Hän oli niin tottunut poikansa kiivauteen, ettei sitä useasti pannut merkillekään, milloin tämä vain ei ollut epäkohtelias. Hän katseli nyt poikaansa: "Mitä on tapahtunut?" Silloin tämä punastui ja painautui hänen korvansa lähelle, kuten hänen tapansa oli silloin, kun äiti ei saanut katsoa häneen hänen puhuessaan. "Niin, kerran, kun olin vastannut sinulle kiivaasti, Augusta tuli perässäni ulos portaille ja sanoi: 'Tomas, sinä et saa koskaan sillä tavalla vastata äidillesi.' En silloin sen enempää välittänyt siitä, mutta nyt — nyt muistin sen, kun tulin ulos portaille."
Tähän aikaan he innokkaasti lukivat yhdessä esimerkkejä Lucasin kirjasta. Nämä monestikin ihmeelliset todisteet taipumusten ja ominaisuuksien periytymisestä, jotka saattoivat puhjeta esille useiden sukupolvien pysähdyksen jälkeen, vaikuttivat Tomasiin syvästi; hän sai mietittäväkseen koko joukon kysymyksiä, joista selvää saadakseen poikkeili tohtorin puheille.
Vähitellen hän antausi entisiin hommiinsa, mutta hän oli hiljaisempi.
5
Puhe
Neljätoista vuotta tämän jälkeen nähtiin eräänä keväisenä ehtoopäivänä toukokuun alussa suuri vaellus pitkin puistokujaa "Kartanoon". Kandidaatti Tomas Rendalenin piti esitelmällä vihkiä pihalle rakennettu iso, uusi voimistelurakennus. Tässä tilaisuudessa hän tahtoi selitellä, minkä suunnitelman mukaan hän johtaisi koulua, jonka hän elokuusta alkaen ottaisi haltuunsa.
Tiedettiin, että tämä oli ollut hänen päämääränsä, jo ennenkuin hän oli matkustanut Kristianiaan ylioppilastutkintoa suorittamaan, — ettei hänellä ollut kangastanut mitään muuta elämäntyötä opiskellessaan ja sittemmin tutkintojensa jälkeen ottaessaan osaa opetukseen useissa poika- ja tyttökouluissa ja nyt usean vuoden aikana tutustuessaan kumpaisiinkin Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa, Englannissa ja lopuksi Amerikassa. Viimeksimainitussa maassa hän oli parhaiten löytänyt, mitä etsi, kerrottiin. Itse hän oli lausunut, että hänen elämänkehityksensä oli siinä puheessa, jonka hän tänään aikoi pitää, ja sitä pidettiin kummallisena; oltiin uteliaita.
Niinä neljänä, viitenä kuukautena, jotka hän nyt oli ollut kotona, hän oli rakennuttanut voimisteluhuoneiston, sillä entisen, ritarisalin, hän oli muodostanut joksikin, missä voitiin tehdä kemiallisia ja fysikaalisia kokeita, — ei oikein tiedetty, millaiseksi; mutta kaipahan se aikanaan saataisiin nähdä. Ja tornista oli tullut pikku tähtitorni. Loputtomasti oli hänen laatikoistansa purettu ja tuotu jotakin, mitä hän sanoi "havaintovälineiksi": lapsille oli esitetty mitä ihmeellisimpiä näytteitä.
Kaikki tämä ja hänen laajat matkansa olivat maksaneet paljon. Millä keinoin oli rahoja hankittu? Rouva Rendalen oli kerran saanut selville, että metsät oli myyty kartanosta erikseen, osaksi ennen, osaksi sen jälkeen, kun oli myyty talot, joihin ne kuuluivat. Toiset näistä metsistä oli aikoinaan myyty vain täydellisesti hakattaviksi; maa oli siis edelleenkin kartanon. Mutta kun ne olivat kauan olleet käyttämättöminä, oli tämä unohdettu, ja ympäristön talot olivat osittain ottaneet metsät. Muutamia oikeusjuttuja tästä asiasta rouva Rendalen hävisi, toisia voitti, ja kelpo norjalaisilla tukkipuilla Tomas ja Karl olivat opiskelleet, Tomas luonnontieteitä ja Karl jumaluusoppia, ja kumpainenkin matkustanut ulkomaille. Karl oli vuoden kuluttua palannut kotiin, mutta Tomas pitkittänyt matkojaan.
Näinä kuukausina nyt kotona ollessaan hän oli luennoinut ylimpien luokkien tytöille, etenkin luonnontieteiden alalta, m.m. selitellyt heille kaikkein uusimpia havaintoja aivojen toiminnasta, näytellen heille isoja piirustuksia! Kun lapset taas kertoivat aikaihmisille, millä tavoin havainnot oli tehty, teki näidenkin mieli kuunnella, joten ei ollut harvinaista, että vanhempia sisaria ja äitejä, jopa isiäkin, istui sulloutuneina tyttösien sekaan kuuntelemassa häntä "Kartanon" luokkahuoneissa.
Siten voi käsittää, miksi ihmistulva nyt oli niin runsas.
Tomas oli ruma, punatukkainen, kesakkoinen nuori mies, jolla oli jokseenkin leveä nenä, harmaat siristelevät silmät ilman kulmakarvoja, ainakaan näkyviä, ja kapeahuulinen suu kuten isällään. Ja kuitenkin sanottiin koko tyttökoulun olevan hurmaantuneen häneen! Tahdottiin nähdä ja kuulla, mitä tämä oli; siksi oli kolme naista jokaista herrasmiestä kohti siinä liudassa, joka kuhisi ylös rinnettä.
Suurilta portailta rakennuksen edustalta oli tehty tie oikealle julkipuolen ja edelleen sivurakennuksen ympäri pihan takalistolle, yleinen koulutie. Sillä puolella oli uusi voimisteluhuoneistokin. Mutta sen pääoven eteen, ylös portaille, oli asetettu vartija, ja ulkopuolella ylt'ympärillä tunkeili joukko ihmisiä pannen osaksi kovaäänisestikin vastalauseensa tästä kohtelusta. Andreas Berg oli saanut toimekseen pitää silmällä, että ainoastaan "lasten vanhempia" pääsi sisälle. Kutsu oli nimenomaan kohdistunut heihin, mutta tätä ei ollut huomattu tai ymmärretty, tai oli tahdottu kuitenkin yrittää ja noustiin nyt kapinaan. Tietysti nämä olivat enimmäkseen nuorta väkeä.
Suurta hilpeyttä syntyi joka kerta, kun joku vanhempi, joka ei ollut virallisesti tunnustettu isäksi tai äidiksi, torjuttiin takaisin. Anton Dösen — jota nimitettiin myöskin "ranskalaiseksi Döseniksi", sillä hän oli asustanut useita vuosia Ranskassa ja kävi nyt kauppaa ranskalaisilla korutavaroilla melkein suoraan vastapäätä Jensenin neitejä "Pummin" varrella, — esittäysi "isänä" ja pyrki sisälle; hän ei ollut milloinkaan ollut naimisissa, samainen ranskalainen Dösen. Syntyi suuri hilpeys! Horjumattoman totinen Andreas Berg peräytti hänet takaisin, ja ranskalainen Dösen kysyi, mitä hornaa sitten tarvittiin sisällepääsemiseksi? Täytyikö hänen rientää kaupunkiin hankkimaan papintodistus siitä, että hän oli isä?
Ranskalaisella Dösenillä oli nimittäin etuoikeutena tunnustaa julkisesti kaikki syntinsä; ihmiset mielellään kuulivat niitä. Hänen myymälästään ostettiin paljon hänen keveistä tavoistaan ja puheistaan huolimatta; kilpailu kahden vinon Jensenin neidin kanssa muotihepenien myynnissä ei ollut vaarallinen.
Mutta kas, tuossahan Jensenin neidit tulivatkin, ja he pääsivät sisälle! Rajaton riemu seurakunnassa! Sillä senhän tiesivät toki kaikki ihmiset, etteivät Jensenin neidit, Jumala paratkoon, olleet lasta synnyttäneet! Andreas selitti sen johtuvan siitä, että heillä oli sisarentytär koulussa. "Siitäkö syystä he eivät ole lasta synnyttäneet?" — "Ei, siitä syystä he pääsivät sisälle; he olivat vanhempien sijaisia." — "Mutta", arveli Dösen, "täytyyhän sitten merkitä enemmän olla isä kuin isän sijainen." — Suurta suosiota. — "Olenhan muuten minäkin isän sijainen niille, joille annan ruoan ja palkan; enkö ole?" — Tähän ei Berg vastannut mitään. Nyt tulivat pormestari ja hänen puolisonsa. Heitäkään ei Berg tahtonut päästää ohitseen, sillä he eivät olleet "vanhempia", eikä heillä myöskään ollut holhotteja koulussa.
Dösen hurrasi ja taputti käsiään, ja monet hänen mukanaan; kajahteli yleinen naurunremakka. Kaikkihan tunsivat pormestarin eivätkä hänestä pitäneet; odoteltiin siis jotakin hauskaa. Pormestari tulistuikin paikalla niin vimmastuneeksi, ettei voinut puhua, änkytti vain ja viuhtoi. Hän oli pitkä, laiha, kakkulanenäinen mies, jolla oli huulillaan ainainen virnistys — ei iloisuudesta tai muusta sellaisesta, ei, vaan huonosta vatsasta; sen leima kuvastui hänen vääntyneillä kasvoillaan.
Vihdoinkin hän sai puhekykynsä ja kysyi Andreas Bergiltä, oliko tämä hullu. Ja pormestaritar, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään jouduttausi etunenään, huomautti, ettei kaupungissa voitu sulkea mitään kokousta pormestarilta. Tämä ei vähääkään tehonnut Andreas Bergiin; hän ryhtyi avaamaan toisille tulijoille, jotka todellakin olivat lasten vanhempia, ja lukitsi sitten taas. Nyt täytyi Dösenin puhua pormestarin puolesta. "Andreas Bergin pitäisi ymmärtää, että kun pormestarilla ei ole lapsia, ei se ole pormestarin vika; niin, eikä pormestarinnankaan." — Pauhaavia suosionosoituksia. — "Vanhempien paratiisia ei voida kokonaan sulkea pormestarilta tuosta syystä, kun kerran sentään…", hän ei päässyt pitemmälle: pormestari kysyi, oliko hän hullu. — "Kyllä, teidän puolestanne, herra pormestari!" vastasi Dösen. Siitäpä vasta naurun mellakka remahti!
Samassa saapui pikku vaimonsa kanssa suutari Nils Hansen. Häneltä oli pormestari toki satoja kertoja kysynyt, oliko hän hullu, — niin että Nils Hansen nauroi heti, kun kuuli tuon sanan. "Kuka nyt on hullu?" hän kysyi.
"Andreas Berg!" vastasi pormestari.
"Ei, minähän", huusi Dösen.
"Pormestari!" luikkasivat jotkut joukosta.
"Ajatelkaahan", sanoi pormestari Nils Hansenille, "Andreas Berg on niin häpeämätön, että — että — epää vaimoltani ja — ja — ja minulta pääsyn sisälle!"
Nils Hansenista näki, että tämä huvitti häntä. Laura-rouva sitä vastoin joutui kummiinsa ja tiedusti Bergiltä: "Hyvä ystävä, miksi?" Mutta jos hän luuli taivuttavansa Bergin vastaamaan, niin erehtyipä. Hän avasi suutarin pariskunnalle: "Olkaa hyvä!" sanoi hän. Ja heidän täytyi mennä sisälle. Mutta he kuulivat Dösenin huutavan heidän peräänsä: "Pormestari rouvineen ei pääse sisälle, kun he eivät ole saaneet lapsia!"
Tämä kuultiin koko salissa; pitkällinen, satakertainen hahatus vyöryi ulos, ja ulkoa vyöryi voimallinen naurun pauhu vastaukseksi takaisin ovea vasten samassa, kun se suljettiin Nils Hansenin jälkeen.
Keskustelun soristessa salissa alkoi ulkona uusi liikehtiminen. Maaherra oli saapunut. Hänen puolisonsa oli ottanut mukaansa vieraan naisen, jota Berg ei tahtonut päästää sisälle; ainoastaan "vanhempia" oli kutsuttu, intti hän vääjäämättömänä. Hän tiesi, että seuralaista nimitettiin "neiti Kriegeriksi"; tämä oli ostanut häneltä kukkia.
Maaherra, lisänimeltään myös "tyttöjen Jukka", vaaleaverinen, kapea- ja veitikkakasvoinen mies, katseli kahta säikähtänyttä seuralaistaan; nämä seisoivat ylhäällä portailla hehkuvan punaisina kumpainenkin. Maaherrattarelle oli alun pitäen ollut se vakaumus selviönä, ettei naista, jonka hän otti mukaansa, mitenkään voitu torjua. Ja kuitenkin oli niin käynyt; hän seisoi petoksesta kiinni joutuneena, hän ja hänen ystävättärensä, Dösenin ja tämän liittolaisten naurettavana ja tuntemattomien suuren lauman häijysti tuijoteltavana, — hän oli nimittäin vast'ikään tullut kaupunkiin. Kaunis nainen hän oli, sielukas kasvoiltaan, pitkä, solakka, mutta hän näytti kovin säikkyneeltä; hänen silmänsä harhailivat avuttomasti ja kohdistuivat viimein rukoilevasti hänen mieheensä, joka seisoi jo taas alhaalla ja nauroi muiden mukana noille portailla värjöttelijöille.
"Onko siis niin vaarallista, jos neiti Krieger pääsee sisälle?" tokaisi maaherra. Suurta naurua. Luultavasti tämä suututti Bergiä; hän kosti sillä, että varoittamatta työnsi rouvan sopivasti syrjään, avatakseen oven toisille. Parvi naisia, kaikki laillisesti vihittyjä ja lapsiansa kouluun laittaneita, asteli nyt ylös ja sisälle. Rouva poloinen sipsutti alas portaita, hämillinen vieras ystävätär kintereillään; heidän välillään oli lyhyt sananvaihto, joka päättyi siihen, että ystävätär läksi. Maaherratar tahtoi lopulta saattaa häntä, mutta tarjouksesta kieltäydyttiin; sitten läksi maaherra ritarillisesti mukaan, mutta vieras nainen riensi häntä pakoon. Maaherra joutui yrityksessään eräiden vaunujen tielle; niiden eteen oli valjastettu kaksi isoa tanskalaista hevosta, joita ohjasi harmaaseen liveriin puettu ajuri.
Siinä tulivat konsuli Engel ja hänen puolisonsa; he ajoivat suoraan sisäpihalle, kun rouva oli kivulloinen. Mikään ei voinut olla herttaisempaa, hellempää, avuliaampaa kuin se tapa, jolla konsuli nyt auttoi puolisonsa ulos kuomuvaunuista, melkein kantoi hänet sisälle. Hän oli komea mies, ylväs kasvoiltaan; hänen tunnettu hymyilynsä oli ystävällisempi kuin koskaan, hänen lipuessaan heikon taakkansa kanssa väkijoukon läpi.
Rouvakin oli sievä; silmien ilme oli viisas ja kärsivä, tai kenties oikeammin kärsivän viisas; silmistä levisi sama ilme suun piirteisiin ja laihoille poskille. Koko hänen hitaalla taivalluksellaan vaunuilta portaille ja edelleen vaivalloisesti näitä ylös seurasivat häntä maaherrattaren pelästyneet linnunsilmät; ne liehuivat sairaan ympärillä niin, että ilma tuli kysymyksiä tulvilleen. Hänestä ne vilahtivat konsuliin, tämän silmistä jälleen rouvan silmiin … mitä ihmettä ne tahtoivat? Ne täyttyivät kyynelillä; hän pyyhki ne ripeästi, katse arkana. Samassa tuli maaherra viemään hänet sisälle; hän säikähti, punehtui, hymyili; niin, nauroi, — Luoja tiesi mitä nauroikaan.
Rouva Emmy Wingaard astui juuri ohitse nuorena ja säteilevänä. Maaherra kuiskasi hänelle ja saikin sanotuksi jotakin, mikä pani toisen hymyilemään. Sitten maaherra kysyi, eivätkö he istuisi yhdessä. — Rouva Emmy Wingaard oli omaa sukuaan Fürst; hänellä oli kiharainen, vaalea tukka ja sukkelat silmät, joista hän loi muutamia katseita Döseniin, veljensä, meriväen luutnantin, parhaaseen ystävään. Dösen otti epätoivoisen ilmeen naamalleen, viittasi sisälle ja painoi alas päänsä. Toinen ymmärsi, ettei häntä päästetty sisälle, ja hiveli toista hansikoitua etusormeaan toisella pilkaksi hänelle, soluessaan sisälle. Kuinka kaunis ja ilomielinen hän oli; hän muistutti kaupungin ja koko rannikon etevintä seuramiestä, veljeänsä Niels Fürstiä, meriväen luutnanttia.
Jos joku epäili, oliko Niels Fürst rannikkokaupunkien leijona, tarvitsi hänen vain kysyä siltä naiselta, joka tuli nyt Emmy-rouvan perässä; kysyköön Kaja Gröndalilta, insinöörin rouvalta — insinöörin, joka ei ole milloinkaan kotona. Kysyköön häneltä, onko Niels Fürst, joka on kotona hyvin usein, ympäristön kaupunkien ensimmäinen seuramies, niin tuo rehevä naikkonen katsoo kysyjään punastumatta ja kysyy vastaan, epäileekö sitä kukaan. — Ritarillinen maaherra antoi kaikkien naisten käydä sisälle edellään ja virkkoi pari ystävällistä sanaa Andreas Bergille, joka ei vastannut.
Samassa Berg näki rouva Rendalenin, jota hänen poikansa saatteli; mutta takana saapui pormestari rouvansa kanssa. Kaikki neljä tulivat päärakennuksen oppilaskäytävästä — siitä, joka johti tornin kautta. Pormestari oli siis tunkeutunut rouva Rendalenin luokse valittamaan! Pantaisiinko nyt ehkä tämän vallattoman nuorison edessä Bergin viaksi se, että hän oli ankarasti totellut määräyksiä? He astelivat aivan oikein tätä pääovea kohti sen sijaan, että olisivat menneet toiselle ovelle, joka johti eteiseen, missä oppilaiden voimistelupuvut riippuivat. Mitään muuta varten kuin pääsyn hankkimiseksi pormestarille eivät he voineet tulla tätä tietä.
Lähinnä olijat tervehtivät rouva Rendalenia ja hänen poikaansa. Berg avasi, rouva Rendalen astui ensimmäisenä ylös, mutta peräytyi ja antoi tosiaankin pormestarin pariskunnan mennä edellään; näiden jälkeen meni sisälle hänen poikansa. Itse hän jäi seisomaan.
Hän oli komea nainen; hilkan alla oli tukka tuhkanharmaa. Kasvot olivat ruskettuneet, voimakkaat; niissä oli kakkulain alla jotakin loistavaa. Hän oli tehnyt kelpo määrän työtä ja tiesi saavansa kunnioitusta osakseen.
"Kaikki te, jotka ette kuulu tänne, olkaa ystävällisiä ja poistukaa; täällä tulee nyt olla rauhallista."
Hän oli sen tuskin sanonut, kun jo yksi ja toinen alkoi liikkua, ja kun takimmaiset kääntyivät kulmasta ja katosivat, mukautuivat pian toisetkin; hiukan hyminää, hiukan kuiskittua leikinlaskua, mutta lähtiväthän he. Andreas Berg oli ainoa, jonka teki mieli mukista, sillä tuo pormestarin juttu oli tukala. "Nyt ei kai enää tule lisää, niin että tekin voitte mennä sisälle, Berg. Paljon kiitoksia!" Ja sillä oli kaikki valmista.
Hän astui saliin; likeisimmät nousivat ja tervehtivät, sillä se oli totuttua tapaa, he kun olivat entisiä oppilaita. Mutta kun he sen tekivät, nousi vähitellen koko yleisö.
Hän tervehti oikeaan ja vasempaan ja istuutui ylös katederin viereen korokkeelle. Hän katseli yli salin. Kaikki istumapaikat olivat täynnä, joitakuita miehiä seisoi keskikäytävällä; nyt hekin saivat tuoleja, joita eräs vanha vaimo toi.
Tomas Rendalen seisoi taempana ikkunan ääressä ja puheli tohtori Holmsenin kanssa. Tämä herrasmies näytti jokseenkin turpealta ja oli punakka kasvoiltaan. Hänen suuret murjottavat silmänsä kuvastivat ivaa ja ujoutta sekaisin; hän seisoi puolittain hymyillen ja puolittain hämillään hivellen toisella kädellään ruskeaa, hiukan harmahtavaa partaansa, kuunnellessaan Rendalenia.
Tomas Rendalen oli hänen suora vastakohtansa, päättäväinen, tulinen, sorea. Koululapset olivat kilvan kertoneet hänen käyttävän hajuvettä, ja totisesti — hänestä tuoksui kuin hienostonaisesta. Jotakin hienostelevaa oli hänen liinavaatteissaankin, hänen harmaassa puvussaan, joka kadehdittavan kuosikkaasti sopeutui ruumiin mukaan. Hän oli erinomaisen sirovartinen ja hyvin joustava kaikissa liikkeissään. Kuiskaillen puhutellessaan tohtoria hänellä oli hermostunut, ponnistava sävy; oli kuin hän olisi tahtonut käyttää silmänräpäystä hyväkseen viimeiseen asti. Sitten hän äkkiä keskeytti puhelunsa ja riensi toisaanne. Ovi nimittäin avautui vielä kerran, ja sisälle tulivat ne, joita hän nähtävästi oli odotellut, vanha Green kappalaisen Karl Vangenin taluttamana.
Niin, nyt hän oli vanha Green, köyryinen ukko, joka käveli varovasti, tukenaan pitkä pastori Vangen! Karlin kasvot olivat niitä, jotka eivät hevin muutu; iso otsa, isot silmäkuopat, säyseät silmät ja leveä tasainen, hiukan hymyilevä suu, josta Tomas oli aikoinaan niin paljon pilaa tehnyt, olivat kaikki kuten ennenkin, vartta oli vain karttunut. Tomas tuli tervehtimään vanhusta ja astui kunnioittavasti hänen vierellään ylös korokkeelle, jonne hänelle oli varattu nojatuoli rouva Rendalenin viereen. Karl Vangen istuutui toiselle sivulle, ja Tomas Rendalen nousi katederiin.
Hän pujautti hermostuneet, kesakkoiset kätensä punaiseen tukkaansa, siten kohentaen sen vielä pörröisemmäksi; sieltä taskuun tavoittamaan nenäliinaa, sitten vesikarahviin, sitten kapineihin, joita hän siirteli pois pulpetilta; hän oli kamalan rauhaton olento. Hän katseli harmailla, siristelevillä silmillään terävästi sinne ja tänne, lopulta äitiinsä ja vanhaan Greeniin, hymyili Karl Vangenille — ja aloitti. Hänen äänessään oli tenorisointu, se oli täyteläinen, sydämellinen ja hyvin harjaantunut, joten se kuului miellyttävältä.
Yleisön mitä suurimmaksi ihmetykseksi hän sanoi tahtovansa lähinnä puhua siveellisyydestä. Tämä koulu oli lähinnä rakennettu siveellisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen. Koko kasvatuksen täytyi koulussa tästä lähtien enemmän kuin ennen ottaa siveellisyys päämääräkseen. Hänen voidakseen vapaasti puhua tästä oli ollut tarpeellista rajoittaa yleisö tarkoin käsittämään yksinomaan vanhempia tai niitä, joilla oli samanlainen vastuu ja joiden voitiin tämän perusteella odottaa käsittelevän tätä vakavaa asiaa vakavalta kannalta.
(Ja hänessä itsessään ilmeni vakavuus, jossa oli hiukan terävyyttä; hän melkein uhkasi. Hän ei ollenkaan nähnyt, kuinka säikähtäneeksi tämä maalaiskaupungin yleisö heti kävi; hän käsitti heidän häminsä jonkinlaiseksi juhlallisuudeksi, joksikin kirkkoväen arkailuksi, — ja jatkoi täyttä vauhtia.)
Ei ainoastaan itse naisen vuoksi pitänyt toden perään aloittaa tästä, vaan myöskin miehen. Kumpainenkin ottakoon itsestään vaarin, mies kuten nainenkin; mutta naisella oli se kannustin, että jos hän piti itsestään vaarin, hän pääsi korkeammalle yhdyselämässä ja yhteiskunnassa.
Tähän pitäisi koulun auttaa naista paremmin kuin ennen.
"Se kunnianarvoisa mies, joka istuu oikealla puolellani, on minulle kerran sanonut, että yksistään ne suvut sortuvat juoppouspaheeseen, joiden hermot sukupuolihurjastelu on ensin perin pohjin tärvellyt; sellaisissa suvuissa tulee juoppouspahe helposti perinnölliseksi. Luullakseni voimme siitä lähteestä johtaa muitakin kuin sen. Nautinnonhalun ehdottomasti: se viihtyy useasti näköjään rehevässä maaperässä, mutta ihminen voi näyttää rehevältä ja kuitenkin olla kerrassaan pilalla. Se luonteenlujuuden puute, joka aiheuttaa jaksamattomuutta, tahdottomuutta, kun tulee vastoinkäymisiä, on tavallisesti isien sukupuolisynnin hedelmä, usein omalla lisättynä. Kaikkinainen siveellinen ja älyllinen velttous ja tylsyys, kun se leviää suvuissa, jotka ovat aikanaan kunnostautuneet, voidaan enimmäkseen johtaa tähän syyhyn, ainakin voimakkaimpana useimmista. Meidän kiivautemme, pikaisuutemme, meidän kärsimättömyytemme, meidän liioittelumme, meidän ärtyisyytemme, — milloin niiden tuottajina eivät ole aivan satunnaiset kasvatusseikat, aivan satunnaiset sairaudet, — johtuvat myös etupäässä tästä; kaikki sellainen on rappeutumista, tavallisesti useissa sukupolvissa saatua ja kenties viimeisessä lisääntynyttä.
"Tutkimukset tällä alalla ovat kovin uusia; me emme voi vielä esittää niin päteviä todisteita kuin aavistamme olevan. Vasta viime aikoina on vakavien miesten ja naisten työ alkanut kohdistua tähän kaikkein tärkeimpään toiminta-alaan; mutta harvat ovat vielä ne, jotka tietävät, että se on tärkein.
"Sentähden ei koulukaan tässä ole tehtävänsä tasalla, naiskoulu ei lähestulkoonkaan.
"Se naisnuorison koulu, jossa olemme tällä hetkellä, on opetuslaitoksena yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin maassa. Sen tiedän, mutta johtajattaren suurena murheena hänen kaiken toimintansa aikana on ollut, ettei hän ole saavuttanut sitä päämäärää, jonka oli itselleen alkuaan asettanut, — tavallista suuremman lisän antamista siveelliselle kasvatukselle. Tästä on äitini puhellut kanssani enemmän kuin mistään muusta, joten se viimein kehittyi minunkin jokapäiväiseksi ajatuksekseni. Minun syntyperäni, kasvatukseni, elämäni kulku olivat useammalla kuin yhdellä tavalla määränneet sen elämäntyökseni."
(Hänen äänensä värähteli hiukan; hänen täytyi pysähtyä. Hänen äitinsä oli liikuttunut. Yleistä tuijottavaa kummastusta.)
"Naisen siveellinen kasvatus? vastaavat useimmat. Onko siinä mitään vikaa? Rahvaan keskuudessa kylläkin; mutta kaupungin sivistyneissä luokissa? Eikö se ole erinomainen? Uskonnon turvassa, kodin puhtaassa ilmassa, koulun säännöllisessä työssä, samaan sukupuoleen kuuluvien ikäisten parissa?
"Niin, kuinka onkaan tämän kaiken laita?
"Sallikaa minun ensin ottaa puheeksi kodin puhdas ilma; aivan ohimennen. Merikaupungissa — sen kai kaikki myöntävät — ei siveellinen virtaus ole voimakkain virtaus. Kauppamiehet ja merimiehet — se johtuu heidän kehityksestään — kuuluvat siveellisessä suhteessa kehnoimpiin. Kukaan ei rohjenne sitä kieltää. Jo nuorena aloitettu harhaileva elämä työntää kaltevalle pinnalle siveellisyyden. Kauppamiehen elinkeino, jossa voittoprosentti alituiseen häilyy kohtuullisen ansion ja — varkauden välillä, ei lujita siveellistä tahtoa. Sivistys on tavallisesti ylen vähäinen, lukeminen supistunut pariin sanomalehteen ja romaaneihin, seurustelu oman säädyn ja perheen ulkopuolella melkein olematon; siinä on siten niukasti vastapainoa. Merimiehen elämä on tavallisesti irtolaisen elämää kaikenlaatuisessa seurassa ympäri maapallon. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on laivuri sivistymätön mies, kenties raaka, usein laivan isännän polkema; hän polkee melkein aina itse, missä tilaisuus siihen houkuttaa. Ja kun olot ovat meillä kehittyneet nykyiselleen: että laivuri on oppinut juonittelemaan itselleen prosentteja rahdista kuten myöskin kaikesta, mitä hän laivan tarpeiksi ostaa, jopa vedestäkin, — minä tiedän sellaisia esimerkkejä! — siis ovelaan varasteluun — — niin käsitämme, ettei sellaisessa elämässä kasvateta ankaria periaatteita. Siinä tuleekin yleensä annetuksi raaka esimerkki alaisille.
"Ja kun koko tämä joukko kääntyy kotipuoleensa, ei se tapahdu kaupungin siveellisen tahdon vahvistamiseksi eikä sen luonteenlujuuden lisäämiseksi. Ja mitä koteihin tulee, etenkin laivurien, niin käsitämme, että lasten kasvatus olisi voinut kaivata vankempaa tukea. Jos kaikki eivät käsitä tätä, niin selvitän sen?"
(Jospa ne, jotka tämän lukevat, voisivat nähdä yleisön säikähdyksen, hämmingin, epävarmuuden, tuskan; yksityisten henkilöiden raivon, — esimerkiksi kolmen ruskeanpunaisen laivurin! —, toisten kiinteän tuijotuksen alas hattunsa pohjaan, käsiinsä tai etumiehensä selkään, mutta myöskin moniaitten häväistysjutusta johtuvan vahingonilon! Nämä viimeksimainitut olivat ainoat, jotka uskalsivat katsoa ylös. Silmäykset kohdistuivat ahnaina hymyilevään Engeliin, laivureihin, kauppiaihin, maaherraan, heidän rouviinsa, — kaikkiin, joilla oli omasta tai toisen puolesta jotakin jalkapuussa istuttavaa! Siellä oli naisia itkuun herahtamaisillaan häpeästä, suuttumuksesta, kauhistuksesta sen takia, että heidän täytyi olla saapuvilla; he olivat karkaamaisillaan joka silmänräpäys, mutta eivät rohjenneet. Siellä oli miehiä, jotka ajattelivat: jos tätä jatkuu puoli tuumaakaan pitemmälle, — niin, silloin totta toisen kerran nousen minä! Mutta he eivät nousseet. Kun tohtori niisti nenäänsä, säikähtyivät kaikki, kuin hän olisi ukkosena jylissyt.)
"Monet kai luulevat, että kun lapsi ei näe mitään loukkaavaa kotona tai kuule ruokottomia puheita, on siinä tehty kaikki, mitä tehdä voidaan, erittäinkin jos myös pidetään silmällä, ettei se itse joudu mihinkään hullutukseen.
"Minä sanon, että niin kauan, kun ei enempää tehdä, on lapsi kaikelle alttiina.
"Täällä haaveillaan tietämättömyyden viattomuutta; se on yhteydessä aiheen kanssa, josta en voi nyt puhua, — hankin kyllä myöhemmin tilaisuuden siihen. Täällä rajoitun sanomaan, että se viattomuus, joka tietää, mitkä ovat vaarat ja on taistellut niitä vastaan nuoresta asti, yksistään se on voimakas.
"Kaikki kasvatus, joka tällä alalla jotakin saa toimeen, panee välttämättömäksi ehdoksi täydellisen luottavaisuuden lapsen ja vanhempien kesken. Joka tapauksessa lapsen ja äidin kesken, tai koko ajatukseni ilmaistakseni: lapsen ja sen vanhemman välillä, joka paremmin kykenee säilyttämään lapsen luottamuksen; tämä on nimittäin erikoinen lahja. Ja ellei kumpaisellakaan vanhemmista ole sitä, kuten voi helposti sattua, niin hankkikoot jonkun, jolla se on! Tehkööt kaikkensa, jotta tämä tapahtuu!
"Jos lapsen isä on mies, joka ei itse ole kelvollisesti kestänyt taisteluaan, olkoon se hänelle tullut aikaisin tai myöhään, niin hän on tässä työssä — ei ainoastaan viidentenä pyöränä vaunun alla; se kävisi toki päinsä, — vaan tavallisesti hän on esteenä. Sillä silloin hänen olemuksessaan, puheessaan, seurustelussaan on useimmiten jotakin, mikä loukkaa tai houkuttaa; se, mitä pitäisi käsitellä vakavasti ja lujasti, käy hänen läsnäollessaan huvittavaksi tai häilyväksi.
"Ja tässä kaupungissa, sikäli kuin minä sitä tunnen ja varsinkin mikäli ne sen tuntevat, jotka ovat paikkakunnalla vanhoja ja käyneet terävänäköisiksi tässä asiassa, — tässä kaupungissa ovat luullakseni useimmat kodit siinä suhteessa kehnoja. Isät eivät ole apuna; äitien yritys täyden luottavaisuuden säilyttämiseksi ikään kuin toveruksien kesken, on varmasti varsin laimea, — sääntönä on kai, että sitä tuskin yritetäänkään. He eivät ymmärrä sitä yrittää.
"Näin ollen pysyy myöskin koulun työ asian hyväksi pettymystä tuottavana. Se voi nimittäin helposti syöstä lapset jalon opin ja huonon käytännön välille. Tieto pahasta, kun sitä ei tue valpas, luottavainen suhde, voi helposti koitua kiusaukseksi sekin; jo Paavali on sen pannut merkille.
"Edellytän siitä syystä, että ensi alussa meidän työmme joutuu elämässä useastikin todistamaan meitä vastaan; mutta ei ole kuitenkaan mitään muuta tietä kuljettavana, — ei, ei mitään muuta!
"Eikö ole määrättyä ikäkautta, jota koulun tulee erityisesti valvoa? Eikö ole erittäinkin sen ylitse pelastuminen tärkeätä? Herättää halua tähän, hankkia välineet — kas siinä tehtävä! Kysykää lääkäreiltä; kysykää kokeneilta kasvattajattarilta!
"Minun äitini, jota rohjennen sanoa kokeneeksi kasvattajattareksi, todistaa, että kehitysiässä soluvat useimmat pois, menettävät avonaisuutensa, osittain tai kokonaan ahkeruutensa, järjestyksenharrastuksensa; heihin tulvii jotakin sekalaista vierasta, — eri yksilöillä mitä erilaatuisinta. Ajatelkaahan, hän sanoo, että näin käy useimpien. Muu on poikkeuksena; tämä on sääntönä."
(Yleisöä silmäillessään olisi luullut tämän koskeneen ainoastaan naisia eikä miehiä. Miehet nimittäin katselivat vapaasti ja häikäilemättömästi naisiin, mikä teki hetken vielä kiusallisemmaksi — olletikin niille, joiden jokainen tiesi olleen rouva Rendalenin koulun oppilaita.)
"Siis: tähän on työ perustettava; tämän siirtymiskauden kohtaamiseen täysin varustettuna on kaikki tähdättävä.
"Sillä sitä ei hyödytä kieltää eikä kiertää: tämä on tärkeintä. Tähän verraten, joka on oikeimmiten sielun ja ruumiin säilyttämistä, ovat esimerkiksi kielitiedot, pianonsoitto, naistentaidot pelkkää ylellisyyttä; historia, maantieto, laskento, kirjoitus merkitsevät hiukan enemmän, mutta ovat kuitenkin vain kolmannen luokan arvoja.
"Entä uskonto? Eikö se voi auttaa tästä käänteestä ylitse? Niin, mitä arvellaan? Tieto Jumalasta, siveyskäskyistä on tietysti välttämätöntä tietoa, mutta se vaikuttaa vasta sitten, kun se tulee elämänkatsomukseksi. Ja se on hyvin harvinaista. Älkää perustako liian paljon uskoon, joka voidaan menettää! Ani harvat valtaa harras uskonnollisuus pysyväisesti.
"Toiselta tosin näyttää, koska meillä on vielä uskonto melkein ainoa, mitä tarjotaan ainakaan isompien kaupunkien ulkopuolella, koska me emme täällä yleensä ole oppineet näkemään, ja myöskin siitä syystä, että useimmat vielä tekeytyvät toiseksi kuin ovat.
"Lapset eivät ole poikkeuksena; älkää toki sitä luulko! Lapsia voi helpommin temmata mukaan, mutta he unohtavat nopeammin ja täydellisemmin toisen asian toisen tieltä. Ei paljoakaan tarvitse saadakseen heidät uskomaan, mutta ei myöskään paljoa saadakseen heidät epäilemään. Suhdeluku pysyy senvuoksi samana: ne, jotka harras uskonnollisuus pysyvästi sitoo heidän siveelliseen tahtoonsa, ovat lastenkin keskuudessa ani harvat.
"Täällä on neljä pappia saapuvilla; pyydän heitä nousemaan minua vastaan väittämään; en usko heidän tuntevan tarvetta siihen."
(Tovin pysähdys; kaikkien katseet suuntausivat niihin pappeihin, joita saivat näkyviinsä. Nuo neljä hyvin kunnianarvoisaa istuivat liikkumattomina kuin jumalankuvat.)
"Tarkoitanko siis, ettei uskonnon opetusta kouluissa ole pidettävä tärkeänä? Päinvastoin! Jokainen uskontotunti jumalallisen ilmoituksen täydessä vakavuudessa — mieluimmin sen, henkilön johtamana, joka valmistaa lasta Jumalan yhteyteen siihen asti, kunnes tämä pääsee ripille. Mieluimmin siis papin; sanoisin, ehdottomasti papin, jos se kävisi päinsä. Suhde opettajaankin pitäisi nimittäin saada tässä tueksi.
"En voi laajemmin puuttua tähän; sanon vain, että näin on meidän koulussamme järjestetty. Nuoruuden ystäväni, veljeni, pastori Karl Vangen, saa oppilaat siitä asti, kun he ovat kuuden vuoden ikäisiä, siihen saakka, kun he täyttävät kuusitoista vuotta, joka koulupäivän aamuna hartaudenharjoitukseensa ja opetettaviksensa, ja tarkoituksena on, että hän johtaa tämän laumansa ripille."
"Mutta jo lausumastani käy selville, että tämä voi merkitä syvällistä ja kaunista suhdetta ainoastaan joillekuille harvoille.
"Koulun on jo aika tunnustaa tämä. — Viime aikoina on", hän jatkoi uuden, aivan lyhyen pysähdyksen jälkeen, "alettu korottaa historian opetus, kirjallisuuden selostelu luonnetta muodostavien aineiden arvoon. Kun nämä aineet tulevat kouluopetusta varten enemmän muokatuiksi kuin ne vielä ovat, saavatkin ne suurempaa merkitystä siinä suhteessa.
"Apua on tietysti aina siitä", hän arveli, "että lapsi oppii tuntemaan suuria, hyviä esimerkkejä, tutustuu yleviin ajatuksiin ja saa — vaikka niukankin — yleissilmäyksen ihmiskunnan elämänkulusta kuten yksityisen kansankin, yksityisen suurihmisen. Mutta pääasiaksi ei voi koskaan tulla se, että kuulee kerrottavan muista."
(Nyt yleisö alkoi käydä uteliaaksi; mihin hän lopulta tähtäsi? He tunsivat, että nyt pitäisi sen viimeinkin kuulua.)
(Hän ojentausi katederin yli ja sanoi verkalleen:)
"'Tärkein tieto ihmiselle on oppia hoitamaan itseään, ja lähinnä tärkein on oppia hoitamaan jälkeläisiään.' Nämä Herbert Spencerin sanat ovat pian koko maailman ohjelmana."
"Ennenkuin tämä tulee tärkeimmäksi koulullekin, eivät muutkaan aineet saa oikeata sijaansa ja siitä riippuvaa järjestystään.
"Mutta sillä, että oppii itseänsä hoitamaan, jälkeläisiään hoitamaan, on siveellinen tarkoitusperä, se on ainoa keino, jota voidaan tässä käyttää perustuksena.
"Jos sinä varhaisella iällä saat riittävästi tietoa siitä, millä tavoin ruumiisi on muodostunut ja toimii, ja jos saat suoran selvityksen siitä, miten sinä voit vaurastuttaa tai vahingoittaa sitä ja itsesi kautta niitä, joita sinusta syntyy tai riippuvaisiksi joutuu, ei tämä sinun tietämisesi ainoastaan ole varmin vartijasi, jos tahdot sitä käyttää, vaan se myös tavallisesti tekee sinut halukkaaksi sitä käyttämään. Vastuuntuntoa herättää tieto voimakkaammin kuin mikään muu. Mutta älköön tietoa annettako liian myöhään.
"Minun ei tarvitse sanoa, että yleinen koulu antaa sitä liian vähän — eikä anna sitä sillä tavalla kuin pitäisi."
"Tiedettäköön, miksi sitä annetaan. Oltakoon avosydämisiä, perusteellisia, älköön salattako yhtään mitään; juuri se, mitä nyt yleensä salataan, on tärkeintä."
"Minä puhun kehitysiästä. Tietääkö lapsi, mitä se on, mikä silloin alkaa, ja miksi se alkaa, — tarkoitan täydellistä tietämystä? Tietääkö se, mitä kiusauksia silloin koituu, tai minkätähden niitä koituu? Onko se oppinut, millä näitä vastustetaan? Onko se oppinut, millä tavoin se sinä aikana voi rakentaa edellytyksiä terveydelle ja siten luonteenlujuudelle, valoisalle maailmankatsomukselle, onnelle? Että tästä ajasta siis riippuu elämän jatko, niin, seuraava sukupolvi?"
"Onko tätä opetettu siten, että tieto on juurtunut lapsen tahtoon? Ovatko ne aineet, jotka edellä mainitsin, tässä tulleet kaikin voimin avuksi sillä, mikä juuri nyt, juuri tässä voisi johtaa mielikuvituksen jaloille urille, vahvistaa päättäväisyyttä, innostuttaa? Sillä lapsia, varsinkin nuoria tyttöjä, voidaan innostuttaa."
"Tai laskeutuakseni siihen, mihin kaikki kykenevät: tietävätkö kodit, että siinä iässä ovat jotkin ruokalajit ja mausteet muutamille luonteille vaaraksi? Että silloin on mieluimmin pidettävä määrättyä ruokajärjestystä, ja siinä tapauksessa millaista? Tietävätkö koulut, että erikoisen voimistelun tulee osaltaan olla siinä tukena?"
"Eivät kaikki lapset kaipaa samaa luottavaista suhdetta, huolenpitoa, käsittelyä; moniaat eivät kaipaa kerrassaan minkäänlaista. Mutta että useimmat kaipaavat, — sen tiedätte omasta kokemuksestanne. Te olette kaikki olleet kerran nuoria, ja teillä on ollut tovereita."
(Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Voitiin kuulla pienen linnun viserrys kaukaa, kaukaa ulkoa.)
"Kysyn vielä lisäksi: eivätkö tässä iässä oppineet salailemaan ne, jotka eivät olleet sitä ennen oppineet? Ja toimimaan piilossa? Häpeilystä loukkaantuu kunniantunto, sen mukana rohkeus. Kun jotakin asiaa saa kosketella, toista ei, — niin silloin saamme kolahduksia rohkeudellemme. Aivan hiljaisesti, tavallisesti huomaamattomina, alkavat tässä iässä itsehävityksen voimat ruumiissa ja luonteessa Kukaan ei rohkene väittää minua vastaan!"
(Hänen kamalat pysähdyksensä olivat miltei pahemmat kuin kaikki, mitä hän sanoi. Tässä hän taaskin pysähtyi; hän nimittäin siirtyi nyt uuteen näkökohtaan.)
Mutta onko missään päin maailmaa, hän kysyi, koulu järjestetty sillä tavoin, kuin nämä kokemukset vaativat?
Tähän hän vastasi seikkaperäisesti kuvailemalla useita Amerikan ja Englannin kouluja, jotka olivat osaksi yksinomaan tyttöjä, osaksi tyttöjä ja poikia varten yhteisesti, samoin kertomalla useista korkeakouluista, joista toiset oli perustettu yksistään nuoria naisia varten, toiset taas sekä nuorille naisille että miehille yhteisesti. Hän ei tarkoittanut niiden jokaisen esittävän kaikkea, mitä hän olisi toivonut; mutta jokainen esitti jotakin, muutamat paljonkin siitä.
Varsinkin hän selosti laajemmalti erästä Bostonin lääketieteellistä yliopistoa, jossa muuan naimaton nainen oli anatomian professorina ja opetti molempiin sukupuoliin kuuluvia nuoria ylioppilaita. Hän kertoi tämän professorin erityisesti pitävän huolta siitä, että hänen naisoppilaistaan tulisi opettajattaria kaupungin tyttökouluihin.
Tämä naisprofessori oli sitä mieltä, että jokaisessa koulussa tulisi olla lääkäri opettajana. Joko lääkärin itsensä tai jonkun muun luonnontutkijan tulisi johtaa lapsen luonnontutkimusta kokonaisuudessaan, mutta aina siten, että opetettava sai tehoisia vaikutelmia. Jo lapsi saattoi mikroskoopilla nähdä, miten esimerkiksi kasvi on rakentunut soluista ja miten kaikki sen erilaiset osat kehittyvät yhtenäisestä perustasta; havaita kasvien hengitystä, solujakoa, latvan kasvua, hedelmöittymistä, saada mielikuvituksensa soimaan, vieläpä luonnon työn ja sopusoinnun ohjaamana.
Lasten piti aikaisin oppia pyhästi ihailemaan kaikkea, mikä oli tervettä, raikasta, luonnollista, ja säälimään kaikkea vahingoittunutta ja sairasta, inhoamaan kaikkea luonnotonta, mutta samalla säälimään siinäkin.
Tehtäköön analyysejä ja hankittakoon mikroskooppeja sekä sellainen määrä kuvia ja laitteita, ettei voi olla puhettakaan minkään pääkohdan häilyvästä ymmärtämisestä tai opetuksen muodostumisesta pelkäksi kyllästyttäväksi läksyjen pänttäämiseksi tai rasittavaksi luentotunniksi. Koulutyö olkoon omakohtaista, todella voimia kehittävää työskentelyä opettajan opastuksella.
Koulu kävisi tietysti paljon kalliimmaksi kuin nykyinen; opetusvälineiden hankkiminen, kun nämä tahdottiin kunnolliset, oli varsin tuntuva menoerä. Hän kertoi heille, mitä yksistään mikroskooppi maksoi, ja niitä tarvitsi jokainen koulu monta; sitä paitsi tarvittiin opettajille suurempi palkka.
"Sotamenoarvio saa sen korvata", hän sanoi leikkisästi. Siveellisesti ja ruumiillisesti voimakas sukupolvi, — se oli täysi hyvitys.
Ajan hankkimiseksi täytyi — paitsi sitä täydellistä välinekokoelmaa, joka suuressa määrin lyhensi luennoimista, — osaksi myöskin muita aineita esittää kokonaan toiseen tapaan kuin nyt ja kaiken läksyjen lukemisen tapahtua opettajain avulla koulussa. Siten olisi koulua pidettävä sekä aamu- että iltapäivällä, ja koulupaikalla nautittaisiin ateria, riittävästi voimakasta ruokaa. Koulusta tullessaan oli lapsi täydellisesti vapaa, ilman mitään omantunnon pelkoa huomispäivästä. Kaikesta tästä ja erittäinkin opetuksen järjestämisestä uuden suunnitelman mukaan hän aikoi puhua samaan aikaan ja samassa paikassa seuraavana lauantaina, ja siihen hän kuten nytkin kutsui lasten vanhemmat.
Hän ei tahtonut salata mielipiteenään olevan, että ennen pitkää koko maailmassa opetus järjestyisi tässä esitettyyn tapaan ja tapahtuisi kokonaan valtion, kunnan kustannuksella. Tämä oli yhteiskunnan suurin asia.
Mutta siitä välittämättä, mitä oli tulossa ja mikä oli olevaista, seurasi nyt hänen koulunsa naisen voimien ja kuntoisuuden kehittämiseksi sitä latua, jota hän piti oikeana. Kaikista uusien aatteiden julistamistavoista oli esimerkki pätevin.
Hän pyysi hartaasti vanhempien apua! Hän tahtoi yrittää toimittaa tälle kaupungille sen kunnian, että se kävisi edellä. Mutta se oli menoja vaativa yritys. Mitä maksoikaan pelkästään se naislääkäri, joka nyt siirtyi tänne Amerikasta, johtamaan sitä opetusta, jota hän piti koulun tärkeimpänä!
(Liikehtimistä, sorinaa, vilkkautta yleisössä, ensi kerran koko esitelmän aikana.)
"Niin, Bostonissa olen tavannut norjalaisen naisen, joka muutti synnyinmaastaan hyvin nuorena ja on useita vuosia takaperin suorittanut tutkintonsa lääketieteellisessä yliopistossa; hänen nimensä on Cornelia Hall." (Hän äänsi nimen englanniksi.) "Tämä nainen on jo saanut tottumusta tyttöoppilaitosten opettajattarena. Hän on myöskin hankkinut itselleen käytännöllistä harjaannusta. Hänen tännetulonsa on uhraus, jonka hän tekee isänmaansa hyväksi; mutta me emme voi ottaa sitä vastaan sillä tavoin, että hän kolmentuhannen dollarin vuosituloista siirtyisi tavalliselle norjalaisen opettajattaren palkalle. Täällä hän ei voi ansaita lääkärinä; hän ei saa täällä harjoittaa ammattiansa paitsi 'puoskaroimisasetuksen' ehdoilla, jotka ovat alentavia muualta tulevalle lääkärille kuten sille kansallekin, joka on sen asetuksen laatinut."
"Edelleen koulun kojekokoelma on kylläkin aika runsas, mutta tuskin se voi kasvaa kyllin suureksi. Sikäli kuin se lisääntyy, keventyy opetustyö."
"Minä en häpeä tunnustaa, että äitini, joka on käyttänyt tähän kokonaisen omaisuuden, ei mitenkään voi mennä pitemmälle; olen kenties jo rasittanut hänen voimiaan liiaksi. Käännyn siis luottavasti kaikkien läsnäolijoiden, erittäinkin naisten, puoleen ja sanon heille: jos kokemuksesta tiedätte, mikä tässä on kysymyksessä, minkä arvoinen on tietorikas nainen, joka on oppinut hallitsemaan itseään, nojautumaan itseensä, — niin tulkaa avukseni! Lastenne tähden tehkää se! Hyvän esimerkin vuoksi tehkää se!"
"Mitä minuun tulee, — niin minä tahdon elää ja kuolla tämän asian hyväksi täällä synnyinkaupungissamme."
* * * * *
Viimeiset sanansa hän lausui äkillisen, kuohahtavan liikutuksen vallassa. Se yllätti hänet niin arvaamattomasti, että hän unohti voimisteluhuoneen vihkimisen. Hänen täytyi kumartamatta rientää pois katederista; hän katosi pikku eteisen ovesta ja juoksi sieltä pihan yli taloon.
Yleisö istui, kuin hän ei olisikaan lopettanut. Loppulause kohtasi heidätkin niin rutosti, niin rajusti, ja hänen liikutuksessaan oli sähköinen voima, joka levisi laajalle. Kuulijain täytyi koota ajatuksiaan.
Muutamat järeäluontoisemmat nousivat kuitenkin ovensuussa, sitten kaikki. Nyt rouva Rendalenin kohtasi mitä suurinta hämmästystä tuottava hetki.
Hänhän ei nähnyt hyvin, ei kakkuloillaankaan kauas. Ja sitä paitsi hän oli kaiken aikaa katsellut vain poikaansa. Istuminen pää häneen käännettynä oli saanut lihakset kaulan oikealla puolella kivistelemään; sen vuoksi hän oli lopulta siirtänyt tuoliansa ja istunut suoraan häntä vastassa. Aine oli hänelle tuttu, lause lauseelta, mutta puhujan tarmokas esitystapa, hänen henkilökohtainen vaikutusvaltansa, hänen säikkymättömyytensä oli äidille aina uutta; häntä se ei ollenkaan peloittanut. Päinvastoin, hän oli itse urhea luonteeltaan, ja hän tiesi, että jos missään asiassa tarvittiin avonaisuutta, niin toki tässä. Hän tunsi olot ja niitä kohtaan vallitsevan välinpitämättömyyden. Hän tahtoi, että he kerran elämässään kuulisivat. Ja toinen teki sen niin jalosti, tuntui hänestä. Hän seurasi mukana ja tunsi puhujan sisäisen liikutuksen; hän tiesi, että jos puhuja ei pitäisi varaansa, liikutus tempaisi hänet valtaansa.
Kun siis nuo muutamat yleisölle kohdistetut sanat äkkiä sytyttivät leimahduksen, oli hänkin valmis kuten puhuja. Tämän loppusanat täyttivät hänen kakkulansa. Hänen täytyi ryhtyä pyyhkimään niitä, ja sill'aikaa hän ei nähnyt ketään eikä ajatellut mitään muuta kuin itseään. Mutta hän heräsi ja tuli siinä silmänräpäyksessä valmiiksi nousemaan, kun kuuli toisten alkavan. Hän tahtoi seistä vastaanottamassa niitä, jotka tahtoisivat tervehtiä häntä ja kenties myöskin pyytää häntä viemään tervehdykset sille, joka oli rientänyt tiehensä.
Ja ketään ei sitten tullutkaan. Kyllä sentään, Jensenin neidit tulivat, nuo kaksi koukistunutta muotikauppiasta. Hiljaisina, sydämellisinä ja hymyilevinä kuten aina he tulivat, kiittivät ja pyysivät lausumaan "koulunjohtajalle" tuhannet tervehdykset; jos he saivat luvan, haluaisivat he kyllä itsekin pistäytyä kiittämään häntä. Mutta Jensenin neidit olivat ainoat. Ei edes Nils Hansen tullut, eikä Laura, ei ainoakaan hänen vanhoista oppilaistaan, ei edes rouva Engel, rakas Emilie parka, jota hän oli juuri tullut ajatelleeksi; ei kukaan.
Jos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan hänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää tyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!
Hänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus ajatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja mille saaneet toisiltaan vahvistuksen.
Mutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen työ, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti siihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana, lämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi tämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi hedelmälle.
Kuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! Hän tiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä kahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen ajatus, joka nyt soinnahteli.
Hänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen pojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä, jos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!
Niin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys, vaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan? Mitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä, nimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman perintönsä; — ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut siistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan ja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan "turvallista lasten naurua" sinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, — nyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa avulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?
Kuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua yleisön eteen kiittämään Jumalaa, — niin, vaikkapa laululla, joskaan hän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että jos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen kanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään merkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!
Ja sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit; mutta ei ketään muuta. He läksivät.
Mutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja mietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa hänet nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta nyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän katsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi, nousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! "Niin, hyvä rouva, tämä oli kelpo työ."
"Niin, eikö ollutkin —?"
"Kerrassaan kelpo työ. Mutta olisin antanut paljon siitä, että sitä ei olisi tehty."
"Mutta rovasti —?"
"Niin, minä en voi nyt puhella siitä; täällä on liiaksi hälinää, ja minä olen väsynyt. Toisella kertaa. Sanokaa hänelle terveisiä minulta! Hyvästi, rouva!" Hän tarttui Karlin käsivarteen ja tahtoi astua alas.
Yksi ainoa ihminen oli yhtä säikähtynyt, jopa tyrmistynyt tästä kuin rouva Rendalen, nimittäin Karl. Hänkin oli alusta asti vain seurannut esitelmää ja sen pitäjää; viattomuudessaan hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta, että kukaan voisi tuntea muuta, kuin että nämä olivat paikalleen lausuttuja sanoja, oikean miehen puhumia. Mutta sittemmin sattumalta silmätessään yleisöä, nimittäin kun sille tehdyt kysymykset alkoivat, hän oli alkanut epäillä. Ja se oli yltynyt, niin että hänen sydämensä lopulta pamppaili. Mutta että kukaan ei tullut äidin luokse, eipä edes yksikään hänen entisistä oppilaistansa… Karl tunsi hänen kasvonsa, näki hänen tuskansa! Ja nyt vielä rovasti! Oi, hän päästi rovastin käsivarren ja tarttui molemmin käsin rouva Rendalenin käteen; hänellä oli harras halu syleillä häntä, mutta täällä oli vielä liian useita huoneessa. Hän katseli rouva Rendalenia, kunnes kyynelet kihosivat hänelle silmiin, ja sitten hän kuitenkin sieppasi hänet syliinsä, vieläpä suutelikin häntä; katselkoot, kutka tahtoivat. Sitten hän antoi hiukan hämmästyneelle rovastille käsivartensa ja auttoi hänet alas portaita.
Tästä kunnon rouva Rendalen jälleen tointui. Hän kiiti kepeämmin kuin kukaan olisi voinut uskoa ulos ovesta pikku eteiseen ja sieltä pihan poikki taloon. Siellä hän etsi poikansa; tämä oli juuri heittänyt yltään hännystakin ja liivit ja aikoi ottaa kylvyn. Mutta äiti ei voinut odottaa, kunnes hän olisi siitä valmis; hän heittäysi poikansa kaulaan, painoi hänet rintaansa vasten ja itki hokien: "Tomas, rakas Tomas! Sinä minun Tomasini!"
Toinenkin oli jo aikoja ymmärtänyt, että jossakin oli vikaa. Nyt vahvisti tätä äidin katse, äidin olemus; edelleen se, ettei hän sanonut mitään, ei tuonut terveisiä keneltäkään, vaikka oli jäänyt jälkeenpäin. Nyt jännityksen mentyä ohi Tomas Rendalen tunsi hämärää tuskallisuutta, pistoksen sydämessään.
Mutta hän ei tahtonut puhua siitä. Eikä äitikään. Sitten tämä läksi, ja hän otti kylpynsä. —
Andreas Berg jäi jälkeenpäin voimistelusaliin. Ja kun viimeinen kuulija oli poistunut, hän lukitsi oven ja asteli arvokkaana pääovenpuoleiseen nurkkaan; sinne oli kasattu erinäisiä voimistelulaitteita, ja niiden yli oli heitetty iso purje.
Tähän purjeeseen hän kävi käsiksi ja riuhtaisi sen suurella rymyllä alas lattialle.
Silloin tuli näkyviin kaksi päätä ja neljä käsivartta, jotka ripeästi punoutuivat toisiinsa, kaksi hametta ja neljä nauhakenkää; kahdet tippuvan hiestyneet, tulipunaiset kasvot painautuivat toisiansa vasten, harrilleen hajaantunut vaalea tukka sekaantui pörröiseen tummaan.
Berg seisoi ankarana. "Näin useaan kertaan, että purje liikahteli", hän sanoi. "En voinut älytä, mitä tämä merkitsi; lopuksi luulin tapaavani pari pikku tyttöä. Mutta ne olivatkin kaksi aikuista neitokaista. Ettekö häpeä?"
Toinen piileksijä alkoi itkeä ja toinen nauraa.
"Ja nämäkö ovat kelpo miesten lapsia? Maaherran tytär?" sanoi Berg sille, joka nauroi. "Täyskasvuinen tyttö, ripille päässyt ja ylimmällä luokalla. — Ja sinä siinä. Luuletko, etten sinua tunne? Nils Hansenin tytär; äitisi oli täällä. Olisipa hänen toki pitänyt saada nähdä sinut purjeen alla! Niin, ja isäsi myöskin! Onpas vain kerrassaan ero sinun ja sisaresi Augustan välillä! Hän käyttäytyi aina ihmisten lailla, hän. — Niin, nouskaa nyt vain koreasti! Kyllä minä menen rouvalle sanomaan." Hän ei ollut vielä ulkona ovesta, kun tytöt jo kavahtivat jaloilleen. Hyväinen aika, minkä näköisiä he olivat! Vaatteiltaan, hiuksiltaan ja kasvoiltaan, erittäinkin kasvoiltaan, ihan kuin pikku lapset, jotka ovat itkeneet ja likaisin käsin laappineet kyyneliään pitkin silmäkulmia ja poskia.
Se johtui siitä, että he olivat tomuisten kojeitten seassa tahrineet kätensä ja joutuneet kuivailemaan hikeä, joka valui virtanaan ja kirveli silmiä. Ja kylläpä he olivat jäykistyneitä ja menehtyneitä! Vaikka heillä oli ollut hyvä tilaisuus laittaa itselleen mukava paikka, olivat he siinä maanneet liian kauan samassa asennossa; vähintään tuntia ennen esitelmän alkamista he olivat pujahtaneet purjeen alle, olematta hetkeäkään turvallisia.
Toinen itki ja morkkasi toista, joka nauroi, mutta kun he pääsivät oikein katselemaan toisiaan ja saivat toisilleen selitellyksi, minkä näköisiä olivat, purskahtivat molemmat huimaan nauruun ja hyökkäsivät rakennuksen toisessa päässä olevaan pikku huoneeseen, missä tiesivät siistiytymistarpeita olevan. Ja sieltä heidän piti rientää täysihoitolaisten luo kertomaan. Sillä eivät he yksistään omasta puolestaan olleet purjeen alla värjötelleet; ei, he olivat ylimmän luokan siihen toimeen valitsemia. Nämä olivat kaikki olleet mukana ja vetäneet heidän ylitseen purjeen.
Heillä oli ollut ruokaa mukanaan ja juomaa myöskin, olutta. Mutta sen he olivat ahmineet aikaa ennen esitelmän alkua.
Tuonne täysihoitolaisten luokse oli ylin luokka kokoontunut, siellä he odottelivat. Senhän täytyi olla jotakin aivan erikoista, minkä ainoastaan vanhemmat saisivat tietää.
Ja nyt nämä kaksi tiesivät sen! Heillä oli tuskin aikaa hieroa pahinta ryöttää ihostaan, suoria tukkaansa sen verran, että saattoivat häpeilemättä juosta pihan yli. Mutta niin tulisesti kuin he kiirehtivätkin, toisten kärsimättömyys ehätti heistä edelle. Tuolla ryntäsi luokka pihan yli voimistelusaliin päin. He olivat istuneet ja odottaneet nähdäkseen Andreas Bergin lukitsevan oven ja katoavan; tämän oli hän tehnyt verkalleen, mutta vihdoinkin lähtenyt keittiöön.
Nuo kaksi oli valittu heidän hyvän muistinsa ansiosta, ja se uskomattomuus tapahtui, että he tosiaankin muistivat koko puheen, ainakin tarkalleen ne käänteet, jotka tehosivat eniten, jotka lausuttiin parhaiten, jotka olivat uusimmat!
Ja jos Tomas Rendalen oli puhunut kiittämättömälle yleisölle, niin tässäpä oli kiitollinen kuulijakunta. Nuoret tytöt rakastavat uljuutta; päästessään itse asettumasta esille ovat he hehkuvaa intoa tulvillaan. Katsokaahan häntä, vaaleaveristä, pitkää, solakkaa, suurisilmäistä maaherran tytärtä! Hänellä oli äitinsä linnunkasvot, mutta sen sijaan, että äidin olivat pelästyneet, olivat nämä koholla kuin uskaliaaseen lentoon. Kuontalollinen tuuheata vaaleaa tukkaa heilui hajallaan niiden ympärillä, ja nyt, kun silmät, koko kasvot säteilivät, liekehti sekin. Hän ei muistanut kertoa samassa järjestyksessä, kuin luennoitsija oli puhunut; voimallisin, hauskin tuli ensin. Häntä ymmärrettiin aivan hyvin; koulusta sekä yhdyselämästä Tomas Rendalenin, hänen äitinsä ja opettajattarien kanssa he olivat saaneet suuremmat edellytykset kuin yleisöllä ylipäänsä oli ymmärtää, mitä Tomas Rendalen tarkoitti. Mutta parhaassa vauhdissa ollessaan Nora pysähtyi, karahti punaiseksi, vaaleni kalmankalpeaksi: rouva Rendalen seisoi portailla!
Andreas Berg oli pitänyt sanansa. Ja he olivat unohtaneet hänet.
Andreas Bergin tullessa käveli rouva Rendalen kuohuksissaan, ja hänelle oli suorastaan mieluisaa saada jotakin suuttumuksensa jäähdyttämiseksi. Hän köpitti ulos isoille portaille; hän tahtoi tavata heidät vereksestä teosta ja taivalsi sen vuoksi koko sivurakennuksen ympäri ja pitkin voimisteluhuoneiston seinustaa, yllättääkseen heidät takaa päin. Mutta jo eteisen ovella, jonka tytöt tietysti olivat unohtaneet lukita, hän kuuli Noran kumppaninsa tukemana esittävän puhetta, Tomasin puhetta — Tomasin äänenpainolla, hänen esitystavallaan, hänen tulisuudellaan, … todella kaunopuheisesti … niin, siinä oli yksi, joka oli kuullut!
Kelpo rouva kokonaan itsensä unohtaneena tunkeutui ihan esille, todellakin ainoastaan nähdäkseen ja ollakseen mukana. Mutta siten ei hänen tuloaan käsitetty.
Noran kauhistus, toisten huudahtelut heidän käännähtäessään ja nähdessään tuon voimallisen olennon, sepä oli näky! Rouva Rendalen oli kylliksi koulunpää käyttääkseen tätä hyväkseen; hän siis korotti äänensä ja sanoi: "Minun pitäisi totisesti olla suuttunut, ja syystä. Näen teidän käsittävän sen! Mutta mitään niin verratonta kuin Noran muistin vertaista en ole ikinä kuullut." — Ei ollut kuullut mitään "niin verratonta vertaista" — oli hyvä, ettei tätä tyylinäytettä lausuttu koulussa!
Mutta kuullessaan, ettei ollut henki kysymyksessä, ja nähdessään rouva Rendalenin rehellisen ilon heittäysi Nora kuusitoistavuotiaan kaikella innolla ja hehkulla hänen rintaansa vasten. Ja hyrähti itkuun.
Niin, sepä oli kuten rouva Rendalen halusi. Siksi hän sanoi: "Sinä olet suunnattoman herttainen tyttö, Noraseni! Kuulkaa, lapset, kun olette valmiit täältä, niin pistäytykää minun luokseni, otamme itsellemme oikean pakinahetken."
YLEISESIKUNTA
Nyt ajattelee ymmärtäväinen lukija: tästä tulee koulun kuvailu. Ja sitä mieltä olen minäkin, että niin pitäisi.
Mutta elämän päättely ei aina ole sama kuin meidän, ja meidän on noudattaminen edellisen säädäntää.
1
Suuri puhe ja pieni kaupunki
Jo samana iltana tiesi Tomas, niitä rovasti Green ajatteli; Karl tuli tuoden sen viestin.
Tomas tuli ulkona häntä vastaan nähtyään hänet puistokujassa, ja he tekivät pitkän kävelyn sisämaahan vasemmalle päin.
Rovasti Green oli edellyttänyt, että kun Tomas aikoi esittää opetussuunnitelmansa, oli tosiaankin kysymyksessä opetussuunnitelma eikä mitään oleellisesti toista; hän ei ollut silmänräpäykseksikään ajatellut sitä mahdollisuutta, että siitä muodostuisi ohjelmapuhe suurin piirtein, opetussuunnitelman jäädessä vain vihjaukseksi.
Kenties voidaan sellainen puhe sellaisesta aiheesta jo nykyään pitää maassamme, mutta siinä tapauksessa ainoastaan parissa suurimmassa kaupungissamme; pienissä tuskin kymmenenkään vuoden kuluttua. Ja puhujan tulee olla vapaana liikkuva mies. Mies, joka tahtoo perustaa koulun sellaisen puheen nojaan, — niin, mitään järjettömämpää yritystä ei vanha herra voinut ajatella. Karl oli saanut toimekseen ilmoittaa tämän hänelle sananmukaisesti; Tomasin ei nimittäin pitäisi olla harhatoiveissa siitä, mitä nyt seuraisi. Jos koulu tämän jälkeen pysyi pystyssä, niin se oli yksinomaan sen arvonannon ansiota, jonka hänen äitinsä oli sille hankkinut. Tuollaisen haasteen jälkeen koulua tuomittaisiin — ei opetuksensa mukaan, ei, vaan jokaisen koulusta jo tänä vuonna pääsevän tytön mukaan sitä tuomittaisiin. Jos hän astahtaisi harhaan, saisi koulu sen viakseen. Rovasti kuuli puheesta, että tätä pelkäsi Tomas itsekin; miksi ihmeessä ei hän ollut siis pysynyt vaiti? Nyt voisi sattuma kukistaa koulun.
On mahdotonta kuvata Tomasin mielenahdistusta. Hän tunsi Karlin kertoessa, että Karl jo oli yhtä mieltä rovastin kanssa. Hän tunsi, että hänen äitinsäkin siirtyisi sille puolelle, että kaikki siirtyisivät! Hän oli tehnyt suuren hulluuden.
He eivät tulleet kotiin ennen puoltayötä. He eivät voineet puhua äidin kanssa sinä iltana. Kaikki olikin aivan hiljaista heidän saapuessaan huoneisiinsa.
Tomasilla oli vanha suojansa, kylpyhuoneen takana, mutta se oli nyt hänen kotiintulokseen korjailtu uuteen kuntoon. Karlilla oli nyt huoneensa tämän vieressä, kulmakamari. Kuten kaikki kartanon huoneet olivat nämäkin pitkänomaiset, joten kaihdinta, joka eristi sen osan huonetta, missä sänky oli, tuskin huomasi.
Heidän illallisensa odotti heitä, mutta siinä määrin he olivat alakuloisia, että he eivät siihen kajonneet.
Vielä Karlin mentyä levolle Tomas istui hänen vuoteensa reunalla. Ja näin ei käynyt ainoastaan sinä yönä.
Seuraavana aamuna varhain — sunnuntaina — rouva Rendalen pistäysi alas Nils Hansenin perheeseen; hän tahtoi tapansa mukaan käydä suoraan päin.
Hän palasi samaan aikaan, kuin ihmiset menivät kirkkoon; Karl näki hänet puistokujalle antavasta ikkunastaan ja ilmoitti Tomasille, itse hän oli lähdössä kirkkoon. Tomas seurasi häntä ulos äitinsä luo, joka näytti olevan murheissaan. Ei siis edes Nils Hanseninkaan väki —?
Ei; Nils Hansen itse oli sanonut, ettei hänen tehnyt mieli "tulla kirkossa haukutuksi". Mitä hän sillä tarkoitti? Sitä, että hän meni julkisiin esitelmiin oppiakseen jotakin tai huvikseen, ei tullakseen karkeasti puhutelluksi tai kuullakseen muita niin puhuteltavan.
Rouva Rendalen oli hänelle vastannut, että esitelmöitsijän piti saada osoittaa ihmisten vikojakin. — "Niin, mutta ei tarvitse kutsua ihmisiä tulemaan vikojansa kuulemaan." — — Entäs rouva Hansen?
Laura ei uskonut Tomasin ehdotusta oikeaksi; "lasten ei sovi tietää kaikkea". Tätä vastaan oli kuitenkin suutari väittänyt, että hänen talonpoikaiskokemuksensa ilmaisi toista. Maalla tiesivät lapset pienestä pitäen kaikki, ja jos siveettömyyskin oli maalla varsin suuri, ei vika ollut siinä, vaan siinä, että maallakin oli koko asia laiminlyöty. Itse hän oli kasvanut ahtaan kujan varrella, missä molemmat sukupuolet kävivät samaa koulua ja ottivat osaa samoihin leikkeihin, kunnes olivat täyskasvuisia; he olivat selvillä kaikesta, mutta hän muisteli sitä aikaa turvallisesti.
Tätä oli Nils Hansen sanonut niin usein ennenkin, että Tomas ihmetteli, miksi äiti nyt kertasi sen. Toinen tekikin sen ainoastaan voittaakseen aikaa.
Rouva Emilie Engel oli nimittäin sairastunut; vaunuista oli hänet illalla kannettu suoraan vuoteeseen. Tohtori oli ollut siellä eilen, yöllä jälleen, ja tuli sieltä juuri nyt; rouva Rendalen oli kohdannut hänet. Hän hyrähti itkuun. Jos Emilie nyt tähän menehtyisi, olisi se rouva Rendalenin syy. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei Emilie sietänyt puhuttavan miesten uskottomuudesta oman miehensä istuessa hänen vieressään, — Emilie oli niin heikko ja herkkä! Rouva Rendalenin olisi pitänyt hinnalla millä hyvänsä estää Tomas tekemästä sellaista. Sen sijaan hän oli ollut iloinen siitä, että hänen poikansa teki sen! Se johtui siitä, että hän ja muut Tomasin ympäristössä aina tulivat yksimielisiksi hänen kanssaan, — olivatpa sitä tai ei, sillä tietysti Tomas oli mennyt liian pitkälle; tohtorikin oli sitä sanonut.
Mitä hän oli sanonut? — Hän oli sanonut, että siinä työskentelivät "nuo kirotut hermot", — "Kurtien kohtuuttomuus toisella tavalla". Rouva Rendalen alkoi uudestaan itkeä.
Ja kuin olisi tahtonut paikalla näyttää hänelle, että tohtori ja hän olivat oikeassa, Tomas suuttui silmittömästi. Kamalaa oli olla taas kotona näin viheliäisissä oloissa, joutua työskentelemään häilyvien ja raukkamaisten ihmisten keskellä, jotka säikkyivät kukin taholleen heti, kun joku parannus kohtasi vastustusta.
Ei ollut kysymyksessä parannus itse, vaan tapa —!
Tapa? Parannusta ei voinut varkain toimittaa käytäntöön; sen täytyi tulla näyttäytymään oikeassa karvassaan. Eilen illalla, kun hän oli väsyksissä, tunsi hänkin tämän jäävuorikylmyyden; häntä puistatti. Mutta nyt asia toki kävi liian hulluksi. Jos kaikki väistyisivät, niin hän kuitenkin seisoisi. Tosin hän oli ajatellut, että hänen äitinsä oli vakaampi kuin olikaan, sillä hänen omia kokemuksiaanhan totisesti olivat useimmat niistä, joita hän eilen esitti. —
Tämä sanottiin sunnuntaina aamupäivällä kasvismaalla. Tiistaina päivällä kannettiin kaupungin sanomalehti, Tilskueren, tilaajillensa. Isoa kysymysmerkkiä otsakkeenansa käyttäen halusi joku lähettäjä tietää, saattoiko tosiaankin olla mahdollista, että eräässä kaupungin suuressa koulussa oli enin osa lapsia vaipunut siveettömyyteen. Siitä huolimatta, että johtaja itse oli sen sanonut useille sadoille ihmisille, rohjettiin kuitenkin epäillä. Ettei häntä todellakaan ollut väärin ymmärretty, siitä oli takeena se, että hän oli toistanut sanansa. "Tämä" (siveettömyys nimittäin) "on sääntönä", oli hän sanonut; "muu on poikkeuksena".
Kyhäelmä oli allekirjoitusta vailla; se sytytti mykän kuohunnan, tyytymättömyys leimahti ilmiliekkiin. Kukaan ei puhunut muusta. Koulutyttöjä painosti seuraavana päivänä valju kauhistus. Aamurukouksiin kerääntyivät kaikki kuin rangaistukseen, oppilaat ja opettajattaret. Myöskin Karl Vangen oli ahdistuneella mielellä eikä voinut kunnolleen toimittaa rukouksia. Päivän työ kävi hiljaisesti ja haluttomasti. Rendalen ei näyttäytynyt.
Hän vastasi pannen nimensä julki seuraavassa numerossa, torstaina, että jos tuo "väärinymmärrys" oli tahallinen, niin se oli halpamielinen; jos se oli tarkoittamaton, olisi siihen joka taputuksessa pitänyt yrittää saada selvitys yksityistä tietä. Ei ollut sanottu mitään vähääkään tuohon tapaan. Oli vain sanottu, että kehityskausi lapsesta aikaihmiseksi oli niin vaikea ikäkausi useimmille, että se oli vaarallinen; siksi se vaati valppautta.
Ja se, mitä puheessa oli sanottu koulun johtajattaren havainneen, että lapset siinä iässä muuttuivat olemukseltaan, menettivät ahkeruutensa, järjestyksenhalunsa; "että tämä oli sääntönä; muu oli poikkeuksena". Saattoiko kukaan sisällyttää tähän mitään niin kauheata, kuin nyt väitettiin? —
Vastaus oli hyvä, mutta se ei pätenyt; kiihtymys oli jo niin suuri, etteivät sanat mitään vaikuttaneet. Miksi oli kehitysikä vaarallinen, — he arvelivat, — ellei sen takia, josta hän nyt tahtoi kiemurrella erilleen?
Heti Rendalenin vastauksen alla oli samassa numerossa uusi kysymys, yksi ainoa lause, allekirjoituksena "Eräs äiti." — Minkätähden oli niin kovin tärkeätä pienten lasten oppia, millä tavalla suvun jatkuminen tapahtuu?
Tämä kysymys ilmaisi erään toisen puolen siitä pahennuksesta, joka täytti kaupungin.
Ja sen kysymyksen alla vielä yksi, osoitettu "Hra kandidaatti ja koulunjohtaja Tomas Rendalenille". Kysymys oli esitetty "kunnioittavasti"; se sisälsi yksistään, eikö hän tahtonut painattaa viime lauantaina tyttökoulun uudessa voimisteluhuoneistossa pitämäänsä puhetta. Niiden, jotka olivat sen kuulleet, pitäisi saada nauttia siitä toistamiseen, ja niiden, jotka eivät olleet niin onnellisia olleet, ei sopisi menettää tilaisuutta oppia tuntemaan esitelmää, joka oli niin ainoalaatuinen. Allekirjoituksena: "Terveen ja oikean valistuksen ystävä."
Seuraavassa numerossa (lauantaina) Rendalenin vastaukset. Lapset opiskelivat jo nyt luonnonhistoriaa, siis myöskin lajien jatkamisen ehtoja; minkä tähden heidän täytyi tätä opiskella, siihen oli jokainen johtaja tai rehtori yhtä läheinen vastaamaan kuin hänkin. Uutta ei hänen ehdotuksessaan laisinkaan ollut tämä ja se koski ala-astetta ainoastaan siinä määrin, kuin aineen laajuus ja opetustapa salli.
Toiseen kysymykseen hän vastasi, että esitelmä, jota kuulemaan ainoastaan lasten vanhemmilla oli pääsy, ei tietystikään soveltunut julkisuutta varten.
Harvat katsoivat nämä vastaukset tyydyttäviksi. Hän vain kiemurtelihe erilleen. Vähintään kolmesataa ihmistä oli kuullut esitelmän, joten sitä varsin hyvin voitaisiin sanomalehdistössäkin käsitellä.