Kaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin hänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. "Tämä on se koulu, jota olen uneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!" — Hän kuuli tuon melkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän kaipasi sitä. Mutta kuitenkin! … opetus, hänen pääaineensa, — niin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan selkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi, vaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden käsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa kohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi ratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti mukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen rahtuakaan.
Hän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin, hän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei sietänyt koulua.
Silloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa … hän olisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia lisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta se ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt häntä puoleensa?
Tämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta
—? Lapsena hän oli voinut…
Kun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin iltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret eivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin kuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä oli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin äitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä epätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut täällä tehtävää.
Hän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi ottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi merkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin opettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti lisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa suunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien kanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan. Hehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä, kun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina hienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?
Tämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta nousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti häntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten entisaikoina. Tomas ei voinut.
Sillä äidinkin suhteessa häneen oli jotakin, mikä nyt tuotti hänelle tuskaa. Hän oli poikansa tullessa kotiin vastaanottanut hänet mitä ihailevimmin; kaikki, mitä hän oli sanonut ja tahtonut, oli oikein. Mutta hänen ohjelmapuheensa jälkeen oli äiti alkanut epäillä. Vähitellen tämä oli yltynyt siinä määrin, että äiti nyt liitti kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; opettajattarien ensimmäisen valituksen perusteella äiti nyt otti koulun pois häneltä! Tämän saattoi äiti oivallisesti yhdistää, ylpeyteensä poikansa koulujärjestelmästä ja myhäilevään, hiljaiseen riemuunsa sen hyvästä menestyksestä.
Hänen epäilynsä ei silti ollut enempää kuin mihin kenties oli oikeus sellaisella käytännöllisellä järjellä kuin hänen. Hän ei syyttänyt äitiä siitä; hän ei vain voinut sietää sitä.
Tuo opettajattarien jupakka oli kamala. Hänen mielipiteensä heistä oli se, että he olivat erinomaisia; ei kukaan siinä määrin kuin Karen Lote, — muutoin ei hän olisi tästä koskaan välittänyt.
Hänen suhteessaan ihmisiin täytyi sisinnä olla jotakin toivottoman nurinkurista, kun häntä voitiin siinä määrin ymmärtää väärin. Hänen oma tyhjyyden- ja haluttomuudentunteensa ehkä johtui samasta —?
Nämä naisethan olivat olleet häneen hurmaantuneita. He, ja ylin luokka myös… Oliko sekin hairahdusta? Vai oliko se nyt häipynyttä?
"Hurmaantua", mitä oli "hurmaantua?" Hän työnsi sen halveksien luotansa … ja kuitenkin se oli ilahduttanut häntä ja eksyttänyt hänet. Hän oli pitänyt sitä kiinteänä lähtökohtanaan.
Ei, sen, joka tahtoi saada, on annettava. Sen, josta pidetään, on pitäminen. Ja hän ei sitä voinut … siten … kuin hän näki muiden voivan.
Eikä se kai ihmeellistä ollutkaan. Hänen sukunsa oli kenties tyhjentänyt kykynsä rakastaa ihmisiä. Mitä se oli tehnyt muuta kuin sitä, polvi polvelta rikkoessaan ihmisten uskollisuussääntöjä, heittäytyessään paatuneeksi ihmisten tuomiolle, haaskatessaan vertansa oman itsensä ja jälkeläistensä hävittämisellä, — ja muiden ja näiden jälkeläisten myöskin?
* * * * *
Hän asteli maalle päin vasempaan — samaa tietä kuin sinä kevätiltana, jona oli pitänyt esitelmänsä. Hän muisti, kuinka riemuissaan hän oli tullut kotiin Amerikasta, kuinka hän oli unelmoinut antavansa maanmiehilleen esimerkin, joka valaisisi, jos he sitä seuraisivat. Mikä oli pienen kansan ihanampaa kuin koota suurin voimansa lastensa opetukseen, siihen tallettaa säästörahansa? Suuret kansat tuhlatkoot rahansa armeijoihin!
Hän muisti, kuinka häntä sinä iltana ilahdutti se ajatus, että siten sovitetaan isäin pahat teot. Siten on maan päällä kaikki kehittynyt. Herätys on tullut voimakkaimpiin sukuihin; vaistomaisesti ne ovat tunteneet puutteensa ja etsineet veren sekoitusta niiden parantamiseksi. Sen vuoksi on kaikella suurella ja hyvällä suku esi-isänään, sen kärsimys perustuksena kaipuulleen, sen kaipuu perustuksena työllensä.
Kun koulussa sadat nuoret innokkaasti pyrkivät eteenpäin, kun he silmät loistaen pyrkivät hänen asettamiaan päämääriä kohti ja kun vanhimmat hänen vaikutuksestaan johtivat asiain kulkua, kohottivat lippuja —, olivat he ensi sijassa yhden suvun talossa ja pääsivät osallisiksi sen suvun kehityksestä. Hänen sukunsa kehitys oli johtanut tähän kouluun.
Mutta sisimpänä se kuitenkin toi heikkoutensa mukanaan. Hänessä, joka oli rakentanut, oli myöskin häviön itu; hän ei siis voinut päästä pitemmälle siinä. Hänellä ei ollut kantavaa rakkautta; — hänellä oli kyllä näkemystä, yritystä, kunnianhimoa, mutta… Sodan lahjoja, miks'ei; ei rauhan.
Niinkuin hän mitteli maantietä tuona iltana esitelmän pidettyään, sydämeltään sairaana, tuskaisena, oi, niin tuskaisena, sillä hänen monivuotista varmuuttaan oli horjutettu, — Karl oli harppaillut hänen vierellään kuin pitkä, korkeakoipinen koira, säyseäkatseinen, mykkä … samoin asteli hän nyt jälleen, mutta nyt oli vain talvi ja hän oli yksin; häntä hävetti ottaa ketään mukaansa. Se epävarma uumoilu, joka oli häntä silloin ensi kerran puistattanut, oli nyt varmuutta. Hän ei voinut päästä pitemmälle. Hyvä Jumala, hän ei voinut. Hän oli koulun sairaus.
Lumi kajasteli tuolla päivinä, pelloilta se nimittäin oli sulanut; kuutamossa maisema näytti aaveelliselta. Metsässä oli honkien juurella lumi kiinteätä, osaksi myöskin poluilla, mutta tässä oli ajotie jäätynyt syväuurtoiseksi, täynnä teräviä pikku kiviä, hevosten kokkareita; missä oli paljasta tai puolittain paljasta, siinä oli työläs kävellä. Hän palasi ruumiillisesti ja sielullisesti niin uupuneena, ettei muistanut milloinkaan tunteneensa herpaannuttavampaa väsymystä. Uuden hautuumaan kohdalla, missä hänen isänsä ja isoisänsä lepäsivät ja missä meri aaltoilevana ja mustana vetäytyi lähelle tien toisella puolella, tunsi hän jotakin, mikä saattoi toimittaa hänet tuonne ylös tai tuonne alas, tai molempiin — sekin oli mahdollista.
Kello oli jo kaksitoista; kuten esitelmänkin jälkeisenä yönä ei hän nytkään tahtonut tulla kotiin ennenkuin oli varma siitä, että äiti oli lakannut häntä odottamasta; tavallisesti äiti kävi levolle yhdeksän ja kymmenen välillä. Mutta ylös puistokujaa ponnistellessaan hän pian näki valoa arkihuoneesta ja vähän jälkeenpäin myöskin Karlin kamarista. Jollei hän olisi ollut niin surkeasti menehdyksissä, olisi hän pyörtänyt takaisin. Nyt ei auttanut.
Äiti oli käytävässä vastassa kynttilä kädessään. "Hyvä Jumala, Tomas, kuinka sinä olet säikyttänyt minua!" hän kuiskasi.
Mitä hän sillä tarkoitti? Tomas katseli häntä; poloinen, vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta hän näytti — niin itkettyneeltä, niin kiihtyneeltä, niin surkean hylätyltä. Hän aloitti: "Tomas, koettakaamme toki…" "Ei, äiti", — hän torjui kädellään; "minä olen niin kovin, oi, niin kovin väsynyt". Hän astui hitaasti äidin kamarin poikki sisäkäytävään, hyvää yötä sanomatta, taaksensa katsahtamatta; äiti kuuli hänen askelensa käytävästä, kuuli hänen avaavan huoneensa oven, vetävän sen kiinni ja … kiertävän sen lukkoon sisäpuolelta! Se herätti aina vanhan muiston, tuo hirveä ääni. Ja miksi hän teki sen? Sehän oli, kuin hän olisi lukinnut heidät eroon.
Tulta sytyttäessään Tomas kuuli Karlin tarttuvan heidän väliovensa säppiin. Hän jätti kynttilän pöydälle, astui verhon luo ja näki Karlin kalpeiden, huolestuneiden kasvojen tähystelevän ovelta. Miksi olivat hän ja äiti asettuneet kumpainenkin omaan huoneeseensa? Tietysti, jotta äiti saisi yksinään puhua poikansa kanssa tämän vihdoinkin palatessa, oli Karl vetäytynyt omaan kamariinsa. Hän olisi voinut heittäytyä Karlin kaulaan ja itkeä ääneen. Kaikki, mitä hän oli äidin nähdessä pidätellyt, pyrki nytkin esille. Karlin horjumaton luottamus häneen oli hänen voimakkain tukensa. Vielä tällä hetkelläkin se säilyi; hän näki sen Karlin huolestumisen takaa aivan kuten valovirran hänen päänsä takana ovesta, sillä heidän välissään oli pimeätä. "Ei, Karl rakas, ei tänä iltana; minä olen niin väsyksissä." Verkalleen, kuulumattomasti Karl veti pitkät säärensä takaisin sisälle ja kiersi avainta lukossa ihan hiiren hiljaa.
Tomas kävi suoraa päätä vuoteeseen, vaipui heti uneen ja nukkui yhteen menoon. Hänen herätessään ja noustessaan kelloa katsomaan se kävi yhdeksää.
Heti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen unen tietoisuuden tieltä. — Ei voi mitenkään olla niin paljoa epäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi! — Hän hypähti ylös. — Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä kuin tämä tässä, ellei se ole tämä. — Hän pukeutui ripeästi ja sopi samalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi punnita ja — punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys, mitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan aamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello 10.
Se ei ollut äidille pelkästään epämieluista. — Mielenmuutokset ovat hänessä niin nopeita, — ajatteli äiti; — kenties hän tulee takaisin toisena kuin lähtee. — Hänen perusheikkoutensa, mielialojen perustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen, tuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.
Hän vihasi sitä.
Tällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin lähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen kanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan. Kiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut heille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt hänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan! — Tavatessaan heidät hän kiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli suorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten ennenkin, — paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis nyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan ensiluokkaiset opettajanlahjat.
Kenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli Karl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva Rendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan asiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota he olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt rahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen saavansa varoja jatkamiseen.
"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!" vastasi toinen ja kiirehti pois.
Jos puhuisin suoraan opettajattarille? — ajatteli hänen väsymätön äitinsä; — jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? — Hän hommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi heille — joutuen heti liikutuksen valtaan —, että hänen poikansa oli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen tahtovan matkustaa muualle.
Syntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki alkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, — hän oli vain tarkoittanut, — hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan vain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen ollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar, hyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten. Tätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut käytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli ehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt sanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.
Opettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli joka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää, että hän kohteli heitä … kuin nollia.
Rouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti nenälleen, — tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.
Ei, nytpä tahtoi miss Hall sanoa, mikä oli vikana. Se, että hän kohteli kaikkia ja kaikkea epätasaisesti. Sellainen menettely saattaa opettajattaret epävarmoiksi ja heikontaa lasten oikeudentuntoa, ja tämä on toiseksi pahin menetys, minkä lapset voivat kokea. Hän olisi niin mielellään puhutellut Rendalenia, sanoi pikku amerikatar; mutta tämä tekeytyi luoksepääsemättömäksi. — Tänään oli hänkin hermostunut.
Tämä pani myttyyn rouva Rendalenin suunnitelman; hän ei tiennyt mitä vastata. Kaikki neuvottelut pysähtyivät kuitenkin tähän; portailta kajahti suuri kuoro riemuitsevia tytönääniä, ja kaikki riensivät ikkunoihin. Siellä oli Nora oppilaiden kanssa. Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua oli oppilailla vähän läksyjä, ja niinpä he ryhtyivät harjoittamaan muutamia kuorolauluja, mutta harjoitukset päättyivät joka kerta tuolla ulkona portailla, — se oli Noran monia päähänpistoja. Se saavutti niin myrskyisää suosiota, etteivät ainoastaan kaikki pienimmät, jotka eivät laulaneet mukana, menneet tuonne ylös odottelemaan suurta hetkeä, vaan yleisökin seisoi silloin puistokujassa. Heti kun tytöt vauhdissa ryntäsivät päällysvaatteissaan kulman takaa ja syöksähtivät ylös portaita, vetäytyivät joukot puistokujassa tiheämmin yhteen ja tulivat lähemmäksi; rouva Rendalen ja opettajattaret olivat nyt ottaneet pitkät takit ylleen ja seisoivat avoimissa ikkunoissa.
Tytöt olivat järjestyneet porrasaskelmille ylhäältä alas asti; pienokaiset, jotka eivät laulaneet, täyttivät sivut. Ihan alhaalla seisoi Nora, taaksepäin taivutettu vaalea tukka hilkan alla, joka hänellä oli aina niskassa. Hän oli omaksunut Rendalenin tavan lyödä tahtia, — ainoan, minkä tuo levoton olento teki rauhallisesti, liikuttaen vain oikeata rannettaan ja antaen merkkejä vasemmalla kädellään. Nora piti kättänsä aivan samalla paikalla rinnan edessä kuin Rendalenkin ja sai sen kyllä kuulla.
Laulu kaikui ihanana portailla; säveleet kiirivät voimakkaina kauas. Kenties antoi myöskin lisänsä heidän edessään avautuva näköala, jonka mielikuvitus muovasi soinnuiksi ja väreiksi; kenties kohotti vaikutusta myöskin eräs "vanha asiakirja" [johdannossa on siitä käytetty joitakuita kappaleita. Tekijä.], joka oli juuri, ilmestynyt jouluksi ja jonka kaupungissa joka kolmas ihminen kahdestatoista ikävuodesta ylöspäin jo tunsi. Kenties nimittäin kuultiin samaan aikaan noita pimeitä menneisyyden ääniä, jotka vastakohdan voimalla tekivät tyttöjen laulun valoisammaksi ja hetken viehkeämmäksi. He seisoivat laulamassa jouluvirttä ylhäällä Kurtien portailla.
Heidän alapuolellaan levisi kaupunki ja kahden niemekkeen kainaloon pistäytyvä satama, jonka molemmat rannat nyt talvella olivat laivoja täynnä. Sisinnä poukamassa pitkin savirinteitä kaikki touhuiset tehtaat, suuret lankkuvarastot. Täällä vasemmalla vuori talorykelmineen, venesatama allansa, ja vuoren ja kaupungin ulkopuolella saaret ja meri. Sää on rannikolla rauhatonta; useimmiten heidän siinä laulamassa seistessään ja katsellessaan yli kaupungin ja meren vaikutelmia saaden kiiti ajelehtivia pilviä tai heijastui särkynyttä valoa maiseman yli, tai jos oli rauhallista ja valoisaa täällä, ärjyi merellä. Kenties se selitti, miksi tytöt mieluimmin valitsivat kaihomielisiä lauluja.
Opettajattarille kuten oppilaillekin tuli portailta kajahteleva laulu ensi hetkestä asti koulun loistokohdaksi. Jos työ jokaiselta luokalta, koko viikon, vuoden, olisi voinut keräytyä lauluun; jos kaikki hedelmälliset aloitteet, hyvät aikomukset, hienot alut olisivat voineet saada vahvistusta kaikkien äänien sopusoinnusta, ei laulukohtaus olisi voinut tehdä heitä onnellisemmiksi, — opettajattariin nähden kenties juuri siksi, että heidän mielessään oli tällä hetkellä jotakin kirvelevää.
Vanhemmat tytöt, etenkin "seuran" jäsenet, pitivät tätä hetkeä kuin kokouksena. Mitä yhdellä ja toisella, kahdella ja useammalla on erillistä hyvää, se aina yhtyy laulettaessa; kaikella ihanteellisella harrastelulla on luontaista sukulaisuutta sopusointuisten sävelten kanssa.
Mutta syvimmin se vaikutti erääseen joka kätkeytyi suljetun ikkunan taakse, koska ei tahtonut millään muotoa, että hänet nähtäisiin. Itse hän näki Noran, vaalea viitta hartioilla, pää taaksepäin ojentuneena ja tahtipuikko kädessä; mutta hän ei tahtonut tulla esiin.
Laulu yli kaupungin ja kaupungille omistettu — se, joka oli alkanut rouva Engelin haudalla, — kätki noina naisääninä kaikki, mitä Rendalen maan päällä tahtoi. Kuinka onnettomaksi ne hänet nyt tekivätkään! Hän koetti vastapainoksi muistella, mistä hän kuitenkin monin ja lujin ottein oli päässyt voitolle, sillä se oli toki jotakin!
Eikä ollutkaan joka miehen saavutettavissa se, mihin asti hän oli päässyt; — mutta tähän oli raja pantu.
Taukoaisiko nyt laulu pian … vai kajahtelisiko se vielä hänen jälkeensä? Hän ajatteli äitiään.
Hän, Tomas, se todellisuudessa seisoikin portailla. Sisään vai ulos —?
Ja koko kulkue porhalsi pois, riemuitsevina ryhminä alas puistokujaa, yleisesikunta viimeisenä; Toralla oli nimittäin jotakin kerrottavaa tai esitettävää, he astelivat verkalleen ja useasti pysähdellen. Niin, tämäpä oli kysymyksenä: omistaa jotakin riemussa ja totisuudessa muiden kanssa jaettavaa.
AJOJAHTI
1
Hän nainen lie vai lapsi vasta?
Hän nainen lie vai lapsi vasta?
En selvää saanut ongelmasta.
Kun luulet löytäneesi naisen,
syliisi saatkin lapsukaisen.
Jos tavoittelet lasta arkaa,
näät: naisena hän luota karkaa.
Kevät tuli aikaisin; siitä nousi nuorten leirissä suurta riemua leppeätä taivasta kohti. Kevät kuohutti heidän veressään levottomuutta, mieleenjohtumia, suuria suunnitelmia, hilpeätä vallattomuutta, tohisevaa huimapäisyyttä; oli päiviä, jolloin koulukoneisto uhkasi hajota pirstaleiksi ja kaikki käskeminen joutui naurun asiaksi. Tarvittiin varoitteluja, nuhteita, osaksi läpsäyksiäkin, lisättyä silmälläpitoa, monia keinoja pikku haahden ohjaamiseksi vaarallisessa kevättulvassa ilman liian kovia yhteentörmäyksiä ja keinahduksia.
Itse "seurakin" joutui huojuvalle kannalle. Ei voinut lehtien puhjettua puutarhassa lähteä ulos ja pihan takalistolle muka osoittamaan harrastusta jonkun ystävättären sepitelmään "naisten nykyaikaisesta vaatetuksesta". Jos kokousta olisi edes pidetty metsässä, olisivat he silloin voineet antaa "nykyaikaisen vaatetuksen" kieriä kanervikossa ja vapaasti repeytyä siekaleiksi, tai he olisivat voineet ripustaa sen johonkin puunhaarukkaan. He olisivat voineet antaa lintujen viserrellä siitä. Nyt he vähät välittivät "nykyaikaisesta vaatetuksesta", joka luettaisiin ainekirjoitusvihosta; he jäivät ihan mutkattomasti, pois. Nora käytti turhaan koko suostuttelutaitoaan ja kekseliäisyyttään. Mutta sitten tuli muuan suuri tapaus — keväästä ja kevätkaipuusta kenties syntynyt sekin — ja "seura kahahti täyteen", kuten Tora bergeniläisellä puhetavallaan lausui.
Miss Hall oli ylimmillä luokilla tarmokkaasti yrittänyt luoda jonkinlaista perustusta luennoille, jotka hänen aineessaan kuuluivat näille luokille. Hänen ja täysikasvuisten oppilasten oli täytynyt oikein yhdessä käydä asioihin käsiksi. Mutta seurauksena olikin sitten se, että he olivat tässä uurastuksessaan saaneet luottamusta tätä pikku naista kohtaan; puheltiin aivan avoimesti kaikesta, mikä kuului naisen rakenteeseen, terveyteen ja lasten hoitoon. Kaupungin äidithän olivat pysytelleet mahdollisimman kauan häveliäinä lasten puolesta, kun nämä eivät itse halunneet lainkaan ujostella. Isät auttoivat aviopuolisoitansa tässä; he olivat peräti säästeliäitä selittelyissään. Mutta kun nuo häpeämättömät tyttölapset alituiseen saivat yhä julkeampaa valistusta, ei lopultakaan mikään auttanut.
Mitä seuraan tuli, tämä tietämys ja etenkin tämä miss Hallin kanssa solmiutunut tuttavallisuus vaikutti siihen, että naisasia vähitellen solui fyysilliselle tolalle ja sieltä etsi äärimmäisiä perusteitansa. Vedettiin uudestaan esille eräs teos, joka meidän kirjallisuudessamme selittelee, että se vapaus, jonka mies ottaa itselleen avioliiton edellä ja osaksi jälkeenkin, tärvelee miehen luonteen ja naisen aseman, totuttaen uskottomuuteen ja omavaltaisuuteen polvi polvelta.
Karen Lote oli sivistyshistorian opiskelussaan ottanut erityisesti huomioon avioliiton kehityshistorian. Hän osoitti nyt, että se keino, jota oli useasti ehdotettu, nimittäin saman vapauden antaminen naiselle, minkä mies itselleen otti, olisi taka-askel, tavaton katko kehityksessä; ilmeisen selvästi kävi edistys kohti loukkaamatonta yksiavioisuutta, yhtä pyhää miehelle kuin naisellekin. Nyt seuraavassa kokouksessa miss Hall otti asian käsiteltäväksi sen fyysilliseltä puolelta. Voidaanko fyysillisesti todistaa, että miehellä on suurempi kiusaus kuin naisella? Siis parempi oikeus puolustautua? Hän todisti päin vastoin, että naisella täytyy olla monin verroin suurempi. Siitä huolimatta nainen useimmiten piti avioliittoa kunniassa siveällä elämällä, kun taas täytyi vielä voida sanoa, että miehen laita oli ihan vastakkainen.
Tämä puhe herätti vilkkaan puheensorinan. Mies oli siis tässäkin ottanut väkevämmän oikeuden omaksi edukseen, — mutta todellisuudessa sekä itselleen että yhteiskunnalle turmioksi. Nainen sitä vastoin oli sivistyneissä yhteiskunnissa kautta satojen sukupolvien kuulunut vain yhdelle miehelle. Siten hänellä oli peritty kyky olla uskollinen. Siispä mieskin voisi saavuttaa tämän kyvyn.
Esitelmää seuranneen keskustelun aikana mielenkiinto asiaa kohtaan vielä kasvoi, ja viikon varrella tähän aineeseen kohdistui niin monia ajatuksia, että täytyi jouduttaa uuden kokouksen pitämistä.
Ensi kertaa yhdistyksen perustamisesta asti puuttui Tinka Hansen puheeseen. Se nainen, joka otti puolisokseen siveettömästi eläneen miehen, teki itsensä osalliseksi syyhyn. Hän hyväksyi sukupuolensa sillä tavalla kohtelemisen. Ja nainen saisi itse rangaistuksen. Kuvitteliko kukaan nainen, että moiseen elämään totuttautunut mies voisi siitä heretä?
Niin, sitä eivät missään tapauksessa voineet ne kuvitella, jotka olivat viime vuosina kuulleet esitelmistä, että tapa on hermostokysymys. Ei useampi kuin yksi sadasta voita tapaa vapaalla tahdollaan; useimmiten siihen tarvitaan kovaa välttämättömyyttä.
Tinka oli kuten aina käsitellyt kysymystä "Frederikin kanssa"; ihmekö siis, että hänessä tuossa seistessään oli uskottavuutta riittämään kahdellekin.
Huomautuksia seurasi sellainen kohu ja sorina, että seuran koko olemassaolon aikana tuskin oli moista nähty. Kahden tai kolmen muodostamissa ryhmissä puhkesi ilmoille lauselmia, jotka kuvastivat kunkin tunnelaatua, kuten: "Syleilläkin miestä, joka —!" — "Ajatelkaahan, ruumis ruumista vasten sellaisen kanssa, joka —!" Tätä supateltua suuttumusta kuuli Nora mennessään katederiin ja sanoessaan, että heidän ei pitäisi sinä iltana erota lupaamatta toisillensa: he ainakin tekevät voitavansa, jotta nainen tässä suhteessa saisi oman arvonsa ja vastuunsa tuntoa. Hän ei saanut puhutuksi loppuun, kun jo kaikki nousivat seisomaan, kuin olisi äänestys ollut tapahtumassa.
Muutamia päiviä myöhemmin heillä oli taas kokous. Oli tullut väliin jotakin, mikä hajaannutti ajatuksia, — uusi tapaus.
On kai huomattu, että Tora mielellään kertoili haaveellisia seikkailuja ja sille rajalle kuuluvia tapauksia, — hänen mielilukemisensa oli Bulwerin Omituinen tarina. Hänen pikku Augustuksen-päänsä, joka oli täpöisen täynnä värikkäitä korukankaita ja siroja kuoseja, vieraita kieliä ja salaisia juorujuttuja, kaikkia maallisia turhuuksia, hurmaantui kaikkeen salaperäiseen! Eräästä päivästä alkaen ei kukaan ystävättäristä kuitenkaan enää kuullut sanaakaan sellaisesta. Vain yksi ainoa, yksi ainoa saisi vastedes nähdä tämän hämyisen puolen hänen kirjavasta olemuksestaan. Siitäkö syystä, että hän tahtoi tämän yhden kanssa omistaa tämän yhden — kuten tytöt usein? Vai oliko sekin jonkinlaista mystiikkaa, että ainoastaan tuo yksi henkilö eheästi sopi siihen?… Missä hän sitten kohtasikin Karl Vangenin, ja olivatpa he kahden kesken tai kahdenkymmenen seurassa, — Tora sai sovitetuksi niin, että he joutuivat kuiskailemaan.
Hänen ystävättärensä ihmettelivät. Mitä merkillistä supateltavaa hänellä papin kanssa oli? Juuri nyt oli Vangen antanut hänen lukea John Wesleystä. Tora ahmi kirjan kuten hän kaikki kirjat ahmi, ja sitten nämä kaksi puhelivat John Wesleyn äkillisistä herätyksistä. Ihmiset, jotka joutuivat hänen katseensa, hänen haastelunsa, hänen läheisyytensä vaikutukseen, tekivät kääntymyksen ja olivat hänen omiansa siitä hetkestä alkaen. John Wesley polveutui pitkästä pappisarjasta sekä isän että äidin taholta; tietysti tämä seikka oli suuressa määrin keskittänyt hänen uskomis- ja julistamiskykyään. Se tehosi kuin sähköinen kosketus; eräät luonteet eivät voineet sitä vastustaa.
Miten tästä siirryttiin Kurteihin, jotka tähän aikaan ylen määrin kiinnittivät Toran mieltä, niin, se on hänen arvoituksensa.. Mutta pian istui kelpo Karl Vangen innostuneesti kertoilemassa hänelle Tomas Rendalenin taistelusta, jota tämä kävi vapautuakseen Kurtien perinnöstä. Ennenkin oli suvussa ollut veren sekoitusta ja ponnisteltu sen tapoja vastaan; mutta Tomas Rendalenin kasvatus ja taistelu oli tarmokkuudessaan mallikelpoinen. Salamyhkäisesti Vangen kysyi, oliko Tora huomannut Tomasin siisteyden, huolellisen pukeutumisen. Oliko hän havainnut tuon keveän, miltei aistimattoman tuoksun, joka johtui hienosta — voi, niin kalliista! — hajuvedestä. Se seurasi häntä aina. Ehtimiseen hän peseytyi ja kylpi, lisäsi nuori pappi punehtuen. Useimmat luulivat tämän johtuvan turhamaisuudesta, ja turhamainen hän oli. Mutta eikö Tora voinut aavistaa, mitä se merkitsi?
Tomas Rendalen oli taisteluillaan lopulta saavuttanut saman puhtaudenkaipuun, saman pyhän puhtaudentunnon, joka on nuorissa tytöissä synnynnäinen. Rendalenille oli ruumiin hoito ja asu ja tuoksu jonkinlaista temppelipalvelusta, — aivan niinkuin nuorille naisille, milloin heillä on varoja ja aikaa siihen. Hän oli sen tajunnut Tomasin lausunnoista; hän oli varma siitä, että näin oli asian laita. Niin, oli merkillistä, että se kehitys omaksui juuri tämän muodon, eikö ollutkin? Mutta se johtui kenties siitä, että hänet oli kasvatettu tyttöjen joukossa. Mitä Tora arveli siitä? — Karl Vangen esitti tämän viime arvauksensa hyvin hämillään; hänelle oli syystä tai toisesta tärkeätä, että toinen selvästi ymmärtäisi miehen voivan olla nuhteeton, vaikk'ei hän juuri somistelisikaan itseään eikä hajuvedellä pirskoittelisi.
Siitä hetkestä asti oli Tora Holmilla yksi lisää haaveilukseen, — yksi lisää runsaassa ohjelmistossaan!
Nyt hän kuvitteli ymmärtävänsä Rendalenin elämänsuunnitelman ja toiminnan heidän keskuudessaan!… Ja jollei hän ymmärtänytkään tai oikeammin ajatellut hänen mielialansa rauhattomuuden, hänen epävakaisuutensa syitä, ei se enää häirinnyt Toran tästä "tarmokkaasta" luonteesta muodostamaa kuvaa. Hän rakasti Rendalenia! Ei ollut muuta sanaa sille, että hän olisi voinut Rendalenin tähden tehdä mitä ikinä tahansa. Ja siinä muodossa hän kertoi sen, kertoi ensin läheisimmille ystävättärilleen, sitten lähinnä läheisimmille, sitten edelleen pitkin piiriä. Ehtymättömän voimakkaasti pursusi sama juttu samassa äänilajissa kahdenteenkymmenenteen kertaan koko heidän ystäväsarjansa viimeisille, ennenkuin seuraava päivä oli lopussa!
Noin suuri innostus tarttuu; jollei Tomas Rendaleniin entuudestaan oltu hurmaantuneita, niin nyt oltiin. Punaisen tukan, kesakkoisen ihon, leveän nenän, siristelevien killisilmien, kulmakarvattomien, levottomien kasvojen uhalla hän oli miehen ihannekuva! Hän jäähdytti sitä hiukan itse, kun tuli luokkaan ja alkoi harppailla pitkin penkkirivejä vilkaisematta ainoaankaan heistä. Tai kun hän kiivaasti, — niin tulistuneen kiivaasti, — että he hypähtelivät istuallaan, — tarttui johonkin, mikä häiritsi opetusta, sillä hänen kanssaan ei käynyt leikitteleminen! Mutta he saivat hurmiokuvansa jälleen koolle hänen lähdettyään, tai erittäinkin milloin hän sinä päivänä sattui oikealle tuulelleen ja kävi tarmokkaaseen tapaansa suurpiirteisesti ja selkeästi selittelemään, — silloin ei ollut hänen vertaistaan.
Mutta juuri siitä syystä, että oli vain yksi Tomas Rendalen, oli luonnollista, että muutamat heikommat luonteet alkoivat kysellä itseltään: "Mutta hyvä Jumala, kun on vain yksi, ja meitä on niin monta?" — Niin, sitä he kyselivät.
En tahdo sanoa, kutka tai edes kuinka monet joutuivat tähän epäilykseen. Kysymys on asiassa vähimmin tärkeätä; vastaus se merkitsee. Vastaus! Sillä me voimme aivan hyvin jo nytkin tunnustaa, että muutamat näistä tytöistä olivat ponnistaneet hiukan liikaa sinä iltana, jolloin he olivat niin yksimielisesti myöntyneet Tinka Hansenin ylevään esitykseen ja Noran jyrkkään lupauksen vaadintaan. Sellainen tajutaan jälkeenpäin, kun rauhassa ajatellaan sitä yhtä, jota hieman rakastetaan tai jolta kernaasti suodaan saatavan rakkautta … ja josta tiedetään, että hän jo… Niin, sillä vanha Kurtien kaupunki oli hirmuinen juorupesä.
Silloin alkaa hiukan epäillä noita lujia lauselmia Eikö asianomainen nuori mies, siitä huolimatta mitä oli tehnyt, kuitenkin ansainnut luottamusta, kun lupasi hänelle, tytölle jotakin? Ja kun hän puolestaan lupasi tuolle nuorelle miehelle jotakin? Oi, varmastikin! Hänestä kyllä koituisi kiltti poika, koituisi toden totta, kun vain pääsisi hyvään hoivaan. Suurilla teorioilla ei kukaan elä.
Joku sitten huomasi tämän olevan kavallusta, ja niin he joutuivat vihoihin keskenään, ja niinpä pidettiin uusi kokous. Siellä haastettiin ne puhumaan, jotka olivat viime kerran jälkeen rohjenneet muuttaa mielipiteitään. Pitkään aikaan ei kukaan tahtonut esiintyä, mutta sitten tosiaan sanoi kuitenkin eräs urhea tummaverinen suoraan, että he hänestä tuntuivat viimeksi menneen liian pitkälle. Jos kaikki miehet olisivat olleet kuin … kuin viimeksi oli toivoteltu heidän olevan, niin silloin —! Mutta sellaisia he eivät nyt ole, — ja mitä siis? — Niin, siinä nyt seisomme!
"Ja siinä saamme seistä!" oli vastaus. Tämä sankarillinen vastaus sai myöskin vastauksen, — ja siten syntyi kaksi puoluetta sekä välittävä ryhmä; viimeksimainitusta ei kuitenkaan oltu oikein selvillä, kuten keskipuolueiden laita useasti on. Tinka Hansen (ja "Frederik") ja kaikki, jotka olivat yhtä mieltä näiden kahden kanssa ("frederikiläiset" siis), taistelivat sukupuolten ehdottoman tasa-arvoisuuden puolesta. Rikkomukset siveyttä vastaan tuli tästä lähtien tuomita yhtä ankarasti, olipa rikkojana mies tai nainen. Miss Hall oli opettajattarista ainoa kokoukseen saapunut, ja hän oli hyvin innokas "frederikiläinen". Sikäli kuin tietämyksemme avartuu, virkkoi hän, ei edes siveettömyyden seurausten tarvitse olla sukupuolille erilaiset. Ei siis tätäkään voitaisi enää esittää erikoisena syytöksenä naista vastaan. Ne, jotka määrittelivät erotuksen siksi seikaksi, että naisen rikkomus loukkasi kotia, kun taas miehen … loukkasi toista kotia, loukkasi toisen vaimoa tai tytärtä, ne saisivat hävetä ja vaieta.
Vähintään kahdesti miss Hall kertasi tämän, kun siihen ei vastattu mitään. Vastapuolue sivuutti sen kokonaan; se hoki ja hoki, että mies saattoi olla erinomaisen kunnollinen, jos olikin rikkonut tätä vaatimusta meidän nykyisissä olosuhteissamme. Ainoastaan yleisesti tiedetty siveettömyys teki avioliiton mahdottomaksi.
"Frederikiläisiä" suututti sellainen "kevyt" puhe. Se oli oven avaamista leveälle jatkolle. He käyttivät niin voimallisia sanoja, että toisetkin kivahtivat. Syntyi sekamelska; kaikki puhuivat, kukaan ei tahtonut kuunnella.
Tämä sattui torstaina. Seuraavana iltana istui "yleisesikunta" Millan luona koolla. He olivat aloittaneet samasta aiheesta, mutta vähitellen palanneet Rendaleniin, mikä aihe siis osoittautui vielä kulumattomammaksi kuin tuo toinen.
Tinka piirteli isolle puoliarkille Rendalenin käsialan jäljittelyä. Toiset tarkkailivat kokeita, Rendalenin järeä käsiala oli hänen siistin asunsa vastakohta, nimittäin huolimattomasti kokoon solmiutunutta, kirjaimet toistensa niskassa ja sanat samoin. Tinkan liioitellut näytteet muistuttivat korukirjailukaavauksia.
Tinka kirjoitti: "Minä en kestä tätä; tulkaa tapaamaan minua tänään torille kello 9!" Tuon hän kirjoitti ikäänkuin pilkalliseksi reunahuomautukseksi siihen, mistä he puhelivat, he näet parhaillaan juttelivat niistä, jotka olisivat onnellisia moisen kirjeen saadessaan. Hän kirjoitti sen poikittain, suurena punoksena yli koko sivun; lehden toisensa perästä hän töherteli.
Kuka ensimmäisenä esitti, mitä nyt seurasi? Siitä he eivät jälkeenpäin päässeet yksimielisyyteen. Vain se seikka on varma, että ainoastaan Milla vastusteli, mutta siinä määrin heikosti ja naurunhaluisesti, että muistutusten varsin oikein tulkittiin merkitsevän päinvastaista. Kukin heistä otti toimittaakseen yhden kirjeen perille lauantaina aamupäivällä; yksi pistettiin Karen Loten päällystakin taskuun, yksi piirustuksenopettajattaren pitkän, kauhtuneen, sinisen viitan taskuun; kolmas ja neljäs livahti miss Hallin ja erään kieltenopettajattaren kauhtanoihin.
Kirjeet olivat allekirjoitusta vailla, kuoret avoimet ja ilman osoitetta, — kutsu oli kyhätty niin keveästi, että koko juttu saattoi käydä pilasta. Mutta se siinä juuri olikin houkuttelevaa.
Toiselta puolen ei nimittäin voitu kieltää, että juuri huolettomasti sohaistua voitiin ajatella Rendalenille luonteenomaiseksi, silloin kun hän tuskaantuneena tahtoi tehdä pikaisen lopun.
Kello 9 lauantai-iltana, niin rauhaisena ja leppoisan lauhana, ettei kissakaan olisi osannut ajatella petosta, palasivat viimeiset urheat kävelijät maaseudulle suuntaamaltaan runolliselta iltataivallukselta; enin osa vetäytyi hartaina torin yli kaupunkiin. Samaten pyörsivät siihen aikaan ne täysihoitolaiset, jotka olivat olleet ulkona huvittelemassa, pitkin puistokujaa koululle. Siten oli laskettu yleisesikunnan voivan liittyä jompaankumpaan näistä ryhmistä, kun se epäluuloja karttaen halusi kokea pyydyksiään.
Tietysti he olivat paikalla kaikki neljä; he tapasivat muutamia pahantuulisia ystävättäriä täysihoitolasta kappaleen matkaa alempana ja lyöttäytyivät heidän seuraansa. He sovittivat niin, etteivät menneet torin yli ennenkuin täsmälleen määrähetkenä. Ja aivan oikein, laupias taivas: torin yläpäässä, juuri oikealle johtavan puistokujan syrjässä, asteli samana hetkenä Karen Lote; kukaan ei voinut erehtyä, hänen hoikasta vartalostaan, harmaasta päällystakistaan ja hattutöyhdöstään. Siinä määrin oli noille kaikille neljälle odottamatonta kohdata hänet, että jos nämä täysihoitolaiset eivät olisi olleet niin yrmeitä ja väsyneitä, he olisivat huomanneet salaliittolaisten hämmennyksen. — Saattoiko siellä todellakin olla Karen Lote?
Tuolla hän taas kääntyi vasemmalle; kaiken maailman nähden hän siis käveli täällä jotakuta odotellen.
He tuijottivat hänestä toisiinsa. He eivät nauraneet, he eivät tehneet mitään merkkiä; he olivat säikähdyksissään.
Mutta mieliala muuttui, kun he näkivät pitkän piirustuksenopettajattaren heilahtavan puistokujaan ylhäältä päin! Hän asteli ripeästi alas heitä kohti; hänelle oli nimittäin samaksi hetkeksi asetettu kohtaus puistokujaan! Milla kyyristäytyi Toran taakse, Tora olisi myöskin mielellään lymynnyt jonkun suojaan; heidän täytyi keksiä koirankuria saadakseen tekosyytä nauramiseen. Piirustuksenopettajattaren pyyhältäessä ohitse kuumeessa ja kiireessä he olivat juuri saaneet Tinka Hansenin syöstyksi erääseen kuoppaan, joka kaikeksi onneksi oli kuiva.
Nyt he innostuivat kokemaan noita kahta muutakin sadinta! He läksivät yhdessä täysihoitolan huoneisiin, mistä saattoivat nähdä pihan yli. Miss Hallille he olivat sovittaneet kohtauksen voimistelusalin taakse, mutta ellei hän värjötellyt siellä aivan liikahtamattomana, ei hän siellä ollut. Paljoa paremmin ei myöskään onnistunut heidän retkeilynsä puutarhan poikki oikealle, missä kieltenopettajattarella olisi pitänyt olla kohtauksensa. Tämä kyllä aivan oikein tuli alas polkua, mutta hän tuli useampien seurassa, hypellen täyttä vauhtia ylhäältä metsästä. Hän ei edes vilkaissut ympärilleen. Jos hän oli kirjettä lukenutkaan, niin oli hän pitänyt sitä pilana. Itse livahtivat nuo neljä puutarhan halki ulos samaa tietä; he eivät tahtoneet toistamiseen tavata Karen Lotea.
Mutta muutamia tunteja aikaisemmin oli tapahtunut jotakin, mikä olisi saattanut kaiken ilmi, ellei sitä olisi pysähdytetty; silloinpa eivät nuo neljä olisi enää jalkaansa kouluun astuneet.
Miss Hall oli kello kuuden tienoissa kävelyltä palatessaan hyvin hermostuneesti, hyvin tiukasti vaatinut saada puhutella herra Rendalenia. Hän ojensi Rendalenille kirjeen heti tämän tullessa. Toinen otti sen, luki, piteli sitä jonkin matkan päässä ja ratkesi nauramaan, ja kun miss Hall otti asian vakavalta kannalta, nauroi hän vielä enemmän, lopulta ihan hillittömästi.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän sai miss Hallilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti matkustavansa ensimmäisellä höyrylaivalla. Rendalen tulisessa kiireessä etsimään äitiä, jonka vihdoin löysi navetasta. Pilkallisesti hän selitti tälle koko jutun ja vakuutti, että miss Hall oli epäilemättä menettänyt järkensä. Rouva Rendalen kiiti sitten miss Hallin luo. Tämä oli rajusti kuohuksissaan, itki ja antoi kummallisia, kiivaita selityksiä, rouva Rendalenin ottaessa kakkulat nenältään ja puhdistellessa ja puhdistellessa niitä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan. Kenties selviää englanniksi paremmin, ajatteli rouva Rendalen; mutta yhtä pimeänä asia sittenkin pysyi.
Lyhyimmin sanoen: mistä hän oli suutuksissaan? Miksi hän tahtoi matkustaa? Mitä pitäisi tehdä? Mitä hyvitystä hän vaati?
Hän vaati, että syyllistä rangaistaisiin!
Eikö muuta! — He riensivät molemmin täysihoitolaisten huoneisiin, jotka olivat nyt tyhjillään. Siellä he ryhtyivät tutkimaan kirjoitusvihkoja, kirjesalkkuja, kirjankansia; he halusivat saada selville, kuka ylimmillä luokilla oli niin konnamainen, että harjoitteli Rendalenin käsialan jäljentämistä. Sieltä lähdettiin alas luokkahuoneisiin. Ylimmät luokat olivat ihan siinä kunnossa, mihin olivat jääneetkin, sillä näiden luokkien pesupäivä oli keskiviikko, eikä iltasiivous ollut vielä ehtinyt sinne. Sieltä he huolellisesti poimivat kaikki sinne tänne viskellyt paperitukot, kiehittivät ne sileiksi ja tutkivat ne; he pilkistelivät ainekirjoitusvihkoihin, koulukirjoihin, pulpetteihin. He tahtoivat saada selville, kuka se onneton oli, joka harjoitteli Rendalenin käsialaa.
Kaikki tekivät sitä!…
Sikäli kuin tämä tosiasia valkeni, että siis kaikilla koulun täysikasvuisilla tytöillä pyöri mielessä Rendalen ja Rendalen ja yhä Rendalen, lauhtui miss Hall. Viimein he molemmat poistuivat luokkahuoneista; ei hiiskunut sanaakaan toinen eikä toinenkaan.
Miss Hall ei enää koskaan puhunut siitä asiasta.
Mutta rouva Rendalen puhui Karl Vangenin kanssa. Maanantain aamurukous otti tekstikseen, ettei kenenkään pitäisi koskaan menetellä muita kohtaan toisin, kuin soisi muiden menettelevän häntä itseänsä kohtaan. Tämä kärjistyi suoranaisiksi nuhteiksi nuorisolle, "jolle oli suurta riemua etsiä muiden heikkoja tai kipeitä kohtia ja oikein pistää heitä niihin".
Nuo neljä eivät rohjenneet katsoa ylös, mutta rohkenivatpa vilkua hiukan sivulle, piirustuksenopettajattareen, joka oli sinä päivänä saanut päähänpiston istua laboratoriopöydän ääreen, päin muita. Hän nojasi pitkää käsivarttansa pöytään, pää oli vaipunut käsivaraan; toinen käsi hypisteli jotakin pöydällä, johon hän herkeämättä tuijotti. Mutta kyynel toisensa jälkeen kierähti pitkin kasvoja, hänen liikahtamattansa tai niitä pyyhkimättänsä; hän oli kerrassaan unohtanut ympäristön.
Kaikki neljä näkivät sen. Ja kun päästiin kolmanteen väliaikaan ja opettajatar oli yhtä lohduton, itki yhä edelleen, — silloin ei Nora enää voinut kestää tätä. Hän veti opettajattaren mukaansa erääseen täysihoitolaisten huoneeseen ja käsivartensa hänen kaulaansa kietaisten kuiskasi häneltä anteeksi, anteeksi ja anteeksi; ei tullut sanotuksi mistä.
He painautuivat toisiansa vasten mykässä luottamuksellisuudessa; suru, myötätunto, häpeä, anteeksiantavaisuus sulautuivat yhteen. Pitkää, köyhää neitiä, jolta he olivat kavaltaneet hänen kalliin salaisuutensa, lohdutti vihdoin noin rajaton katumus, noin täydellinen ymmärtämys, noin harras, harras sydämellisyys.
Samana päivänä kuulivat Tora ja Tinka, mitä Nora oli tehnyt. He tahtoivat tehdä samaten, mutta hän kielsi; onnettoman ei millään muotoa pitänyt aavistaa, että hänen salaisuutensa tiesi useampi kuin yksi.
Karen Lote kääntyi sairaaksi. Rendalenin täytyi ottaa hänen aineensa ja siirtää muutamia omia tuntejaan miss Hallille.
Kaikki kolme tunsivat, ettei kenenkään sopinut edes lähestyä Karen
Lotea.
Kuinka kummassa he olivatkaan joutuneet mihinkään niin inhoittavaan kuin mitä olivat saaneet aikaan? Ja vieläpä parhaassa vauhdissa käsitellessään naisen asemaa, naisen kunniaa ja vastuuta?
Milla ei enää tahtonut puhua toisten kanssa; koulussa hän pysytteli itsekseen, ja jos joku tavoitteli häntä kotoa, oli siellä ovet lukittu. Heistä kaikista oli kuin myrskyn edellä.
Mutta että Milla vetäytyi pois heistä kuin he olisivat syylliset eikä hän, sitä ei Nora kärsinyt. Niinpä nuo kolme eräänä päivänä vetivätkin Millan syrjään ja vaativat hänet tilille. Milla tahtoi loukkaantuneena päästä rauhaan, mutta siinä ei auttanut mikään. Ja silloin Milla antoi kuulla, että he olivat viekoitelleet hänet sellaiseen, mikä ei ollut oikeata. Ja sellaisessa ei hän enää tahtonut olla mukana.
Hän ei saanut muuta vastausta kuin Noran suuret silmät, mutta niitä hän punastui. "Tietysti oli hänelläkin osansa tapahtuneessa; siitä hän ei tahtonut peräytyä. Mutta hän toivoi vastaisuudeksi pääsevänsä häpeämästä itseään, niinkuin hän oli nämä päivät hävennyt." Silloin toiset kysyivät, luuliko hän, että he olivat hävenneet vähemmän.
Milla uskoi nyt heille hieman ylväästi, että hän ensimmäisessä säikähdyksessään Karl Vangenin puheen jälkeen oli kysynyt isältään, pääsisikö hän mukaan isänsä kylpymatkalle Etelä-Saksaan. Tämä oli hyvin iloissaan myöntynyt; nyt ei Milla voinut enää peräytyä, he matkustaisivat muutaman päivän kuluttua.
Ensin ystävättäret tunsivat sen kylmyyden, joka ilmeni siinä, että Milla oli todellakin ajatellut kadota sanaa sanomatta. Mutta Milla tunsi sen kyllä itsekin, sillä hän teki siitä hetkestä asti käännöksen ja koetti haihduttaa sitä vaikutelmaa. Hän se nyt kaikin puolin oli herttaisin. Kun sitten piirustuksenopettajatar astui esille, yllään hyvin siro viitta ja hattu, eikä ollut mahdollista saada selville, kuka se "hyvä ystävätär" oli, jolta hän oli nämä saanut, oli noille kolmelle heti selvää, että ne olivat Millasta lähtöisin. Milla sen kyllä kielsi, mutta se oli hänen taholtaan vain yhä kunnollisempaa. Siten sulautui molemminpuolinen närkästys vielä likeisempään liittymiseen näiksi harvoiksi päiviksi, jotka hän vielä oli heidän keskessään.
Hänen isänsä tarjosi "erojaispäivälliset". Päätapauksena niillä oli kakun paljastaminen, jonka laella neljä sokerista valmistettua tyttöä piteli toisiaan sormettomin käsin, tanssien punaisen lipun ympärillä, jossa oli vaalilauseena "Emansipaatio". Jalustassa oli kirjoitus "Seura".
Mutta pilkka ei enää tehonnut. Sama seura pani seuraavana päivänä toimeen läksiäiskemut Millalle. Kaikki hyvät henget suosivat tätä heidän viimeistä yhdessäoloaan, sen monia lyhyitä puheita, sen musiikkia ja laulua, sen koko tunnelmaa. Eräs vakavamielinen tyttö muistutti mieliin, että kaikki se viehättävä, mitä heillä oli yhteisesti ollut tänä kouluvuotena, oli alkanut ylhäällä rouva Engelin hautakummulla; nyt se päättyi täällä Millan läksiäiskemuilla. Silloin tämä tuli liikutetuksi, ihan särkyneeksi. Hän selitti olevansa aivan arvoton, hän ei ansainnut heidän osoittamaansa hyvyyttä, hän ei ollut sellainen kuin he luulivat.
Tora tuli syleilemään häntä, ja se tapahtui vilpittömästä sydämestä, sen tunsivat kaikki. Tora oli kiitollinen elämänsä kauneimmista päivistä; sen hän nyt kuiskasi Millalle, ja se tuntui hyvältä. He päättivät saattaa Millan kotiin; hän pisti käsivartensa Toran kainaloon.
"Nyt minulle alkaa ikävät ajat", nyyhki Tora.
"Mutta tulenhan minä takaisin, Tora!"
Tinka torui hänen liiallista herkkyyttään. Se uhkasi nimittäin tehdä kaikesta irvikuvan, niin että se kävi muille tukalaksi. Mutta Tora ei ollut ensi kertaa sellainen.
Heidän hyvästellessään Millan oven edustalla Tora juoksi perässä portaille ja käytävään: mikään ei voinut olla kylliksi. Sisällä käytävässä hän otti esille pikku lippaan, jonka Milla heti tunsi: siinä oli hänen ainoa arvokapineensa, perintö sedältä, joka oli nuoruudessaan tuonut sen Kaliforniasta, — pienistä raakakullanrakeista pujotellut painavat ketjut, kerrassaan komea koru. Hän painoi ne Millan käteen; itse hän ei ollut niitä milloinkaan käyttänyt.
Mutta Milla ei millään muotoa tahtonut riistää niitä häneltä; hän ei edes tiennyt, millä puolustelisi sellaista tekoa isälleen. Hän torjui sen päättävästi, lopulta kylmästi, niin että Tora loukkaantui ja kapaisi pois; mutta Milla saavutti hänet, pidätti hänet, pakotti hänet sisälle luoksensa, suuteli häntä. Eikö hän uskonut Millan tajuavan, kuinka suurta hän tarjosi? Mutta Millalle oli epääminen omantunnon asia. Eiväthän he saisi erota toisistaan tuolla tavoin. Tora jäisi hänen luokseen. Hän olisi siellä yötä. Eikö niin?
Ja niin kävi. Kun nuoret tytöt oikein pitävät toisistaan, täytyy heidän nukkua yhdessä.
Ulkopuolelle jääneet odottelivat tovin. Kun Toraa ei lopultakaan kuulunut, he astelivat kappaleen matkaa loitommaksi; heidän pisti vihaksi. Kuitenkin he tulivat kaikin takaisin ja hiipivät hiljaa puutarhan veräjästä sisälle, konttorirakennuksen ohitse. Vähän myöhemmin kuulivat molemmat ystävättäret ylös makuuhuoneeseensa hillittyä naiskuoron laulua ikkunan alta. Tinkan alttosooloon he lauloivat: "Uinuos!"
Sitten kaihdin vedettiin puolittain ylös, ja vaalea ja tumma, toisiaan syleillen, kumpikin valkoisessa yöpuvussa, nyökkäili nauraen alas…
Koko koulu oli seuraavana päivänä tullivajan luona, rouva Rendalen, opettajat, opettajattaret, kaikki — paitsi Anna Rogne; hän ei ollut saapunut eilisiltaisiin läksiäisiinkään.
Yleinen itkun, suutelemisen ja Millan matkapuvun ihailun kohu. Pienokaisistakin tuntui, että heidän piti olla mukana; itkeä he eivät voineet, mutta he osasivat suudella. Ensin yksi pienempi tarjosi suukkosensa, sitten kaksi, sitten viisi. Viimein kaikkien täytyi saada suudelma matkalaiselta ja hengitystään pidättäen hypätä takaisin.
Kamarineito sai kaikki kukkamaljat ja sitten useita vateja täyteen kukkasia; hän ihan laahasi niitä.
Itkettynyt Tora oli ilmestynyt sinne Millan ja Engelin seurassa saaden jälkimmäiseltä kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osakseen; mutta nyt hän pysytteli kaikkein takimmaisena. Millan täytyi etsiä hänet käsille antaakseen hänelle viimeisen kädenpuristuksensa, viimeisen suutelonsa.
Kun höyrylaiva viimeisessä käänteessään sivuutti laivasillan ja tuo mustapukuinen solakka olento, — jonka hatunharso oli repeytynyt puolittain irti, niin että sekin liehutti, — kohotti nenäliinansa ystävättäriä kohti, tuli laivasillalla siinä silmänräpäyksessä pelkkää valkoista näkyviin; pienet edessä, isommat näiden takana, kaikki huiskuttivat nenäliinojaan. Höyrylaivasta katsoen se näytti mereen syöksyvän kosken vaahtoamiselta.
2
Kyyhkyslakassa
Keskipäivällä voimistelusalissa, missä ylimmät luokat parhaillaan harjoittelivat, hiukan laiskasti, sillä sää oli liian kaunis ja isosta vuorelle päin antavasta ikkunasta oli pari ruutua avattu, joten ulkoa tulvi sisälle puiden ja kukkasien tuoksua; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun miss Hall oli saapunut paikalle ja tavallisuuden mukaan keskeyttänyt säännönmukaiset harjoitukset ottamalla muutamia yksityisiä tekemään erityisiä liikkeitä; keskipäivällä voimistelusalissa, missä sen johdosta osa tyttöjä hetkeksi vetäytyi ikkunan luo taaskin katsahtaakseen noihin satoihin kukkiviin hedelmäpuihin, jotka amfiteatterimaisesti kattoivat ison neliön heidän yläpuolellaan kohoavasta rinteestä yhtenäisellä ainoalla tiheällä kruunulla; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun samaiset tytöt eivät voineet täydellisesti nauttia tästä hetkisestä, kuten olisivat tahtoneet, koska ihan ikkunan alla muutamat nenäkkäät pikkupuut tänä samaisena vuonna olivat niin satumaisesti kasvaneet pituutta, ettei piankaan enää ollut mahdollista nähdä rinteen ihanuutta muualta, kuin mistä ne sen sallivat, — niin, vielä pahempi, nämä nuoret puut houkuttelivat paikalle mehiläisiä keoistaan oikealta, ja nämä mehiläiset olivat vielä nenäkkäämpiä, sillä ne surisivat sisälle avoimista ruuduista ja säikyttivät tyttöjä, milloin nämä tahtoivat pilkistellä puiden punoutumien lomitse; keskipäivällä voimistelusalissa, kun kaikki kasvitarhan päivätyö-työläiset, ne, jotka käyttivät luisia eikä teräksisiä lapioita, kuokkia ja tadikkoja ja aloittivat työnsä joka päivä auringon noustessa, lopettaaksensa hyvissä ajoin ehtoopäivällä, ja ahersivat ilman vakinaista työsopimusta, mutta myöskin ilman valvontaa ja irtisanontaa koko kesän ja syksyn läpeensä, rouva Rendalenin ruoassa sekä vaimoineen että lapsineen, hyvinä ystävinä kaikkien paitsi kissan kanssa, parhaillaan kerrassaan satalukuisena joukkona parveilivat joka kulmalta ja suoristautuivat jälleen köyristyäkseen alas ja piiloutuakseen pensaisiin joka taholle, — seisoivat tytöt nyt sitä ihmetellen, kun samassa metsän puut taipuivat istutusmaan vasemmalla puolella syvään, ja hiekkamultaa ja siemeniä tuprusi ilmaan tehdäkseen synkän hyökkäyksen kasvismaalle, syystä että pikapäinen "maatuuli" oli syöksähtänyt harjulle, käyden suomimaan vähäisintäkään varoitusta antamatta vasemmalta oikealle, — ja tuskin se oli saavuttanut puutarhan, kun puiden kukkaset eivät enää olleet puiden, vaan ilman: jok'ainoan täysin kehittyneen umpun jok'ainoa terälehti lehahti leijailemaan, — kepeämmin, eloisammin lennellen kuin lumitähtöset voivat sinkoilla, sillä nämä tavoittelevat maata. Ilmassa liehui miljoonia kukkasiipiä pelkkänä tuikkivana valkeiden perhosten vilinänä, jonka aukoista vilahteli yhtä ja toista vihreätä kuin saarina pilvimeressä, kuin kangastuksen kareina.
Tytöt riemuitsivat, kirkuivat, taputtivat käsiään, kaikki hyökkäsivät ryhmäksi, kaikki huusivat, ihmeen lipuessa loistavana kasvitarhan ylitse. Metsästä tohahtanut synkkä vainolainen ehätti kasvismaalle, seurasi perässä samaan suuntaan. Pian se oli siinä, missä äsken oli kukkasade ollut; sen ura oli soukempi, mutta vauhti vinhempi.
Tytöt syöksähtivät isoa ovea kohti, joka oli puolittain auki; he tahtoivat seurata valkoista vaeltajaparvea, hedelmäpuiden karkulaisia. He unohtivat olevansa voimistelupuvussa, täällä rakennusten takanahan ei sillä ollut väliä; he kirkuivat, he hyppelivät, — kun ovi ulkoa päin työnnettiin ihan auki ja portailla seisoi nuori mies, yllään valkoiset housut, meri väen upseerin takki ja samoin lakki. Hän nauroi, ja hän tervehti. Hän tervehti, ja hän nauroi. Tulija oli Niels Fürst.
Hänen takanaan seisoi alhaalla pihalla Kaja Gröndal vaalean hatun ja sinipunaisen päivänvarjon suojassa. Hän näytti muhkealta. Hänkin nauroi.
"Eikö Elisa ole täällä?" kysyi Niels Fürst. Kumpaisellakaan ylimmällä luokalla ei kukaan ollut nimeltään Elisa; kukaan ei tuntenut koulussa ketään Elisaa.
"Ei, ei Elisa", sanoi Fürst. "Olava?"
Ei ketään Olavaakaan kahdella ylimmällä luokalla. Olava? Kukaan ei tuntenut ketään Olavaa koko koulussa. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, että kaikki ymmärsivät sen olevan leikin tekoa. Hän silmäili heitä voimistelupukuisina, — toista toisensa jälkeen… Molemmat kädet olivat kukkasia täynnä; hänen täytyi tervehtiessään asettaa oikeassa kädessään olevat rintaansa vasten ja painaa niitä vasemmalla käsivarrellaan. Myöskin rouva Gröndalilla oli kukkasia. He olivat ilmeisesti juuri ostaneet ne kartanosta, ja samassa oli hän kuullut, että molemmat ylimmät luokat parhaillaan voimistelivat, ja sitä hän oli halunnut nähdä.
"Suokaa anteeksi", hän puheli, "kenties hänen nimensä oli Petra? Tai kenties hän ei ollenkaan ollut täällä?"
Hän kohotti lakkiaan, hänen tukkansa kaikki vaaleat kiharat tuntuivat niin ikään nauravan, ja kaikki tytöt nauroivat niin, että voimistelusalin seinät kajahtelivat. Niels Fürst hyppäsi alas, rouva Gröndal kääntyi ja läksi hänen kerallaan; heidän kiertäessään sivurakennuksen kulman Fürst vielä nyökkäsi taaksensa.
Tyttöjen nauru kiiri korkeassa hallissa. Omituinen kiihtymys oli vallannut heistä useimmat. He juoksivat toistensa ympärillä, viskelivät kysymyksiä, odottamatta vastauksia; missä kolme seisoi ryhmänä, siihen täytyi useampia rynnätä lisäksi. Jos joku nauroi enemmän kuin toiset, säntäsivät kaikki sinne.
Kaksi joutui kinaan, ja suukopu yltyi. Pari kiirehti paikalle, sitten useampia, viimein kaikki. Kinakin koski ovelle ilmestynyttä suurta kyyhkyssieppoa.
Tinka oli kinastelijoista toinen; hän oli vain kuohuksissaan tunkeilijan häpeämättömyydestä ja etsi itselleen puoluetta. Silloin hän sai näkyviinsä Toran, joka oli istuutunut rahille oven suuhun ja oli kalmankalpea. Miss Hall parhaillaan hoivaili häntä.
Tinka juoksi heidän luokseen, ja jo kaukaa hän kysyi: "Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?"
Tora oli seisonut voimistelemassa erikseen; hänestä oli nimittäin tullut kiihkeä voimistelija, ja hän noudatti omaa järjestelmää. Parhaillaan harjoitellessaan hän näki puoliavoimesta ovesta pienen lintuparin, joka liehui edestakaisin erään pensaan ympärillä. Oliko pensaan alla joku? Oliko niillä siinä pesä? Oliko se pelkkää kisailua?
Silloin hän näkee Kaja Gröndalin punaisen hameen peittävän pensaan, ison kukkavihon ja päivänvarjon lintujen sijalla, meriväen upseerin puvussa nuoren miehen, kädet täynnä kukkia. Tora ei tuntenut häntä. Nyt Kaja keksi hänet, ja joko Tora kuvitteli sen tai Kaja todellakin sanoi: "Tuossa hän on!" Meriväen upseeri katsoi nyt Toraan, sitten hän piti silmänsä herkeämättä tähdättyinä häneen, ja nämä silmät nauroivat ja pistivät. Kaja Gröndal tahtoi pidätellä häntä ja vetäytyi taaksepäin, mutta toinen eteni vakaasti, ei pysähtynyt portaidenkaan juurella, vaan nousi niitä ylös ja edelleen, silmänräpäykseksikään päästämättä Toran katsetta irti omastaan. Tora ei voinut jäsentäkään liikuttaa. Ikkunan ääressä remahtaneen suuren pauhun, tuulispään, joka kohotti rouva Gröndalin harson ja uhkasi kääntää hänen päivän varjonsa nurin, pensaitten taipumisen, puiden kohinan … kaiken hän näki, kuuli, mutta etäisesti. Hän ei voinut oikein käsittää sitä, koota aistimuksiaan yhteen, — kummallinen raukeus yllätti hänet, etenkin herpaannuttaen polvet, ne eivät olleet kannattaa.
Silloin tytöt päästivät huikean kirkunan ja ryntäsivät yhtenä parvena ovelle päin; samassa upseeri työnsi oven kokonaan auki jalallaan. Tämä tuntui Torasta kuin raikkaalta ilmalta, kuin joku olisi käynyt häneen kiinni ja tukenut häntä. Mutta niin kauan kuin upseeri seisoi tuossa, ei hän päässyt pois, vaikka halusi; hänen täytyi seistä.
Vasta tunkeilijan mentyä hän koetti tajuta, missä rahi oli, ja sille istuutuessaan — vasta silloin — hän tunsi voivansa pahoin. Hän jäi taistelemaan kohtauksensa kanssa. Miss Hall tuli avuksi, ja nyt myöskin Tinka, ja kun Tinka kysyi päättävästi ja voimakkaasta niin se auttoi; hän sai itketyksi.
Toiset parveilivat paikalle, mutta näiden kalmankalpeiden kasvojen edessä he kävivät hiljaisiksi, hiiskumattoman hiljaisiksi. He eivät edes kyselleet.
"Hän on voimistellut liian rajusti", kuiskasi miss Hall.
"Hän tekee kaikki niin rajusti", lisäsi Nora hellästi istuutuen hänen viereensä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
Toiset läksivät, miss Hallin pyynnöstä. Heidän kuultiin sitten pikku eteisessä pukua muuttaessaan saavan takaisin koko entisen hilpeytensä; sen jälkeen heidän kuultiin ryhmittäin poistuvan.
Vielä puoliselle soitettaessa Tora istui siinä Tinka toisella puolellaan ja Nora toisella sekä miss Hall edessään. Tora oli puhunut useita kertoja ja vakuuttanut, että nyt hän jaksoi hyvin. Kaikki kolme luulivat, että hän oli voimistellut liian lujasti. Hän luuli niin itsekin, mutta hän huoahti: "Hyvä Jumala, kuinka ilkeä ja paha ihminen!"
Muut katselivat toisiaan. "Tarkoitatko Niels Fürstiä?"
Hän ei vastannut heti. "Se siis oli Niels Fürst?" Vähän myöhemmin häntä puistatti kuin vilusta. Mutta hän ei selittänyt sen enempää. Hän ymmärsi tapahtuman siten, että voimistelu oli sen aiheuttanut, — että tunkeilijalla oli ollut omituinen vaikutus häneen, kun hän oli tullut heikoksi voinniltaan. Hän oli mieluummin puhumatta asiasta.
Myöhemmin miss Hall poistui. Toiset kaksi istuutuivat jälleen, Tora pyysi sitä. Oli niin viihdyttävää pidellä heidän käsiään.
3
Toisista erotettuna
Jo seuraavana päivänä Tora kuuli Niels Fürstin sanoneen, että hän oli "viehkein kaunokainen", minkä Fürst oli Norjassa nähnyt. Tora ei tahtonut ensin uskoa sitä, mutta hän sai sen lähipäivinä kuulla joka taholta. Hänen seuraavana kertana kohdatessaan Kaja Gröndalin kertoi tämäkin sen; Tora oli rouvaan tutustunut Millan kautta ja oli hänen kanssaan tervehtimisväleissä. Nyt oli Tora toipunut sen verran reipasluontoiseksi jälleen, että vastasi bergeniläisellä murteellaan: "Ellei luutnantti Fürstillä olisi niin huono maku, niin olisipa se arvostelu ollut norjalaisille tytöille ikävää."
Kesä tuli hyvin lämmin. Kaikki, jotka kykenivät, olivat muuttaneet maalle rannikolle tai korkealle tunturiseutuun. Heti koulun päätyttyä sen asujaimet hävisivät, vain muutamia köyhiä jäi jäljelle, ja Tora niiden joukossa. Nora pääsi äitinsä seurassa kylpylaitokseen; Tinkan vanhemmat olivat vauraudessaan hankkineet maatalon. Anna Rogne oli kaupungissa: Rendalenin avulla hän valmistautui historianopettajattareksi Karen Loten jälkeen, joka oli jättänyt koulun. Mutta Anna ei halunnut seurustella etenkään Toran kanssa niiden välien takia, joita tällä oli Millaan. Ja kun Tora silti tahtoi yrittää, hän huomasi Annan siinä määrin syventyneeksi hommiinsa ja tuskaiseksi — hänen kun piti jo kesäloman päättyessä ottaa alemmat luokat haltuunsa —, että Tora kyllästyi häneen.
Tora asui jälleen hiekkaniemekkeellä äitinsä luona (isästä ei puhuttu), — asui ullakkokamarissa kahden sisarensa kanssa sekamelskassa ja mylläkässä tuntien häpeää ja haluttomuutta, jonka hän ravisti pois joka kerta, kun lauttautti itsensä salmen yli, juostakseen kartanon yläpuolella olevaan metsään tai maantietä myöten torilta oikealle ulos "lehtoihin". Nämä olivat maantien vierellä metsässä huvipaikka, avara aukea, jossa oli useita siistittyjä "pikkulehtoja" ja näihin aseteltuina penkkejä ja pöytiä. Niiden välitse kierteli haarova polkujen verkko..
Eräänä lauantai-ehtoopäivänä hän taaskin aikoi lähteä sinne kuulemaan soittoa, mutta ensin pistäytyä Jensenin neitien luo hakemaan itselleen seuraa. Kaupungilla hän tapasi Kaja Gröndalin, joka oli saapunut miestään vastaan, mutta tätä ei ollutkaan kuulunut. Eikö nyt Tora sen sijaan tulisi mukaan? Höyrylaiva lähtisi tunnin kuluttua.
Tora oli hyvin heikko kutsuille. Vajaan tunnin kuluttua hän palasi mukanaan iso hattulipas, jossa hänellä oli yökapistuksensa ja valkoinen puku.
Seuraavana aamuna — sunnuntaina — hän seisoi ulkona kuistilla rouva Gröndalin pikku maatalossa. Hänen oikealle puolelleen oli kaikki talon kukkaset juuri nosteltu sadetta saamaan. Ilma oli vielä usvana, märkänä, sankkana usvana; puutarhan takana oikealla se kääri hongiston vaippaansa. Hän näki etumaiset puut ja osan alastonta kalliota alempana merellä päin, näkyipä merestäkin himmeästi häämöttävä juova. Usva leijui hyvin matalalla, ilmassa ei tuntunut värähdystäkään.
Hän kuuli höyrylaivan puhkumisen. Äsken se oli viheltänyt tuolla vasemmalla, missä oli silta; nyt se kiiti edelleen ohitse. Hän erotti epäselvinä hahmopiirteinä vaaleassa usvassa tiheämmän, tummemman, kohisevan sumun. Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan katseli polkua, joka johti laiturilta tämän puutarhan ja toisen välitse, matalaa, keltaista aitaa, joka oli vastapäätä korkeata, upeata, valurautaista, tämän takana olevia vanhoja suuren puiston puita; siellä hän tiesi olevan useita rakennuksia, joita ei nähnyt tänne. Siellä nimittäin asui Wingaardin väki, ja siellä vietettäisiin nuorison karkeloita tänään. Keitä hän tapaisi siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään. Rouva oli omaa sukuaan Fürst; olisiko Niels Fürst siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään… Fürst oli laivassaan purjehdusväylällä.
Miksi hän ei tulisi? Olihan sunnuntai. Miksi hän ei ottaisi moniaita upseereja mukaansa?
Jos Tora olisi tiennyt tämän, ennenkuin tuli höyrylaivalle eilen, niin olisiko hän lähtenytkään? Sitä hän tänään kyseli itseltään. Hän oli heti sen kuullessaan tuntenut jotakin ahdistavaa; toisin ajoin palasi sama tunne tänäänkin. Mutta tuo epämiellyttävä aistimus oli nyt häipynyt — merkillistä kyllä, ajatteli hän. Toivoiko hän todellakin kohtaavansa Fürstin? Hän ei toivonut toisen koskettavan häntä; ei, ei! Eikä katselevankaan, kuten viimeksi. Mutta näkevänsä hänet? Ja myöskin tulevansa nähdyksi, — kun se saattoi tapahtua sattumoisin…? Kyllä, sitä hänen teki mieli; hänen teki sitä kovasti mieli.
Kuistilla astuessaan suoraan kohti portaita, jotka johtivat ylös vasemmalta, hän saattoi nähdä sisälle arkihuoneeseen; hän saattoi myöskin tähytä eräästä kuvastimesta, oliko rouva Gröndalin makuukamarinaan käyttämän sisähuoneen ovi auki. Ei, se oli edelleen kiinni. Silloin hän palasi entiselle seisontasijalleen.
Vielä hän kykeni erottamaan höyrylaivan — liikkuvan, tumman usvaryhmän vaaleassa huurupaljoudessa; se vetäytyi edemmäksi ja ulommaksi. Kuistin kaide oli kostea; hän kuivasi kätensä, unohti sen, ja laski ne taas kaiteelle. Valkoisen pukunsa hän olisi voinut jättää kotiin: tämä oli hienoa tihkusadetta. Linnut viihtyivät märässä ilmassa; ne visertelivät hänen ympärillään. Myöskin kukkaset, puut ja ruoho viihtyivät; hän tunnusteli eri tuoksuvirtauksia.
Yksi näistä vei hänen ajatuksensa kauas, kauas sieltä erääseen Havren lähistön maataloon meren rannalle. Sininen, kirpeä ilma, purjealuksia, höyrylaivoja, pitkä hiekkakaistale, aaltojen kumea huokailu sen yli. Ihan rannassa maatalo, jyhkeä ja harmaa; siellä he asuivat. Puutarhan puolinen kapea veräjä oli avoinna. Hän seisoi puutarhassa kivipenkillä lyhyt hame yllään ja käsivarret paljaina; hän näki itsensä pitkissä raitaisissa sukissaan, joita hän ihaili saadessaan ne ensi kertaa jalkaansa. Hän kurkisteli aidan yli, ja samaa tuoksua lemahteli kuin nyt jälleen ajoittain täällä.
Oli iltapuoli; setä oli tulossa kaupungista. Hämärän omenapuutarhan halki vievä polku oli soralla peitetty, hän kuuli sedän askelten narskuvan…
Täällä hän näkee vasemmallaan sateentuhutuksessa suunnattoman ison sateenvarjon ja sen alla parin valkoisia lahkeita. Sateenvarjo ei kohoa niin korkealle, että hän voisi nähdä, kuka tulija on. Nytkään, kun on puutarhan veräjä avattava, se ei kohoa; se vain lipuu matalammalle eteenpäin. Mutta hän tietää nyt, että tuo hiekan narskuminen ei tullut Havren maataloon päin, vaan tänne. Tulija ei ollut hänen setänsä, vaan…
Sateenvarjo kohoaa; sen kantaja seisoo puutarhan aidan sisäpuolella. Näkyy tumma takki, olkihattu ja hyvin kummastuneet kasvot. Tora tuntee hiukan sitä ahdistusta, josta luuli jo päässeensä. Mutta samassa kun tulija katsoi häneen, häipyi se — ihan päin vastoin kuin viimeksi. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut näkevänsä tummaa naista kuistilla; kenties ei ketään näin aikaisin. Mutta se ei ollut hänelle suinkaan vastenmielistä; hän hymyili ja tervehti, tänään ei silmissä, ollut mitään pistävää. Hän pysähtyi portaiden juurelle.
Sateenvarjo lepäsi oikealla olalla hänen laskiessaan vasemman käsivartensa kaiteelle ja nojatessaan siihen. Tuo sinettisormuksinen käsi oli siromuotoinen. Hän oli solakka ja notkea. Päässä oli kolme huomattavaa piirrettä. Herkkätuntoinen, aistillinen suun seutu oli lakkaamattomassa liikkeessä, kun huulet ikäänkuin joustimilla vetäytyivät edestakaisin, kokoon ja ulos; itse huulet olivat lyhyet ja täyteläiset. Iso silmäpari oli veitikkamainen, naurava, mutta kun hän kohotti päänsä hieman taaksepäin ja puolittain sulki silmänsä, ne pistivät. Runsas ja ihan kiharainen tukka oli vaalean kellertävä; viikset pitkät, punertavat.
Siinä nojatessaan kaiteen yli hän oli pelkkää lepoa, nautintoa ja tyytyväisyyttä uhkuva. Mutta kenenkään ei sopinut luottaa siihen, eikä sitä kukaan hevin tullut tehneeksikään. Sillä päässä, ruumiissa, kädessä oli nauravan, velton, pehmeän takana jotakin kissasta muistuttavaa. Tora sekä näki että tunsi sen, mutta tänään enemmän uteliaana kuin peloissaan.
"Varsin odottamatonta tavata teidät. Oletteko ollut täällä kauan?"
"Tulin eilen illalla rouva Gröndalin kanssa; hän oli kaupungissa."
"Oliko hän siellä?"
Ja nyt nämä kaksi johtuivat keskustelemaan matkasta tänne, ilmasta, paikasta, olematta esiteltyjä toisilleen, — haasteluun, jolla ei ollut mitään muuta silmämäärää kuin saada aihetta katsella toisiaan. Jokainen lausuma oli puolinainen tai kokonainen lause, joskus kaksi, ilman väriä, ilman harkintaa, jotta vain viimeksi sanottu ei pysyisi viimeisenä. Fürst seisoi tuolla alhaalla ja tarkasteli häntä yhä mieltyneemmin, — pään muotoa ja kasvonpiirteitä ilmeinensä. Silmät ihan hohtelivat tiheiden, pitkien ripsien alta; mikä oli tuo väri? Ne näyttivät mustilta, mutta…? Ja povi! vartalo! Kaula, käsivarret, ihon väri, mustan tumma tukka, hänen pukunsa… Fürst siirsi itsensä kokonaan syrjään, ottaen vain vaikutelmia vastaan.
Kuinka kauan tätä kesti, sitä ei kai kumpainenkaan tiennyt. Fürst ei tahtonut häiritä itseään, eikä toinen tahtonut häiritä häntä. Tora näki itsensä elävässä kuvastimessa, mutta viatonta ei huvitus ollut, sillä vähitellen se alkoi häntä huimata.
Tora kokosi ajatuksensa ja keskeytti puhelun, astui kuistin poikki muutamien kukkasien luo ja alkoi hypistellä niiden lehtiä, joita hän varmasti piteli pahoin.
Sitten Fürst tuli hitaasti ylös sateenvarjo olallaan, vasen käsi kaidetta sivellen. "Te kai lähdette mukaan sisareni luo iltapäivällä?"
"Rouva Gröndal sanoo hankkivansa minulle kutsun."
"Tietysti. Me tanssimme. Annatteko minulle ensimmäisen valssin?" Tora ei katsahtanut ylös. "Ettekö tahdo tanssia ensimmäistä valssia minun kanssani?" Tora tunsi koko olemuksessaan, että siihen ei hänen sopinut vastata. "Anteeksi, vasta muistankin, etten ole esitelty; mutta kun tiedätte, kuka sisareni on, niin tiedätte kai myös suunnilleen, kuka minä olen?" Hän hymyili ja tuli lähemmäksi, yhä ison sateenvarjonsa alla ja vasen käsi kaiteella lipuen. Tora suoristausi, mutta ei vastannut. "On siis sovittu ensimmäisestä valssista?" Hän virkkoi sen hiukan huolimattomasti, hiukan ylimielisesti, miltei kuin loukkaantuneena.