Hän näpsäytti sateenvarjonsa kasaan ja kääntyi käytävää kohti: "Rouva Gröndal on kai kotona?" hän astui sisälle. Tora aikoi kiirehtiä sanomaan: "Mutta hän ei ole jalkeilla." Se tuntui kuitenkin samalta kuin pyytää häntä jäämään tänne. Sitä paitsi: nyt oli kai rouva Gröndal sikäli jalkeilla, että saattoi itse varoittaa kuullessaan tulijan askelet arkihuoneesta.
Fürst astui arkihuoneeseen, mutta hän ei palannut ulos. Oliko rouva
Gröndal tullut sisälle? Ei, sieltä ei kuulunut puhetta.
Tora astui portaiden luo ja katsoi kuvastimeen: kamarin ovi oli selki selällään.
Alas portaita ja puutarhan poikki kiiti hän, ulos puutarhasta ja pois metsään, sitten takaisin sieltä, sillä siellä oli aivan liian märkää, ja ulos merelle päin kalliolle metsän suojaan; siellä hän istuutui isolle kivelle. Hän vavahteli; povi kohoili kuin halkeamaisillaan.
"Neiti Holm?" huusi rouva Gröndal. "Neiti Holm?"
Hän olikin siis pukeutunut! Tuon huudon täytyi tulla kuistilta tai puutarhasta. Rouva Gröndal oli kenties ollut ulkona vieraansa tullessa arkihuoneeseen. Siksi ei ollut syntynyt keskustelua.
Mutta Tora ei voinut heti toipua vastaamaan rouva Gröndalille. Ja kun hän ei ensimmäisellä kerralla vastannut, tuntui hänestä, että piti pysyä vaiti myöhemminkin. Pian huudot lakkasivat kuulumasta.
Mitähän kello oli? Saattoiko Fürst tulla vierailulle naisen luo niin aikaisin? Suoraan laiturilta — ei sisarensa, vaan rouva Gröndalin luo? Mitähän kello on?
Mutta hänellä ei ollut kelloa mukanaan; hän oli unohtanut sen.
Tuollahan valkoiset lahkeet tulevat ulos kalliolle häntä kohti ja sateenvarjo myös! Hänet oli siis löydetty. "Mutta, hyvä neiti, ettekö kuule rouva Gröndalin huutavan teitä?" Tora ei vastannut. "Ja kuinka märkä olettekaan! Ilman sateenvarjoa! — Tehkää hyvin! — Miksi juoksitte?" Ei vastausta. "Rouva Gröndal on vatkannut munakokkelia meille koko aamupuhteen."
"Niinkö?"
"Niin. Hänen miehensä piti olla täällä tänään, hän on minulle velkaa munakokkelin. Mutta hän ei tullutkaan."
"Mitä nyt kello sitten on?"
"Kelloko? Mitä ihmettä sillä tiedolla teette? — Kohta yksitoista."
"Kohta yksitoista?"
"Niin, katsokaa itse!" Hän ojensi Toran nähtäväksi jykevän, amerikkalaisen kultakellon, ponnahduttaen kuoren auki.
Tora seurasi häntä ääneti.
Heidän jälleen saapuessaan puutarhaan Tora tahtoi tietää, miten Fürst oli voinut niin joutuin löytää hänet. Niin, hän oli nähnyt Toran askelten jäljet tässä hiekassa, ja loput hän oli päätellyt, sillä eihän kukaan ollut voinut näin märällä säällä mennä metsään, joten hänen täytyi olla kalliolla.
Sitten he hyvin hilpeän mielialan vallitessa söivät munakokkelia yhdessä. Mutta tuntia myöhemmin Tora istui yksinään ullakkokamarissaan; hän oli lukinnut ovensa. Ja kello kuusi samana iltapäivänä, juuri kun vieraat kokoontuivat Wingaardille, hän istui kaupunkiin takaisin menevässä höyrylaivassa.
Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, ei yhtään mitään. Mutta jokseenkin kuten usva yli maiseman, jota se vieläkin verhosi, vaikk'ei niin matalalla kuin aamupäivällä, leijui kaiken tämän yllä jotakin hänelle epäselvää, mahdotonta. Hän ei sietänyt olla Fürstin ja rouva Gröndalin seurassa, hän ei voinut siinä olla luonnollinen; kaikki, mitä hän teki ja sanoi, kävi takaperoisesti.
Sen tähden hän ei uskaltanut lähteä kutsuihin, ja vain ajatellessaankin tanssivansa Fürstin kanssa hän värisi. Se ei käynyt päinsä. Niin, eipä siinä siis ollut muuta tehtävää kuin paeta. Hän alensi itseänsä hirmuisesti keksiessään perusteita paolleen.
Mutta höyrylaivassa hän nyt kuitenkin istui. Se oli melkein urotyö; hän oli iloissaan.
Muut matkustajat olivat ylhäällä kajuutan katolla tai kajuutassa; ikkunat olivat auki. Hän meni keulaan, missä istui pari työmiestä.
Kauas näiden edelle hän istuutui ihan yksikseen. Häntä aivan riemastutti, kun höyrylaiva viiletti ohi saarten; hän tunsi kuin pääsevänsä jostakin ahdistuksesta.
Usvasta huolimatta ilta oli kaunis; oli leuto sää, eikä enää satanut. Saaret, joiden välitse he kulkivat, kuvastuivat selvinä. Niiden moniväriset kalliot, vihreät ruohotilkut, kasvitarhat taloinensa — melkein joka saarella asui joku — näkyivät erinomaisen kirkaspiirteisinä; samoin ihmiset, jotka istuivat ja seisoivat ulkopuolella katsellen ohitse kiitävää laivaa. Hän olisi voinut toivoa asuvansa tuolla tavoin, hän haaveksi elävänsä niin; hän istui järjestelemässä asumusta makunsa mukaan, tällä kertaa hyvin vaatimattomasti. Se oli niin virkistävää sen jälkeen, mistä hän oli lähtenyt.
Ja sitten se tukaluus alkoi jälleen! Tuntui jotakin ahdistavaa, entistä turvattomuutta…
Tietysti muisto, ajatteli hän ja hengähti syvään. Mutta hänen täytyi kääntyä katsomaan taaksensa.
Tuossa hän seisoi! Neljän, viiden askelen päässä seisoi Fürst kannella. Hän tervehti ja hymyili.
Kalmankalpeaksi valahtaen, taas tulipunaiseksi karahtaen tyttö kääntyi suuren suuttumuksen vallassa…
"Ei, ettehän toki ole vihoissanne minulle? — Minä lähden mieluummin teidän kanssanne takaisin kaupunkiin kuin tanssin täällä kello viiteen asti aamulla. Onko se niin ihmeellistä? Enhän kai siitä halveksimista ansainne? Mitä?"
Nyt puhuja istuutui hänen taakseen. Tora tunsi sen ja siirrähti kappaleen matkaa hänestä.
"Mutta miksi noin teette? Tietysti vain saadakseni teitä puhutella läksin mukaan; senhän kai tajuatte?"
Toraa painoi sekä pelon että häpeän sekainen tunne. Hän oli nyt yksinään, toisista erotettuna; hän olisi voinut huutaa heidän nimeään. Aina kun Tora tunsi hylätyn asemansa, hän alkoi itkeä.
Sen näki puhuttelija, ja aivan toisella äänellä hän sanoi:
"Hyvä neiti, älkää mitenkään ymmärtäkö minua väärin! Enhän suinkaan tahdo kiusata teitä; kaikkea muuta! Tahtoisin mielelläni puhua kanssanne, se on totta. Enkö voi saada lupaa siihen? Miksi en voi?"
Tora ei vastannut; mutta, hän ei itkenytkään. Toinen siirtyi jokapäiväisiin asioihin ja sai hänet levolliseksi; pahoitteli sitten, etteivät he olleet tunteneet toisiaan aikaisemmin. "Ensi kerran teidät nähdessäni sanoin itselleni … niin, olkoon sikseen, mitä minä itselleni sanoin. Mutta minulla oli pikku toivomus nähdä teidät vielä kerran. Sen sain sitten tänään odottamattomasti täyttymään. Mutta jutella emme saaneet keskenämme. Te olitte todella kovin kummallinen. Miksi olitte sellainen? — Niin, kenties ette ollutkaan kummallinen? Miksi esimerkiksi tahdoitte lähteä? Minunhan täytyi ajatella, että siihen oli minussa syytä; ettehän te ennen minun tuloani aikonut lähteä? Mitä?… No niin, siten olette tehnyt minut uteliaaksi, tietäkää se. Jos ollenkaan voisin tavoitella teitä, niin haluaisinpa kuulla, millä minä säikytin teidät? Isolla sateenvarjollaniko? Niin, nyt te hymyilette. Mutta miksi tahdoittekaan matkustaa pois, neiti? Sanokaahan minulle! —"
Hän siirtyi hiukan likemmäksi, ja Tora jäi paikalleen istumaan. Fürst puheli kepeästi ja leikkisästi, hetkeksikään pysähtymättä. Kykenipä Tora kerran käännähtämään puolittain päinkin ja vilkaisemaan hänen veitikankasvoihinsa, ja silloin he nauroivat molemmin. Hauska mies hän oli.
Erään seisahduspaikan rannassa oli punainen talo ja siellä joukko nuorisoa kokoontuneena voimistelutelineitten ympärille. Nuori mies ja nuori nainen olivat kiinnittäneet kumpainenkin köytensä napakiikkuun; mies kaahasi naista kaikin voimin: muutamia askelia maassa, pitkä huippaus ilmassa, sitten jälleen muutamia askelia ja taaskin huima ilmahyppy. Saavuttaisiko hän tavoittamansa? Ei mitenkään! Nainen oli keveämpi, notkeampi; hänellä oli epäilemättä lujemmat sääret, hän juosta piipersi niin että tuskin raajoja erotti, ja kuinka riuskasti hän viuhahtikaan ilmassa! Tukka ja hame hulmusivat oikonaan perässä.
Sekä Fürst että Tora tarkkasivat tätä ajoa jännittyneinä, mutta äänettöminä. Tora tunsi Fürstin yht'äkkiä kuin tulena polttavan selkäänsä; hän oli hiipinyt lähemmäksi. Ja nopean mielenmuutteen vallassa hän nousi, meni kajuuttaan ja istuutui muiden joukkoon. Fürst seisoi laiturilla, kun Tora oli astumassa pois hiekkaniemekkeellä; hän tahtoi antaa tälle kätensä, mutta toinen väisti. Fürst tahtoi kantaa hänen hattulipastaan, mutta hän juoksi tiehensä. Mies meni takaisin laivaan, astuakseen maihin sataman pohjukassa.
4
Ajojahti
Tora saapui kotiin jokseenkin samaan aikaan kuin isänsäkin, joka oli ollut toverien kanssa purjehdusmatkalla. Häntä tuettiin maissa, ja hänen vastaanottonsa oli lämmin. Lapset kaikkosivat, Tora sulkeutui ullakolle eikä rohjennut edes mennä alas illalliselle, vaikka olikin nälissään. Hänen täytyi sitten avata ovensa sisarilleen; näiden kanssa hän joutui riitaan, he kun olivat käyskennelleet hänen hienoimmissa kengissään ja melkein tärvelleet ne. Se päättyi siihen, että toinen heistä sinkautti kengät päin häntä, ja siitä alkoi tappelu, sitten kantelu, ja raivoissaan oleva äitikin riensi hätään. Tora itki, kunnes nukkui, ihan kuin lapsi.
Seuraavana päivänä hän koetti autella äitiään taloustoimissa, mutta tämäkään ei käynyt päinsä ilman kovia sanoja ja pistopuheita, kuten että moiset hienot, ylväät neidit olivat vain tiellä. Yleensä hän kuitenkin ajoi tahtonsa täytäntöön, nimittäin päätöksensä olla äitinsä apuna, etenkin vaatteiden laittelemisessa. Pienestä elinkorostaan hän pani lisäksi mitä kykeni, niin että välit pysyivät kyllä hyvinä. Mutta niinpä tuntuikin Torasta, että hänellä oli oikeus olla hiukan itseänsäkin varten. Tuokiota ennen illallista hän lauttautti itsensä salmen yli ja käveli joko ylös kartanon yläpuolella olevaan metsään tai ulos "lehtoihin"; kotona ei ollut rauhaa.
Minne tahansa hän aikoi, metsään tai lehtoihin, hän nousi maihin "Pummin" kohdalla ja meni sen kautta, mikä ei juuri ollut suorin tie. Mutta hän ei tiennyt kaupungissa kauniimpaa paikkaa kuin oli "Pummin" varrella suuressa puutarhassa sijaitseva talo, joten hän joka päivä ilokseen silmäili sitä. Molemmat olivat kuuluneet Wingaardin suvulle, mutta nyttemmin ne oli vävyväleissä vaihdettu Fürstien torin laidassa omistamaan taloon, missä Wingaardit jatkoivat Fürstien kauppaliikettä. Lanko Niels Fürst omisti siis nyt tuon ison puutarhatalon.
Tora käveli hiukan arkaillen sen ohi, — vaikk'ei tuo peloittava ollutkaan täällä, vaan ulkona sotalaivoissa. Tämä ahdistus oli keskeytyksenä, askarruksena ajatuksille sekin, joten se ikäänkuin kuului hänen kävelyynsä.
Joka kerta sen häivyttyä hänellä oli tapana sitä huolettomampana astella ylös rinnettä tai sivulle päin. Tuollaisessa pienessä norjalaisessa kaupungissa jokainen nuori tyttö kuljeskelee yksikseen missä tahtoo. Hän tapaa toisia ja yhtyy heihin tai jatkaa matkaansa. Tora enimmäkseen halusi olla pari tuntia yksin; yleensä hänellä oli vakinaiset paikkansa, ja ne löytäessään hän otti esille kirjan, jos hänellä oli mukanaan, tai haaveksi ilman kirjojen apua. Tai — kuten juuri nyt sattui — hän kirjoitteli pitkiä kirjeitä, yhden joka päivä, siitä merkillisestä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänellä oli salkkunsa kainalossaan ja mustetolppo taskussaan; hän makasi ruohikossa salkku kivellä tai istui kivellä salkku sylissään ja mustetolppo vieressä. Se kävi oivallisesti; siten syntyi aito ulkoilmakirjeitä, joissa sanat lentelivät tuulen mukana ja joukkoon joutui kaikkea, minkä mieli teki.
Ja kuinka kaunista olikaan tuolla hämyn katveessa, minne aurinko hiukan pilkisteli, missä oravan rasahtelu oksilla hiukan säpsähdytti. Etäinen kohu satamasta, jokitörmän teollisuuslaitoksista tai lehdoissa ja maantiellä puhelevien, joskus soiton ääni, tekivät hänen olosijansa syvän hiljaisuuden vielä tuntuvammaksi. Tämä oli hänen ainoata kesärunouttaan. Heti aamuisin silmänsä avatessaan hän alkoi ikävöidä tänne. Kotiolojen hälinä ja torailu lipui ohitse, kuin se ei olisi häntä koskenut; täällä hän eli. Hänen suuri retkeilynsä rouva Gröndalin luokse ja merkillinen laivamatkansa takaisin kotiin kuvattiin tietysti täällä kirjeessä Millalle, Noralle ja samoin Tinkalle.
Neljäntenä päivänä hänen piti lukea läpi nämä kolmen edellisen päivän kyhäelmät; hän ihan iloitsi, hän tiesi menestyksellisesti toisinnelleensa aihettaan. Mutta jo ensimmäistä kirjettä lukiessaan hän kävi hiukan arvelevaksi; hän nimittäin muisti nuo toiset, ja eroavaisuus oli varmaankin vähitellen käynyt liian suureksi. Jos neitoset joskus sattumalta vertaisivat niitä toisiinsa, — niin, silloinpa helposti sattuisi tuollainen ikävä kohtaus, jossa Tora vedettäisiin tilille. Ei, sellaista ei hän enää halunnut.
Ensimmäisessä kirjeessä hän oli käsitellyt asiaa vakavasti, kuvaillut hämmennystään, erehdystänsä, pelkoaan; kukaan, joka luki sen, ei voinut olla huomaamatta, että Toralla oli ollut edessään henkilö, jota hän oli pelännyt. Toisessa kirjeessä hän teki pilaa itsestään ja Fürstistä ja koko seikkailusta. Kolmannessa hän kuvasi tummatukkaista tyttöä, joka vaelsi vieraalla rannalla ja näki vetehisen nousevan esille vaaleaviiksisenä ja kiharatukkaisena. Hädissään tumma tyttö pakeni laivaan lähteäkseen kotiinsa omalle maalleen: mutta vetehinen ui kaiken aikaa laivan perässä käsi sydämellään. Tytön noustessa maihin hän päästi valitushuudon; neito kuuli sitä sitten yöllä unessaan.
Tora repäisi kaikki kolme kirjettä kahtia eikä kirjoittanut ainoatakaan uutta.
Mutta kävelyjään hän yhä jatkoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Niels Fürst oli palannut kaupunkiin, että eräs toveri oli ottanut hoitaakseen hänen virkansa, että hän hiljaisuudessa lueskeli kieliä, valmistautuakseen uutta uraa varten, loistavampaa kuin entinen, ja että hän asusti omassa talossaan. Vielä vähemmin tiesi Tora, että Fürst ikkunakuvastimestaan ensimmäisenä päivänä taas kaupungissa ollessaan näki hänen kävelevän ohitse ja hiukan arasti vilkaisevan taloon päin ja että hän seuraavanakin päivänä teki saman havainnon. Fürst tiesi, ettei tämä tie ollut ylös metsään lyhyin — sinne käveli Tora ensimmäisenä päivänä — eikä lehtoihinkaan, minne hän toisena meni. Fürst oli molempina päivinä lähtenyt ulos. Nyt kolmantena päivänä hän istui valmiina seuraamaan perille asti; nyt hän luuli ymmärtävänsä.
Hän tunsi hiukan tyttöjä, jotka sekä tahtoivat että eivät tahtoneet — juuri tuohon tapaan he käyttäytyivät.
Tänäänkin Tora saapui odotuksen mukaan; tänäänkin hän tuskaisesti silmäsi taloon ja sitten asteli edelleen salkku kainalossa. Hänet pysähdytti joku, ja silloin hän tuli katsahtaneeksi taaksensa. Siten hän huomasi Fürstin! Tämä tuli rivakasti; hän oli ajossa, hän oli päässyt jäljille.
Tora hyvästeli nopeasti, ja niin pian kuin huomiota! herättämättä saattoi, siirtyi hän tavallisesta käynnistään ripeimpään, mihin kykeni; häntä oli alkanut peloittaa, selittämättömästi peloittaa. Hänen olisi kenties pikemmin pitänyt kääntyä takaisin; mutta tänään hän ei sietänyt Fürstin silmiä, eikä täällä ollut ihmisiä lähistöllä. Siten hän asteli joutuin, joutuin, joutuin; mutta hän aavisti toisen lyhentävän välimatkaa, melkeinpä tunsi sen.
Juosta hän ei rohjennut maantiellä, mutta hän luotti siihen, että hän oli paremmin perehtynyt lehtoihin kuin ahdistajansa ja kykenisi hiipimään pois. Hän poikkesi siis tieltä ja läksi rientämään oikopolkua metsään; kauhukseen hän näki ajajansakin heti hypähtävän metsään, tehdäkseen samaten. Silloin hän uskalsi juosta ylöspäin, mutta kohti sitä reunaa, jolta toinen läheni; siellä hän kyyristyi ison kiven taakse. Hän oli menetellyt oikein, sillä melkein heti hän näki Fürstin astelevan ohitse ja eteenpäin vain pikku matkan päässä piilopaikasta, niissä hän istui kyyryssä, sydän pakahtumaisillaan sykintäänsä. Täällä, missä kukaan ei voinut ajajaa nähdä, tämä juoksi, loikki, hyppeli; hän tunkeusi suoraan päin yli esteiden.
Tora odotti, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja läksi sitten kiitämään metsän poikki päinvastaiselle suunnalle. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli korkealla kartanon yläpuolella yksinäisen, lehtipuiden ympäröimän hongan suojassa kivellä. Ja hänen kiihkein hengähdyksin ja katsein silmäillessään ympärilleen ja havaitessaan eriskummalliseksi sen, mitä hän silmänräpäyksessä näki allaan, kuvastui vainolainen hänen sielunsa silmien eteen sellaisena, kuin hän oli ollut kiven ohitse hyökätessään. Hän oli iljettävä! Se mies saattoi tehdä mitä hyvänsä.
Eikä hän enää koskaan päässyt kiusaajastaan eroon. Kaikkialla ja aina hän, kuin ei muuta olisi olemassakaan. Tai oikeammin, jokaisena päivän hetkenä Tora pakoili häntä, mutta taas hän oli tuntuvissa.
Sisarukset kertoivat hänelle, että Fürst kävi siellä soutelemassa ja käväisi sisällä; että hän kulki ohitse ja käväisi sisällä; että hän puhutteli heitä ja lähetti heidän kauttaan terveisensä. Se saattoi heidät intoihinsa, he olivat ylpeitä siitä; heidätkin oli saavuttanut sana, että Tora oli "viehkein kaunokainen".
Mutta Toran kauhistus yltyi. Häntä vainottiin; ahdistaja ei enää hellittäisi, sen hän tunsi.
Minne hän kääntyisi? Rendalenin väestä ei enää ketään ollut kotona. Hän saisi tulla sinne lupa-ajan jälkeen, mutta sitä kestäisi vielä lähes kolme viikkoa. Kenellekään muulle hän ei voinut puhua; häntä hävetti. Hän ajatteli hiukan suutari Hansenin väkeä, mutta rouva Hansen oli ankara; hän tuskin ymmärtäisi asian laitaa. Äitiänsä hän ei ajatellutkaan.
Mutta koko tämä taisteluhan tapahtui hänessä itsessään; hänen ei tarvinnut olla kenenkään ihmisen vallassa, kun ei itse tahtonut.
Ei, mutta kun hän nyt kerran ei voinut häätää ahdistajaansa ajatuksistaan?
Lauantai-iltana hän oli heittäytynyt vuoteelleen niin uupuneena, kuin olisi päivän pitkän tehnyt mitä raskainta ruumiillista työtä. Hän makasi katsellen ohitse soluvan laivan raakapuita. Hän seurasi katseillaan tuulessa lepattavien, keveästi pingoitettujen purjeiden poimuja. Ne näyttivät niin läheisiltä, kuin hän olisi voinut koskettaa niitä. Ulkona kävi raju aaltoilu. Ulapalta, myrskystä, palaamassa tänne satamaan. — Hänkin tahtoi etsiä satamaa!
Oli lauantai-ilta; huomenna hänen täytyi mennä kirkkoon. Karl Vangenin kasvot hymyilivät hänen ylitseen samassa, kun hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui heti hyvältä, ennenkuin hän vaipui uneen. Jos Karl Vangen olisi ollut tyttö, olisi hän mennyt hänen, juuri hänen luokseen ilmaisemaan mielensä ahdistuksen. Niinpä hän istuikin seuraavana päivänä takimmaisessa penkissä. Karl Vangen oli kohdannut hänet, tervehtinyt ja sanonut, että oli hyvä, että hän jälleen tulisi heidän luokseen kartanoon ja auttaisi rouva Rendalenia.
Näiden sanojen johdosta hän oli valinnut kaikkein takimmaisen penkin; hän ei ollut varma siitä, ettei hyrähtäisi itkuun.
Mutta sitä hän ei tehnyt. Oli jotakin kylmää kirkossa ja hiljaisuudessa ja ihmisissä; ei ollut kesäpäivä kuten ulkona. Sitä paitsi, kun Karl Vangen nousi saarnastuoliin ja aloitti rukouksensa, oli se sama kuin Toran ensimmäisenä koulupäivänä, toistensa kohtaamisesta, — melkein sanasta sanaan sama! Ja se kiusasi häntä. Että Karl Vangeninkin rukous oli vanhaa läksyä! Tämä pikku sattumus anasti hänen ajatuksensa, joten hän ei seurannut kirkonmenoja. Hän kuuli saarnan käsittelevän kääntymystä ja Karl Vangenin tapansa mukaan valaisevan sanojaan elämästä otetuilla esimerkeillä. Mutta Tora tunsi nämä esimerkit koulusta, joka ainoan.
Silloin hänet herätti nimi John Wesley. Tämän kääntymys, arveli Vangen, oli perusteellisin, joka vaiheessaan täydellisin, mitä hän tunsi. Hän kuvaili sitä ja siirtyi sitten mainitsemaan esimerkkejä äkillisistä kääntymyksistä ja mainitsi pari Wesleyn itsensä aikaansaamaa. Toiset luonteet, toinen entisyys, toinen tietämys, toisenlainen pelko.
Mutta näistä nopeista kääntymyksistä hän tahtoi erityisesti puhua tänään. Hän oli tuntenut nuoren tytön, jolla oli palava halu saada synnilleen armahdus, eikä hän voinut sitä saada, kunnes eräänä päivänä näki Rubensin maalaaman ristiinnaulitsemisen ja ristin juurella Maria Magdalenan, pitkät hiukset hajallaan. Maria Magdalena tahtoi hän olla! Ja heti kun hänen onnistui ajatella itsensä ristin juurelle Maria Magdalenan sijalle, ajatella siinä määrin että hän eikä kukaan muu siinä polvistui, — hän sai varmuuden siitä, että hänen tähtensä oli Jeesus ristinpuussa; hänen syntinsä olivat annetut anteeksi. Hänet valtasi suuri, suuri riemu. — Useita samanlaisia esimerkkejä puhuja, tiesi etenkin naisista. He olivat niin hartaasti tarttuneet johonkin yksityiseen Jeesuksen elämän kohtaan, johonkin hänen yksityiseen sanaansa johonkin armon salaisuuden piirteeseen, — tuijottaneet siihen, kunnes se vaikutti suurena valona, autuaallisena näkynä. Kaikki kävi heille siitä hetkestä selkeäksi, heidän syntinsä otettiin pois; heidän tahtonsa sai siitä päivästä ja hetkestä asti riemukkaan rohkeuden.
Enempää ei Tora kuullut — eikä siis myöskään, että Vangen tahtoi puhua juuri sitä vastaan.
Paikalla hän oli vauhdissa tekemään yrityksen! Saarnaajan peräti tuttu ääni sorisi edelleen, kaikki hänen ympärillään ja koko paikka turtui häneltä … hän katseli Jeesusta ristinpuussa keskellä vierasta, ajelehtivien, mustien pilvien kattamaa maisemaa, jossa oli joka kukkula, joka laakso, joka puu suruharsoon verhoutuneena. Tora näki Vapahtajan silmien vajoavan syvälle, hänen rintansa kohoavan ja laskevan, ja tuli yö. Hän tunsi oman pikku kärsimyksensä kätkeytyvän tähän suureen, kauheaan.
Kuinka kauan hän tässä horrostilassa istui, sitä hän ei tiennyt.
Saarna ei ollut päättynyt. Hän ei siis voinut lähteä, mutta ei myöskään kuunnella; hän ei tahtonut.
Ja kirkosta lähtiessään hänellä oli vain yksi toivomus: voida antautua tähän jälleen niin pian kuin kävi päinsä.
Hän ei ollut moneen päivään käynyt ulkona ovestaan. Nyt iltapäivällä hänen täytyi päästä liikkeelle. Fürstiä peläten hän kapusi vuorelle ja suuntasi sieltä kulkunsa ylös metsään pitkin hautuumaan viertä, löysi taas tiensä ison hongan luo oikealle ja istuutui kivelle sen suojaan; paasi oli matala ja tasainen.
Hänen mietteissään oli totisuutta. Ei hän unelmoimista ja nautintoa etsinyt; ei, todellista apua, uutta elämää. Nämä kovat päivät olivat valaisseet hänen mieltään. Hän tiesi nyt olevansa vähän kaikkea, tahtovansa vähän kaikkea, sitäkin, mikä oli syntiä; sen vuoksi hän oli helppo saalis roistollekin. Hän ei ollut puolustautunut alusta asti; hän oli ihan valmistautumaton, — niin, vaarassa oli jotakin houkuttelevaa.
Nyt tämän piti olla lopussa Hän ryhtyisi mihin hyvänsä, kunhan se vain sitoisi häntä. Hänessä ei ollut enää kunnianhimoa, vain mielentuskaa.
Hän heittäytyi polvilleen, ja lämmenneenä ja herkistyneenä ripeästä kiipeämisestä hän lähetti taivasta kohti rukouksen sydämensä sisimmästä syvyydestä. Se oli mitä nöyrin, mitä surkeimmasti anova. Hätä oli ankara.
Saada tahto sitä vastaan, joka hänen tahtoaan vainosi! Hän ei hetkeäkään epäillyt, että hänen täytyi saada tämä lahja välittömän näyn muodossa.
Hän näki hengessä itsensä hyvin voimakkaana. Hän näki itsensä pelottomana uurastamassa jonkin asian hyväksi — yhdentekevää minkä, kunhan se vain antoi tukea! Jos sitä aherrusta kestäisi koko eliniän, niin kestäköön kernaasti. Se olisi toivottavintakin! Niin, hän ei nyt voinut ajatella suurempaa onnea, kunniaa, rikkautta kuin saada jonkin raskaan tehtävän; hänen luonteensa sai hänet toivoilemaan äärimmäisyyksiä.
Ja sitten hän tahtoi vaipua näkyyn, — ei, hän pysähtyi; häntä häiritsi ystävättärien ajatteleminen. Millan suurimpana tuskana viime kirjeessä oli ollut, ettei sää pysyisi kauniina, ja Nora oli pelännyt, että hänelle unohdettaisiin lähettää uusia soittokappaleita. Miksi piti yksistään hänellä, joka tässä istui piilossaan, olla niin hirveän tukalaa? Hänen hylätyn asemansa olisi pitänyt tehdä ihmiset armeliaiksi, mutta se juuri vain usutti heitä.
Hän istui kääntyneenä poispäin maisemasta, hongan rotevaan runkoon nojaten. Edessään hän näki pelkkää rehevää vesakkoa ja tiheätä saniaiskasvillisuutta.
Hyvä Jumala, kuinka voimatonta olikaan kaikki se, mitä he olivat käsi kädessä käyskennelleet loruilemassa seuran kokouksissa ja muualla! Vain muutamia viikkoja oli siitä, ja nyt hänen täytyi piileksiä täällä. Jos se tulisi tunnetuksi, niin hän kai menettäisi saavuttamansa pikku aseman? Tuskinpa hän silloin enää pääsisi Engelin perheeseen; hän ei voisi käydä Millan ystävättärestä, eipä hän kaiketikaan saisi palata rouva Rendaleninkaan luokse!
Ja hän itki. Mutta sitten hän tahtoi reipastua. Hikiset, kiihtyneet, kirotut kasvot tuolta rinteen kiveltä kuvastuivat hänen silmiinsä! Häntä pöyristytti! Sillä hän ymmärsi itsekin, että se pelko, jolla hän itseänsä säikytteli, oli vaarallisempi hänelle kuin mies.
Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä takaisin kotiin; mutta eihän ollut häpeä harkita asiaa. Ja niin hän jäi.
* * * * *
Toran äsken noustessa ylös mäkiä kohti pistäytyi Niels Fürst erääseen laivaan, jonka kapteenin hän tunsi, ja juuri kun tyttö saapui laakealle paadelle hongan juurelle, seisoi Fürst laivan uusi kaukoputki kädessään, koetellakseen sitä. Hän asetteli sen kuntoon ja suuntasi sen ensin jokitörmää kohti ja antoi sen sitten lipua ylemmäksi ja pitkin näköpiiriä.
Tora oli tuskin istuutunut kivelle, kun kaukoputkikin hänet saavutti ja sen pitelijä tunsi hänet…
Fürst kiirehti oikotietä torin yli ja edelleen kartanon istutusmaista oikealle.
Viime kerrasta asti Fürst ei ollut ajatellut mitään muuta. Hän ei kyennyt enää ryhtymään mihinkään, ja hänen oli vaikea saada unta. Noin suurta kauneutta ei hän ollut koskaan ennen ajanut takaa. Kun tyttö päivä päivältä käveli hänen asuntonsa ohi ja kuitenkin heti hänen tullessaan piiloutui, niin hän oli vielä viaton. Oli siis vain löydettävä hänet sieltä, missä hän istui; mitään suurempaa palvelusta ei tytölle voinut tehdä. Mitä useammin tyttö lymysi, sitä harkitumman viekkaasti hän halusi löytyä. Nyt Fürst ymmärsi, miksi tyttö kesken kaiken oli lähtenyt rouva Gröndalilta. Nyt hän ymmärsi, miksi tyttö itki höyrylaivassa; voi noita lapsosia! Mutta tämä ajo kävi kuluttavaksi, jos se venyi liian pitkälle. Kunnianhimokin tuli peliin; älköön kukaan ajatelko puijaavansa häntä. Niin ikään olisi hänen maineensa parhaiten turvassa, jos hän menestyisi yrityksessään, silloin toinen pysyisi vaiti. Kunhan ei tyttö vain saisi häntä näkyviinsä liian aikaisin. Kunhan vain ensin pääsisi niin likelle, että kykenisi hallitsemaan häntä silmillään —!
Riehuvassa kiihkossaankin hän hiiviskeli ketterästi eteenpäin, — ei poluilla, vaan suoraan metsän halki lehvistön suojassa. Hän kiipesi, missä ei voinut kävellä; hän loikki, missä ei voinut kiivetä. Tora istui hapuilemassa kiinteätä mielikuvaa, jota voisi laajentaa, kunnes se kokonaan valtaisi hänet ja ummistuisi hänen ylitseen. Mutta se ei onnistunut; jokin särki sen joka kerta. Sitten risahti oksa tuolla alhaalla. Kaiken aikaa hän oli tuntenut kiusausta kääntyä katsomaan taakseen. Oliko siellä kuitenkin joku?
Hän katseli alaspäin. Ensin hän ei huomannut mitään, tai kyllä sentään, oksien heiluntaa; hän kuuli myös lehtien rapinaa. Siellä saattoi olla joku kartanon hevonen tai lehmä; niillä oli siellä hakamaansa. Hän sävähti kuitenkin kuumaksi, hänen teki mieli nousta ja lähteä; mutta silmät kiintyivät tähystämään noita oksia, niiden alla kuvastui jotakin tummaa. Sitten pistäysi pää esille, mies, hän. Miten ihmeessä —? Tiesikö Fürst, että hän —? Miten hän tuli —? Hänen tahtonsa sekosi voimattomiin, kauhistuneihin kysymyksiin.
Silloin tulija katsoi ylös. Ponnistaen kaikki voimansa Tora kohottautui, vaikka häneen tuntui olevan kiinnitettynä sadat punnukset. Mutta hän ei kääntynyt tulijasta pois eikä päässyt hievahtamaan; hän menetti vähitellen tahtonsakin tehdä niin. Sitten oli vain paasi heidän välissään. Toraa värisytti pelko, ja se piristi häntä; nyt hän käänsi päänsä, eteni kompastellen muutamia askeliakin — ja kohtasi ajajansa. Hän kumartui poispäin. Toinen kosketti hänen kättään, hänen käsivartensa hiipi tytön käsivarren alle, tämä sai ikään kuin tulivyön uumilleen. Hän kaatui niin odottamattomasti ja niin raskaasti, että toinen oli vähällä kuukertua nurin hänen kanssaan.
MITÄ USKOLLISUUS MERKITSEE
1
Autuaallisuutta
Rakas Nora, tiedän ennakolta, että tästä ei tule säällinen kirje; minulla ei ole aikaa. Luulen melkein, että sinä et saa tätä näyttää toisille; he tuskin tajuaisivat tunteitani. Onhan kerta kaikkiaan olemassa jotakin, mikä erottaa toiset meistä kahdesta; sen sanoo minulle jokin tunne. Kunhan nyt vain voisin saada jotakinkaan ilmaistuksi kaikesta, mitä nyt — tunnen, olin vähällä vielä kerran kirjoittaa. Tiedätkös, minä olen elänyt elämäni suurimman, kauneimman, rakkaimman päivän.
Niin, nyt sinä käyt uteliaaksi. En tahdo kiusata sinua, mutta kumminkin minun täytyy aloittaa siitä, millä tavoin ja miksi tulin sen kokeneeksi.
Kun tulimme tänne Kööpenhaminaan, niin kuka olikaan asemalla vastassa muu kuin Niels Fürst? Tietysti se oli sovittua hänen ja isän kesken, sen älysin kohta; mutta isähän osaa niin oivallisesti olla vaiti kaikesta. Tiedätkö, mistä Niels Fürst tuli?
Sofierosta.
Niin, nyt se on kirjoitettu, ja nyt ymmärrät kaiken. Niinkuin olen sinulle kertonut, osoitettiin isälle jo jonkin aikaa sitten se kunnia, että Hänen Majesteettinsa kutsui hänet katsomaan Sofierota, kun hän seuraavan kerran matkustaisi ulkomaille. Monelle norjalaiselle ei sitä liene tapahtunut, joten tämä on isälle hyvin mairittelevaa.
Hän ei ollut siitä mitään kertonut minulle; hän ei tahtonut ennenaikaisesti saattaa minua "hermostuneeksi", sanoi hän. Fürst saapui suoraan Sofierosta; ajatteles, hänestä kukaties tulee käskyläisupseeri sille prinssille, joka on merimies, nimittäin H.K.K. prinssi Oskarille. Fürst mainitsi, mihin aikaan junat seuraavana päivänä lähtisivät. Hyvä Jumala, jo seuraavana päivänä! Silloin meitä odotettiin sinne!
Minä en saanut lupaa ryhtyä minkäänlaatuisiin pukeutumishankkeisiin; minun piti vain tulla ihan matkapuvussani kuten isänikin. Häijy luutnantti Fürst — sinä tiedät, että hän on sukua meille; hän nimittää minua "serkuksi", vaikka enhän sentään ole —, hän sanoi minulle, että minä olin kyllin "soma" sellaisenanikin. Tunnetko häntä?
Pitipä siis saada nukutuksi matkan jälkeen, käsitäthän, sillä niukka nukkuminen tärvelee ulkonäköä. Enkä ole koskaan niin ponnistellut unta saadakseni; olin läpikotaisin säikähdyksissäni, sen arvaat. Ajattelin mitä maailmassa ikävintä oli, muistatko tullivahtimestari Jacobsenin nenää? Makasin tirkistellen hänen nenäänsä, kunnes todellakin huumaannuin uneen siitä. Ja niin väsynyt olin, kuulehan, että kun uneen pääsin, nukuin kuin pölkky. En Jumalan kiitos ollut kovin kehnossa kunnossa, kun nousin ylös. Mutta sittemmin kävi tukalaksi, ihan toivottoman tukalaksi. Sinä et ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joten ehkä pidät kummallisena, että mitä enemmän muistelin tuota suurta hetkeä ja ajattelin, että minulla ei ollut tiedossani ainoatakaan naista, jolta kyselisin — miesväki ei voi vastailla sellaisiin asioihin, ja ne nauravat —, sitä pelkäilevämmäksi tulin. Tuntui hiukan aamukylmäkin, ja nämä kaksi, vilu ja säikky — Fürst nimitti sitä "kanuunakuumeeksi" — tuottivat lopulta seurauksia. Se oli hirmuisen noloa, sillä ajan mittaan en voinut sitä salata; niin, ymmärräthän. Mutta minä saan lohduttautua sillä, etten ole ensimmäinen nuori tyttö, jolle on näin käynyt silloin, kun hän joutuu hovissa esiteltäväksi.
Käännyin viimein suoraan sairaaksi, ja siitä syystä minulla on tuskin käsitystäkään matkasta tai mitä sen varrella puhelimme. Kuitenkin jouduin riitaan. Fürst sanoi, että kuningasvalta kaikissa maissa koettaa kerätä rahavaltaa ympärilleen alempia luokkia vastaan. Se minusta kuitenkin näyttää kovin nurinkuriselta. Onko kuningasvalta olemassa puolustaakseen itseänsä? Minä ajattelin, että se oli olemassa alempien luokkien puolustamiseksi. Sen sanoinkin. Silloin isä alkoi härnätä minua "seuralla" ja koululla ja Karen Loten historiantunneilla, — niin, kuulethan jo hänen äänensä? Fürst kysyi, kuka siis puolustaisi rikkaita. He, arvelin minä, puolustivat itseään. Joka tapauksessa oli ilkeätä heidän kavaltaa alempia luokkia. Eikö niin?
Voi taivas, kuinka Juutinrauma on viehättävä! Kun läksimme ylitse (olenhan unohtanut sanoa, että me tulimme sinne, Helsingöriin nimittäin, rautateitse) — niin, siitäpä näet, millaisessa kuohunnassa olen tänään! — — — Ei, minä pyyhin kaiken pois. Muutoin en pääse koskaan valmiiksi. Isähän tahtoo minua mukaansa ulos aamupäivällä; saat pian kuulla miksi.
Aloitan linnasta, joka näkyy salmelle. Sen asema on eriskummainen, mutta se ei ole niin iso kuin olimme odottaneet. Ja niin tulimme Helsingborgiin. Siellä, kuulehan, — niin, nyt joudut ihmeisiisi, siellä odottivat meitä kuninkaalliset vaunut. Sekä isä että Fürst eivät muka olleet millänsäkään; mutta olen nyt varma siitä, että he olivat vähintään yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Vaunut muuten olivat kuten muutkin vaunut; liveri vain erottaa. Mutta minä istuin mitä kuolettavimmassa pelossa; kuinka tässä kävisikään? Vaikka ilma oli nyt tullut herttaiseksi, täytyi minun kuitenkin, ennenkuin astuimme vaunuihin, ensin olla yksikseni. Missä määrin se tärveli minulta kaiken, sen voit päättää siitä, että minä hikosin läpi hansikkaitteni; mutta minulla oli tietysti toiset ottaa käsiini, kun jouduin perille. Isä teki minut epätoivoiseksi sanoessaan: "Kuinka rasittuneelta näytätkään, tyttöseni!" Luulenpa saaneeni kyyneliä silmiini, sillä Fürst, jota vastapäätä istuin, alkoi hauskutella minua. Mutta minä en paljoakaan kuullut.
Kesken kaiken huomasin maaperän olevan hiekka-, kivi- ja kivihiilikerrostumaa ja purojen olevan vahvasti raudanpitoisia, — ja muistin Rendalenin sekä hänen karttansa ja kokoelmansa. Niin, mitä kaikkea minun mielessäni vilahteli tuskassani, sitä et voi kuvitellakaan. Jos joku olisi päästänyt minut kotiin takaisin ja vaatinut korvaukseksi siitä vaikka melkein kaiken, mitä minulla on kaunista, niin toden totta olisin hyväksynyt tarjouksen. Me ajoimme pikku metsän halki ja päädyimme suurelle avoimelle paikalle, — linnan eteen!
Nähdessäni paikan ja siinä kasvavan ruohikon, — niin, mistähän kaikkea sellaista johtuneekaan mieleen! — muistin kovin selvästi sen ajan, jolloin koulussa opin, että tuollainen paikka oli englanniksi bowling-green ja että rouva Rendalen samassa tuli luokkaan ja kysyi, minkä tähden sen nimenä oli bomling-green. Ja että Tora kuiskasi sen minulle; kuinka näppärä Tora olikaan semmoisessa! — Niin, en enää tiedä, mihin me pysähdyimme. Minä tulin ulos vaunuista siten, että hyvin ylhäinen herra otti meidät vastaan ja antoi minulle käsivartensa. Meille osoitettiin pukuhuoneet; minun kanssani tuli joku rouvashenkilö. Jumalan kiitos! Siihen silmänräpäykseen asti en ollut ihminen. Pääsin siksi vasta, kun täälläkin sain olla yksinäni; sinä ymmärrät. Ellen sitä sinulle kertoisi — vaikka se onkin minulle kiusallista —, niin koko päivä ei saisi väriänsä; sinun täytyy saada tietää se sellaisena, kuin se oli. Se oli hirveätä. Kuinka erottamatonta onkaan korkea ja alhainen!
Katselin itseäni kuvastimesta; voi, minkä näköinen olinkaan! Saatoin niin selvästi huomata sen isäni kasvoista, kun tapasimme toisemme eräässä huoneessa, — ajatteles, minä en tajunnut, mihin suuntaan kuljimme tai missä päin huone oli! Tiedätkös, minne meidän piti mennä? Puutarhaan, ja siellä olisimme lounaalla Heidän Majesteettiensa seurassa. Suurempi ei varmaankaan voi olla armollisuus pienen norjalaisen kaupungin porvarillista väkeä kohtaan. Eikö niin? Muistatko, kun silloin kerran puimme nukkejamme hovitanssiaisiin?
Sama ylhäinen herra — Fürst ei muista hänen nimeään, mutta luullakseni hän oli kamariherra — vei minua ja sanoi minulle jotakin ruotsiksi, — niin, minä en sitä ymmärtänyt; olin suunniltani. Milloinkaan ei kukaan voi olla pahemmassa ahdistuksessa. Nähdessäni puutarhan ja tullessani sinne … niin, silmissäni sulautui kaikki yhteen, puut, ihmiset, pöydät, palvelijat, tuolit; kuolettava tuskani olisi voinut saada minut vaipumaan maahan. Ponnistin kaikin voimin vastaan, sen vakuutan. Se herra, joka minua vei, kaiketikin tunsi käsivarteni vapisevan tai luki surkeista kasvoistani. Hän pyysi minua rohkaistumaan, Heidän Majesteettinsa olivat kovin herttaiset; tämän puheen ymmärsin.
Voi taivasten tekijä, kuinka he olivatkin säteilevän hyviä! Erittäinkin kuningas! Oi sitä hymyä, sitä kädenpuristusta, niitä silmiä! Kokonainen hyvyyden meri läikkyi edessäni. Mutta muutakin kuin hyvyyttä, tiedä se; varsinkin silmissä on jotakin viehättävää, niin, "lumoavaa", kuten Toralla oli tapana sanoa. Tahdon näistä silmistä mieluummin käyttää taivaan kuin meren vertauskuvaa, sillä siten sinä voit paremmin ymmärtää, minkä ruotsalainen sanoo olevan "tjusande". Norjankielessä ei ole sille vastinetta. Niin, tjusande juuri! Vain etelän kansoilla on sellaisia silmiä. Kuinka me olemmekaan kylmiä ja itsekkäitä — se minun täytyy sanoa —, kun katsomme niihin. Ainakin minusta tuntuu siltä.
Nyt saat kuulla minun ihmeeni, sillä ihme se melkein on. Samasta hetkestä, — voin sanoa samasta sekunnista, kun Hänen Majesteettinsa silmät suuntautuivat minuun, minä olin terve. Mitä sanonkaan? Terve? Minä tunsin tuon katseen täyttävän ja lämmittävän koko olemukseni; minä tunsin sen — eikö olekin merkillistä, mutta kautta Luojan, se on totta! — polvissani. Niin, polvissani. Kaikista kielemme sanoista vain yksi voi täydellisesti määritellä minun tilani. Olen melkein samassa tilassa nyt jälleen, saadessani kertoa sen sinulle; toiset eivät minua ymmärtäisi: minä olin autuaallinen. Kenties on arkista, vieläpä synnillistä käyttää sitä sanaa tässä yhteydessä; mutta tosi se on. —
Tiedätkö sitten, mitä kuningas sanoi? "Tervetuloa kotiini, neiti!" kauneimmalla, parhaiten sointuvalla norjankielellä, mitä olen kuullut.
Kuningatar hymyili. Hän kysyi, mistä kaupungista olin. Kuningas vastasi minun puolestani. — "Mikä on papin nimi?" kysyi kuningatar. — "Karl Vangen", vastasin minä, mutta se oli hullusti; minunhan olisi pitänyt mainita rovastin nimi tai yleensä vanhempien pappien. Samassa kuningas tervehti isääni, joka seisoi Fürstin vieressä, ja sitten hän sanoi: "Huomaan, että luutnantilla on oivallinen maku." Ihan niin sattuivat sanat, toinen toisensa perästä. Olen niitä sittemmin useasti ajatellut, sillä nehän osoittavat, että Niels Fürst on puhunut minusta näissä korkeissa piireissä. En tiennyt, että he voisivat puhella mistään sellaisesta.
Niinpä kävimme aterialle. Sama komea herra vei minut. "No?" hän sanoi ruotsiksi, ja minä kiirehdin vastaamaan, että olin hurmaannuksissani. "Siten käy kaikkien", vakuutti hän. Me emme istuutuneet, vaan kävelimme niinkuin tahdoimme, ja nyt tuli — ajatteles! — toinen toisensa perästä esittelyttämään itsensä minulle. Yksi oli kreivi, toinen oli paroni, yksi oli kreivitär, toinen vapaaherratar, yksi oli ylitallimestari; varsinkin tämä tuli ja meni ja puheli lakkaamatta. Ei juuri siinä, mitä he sanoivat, mutta heidän koko olemuksessaan ja tavassaan oli jotakin uskomattoman henkevää ja viehättävää. Mutta vaikuttihan siihen kaiketi myös ympäristö ja paikka, sillä minä olin kuin en olisi enää maan päällä ollutkaan.
Vain palvelijat, kuulehan, saivat minut tuntemaan itseni epävarmaksi ja pieneksi; he tuntuivat minusta niin täsmällisiltä, niin huomaavaisilta, niin ylvään tietäviltä, millä tavoin kaiken pitäisi olla. Minä en suinkaan aina käyttäytynytkään oikein; me norjalaisethan emme opi mitään.
Niin, olipa siellä aateluutta ja kauneutta ja hyvyyttä, ja ikäänkuin kovin valoisaa ja korkeata. Mutta prinsseistä ei siellä ollut ketään.
Mitä me söimme — minä en maistanut juuri mitään —, sen kuitenkin osaan ulkoa; olen päättänyt kirjoittaa sen kaiken päiväkirjaani ja jäljentää sen Toralle, sekä sen että linnan sisustuksen ja tuhansia muita seikkoja, joista sinä et välitä. Ethän sinä ymmärrä edes ruoan hyvyyttä. Mutta minä teenkin niin, että lähetän sinulle henkisemmän, etkä sinä näytä sitä ainoallekaan ihmiselle. Voi taivas, jos sen tekisit! Nora, sinä et tiedä, mutta minulla täytyy olla joku, jolle sen sanon; muutoin onni on taakkana. En ole milloinkaan ollut kuten eilen ja tänään; olen kuin hajoillut.
Toralle kuvailen pukuni; minullahan on tietysti nyt uusi, jolla aion yllättää teidät kaikki, vaikk'ei mustasta saakaan paljoa tehdyksi. Kuitenkin luulen sen somistavan minua. Enkä minä enää näyttänyt sairaalta; sain useista kuvastimista nähdä linnassa vilahduksen itsestäni, sillä tiedäkin, että meitä opasteltiin katselemassa huoneita.
Aluksi silmäilimme huoneita sillä sivulla, mistä ensin tulimme; sieltä siirryimme vasemmalle suureen saliin, jossa kuninkaallisia vieraspitoja vietetään kaikessa komeudessaan. Saisipa kerran olla mukana! Vierassali on verhottu valkoisella ja siniselle pohjalle sommitelluilla arabeskeilla, seinillä suuren suuria tauluja; yksi on Markus Larssonin, se on niin kummallinen. Ja sinisellä silkillä päällystettyjä leposohvia ja tuoleja, suunnattoman iso, monivärisestä lasista valmistettu kattokruunu, uhkea! Seinävierellä kaksi punaiseen puettua ja runsaasti kullattua neekerityttöä kannattaa lamppuja; oikeita taideteoksia! Suunnattoman iso marmoriuuni — muodoltaan semmoinen, mitä me sanomme liedeksi; mutta sana on niin ruma — ja uhkeasti koristeltuja seinäkelloja ja posliinimaljakoita. Peräti omituinen kukkapöytä japanilaista posliinia; voi, kuinka se oli siro. Samoin japanilainen tai kiinalainen kirjoituspöytä, mustaa puuta ja kultahelainen; mutta se oli kabinetissa.
Tässähän minä olen jo keskellä kuvausta! Se ei ole tarkoituksena; minun siis täytyy sivuuttaa kabinetti. Sen kaiken saat lukea Toran kirjeestä. Sinulle kerron vain sen verran, että kun näköala on isolta ulokkeelta yli salmen ja kaikkien purjelaivojen ja höyrylaivojen ja Helsingborgin ja Kronborgin, on tuskin ollenkaan näköalaa pohjoiseen päin.
Etkö usko, että olimme makuuhuoneissakin? En tiedä, oliko se oikein; mutta siellä olimme. Väen väkiseltä pidätyn kuvailemasta niitä sinulle nyt heti, niitä ja Heidän Majesteettiensa arkihuoneita. Hyvä Jumala, sinun olisi pitänyt nähdä valkoinen silkkipäällys vaaleanpunaisine reunuksineen kuningattaren kamarin sekä seinissä että katossa, ja siellä oleva kirjoituspöytä! Kuinka olivatkaan kuninkaan huoneet ylevät ja vaatimattomasti sisustetut! Kuninkaan makuuhuoneessa näin päänalusella kaksi hiuskarvaa, niin, sinä tiedät, kuinka hyvät silmät minulla on; silloin jättäydyn hiukan jälkeen ja otin ne kenenkään huomaamatta, talletin ne kellokotelooni.
Mutta tämä muistuttaa minulle suuresta tapauksestani. Kun palasimme puutarhaan, sattui valo juuri hyvin kirkkaasti veräjään; silloin näin jotakin kirjoitettuna, nimittäin aitaan. Minä sinne. Se oli ranskaa ja epäilemättä naisen käsialaa. — — — Niin, sinä näet, että olen sen tästäkin pyyhkinyt jälleen pois, sillä kun on itselleen luvannut olevansa koskaan kertomatta, mitä siinä oli, niin ei saa kertoa. Se oli inhoittavaa. Minä laapiskelin sitä pois sormillani, mutta minun täytyi kiirehtiä, ja siinä tulin puun sälöön repäisseeksi sekä hansikkaani että sormeni kelpo tavalla, niin että vuoti verta, ja sitten pyyhinkin sen näkymättömiin verelläni. Kellekään kuolevaiselle en ole hiiskunut sanaakaan siitä ennenkuin nyt tässä. Et sinäkään saa kertoa sitä kellekään; isälle sanoin piikin pistäneen minua sormeen, kun olin aikonut poimia ruusun. Ihme ettei kukaan minua nähnyt, Nora? Mutta he seisoivat katsellen jotakin puutarhassa. Ja että kukaan muu ei ollut nähnyt sitä kirjoitusta, ennenkuin minä sen näin? Eikö se ollut ihmeellistä?
Kuninkaalliset ja heidän seurueensa eivät enää olleet puutarhassa. Mutta se herra, joka oli ottanut meidät vastaan, ilmestyi nyt. Kun hän ei näyttänyt aikovat viedä meitä toisten luo, pyysi isä häntä esittämään H. Majesteeteillensa meidän alamaiset tervehdyksemme, ja niin läksimme puutarhasta. Vaunut vierivät taas esille, ja hieno seuralaiseni ojensi minulle viehättävän kukkavihkon "kuninkaallisesta puutarhasta"; miltä kuuluu sinusta? Se on kirjoittaessani tässä edessäni. Se on sommiteltu Ruotsin ja Norjan väreistä. Fürst kyllä huomauttaa, että useimmissa kukissa on niitä värejä, mutta minä luulin, että siinä oli syvempi merkitys.
Ihailen erittäinkin erästä liljaa ja ruusua. Muutamia lemmikkejä liitän tähän kirjeeseen.
Sillä sinun tulee tietää, rakas Nora, että nyt en minä tulekaan kotiin. Toivoakseni se on sinulle melkein yhtä suuri hämmästys kuin oli minullekin isän sanoessa sen minulle tänä aamuna. Minä lähden Pariisiin oppimaan täydellisesti ranskaa.
Onko hän äskettäin tehnyt sen päätöksen, vai minkä tähden hän ei ole sanonut sitä minulle aikaisemmin? kysyt sinä tietysti. Tiedätkös, me matkustamme jo huomenna; mitä siitä arvelet? Isällä ei ole aikaa viipyä kauemmin poissa; meidän täytyy kiirehtiä. Mutta miksi emme sitten matkustaneet suoraan? kysyt jälleen! Niin. Sitä kysyin minäkin, — vaikka toden totta en olisikaan mistään hinnasta eilispäivääni vailla.
Isä vastasi, että hän teki päätöksensä vasta eilen. Luutnantti Fürst oli hänelle huomauttanut, että jokainen hienosti sivistynyt ruotsalainen nainen puhuu yhtä hyvin ranskaa kuin ruotsia, ja samoin jokainen saksalainen ja venäläinen, yleensä tulee jokaisen hienosti sivistyneen naisen puhua ranskaa kuin äidinkieltänsä.
Matkustaminen ei ole minulle epämieluista. Siihen kyllä menee kokonainen vuosi. Minun siis täytyy erota teistä; mutta sitä enemmän on meillä toisillemme kerrottavaa, kun taas osumme yhteen.
Erästä seikkaa minun täytyy sinulta kysyä. Luutnantti Fürst sanoo, että…
Näin pitkälle olin päässyt, kun isä tuli aamupäivällä ja minun täytyi kätkeä kirje. Hän otti minut ulos eikä antanut minulle aikaa. Vasta nyt illalla olemme jälleen kotona, ja tiedätkö, minkä tähden? Sulloaksemme kapistuksemme ja matkustaaksemme. Heti. Uusi päätös. Luutnantti Fürst suo isälle sen huvin, että lähtee mukaan. Heitänpä siis kirjeen sellaisenaan rautatien postilaatikkoon. Aavistan, että jos lukisin sen, et sitä saisi.
Sinun Millasi.
Nora oli äitinsä kanssa lähtenyt kylpylaitoksesta, kun kirje tuli sinne. Se lähetettiin heidän perässään Kristianiaan, missä he oleskelivat. Kotiin tullessaan hän löysi seuraavan, Hampurista lähetetyn sähkösanoman: "Älä lue kirjettä, joka tulee; lähetä se minulle Pariisiin, Hótel Continental."
Mutta silloin oli kirje luettu.
2
Onneton
Vähän jälkeen lukuvuoden alkamisen miss Hall pani toimeen luentokurssit kaupungin naisille. Oli tullut muotiin kuulla hiukan kaikkea sitä sopimatonta, mitä heidän tyttärensä ja nuoremmat sisarensa olivat edellisenä vuonna kuulleet.
Luentoja pidettiin kahdesti viikossa laboratorion isossa salissa, ja se oli tavallisesti täynnä. Useimmat niistä, jotka olivat tänä vuonna päässeet ylimmältä luokalta, kävivät näillä luennoilla myöskin.
Kerran lokakuussa luentosaliin kokoonnuttaessa tuli Tora sisälle ystävättäriensä seurassa. Yleistä ihmetystä ja tervehtelyä. Missä hän oli ollut? Minkä tähden hän oli niin kalpea? ja voi hyväinen aika, kuinka laihtunut hän oli! Oli siis totta, että hän oli ollut sairaana? Vestlandetissako [rannikkoalue Stavangerista pohjoiseen. Suom.] hän oli oleskellut? Milloin hän oli saapunut kaupunkiin? Asuiko hän nyt täällä kartanossa?
Keskustelu taukosi rouva Rendalenin ja miss Hallin tullessa sisälle; ne, jotka eivät istuneet, riensivät hakemaan paikkaa. Mutta näytti olevan tilan ahtautta; tungos ei ollut koskaan ollut näin suuri. Miss Hall nimittäin selitteli eräänlaisia hermoilmiöitä, joita ei ollut ennen tarkattu tai joita oli suorastaan väitetty olemattomiksikin, ja tämä aine kävi tunti tunnilta kiintoisammaksi. Tilan saamiseksi avattiin tänään ulkokäytävään johtava suuri kaksoisovi ja suljettiin samalla käytävä. Tänne sijoitettiin nyt tuoleja; niin ikään asetettiin pari tuoliriviä salin etualalle laboratoriopöydän sivuille. Rouva Rendalenin käskevä ääni kajahteli, kunnes oltiin levollisina. Toralle ja hänen ystävättärilleen osoitettiin paikat näille etualalla oleville tuoleille.
Miss Hall aloitti siitä, mihin oli edellisellä kerralla lopettanut; "ihmiskunnan moraali ja terveys vaativat, että naisen hermoja vahvistetaan". Siihen ei riittänyt, että nainen aineellisesti vaurastui; hänen tahtoaan oli kypsytettävä tietämyksellä, hänellä piti olla elämässä päämäärä, joka ei hevin sallinut hänen joutua toisen ihmisen pesurievuksi.
Professorimaiseen tapaan hän sitten lyhyesti selitteli niille, jotka eivät olleet viime kerralla olleet saapuvilla, mitä hän oli silloin puhunut.
Heikkohermoisia ja erittäinkin hysteerisiä luonteita voitiin muutamin koneellisin tavoin saattaa "hypnoottiseen", "somnambuliseen", "magneettiseen" tilaan. Se tila oli tajunnan taintumusta; ihminen teki taintumuksensa aikana, mitä se halusi, joka oli hänet siihen tilaan saattanut. Hän oli toisen uhrina. Eikä ainoastaan nukkuessaan; myöskin jälkeenpäin, herättyään, hän ehdottomasti totteli niitä käskyjä, joita oli tuossa tilassa ollessaan saanut. Miss Hall johdatti kuulijain mieliin pari esimerkkiä.
Tässä tilassa saattoivat joidenkuiden mielteet käydä muissa paikoissa, vieläpä muiden ajatuksissakin, saapuvilla olevien ja etäistenkin. Muutamat harvat saattoivat myöskin nähdä tulevaisuuteen.
Tätä tosiseikkaa ei enää käynyt kieltäminen, mutta selittää sitä ei voitu. Ennen otaksuttiin, että tämä ominaisuus johtui uskosta; nyt tiedetään, ettei se ole sen kanssa missään yhteydessä. Mutta tuohon poikkeustilaan kykenivät jotkut saattamaan itsensä, toiset kovin ponnistuksin, toiset pelkästään tahtomalla. Kaikki tekivät sen — mitä sitten muuta lisäksi käyttivätkään — herkeämättömästi tuijottamalla johonkin joko ajatuksissaan kuvastuvaan tahi ulkonaisesti näkyvään esineeseen.
Useimmat meistä tuntevat tuollaisen tuijotuksen vaikutusta hiukan, mutta ainoastaan heikkohermoiset voivat erityisissä olosuhteissa siten saattaa itsensä kiihtymykseen ja horrosnäkyihin. Monia kääntymyksiä tapahtuu sillä tavalla, erittäinkin naisten keskuudessa.
"Tänään joudumme sitten siihen, mikä on naiselle vaarallisinta. Muutamilla ihmisillä on kyky vaivuttaa toisia, etenkin naisia, tähän tilaan ilman tavallista mekaanista välinettä, olematta ihan lähellä, ilman mitään kosketusta, pelkällä katseellaan. He voivat pakottaa asianomaisen katsomaan heitä ja katseensa hänen katseeseensa kiinnittäen hallita hänen tahtoaan. Miss Hall kertoi, mitä oli kuullut eräältä maailman suurimpia laulajattaria. Tämä oli kerran seisoessaan rautatievaunussa, — juna oli juuri pysähtynyt ja hän katseli ulos ikkunasta, joka oli aseman vastakkaisella puolella —, tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän tunsi että hänen oli pakko katsoa taakseen ja kohtasi silloin pistävän silmäparin, joka heti tuijotti hänen silmiinsä. Hän riensi joutuin ulos ja muutti vaunua. Mutta mies perässä; tämä nähtävästi tunsi voimansa ja tahtoi sitä käyttää. Laulajatar sai käsiinsä impressarionsa ja pyysi tätä vapauttamaan hänet 'noista vihreistä silmistä'. Se tapahtui. Mutta hän vakuutti itse, että ilman apua hän olisi ollut hukassa.
"Laulajatar sattui olemaan selvillä heikkoudestaan. Kuinka monet ovat? Etenkin kun kosketus tulee lisäksi, ovat he heti suunniltaan. Mies, joka ei tiedä, mitä tämä on, otaksuu sen tietysti tahdoksi saada lisää ja toimii sen mukaisesti.
"Mutta sitä sen ei tarvitse olla. Minä rohkenen vakuuttaa, että moni lankeemukseen suistunut nainen on yhtä viaton siihen kuin tietämätön lapsi.
"Sen tähden…"
Tuoli kolahti nurin, jotakin pehmeätä, raskasta putosi; heti raapivat useat läheiset tuolit lattiaa, kuului ympärillä seisomaan nousseiden kirkaisuja ja huudahduksia. Silloin nousivat kaikki, takimmaiset kapusivat penkeille. Kaiken hälyn läpi kuuluivat sanat: "Astukaa syrjään!" Se oli rouva Rendalenin ääni. Penkeillä seisojat eivät kuitenkaan nähneet mitään ja tekivät kuiskivia kysymyksiä etualalle päin. Mutta vain kaikkein läheisimmät näkivät, mikä oli hätänä, eivätkä he vastanneet, mutta eivät siirtyneetkään, ennenkuin rouva Rendalen ja pari muuta nousivat nostaen elotonta ruumista, jonka rouva Rendalen kantoi pois käsivarsillaan; se oli Tora. "Astukaa syrjään", kuului uudestaan.
Miss Hall seurasi kintereillä, sitten Nora, sitten Tinka ja Anna
Rogne. Lopuksi useita ystävättäriä.
Miss Hall riensi edelle heti heidän ulos käytävään tultuansa ja avasi oven rouva Rendalenin arkihuoneeseen; hän kiiti sisälle ja asetti sohvalle pieluksen. Rouva Rendalenin laskiessa alas kantamuksensa ja Noran ollessa apuna kääntyi miss Hall moniin ympärillä olijoihin ja pyysi heitä poistumaan. Heti kun rouva Rendalen pääsi suoristautumaan, uudisti hän karskisti pyynnön. He läksivätkin kaikki. Ulkona isossa käytävässä he kohtasivat laboratoriosta tunkeutuvan tulvan; oli käyty uteliaiksi. Samoin saapui tulijoita kouluhuoneista, jotka vähitellen avautuivat.
Vain Nora, kalpeana kuin ruumis, piti oikeampana jäädä. Mutta kun ystävätärparka alkoi osoittaa elonmerkkejä, valtasi hänet kamala aavistus. Hän juoksi sulkemaan molempiin käytäviin johtavat ovet. Tuskin se oli tehty, kun hän kuuli Toran huutavan: "Niin, niin, näin on minun käynyt! Niin, niin!" Ja sitten epätoivon itkua. Se kajahteli käytäviin.
Jos joku ulkopuolella kuulisi sen? Nora kiiti sisempään käytävään väentulvaa vastaan; hän ei selvästi tiennyt, millä aikoi estää heitä tulemasta ovien lähelle. Hän ei itsekään käsittänyt, miten sai tunkeutuneeksi täysikasvuisten ja lasten ahdingon läpi, miten sai ääntä ja rohkeutta huutaa, että he eivät saisi mennä pitemmälle, että heidän pitäisi tulla sisälle takaisin.
Hän nousi ylös katederiin, otti viivoittimen ja löi sillä voimiensa takaa huomiota saavuttaakseen; molemmilta tahoilta keräännyttiinkin sisälle. Sitten hän takoi jälleen, ja tuli hiljaista. Hän sanoi:
"Tora Holm on maannut hermokuumeessa. Ilma kävi täällä liian painostavaksi, ja luento pelästytti häntä. Ja — ja — ja… Niin, nyt kyllä tulee miss Hall."
Hän sanoi viimeisen lauseensa, kun ei tiennyt mitään muuta sanottavaa; hän syöksyi pois, jottei olisi jo täällä sisällä puhjennut itkuun.
Mutta miss Hall ei voinut tulla, ja lopuksi rouva Rendalenin täytyi mennä luentosaliin ja nousta katederiin:
"Teidän tulee suoda anteeksi; miss Hallin on oltava sairaan luona. Minun on otettava osalta syykseni se, mitä on tapahtunut. Neiti Holm ei olisi niin huonovointisena saanut istua tässä tungoksessa. Enkä minä myöskään kyllin ajoissa tarkannut häntä; luento vei kaiken huomioni. Onkin aika, että kaikki me, joilla on tekemistä kasvatuksen kanssa, kerran heräämme huomaamaan luentosarjan aiheen tärkeyden."
Hänen äänensä värähteli, hän oli niin valkea kuin hilkka hänen päässänsä; hän lähti välittämättä niistä, jotka tahtoivat puhutella häntä.
Mutta sisällä rouva Rendalenin makuuhuoneessa seisoi Nora painautuen Tinkaan ja vapisten itkunsa vallassa. Tinka oli neuvoton. Joku kurkisti käytävän ovesta. Kun ei kukaan kieltänyt, astui hän hiljaisesti sisälle; hän katseli heitä suurin, tutkivin silmin. Siinä oli Anna Rogne.
"Mikä on tullut?" hän kuiskasi. Nora kohotti kasvonsa, molemmat tuijottivat häneen. Anna oli kesästä asti säilyttänyt muutamia Toran lauselmia mielessään; näihin hän nyt nojautui kuiskatessaan: "Minä aavistan pahinta!" Hän liitti kätensä ristiin, kyynelet tulvivat esille. Nora laski päänsä jälleen alas Tinkan olalle ja itki ääneen.
Samaan aikaan he kuulivat Toran äänen arkihuoneesta. He eivät voineet erottaa sanoja; ne lausuttiin katkonaisesti, toivottomuutta täynnä, itkuisina, hurjina. Sitten tuli ihan hiljaista.
Hiljaisuus oli melkein pahempi. Täällä makuuhuoneessakin syntyi haudan hiljaisuus. Viimein sitä oli mahdoton sietää. Mitä se merkitsi? He vaihtoivat silmäyksiä keskenään ja aikoivat juuri työntyä sisälle, kun kuulivat raskaita, rivakoita askelia ovi lennähti auki, ja rouva Rendalen riensi sisälle ja heidän ohitseen kädet pään yli kohotettuina. Mikä oli hätänä? Jumalan nimessä, mikä? He menivät arkihuoneeseen. Tora makasi nyt lattialla; miss Hall seisoi hänen ylitseen kumartuneena, pöydällä oli vadissa vettä.
Missä Hall katsahti ylös. "Auttakaa minua, että saamme hänet jälleen ylös!" He tekivät niin. Tora ei ollut tainnuksissa, sen he huomasivat; mutta hän ei tahtonut tai voinut ollenkaan toimia. Hänen taas maatessaan sohvalla, ihan kuin kuollut, sinertävänä, laihana, särkyneenä, kääntyi miss Hall omituinen ilme silmissään toisiin. He katselivat häntä kammostuneina. Miss Hall vastasi heille myöntävästi kahdella vakavalla pään nyökkäyksellä…
Kaikki kolme peräytyivät pari askelta.
Tovin kuluttua hiipi ensin yksi lattian poikki rouva Rendalenin luokse hänen huoneeseensa, sitten toinen ja kolmaskin. Rouva Rendalen istui isossa nojatuolissa, liikkumattomana. Nora tuli ja laski päänsä hänen helmaansa.
Ei puhuttu mitään.
Mutta sitten he taas kuulivat Toran äänen arkihuoneesta, kuulivat hänen selittelevän, itkevän, vaikertavan. Ja hetken kuluttua miss Hall tuli heidän luokseen.
"Mitä nyt taas?" kysyi rouva Rendalen voipuneesti, melkein ynseästi.
"Tiedättekö", sanoi miss Hall, "mies tuli hänen luokseen vielä kerran". He tuijottivat häneen. "Hän oli siirtynyt pienelle saarelle erään luotsin perheeseen. Sen sai mies vainutuksi tietoonsa ja vaani hänet käsille sieltäkin! Senkin roisto! Silloin hän pakeni Vestlandetiin, ja siellä hän sairastui."
"Lapsiraukka", huudahti rouva Rendalen. Hänen saalinsa heräsi jälleen, hän nousi ripeästi ja kiirehti taas Toran luo; hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää tyttöparkaa. "Rakas, rakas lapseni —!" puheli hän tullessaan. Mutta tuskin oli Tora hänet nähnyt, kun kääntyi pois, nosti molemmat kätensä häntä kohti ja huusi: "Ei, ei, ei! Älkää tulko! Älkää sanoko mitään! Ei, ei, ei! — Minä en voi sille mitään, minä en voi sille mitään! — Kyllä, hyvä Jumala, minä voinkin!" — ja hän ratkesi mitä rajuimpaan itkuun.
Rouva Rendalen tuli kuitenkin. Niin pian kuin toinen saattoi kuulla, sanoi hän: "Älä ota asiaa siten sydämellesi, lapseni! Me emme sinua silti hylkää." Tämä tuntui häntä tyynnyttävän; mutta kun rouva Rendalen virkkoi, että asiassa oli viipymättä tehtävä jotakin ja että hänen täytyi puhua poikansa kanssa siitäs niin puhkesi kiihtymys taaskin valloilleen.
"Ei, ei, ei! Voi, Jumalan nimessä, ei, ei!" Hän joutui ihan raivoon.
"Mutta rakas Tora? Tiedät itse, millä kannalla asia on. Tässä täytyy toimia, sillä tämä kohdistaa moitteet…"
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta ei mitään hänelle! Ei vielä! Ei! Tahdon ensin päästä pois tieltä! Älkää sanoko mitään! Sitä ei tarvita!" Hän riehui, ja hänen äänensä oli niin sydäntä särkevä, että kaikki muut riensivät paikalle. He yrittivät saada hänet olemaan hiljaa pitelemällä häntä käsin, mutta hän ei kaiketikaan nähnyt heitä. Hän vapautti joka kerta kätensä ja päänsä ja kiemurteli ja itki ja rukoili, että he olisivat vaiti, vaiti! Tällä välin tuli Rendalen.
Hän oli sattumalta avannut kylpyhuoneen oven ja heti kuullut itkun ja vaikerruksen; hän oli luullut sen tulevan makuuhuoneesta ja mennyt käytävän poikki sinne. Nyt hän seisoi täällä.
Tora hypähti ylös, kirkaisi, — heittäytyi sitten pitkäkseen eteenpäin, kasvot käsillään peittäen. Rouva Rendalen astui poikaansa vastaan, tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet hänen huoneeseensa.
Tora ponnisteli ylös ja ulos; hän ei nyt enää tahtonut elää, ei mistään hinnasta! Hän reuhtoi itsensä irti heistä, ilman Tinkaa hän olisi karannut pois; hän oli järjiltään. Hän sekä puri että kiskoi; Tinka piteli kunnes oli turtana ja pyysi apua. Silloin Anna nouti rouva Rendalenin, ja heti tämän tultua Tora antautui. Hänen taltuttamanaan hän suostui ensin istumaan sohvalle ja sitten hiukan tyynnyttyään käymään makuuhuoneeseen, riisuutumaan siellä ja paneutumaan vuoteeseen, joka oli tehty rouva Rendalenin makuusijan viereen.
Sitten rouva Rendalenin täytyi istuutua pitelemään häntä kädestä.
Vielä unessakin hän nikotteli kuin lapsi ja voihkaili.
3
Sisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin
Kun rouva Rendalen tarjoutui heti puhumaan poikansa kanssa ja samaten silloin, kun hän tarttui tämän käteen sen tehdäkseen, hän ei tehnyt sitä halukkaasti, vaan päin vastoin hyvin ahdistuneesti. Äidin ja pojan välit olivat, kuten tiedämme, aikaa sitten menettäneet luottamuksellisen luonteensa; viime aikoina ne eivät olleet edes pysyneet hyvinä, jopa olivat lopulta käyneet suorastaan huonoiksikin. Rendalenin puolelta tuntui täysi rikkoutuminen tapahtuneen. Kukaan ei voinut mennä väliin, ei edes Karl Vangen. Tomas kieltäytyi puhumasta siitä; hän kärsi, milloin Karl Vangen sitä yritteli.
Ulkonaisesti oli tämä viime käänne tullut kylläkin satunnaisena. Sopimuksen mukaanhan Tora Holm olisi autellut rouva Rendalenia, mutta kun hän jäi sairaana makaamaan Vestlandetiin, tarjoutui Nora avuksi. Noran lahjat olivat toisilla aloilla kuin Toran, joten hänen apunsakin muodostui toiseksi; hänet pantiin muun muassa hoitamaan kirjanpitoa.
Eräänä päivänä Nora istui jouten ja kirjoja taaksepäin selaillen vertaili entistä ja nykyistä. Tomasin astuessa arkihuoneen poikki hienona, rivakasti kävelylle aikovana, kysyi hän: "Mikä Tomasine se onkaan käyttänyt niin paljon rahoja? Ei se teidän äitinne ole. Sillä omalle tililleen hän merkitsee suoraan: 'Minulle itselleni.'"
"Tomasine? En ole milloinkaan kuullut ketään Tomasinea mainittavan." Hän astui pöydän ääreen, laski hattunsa pois, ja likinäköinen kun oli, kumartui syvään yli tilikirjan, pörhisteli vaaleakarvaisia silmäkulmiaan, tähysti harmailla, terävillä silmillään. Nora selaili ja näytti hänelle menoerän kuukausi kuukaudelta, siitä oli moniaita vuosia. Nora ei asiasta suuriakaan välittänyt, mutta sitten aloitti hän. Noralle ei asia mitään erityisempää merkinnyt; Tomasista se näytti peräti tähdelliseltä.
Hänen tutkiessaan kirjoja Nora tarkkaili häntä ja hänen ruumiillisen läheisyytensä vaikutusta itseensä; tämä oli miellyttävä. Hän katseli sileiksi ajeltujen kasvojen kesakkoja; tässä asennossa näkyivät suun terävät piirteet, silmän välähtely ja otsan paiste vielä selvemmin. Poskiseudun voimakkuus, kapinallinen punainen tukka huvittivat katselijaa. Hän seurasi katseillaan noita lyhyitä, hiukan harittavia, hermostuneita sormia niiden selaillessa lehtiä tai sivellessä näitä ylhäältä alas. Käsi oli vanttera, kesakkoinen ja siinä tiheässä vaaleita töyhtöjä, ranne leveä; käsivarren voi ikäänkuin tuntea, Nora seurasi sitä tahtomattansakin ihan olkaan asti, — hän oli varmasti voimakas mies. Hän kuuli paidan kahinan ja kaulahuivin sipseen toisen hengähdellessä; hän tunsi hajuveden keveän lemun, joka nyt hänen päänsä ollessa lähellä sekaantui hänen ihonsa tuoksuun. Katselijan valtasi hiukkanen pelkoa tai huumaannusta. Hän ajatteli keveämmin, ripeämmin, oli tiukemmin jännittynyt. Hän toivoi tätä kestävän; se tuntui ehdottomasti hyvältä.
"Missä äiti on?"
"En tiedä."
"Tämäpä on kovin kummallista." Hän sieppasi hattunsa ja läksi.
Tuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat sisemmästä käytävästä: "Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?"
"Sävyn otankaan —?"
Heti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi ripeästi poikaansa: "Sh!" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen perässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä puhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien puolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli hänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.
"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?" sanoi Nora hämillään.
Rouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin. Sitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään kantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. "Hyvä Jumala, tuon luulin olevan parhaita tekojani, — ja sitten kuulen, että se on kehnoin!" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa mukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.
Nora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: "Mutta rakas rouva Rendalen —!" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi tällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle, ja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö oli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut Amerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin mielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen hoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen puhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt hän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli ollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä koskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut niitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa onnettomuuden äidilleen päin kasvoja; hänen oli siitä vastattava!