Nora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien kun oli tänne ylös tullut; mutta tätä —! Rendalenin olemus sinä aikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä enemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin kohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen seurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.
Jo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä ja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka kerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja toiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina äitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina nopeasti ja hälveni heti.
Viime aikoina sitä vastoin…
Äiti ei ymmärtänyt, missä oli vika, eikä myöskään Karl. Mutta he ymmärsivät, että hän oli onneton. Enimmäkseen näytti siltä, kuin hän olisi joutunut yltyvään itsensä kiusaamiseen, ja siinä he eivät erehtyneet.
Nyt hän jälleen saattoi taitavasti kuin Kierkegaard keksiä, että ellei häntä olisi ollut, olisi hänen sisarensa elänyt onnellisena. Silloin hänen sisarensa olisi perinyt omaisuuden ja saanut sen mukaisen kasvatuksen. Hänen perinnäisissä taipumuksissaan ei olisi päässyt valtaan se, mikä nyt oli johtanut mielenvikaisuuteen.
Tai hän ajatteli sisarensa kasvatetuksi yhdessä hänen kanssaan, Augustan kanssa, kaikkien muiden tyttöjen kanssa täällä puutarhassa ja koulussa. Taivaan vallat, noilla vierailla oli oikeus ja pääsy, mutta ei vain hänellä, hänen sisarellaan, hänen isänsä tyttärellä. Että hänen äitinsä saattoi levollisella omallatunnolla maksaa itsensä vapaaksi tästä vääjäämättömästä velvollisuudesta, — ja muutamilla vaivaisilla taalereilla kuukaudessa! Milloinkaan tuntematta itseltään enempää vaadittavan! Mikä rikos onkaan tehty tuota onnetonta kohtaan! Eikä sitä sitten edes oivalleta!
Kesken tätä kaikkea sattui Toran tapaus. Äiti tahtoi puhua hänen kanssaan. Ensimmäisellä kerralla, kuten tiedämme, hänet keskeytettiin. Mutta Toran nukkuessa hän meni poikansa huoneeseen ja uskoi tälle kaiken.
Rendalen näki heti, miten suuri merkitys tapauksella oli koululle, ystävättärille ja hänelle itselleen, ja joutui sellaiseen vimmaan Niels Fürstiä vastaan, jota hän ei ennestäänkään rakkaana pitänyt, että se voidaan parhaiten kuvata hänen omilla sanoillaan: "Jos hän olisi täällä, niin näillä kahdella kädelläni peittoaisin hänet taikinaksi!" Vaikk'ei Tomas sanottavasti ollut isänsä näköinen, saattoi hän siinä määrin muistuttaa isäänsä, että rouva Rendalenia pöyristytti.
Ja juuri tämä ahdistus antoi äidille rohkeutta. Nyt hän oli vuoden ajan nähnyt poikansa kärsimättömyyttä, ärtyisyyttä, antanut heränneen raivokkuuden yltyä. Aina kun hän itse oli sen aiheuttanut, oli hän kyennyt vain puolustautumaan, kenties poistunut tieltä; poika oli todellakin vähitellen lannistanut äitinsä.
Mutta nyt oli toinen ihminen kysymyksessä. Toran epätoivo ajoi rouva Rendalenia eteenpäin; siinä olikin tuskallista sukulaisuutta sen kanssa, minkä rouva Rendalen näki edessään.
Kun Tomas jälleenkin hillittömän purkauksen jälkeen aikoi rientää pois, asettui äiti tielle.
"Tomas, sinä säikyttelet minut hengiltä rajuudellasi! Sinä päästät sen joka kerta vapaammin valtoimeksi, niin että se voi kiihtyä yli voimiesi, poikani."
Tomas vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.
"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle tahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi." Hänen äänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät toisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja katkeroitunutta; se pisti.
"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla, joka olen äitisi? — Ei, älähän toki noin minua katsele! Minussa ei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen ymmärtänyt — niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään, Tomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää taistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua."
Tomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja hänen katseensa kuvasti surua.
"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?" — Mutta Tomas siirrähti pois ja nojasi päänsä käsivarteensa. "En ymmärrä sinua, Tomas! Sinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on jotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. — Niin, sinä nöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin, mutta myöskin muiden nähden, — mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta sittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan, kun sinä puolestasi teet erehdyksiä."
Viime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti. Tomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi kuohuksissaan harppailla edestakaisin.
"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän vikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset… Niin, Tomas, sinä et siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta minun on kärsittävä enemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla on jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun kanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, — luuletko, ettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle jotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen…"
"En siedä kuulla sitä sanaa!" kirkaisi toinen.
"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun täytyy ajatella … ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse, millainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä —? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit, että samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa sinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä minä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta kuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin, mitä voin korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se mitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta —?"
"Etkö sinä voi osoittaa minulle, sinä?" puhkesi Tomasin rinnasta.
Hän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa…
Ja sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin, kiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, — luottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se "suhteiden puute", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli kehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja suunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan nälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat samojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena samoja kohtaan, — hänen aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen olemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, — "ei tuota riivattua makostelua", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli perusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran luottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua hänet sellaisena kuin hän oli, siksi, että he uskoisivat häneen. Muutoin hän joutuisi ihan hukkaan.
Ja rouva Rendalen istui siinä viimeiseltä pidellen hänen päätänsä helmassaan. Hän kuunteli ja kuunteli, ja sydän paisui, ja kakkulat hän laski kokonaan pois, sillä niitä ei enää kannattanut yrittääkään käyttää. Hän ajatteli: hän on oikeassa, — hyvä Jumala, kuinka oikeassa hän on! Toinen kuva heijastui hänen eteensä toisensa jälkeen. Mutta kaikkia muita voimakkaimpana se, mitä Tomasille oli opettajatarten osalta tapahtunut. Heitä oli äiti heti uskonut ja heti noudattaakseen, heidän mieltään ottanut koulun pojaltaan, niin, siitä asti ollut jonkinlaisena ylivalvojana. Tähän hetkeen asti hän oli elänyt siinä autuaassa kuvittelussa, että se oli Tomasille yhdentekevää, jopa huojennus!
Sitten häntä aavistutti, mitä hän muutenkin oli ehkä rikkonut — hän ei tuntenut tätä hienoa, herkästi loukkaantuvaa luonnetta. Kun Tomasissa taannutetut voimat taas olivat saamassa valtaa, niin se oli äidin syy!
"Sinä tarkoitat tuota opettajattarien kanssa sattunutta, Tomas?" hän kysyi, ja ääni oli pelkkää itsensä moittimista.
Silloin Tomas tarttui hänen käsiinsä ja piteli niitä, luetellessaan vaivojansa. Siitä sukesi pitkän pitkä sarja, isompia seikkoja ja pienempiä, niinkin pieniä, ettei toinen tiennyt niiden olemassaolostakaan. Vastauksia, ohimennen annettuja neuvoja, toiselle virkettyjä sanoja, mykkiä katseitakin jonkin johdosta, mitä Tomas oli sanonut. Säikähdyksissään kelpo rouva Rendalen pyyteli anteeksi kädellä ja suulla ja käsivarsilla ja povella ja vannoi, että jos Tomas tämän perästä sanoisi kuuhun menevänsä, uskoisi hän poikaansa.
Mutta tuskin hän oli kiihdyttänyt itsensä tähän tukevaan liioitteluun, jolle Tomasinkin täytyi hymyillä, kun hänen muistinsakin heräsi. Hänen mieleensä kuvastui selvästi, millä tavoin hän ensi kertaa oli alkanut epäillä. Se tapahtui hänen poikansa suuren puheen jälkeen; Tomas oli siinä saanut hänet mukaansa iljanteelle, paljon pitemmälle kuin hän saattoi seurata, ja sen huomasi hän vasta perästä päin. Siinä oli syy! Tomasin todistelujen voimallisuus, hänen suostuttelukykynsä ja lisäksi jokin, mikä oli mahdoton kuvata, ei suonut ihmisille vapautta; sen vaikutuksen alaisiksi olivat epäilemättä opettajattaretkin joutuneet.
Mutta ihmiset ovat valitettavasti sellaisia, että heti, kun he huomaavat jonkun saaneen heidät mukaansa pitemmälle kuin heille soveltuu, eivät he asetu vastarintaan ainoastaan siitä, — sehän olisi vain oikein, — vaan he ovat sitten epäuskoisia kaikkeen nähden, mitä hän sanoo. Rouva Rendalen tiesi toisinaan tehneensä niin ja koettaneensa korjata sitä, mutta hän ei aavistanutkaan näin tapahtuneen niin useasti, vielä vähemmän hän oli ajatellut poikansa sitä huomaavan. Hän oli tuntenut vahingoittavansa itseään niin tehdessään, mutta hänen mieleensä ei ollut ennen juolahtanut, että hän vahingoitti myöskin poikaansa. Tomas oli tekeytynyt niin ylvääksi ja niin eristyneeksi.
Niin, siten tuli tässä selvityksiä. Ne keskeytyivät, ja niihin ryhdyttiin jälleen seuraavina parina päivänä aina, kun vain kävi päinsä. Tora paran kohtalo ratkaistiin niiden ohella lähitulevaisuudeksi; se oli vain pikku osakorvaus siitä kaikesta suuresta, mitä hänen kohtauksensa oli täällä saanut aikaan. Nyt avautui luottamuksellisuus, joka Tomasin taholta tulvi valtavan vuolaana. Kokonaisen vuoden suuri tyhjyys täyttyi kahdessa päivässä. Hän antoi niin välittömästi, niin hellästi ja niin uskollisesti pienimmänkin, että äiti enemmän kuin ihaili, — hän rakastui. Jos hän istui tai käveli omissa ajatuksissaan ja poika odottamatta tuli, karahti äiti punaiseksi. Milloin hän vain kuulikin poikansa askelet, saattoi sen nähdä hänen sävystään; hän arvasi, mitä poika tahtoi, ja kaikki, mitä hän tahtoi, oli erinomaista. Jos hän näki poikansa olevan hyvällä tuulella, oi, silloinpa hän lauloi, — ja se oli pahinta, mihin hän saattoi puuttua, sillä vielä ei ole kukaan käsittänyt, mitä hän luuli laulavansa. Nora olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, ellei häntäkin olisi temmannut mukaansa tämä suuri sovintojuhla, jota kesti aamusta iltaan ja taaskin aamusta iltaan.
Kuten sanottu, kesken tätä mielten uudistumista järjestettiin Toran asia. Rendalenilla oli pian selvillä, mitä oli tehtävä. Sanomalehdissä mainittiin Fürstin tulleen määrätyksi Tukholmaan, ja Rendalen tarjoutui viipymättä matkustamaan sinne Toran saattajana. Fürst pakotettaisiin menemään hänen kanssaan naimisiin. Ei tietysti ollut tarkoituksena, että hän eläisi moisen roiston kanssa yhdessä, vaan että hänen nimensä saataisiin lapselle ja avustus hänelle itselleen, jotta hän voisi oppia jotakin ja pitää lapsestaan huolta. Vaikka Rendalenin pitäisi kääntyä Fürstin esimiesten puoleen, niin, vaikkapa kuninkaaseen asti, niin hän takasi, että roisto joutuisi täyttämään velvollisuutensa. Kukaan asianosainen, kaikkein vähimmin hänen äitinsä, ei hetkeäkään epäillyt. Vallitsi lämmin, hyötyisä ilma, toiveikas mieliala.
Tora poloinen oli alusta asti pitänyt Rendalenin ehdotusta vastenmielisenä. Hänen mukautumisensa ratkaisevana perusteena oli huolehtiminen koulusta ja ystäväpiiristä, jotta mahdollisimman vähäinen varjo kohtaisi kumpaistakin. Oltiin siksi sääliviä, ettei sitä mainittu, mutta asiahan oli itsestään selvä.
Vain yhdessä kohdassa muutettiin Rendalenin suunnitelmaa: rouva Rendalenin oli lähdettävä eikä hänen; — matkasta olisi muutoin voinut koitua hankalia seurauksia.
Kahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän kuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.
Viimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista — mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein —, ja juuri nyt oli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet. Rendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä. Pari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä tiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut sitä ilmaista; se oli toisen salaisuus — ei Toran, hän kiirehti lisäämään. "Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!"
Ja Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta hänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut. Rouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin toisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.
Kaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan ja kesken kiireintä koulukautta lähti — Tukholmaan. Ja että hän seuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin äiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin; jos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän siellä "jatkaisi opintojaan". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli harvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.
Rouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa hänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin luotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä, mitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva Rendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin hänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata varojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna — kenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.
Siihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa; heillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä lisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta rakastumiseen. "Ei", arveli äiti iloisena, "hänellä ei ole mitään taipumusta avioliittoon".
Tietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin ihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas, asetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora nyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja uskomattoman avulias.
Rendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän puhella hänen kanssaan, tai oikeastaan hän puheli ja Nora kuunteli. Mutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana lähteä, kun muut aloittivat.
Vaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi vähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli merkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän juoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia kokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan, johon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena oli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän kakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin vastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan huulet yhteen puristettuina — ei mitään näkyvää sylkeä, enintään hienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.
Tinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin — pienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia, suuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa —, käänsi päänsä sivulle ja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin, niin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki oppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.
Koulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa jälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs saamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä nytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei ollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he monta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua asioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja silloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti korjautunut.
Lasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely vaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se tapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi, kun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat. Miss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut tätä hänen parantumatonta heikkouttaan — kuten useita muitakin. Sillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että Rendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden luokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet sattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin turkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen pienen nimen pulpettiinsa! "Luuliko hän, että sitä varten käydään koulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?"
* * * * *
Rouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta saapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis odotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen perheeseen.
Matkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli virkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli täynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.
Rendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi uskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana onnena. "Siinä sen näkee!" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun asianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo tietää.
Mutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena sellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli kihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? "Teidän uskollinen ystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel."
Huhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta ystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta hän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena; "se ei tiennyt asiasta".
Sietipä nähdä "seuran" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä päivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi pöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle siitä, että "tietyllä siveettömyydellä" olivat kaikki ajatelleet Niels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä testamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. — Ei, kihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän olisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.
Millan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin nyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin ranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta suku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä ilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta ja halua ihailla kaikkea "hienoa", uskonnosta ja politiikasta riippumatta — kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta ja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. "Sinä tiedät, niin hurmaantuvainenhan on luonteeni", kirjoitti Milla.
Hän oli aloittanut "seuran" uskollisena jäsenenä, koulun kuuliaisena oppilaana ja siten ranskalaisuuteen tympeytyneenä. Mutta melkein huomaamattomasti tuli mielenmuute. Maalaukset, romaanit ja teatterinäytännöt viehättivät häntä; ulkonainen elämä, joskin hiukan taempana, kiihdytti. Ihan itsenäinen ei uusi käsitys ollut; erotti amerikattaren äänen, vaikka käsiala oli Millan. Mutta juuri tämä suhde vaikutti, ettei siihen ollut kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota.
Milla kirjoitti, ettei se käynyt päinsä, mitä he olivat ajatelleet ollessaan koulussa yhdessä; hänen isänsä oli oikeassa. Hän kertoili joka kirjeessä yhtä ja toista, minkä piti todistaa tätä, — ei etäisimmälläkään tavalla säädyttömästi, vaan päin vastoin käyttäen hienoutta, joka ei ollut taidokkuutta vailla. "Ei saa luoda itselleen mitään harhakuvia", hän kirjoitti, "niin joutuu vähimmin onnettomaksi".
Nora oli vastannut niin kuin hän siitä ajatteli.
Nyt tämä sai uutta merkitystä! Olisiko tuo Millan kirjoitustapa enemmän kuin ohi vilahtelevan elämän satunnaisia varjoja? Olisiko se tosiaan hyvin harkittua johdantoa kihlautumiselle Niels Fürstin kanssa? Mahdotonta! Nora oli yläpuolella niin kehnojen luulojen.
Hän oli antanut Toralle juhlallisen lupauksen olla kertomatta mitään Millalle; nyt hän katsoi olevansa vapautettu siitä ja kirjoitti sydämensä kyllyydestä. Myöskin Tinka kirjoitti, kuohuksissaan siitä synnistä, joka on tehty Toraa vastaan, ja huhusta, että moisen henkilön kanssa oli Toran paras ystävätär kihlautunut. Hän, jonka nimi oli pöytäkirjassa!…
Viisi pitkää päivää kului, ennenkuin he taas saivat kirjeen rouva Rendalenilta, ja se oli kuivakiskoinen ja lyhyt; Fürst ei nimittäin vielä ollut saapunut kaupunkiin. Heti jälkeenpäin tuli pitkä ja liikuttava kirje Toralta, mutta sitten meni useita päiviä tuomatta mitään viestiä kumpaiseltakaan.
Siitä kun Nora ja Tinka kirjoittivat Millalle, oli jo pian kymmenen päivää kulunut; he olisivat voineet saada vastauksen, jos hän olisi sen heti lähettänyt. Se hänen olisikin pitänyt tehdä sellaisen ilmoituksen ja syytöksen johdosta.
Heidän korviaan alkoi kuumoittaa. Varsinkin kun eräs, joka ei ollut ottanut osaa kirjeen kirjoittamiseen, nyt virkkoi, että hän kuultuaan Millan ja Fürstin matkustavan yhdessä oli ajatellut: "Sepä sopiva pari."
Puhuja tietysti oli Anna Rogne. Miksei hän sitten ollut sanonut? Siksi, että toiset olisivat siinä nähneet epäluottamusta, "ja", hän lisäsi hymyillen, "se olisi ollut väärin".
Vihdoin eräänä iltapäivänä Noran tullessa arkihuoneeseen laulutunnilta oli pöydällä sinetöity iso kirjekuori: "Tässä se on!" oli kirjoitettuna päälle Rendalenin isolla käsialalla. Nora aavisti pahaa, kun Rendalen ei itse ollut heti tullut sitä tuomaan. Nora olisi toisille luvannut olla lukematta sitä ennen heidän tuloaan paikalle, mutta senlaatuisia lupauksia ei voi pitää.
Rouva Rendalenilla oli ollut suuri keskustelunsa Fürstin kanssa. Tämä oli kuunnellut kaikkea rouva Rendalenin esittämää niin kohteliaan levollisesti kuin olisi ollut valmistautunut siihen. Ja kun hänen vihdoin piti vastata, aloitti hän huomauttamalla, että tämä oli työläs tehtävä; asianomaisesta henkilöstä olivat henkilömielipiteet niin erilaiset. Hänen silmissään Tora Holm oli tavattoman aistillinen nainen, joka miehen läsnä ollessa tuskin kykeni hallitsemaan itseänsä. Kysymykseen, tiesikö Fürst, mikä voima hänellä tässä suhteessa oli, hän vastasi myöntävästi. Kuitenkin se vaikutti ainoastaan eräänlaisiin naisiin, ja juuri sitä lajia oli Tora.
Hänellä ei ollut vähäisintäkään velvoitusta ottaa vaimokseen Toraa paremmin kuin muita, joiden kanssa oli ollut suhteissa. Lapsesta hän pitäisi huolta, ja kyllähän Torastakin, nimittäin kohtuulliset määrävuodet.
Rouva Rendalen uhkasi kertoa kaikki hänen esimiehilleen, vieläpä kuninkaallekin, jos olisi tarvis.
"Tehkää niin hyvin! Varmaankin minä yletyn yhtä kauas kuin tekin, rouva."
Rouva Rendalen sanoi hänelle, että tästä koituisi kova sota, ja siihen hän vastasi tietävänsä, miten sitä käydä. Hän ei antanut joukon juonittelijoita karkottaa itseänsä uraltaan. Se nainen, joka oli kysymyksessä, oli sopiva femme entretenne [Ranskaa, = jalkavaimo. Suom.] hienommissa piireissä; pakottaa häntä hänelle vaimoksi oli suunnatonta.
Mutta hän käsitti, mistä oli kysymys. Hänen piti uhrautua koulun hyväksi. Hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli olla niin kiltti. Hän tiesi, millaisia esitelmiä koulussa pidettiin, sekä naisten "seurassa" että muutoin; millaisia keskusteluja ja millaista lukemista heillä oli ollut. Oli kylläkin käsitettävää, että aistilliset luonteet sellaisesta tärveltyvät. Sen tähden koulun piti hänen mielestään kestää seuraukset; niitä sille kaiketi koituisi useampiakin.
Rouva Rendalen oli saanut sen nimenomaisen vaikutelman, että oli tapahtunut jotakin, mikä oli vimmastuttanut häntä ja jo ennen puhuttelijan tuloa ilmaissut hänelle, mistä hän joutuisi vastaamaan.
Keskustelu oli siinä määrin järkyttänyt rouva Rendalenia, että hän sairastui, ja siitä syystä hän ei ollut kirjoittanut aikaisemmin. Hän ei ollut tahtonut sanoa mitään, ennenkuin voisi samalla ilmoittaa lähtevänsä kotimatkalle seuraavana päivänä; sen hän voi nyt. Hänellä ei ollut rohkeutta ryhtyä mihinkään enempää täällä vieraassa kaupungissa, eikä hän uskonut, että se olisi ollut oikeinkaan. Sikäli kuin hän ymmärsi, toivoi Fürst juuri julkisuutta ja sotaa.
Hän oli peloittava olento; oli oltava varuillaan.
Rouva Rendalen ei salannut, että tämä saattaisi heidän koulunsa vaaraan ja koituisi suureksi suruksi Toralle itselleen ja hänen viattomille ystävättärillensä; Tora oli kovin onnettomalla mielellä. Heitä molempia kammotti huominen ero.
Kirje päättyi valitukseen siitä, että nämä taistelut, jotka eivät kuuluneet koulun toimintaan, eivät milloinkaan loppuneet. "Vihollisemme ovat tästä saaneet vaarallisen avun; pian ilmenee, olemmeko me mitään saaneet."
Myöhään samana iltana — miss Hall, Tinka, Anna Rogne olivat kaikin lukeneet kirjeen ja istuivat arkihuoneessa Noran kanssa koolla — tuli sähkösanoma. Luultiin sen tulevan rouva Rendalenilta Tomasille, ja Nora nousi pyytääkseen jotakuta palvelijatarta viemään sen sisälle, kun Tinka huusi, ettei se ollutkaan osoitettu Rendalenille, vaan hänelle itselleen. "Minulle?" kysyi Nora ja tuli lähelle. Aivan oikein; se oli Millan lähettämä. Se kuului: "Inhoittavaa. Huhu perätön."
Neljätoista päivää oli kulunut siitä, kun Nora ja Tinka olivat kirjoittaneet; Millalla oli siis ollut kirje suunnilleen kymmenen päivää, ja sitten hän lähetti sähkösanoman? Mitä tämä merkitsi?
Muiden piankin unohtaessa sen pohtiessaan rouva Rendalenilta tulleita viestejä, joiden rinnalla tämä uutinen oli jokseenkin vähäpätöinen, jäi Anna Rogne istumaan sähkösanoma kädessään. Hän aprikoitsi ja aprikoitsi.
Toiset kyselivät itseltään, sotkeutuisivatko nyt hekin Toran häväistysjuttuun? "Sota" oli kenties jo julistettu? Niels Fürst oli kirjoittanut jollekulle kaupunkilaiselle ja ilmaissut oman käsityksensä; mitä siis tapahtuisi? Tulisi kai sellainen aika, jolloin tuskin kukaan heistä rohkenisi näyttäytyä kadulla.
Anna Rogne keskeytti heidät. "Tämä sähkösanoma, — eikö sitä pitäisi viedä Rendalenille?" Kyllä, tietysti, se tehtiinkin heti. Kaikki odottivat, että Rendalen rientäisi heidän luokseen. Mutta turhaan, päin vastoin he kuulivat hänen kotvasen kuluttua näppäisevän pianoa.
"No, kun ei Rendalenkaan näy ottavan sähkösanomaa huomioon, niin saanen minä sanoa, millä tavoin asian kulku lienee käynyt?" kysyi Anna hiukan virallisesti.
Hänen mielestään täytyi asianlaidan olla niin, että Fürst ja Milla olivat todellakin menneet kihloihin, mutta Noran kirjeen johdosta oli Milla heti ja jyrkästi purkanut välit, vihjaten sen verran, että toinen oli ymmärtänyt aiheen. Sen tähden hän oli esiintynyt valmistautuneena rouva Rendalenin keskustelussa, sen tähden hän halusi julkisuutta ja sotaa; muutoin ei hänellä ollut toiveita voittamisesta. Ja voittaa hänen piti; rannikon rikkaimman tytön naiminen oli ehtona hänen tulevaisuudelleen.
Juuri siksi, että Milla oli ollut kihloissa hänen kanssaan, oli hänen ollut työläs kirjoittaa. Niin kauan hän ajatteli — kenties yrittikin —, kunnes keksi keinon sähköttää.
Anna lopetti sanoen: "Oletan luutnantti Fürstin tällä hetkellä olevan
Pariisissa."
Sopii yhtä hyvin hetikin sanoa, että Annan suhde Millaan kävi kohtalokkaaksi jälkimmäiselle. Sillä oli vaikutuksensa — ensinnäkin niihin, joiden keskuudessa hän täällä joka päivä istui, ja myöhemmin myöskin rouva Rendaleniin. Niels Fürst oli todellakin matkalla Pariisiin; mutta jos Millan ystävättäret olisivat heti panneet kuoreen rouva Rendalenin kirjeen ja lähettäneet sen hänelle, olisi hän tuskin ottanut vastaan Fürstiä. Ja jos he sitten olisivat pyytäneet Toraa kirjoittamaan Millalle — niin, kuten hän sitten kirjoitti heille itselleen, kun kävi välttämättömäksi, … ei Fürst millään ehdolla olisi koskaan päässyt puheille, ei suullisesti eikä kirjeellisesti. Nytkään hän ei päässyt. Tarvittiin ensin uusiintuvaa apua kotoa päin. Mutta siitä oli Fürst pitänyt huolen.
Hän ei ollut hukannut aikaa.
4
Sota
Jo päivää ennen rouva Rendalenin kirjettä ja Noralle tullutta sähkösanomaa oli Anton Dösen saanut kirjeen Fürstiltä. Sitä oli hyvin punnittu, ennenkuin se kirjoitettiin, ja ilmeisesti se oli harkittu luettavaksi ääneen tai lähetettäväksi kiertämään kädestä käteen.
Kertomuksessaan Torasta Fürst antoi heidän kohtaukselleen rouva Gröndalin luona suuren merkityksen. Hän oli nähnyt tytön vain kerran ennen, ja vilahdukselta, eikä ollut aavistanutkaan kohtaavansa häntä tuolla maatalossa. Tyttö oli ollut hauska ja säveä, kertoi rouva Gröndal, siihen asti, kun Fürst tuli; mutta silloin hän heti kävi luonnottomaksi. Hän ei voinut sietää, että Fürst puheli rouva Gröndalin kanssa. Hän piilottautui, etsitytti itseänsä — ja keksi matkustaa tiehensä. Tietysti Fürst läksi sitten mukaan, saadakseen hiukan enemmän nähdä, mitä tuo olikaan. Heti hänen tultuaan tytön läheisyyteen höyrylaivassa tämä itki! Hän ei antanut auttaa itseään maihin, mutta heittäytyi joka päivä leiskumaan hänen asuntonsa ohi ja kurkkailemaan, oliko hän kotona! Kierteli sitten edelleen lehtoihin tai ylös metsään — yksinään.
Hän muisti eräät koululla pidetyt esitelmät ja keskustelut; hänestä tuntui, että nuoren tytön, joka pääsi niin aisteja kiihottavasta ilmapiiristä, täytyi käyttäytyä juuri sillä tavoin. Hänestä näytti, että tässä oli kyllin tepsivää "magneettista vaikutusta"; ei tarvittu mitään muuta.
Hän ei tahtonut puolustella sillä, että oli vihdoin antanut viekoitella itsensä seuraamaan perässä metsään, missä tyttö huvittelitte leikkimällä piilosta hänen kanssaan; kaikki tyttösethän aloittavat niin. Mutta Fürst tahtoi kysyä, tokko kukaan arvonsa tunteva mies naisi heilakkaa, joka päivittäin tepsutteli hänen ikkunainsa alitse houkutellakseen hänet metsään?
Rouva Rendalen ajatteli toisin; hän oli saapunut perässä Tukholmaan saadakseen toimeen avioliiton. Tietenkin samanlaisen kuin hänen omansa oli ollut.
Hänellä puolestaan oli liian korkea käsitys avioliitosta hänen tahtoakseen sitä sillä tavoin häväistä.
Hän oli tarjoutunut pitämään huolta tytöstä ainakin niin kauan, kuin lapsi kaipaisi äitiään, ja tunnustamaan lapsen omakseen. Niin pitkälle käskivät kunnia ja velvollisuus hänen mennä; mutta edemmäksi —? Se olisi kehnon teon korvaamista vielä kehnommalla…
Ja siitä olivat yhtä mieltä kaikki, joille Dösen luki kirjeen. Hän luki sitä myymälässä, kadulla, kerhossa; toiset saivat sen lamaksi mukaansa. Vaikka paperi oli huolellisesti valittua, kierteli se niin kauan, että siitä tuli tahriutunut riekale.
Tästä kirjeestä otettiin kaksi jäljennöstä, toinen Rendalenille hänen pyynnöstään ja toinen — niin, Dösen mietti sitä hetkisen, mutta uudistettujen rukoilujen perästä hän ei voinut evätä sitä — Tora Holmin äidille.
Tästä jäljennöksestä Dösen sai iloa. Toran äiti oli raju, voimakas, elämäntaistelun katkeroittama ihminen. Yleensä hän ajatteli asioita epäilevästi ja pilkallisesti. Suuttuneena hän oli häikäilemätön. Eräänä aamuna, keskellä kiireisintä koulutyötä hän seisoi tuolla ylhäällä käytävässä, yllään raskas, nukkavieru doffeliviitta, räikeänvärisillä höyhenillä koristeltu hattu päässään ja paljaissa käsissään vanha puuhka, jolla hän viuhtoi. Leveimmällä Bergenin murteella hän vaati, että hänen tyttärensä annettaisiin hänelle takaisin! He olivat tuhonneet hänet ja varastaneet hänet! Tora oli tullut tänne kelpo lapsena, mutta täällä, "tässä kirotussa vanhassa Kurtien pesässä", hän oli pilaantunut. Ja nyt, Jumala sen heille anteeksi antakoon, hän oli ihmisten hampaissa ja häväistävänä. Häntä, joka oli äiti, "sai nyt jokahinen vatvoaksensa". Mutta he joutuisivat sen maksamaan! "Heidät manuutettaisiin, — hän lähettäisi poliisit heidän niskaansa."
Hänen sapekkuutensa oli hillitön, mutta hänen surunsa oli aitoa. Kaikki karkasivat tiehensä; sitten hän tunkeutui erääseen luokkaan, joka heti hajautui siitä syystä, että opettajatar pakeni. Hänen onnistui sillä tavoin hajaannuttaa kolme luokkaa. Hän sai aikaan yletöntä häiriötä. Muutamat säikähtyivät niin, että säntäsivät ihan ylisille asti ja seisoivat siellä viluissaan kuunnellen, uskaltaisivatko tulla takaisin alas.
Jotkut vanhemmat oppilaat, jotka muistivat historiasta, että määrätyissä tilanteissa on osoitettava urheutta, pysyivät paikoillaan puhuakseen hänelle järkeä. Mutta silloin hän joutui suunniltaan; hänellä oli ilmeisesti jonkinlainen käsitys, että täällä opittiin olemaan epäsiveellisiä. Häntä kuohutti, että "kelpo ihmisten lapset" tahtoivat puolustaa sellaista. He kaikkosivat pois, muutamat sulkien korvansa käsillään.
Mutta pienokaisilla oli hänestä mitä suurin ilo. He piirittivät hänet ja seurasivat häntä riemusaatossa. Kulkue ajautui keittiöön, missä rouva antoi saman esityksen. Siellä sääliteltiin häntä, mutta he varoivat hiiskumasta vastaan sanaakaan. Sitten tultiin taas pian käytävään Rendalenin oven eteen, joka oli suljettu; Karl Vangenin ovi oli suljettu sekin. Palattiin rouva Rendalenin ovelle, joka oli auki. Hänen huoneeseensa he tunkeutuivat; hän tahtoi nähdä, eikö Rendalen ollut löydettävissä.
Rendalen oli kaupungilla ja palasi vasta seuraavalle tunnille.
Mutta Karl Vangen tuli kotiin. Hyvin totisena hän käski olla hiljaa, toimitti lapset pois ja otti äitiparan kamariinsa. Siellä tämä istui vähintään tunnin tyhjentämässä sydäntään. Yhtenä surinana kuului hänen epätoivonsa Torasta, juoposta miehestä ja heidän hädästään. Sata kruunua taskussaan ja kyynelehtivänä hän astui alas puistokujaa.
Koulussa oli sellainen elämä kuin kanakopissa, kun joku on murtautunut sen asujaimia ahdistamaan. Vai eivätkö kaikki ole sitä näkyä nähneet? Ensin kanat pelästyksissään kirkuen lentelevät ikkunoita ja seiniä ja portaita ja orsia vasten, kunnes ovat pökerryksissä ja väsyneitä eivätkä jaksa lentää. Sitten ne edelleen täyttä kurkkua kaakattaen juoksevat ympäri lattiaa, törmäten vateihin ja kaukaloihin ja toisiinsa. Ja vaaran mentyä ohi ei metakka kuitenkaan lopu; ne kaakattavat, torailevat, rääkyvät kaikki yht'aikaa ja heikentymättömästi. Hälyä kestää ja riittää, sillä aina, kun joku aikoo lopettaa, on toisia itsepintaisempia, jotka eivät hellitä; siten ne herättävät kaikki pelon muistot uudelleen, ja koko parvi menoaa entistä pahemmin.
Vihdoin puhdistellaan höyhenet, lyödään siipiä, ravistellaan, kunnes ollaan vanhalla tolalla.
Mutta sille ei koulu päässyt koko päivänä; vaikutus säilyi osittain kauan, uhkasi tulla vaaralliseksikin.
Kylläpä kaupungilla vahingonilo ilkkui! Kylläpä remahteli voitonnauru! Konttoreissa, laitureilla, kaduilla! Ei muusta puhuttu.
Kun rouva Rendalen pari päivää myöhemmin tuli kotiin, oli häntä vastassa suuri ihmistungos, etupäässä miesnuorisoa. Koulussa oli tullut lauantaina tietoon, että hän saapuisi sunnuntaina iltapäivällä höyrylaivassa. Kukaan ei voinut käyttää vapaata aikaansa paremmin kuin katsellakseen, millä tavoin suuruus palaa hävittyään taistelun. Olihan häväistysjuttu, jota hän oli tahtonut matkansa avulla peittää, nyt tullut tietoon samoin kuin matkakin.
Kun Rendalen ilmestyi laivarantaan vaunuissa, ei hän päässyt ajamaan väkijoukon läpi, joten hänen oli etsittävä joku pitämään silmällä vaunuja, hänen itsensä yrittäessä raivata tietä laiturille. Nora, Tinka, Anna ja muutamat muut ystävättäret, jotka olivat päättäneet lähteä yhdessä, pysähtyivät nähdessään väkijoukon — ja pyörsivät takaisin, seuraten pyhän Pietarin ammoin antamaa esimerkkiä, tietysti siten muutettu, kuin meidän aikamme sallii. Ainoastaan pikku miss Hall uhmasi noita vaarallisia sotavalmistuksia. Hän hiipi eteenpäin, kunnes seisoi hermostuneen Rendalenin vierellä tämän juuri aikoessa astua laivan kannelle.
Rouva Rendalen näytti voipuneelta; niistä katseista, joita hän kiireessä vaihtoi Tomasin ja miss Hallin kanssa, ilmeni selvästi, että hän ymmärsi, miksi väkijoukko oli saapuvilla, ja ettei hän tuntenut itseään turvalliseksi. Hän tarttui hyvin lujasti poikansa käsivarteen.
Mutta kunnioitus häntä kohtaan, kenties nyt silmästä silmään seisottaessa myöskin sääli, sai aikaan, ettei kukaan ryhtynyt mihinkään häiriön tekoon. Heille avautui tie. Tietysti eleistä ja katseista ilmeni, ettei tässä kunniavartiona seisty. Muutamia vanhempiakin tuttavia oli paikalla. Niinpä pormestari rouvineen. He tuskin tervehtivät. Ylvään siveellisyyden kaikkea ankaruutta soveltaen he katselivat syntisten kulkua ohitseen.
Lähinnä laituria seisovat painuivat syrjemmälle eteenpäin vaunuja kohti; vähitellen sinne työntyivät kaikki, jotka nuo kolme olivat sivuuttaneet. Vaunut olivat ihan piiritetyt heidän istuutuessaan niihin. Sitten heidän täytyi verkalleen, askel askelelta, sivuuttaa väkijoukko vielä kertaalleen. Nyt se oli käynyt kiusallisemmaksi. Tuskin he olivat päässeet siitä selviytymään, kun Rendalen läiskäytti hevoselle kelpo sivalluksen raipalla, — hän oli suutuksissaan.
Silloin hän kadulla näki Anton Dösenin ja monien muiden hänen mukanaan kiitävän alas heitä kohti minkä ehtivät; he olivat tulistuneita ja, nähtävästi tulivat suoraan päivällisiltä. Kaikki tervehtivät suunnattoman juhlallisesti. Joko oli Dösenin tervehdys epäkohtelias tai Rendalenista näytti hänen kiihtymyksessään siltä, — yht'äkkiä hän pysähdytti hevoset, heitti ohjakset taakseen miss Hallille, syöksähti alas vaunuista ja Dösenin luo ja sivalsi tätä niin terhakasti korvalle, että toinen kierähti nurin. Vaunujen luo, etuistuimelle ja täyttä vauhtia pois niin nopeasti, ettei kukaan tointunut hämmästyksestään, ennenkuin vaunut jo kumisivat siltakivillä.
Kartanon käytävässä seisoivat nuo kolme karkulaista, Tinka, Anna ja Nora. Miss Hall kiiti ensimmäisenä ylös portaita ja kertoi säihkyvänä, mitä oli tapahtunut. Mutta rouva Rendalenia se ei saanut ilahtumaan. Myös Rendalen katosi heti, kun oli taluttanut äitinsä hänen huoneeseensa; hän palasi vasta pitkän ajan kuluttua ja oli silloin nyreissään.
Keskustelu käsitteli yksinomaan Toran jutun pimeätä kohtaa, jota tämä itse ei ollut pitänyt ollenkaan tärkeänä, tuskin mainitsemisenkaan arvoisena, — heidän kohtaamistansa rouva Gröndalin luona. Kaupungilla se oli tuhonnut kaikki yritykset saada syyn Niels Fürstin niskoille. Rouva Gröndal oli kirjaimellisesti vahvistanut Fürstin käsityksen. "Tora Holm oli hullaantuneesti rakastunut; hän riensi kaupunkiin ainoastaan saadakseen Fürstin mukaansa."
Rouva Rendalen tiesi vakuuttaa heille, että Toran oli tehnyt "hullaantuneeksi" ainoastaan se tuttavallinen tapa, jolla rouva Gröndal ja Fürst seurustelivat keskenään; se loukkasi häntä. Kenties asiaan vaikutti lisäksi se, että Fürst oli alkanut herättää Toran mielenkiintoa; nyt jälkeenpäin Tora ymmärsi sen.
Sovittiin siitä, että annettaisiin Toran itsensä esittää asia. Tinka kirjoitti hänelle samana iltana.
Rendalen oli sillä välin tullut joukkoon, ja nyt juteltiin matkasta ja miten Tora oli jaksanut. Rouva Rendalenin piti juuri esittää käsityksensä sen mukaan, kuin hän nyt Toran tunsi, ja toiset olivat hyvin jännittyneitä sitä kuulemaan, mutta Karl Vangen keskeytti heidät; hän tuli kirkosta. Hänen ja kasvatusäidin välinen kohtaus oli vielä sydämellisempi kuin tavallisesti; Rouva Rendalen läksikin Vangenin keralla tämän huoneeseen.
Eikä rouva Rendalenia kuulunut takaisin.
Karl Vangenia oli Toran onnettomuus kohdannut syvimmin, mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hänen kasvatusäitinsä.
Vangen oli oleskellut kaikessa hiljaisuudessa ja tuntenut itsensä onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Hän ei milloinkaan kohdannut Toraa tämän silminnähtävästi ilahtumatta. Tätä seikkaa ei Vangen rohjennut tulkita siten, että Tora rakasti häntä, — kaukana siitä. Mutta hän rakasti ja ajatteli, että kun rouva Rendalen joskus tulisi avuksi, voisi solea Tora kenties saada hänen kanssaan yhteisiä harrastuksia. Ja sen tehtyään hän kenties avaisi silmänsä Vangenin suurelle rakkaudelle. Silloin hän kukaties tuntisi Vangenin voivan tehdä jotakin, jotta hänkin tulisi onnelliseksi.
Rouva Rendalen oli kyllä nähnyt hänen puhelevan Toran kanssa ja Torasta, mutta hän ei ollut aavistanut mitään, ennenkuin oli eräänä aamuna kertonut Vangenille, kuinka surkeasti Toran oli käynyt. Silloin hän näki Vangenin värin vaihtuvan ja hänen jäävän mykäksi sen sijaan, että olisi ilmaissut osanottonsa ja tarjonnut apuaan. Tätäkään ei rouva Rendalen ollut pitänyt ratkaisevana; hänen ajatuksensa olivatkin niin kiinteästi kohdistuneet Tomasin kanssa muodostuneeseen uuteen suhteeseen, — mutta kuitenkin hän jo hämärästi aavisteli jotain. Kun sitten ei voitu saada hankituksi niitä varoja, jotka rouva Rendalen oli laskenut matkaan tarvittavan, ja Karl vei hänet kamariinsa tarjoten säästörahansa ja pikku perintönsä … silloin Karl näki hänen silmistään, että hän ymmärsi kaikki. Silloin ei hän enää voinut pidättyä, vaan avasi sylinsä: "Niin, siten on asia, äiti!"
"Rakas Nora!
En tiedä, mitä minusta enää ajatteletkaan, kun en ole kirjoittanut.
Mutta viime kirjeesi saattoi minut niin suureen mielenliikutukseen rakkaan Toramme tähden, etten todellakaan tiennyt, mitä kirjoittaisin. Kuinka hämmentyneeksi ja sanattomaksi sellainen tekeekään toisen, rakas Nora! Ja salli minun heti lisätä — myöskin häpeämään se pakottaa. Hirveätä, että mokomaa voi sattua kenellekään, jonka kanssa olemme seurustelleet!
En milloinkaan unohda, mitä isäni sanoi hänet ensi kertaa tavattuansa. Silloin suutuin siitä kovin, sillä mehän ajattelimme niin hyvää toisistamme.
Oletko myös varma siitä, rakas Nora, että asia on käynyt ihan siten, kuin Tora on kertonut? Tiedäthän, ettei hän aina ollut täsmällinen. Ja etenkin tämänlaisessa tapauksessa ajattelen oltavan jälkeenpäin taipuvaisia värittämiseen. Etkö sinäkin sitä luule?
En tahdo sanoa, mitä olen kuullut; sekin voi olla erehdystä. Mutta sinä tiedät itse, rakas Nora, ettei hän milloinkaan ollut varovainen. Muistatko, että sinun täytyi pari kertaa pysähdyttää hänet kesken hänen kertoilemisensa? Hänhän oli ollut Ranskassa; hän tiesi enemmän kuin me muut. Kun nyt muistelen, mitä hän aikanaan on minulle jutellut, niin olipa siinä yhtä ja toista. Eiköhän siitä jotakin jäänyt hänen luonteeseensa?
En tietysti sano tätä minään soimauksena; kaikkein vähimmin voisi se johtua mieleeni nyt, kun hän on onneton. Mutta se kukaties selittää kaikenlaista.
Minun tulee häntä hirveästi surku, ja sinä tekisit minulle palveluksen, jos voisit neuvoa minulle, millä tavalla voisin olla hänelle hyödyksi hänen loukkaantumattansa tai kiusaantumattansa.
En tule tällä kertaa vastanneeksi rakkaalle Tinkalle. Vie hänelle ystävälliset terveiseni ja sano, että hänen viime kirjeessään esiintyvä puhetapa 'Toran paras ystävätär' ei missään tapauksessa sovellu minuun.
Saattoi aikanaan näyttää siltä; sitä en kiellä. Mutta se oli kokonaan Toran syy. Hän ei tunkeutunut seuraani, olisi väärin sanoa niin. Mutta hänen kanssaan ollessa oli mahdotonta olla joutumatta liian pitkälle. Minun täytyi olla pitävinäni siitä enemmän kuin minulla oli halua, ja sitä kesti viimeiseen hetkeen asti. Tiedätkös, minä en ollut ollut kolmea päivää hänestä erossa, kun jo tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Kenties se oli minussa ilkeätä.
Hänen vaikutuksensa minuun ulottui kuitenkin pitemmälle kuin eroomme asti. Tätä en heti älynnyt, mutta minulla on tässä edessäni todistus, — se kirje, jonka sinä ystävällisesti lähetit minulle takaisin ja jossa minä kaikella kiireellä töhersin jotakin Sofierossa saamistani vaikutelmista. Minä säilytän sen; olkoon se rangaistuksenani. Olen juuri nyt lukenut sen lävitse. Kun sinäkin valitettavasti olet lukenut sen (mitä en koskaan anna itselleni anteeksi), niin pystyt päättelemään, voiko minulta tullut kirje koskaan olla vieraampi kuin tämä? En tiedä miten, mutta Toran minä siinä näen kauttaaltaan; en osaa sitä selittää. Sen koommin en ole kyennyt kirjoittamaan Toralle.
Täällä, missä kaikella on muotonsa ja missä ei ole mitään sijaa tunteilevalle tuttavallisuudelle, loukkaa niin sanomattomasti tuollaisen pelkkä muisteleminenkin. Se on hiukan samanlaista kuin menisi ulos kadulle tukka huolimattomasti kammattuna — ja vain alusvaatteisillaan.
Mutta kenties olen liian ankara, onhan seurustelusävyssä siellä kotona paljon syytä siihen. Entisyyttä muistutti elävästi mieleeni eräitten saksalaisten tapaaminen; hekin ovat sellaisia. Tora kuitenkin oli pahin, mitä olen tavannut.
Mutta kuinka lahjakas hän olikaan! En ota ylleni uutta pukua enkä tutki uutta kuosia muistamatta häntä. Eikö hänen pitäisi ruveta muotikauppiaaksi? Jos voisin tehdä jotakin sen asian hyväksi, olisi se minulle mieluista. Mihin muuhunkaan hän saattaa ryhtyä? Minun on häntä todellakin kovin sääli.
Minulla on paljon kerrottavaa; koenhan jotakin melkein joka päivä. Mutta tuo Toran selkkaus on saanut minut apealle mielelle; minulta puuttuu halua aloittaa mitään iloisempaa.
Tora parka! Voithan sanoa hänelle terveiseni, mutta et saa sanoa mitään siitä, mitä olen luottamuksellisesti kirjoittanut; se loukkaisi häntä olematta hyödyksi kenellekään meistä. Kohtalohan on nyt nostanut välillemme muurin, joten meidän ei tarvitse. Terveiseni Tinkalle, rouva Rendalenille ja kaikille, joilla on mielessään uskollinen ystävättäresi — ja muissa suhteissa hyvin onnellinen —
Milla Engel."
TAISTELE ITSE
1
Molemmissa leireissä
Millan kirjeen jälkeen Nora katosi muiden seurasta; eipä hän moneen päivään kyennyt toimeensakaan ryhtymään, hän oli ihan voimaton. Ensin Tora omalla tavallaan, nyt Milla omallaan … se oli liikaa hänelle, jolla oli ollut johtava asema heidän yhteiselämässään, — joka oli luottanut heidän työskentelyynsä ja ollut siitä ylpeä. Viime aikoina hän oli kärsinyt pilkkaa — ei vähimmin isältään, sitten kun ilmeni, että hänen esimiehyytensä saattoi hänet naurunalaiseksi; hän oli koettanut kestää sitä, mutta Millan kirje lannisti hänet.
Jo ennenkin hän oli, kuten olemme nähneet, silloin tällöin tuntenut elämänsä pintapuoliseksi ja ulkonaiseksi. Mutta tämän perästä! Hän muisteli yhä uudelleen mielialoja ja tapauksia toveriensa keskuudesta siitä asti, kun oli tänne tullut; hän kohtasi kaikkialla nuo suuret kaipuut ja tuon surkean raukkamaisuuden, kun tuli koetus — kohtasi omassa itsessäänkin. Helposti innostuvia, sanomattoman epävakaisia; aivot täynnä tyhjänpäiväisyyttä, turhamaisuutta, kateutta. Monessa esiintyi iljettävä himokkuus, joka petti heitä itseään sadoissa valeasuissa. Tärveltyneitä vuosituhantisesta perinnöstä, väkevämmän mairittelemisesta… Hän ei enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, tuskin jäsenenäkään; siitä ei ollut mitään hyötyä, ja hänellä oli enemmän kuin kylliksi kiusaa omassa itsessään. Hän näki saaneensa moninaisia irrallisia taipumuksia, "häiriöllistä henkevyyttä", kuten hänen isänsä sanoi äidistä. Juuri nyt eivät vanhempien välit olleet hyvät. Nora tarrasi kouluun, ihan kätkeytyi sinne.
Tuli joulu; hänellä oli lomaa, ja hänen piti mennä kotiin, mutta hän pyysi saada jäädä. Hän istui paljon yksinään, Tinkan anasti Frederik Tygesen, joka vietti joulua kotikaupungissa; kihlaus oli nyt jokseenkin julkinen. Anna Rogne lueskeli filosofiaa Rendalenin opastuksella ja oli niin oppinut ja onnellinen, ettei soveltunut seuraksi.
Usein, jonkun tullessa sisälle, Nora istui itkemässä. Hän osasi silloin nopeasti kuivata kyynelensä; käsi sipaili molempia silmiä niin ripeästi, kuin hän olisi kärpästä tavoittanut. Sitten hän hymyili tulijalle avomielisesti, — olipa se kuka tahansa; hänen alakuloisuutensa aihe ei siis ollut talossa.
Nora nyreissään? Nora yksinäisenä? Kaikki tiesivät, että sitä saattoi sattua. Mutta tällä kertaa sitä kesti kauan. Tietysti kyseltiin, mutta Nora kävi heti niin ylvääksi, ettei kukaan kysynyt toistamiseen…
Vihdoin joulun välipäivinä tuli kauan odotettu kirje Toralta. Sen johdosta Rendalen lyöttäytyi hänen kouluystävättäriensä seuraan. Kirjeen johdanto selitti heti, mitä tahdottiin tietääkin; se muistutti tapauksesta, jonka he olivat heti muistaneet, mutta tähän asti sitä ymmärtämättä. Se kertoi, miten oli käynyt Fürstin ja Toran ensi kertaa kohdatessa toisensa aamupäivällä voimistelusalissa, kun hän oli ollut kiihtynyt ja rasittunut harjoituksista ja Fürst oli tullut hitaasti kävellen, lävistäen hänet katseellaan ja pidättäen häntä naulittuna, kunnes oli seisonut hänen vieressään.
Kirjeen tempoileva kerronta, jota yhtä mittaa keskeyttelivät lisäykset, sivuhypyt, vakuuttelut, antoivat selkeän kuvan Torasta. Jollei hän ollut aina ollut "täsmällinen", oli hän nyt ihan liikuttavassa määrässä, — kenties juuri siitä syystä, että hän tiesi tuohon itseänsä kohdanneeseen epäluuloon olevan jotakin aihetta. Anna Rogne luki kirjeen ääneen heidän ollessaan koolla; hän osasi sen ulkoa ja esitti sen hiukan tekeytyneesti, tasaisella äänenpainolla. Siten kirje sai puhua omasta puolestaan; sen monet mutkat ja lisäykset pistäytyivät hauskasti esille, vakuutukset kohosivat ilmi kuin suihkut. Naurettiin ja oltiin liikutettuja.
Rendalen oli lukemisen aikana istunut Noraa katsellen. Hän oli juuri kuullut, ettei Nora enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, ja silloin Rendalenin täytyi keskeyttää se kuoreensa sulkeutuminen, jonka hän oli olokseen pakottanut.
Kirjeen anastaessa muiden huomion ja saadessa kunkin haastelemaan siitä naapuriensa kanssa istuutui Rendalen Noran luo ja puheli hyvin kauan ja vilkkaasti hänen kanssaan, — kunnes yksi ja toinen huomasi, että Nora usein pyyhkäisi suuria silmiänsä kädellään. Silloin keskustelu ehtyi; alettiin katsella heitä.
Rouva Rendalen ehdotti, että saataisiin musiikkia; hän pyysi poikaansa soittamaan. "Mielelläni", vastasi tämä, mutta jäi miettiväisenä istumaan. "Mitä siitä sanotte, jos ensin koetan puhua siitä masennuksesta, joka useasti valtaa naisen, kun hänen silmänsä avautuvat näkemään hänen perimiään heikkouksia?"
He kaikki halusivat kuulla! Hän sanoi, että hänelle oli tänä iltana muistutettu, miten hän runsaasti vuosi takaperin oli eräässä seuran kokouksessa lohduttomasti puhunut perinnöstä. Tämä oli todella johtunut vain onnettomasta mielialasta. Hänen mielipiteensä perinnöllisyydestä oli juuri se, että toinen perintö joutuu toista vastaan; ei lainkaan tarvitse olla toiveeton. Aikojen kuluessa ovat suvut niin sekautuneet toisiinsa, että huonolla perintöhaaralla, joka voidaan tukahduttaa, melkein aina on vierellään hyvä, jota voidaan kehittämisellä lujittaa. On varottava, ettei sattuma saa koskaan vallita; ensin kasvattajan ja sitten itsekasvattajan on oltava ajoissa tarkkaavainen.
Hän oli niin perehtynyt aineeseensa, että pystyi paikalla esittämään sarjan historiallisia todisteita. Hän lisäsi toisia omastaan ja muiden kokemuksesta kerättyjä. Pojasta pitäen oli tämä kysymys askarruttanut hänen mieltään. Hänen suvussaan oli taipumusta mielenvikaisuuteen. Jokainen hänen keksimänsä esimerkki siitä osoitti nimenomaan, että tauti puhkesi ilmi ainoastaan siellä, missä se heikkous sai levitä, joka johti mielenvikaisuuteen. Missä heikkoutta vankasti vastustettiin veren sekoituksella, kasvatuksella ja itsekasvatuksella, siellä yksilö pelastettuna kävi elämäntyöhönsä. Perintö ei ollut mikään määrääjä, vain yksi tekijä.
Toisinaan puhuttiin, että tieto ja seurustelu eivät auttaisi mitään. Mutta mitä todisti se kirje, joka oli äsken luettu? No, se osoitti ensiksikin hyvin selkeästi Toran perityt heikkoudet ja toisekseen, että jos miss Hall olisi pitänyt luentonsa neljä kuukautta aikaisemmin, olisi Tora kuitenkin pelastunut.
Voimme siis syystä sanoa: auttakaa toisianne tiedoilla ja pelottomalla neuvolla! Nainen on ollut tuomittuna eristetyksi; mies on etsinyt yhteyttä ja tietoa.
Vasta yhteiselämässä naisetkin opettavat toisiansa taistelemaan oman asiansa puolesta.
"Sisäisellä kehityksellä" on usein käännekohtia, jolloin seurustelu on tukalaa. Siinä menetelköön kukin kykynsä mukaan; "mutta älköön kukaan epäilkö, että velvollisuutemme täyttäminen vain hyödyttää sisäistä kellitystämme".
Enempää ei puhe sisältänyt; mutta tästä illasta asti, niistä keskusteluista alkaen, jotka nyt seurasivat, johtui se voimakas liittoutuminen kaikkien niiden naisten kesken, jotka seuraavana aikana ajoivat koulun asiaa kaupungilla. Tästä illasta alkoi myöskin seuran vallitseminen koulussa. Jokainen soraääni vaimennettiin, ennenkuin se saavutti opettajista ketään. Jo ennen olivat seuran jäsenet jakautuneet kautta kaikkien luokkien auttaakseen hitaimpia läksyjen lukemisen aikana; tämä oli antanut heille vaikutusvaltaa, ja he käyttivät sitä. Tästä illasta sai myös alkunsa — ja se onkin kai ajan mittaan paras tulos — Rendalenin luennoitseminen vuorelle rakennetussa rukoushuoneessa.
Joka lauantai-ilta hän esitti luonnonhistoriallisia lakeja piirustusten ja kokeiden valaisemina ja joka sunnuntai-ilta sivistyshistoriallisia kuvauksia niin ikään kuvilla valaistuina. Nils Hansen maksoi, mitä edelliset tuottivat kuluja Rendalenille; itse hän oli joka ainoa kerta kuulemassa. Rendalen oli aloittanut tämän myös ajoissa hankkiakseen itselleen puoluelaisia; "hän ei tahtonut leijua ilmassa". Mutta heti hänen siellä seistessään valtasi hänen mielensä tässä avautuva tehtävä, ja hän sai miss Hallinkin sinne puhumaan naisille joka sunnuntai kello kolmen ja neljän välillä. Miss Hall otti luennoidakseen vuorotellen lastentaudeista ja naistentaudeista. Hän sai tavattoman runsaan kuulijakunnan. Siihen ei suinkaan ollut vähäisimpänä vaikuttimena se, että taisteluvalmis miss heti selitti kummankinlaisilla taudeilla osaltaan olevan saman aiheen: miesten siveettömän elämän…
Mutta takaisin tuohon iltaan!
On hetkiä, jolloin ihmisten tahdot ja se, mitä ne ovat ennakolta valmistelleet, kerääntyvät halukkaasti, kuin eivät olisi koskaan olleet epäluuloisia toisiaan kohtaan, koskaan hajallaan; ne ovat uuden kylvön suuria korjuuhetkiä. "Kartanossa" oli sellainen hetki joulukuun 29 p:n iltana; päivä pantiin muistiin ja sitä mainittiin sittemmin usein. Erottiin vasta puolenyön seuduissa; pois lähtevät lauloivat astellessaan alas puistokujaa.
Alettuaan riisuutua rouva Rendalen kuuli ihmeekseen, että Tomas meni jälleen ulos. Hän avasi puolittain oven: "Rakkaani, minne vielä?"
"Voi, on niin tähtikirkasta."
Rouva Rendalen ei ollut "runollinen". Hän astui ikkunan luo ja kurkisti kaihtimen taakse; olipa tosiaan tähtikirkasta. Piste. Koulumummolla onkin niin paljon ajateltavaa; ei liikene yhtään aikaa tähdille. Mutta sävy, jolla Tomas tuon mainitsi?… Oikeastaan ei Tomas viime aikoina ollut koskaan ollut iloisempi kuin tänä iltana. Eikä hän ollutkaan koskaan ennen malttanut pysyä heidän seurassaan koko iltaa, yli puolenyönkin! Tomas alkoi varmasti nyt vakiintua. Vai oliko se erityisesti taistelunhalua? Hän oli hirmuisesti Kurtien kaltainen…
"Rouva Rendalen?"
"Hyväinen aika!"
"Minä se vain olen —"
"Mutta, rakas Nora, etkö ole mennyt makuulle? Nyt minä lukitsen oveni… Mitä näenkään? Sinä olet vielä täysissä pukeissa?"
"Niin, oli niin tähtikirkasta."
"Tomas meni ulos."
"Sen kuulin. Voi hyväinen aika, rouva Rendalen!"
"Mikä on mielessäsi, tyttöseni? Niin, suohan anteeksi, nyt minä laskeudun vuoteelleni! — Kas niin!"
"Minä olen niin onnellinen."
"Oletko? Sepä hyvä, se, sillä sinä olit kauan niin onneton."
"Kaikki, mitä Rendalen sanoi —"
"Niin, tänä iltana hän oli hyvä!"
"Rouva Rendalen, käykö päinsä kiittää häntä siitä? Luuletteko?"
"Luulenko, että se käy päinsä —? Mitä tarkoitat, tyttöseni?"
"En saanut rauhaa, ennenkuin sain sen kirjoitetuksi."
"Kirjoitetuksi? Kun asutte samassa talossa?"
"Ajattelin saada sen lähetetyksi hänelle tänä iltana."
"Tänä yönä, tarkoittanet? Voitpa yhtä hyvin odottaa aamuun, tyttöseni, ja silloin voit sanoa hänelle sen. Tiedäthän, että Tomas on närkäs."
"Mutta tänä iltana hän on hyvällä tuulella? —?"
"Tahdot siis asettaa kirjeen hänen huoneeseensa?"
"Hyväinen aika, enhän minä! Ajatelkaa, jos pastori Vangen tulisi, tai
Rendalen itse!"
"Tahdotko sitten, että minä —?"
"Rakas rouva Rendalen!"
"Otahan minun kakkulani tuosta, niin katson!"
"Olkaa hyvä!"
Rouva Rendalen luki:
"Herra Rendalen!
En voi mennä levolle, ennenkuin olen lausunut teille kiitokseni tämäniltaisesta; tahdon niin välttämättömästi vakuuttaa, etten omasta kohdastani tarvinnut sitä. Mutta minä en saanut siellä tilaisuutta. Kiitos!
Syvimmästi kunnioittaen
Nora Tue."
Rouva Rendalenin makuusija narisi, hän kohottautui. "Sen minä asetan hänen pöydälleen kynttilän viereen; onhan sinulla kirjeenkuori? No, siinä se on. — Oletko kirjoittanut päälle osoitteen?"
"Olen."
"Vain hame ja tohvelit, noin —. Tässä sinä teit sievästi, Nora. Niin, hän oli tänä iltana hyvä. Kas niin." Hän köpitti poikansa huoneeseen.
Jälleen päästyään vuoteeseensa: "Mutta, Nora, minkä tähden et heti paikalla lausunut hänelle kiitoksiasi?"
Vastauksen asemesta Nora laski päänsä rouva Rendalenin pään lähelle, suuteli hyvää yötä ja astua sipsutteli pois. Hän kääntyi ovessa: "Sammutanko kynttilän?"
"Älä. Hyvää yötä, tyttöseni!"
* * * * *
Talvi vieri ohi; alettiin toivoa, että "sotakin" soluisi loppuun, — tällä kertaa kuten viimeksikin.
Mutta kun mielet ovat pingoittuneita, tarvitaan lisäksi vain vähän. Valtiollinen taistelu riehui parhaillaan mitä tuimimmin. Niin sanottu "kansanpuolue" oli saanut itselleen sanomalehden; Tilskueren tuntui heistä painuneen matalimmalle vääryyden tasolle. Tämän ja uuden lehden välillä puhkesi mitä ankarin kiista; se repeli hermoja pahasti.
Keväämmällä, Rendalenin syntymäpäiväksi, sai sitten "seura" sen onnettoman ajatuksen, että toimitti suuren lipputangon pystytetyksi torniin; siitä liehui merkkipäivänä suunnattoman iso Norjan lippu ilman unionimerkkiä.
Tytöt eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi vanhaa lippuriitaa, mutta Rendalen oli näyttänyt koko koululle piirroksia maapallon kaikista valtakunnanlipuista ja silloin selittänyt, että unionimerkkiä käyttivät vanhastaan vain ne valtiot, jotka olivat sulautuneet toisiinsa, kuten Skotlanti, Irlanti ja Englanti sekä amerikkalaiset vapaavaltiot. Tämä oli maailman käsitys unionimerkistä, lippujen eri väreistä huolimatta. Unionimerkki antoi siis Norjalle, pienemmälle valtiolle, sen leiman, kuin se olisi sulautunut Ruotsiin.
Mutta loppu tulkittiin "mielenosoitukseksi"; se oli "politiikan harrastusta koulussa". Rendalen ei sitten enää antanutkaan vetää sitä ylös, hän tahtoi karttaa uutta kiistaa.
Mutta se ei auttanut. Vihaiset henget olivat heränneet; kaikki vanhat syytökset ilmestyivät jälleen Tilskuerenin palstoille, ja kerhossa tiedoitti äkkiä pormestari 5,000 kruunun lahjoituksen "koulun perustamiseksi ilman politiikkaa, ilman yksipuolisesti pinnistettyä opetustapaa, ilman siveydenvastaista järjestelmää". Lahjoittaja halusi pysyä salassa. Siten oli päästy ratkaisevaan alkuun.
Pormestari ja hänen puolisonsa panivat kumpainenkin lisäksi 1,000 kruunua. Hän edelliselläkin kerralla oli uuden koulun perustamista ehdottanut; nyt hän astui julkisesti esille, hän oli niin "sydäntynyt". Nimettömästi annettu lahja oli tarkalleen yhtä suuri kuin rouva Engelin aikoinaan tekemä lahjoitus; oliko konsuli Engel antajana? Heti merkittiin useita kannatuseriä, mutta ne eivät olleet suuria.
Herkeämättä pyrki Rendalen kerhon jäseneksi ja yht'aikaa hänen kanssaan useita hänen ystäviään, näiden joukossa Karl Vangen ja Nils Hansen. Kaikki nämä päästettiin eräässä suuressa kokouksessa kerhoon, Nils Hansen kuitenkin niukalla enemmistöllä; kerho oli osaksi hänen maallaan, mitä seikkaa hän sai kiittää läpäisemisestään. Rendalenin anomus sitä vastoin "pantiin pöydälle". Säännöissä kyllä määrättiin, että jokainen jäseneksi pyrkiminen oli ratkaistava ensimmäisessä kokouksessa, mutta onneksi oli niin monta lakimiestä paikalla, että määräys voitiin tulkita, ja silloin osoittautui, että "ensimmäinen" oikeastaan merkitsi "seuraavaa".
Tähän seuraavaan kokoukseen keräännyttiinkin mieslukuisasti. Pormestari avasi kokouksen antamalla sen hämmästyttävän selityksen, että Rendalen olisi pidettävä loitolla "rauhan" vuoksi.
Mutta kokoukseen oli joukko miehiä lähetetty asianomaisten vaimojensa toimesta äänestämään Rendalenin hyväksi, ja muuan näistä siivoista vaimojensa miehistä teki sen sävyisän huomautuksen, että pormestarin ehdotus jo oli häirinnyt "rauhaa". Tästä toinen niin kiivastui, ettei saanut sanaakaan suustansa pitkään toviin, joten konsuli Engelin asianajaja, kaupungin paras puhuja, huomasi välttämättömäksi tulla apuun. Hänen nimensä oli Bugge, ja hän oli rehevän kaunopuheinen. Useat asianajajat seurasivat hänen jälkiään, ja kaikki he enemmän tai vähemmän haastoivat rauhasta, moraalista ja kristillisyydestä, — joita aineita he toki tunsivat von hörensagen [Saksaa, = kuulopuheelta. Suom.].
Karl Vangen kysyi, mitä ihmettä näillä suurilla asioilla oli tekemistä sen seikan kanssa, että Rendalen halusi päästä seurustelukerhon jäseneksi. Mutta tuskin oli Vangen noussut puhumaan, kun pormestari veti pitkän luettelon taskustaan. Hän kysyi, saisiko hän esittää pastori Vangenille moniaita kysymyksiä. "Kernaasti."
"Ensimmäinen kysymys: Onko totta, että herra Rendalen on sanonut, ettei historianopetusta voida kunnolleen juurruttaa ihmisiin, jotka uskovat maallisen elämän alkaneen paratiisissa ja maapallon asukkaiden aloittaneen täydellisinä?"
Hiiskumaton hiljaisuus; sitten Karl Vangen hiukan vavahdellen:
"Kyllä, se on totta. Mutta —"
"Suokaa anteeksi, minulla on puheenvuoro", keskeytti pormestari.
"Ei", arveli muuan noista siivoista vaimojen miehistä, "pastorille kuuluu puheenvuoro, sillä häneltähän kysyttiin".
Tästä syntyi suurta kohua. Todelliset miehet olivat onneksi enemmistönä; siivoilla vaimojensa miehillä ei edes ollut niin voimakkaita kurkkujakaan. — "Toinen kysymys: Onko totta, että Rendalen on sanonut —"
"Mutta, hyvät herrat", huusi Nils Hansen, "ripillepääsemistäkö varten
Rendalen kerhoon pyrkii?"
Naurun pauhina oli vastauksena. Koko salista ilman puolue-erotusta kajahteli suunnaton iloisuus. Pormestari odotti; heti hiljaisuuden palattua hän aloitti: "Toinen kysymys: Onko totta —", ja nauru räjähti taas ilmoille äskeistä huumaavampana. Pormestari käänsi luettelonsa kokoon ja läksi.
Nyt Karl Vangen sai suunvuoron. Hänen ystävänsä Rendalen oli sitä mieltä, että historianopetuksen piti tunnollisesti esittää kaikki liikkeet sellaisinaan, siis myöskin kristinopin kehitys, mutta että ihmiselämän kuvaaminen Jumalan opastuksen alaisena kuuluu kirkkohistoriaan.
"Eikö hän siis ole kristitty?" kysyi Bugge.
"Se ei kuulu meihin täällä", huusi Nils Hansen.
"Eikö hän siis ole kristitty?" toisti Bugge.
"Ei, kristitty ei hän ole", vastasi Karl Vangen punaisena kuin pikku poika.
"Sitä taulapäätä", kuultiin Nils Hansenin sanovan puoliääneen; nyt lähti hänkin.
"Silloin hän on pettänyt meitä!" huusi Bugge.
"Se hänen olisi pitänyt heti alussa sanoa", arveli joku toinen, Useat huusivat yht'aikaa, vallitsi levottomuus, häly, ilo. Kaikki siivot vaimojensa miehet vaikenivat säikähtäneinä.
Muuan rauhallinen, arvossa pidetty mies nousi puhumaan: "Niin, minä melkein saatoin älytäkin, ettei Rendalen ollut kristitty. Naisen tasa-arvoisuus miehen rinnalla on vastoin kristinoppia."
Silloin pastori Vangen taas nousi korokkeelle, ja nyt hän puhui lämpimästi. Rendalen oli toiminut täysin rehellisesti. Niin kauan kuin kristinoppi kannattaa ihmisten siveellistä tietoisuutta, tulee jokaisen koulunjohtajan sovittaa, että sitä opetetaan lapsille niin välittömästi ja hartaasti kuin mahdollista. Ja siten oli Rendalen menetellyt. Oli vain valitettavaa, että hänen työkalunsa oli niin kehno, nimittäin puhuja itse. Mutta hän takasi läsnäolijoille, että hänellä oli täysi tilaisuus antaa, mitä hän antamaan kykeni.