KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Laroche ja Kaarle Firmin (tullen vastakkain).
Laroche. Minä olen jo kauvan teitä etsinyt… Kuulkaa, nyt minä olen pitänyt sanani, minäkös hänen kuvasin ministerille, tuon Selicourin.
Kaarle. Todella! ja hän on siis hukassa, ihan hukassa?
Laroche. Ei juuri niin! ei vielä ihan … sillä minun tulee sanoa, hän valehteli sukkelasti ja minä se oikein hölmistyin … hän teeskeliin liikutetuksi … hän oli olevinaan paras ystävä … hyvin armelias ja tahtoi esitellä minua kanselin päälliköksi.
Kaarle. Kuin? mitä? Se on oivallisesti! minä toivotan onnea!
Laroche. Minä pidin hänen liukasteliana, minä luulin hänen himoovan ainoasti virkoja ja rahaa, niin petolliseksi häntä en luullut. Se ilkiö makeilla puheissansa! Minäpä en ollut hänen narrinsa ja seisoin jyrkästi vasten.
Kaarle. Ja me olemme samalla paikalla johon jäimme … ja isäni ei ole tullut sen etemmäksi!
Laroche. Se on totta, vaan antakaa minun puuhata, antakaa puuhata!
Kaarle. Enkä minäkään ole sen etempänä! Minä pujahdin tarhaan siellä tavata sitä joka mulle on rakkainta, vaan turhaan! Monjaat värsyt jotka siellä ajattelin ovat ainoa voittoni siitä.
Laroche. Oivallisesti! tehkää te lauluja morsiamelIenne! sill'aikaa minä ajan saalistani. Hän pettyy jos hän luulee minun seisattuneen.
Kaarle. Laroche-kulta! sellainen työ on meille halpa. Antakaamme sen kunnottoman viljellä likaista työtänsä ja koettakaamme ansiolla voittaa minkä hän hävittää.
Laroche. Pois sellainen ylpeys! Se on heikkous, se on turha luulo! Kuin? odotatko sinä kunnes rehellisyys tulee vallan päälle maa-ilmassa? Sinä saisit pitkään sitä odottaa. Kaikki maa-ilma on täynnä kavaluuden juonta. Tehkäämme kerran yhden hyvän asian eteen sellaisia. Muutoin se ei liikuta teitä. Tehkää lauluja, taivuttakaa lahjojanne, minä ne teen tunnetuksi … se on minun asiani!
Kaarle. Vaan todella… Te olette juuri tänään olleet ansassa.
Laroche. Ja se ei ole viimeinen kerta. Vaan elkää liikahtakaa, minä edistyn, minä en pelästy ensimäiseen pahaan, minä ajan häntä perästä kunnes hänen tapaan. Minä olin kylläksi ollut hänen narrinsa, nyt tahdon saman leikin näyttää hänelle. Jos hän saa aina niin tehdä, kuin on alkanut, hän ei seisatu ennen kuin minä olen kelmi ja sinun isäsi tuhma pöllö.
Kaarle. Minä kuulen tultavan.
Laroche. Hän itse se onki!
Kaarle. Minä arvaan mitä naamoja hän meille näyttää. Vaan minä palaan tarhaan ja päätän lauluni. (Menee.)
Laroche. Pois minäki menen! Minä käyn paikalla työhön. Vaan se on vielä parempi, minä jään … se kunnotoin voisi luulla minun häntä pelkäävän!
Toinen kohtaus.
Selicour. Laroche.
Selicour. Ahaa, täällähän minä löydän teidät, herra Laroche!
Laroche. Hänen itsensä, herra Selicour!
Selicour. Ja luulen hyvin häpeissään.
Laroche. Ei kovin tuntuvasti.
Selicour. Teidän viha on mennyt ihan turhaan … hukkaan te tällä kertaa ruutinne ammuitte.
Laroche. Se ei ole suuri vahinko.
Selicour. Todella, ystävä, vaikka te niin sadattelitte … minua säälitti teidän typerä houraus.
Laroche. Eihän nyt herra Narbonne ole saapuvilla, puhukaa ihan vapaasti.
Selicour. Mitä te sillä meinaatte?
Laroche. Olkaa hävytöin sydämenne pohjasta!
Selicour. Katsokaa nyt taas!
Laroche. Ylpeilkää voitollenne … minä olen antainut…
Selicour. Niin hirveän vihollisen voitettua, se ei olisi kumma jos kehuisin..
Laroche. Sen mitä minulle ei menestynyt tänään, minä voin teidän koulussa oppia.
Selicour. Kuin? Herra Laroche! te ette ole vielä herenneet minulle etsimästä vahinkoa?
Laroche. Yhteen pahaan ei saata säikähtää.
Selicour. Ettehän ole herra Firminin uskollinen tuulen näyttäjä.
Katsokaas?
Laroche. Vissisti se on usein sinun pelastanut hädästä, tuo rehellinen
Firmin.
Selicour. Mitäs hän maksaa sinulle kaupasta?
Laroche. Mitäs sinä hänelle maksat töistä joita hän sinulle valmistaa?
Selicour. Kavala, ystävä Laroche! Minä voisin sinulle antaa pahempaa tekemistä.
Laroche. Elä suutu, ystävä Selicour! Viha merkitsee pahaa omaa tuntoa.
Selicour. Vissisti minun pitäisi nauraa sinun hurjuudellesi!
Laroche. Sinä pidät halpana vihollisen joka sinusta näyttää heikolle.
Minä koetan miettiä kuin sinut saisin itseäni kunnioittamaan. (Menee.)
Kolmas kohtaus.
Selicour.
Selicour. He tahtovat saada Firminin lähettilääksi. Elkää kiirehtikö! Se on vielä loittona. Mutta Firmin on aina ollut hyvä minua kohti. Se on vissisti sen poika, se joka on tekevinään lauluja … ja tämä Laroche se on joka heitä yllyttää! Firminillä, minä tunnustan, on suuri ansio ja jos he kerran saavat hänen ahnehtimaan kunniaa ja korkeutta, niin minä en tunne ketään joka minulle voisi tulla vaarallisemmaksi. Vaan se on estettävä! Mutta missä pulassa minä kuitenki olen! Juuri näitä molempia Firminiä nyt tarvitsen, isää tietojensa tähden ja poikaa värsyjensä. Vaan minä otan heistä ensin hyötyä ja sitte raivaan heidät tielläni hii'elle.
Neljäs kohtaus.
Firmin, isä ja poika. Selicour.
Selicour. Tekö se olette herra Firmin? minä olin juuri teille tulossa.
Firmin. Minulle?
Selicour. Teitä puhuttelemaan…
Firmin. Missä asiassa?
Selicour. Hyvin katalassa, Firmin-kulta! Minua lohduttaa tavata teitä.
Meitä on koeteltu panetella.
Firmin. Meitä?
Selicour. Ihan vissisti! Vaan se ei menesty. Minä olen teidän totisin ystävänne, ja olen sen näyttänyt juuri tänään kuin tuo hurja Laroche tahtoi pahentaa minua itsensä ministerin silmissä.
Firmin. Kuin? Laroche olisi…
Selicour. Hän on oikein hävyttömästi minua sadatellut.
Firmin. Hän on kadottanut virkansa, tekö hänen siallensa tulisitte!
Selicour. Sanokaa muuten, kuin kitttämätöin hän on! Ja kaikki mitä juuri minä olen tehnyt hänen eteensä … ja lisäksi sanon sen olleen teidän hyväksi. Vaan hän auttoi teitä huonosti kuin rupesi minua painamaan. Olenko minä tahtonut muuta kuin teidän onnea? Mutta minä tunnen paremmin kuin tämä vimmaspäinen, mistä teille on onnea. Sentähden minä jo olen teille arvellutki jotain. Te ette suaitse kanselin hälinää, sen minä kyllä tunnen. Teistä pidetään huoli, elkää peljätkö, herra Firmin! Te haette yksinäisen rauhallisen paikan, saatte kohtuullisen palkan ja minä lähetän teille työtä … te raadatte mieluisesti ja työ ei ole teiltä puuttuva.
Firmin. Kuin? minä en ymmärrä!
Selicour. Ne ovat vasta aikeita, joilla ei ole kiirettä. Onnellinen joka maalla ihanan luonnon keskellä voi viettää päivänsä! Herra Firmin! sitä onnea ei ole suotu minulle! Minä olen tuomittu kaupunkiin, kuin kameli kantamaan tuhanten keskuusten kuormat, kateuden teräväin nuolten keskessä. Sentähden minä pidin velvollisuutenani lähettää maalle takaisin monjaan serkun joka tahtoi ruveta tänne elämään. Minä maksoin ilolla hänelle matka-kulungit, sillä sanokaa itse, eikö se ole sanomattoman iloisempi elää maalla hiljaisuudessa kuin kaupungissa olla alituisessa kiusauksessa.
Firmin. Se on minunki luuloni. Vaan mitä te oikeestaan minulle aivoitte?
Selicour. Esinnä kaikkia tulla vakuutetuksi virkatoverini ystävyydestä, … ja sitte … te olette niin usein auttaneet minua pulasta … minä en voi peittää että olen teille suuressa, hyvin suuressa velassa. Tämä virka tappaa minun. Minulla on aina sata rautaa ahjossa, milt'en ole pyörryksissä. Te olette vissisti tyytyväinen meidän uuteen ministeriin?
Firmin. Minä ihmettelen häntä.
Selicour. Sillä miehellä viimenki on neroa. Kyllä se oliki hyvä aika että saimme sellaisen miehen, muutoin kaikki olisi mennyt nurin-narin. Vaan kaikki ei ole vielä paikoillaan, sanoin minä hänelle tänään, ja kaikki ei tulekkaan jos ette anna hallitukselle sellaisen muistutus-kirjan jossa kaikki entisen tavan puutokset tarkoin ja rehellisesti saisivat hallituksen silmäin eteen. Tämän minun antaman neuvon ministeri omisti samassa ja tahtoi sellaisen kirjan järkiään saada kokoon pannuksi. Hän käski minun sen tehdä, vaan ne hirmuiset työt jotka jo ovat minun niskoillani … ja todella minua vapisuttaa kun ajattelen niille jotai lisää, eikö se ole totta herra Firmin?
Firmin. Noh, ja te luotatte siinä minuun?
Selicour. No, on se pian niin, sen minä tunnustan.
Firmin. Tällä kertaa te ette voineet paremmin valita.
Selicour. Se on tietty, se on tietty! herra Firmin!
Firmin. Sillä minä, joka niin kauvan aikaa olen nähnyt kaikki entisen hallituksen puutokset ja virheet, en ole voinut jouten niitä katsella ja valittaa, vaan olen jo ammoin pannut muistiin … paperille kaikki parannuksen ehdotukset … ja nyt se sattuu että sama työ jota teiltä vaaditaan minulla jo on tehty. Minä en ajatellut sitä juuri mihinkään käyttää, minä kirjoitin sen ainoasti keventääkseni omaa sydäntäni.
Selicour. Onko se mahdollista? Teillä olisi…
Firmin. Ihan valmiina, jos sen tahdotte käyttää.
Selicour. Jos sen tahdon! O, hyvin ilolla! Se on kauhean onnellinen sattuma!
Firmin. Vaan nämä paperit eivät ole juuri paraassa järjestyksessä.
Selicour. Sen vähäisen vaivan minä otan päälleni. Vielä tänä iltana minä ne annan ministerille; minä ilmoitan että ne ovat teidän kirjoittamat, kunnia tulee niistä teille.
Firmin. Te tunnette etten minä sitä halaa. Kun jotai hyvää vaikutan, niin se on minusta yhtä kenen nimessä se tapahtuu.
Selicour. Mikä arvollinen, ankara mies! Kukaan teidän ansioa ei pidä suuremmassa arvossa kuin minä… Te annatte siis minulle ne paperit.
Firmin. Minä voin ne heti noutaa, jos suaitsette odottaa.
Selicour. Menkää, minä odotan tässä.
Firmin. Tuolla tulee poikani, hän voipi sen ajan teillä olla seurana … vaan elkää hänelle mitään virkkako … minä rukoilen, kuulkaa!
Selicour. Olkaa! miks ei hänelle?
Firmin. Minulla on syyt.
Selicour. Noh, kuin tahdotte. Vaikka teidän hyvyyttä minun kyllä on työläs salata. (Firminin mentyä) Ukko-parka! hän pelkää että poika ne väkisin ottasi häneltä pois.
Viides kohtaus.
Kaarle. Selicour.
Kaarle (tulee lukien paperista jonka hän, nähtyä Selicourin, peittää)
Taas tuo Selicour! (tahtoo mennä.)
Selicour. Elkää niin kiirehtikö, nuori ystäväni! Miksi te niin kaihitte ihmisiä?
Kaarle. Suokaa anteeksi, herra Selicour! (itsekseen) Tuohon lörppöön minun piti yhtyä!
Selicour. Minä jo olen kauvan halannut teitä nähdä ystäväni… Runo-virta se juoksee vissiin hyvästi. Teidän isä on kyllä sitä vastaan, vaan hän on väärässä. Teillä on erin-omainen lahja. Kun se kerran vaan tulee maailman korviin … vaan se ei voi viipyä enää kauvan! Tänä aamuna minä viimeksi teistä puhelin.
Kaarle. Minusta?
Selicour. Meidän ministerin äitille vaan … ja teistä jo on ylempänä hyvä ajatus … miten jo minäki teistä siellä mainitsin.
Kaarle. Todella, mistä syystä se tuli?
Selicour. Se korkea nainen, ministerin äiti on tietävinään paljon … minä en tunne mistä se tulee … vaan ihmiset liukastelevat hänelle hänen poikansa tähden. Kuinpas? jos te hyvin sukkelaan tekeytyisitte tuttavaksi! … ja suoraan sanoen, se minulla oliki tarkoituksena tällä käynnölläni. Hän pyysi minulta pari laulua täksi illaksi … kyllä minäki aikoinani tein sellaisia missä toinenki, vaan mahti on nyt sekaantunut paljaihin asioihin! Mitähän jos minun siassani te pyöräyttäisitte pari laulun-päätä … te ne jättäisitte minulle … minä ne lukisin … jokainen ihastuisi … koko maailma kyselisi minulta ja minä nimittäisin teidät tekiäksi. Minä en voisi jättää tilaisuutta teistä pitää pitkää puhetta, jokainen ylistäisi teitä … ja yks, kaks, mainio runoilia olisi valmis, jonka värsyt olisivat yhtä kuuluisat kuin sen miekka!
Kaarle. Te avaatte minulle sangen ihanan näköalan.
Selicour. Se on teidän vallassa se totuudessa tavata.
Kaarle (itsekseen). Hän tahtoo minut pettää! Se on paljasta kavaluutta, minä sen kyllä tunnen … vaan kuinka heikko minä olen seisomaan ylistystä vastaan! Vasten tahtoani minä voin antaa itseni pettää, (Selicourille) Te sanoitte että sitä laulua on tarvis täksi illaksi.
Selicour. Se on niin mitätöin, niin joutava asia … vähäinen laulun palainen, jossa juuri kuin satunnoisia tulisi monjahta sana ministerin kunniaksi…
Kaarle. Ylistys-virret … ne eivät ole minun asiani. En minä alenna runoillusta niin alhaiseen työhön. Jokainen ylistys, olkoon se jos kuinka hyvin ansaittu, on liehakoimista, niin pian kuin sillä tarkoitetaan suuria.
Selicour. Oikean neron jalo ylpeys! Se on oikein! pois siis kaikki ylistys-virret … vaan minä arvelen jos rakkaudesta, hellistä tunnoista…
Kaarle (katsellen paperiansa). Voinko minä ajatella noita kirjoittaessani ne niin pian voivan tulla…
Selicour. Mitä, kuin? eihän ne kuitenkaan jo lauluja liene?
Kaarle. Suokaa anteeksi … nämä värsyt ovat hyvin heikkoja, aivan vähä-pätöisiä.
Selicour. No sanokaas! Jumalani! siinähän se onki mitä tarvittiin … antakaa … joutukaa! te saatte kohta kuulla niiden vaikutuksen. Ne eivät tarvitse olla juuri romansit… Sellaiset vähäiset … sellaiset pienet leikit vaikuttavat usein enemmän kuin luulisi … naiset rakastavat juuri sellaisia, ja naistenhan kautta me voitamme kaikki. Noh, antakaa, antakaa … kuin te vielä epäilette! Noh, kuin lystäätte, vaan minä luulin voivani teitä hyödyttää … tehdä teidät tunnetuksi. Te sitä ette tahdo … pitäkää värsynne. Se oli teidän hyväksi, ei itseni jota tarkoitin…
Kaarle. Jos vaan…
Selicour. Ihanne kuin paljon te koristeleitte.
Kaarle. Vaan enhän minä tiedä…
Selicour (repäsee paperin häneltä kädestä). Te olette lapsi … antakaa … minä teen teille hyvää vasten tahtoanne. Teidän isänneki täytyy kohta osoittaa kunnian teidän töillenne. Tuossapa hän tuleeki. (Panee paperin povellensa.)
Kuudes kohtaus.
Molemmat Firminit ja Selicour.
Firmin. Tässä ystäväni! … vaan tietäkää pitää suunne kiini. (Antaa salaisesti paperit.)
Selicour. Minä sen osaan. (Pistää taka-taskuunsa paperit.)
Kaarle (itsekseen). Teinköhän minä väärin kuin ne hänelle annoin. Vaan mitäpä muuta niillä olisin tehnytkään?
Selicour. Armaat ystäväni! te olette minua ihanasti huvittaneet, vaan teidän seuraan voipiki pian unhottaa ajan kulun… Ministeri odottaa … minun on hyvin työläs erota teistä, sillä niin jaloin henkein luona voittaa aina jotaki.
(Menee pois, pitäen molempia käsiään taka-taskuinsa päällä.)
Seitsemäs kohtaus.
Molemmat Firminit.
Firmin. Siinä se nyt on se mies jota luulit niin kavalaksi ja juonikkaksi … kuka minulle on parempi ystävä kuin hän!
Kaarle. Te voitte sen sanoa houraukseksi … vaan se on totinainen tosi, kuta enemmän hän teitä ystävöi sitä vähemmän minä häntä uskon … tuo suloinen säven jolla hän teitä puhuttelee … minä en voi uskoa muuta kuin että hän teitä tarvitsee, tahi tahtoo teitä painaa.
Firmin. Hui mikä epäluulo! Ei poikani! ja vaikka toisen pahuus minun tekisi onnettomaksi … minä tahdon kuitenki niin myöhäs kuin mahdollista uskoa toisesta ihmisestä pahaa.
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Laroche.
Laroche. Olettehan täällä, herra Firmin!… Se on minulle iloista … ministeri on tulossa katsomaan teitä.
Kaarle. Isäni?
Firmin. Minua?
Laroche. Teitä, juuri teitä. Minä näin jo silloin kuin teistä mainitsin miten hän jo oli teidät huomannut. Selicour on siitä hyvin peljästynyt. Minun käyntini ei mennyt kuitenkaan turhaan.
Kaarle. Ah, nyt te saatte vasten tahtoanne tulla valkeuteen! Mikä onnellinen tapaus!
Firmin. Niin, niin kyllähän sinä minut jo näet ministerinä … herra Narbonnilla on vissisti minulle joku työ … joku vähäinen toimi … ja siinä se on kaikki.
Laroche. Ei, ei, minä sanon … hän halaa teidän tuttavuutta, eikä ainoasti sitä, ei, hänen silmänsä ovat avatut! Selicour, sen jo tiedän, on lähellä loppuansa … vaan minä en virka mitään. Ministeri antoi kysellä teitä, teidän sanottiin olevan kanselissa. Se on vissi että hän tulee käymään teidän luona … ja enkö minä sanonut … tuossa se jo onki! (Pakenee oveenpäin perälle.)
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Narbonne.
Narbonne. Minä olen nähnyt teiltä töitä, herra Firmin, jotka ovat minulle näyttäneet teidän suuren kuntonne, ja olen joka haaralta kuullut ylistettävän teidän totuullisuutta ja hyvyyttä. Teidän laatuiset miehet ovat minulle hyvin kalliit. Minä tulen sentähden itselleni pyytämään teidän apua, teidän neuvoa ja teidän toimellisuutta raskaassa virassani. Tahdotteko siis olla ystäväni, herra Firmin?
Firmin. Niin juuri luottamus minua hävettää ja tekee minun ylpeäksi. Ilolla ja kiitollisuudella minä otan vastaan teidän tarjonne, vaan pelkään että teille on minusta annettu liian suuri ajatus.
Kaarle. Teille ei ole sanottu muuta kuin totuutta, herra Narbonne! minä rukoilen, elkää tässä asiassa uskoko isäni sanoja.
Firmin. Elä kehu liioin poikani, minun ansioni on hyvin tavallinen.
Narbonne. Tässä sitte on teidän poikanne, herra Firmin?
Firmin. Se on totta.
Narbonne. Kaarle Firmin, josta äitini ja tyttäreni minulle puhelivat tänä aamuna?
Kaarle. Äitinne ja se armas Lotta ovat vielä muistaneet Kaarle
Firminin?
Narbonne. He ovat minulle puhelleet teistä paljon huvittavia asioita.
Kaarle. Kuin minä ansaitsesin niin suuren hyvyyden!
Narbonne. Minulla on iloista tulla teidän, jalo nuori mies, ja arvollisen isänne kanssa lähempään keskuuteen. Herra Firmin! jos se on minun velvollisuus teidät etsiä, niin teidän se on sen siaan itsenne löydyttää. Ainoasti kykenemättömyys piteleikse vaan laiskuudessa. Kunnon mies, joka isän-maatansa rakastaa, hakee esi-miehensä ja sen ammatin jonka luulee ansainnensa. Tuhmuus ja tunnottomuus ovat aina saapuvilla kehumassa teeskelleillä ansioilla. Se on työläs eroittaa kuntoa kunnottomuudesta kuin se ei tule riitaveljensä kanssa taistelemaankaan. Muistakaa herra Firmin, että me saamme vastata yhden verran siitä hyvästä jota emme tee kuin siitä pahasta jonka laskemme tapahtumaan.
Kaarle. Kuulettekos nyt isä!
Firmin. Antakaa minulle tilaisuutta palvella isäni maata, minä teen sen ilolla.
Narbonne. Ja enemmän minä en vaadi. Aluksi, tullaksemme paremmin tuttaviksi, te molemmat tulette nyt iltaiselle tyköni. Siellä löydätte huvittavan seuran, parin hyviä ystäviä ja monjaita sukulaisia. Kaikki rajoitukset meidän seurassa ovat poistetut, ja minun äitini, jota minun uusi virka ei ole tehnyt ylpeäksi, on teitä kohteleva suurella ilolla.
Firmin. Teidän hyvään pyytöönne me suostumme.
Kaarle. Ja minä saan nähdä Lottaa!
Laroche (syrjässä). Asiat ovat hyvällä tiellä … hetki on tärkeä … nyt kiiruusti, vielä eräs väkevä ryntäys Selicouria vastaan! (tulee esiin) Niin te olette antaneet ansiolle arvonsa; se on hyvä. Nyt on pahuus vielä saatava ilmiin. Onneksi voin nyt alkaa siitä mihin tänä aamuna päätin. Selicour sai minut tänään vaikenemaan. Minä olin malttamatoin että tulin niin yht'äkkiä, vaan minä olin totuudessa. Te vaaditte todistuksia … nyt minulla ne ovat.
Narbonne. Mitä, kuin?
Laroche. Hän sanoo olevansa äitinsä ja koko sukunsa turva, ja on äsken ikään juuri kauniisti kohdellut yhtä serkku-parkaansa joka kaupunkiin tuli ja tuhmuudessaan pyysi hänen hakemaan itselleen vähäistä paikkaa. Se kunnotoin ajoi hänen tiehensä! Niin hän kohtelee sukulaisiaan, ja miten paha sydän hänellä on, sen todistaa hänen kurjuudessa elävä äitinsä.
Firmin. Te teette hänelle väärin aina, hyvä Laroche! Sama serkku palasi kotiinsa rikkaasti lahjoitettuna ja parannettu turhista toivoista.
Narbonne. Juuri samaa serkkua hän kohteli hyvin sievästi.
Laroche. Kuin, Mitä?
Narbonne. Äitini oli heidän puhellessa saapuvilla.
Firmin. Hyvä Laroche! elkää seuratko alhaista koston himoa.
Laroche. Somasti, herra Firmin! pidelkää edelleen hänen puolta!
Firmin. Hän on poikessa, minun velvollisuus on häntä puolustaa.
Narbonne. Sellainen mieliala on teille kunniaksi, herra Firmin! Herra Selicour ei ole puhunut teistä kuin hyvää. Kuin iloinen minä olen nähden ympärilläni sellaisia miehiä, (Larochille) Vaan te, joka niin kiivaasti etsitte vahinkoa Selicourille, ette näytä olevan se totuullinen mies joksi teitä sanotaan. Mitä teistä olen tähän asti nähnyt, se ei teitä suuresti kunnioita.
Laroche (itsekseen). Minä en häntä vielä sukaise … vaan malta!
Narbonne. Minä tahdon Selicourista ajatella sitä paremmin mitä enemmän hänestä kuulen pahaa, ja muutoin minä arvelen tulla hänen kanssa lähempään keskuuteen.
Kaarle (hämmästyen). Kuin niin?
Narbonne. Äitilläni on joku aikomus, johon myös minä suostun. Vaan teilleki minä olen arvellut jotain hyvää, herra Firmin! Tän' iltana siitä enemmän. Elkää viipykö. (Kaarlelle) Te, nuori ystäväni, hyväilette runoillusta, kuin olen kuullut. Äitini ylisti tänään teidän merkillistä lahjaa. Antakaa pian kuulla töistänne! Minäki rakastan runottaria. Nöyrin palvelianne, hyvät herrat! Elkäät vaivaitko minun tähteni.
(Menee.)
Kymmenes kohtaus.
Entiset, paitsi Narbonnia.
Kaarle. Minä saan häntä nähdä, häntä puhutella! Vaan ne vissit äitin aikomukset, ah, minä vapisen, epäilemättä hän on määrätty Selicourille.
Firmin. Noh, poika, eikös tämä päivä ole onnellinen?
Laroche. Teille, herra Firmin, vaan ei minulle.
Firmin. Olkaa huoletta, minä toivon että kaikki tulee paikalleen. (Kaarlelle) Ole nyt siivosti, poikani. Vähintäin ministerin silmäin edessä elä unhota.
Kaarle. Olkaa huoletta! Vaan teki, isä, liikkukaa nyt kerranki!
Firmin. Somasti, haha! minäki saan läksyni.
Kaarle. Enkös minä ole totuudessa, herra Laroche?
Firmin. Anna vähintäin hänen esi-merkkinsä olla varoitukseksi. Olkaa rohkea, herra Laroche! Jos minun sanani mitä auttaa, niin teidän asia vielä ei ole kadotettu. (Menee.)
Yksitoistakymmenes kohtaus.
Kaarle ja Laroche,
Laroche. Noh mitä te siihen sanotte? Onko se luvallista että teidän isä minun tekee valehteliaksi ja auttaa sellaista konnaa?
Kaarle. Hyvä ystävä! minä olen tän' aamuna ylenkatsonut teidän avun, nyt minä sitä rukoustan. Se on vissi että Selicour on määrätty Lotan puolisoksi. Minä en häntä ole ansainnut, vaan vielä vähemmän se tunnotoin häntä on ansainnut!
Laroche. Tarvitsenko minä vielä uutta yllytystä? te olette nähneet kuin minulle on tehty väärin hänen tähtensä. Kuulkaa minua! Minä sain kuulla että ministeri tänä päivänä on hänelle antanut hyvin vaikean työn, joka tän' iltana pitäisi olla valmisna. Hän taikka sitä ei saa aikoin, taikka sen tekee huonosti. Siinä hänen kunnottomuus tulee ilmi. jokainen odottaa hänen lankeemusta, katsomatta hänen suloisia puheita. Kukaan ei tule hänelle avuksi, sen minä voin taata, sillä niin yhteisesti vihattu hän on.
Kaarle. Isäni minä siitä estän. Kyllä minä nyt näen mihin tarpeesen hän minulta vietteli sen laulun. Julkeisiko hän minun saapuvilla sanoa sen omaksi työksensä?
Laroche. Tulkaa minun keralla puutarhaan. Hän ei saa tavata meitä yhdessä. Selicour parka, sinä luulet olevasi minun mestarini … kavahda … sinun opetus-lapsesi edistyy, ja ennen iltaa sinä voit tulla hänen kouluunsa!
(Menevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Madami Belmont. Lotta.
Mad. Belmont. Jää tänne Lotta, meillä on vähän puhelemista ennenkun vieraat tulevat. Sanopas nyt lapseni, miten tuo Selicour on sinusta?
Lotta. Minustako, mummo?
Mad. Belmont. Niin niin, sinusta!
Lotta. No, hyvin huvittava, ansiollinen ja arvoisa mies hän minusta näyttää olevan.
Mad. Belmont. Sitä käypi kuunnella! Se on iloista, rakas lapseni, että hän sinusta on niin hyvä, sillä jos isäsi ja minä jotain mahdamme, niin Selicour on kohta sinun puolisosi.
Lotta (hämmästyen). Minun puolisoni!
Mad. Belmont. Mille se kuuluu sinusta?
Lotta. Herra Selicourko?
Mad. Belmont. Me emme luule sinulle olevan mitään parempaa.
Lotta. Teidän ja isäni käsistä minä otan puolisoni hyvin mieluisesti.
Vaan ettehän minua sanone hulluksi! Minä en tiedä kuin … vaan tuo
Selicour, minä en tiedä, mutta kun häntä ajattelen puolisokseni, niin
sydämeni pohjassa tuntuu jotain joka on kuin…
Mad. Belmont. Eihän se kuitenkaan voi olla vihaa.
Lotta. Minä sen sanoisin peloksi. Minä tunnen että siinä teen väärin, mutta sille minä en mahda mitään. Minä pelkään häntä paljon enemmän kuin rakastan.
Mad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä! Sen pelon me hyvin tunnemme, tyttäreni.
Lotta. Ei ei, kuulkaa!
Mad. Belmont. Ihana tyttöyden kainous! kyllä minä sen tunnen, usko minua. Enkö minäki ole ollut nuorena? Muutoin tämä kauppa sopii meidän suvulle. Sellainen mies, joka tietää kaikki, jolla on sävy ja tunto, joka on nöyrä ja iloinen, entuudesta jo niin tuttu ystävä! Ja miten hänen ympärillä pyöritään joka talossa. Jos hänellä ei olisi ollut tän' iltana huolta äitistään, hän olisi minulle tuonut romansin, ihanan laulun, sillä hän taitaa kaikki ja sinulle hän voipi olla mieliksi jokaisessa pienimmässäki asiassa. Vaan tuolla hän jo kuuluu tulevanki … häntä ei tarvitse koskaan odottaa … totta hänenlaista ei ole toista Pariisissa.
Toinen kohtaus.
Entiset. Selicour.
Selicour. Te halasitte minulta tänään liikuttavan, hempeän laulun! Minä olen kokenut, rouva, panna kaiken voimani … ja minä sen tuon tässä teidän jalkoihin.
Mad. Belmont. Kuin! herra Selicour? Sekö olisi teillä jo valmisna?
Todella, minä pelkäsin että ne pahat sanomat…
Selicour. Mitkä sanomat?
Mad. Belmont. Teidän äitiltä…
Selicour. Minun äitiltäni! niin … niin … se on tosi. Minä jo sain kirjan jossa hän ilmoittaa että hän viimenki…
Mad. Belmont. On saanut ne tuhat taaleria, se nyt oli oikein iloista.
Selicour. Muutenkos minä olisin voinut pitää ajatukseni niin koossa? Vaan Jumalalle kiitos! nyt on se kivi pudonnut minun rinnastani, ja ensi ilossa minä tein nuo värssyt jotka kunniakseni sain antaa teille.
Mad. Belmont (Lotalle). Lotta, sinä olisit häntä surkutellut … jos olisit nähnyt, ja siinä minä tulin tuntemaan hänen oivallisen sydämensä. Herra Selicour! Minä rakastan teidän laulua ennenkun sen olen lukenutkaan.
Kolmas kohtaus.
Entiset. Narbonne.
Narbonne. Selicourko täällä? Voi, voi, äitiseni! te viettelette hänen tärkeemmistä töistänsä. Hänellä on niin kiireitä töitä ja te annatte hänelle vielä turhia asioita.
Mad. Belmont. Kas, kas, poika, ethän nyt meihin suuttune!
Narbonne. Tällä tavoin, mitä meidän aineesta tulee jolla oli niin kiire?
Selicour. Se on jo valmis, tässä se onki.
Narbonne. Kuin, valmisko?
Selicour. Entisen hallituksen virheet ovat olleet minulle raskaat nähdä, minä en voinut niitä jouten katsella ja valittaa … minä panin muistiin ja paperille kaikki valitukseni, moitteeni ja ehdotukseni parannuksista, ja nyt se sattui että se työ minkä annoitte minulle tehdä, jo oli ammoin hiljaisuudessa minulta valmisna. Minulla vissisti ei olisi puuttunut rohkeutta ne tehdä julkisiksi, jos hallitus vihdoin itse ei olisi nähnyt niiden tarpeellisuuden ja teissä saanut miehen joka hankkii kaikki uuteen järjestykseen. Nyt on aika nämä paperit tehdä hyödyllisiksi, niissä ei puuttunut muuta kuin asettaa ne paikoilleen ja se oli tehty yhdessä minutissa.
Mad. Belmont. No nyt, poikaseni! sinä voit olla tyytyväinen, arvelen minä. Selicour on täyttänyt toivosi ennenkun hän sen tiesikään, hän on tullut puolitiessä sinulle vastaan.
Narbonne. Ilolla minä näen nyt että meidän ajatukset sopivat yhteen. Antakaa tänne, herra Selicour! vielä tänä iltana minä lähetän ne hallituksen käteen.
Selicour (yksin). Kaikki menestyy … nyt tuo Firminin rutka raivata tieltä pois. (Kovasti) Suotteko te minulle anteeksi herra Narbonne? Minun on hyvin raskas sitä teille ilmoittaa … vaan minua peloittaa että herra Larochin tämän-aamuinen valitus on voinut kuitenki painua teidän mieleen.
Narbonne. Ei vähääkään herra Selicour!
Selicour. Minä olen kuitenki sitä peljännyt … ja kaikesta kuin näen … minä en voi uskoa muuta kuin että herra Laroche jo on antanut minun ammattini toiselle.
Narbonne. Kuin?
Selicour. En muuta kuin hyvää minä ole ajatellut herra Firministä, mutta nyt minä sen tunnustan… Minä en ala häntä oikein ymmärtää.
Narbonne. Kuin? Te olette vielä tänä päivänä minulle ylistänyt hänen totuullisuutta.
Selicour. Kaiken totuullisinta ei ole uskomista kuin vissiin määrään.
Minä olen vihollisten keskessä. Minulle pannaan ansoja joka haaralle.
Narbonne. Te olette väärässä herra Firminin suhteen. Minä tunnen hänen paremmin ja menen takaukseen.
Selicour. Minä toivoisin että voisin hänestä ajatella samaten.
Narbonne. Larochin hävytöin kiittämättömyys on luonnollisesti teidän pannut epäilemään. Vaan jos teillä olisi vähänkään epäilystä Firministä, niin te saatte paikalla tilaisuuden oikaista erheyksenne.
Selicour. Kuin?
Narbonne. Hän on paikalla itse täällä.
Selicour. Herra Firminkö täällä?
Narbonne. Täällä … minä en sitä sanonut erheyksessä … minä näin häntä.
Selicour. Te näitte häntä? Oivallisesti! Se nyt iloista on kuulla.
Narbonne. Hän poikinensa on meidän kanssa iltaisella.
Selicour. Iltaisella … poikinensa! oivallisesti! ihanasti!
Mad. Belmont ja Lotta. Kaarle Firminkö?
Narbonne. Se nuori upseeri, jonka ansioa te olette minulle kiitelleet.
Minä kutsuin isän sekä pojan iltasruuvalle.
Mad. Belmont. Minä sanon heille terve-tultua.
Narbonne. Eihän teillä mitä liene sitä vastaan?
Selicour. Minä rukoilen, … ihan vastoin! se minua ilahuttaa.
Mad. Belmont. Edeltäpäin minä jo rakastan isää pojan tähden. Ja mitäs meidän Lotta sanoo?
Lotta. Minäkö, mummo! minä suostun ihan teidän meininkiin.
Narbonne. Te voitte sitte selittää välinne ihan julkisesti.
Selicour. Oh! Sitä ei ole tarvis. Jos oikein tunnustan, niin minä olen pitänyt herra Firminiä rehellisimpänä miehenä … ja jos milloin hänelle tein väärin, niin nyt olen valmis tunnustamaan erheykseni. Minä puolestani olen vakuutettu että hän on minun paras ystäväni.
Narbonne. Hän on sen todistanut. Hän puhelee teistä suurella kunnioittamisella … vaikka minä häntä tunnen vasta tästä päivästä, vaan vissisti hän ansaitsee…
Selicour (keskeyttäen). Kaikki ne ylistykset jotka, niin kuin tunnette, minä äsken hänelle annoin. Sellainen minä olen aina, minun sydämeni ei tunne mitään kateutta.
Narbonne. Hänellä on terve ymmärrys ja oivallinen sydän, ja kukaan ei halaa niin vähän ylistyksiä ja kuuluisaa nimeä kuin hän. Hän voisi antaa toiselle koko kunnian siitä mitä itse on toimittanut.
Selicour. Luuletteko te sen?
Narbonne. Hän olisi mies sen tekemään!
Mad. Belmont. Hänen poikansa sellaisessa tapauksessa varmaan ei tekisi niin.
Lotta. Se on vissi, hän on nuori innokas runoilia, joka ei ymmärrä leikkiä.
Selicour. Voisiko hänki antaa töistänsä kunnian toiselle?
Lotta. Oh sitä minä epäilisin.
Narbonne. Minä rakastan sellaista intoa nuoressa sota-miehessä.
Selicour. Totta kaiketi! sellaisesta on toivoa.
Narbonne. Jokainen oikealla paikallaan, silloin molemmat hyödyttävät paraite.
Selicour. Se on kuitenki ihanaa kuulla ja nähdä kuin te löydätte aina soveliaat miehet paikkaansa!
Narbonne. Se on minun velvollisuuteni. (Puhelee tyttärensä kanssa.)
Selicour. Se se on! (mad. Belmontille) Yksi sanainen, rouva! Teidän luultiin kuitenki minua viivyttäneen töissäni … sentähden, jos minun värsyni tän' iltana tulisi laulettavaksi … niin elkää nimittäkö minua sen tekiäksi!
Mad. Belmont. Jos ette sitä tahdo, olkoon!
Selicour. Niin, vaan minulle juohtuu mieleen… Kuinkahan, jos vakuudeksi pyytäisin jonkun vieraista ilmoittamaan sen tekiäksi?
Mad. Belmont. Miten? te voisitte antaa siitä kunnian toiselle.
Selicour. Hoh! Se en vähä kaikki. (Molemmat Firminit tulevat.)
Lotta (katsahtaa iloisesti). Tuossapa he tulevat.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Molemmat Firminit.
Narbonne (heitä vastaan). Minä jo olen teitä kauvan odottanut, hyvät herrat! tulkaa, tulkaa! sydämellisesti tervetultua! Tässä, herra Firmin, on minun äitini ja tässä tyttäreni … te ette ole enää meille vieraat.
Mad. Belmont (Kaarle Firminille). Minä en voinut toivoakaan teitä nähdä täällä Pariisissa; se on iloista niin äkkiä tavata hyviä ystäviä.
Kaarle. Sellainen nimitys on minulle hyvin kallis. (Lotalle) Te olette sillä tavoin jättäneet tätinne.
Lotta. Niin, herra Firmin!
Kaarle. Minä en voi unhottaa niitä iloisia päiviä jotka elin hänen huoneessa. Siellähän se oli, mamseli…
Narbonne (isä Firminille). Annamme näiden nuorten uudistaa tuttavuuttaan. Noh herra Firmin, tässä on nyt Selicour!
Selicour (Firminille). Todella, minä olin … minä en voi niin sanoa kuin iloinen minä olen, kun näen teidät herra Narbonnin tuttavana.
Narbonne. Te olette molemmat miehiä jotka katsovat rehellisesti toisensa silmiin, (Firminille) Hänellä on jotain sydämellä, minä toivosin että sen kanssa nyt selkenisitte, hyvät herrat!
Selicour. O, se ei ole mitään, ei mitään! herra Firmin tuntee minun ystäväkseen.
Narbonne. Ja olkaa vakuutettu, hän on myös teidän. Te olisitte voineet kuulla millä kiivaudella hän teitä puolusti. Vissisti se on sama Laroche, joka taas…
Selicour. Vaan mikä maailman ihme sen Larochin on niin yllyttänyt minua vastaan.
Narbonne. Laroche ei ole minun miehiäni, vähintäin minulla on hyvin paha luulo hänestä.
Firmin. Te olette väärässä. Minä puhuin tänään häntä vastaan, vaan tällä kertaa minun täytyy häntä puolustaa.
Selicour. Se ei ole ensinkään tarpeellista. Minä pidän häntä suuressa arvossa, minä tunnen hänen hyvän sydämensä ja tunnen myös hänen juonensa … ja hän panetelkoon minua koko maa-ilman edessä, kuinhan te häntä etten usko! Näettekö, me olemme valmiit … meidän riita on lopussa, selityksiä ei tarvita.
Mad. Belmont. No hyvät herrat, ettekö suaitse istuida?
Selicour (Kaarle Firminille). Se on jo annettu se laulu.
Kaarle. Oikein todella?
Selicour. Se on tuolla vanhalla mummolla, ja minä en ole peittänyt sen tekiää. (Vieden mad. Belmontin syrjään) Arvaatteko mitä minä tein?
Mad. Belmont. Noh! Mitä se taas olisi?
Selicour. Nuori Firmin … niin kuin tunnette, sepittelee lauluja.
Mad. Belmont. Se on tosi, … vaan sitte?
Selicour. Minä pyysin häntä olemaan laulun tekiänä … ja hän suostui!
Mad. Belmont. Suostui, sen voin uskoa!
Selicour. Ett'ette luulisi minun valehtelevan.
Narbonne. Vaan kunnes toiset vieraat joutuvat, äitiseni, emmekö saisi mitään huvitusta toimeen. Kortti-pöytään minä en teitä pyydä … meillä on parempaa työtä.
Firmin. Se on teidän vallassa.
Kaarle. Se on teissä, rouva!
Lotta. Vieläkö te aina rakastatte soittoa, herra Firmin?
Narbonne. Niin, se on tosi, Lotta … laulathan sinä toisinaan … annas nyt kuulla! Eikö sinulla olisi jotain uutta?
Kaarle. Jos se ei tule vaikeaksi mamselille!
Lotta. Minä sainki äsken monjaita värsyjä.
Narbonne. Se on hyvä. Teidän luvalla minä tahdon sill'aikaa lukea tuon ystävän kirjoituksen.
Selicour. Vaan me voimme teidät hämmentää, herra Narbonne!
Narbonne. Elkää peljätkö! minä olen tottunut tekemään työtä pahimmassa hälinässä, ja tämä on vaan lukemista. (Menee toiselle puolelle johon hän istuikse.)
Selicour. Jos kuitenki paremmin…
Narbonne. Antakaa anteeksi, tällä on kiiru, viran-toimi täytyy mennä esinnä!
Mad. Belmont. Antakaa hänen olla, kun hän niin tahtoo, ja me otamme laulumme. (Kaikki istuivat ja Lotta perimäissä. Mad. Belmont Lotan vieressä. Selicour hänen ja Kaarlen välillä, ja viimeisen vieressä Firmin.)
Lotta. Nuotti on hyvin valittu, niinkuin näen.
Mad. Belmont. Tekiä ei ole kaukana, minä näen hänet ilman silmä-lasitta.
Selicour (mad. Belmontille). Elkää nyt minua pettäkö! (Kaarlelle) Se on meinattu teille, ystäväni!
Lotta. Hänellekö, kuinka? sitä minä en ymmärrä.
Firmin. Onko se tosi Kaarle? sinä siis olisit…
Selicour. Se on hänen tekemänsä.
Lotta (mummollensa). Kuin? Tämä laulu olisi herra Firminin tekemä?
Mad. Belmont (kovasti). Niin. (Hiljaan) Oikeaa tekiää ei saa nimittää.
Lotta. Miksi ei?
Mad. Belmont. Syistä. (Selicourille) Ettenkö tahtoisi auttaa Lottaa?
Selicour. Mielelläni!
Firmin (tylysti pojallensa). Vissisti taas joku keskoinen työ … kuinhan sinä runoilet!
Kaarle. Vaan, isä-kulta, kuunnelkaahan ensin, ennenkun tuomionne langetatte!
Lotta (laulaa).
Poika istui lähtehellä,
Sito kukkast' seppeleiks',
Näki lehdet aaltoloissa
Pian kaikki kadonneiks';
Niinpä rientävät mun päivät,
Kuin nuo lähteen aallot pois,
Niin mun katoo nuoruuteni,
Kuin nuo kukkaset aaltoloiss'!
Mad. Belmont (katsoen Selicouriin). Alku lupaa paljon! se on oikein suloista.
Selicour (Kaarlelle). Kiitos on tuleva teille, herra!
Mad. Belmont. Hyvä, hyvä, minä ymmärrän.
Firmin. Ajatus on hyvin joka-päiväinen, tavallinen.
Kaarle. Vaan se on tosi.
Narbonne (toisella puolella lukeissaan). Alku on kohdastaan hyvä ja kehoittaa jatkamaan.
Lotta (taas laulaen).
Kyselkööte miks' mä suren,
Nuoruuteni ajalla;
Ainon riemun, toivon kuulen,
Kevät-kullan tullessa;
Mutta ihanimmat äänet,
Kuin mä kuulen luonnossa,
Herättävät raskaat murheet,
Onnetoin, mun rinnassa!
Mad. Belmont. Ihanasti! taivaallisesti!
Firmin. Ei juuri pahasti.
Selicour (Kaarlelle). Nähkää kuin jokainen ihmettelee!
Narbonne (lukein). Oivallisesti ajateltu ja selkeästi esitelty … lukekaa minun kanssani, herra Firmin! (Firmin menee ministerin taa ja lukee sen olkapäin yli.)
Mad. Belmont. Jumalallisesti!
Selicour (Narbonnin luokse mennen). Mutta tästä minun tulee suureksi osaksi kiittää herra Firminiä. (Menee takaisin toiselle puolelle entiselle paikallensa, jättämättä silmältä toista seuraa.)
Lotta (laulaa).
Ei nyt mua ilahuta
Kevään sulo, ihana,
Yhtä etsin ainoata,
Hän on läsnä, kaukana;
Turhaan avaan syliäni
Tälle haahmo-kuvallein,
Ah! sen nään mä edessäni,
En saa painaa sydämein.
Ihanainen! jos sä tulet
Lumo-linnastais mun luo;
Kukkaist' kylvän missä kulet
Kauneimmat kuin kevät tuo.
Kuule lauluu lehvikoissa,
Kuin myös lähde lirisee!
Armas, pienimmässä koissa,
Löytyy onni rakkaille.
Mad. Belmont. Ah! kuinka liikuttava loppu!… Lapsi-parka on kokonaan liikutettu siitä.
Lotta. Olkoon sen tehnyt ken tahansa, se on lähtenyt sydämestä joka tuntee rakkauden, vain miten?
Selicour (nojaiten Lottaan päin). Se on hyvin huvittava ylistys.
Kaarle. Mitä? hän kiittää…
Selicour (pikaisesti kääntyen Kaarle Firminiin päin). Eikö se ole totta, ystävä!
Mad. Belmont. Minulle se kävi luita myöten.
Selicour (mad. Belmontia kohti). Se on liika hyvyys, rouva!
Kaarle. Kuin minä sen ymmärrän?
Selicour (jälle yhtä pikaisesti Kaarlea kohti). Noh! enkös minä teille sanonut? Te olette saaneet täydellisen voiton.
Kaarle. Pidättekö te minua narrina?
Narbonne. Työ on oivallinen, oikein ankara.
Selicour (isä Firminille). Te näette että minä olen seurannut ihan teidän ajatuksia.
Firmin (nauraa). Minun täytyy tunnustaa, että se kuuluu sille.
Lotta. Minä en tiedä, kummaista näistä herroista…
Selicour (Lotalle, osottaen Kaarle Firminia). Suloinen riemu runoilialle.
Narbonne (käärien kokoon paperinsa). Todella, se on oikean mestarin työ!
Selicour (hypäten Narbonnia kohti). Se on liian suuri kunnia!
Mad. Belmont (kertoo viimeiset värsyn sanat).
Kuule lauluu lehvikoissa,
Kuin myös lähde lirisee!
Armas, pienimmässä koissa,
Löytyy onni rakkaille.
Ihanasti, taivaallisesti, ymmärtäköön sen ken voipi… Selicour, se jää niinkuin on sanottu, Lotta on teidän!
Kaarle. Oh Jumalani!
Lotta. Mitä nyt kuulin?
Narbonne (nousee seisalleen). Minä tunnen vähän niin oivallisia töitä… Selicour, te olette lähettiläs!
Kaarle. Jumalani!
Narbonne. Te se olette, minä takaan että se vahvistetaan! Joka sen voi kirjoittaa piti olla totuullinen mies, piti olla korkea neroinen mies!
Selicour. Vaan suokaa minun, minä en tiedä jos minä sitä voin ottaa vastaan … minä olen tyytyväinen nykyiseen kohtalooni.
Narbonne. Teidän tulee erota kaikista silloin kuin valtakunta teitä tarvitsee.
Selicour. Enkö minä vähintäin saisi Firminin sihteerikseni?
Firmin. Mitä te ajattelette? minua? minuako teidän sihteeriksi?
Selicour. Niin, herra Firmin, minä tarvitsen teitä, teidän neroa, teidän tointa, teidän ahkeruutta.
Kaarle. Sen minä voin arvata.
Narbonne. Siihen löytyy neuvoja. Noh! jokos laulanto on lopussa.
Selicour. Mamseli on laulanut sanomattomasti.
Viides kohtaus.
Entiset. Mikko.
Mikko. Vieraat ovat salissa.
Narbonne. Äiti kulta, tehkää se hyvyys mennä heille vastaan … minä tahdon paikalla tämän lähettää pois. (Hiljaan Selicourille) Jos saatte tyttäreni suostumaan, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Vielä uudesti, työ on ankara ja minä antaisin paljon jos voisin olla sen tekiä.
Selicour (Kaarlelle). Nyt, nauttikaa suurta riemuanne, herra Firmin! (Lotalle) Meidän nuori ystävä osaa sangen hyvin vastaan ottaa kiitoksia.
Lotta. Kuultua hänestä kaikki ne ihanat asiat, minä en kuitenkaan olisi uskonut hänellä olevan tarvista vierailla höyhenillä pöyhistellä.
Selicour. Se on paljasta nöyryyttä, mamseli. Vaan seura odottaa.
Firmin (pojallensa). Noh! sinä olet saanut vahvasti ylistyksiä!
(Selicour antaa käsivartensa Lotalle.)
Kaarle. Kyllähän minulla nyt on syytä ylpeillä.
Mad. Belmont (Selicourille). Oikein, oikein, saattakaa Lottaa, kaikki häntä kaunistaa. Se on oikein ankara mies. (Antaa kätensä Firminille.)
Selicour (osottaen Firminiä). Tuolle herralle, ei minulle, tulee kiitos. Todella minä en tiedä kuin sitä voin omistaa … kaikki mitä olen, mitä voin, se on hänen ansionsa. (Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Kaarle.
Kaarle (yksinään). Minä olen niin levotoin että he voisivat arvata… Minun täytyy vähän hengähtää, ennen kuin heitä seuraan. Ihme että voin sen taiten kärsiä! Kaunis kunnia minulle siitä oli! Pilkalla he minua kiittivätki! Se on vissi että he sen pitivät hänen vaan ei minun tekemänä. Minä sain olla heille narrina ja se ilvetöin sai kunnian.
Seitsemäs kohtaus.
Kaarle. Laroche.
Laroche. Kas, herra Firmin … niin yksinään… Vissisti kaikki menee toivoa myöten?
Kaarle. O, hyvin ankarasti.
Laroche. Minäki olen hyvässä toivossa.
Kaarle. Selicourin asiat ovat paremmin kuin koskaan.
Laroche. Kas nyt, mitä te sanotte!
Kaarle. Kellään ei ole parempaa päätä, missään ei ole enää rehellisempää miestä.
Laroche. Onko se mahdollista! Vaan se tärkeä kirjoitus jonka ministeri antoi hänen tehdä, ja jota hän ei ensinkään ole mies tekemään?
Kaarle. Se jo on tehty.
Laroche. Olkaa nyt!
Kaarle. Minä sanon, se on valmisna.
Laroche. Te puhutte leikkiä, se ei ole mahdollista.
Kaarle. Se on ankara työ sekä kirjoitus-tavan että sisällyksen suhteen.
Laroche. Minä sanon teille vielä, että se on mahdotointa.
Kaarle. Minä taas sanon se on valmis. Kirjoitus on luettu, ihmetelty ja jo lähetetty hallitukselle.
Laroche. Sitte hänellä on itse piru apulaisena, joka sen on tehnyt.
Kaarle. Ja se lähettilään, se ministerin sia.
Laroche. Noh, se lähettilään siako?
Kaarle. Sen saa hän ja mamseli Lotan lisäksi.
Laroche. Lotta ei suaitse häntä silmissään.
Kaarle. Hän on vihdoin siihen myöntyvä.
Laroche. Ministerin sia sekä tyttö? Ei saakeli vie niinkään! Se ei tapahdu, se ei saa tapahtua. Kuin? Mitä? Se ilmetöin, se hylkyläinen kiiveltäisi itselleen mikä on tuleva ansiolle. Ei, niin totta kuin minä elän! Sitä ei saa antaa tapahtua, me jotka hänen tunnemme. Se on vasten meidän omaa tuntoa, me olisimme yhtä rikolliset kuin hän jos sen kärsisimme.
Kaarle. Minä haen paikalla mummon ja avaan hänen silmänsä edes näkemään miten sen laulun kanssa oli laita.
Laroche. Laulustako tässä on puheki … sen vanhan mummon luona hän voipi liukastella lauluilla, vaan luuletteko että ministeri pitää lukua lauluista, sellaisista joutavista! Ei, herra, se kirjoitus se on joka on niin oivallinen ja jonka hän mistä lie viekoitellut, … sillä hänen työtä se ei ole, ei koskaan, sen minä voisin vannoa … vaan hänen kaikki taikansa on hänen kujeissa! Meidän täytyy hänet lyödä omilla aseillansa. Suoralla tiellä se ei menestynyt … täytyy koetella väärällä… Oles! minulle juohtuu mieleen … niin sen pitää nyt mennä, pois, nyt pois … ettei meitä tavata yhdessä.
Kaarle. Vaan nyt ei ole enää mitään viivyttelemistä, herra Laroche! miettikää miten tärkeät asiat ovat vaarassa.
Laroche. Minun kunniani, se on tosi, herra Firmin! ja se ei ole minulle halvempi kuin rakkaus on teille. Pois … sisään … te saatte minusta kuulla enemmän. (Kaarle menee.)
Kahdeksas kohtaus.
Laroche.
Laroche (yksinään). Olkoon menneeksi … hän on aina nuuskinut esi-miestensä heikkouksia, tekeytyä heille tarpeelliseksi. Vielä tänä aamuna hän koetteli sisä-palveliaa … joka suoraan sanoin on vähäinen lörppö … se kuului kuin joku salaisuus ministerin heikkouksista… Hänen piti muka etsitellä kortteeria esi-kaupungissa… Minä en usko siitä yhtä sanaa … vaan sillä voisi koetella. Vaan vait, siinä se nyt tulee!
Yhdeksäs kohtaus.
Laroche. Selicour.
Selicour (näkemättä Larochia). Kaikki on mennyt paremmin kuin voin toivoa, ja kuitenki minä en voi olla huoletta… Vielä minulla ei ole enemmän paikkaa kuin morsianta, ja poika sekä isä jotka väijyvät molempia, virkaa sekä tyttöä ja voivat ne joka silmän-räpäys minulta ottaa. Jos heidät toki voisin poistaa, vaan miten? Nämä ihmiset jotka kulkevat suoraa tietänsä eivät tarvitse ketään, heitä on mahdotoin saada valtaansa… Vaan jos tapaisin jonku hänen omia salaisuuksia, jos saisin käsiini hänen, ministerin itsensä … minä voisin tulla hänelle välttämättömäksi!
Laroche (itsekseen). Oikein, hän tulee jo itse minun käsiini.
Selicour. Ah! kas se! herra Laroche!
Laroche. Minähän se olen, herra Selicour!
Selicour. Mitä te nyt tahdotte?
Laroche. Tunnustaa syntini!
Selicour. Ahaa.
Laroche. Jotka minua ei ole auttaneetkaan.
Selicour. Se on parasta! Sillä se ei ole teidän paha suu, joka on estänyt minun lankeemisen.
Laroche. Se on kyllä totta ja sentähden minulla ei ole mitään toivoa, että sen antaisitte minulle anteeksi.
Selicour. Ahaa! joko se nyt on niin? Jokos ruvetaan leppymään?
Laroche. Sitä oivallista paikkaa jota minulle ehdottelitte minä nyt en voi toivoakkaan … vaan entisen ystävyyden tähden, elkää edes minua kovin vahingoittako!
Selicour. Minä teitä vahingoittaa?
Laroche. Ettenkös sitä tee? Säälittekö te sellaista kelvotointa?
Selicour. Mutta…
Laroche. Ja kun monjahta kuitenki on joka ministerin tykönä tahtoo puhua minun puolestani…
Selicour. Todella! Onko teillä joku? ja ken se on?
Laroche. Se on nainen, jonka luo minua neuvoi Mikko.
Selicour. Ministerin palvelia? te sitte hänen tunnette, sen Mikon?
Laroche. Ei paljon! vaan koska hänen veljensä poika minut ajoi virastani … niin hän nyt tahtoo sen parantaa … auttaa minua.
Selicour. Ja nainen on vissisti ministerin sukulainen?
Laroche. Hän kuuluu olevan ihana kuin taivaan enkeli, ja ministeri etsii sille asuntoa jossai syrjä-paikassa.
Selicour. Hyvä, hyvä, siitä minä en tahdo tietää mitään. Ja mikä sen naisen nimi olisi?
Laroche. Sitä vielä en tunne.
Selicour. Hyvä, hyvä!
Laroche. Mikolta sen saatte kuulla.
Selicour. Minäkö? luuletteko minun kuuntelevan sellaisia.
Laroche. Enhän minä sitä sano.
Selicour. Minä en sitä kysele, sellaisia asioita minä en ensikään kysele… Ja te tahdotte huomenna puhutella sanottua naista, vain miten?
Laroche. Huomenna.
Selicour. Siinä näyttää olevan tärkeä salaisuus…
Laroche (pikaisesti). Vissisti, vissisti! ja sentähden minä rukoilen että siitä etten virkkaisi kellekään.
Selicour. Hyvä, hyvä! annamme sen nyt olla … minä en tahdo teitä vahingoittaa, herra Laroche! Se en kerran minun kohtaloni, tehdä hyvää kiittämättömille … vaikka te minua koetitte painaa, minä rakastan kuitenki teitä … ja nähdäksenne kuin paljon minä voin tehdä teille hyvää, minä tahdon yhdistää kaiken mahtini sen sanotun nais-ihmisen kanssa auttaakseni teitä … sen minä tahdon, olkaa vakuutetut!
Laroche. Ah! miten kauhean hyvä te olette!
Selicour. Vaan ottakaa se nyt vast'edes opiksi!
Laroche. Vissisti, te saatte sen nähdä…
Selicour. Nyt se välttää, olkoon se nyt niin!
Laroche. Siihen onkeen hän tarttui. Hän jo on pian voitettu. Mitä välemmin kuitenki maa-ilmassa auttaa kavaluus, kuin rehellisyys! (Menee.)
Selicour. Nyt paikalla Mikon luo!… Vissisti tämän ihanan naisen seikka ei ole vähä-arvoinen ministerille. Sen minä voisin vannoa. Oivallisesti! Minä tapasin sinut kiini… Narbonne! Sinäki toki olet ihminen! Sinullaki on heikkouksia joita tahdot salata … ja minä teen nyt sinulle mitä tahdon. (Menee).