Tämän taikauskoisen ajatuksen elähyttämänä heitti Ursula rouva kopean silmäyksen torninikkunasta ulos ja keksi kymmen- tai kaksitoistahenkisen ratsastajajoukon, joka ajoi nelistä Myllyrannasta Ljungarsiin vievällä tiellä.

30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.

Ratsastajat pysähtyivät Ljungarsin linnan portille ja pyysivät päästä sisään. Etumaisena ratsasti pitkä, laiha ja ahavoittunut ritari, joka oli helposti tunnettava kauniista vartalostansa. Se oli herra Sten Knuutinpoika, Leton kartanon herra ja Ljungarsin herran nuorempi veli.

Sten herra oli noin neljänkymmenen vuoden vanha, voimakas, notkea, kauniskasvuinen mies. Hänen tukkansa oli pitkä ja tumma, hiukan kulunut kypäränreunasta, parta tumma, silmät siniset ja vilkkaat ja kasvot itsestään miehuullisen kauniit, mutta niitä rumensi kaksi suurta arpea otsassa ja vasemmalla poskella. Kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat päättäväisyyttä ja rohkeutta. Tapa, millä hän ohjasi hevostansa, osotti taitavaa ratsastajaa; ja ääni, millä hän pyysi päästä sisään, todisti hillitsemätöntä kiivautta. Hän oli nyt parantunut nuolenhaavasta, joka niin kauan oli koetellut hänen malttiansa, ja paluumatkallaan Ulvilan tienoilta hän oli kulkenut Myllyrannan läpi, ohimennessänsä revittänyt lohipadon ja ryöstänyt taloista kaiken, mitä hän kiireessä oli voinut ottaa mukanansa.

Sten herra sekä hänen joukkonsa näyttivät tällä kertaa paljoa muhkeammilta ja säädyllisemmiltä kuin tavallista. Sten herran varustus oli kiilloitettu, kypärässä hänellä oli höyhentöyhtö ja satula oli uusi ja kaunis. Hänen huovinsa olivat parhaan taitonsa mukaan paikanneet vanhoja tamineitaan. Kaikki olivat puhtaat kasvoiltansa, niin, olipa usealla uudet viitatkin, jalustimet ja hihnat, jotka luultavasti joku matkustava kauppias oli saanut kunnian lainata kunnianarvoiselle seurueelle, saamatta penniäkään korvausta.

Sama portti, jonka Bo herra kerran syyssateessa niin kylmästi oli sulkenut veljeltänsä, avautui nyt selkosen selälleen Sten herralle ja hänen huoveillensa, jotka kursailematta anastivat asunnon itsellensä linnassa ikään kuin olisivat olleet siellä kotonansa. Ursula rouva vastaanotti lankonsa juhlallisella arvokkaisuudella ritarisalissa ja tarjosi hänelle tavallisen tervetuliaismaljan. Sten herrakin koetti hiukkasen mukautua ajan kohteliaihin tapoihin; alistuipa hän suutelemaankin linnanrouvan ojennettua kättä ja kohteliaasti kehumaan hänen lakastumatonta kauneuttansa. Mutta tämä herra ei ollut juuri tottunut hovitapoihin, vaikka vanhastaan hänen muistissaan oli säilynyt muutamia lauseparsia sinnepäin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän ilmoitti tuovansa tärkeätä sanomaa ja pyysi saada kahdenkesken keskustella rouvan kanssa.

Ursula rouva vaihtoi pikaisen silmäyksen hänen kanssaan; hän näytti odottaneen sitä ja vei hänet sisempään huoneesen, Bo herran asesaliin.

— Bo herra ja hänen poikansa Knuutti ovat kuolleet, — sanoi ritari välinpitämättömästi ja ilman mitään valmistuksia, heittäytyen huolimattomasti istumaan vanhalle tammituolille, jonka selkänojaan oli Ljungarsin vaakuna leikattuna.

Vaikka Ursula rouva oli odottanutkin tätä sanaa, niin hän kuitenkin kalpeni ja näytti hetken epäröivän, vaatisiko säädyllisyys, että hän näyttäisi murehtivalta leskeltä saadessaan niin odottamattoman surusanoman.

Sten herra huomasi hänen epäröimisensä, nyökkäsi hänelle tutunomaisesti päätä ja sanoi puoleksi ilvehtien: — Hämmästyttääkö se teitä, rouvani! Enpä luullut, että vapaus tuntuisi teistä vastenmieliseltä.

— Minä vastaan teille, kun voitte todistaa minulle ettei sanomanne ole väärä, — vastasi Ursula rouva kopeasti. Hänellä ei ollut halua vaihtaa toista herraa toiseen.

Sten herra hymyili katkerasti. — On turhaa, kaunis rouvani, — sanoi hän, — että me koetamme olla vieraat toisillemme. Te olette suvainnut ottaa vastaan ihailuni, enkä minä ole salannut, millä tavalla minä olen kokenut ansaita sitä. Te tiedätte siis, että minulla on palveluksessani muutamia sukkelia miehiä ja niiden joukossa eräs Hurri, joka hämäläiseksi on aika viisas. Te tiedätte myöskin, että tuo Hurri antoi leikata toisen korvansa — joka maksoi minulle kauniit summat — uskotellaksensa Bo herralle jos jotain minun julmuudestani. Se onnistuikin niin hyvin, että mies sai selon Bo herran matkasuunnitelmasta, ja hän luonnollisesti antoi siitä vihiä tanskalaisille ystävillemme. Ulvilassa minä tapasin erään laivurin, joka äskettäin oli palannut Tukholmasta. Tuo mies sai kerta myrskyn tähden laskea ankkuriin Signilsskärin edustalla, ja siellä hän sai nähdä oikean mestarityön, jonka kaksi Otto Rudin kaleerilaivaa sai aikaan, lyhyesti, hyvä rouva, tanskalaiset valloittivat yöllä Bo herran laivan, ja koko miehistö, niin hyvin rakas veljeni kuin veljenpoikanikin surmattiin kovan ottelun jälkeen viimeiseen mieheen saakka. Oletteko nyt tyytyväinen?

— Huhu ei vielä ole mikään todistus.

— Ja miksi te tätä sanotte? — Ritari otti pienen, kultaisen kantasormuksen esiin.

Ursula rouva tarkasti sormusta ja sanoi kylmästi: — Tämän sormuksen sai poikapuoleni Knuutti lapsena kumminlahjaksi Sten Sture vanhemmalta.

— Aivan niin. Laivuri jäi tanskalaisia peläten kokonaiseksi viikoksi Signilsskäriin. Sillä aikaa heitti hyrsky useita ruumiita rannalle, ja niiden joukossa oli nuori mies, jonka keihäs oli lävistänyt. Laivuri hautasi hänet, luki muutaman pater nosterin hänen haudallansa ja piti palkkanansa tämän sormuksen, joka oli kuolleen sormessa.

Ursula rouva veti syvään henkeänsä ja sanoi hymyillen: — Minun täytyy kai vihdoin uskoa, että olen leski, koska te, herra ritari, näytte sitä niin suuresti haluavan. — Enkö minä ikävöitsisi sitä päivää, joka yhdistäisi meidät, kaunis rouvani? Mikä nyt enää estäisi meitä hallitsemasta tätä linnaa ja kaikkia siihen kuuluvia maita, te kauneudellanne ja minä miekallani.

— Kaksi estettä, herra ritari, ja tätä nykyä ne eivät ole meidän vallassamme.

— Oi, nuo lapset! Mutta te olette oikeassa, he voivat aikaa myöten käydä meille vaarallisiksi. Minun voutini Sven vakuutti, ettei hän koskaan ole nähnyt niin uhkarohkeita lapsia. He murtautuivat katosta ulos Letossa, hinasivat itsensä nuoran avulla alas ja luiskahtivat minun käsistäni.

— Olkaa huoletta, urhokas ritarini. Te olette pitänyt huolta toisesta puolesta, nyt minä otan toisen huolekseni. Älkäämme ajatelko koko asiaa. Teidän väkenne tulee viettää hauska päivä Ljungarsissa. Koettakaamme nöyrästi kantaa suruamme.

Ritari naurahti ja hänen muutenkin niin tuimat kasvonsa tulivat vieläkin tuimemmiksi. Ja sinä päivänä valmistettiin Ljungarsin linnassa suuret kemut.

Kaksi tuntia päivällisten jälkeen, kun kaikkialla vallitsi hilpeä mieliala, kuului odottamatonta torventoitotusta portilta ja puoleksi päihtynyt vartia ilmoitti, että eräs vieras ritari, jolla oli kaksikymmentä huovia seurassansa, halusi puhutella linnanrouvaa.

— Millainen vaakuna on hänen kilvessänsä? — kysyi Ursula rouva.

— Veripunainen enkeli, jolla on musta kotkanpää ja ihonväriset kädet valkealla pohjalla, — vastasi Malko, joka oli tähystänyt vartiotornissa.

— Se on Djeknen suvun vaakuna. [Tällainen vaakuna riippui Nousiaisten ja Porvoon kirkoissa. Toisilla tämän kuuluisan suvun haaroilla oli kilvessä kolme lumpeenlehteä tai kolme kuusikärkistä tähteä.] Ja koska he ovat piispan sukulaisia, niin tiedustelkaamme, mitä papeilla on meille sanottavaa, — sanoi Sten herra.

Asian laita oli seuraava. Kun ritari Lydik Klaunpoika oli vienyt neitosensa Naantalin luostarista hyvään turvaan ystävänsä ja sukulaisensa, ritari Iivari Flemingin luo Kokemäen kartanoon, niin hänen mielestään hänen ritari-velvollisuutensa ja kunniansa vaati häntä täyttämään sitä tehtävää, jonka piispa oli antanut hänelle toimeksi. Sitä tarkoitusta varten luovutti herra Fleming hänelle kaksikymmentä huovia, ja kuultuansa, että Sten herra oli Ljungarsin linnassa, niin hän tuli nyt sinne toimittamaan asiaansa.

Ursula rouva läksi heti Sten herran ja muutamien aseellisten miesten seuraamana muurille ja kysyi vieraalta ritarilta, mitä asiaa hänellä oli.

Ritari, jonka kilvessä oli tuo kuuluisa Djeknen suvun vaakuna, antoi
uudestaan puhaltaa torvea ja kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella Sten
Knuutinpoikaa, Leton herraa ja korkeasukuista Ursula rouvaa, ritari Bo
Knuutinpoika Ljungarsin puolisoa?

Sten herra vastasi, että sanantuoja oli oikeassa ja lisäsi ivallisesti, että hän olisi hyvin mielissänsä, jos Turun piispa lähettäisi hänelle säkillisen synninpäästöä, sillä juuri tänään hän oli syönyt luostarin lohta, ja ensi tilassa hän joisi luostarin oluttakin, jos piispalla ei olisi mitään sitä vastaan.

Vieras ritari ei ollut kuulevinaan tätä ivapuhetta, vaan painoi keihäänsä maahan ja puhui niin kovasti että hänen äänensä kaikui linnanpihalle saakka:

— Minä Lydik Klaunpoika, Kankaisten herra [Djeknen suku käytti Kankaisten herran nimeä ennenkuin tämä säterikartano, luultavasti naimisen kautta, joutui Hornin suvulle], ritari Jumalan, pyhän neitsyen, pyhän Olavin ja pyhän Henrikin palveluksessa, teen sinulle tietäväksi, Sten Knuutinpoika, joka sanot itseäsi Leton herraksi, sekä ritariksi ja aatelismieheksi, joka kuitenkin olisi vielä todistettava: minun korkea, armollinen ja kunnianarvoinen herrani, Turun piispa Jumalan armosta ja pyhän isän määräyksestä, ilmoittaa sinulle minun kauttani, että sinä olet syytetty rikoksesta maan rauhaa ja kirkon omaisuutta vastaan: koska olet kavalasti ja väkivallalla ryöstänyt jalosukuisen ja korkeasyntyisen herra Birger Bonpojan sekä neiti Beata Bontyttären heidän oikeasta ja laillisesta asuinpaikastansa ja kätkenyt heidät ryöväripesääsi, koska olet väkivaltaa ja vääryyttä harjoittanut rauhallisia matkustajia kohtaan, jotka ovat asioissansa kulkeneet, ja lopuksi koska olet polttanut, haavoittanut, murhannut ja rääkännyt kirkon alustalaisia Myllyrannan kylässä, ja rosvon ja ilkimyksen tavoin riistänyt heiltä heidän omaisuuttansa, joka on kaikille tiettyä. Tämän kaiken tähden minun armollinen herrani, kirkon suojeliana ja maan rauhan vartiana haastaa minun kauttani sinut oikeuteen ja kutsuu sinut yhdeksän päivän kuluessa vastaamaan teoistasi korkeasti-ennenmainitun herran ja piispan luo Kuusiston linnaan Turun kaupungin läheisyyteen. Ja jos sinä et seuraa tätä haastoa, niin julistan minä sinut jokaisen jalkaportaaksi sekä mahdottomaksi kantamaan ritarin nimeä ja kunnianmerkkiä; tämän minä todeksi näytän kelle tahansa hengellä ja verellä, keihäällä ja miekalla, ratsain tai jalkaisin, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen; niin totta kuin minua Kristus ja pyhä Henrik auttakoot ruumiin ja hengen puolesta.

Näin sanoen heitti ritari Lydik hansikkansa maahan, kohotti keihäänsä ja odotti vastausta.

Sten herran mielestä oli hänen puheensa liian pitkä ja Ursula rouvan läsnäolo sekä tervetuliaismaljat eivät olleet juuri omansa lauhduttamaan tämän herran hurjaa mielialaa. Sen sijaan että hän olisi vastannut, repäsi hän lähimmän joutsimiehen kädestä joutsen, tähtäsi ja lennätti samassa vingahtavan nuolen herra Lydikin päätä kohden. Heleästi kilahtaen lensi nuoli ritarin ojennettua kilpeä kohti, lävisti veripunaisen enkelin sydämen ja tunkeutui yhä syvemmälle haarniskan läpi hänen vasempaan olkapäähänsä. Tätä kavalaa laukausta tervehdittiin toiselta puolen ilon, toiselta kostonhuudolla, mutta samalla se nopeudellaan ja voimallaan herätti jokaisen jousimiehen ihastusta.

31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka saapui paikalle.

Ritari Lydik Klaunpojan kauniit kasvonpiirteet jotka näkyivät avatusta kypäräsilmikosta vääntyivät hetkeksi, kenties pikemmin vihasta kuin tuskasta. Hän veti nuolen olkapäästänsä, mursi sen moneksi palaseksi, viskasi sen muuria vasten ja huusi:

— Samalla tavalla kuin nyt minä muserran tämän hauraan, petollisen nuolen, niin minä muserran täten Sten Knuutinpojan kunnian ja julistan hänet vilpilliseksi konnaksi. Kaikki läsnäolevat minä otan todistajiksi, että olen haastanut Sten Knuutinpojan oikeuteen ja miten hän on siihen vastannut. Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee…

— Ampukaa hänet! Hän häpäisee linnanrouvaanne! — kuului Sten herran ääni muurilta ja samassa lennätti miehistö taaskin jousistansa kolme, neljä nuolta. Lydik herra, joka tällä kertaa piti paremmin varansa, väisti taitavasti nuolet kilvellänsä ja jatkoi sitten vakavalla äänellä:

— Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee, niin lähettää minun armollinen herrani hänelle kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää että hän suvaitsisi ottaa vastaan yhden hänen papeistansa, joka tulee pyytämään kahdenkeskistä keskustelua hänen kanssansa.

— Tervehdi armollista herraasi, — vastasi Sten herra, — että jos hän omassa persoonassansa haluaa käydä täällä, niin me koetamme parhaan taitomme mukaan kestitä häntä. Mutta koska me emme aio ripityttää itseämme hänen papeillansa, niin on hyvin luultavaa, että semmoinen herrasmies täältä lähtiessänsä on sileämmäksi ajettu, kuin tänne tullessaan.

Sillä välin olivat Flemingin soturit, epäröiden ja kiihottuneina väistyneet muurien luota niin kauaksi, että joutuivat ampumamatkaa ulommaksi. Heillä ei ollut jousia, eivätkä he voineet vastata kavalaa tervehdystä. Lydik herra yksin piti paikkansa nuolen kantomatkan piirissä, vähääkään välittämättä nuolista, jotka tuon tuostakin lensivät hänen kilpeensä. Eikä hän odottanutkaan turhaan. Mitä tahansa herra Stenistä oli sanottukin, niin hän ei todellakaan olisi ansainnut pelkurimaisuuden syytöstä. Hänen hiukan päihtynyt väkensä tarvitsi aikaa satuloidakseen hevosensa ja pukeutuakseen uudelleen varuksiinsa. He olivat nyt valmiit ja yhdessä Ursula rouvan väen kanssa, oli heitä noin kolmekymmentä aseellista huovia, joten he siis olivat lukuisammat päällekarkaajia. Mutta koska Flemingin soturit olivat tunnetut kelvostansa ja sotataidostansa, päätti Sten herra vain hätätilassa sallia käsikahakkaa. Hän antoi siis joukkonsa marssia vihollista vastaan hyvässä sotajärjestyksessä, mutta pysähdytti sen alaslasketulle nostosillalle, nosti keihäänkärjellä Lydik herran hansikan maasta ja ratsasti sitten odottavan vihollisen luo yksinänsä, ilman muita aseita kuin miekka kädessä.

— Tunnusta nyt syntisi, suurisuinen poikanulikka, sillä elävänä sinä et tältä paikalta pääse! — huusi Sten herra hirvittävällä äänellä.

Taistelu hevosen selässä alkoi taistelusääntöjen mukaan peitsellä, mutta kun Lydik herra huomasi vastustajansa tarttuvan miekkaan, niin hän heitti peitsen pois ja paljasti miekkansa. Tällaisessa miekkailussa oli päävaikeus siinä, että täytyi yhtä aikaa vasemmalla kädellä ohjata hevosta ja käyttää kilpeä, ja voitto riippuu suureksi osaksi hevosen tottumuksesta ja ratsastajan taitavuudesta. Se taistelioista, joka päästi vihollisen kupeellensa tai selkänsä taakse, oli melkein aina mennyttä kalua.

Pian kävi selväksi, ettei Lydik herra tuottanut häpeätä Svante Sturen asekoululle, jonka oppilas hän oli. Vaikka hänen olkapäänsä oli haavoitettu, käytti hän asettansa niin notkeasti ja taitavasti, että hän olisi ollut paljoa vahvemman vihollisensa kanssa täysin tasavoimainen, jos hänellä vain olisi ollut oma hevosensa, joka oli tottunut hänen ohjaamiseensa. Pahaksi onneksi hänen oli täytynyt se jättää paetessansa Naantalista ja nyt hän ratsasti Flemingin sotaratsulla, joka oli kömpelö ja tottumaton tämänkaltaisiin seikkailuihin.

Sten herra pettyi toiveessansa, että hän jo ensi hyökkäyksellä voisi lyödä nuorukaisen maahan. Senpä tähden hän käänsi hevosensa sivulle, pyöräytti äkisti ympäri ja ajoi sellaisella vauhdilla vasten vastustajaansa, ettei Lydik herra ehtinyt ajoissa kääntyä, vaan sai samassa hirveän, musertavan miekaniskun kilpensä sisäpuolelle, suoraan ennestään jo haavoittuneesen vasempaan olkapäähänsä. Tämä isku, joka olisi voinut lyödä häränkin maahan, oli voimakkaampi kuin mitä hänen hyvä flandrilainen varusteensa saattoi kestää. Maailma musteni hänen silmissänsä, kilpi tulipunaisine enkeleineen vaipui maahan hänen hervottomasta kädestänsä ja uusi isku, joka tällä kertaa kohtasi hänen kypäränsä sivua, heitti hänet tunnottomana ja suinpäin satulasta maahan. — Näin käyköön jokaisen, joka kajoaa Sten Knuutinpojan kunniaan! — huusi Sten herra voitonriemulla ja hyppäsi hevosensa selästä täyttääkseen vieläkin yhdellä loppuiskulla verisen työnsä, kun samassa yksi Flemingin sotilaista laukkasi paikalle pelastamaan johtajaansa. Tähän asti olivat molemmat puolueet katselleet asiaan sekaantumatta hurjaa kaksintaistelua; mutta nyt ratsasti Sten herran väki linnan puolelta hänen apuunsa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin taistelu oli täydessä vauhdissa, — yksi noita hurjia, yksityisiä taisteluita, jotka niin useasti verellä tahrasivat maata Sturein aikakautena. Kummaltakin puolelta tehtiin hyökkäyksiä peitsillä ja tapparoilla, ja huudettiin korkealla äänellä. Sten herra tungettiin erilleen kaatuneesta vihollisestansa ja hänen täytyi uudelleen nousta hevosensa selkään.

Muurilla seisoi Ursula rouva ja katseli taistelua uhmamielin, halveksivasti hymyillen. Keltainen topaasi kimalteli hänen rinnassansa ilta-auringon loisteessa; hänen tummat silmänsä salamoivat, ja ikäänkuin taivas olisi tahtonut todeksi tunnustaa taikauskoista tarua, joka kertoi Ljungarsin suvun polveutuvan salamasta, nousi läntiselle taivaanrannalle synkkä pilvi ja metsäisillä kunnailla alkoivat kalpeat tulikielet risteillä.

Sten herran miehet ryntäsivät kiivaasti ja heidän johtajansa taisteli sellaisella urheudella, joka olisi kelvannut suuremmallekin taistelutantereelle ja puolustamaan parempaakin asiaa. Hänen suunnaton miekkansa kaasi säälimättä toisen toisensa jälkeen Flemingin miehistä, jotka askel askeleelta vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä, kuljettaen haavoittunutta ritaria keskellänsä.

Mutta tuskin he olivat päässeet linnanportin näköpiiristä, niin ylivoima ahdisti heitä niin valtavasti että heidän rivinsä murtui ja näytti siltä, kuin heidän tappionsa olisi ollut varma. Neljä hevosta karkasi pois tyhjin satuloin; neljä haavoittunutta sotilasta pysyi vaivoin satulassa ja Sten herra raivasi yhä edelleen itsellensä tietä haavoittuneen luo, josta kukaan ei enää näyttänyt voivan häntä estää.

Silloin ilmestyi Myllyrantaan vievälle tielle pieni, viisimiehinen joukko, jonka johtajana näytti olevan munkki, sillä kookas mies, joka ratsasti joukon etunenässä, oli päätä myöten mustan kaavun peitossa. Kun nuo ratsastajat huomasivat taistelun, kannustivat he hevosiansa ja ajoivat kiivasta karkua taistelupaikalle, jossa he heti peitsinensä syöksyivät Sten herran väen kimppuun. Flemingin miehet saivat hetken hengittämisen aikaa, kääntyivät takaisin ja ryhtyivät taas vuorostansa hyökkäämään.

Vaikka tämä apujoukko olikin niin pieni, niin vaikutti sen tulo ratkaisevasti taistelun menoon. Sten herran väki luuli tulokkaita Arvid piispan etujoukoksi, joka tuli Lydik herran apuun ja lyhyen taistelun perästä he laukkasivat ohjakset valloillaan takaisin linnaan.

Ljungarsin ja Leton väki vahvistui tässä luulossa vielä senkin johdosta, että munkki, joka johti vieraita ratsumiehiä, jäi alussa välinpitämätönnä metsänlaitaan. Hänen otaksuttiin olevan piispan lähettilään, jonka tulon Lydik herra jo edeltäpäin oli ilmoittanut.

Tämä äänetön katselia oli asettunut tien laitaan Ljungarsin puolelle, niin että jokaisen joka sinne aikoi, täytyi kulkea aivan hänen ohitsensa. Liikkumatta ja välinpitämätönnä hän näki toisen toisensa jälkeen pakenevan hänen ohitsensa. Sten herra yksin vain uhmaten taisteli Flemingin sotureita vastaan.

Silloin ratsasti munkki hitaasti paikalle ja viittasi ratsumiehille että lakkaisivat taistelusta. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta vetäytyivät kaikki pois ja jättivät Sten herran tielle tuntemattoman ratsumiehen kera.

Mutta Sten herra näytti tyytyvän kaksintaistelussa äsken saamaansa voittoon ja kannusti hevostansa seuratakseen muita linnaan. Mutta kookas munkki asettui hänen tiellensä.

— Mitä, pappi, onko sinulla muuta kuin yksi henki menetettävänä?

Vastauksen asemesta veti munkki pitkän miekkansa kaapunsa alta ja iski Sten herran hevosta niin kovasti niskaan, että pää melkein irtaantui ruumiista ja hevonen sekä ratsumies pyörähtivät toistensa yli keskellä verivirtaa.

Mies, joka saattoi antaa senkaltaisia iskuja, olisi nyt ilman mitään vaivaa voinut kaataa Sten herrankin maahan. Mutta munkki ei käyttänyt etua hyväksensä, hän ei liikahtanut paikaltaankaan, ennenkuin ritari vihan vimmoissansa oli irroittautunut jalustimistaan. Silloin hänkin hyppäsi hevosensa selästä ja niin he seisoivat hetken vastatusten, katsellen vihaisin katsein toisiansa.

— Kaljupää konna! — huusi Sten herra, — sinä tapoit hyvän hevoseni, ja nyt minä heitän sinun pääsi sen pään viereen.

— Säästä sanasi, Sten Knuutinpoika, ja käytä mielemmin miekkaasi, sillä pyhän Henrikin luitten kautta, ei se koskaan ole ollut sinulle niin tarpeen kuin tänään! — vastasi munkki, heittäen päähineensä pois ja paljastaen sen alta ritarin kypärän.

32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.

— Oletpa munkki tai maallikko, niin tänään saat maistaa Ljungarsin säilää! — huudahti Sten herra ja antoi vastustajalleen toisen iskun toisensa jälkeen, niin että hän, jolla ei ollut kilpeä, vain mitä suurimmalla taitavuudella saattoi suojella itseään. Mutta Sten herra ei siten saavuttanut mitään erityistä etua; päin vastoin hän tunsi kätensä väsyvän ja kaikki hänen iskunsa kilpistyivät tuntemattoman ritarin varusteesta ja miekasta, ikäänkuin lasipinnasta.

— Saat viisi minuuttia hengähtääksesi, — sanoi vieras.

Vastauksen asemesta iski Sten herra niin voimakkaasti vieraan päätä kohti, että leukahihna katkesi ja kypärä putosi maahan. Munkkikaapuun puettu ritari seisoi nyt siinä paljain päin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja tuimat ja harmaantuneet kiharat ympäröivät hänen päätään. Se oli Bo Knuutinpoika, Ljungarsin herra.

Tämä odottamaton näky sai Sten herran kauhun valtaan. Hän tuijotti hetken aikaa veljeensä, ikäänkuin hän olisi ollut haamu kuolleitten mailta.

— Sinä olet tapattanut Knuutti poikani, — sanoi Bo herra. — Mutta sinä olet veljeni, ja minä suon sinulle viiden minuutin ajan valmistaaksesi kuolemaan ja minä luetan messuja sinun sielusi puolesta.

Sten herran jäsenet tulivat nyt äkkiä liikkeesen, ei kuitenkaan taistellaksensa, vaan paetaksensa. Hän heitti kilpensä pois ja juoksi pakoon metsään päin, toivoen voivansa kiertämällä päästä linnaan.

Bo herra seurasi häntä hitaammin, mutta vähemmin väsyneenä. Ratsumiehet näkivät heidän katoavan puitten suojaan; Bo herran väki, Taavi etumaisena, seurasi kaukaa molempia ritareita. He ajoivat toisiaan takaa niinkuin susi paimenkoiraa ja he tunkeutuivat yhä syvemmälle tiheään metsään.

Hetken kuluttua huomasi Taavi joutuneensa kauas erilleen seuralaisistaan, ja kuusien kahinasta hän saattoi väin aavistaa, mitä tietä veljekset, takaa-ajaja ja pakolainen kulkivat metsän tiheikössä. Poika parka ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän voisi auttaa Bo herraa ja tietämättänsä hän vihdoin joutui Junkkarin lähteelle. Lähde oli kuiva, niin kuiva kuin ei koskaan vesipisaraakaan olisi sirahdellut sen sammaltuneella kivipohjalla. Vanha, koukkuinen mänty loi varjonsa punertavalle, ukonnuolen halkaisemalle kivilohkareelle. Iltasumu kohousi harsona suoperäisestä maasta ja kaste kimalteli jo heinänkorsissa. Kaikki muistutti sitä iltaa, jolloin Taavi viimeksi oli käynyt siellä Ljungarsin lasten kanssa. Taavin sydän tykytti kiivaasta juoksusta. Bo herraa ei kuulunut; Sten herraa ei näkynyt. Hiljaisuus ja rauha näytti vallitsevan tässä laaksosessa.

— Mutta varmaan he juoksivat tänne päin, — sanoi hän itseksensä.
— Kas tuossa on jälki märässä sammalessa! Ja tuossa katkennut oksa.
Tuossa miekanhuotra! Se on Bo herran! Ja tuossa…

Taavi ei rohjennut sanoa sitä sanaa suustaan. Hän seisoi tuskin kahdenkymmenen askelen päässä kivilohkareesta ja näki selvästi näön, joka ei ollut hänelle vieras. Kun mailleen menevä aurinko loisti lehtien ja usvan läpi kallioseinälle, ilmaantui siihen sama valkoinen olento, jonka oikea koti näytti olevan tässä yksinäisessä laaksossa. Hän ei voinut erehtyä; se oli Ljungarsin tyttö valkoisessa verhassansa, kultavyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa. Hänen tavallinen uhmaileva ja pilkallinen katseensa oli nyt entistä tuimempi, ikäänkuin itsepäisen lapsen, joka on polkenut rikki lempinukkensa. Hän seisoi liikkumatta puoleksi poiskääntyneenä ja Taavi oli kuulevinansa seuraavat sanat tai laulun, joka ehkä ei ollut muuta kuin öisen tuulen hiljaista huminaa vanhan männyn nystyräisissä oksissa:

    Kuka kaatoi kankahalta
    Hongan pilviä pitävän;
    Kuka syöksi hongan päältä
    Kotkan ilmojen isännän?
       Sukuni
       Sortuvi.
    Kuka kaatoi kaukahalta
    Hongan pilviä pitävän?

    Ei tiedä teräs sokea,
    Mihin maalihin osuvi,
    Ei tunne pimeä pilvi,
    Mitä kohti kulkenevi.
       Tiedoton,
       Tunnoton.
    Ei tiedä teräs sokea,
    Mihin maalihin osuvi.

Vaikka tämä laulu tuntuikin niin hurjalta, puoleksi valittavalta ja puoleksi pilkalliselta, oli Taavi jo siksi tottunut tähän ihmeelliseen olentoon, että hän rohkaisi mielensä ja uskalsi kysyä, mistä hän löytäisi Bo herran. — Sinä sen kyllä tiedät, sinä! — lisäsi hän. — Jos olet Ljungarsien ystävä, niin suojele herraani, äläkä salli hirveän Sten herran tappaa häntä!

Usvakuva ei näyttänyt panevan mitään huomiota hänen kehotukseensa, vaan jatkoi — jos se todellakin oli hän — hämmentäen seuraavat sanat puitten oksissa yhä kiihtyvän tuulen suhinaan:

    Syöksy taivahan salama.
    Säkenöivä ilman säilä;
    Pahuuden pesät kukista.
    Väkivallan suojat särje!
       Sytytä,
       Hävitä!
    Syöksy taivahan salama,
    Säkenöivä ilman säilä!

Haamun kasvot vääntyivät hänen näin sanoessaan ja kävivät yhä epäselvemmiksi, ja lopulta ei silmä voinut erottaa muuta kuin paljaan kallioseinän. Näytti siltä kuin synkät ukkospilvet olisivat kiirehtien totelleet manausta, sillä tuskin olivat viimeiset sanat kajahtaneet tuuleen, niin kirkas salama valaisi korkeimman männyn, joka seisoi lähteen toisella puolen olevalla kunnaalla, ja sen mukana seurasi räikeä jyrähdys, joka tavallisesti merkitsee että ukkonen on iskenyt maahan. Taavi joutui uudelleen tuskan valtaan. Hän ei voinut jäädä paikalleen, paeta hän ei myöskään tahtonut, ennen kuin hän oli löytänyt herransa. Hän kiipesi vastakkaiselle kukkulalle: ei mitään jälkeä, ei vähintäkään ääntä. Hän palasi takaisin laaksoon, hän tutki uudestaan sammalessa näkemiänsä jälkiä. Ne johtivat kallion toiselle puolelle, samalle nurmikolle, missä Birger ja Beata kaksi viikkoa sitten olivat iloisina nauttineet illallisensa. Ruoho oli poljettu ja veressä. Vähän kauempana, kallion vieressä olevan käyrän männyn takaa löysi Taavi etsittävänsä, mutta sellaisessa tilassa, että hämmästys ja kauhistus täytti hänen mielensä.

Molemmat veljekset, Bo herra ja Sten herra, makasivat verissänsä kanervikolla. Kun Sten herra ei mitenkään enää voinut paeta, oli hän luultavasti epätoivossansa koettanut puolustautua. Hän makasi siinä olkapää halaistuna ja hänen hurjissa, ruhjoutuneissa kasvoissansa asui viha. Mutta Bo herrakin makasi hänen vieressänsä syvissä haavoissaan, ja hänen kauniit, harmaantuneet kiharansa olivat poikkileikatut, sillä isku oli kohdannut häntä vasempaan ohimoon sellaisella voimalla, että Sten herran miekka oli siihen katkennut. Kaksi urhokasta miestä, kaksi etevätä tottunutta soturia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat voineet voittaa ja vuodattaa kunnialla verensä isänmaan eteen, olivat tässä kunniatta ja voittoriemutta kaatuneet, veljesmurhaisessa kaksintaistelussa, yksityisen vihan ja koston uhreina. Tämä laiton ja verinen aikakausi ei vielä ollut kyennyt sitomaan oman käden kostoa lailla ja oikeudella, vaan oli ikäänkuin koonnut itseensä kaikki keskiajan sotaisat levottomuudet, jotta nuo tulossa olevat ensimäisen Kustaan päivät esiintyisivät sitä kirkkaammassa valossa.

Taavi heittäytyi kaatuneen herransa yli ja koetti kaikin neuvoin saada häntä henkiin. Mutta se oli turhaa. Bo herra oli päättänyt maalliset taistelunsa ja lähtenyt tapaamaan vanhinta poikaansa, jonka kuoleman hän omaksi turmioksensa oli niin katkerasti kostanut.

Sillä välin oli kova rajuilma puhjennut, jommoinen yksin näissä kallioisissa seuduissakin, joissa ukkosilmat niin useasti raivoavat, oli harvinainen. Ukon iskemän männyn latva oli syttynyt tuleen ja myrsky oli heitellyt palavia havuja lähimäisiin kuusiin ja mäntyihin. Niistä tuli levisi kuivaan kanervaan, joka paloi kahisten kuin oljet, ja näiden runsaiden sytykkeiden kasvattamina liekit leveänä kolmikulmiona, kapea tulikieleke huippuna, kohosivat ilmaan; sade niitä vain vähän hillitsi, mutta ei sammuttanut. Hetken kuluttua oli aivan mahdotonta kestää tukahduttavaa savua, joka painui sille puolelle, missä Taavi seisoi ja koki viimeiseen saakka pelastaa liekistä kuolleen herransa ruumista. Mutta hänen täytyi surusydämin luopua tästä yrityksestä, ja hän otti vain Bo herran miekan mukanansa ja kiiruhti etsimään metsään eksyneitä seuralaisiansa.

33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen asukkaiden kohtalot.

Sillä välin olivat paenneet soturit kertoneet Ursula-rouvalle, jolla ei ollut aavistustakaan, että hänen kuolleeksi luultu miehensä oli ollut häntä niin lähellä, sen väärän huhun, että Arvid piispa oli suurella sotavoimalla tulossa linnaa piirittämään. Hän oli heti käskenyt nostaa sillan, ladata sotaputket kivillä, korjata rappeutuneet kohdat muurissa ja ylipäänsä ryhtyä sellaisiin toimiin linnan puolustukseksi, joita aika myönsi. Sten herran viipyminen huolestutti häntä, mutta kun hän tiesi hänen olevan yhtä viekkaan kuin uhkarohkeankin, niin hän toivoi hänen vielä tulevan hänelle apuun niiden seuralaistensa kanssa, joita hänellä saattoi olla siellä täällä metsässä.

Illalla nousi rajuilma ja kulovalkean savu tunkeutui linnaan saakka. Ursula rouva lähetti tiedustelioita, mutta he palasivat tyhjin toimin, sillä Flemingin soturit vartioivat tarkasti kaikkia käytäviä. Niin kului yö ja koko seuraava vuorokausi.

Kolmantena päivänä kahakan ja kaksintaistelun jälkeen toteutui sattumalta tuo väärä huhu ainakin osittain. Arvid piispa läheni, tosin ei suurella sotavoimalla, mutta hän oli Bo herran lähdettyä Naantalista suuresti huolehtinut, miten tämä taistelu päättyisi, joka koski niin läheisesti kirkonkin etuja. Ja kun hän sitäpaitsi kuuli että ritari Lydik oli kulkenut Kokemäelle päin, niin hänelle muistui mieleen, että hänellä oli syytä lähteä tarkastusmatkalle näille seuduille sekä paluumatkalla käväistä Rauman luostarissa ja koulussa. Hän läksi viipymättä matkalle, 40 henkeä seuranansa niistä, toinen puoli aseellisia; sitä paitsi seurasivat Birger ja Beata hänen suojassansa Ljungarsin linnaan.

Sillä välin oli Taavi pikalähetillä ilmoittanut piispalle Junkkarin lähteellä tapahtuneesta onnettomasta kaksintaistelusta. Tämä uutinen kiirehdytti siihen määrään piispan matkaa, että hän jo kolmannen päivän illalla saapui Myllyrantaan ja levättyänsä siellä yön, seuraavana aamuna läksi Ljungarsin linnaan aseellisine miehineen, joihin oli liittynyt noin kaksikymmentä miestä Myllyrannan kylästä.

Ursula rouva oli viettänyt rauhattoman yön. Sten herra viipyi poissa, hämäriä huhuja kulki, että Bo herra oli palannut takaisin, Malkoon ei ollut luottamista, miehistö tuntui pelonalaiselta ja keskusteli antaumisesta, sillä linna ei voinut kestää ylivoimaista piiritystä. Mutta uhkarohkea linnanrouva luotti epäilemättä salaiseen taikakeinoon, jota hän oli jo lapsuudessaan isänsä linnassa Liivinmaalla oppinut eräältä vanhalta juutalaiselta taikurilta ja joka oli täydelleen sopusoinnussa aikakauden taikauskon kanssa.

Näin oli asiain laita, kun Ursula rouva, joka jo oli saanut kuulla kaksintaistelusta lähteen luona, näki neljäntenä aamuna taistelun jälkeen piirittäjien pienen joukon äkkiä lisääntyneen noin 60 aseelliseen mieheen, jotka piirittivät linnaa joka puolelta. Heti sen jälkeen tuli tavanmukainen torventoitottaja kehottaen linnaa antautumaan.

Vastaus kuului: — Tervehdä hänen armoansa ja kysy, milloinka on tullut tavaksi, että piispat väkivallalla murtautuvat rauhallisiin asuntoihin ja uhkaavat aatelisnaisia aseilla ja verenvuodatuksella. Tervehdä häntä ja sano, että kaikki väkivalta on turhaa, sillä koko linna on hänen armonsa käskettävänä.

Heti sen jälkeen laskettiin nostosilta ja Arvid piispa astui henkivartioineen Ljungarsin linnaan.

Ursula rouva oli linnan avainten kanssa jo portilla häntä vastassa. Hän oli pukeutunut kallisarvoisimpaan surupukuunsa; hänen suunsa oli mitä herttaisimmassa hymyssä, mutta hänen sydämessään vallitsi samalla pelko ja katkeruus. Kaikki hänen väkensä oli laskenut aseensa linnan pihalle; kaikki linnan ovet seisoivat selkosen selällään ja linnansaliin oli katettu juhlallinen ateria. Näytti siltä kuin olisi tahdottu viettää juhlaa suuren ja tervetulleen vieraan kunniaksi.

Arvid piispa ei antanut pettää itseänsä. Hän pani miehiä seisomaan joka ovelle, asetti vartioita muureille ja otatti miehistöltä yksin puukotkin pois, jotka heillä maan tavan mukaan oli vyössänsä. Ursula rouva ei osottanut tyytymättömyyttä; hän oli nöyrä ja alistuvainen ja myöntyi kaikkeen. Aivan huomaamatta hän vain laitti niin, että hänen kauneutensa esiintyi edullisimmassa valossa, eikä se voinut olla vaikuttamatta edes piispankaan seitsenkertaisesti pansaroittuun sydämeen.

Ja millä äidillisellä hellyydellä hän iloitsi nähdessään lapsensa! Ei milloinkaan enää hän tahtonut lähettää heitä noiden jumalattomien ihmisten pariin, jotka olivat tuottaneet hänelle ja heille niin paljon huolta. Oi, hän oli itkenyt yöt päivät, kun kuuli, että heidät oli ryöstetty. Ja sen lisäksi oli kohtalo tuottanut hänelle vielä senkin koettelemuksen, että, hän oli kadottanut parhaan, urhokkaimman puolison, ritarikunnan kunnian ja kaunistuksen, tuon uljaan Bo herran, jota hän ilolla oli seurannut rikkaammasta kotimaastansa, elääksensä hänen kanssansa näissä yksinäisissä, metsäisissä erämaissa! Sten herra oli pyytänyt häntä rakentamaan sovintoa veljensä kanssa; kuinka hän olisi voinut olla suostumatta niin kiitettävään pyyntöön? Mutta, — ja hän huokasi syvään — hirveä erehdys teki hyvän aikeen tyhjäksi ja oli syynä onnettomaan loppuun, jota hän ei voisi lakata suremasta koko elämänsä aikana.

— Hyvä rouva, — sanoi piispa, jonka sydän ei kuitenkaan sekään ollut kokonaan kiveä, — jos teidän puheenne on tosi, niin teitä on julmasti paneteltu, enkä minä kiellä teiltä ansaitsemaanne hyvitystä. Mutta sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että Bo herran lapset eivät enää saa jäädä teidän turviinne. Beata neiti kasvatetaan Naantalin luostarissa ja Birger herra saapi oman valintansa mukaan joko olla mukana aatelisissa harjoituksissa herra Flemingin johdolla Kokemäen kartanossa, taikka nauttia opillista kasvatusta minun valvontani alla Rauman luostarikoulussa.

— Siis, armollinen herra, — sanoi Ursula rouva hymyillen, — te ette pidä minua enää noitana eikä miehenmurhaajana?

— Toivoakseni, — vastasi piispa, — ja sitä paitsi voitte te täällä häiritsemättömässä rauhassanne osottaa jalomielisyyttänne hoitamalla hyvin isättömien lastenne laillista perintöä.

Ursula rouva puri huultansa; hän ei saanut kirkkoruhtinasta johdatetuksi sinne, minne hän tahtoi, mutta hän ajatteli; aika neuvon keksii.

— Taavi, — sanoi Arvid piispa tuolle reippaalle pojalle, — sinä olet uskollisesti palvellut Bo herraa hänen viimeisinä päivinänsä. Sitä paitsi olet eräässä tilaisuudessa ansainnut kirkon kiitollisuutta. Tahdotko tulla minun palvelukseeni?

— Pitääkö minusta siinä tapauksessa tulla pappi? — kysyi poika.

— No, eihän se kai olisi niin vaarallista, luullakseni. Mutta ole huoleti; ei hevosen selässä papiksi lueta.

— Saanko minä uhrata henkeni ja ruumiini teidän armonne palvelukseksi?

— Ehkäpä kyllä; ajat ovat kovat ja rauhattomat, poikani.

— Saanko minä haarniskan, selkäkilven ja teräskypärän, niinkuin muutkin huovit?

— Sinulla on monta ehtoa; mutta sehän on itsestäänkin selvä.

— Saanko minä myöskin avaimen vankilaholviin, joka on kellarin sisäpuolella?

— Ota vain, narri. Ursula rouva on sanonut minulle, että siellä on vaan rottia.

Taavi riensi pois ja tuli hetken perästä takaisin pienen harmaan ukon kanssa, joka oli enemmän aaveen kuin ihmisen näköinen.

— Goliat! — huudahti Ursula rouva. — Minä luulin, että olisit aikoja sitten kuollut.

— Eipä se ihme olisikaan, — sanoi Taavi, — kahteen viikkoon hän ei ole saanut muuta kuin suolaista leipää, eikä tippaakaan vettä. Onneksi oli Goliatilla ystävä hädässä, nimittäin virta, josta aina välistä sirahteli joku pisara muurin halkeaman läpi.

— Ensi kertaa näen tämmöisen Taavetin tuollaisen Goliatin rinnalla, — vastasi piispa hymyillen. — Mutta te, jalo rouva, — jatkoi hän vakavammin, — mitä te voitte tähän syytökseen vastata?

— Että Goliat on petturi ja tuo poika valehtelia, teidän armonne.

— Kyllin, rouvani! Teillä on vielä jalansiaa tässä linnassa; niin kauan kuin mahdollista minä tahdon kunnioittaa teitä Bo herran puolisona. Mutta muistakaa, että teidän kerran vielä on tehtävä tili Ljungarsin lasten perintö-osuudesta!

Ursula rouva kohotti olkapäitänsä. Mitä hän ajatteli, on tietymätöntä, mutta ehkäpä se vielä selviää tämän kertomuksen jatkossa.

Edellisen osan loppu.

JÄLKIMÄINEN OSA.

1. Kohtaus Kuusiston linnassa.

Useinkin sattuu maailmanhistoriassa, että vaihtuva aikakausi, ennenkuin se väistyy toisen tieltä, vielä kerran puhkeaa täyteen kukoistukseensa siten, että jossakin jalossa, loistavassa henkilössä kuvastuu sammuvan ajan parhaimmat ja kunniarikkaimmat ominaisuudet. Niinpä ilmestyi keskiajan iltapuhteena Ruotsissa mies, joka oli puhtaimpia luonteita, mitä tämä ritarillinen aika on tuottanut, ritariston kukka ja kaunistus, tuo urhokas, ylevä ja jalo Sten Sture nuorempi. Ja sattuipa samaan aikaan Suomessa, juuri niinä päivinä, jolloin katolisen aikakauden aurinko oli laskemaisillaan, että pyhän Henrikin istuimella istui mies, joka oli arvokkaimpia ja voimakkaimpia mitä pohjolassa milloinkaan on ollut edustamassa Rooman pappisvaltaa, jalomielinen ja samalla valtioviisas Arvid Kurki. Molemmat nämä miehet koettivat sekä yksin voimin että eriksensä pitää voimassa heikkonevaa isänmaatansa; molemmat he joutuivat kohtalonsa uhriksi ja sortuivat, niinkuin silloin arveltiin, korvaamattomaksi vahingoksi maallensa. Mutta he sortuivat oikealla ajalla ja siirtyivät uuden ajan miesten tieltä ja molemmat he saattoivat ylpeydellä sanoa, että he ottivat aikakautensa mukanaan hautaan.

Sten Sture oli kuollut Bogesundin taistelussa saamiinsa haavoihin Mälarin jäällä, ja verinen Kristian oli lähettänyt palkkasoturinsa panemaan valtansa alle Ruotsia ja Suomea, kun eräänä syyspäivänä vuonna 1520 yksinäinen vanha vaeltaja lähestyi hämärissä hyvin varustetun Kuusiston linnan porttia ja pyysi päästä sisään. Päivä oli ollut sateinen, ja vaeltajan, joka oli läpimärkä, väsynyt ja viluinen, ei olisi luullut voivan herättää portinvartian epäilyksiä. Kuitenkin vastattiin, että ei kukaan muu kuin linnan oma väki päässyt portista sisään, jos hänellä ei ollut kirjettä tai sinettiä todisteena, että hän kulki oikeissa asioissa ja että hänellä oli jotakin toimitettavaa linnassa. Se huolellisuus, jolla piispa Arvid Kurki oli korjauttanut vanhat muurit, ne tuliputket, joilla muurit olivat varustetut, ja etuvartiat, jotka yöt päivät vartioivat kaikkia käytäviä, olivat selvänä todistuksena siitä, että epävarmat ajat vaativat tavatonta varovaisuutta. Mahdotonta oli tietää, minkälaisessa valepuvussa tanskalainen vakooja voisi salaa hiipiä linnaan ja kavaltaen ilmaisisi viimeisen varustuksen, jossa saattoi olla suojassa vieraalta valtaajalta.

Vaeltaja, jonka pyyntö hyljättiin semmoisella kovuudella, joka ei juuri näyttänyt soveltuvan kristillisen ylipaimenen palvelialle, kohotti vielä kerran vapisevan äänensä ja pyysi saada puhutella junkkeri Birger Bonpoikaa, joka oleskeli linnassa.

— Junkkeri Birgeriäkö? — toisti vartia äkäisesti. — En tunne sen nimistä junkkeria. Menkää tiehenne, niin ehditte vielä kaupunkiin ennenkuin pimeä teidät yllättää.

— Minulle on sanottu, että junkkeri Birger, Ljungarsin herra, on parast'aikaa Kuusiston linnassa, — vastasi vaeltaja itsepäisesti.

— Jos tarkoitatte teiniä, niin hänellä tuskin on halua jutella maantienkuleksian kanssa juuri nyt kun hän huomenna vihitään papiksi, — vastasi vartia.

Vastaus oli hiukan pilkallinen ja näytti kuohuttavan vaeltajan mieltä. — Vihitään papiksi! — huudahti hän tuskaisesti. — Pyhä neitsyt, se on siis totta, ja minä tulen liian myöhään voidakseni ehkäistä onnettomuutta!

— No, eipä näinä aikoina se lie niinkään onnetonta, jos voipi lihota luostarissa tai tuomiokapitulissa, jota vastoin me muut paljoa vähemmästä saamme panna nahkamme alttiiksi, — jatkoi sotamies samaan tapaan. — Mutta menkää jo tiehenne, tallimestari tulee tuolta. Hän ei kärsi turhaa juttelua palvelustoimissa.

Samassa tuli kookas nuori mies, jolla pukuna oli teräskypärä ja hirvennahkainen költeri sekä lisäksi valkoinen sotavyö, joka oli piispan väen tunnusmerkkinä. Hän näytti pitävän vahtien tarkastusta ja pysähtyi muurille luultavasti sen johdosta, että hän kuuli ääniä nostosillalta. — Mikäs nyt? — sanoi hän nopeasti katsahtaen tuliaa. — Sinäkö se olet, vanha Goliat, ja yksinkö sinä, seitsenkymmenenvuotias vanhus, kuljeskelet? Mitä sinä täältä etsit? Miksikä et pysy Kokemäen kartanossa, herra Flemingin luona?

— Sen minä sanon sille, jota asia koskee, — sanoi vanhus varovasti. — Mutta te olette oikeassa, nuori mies, minä olen vanha ja näköni on hämärtynyt. Te tunnette minut, mutta minä en voi hämärässä tuntea teitä.

— Päästäkää ukko sisään, minä vastaan hänestä, — käski tallimestari.

Nostosilta laskettiin alas ja Ljungarsin entinen linnanvouti ja uskottu palvelia Goliat pääsi Kuusiston linnaan.

— Katsele minua nyt tarkemmin, kunnon ystäväni, ja muisteleppa mielessäsi nälkävankeuttasi Ljungarsin linnan kellariholveissa, — sanoi hirvennahkakölterinen nuorukainen, ystävällisesti johdatettuaan vanhuksen pimeästä porttiholvista linnanpihalle.

— No, kiitos pyhimysten, onpa se Myllyrannan Taavetti! — huudahti Goliat. — Vanha muistini alkaa pettää minua. Miten ihmeessä olet sinä tänne joutunut?

— Hevosen selässä, ukko, ymmärtääkseni. Etkö sinä enää muista, että minä kahdeksan vuotta sitten tulin korkea-arvoisan piispa-isän palvelukseen ja sain valita sileäksi ajetun kalotin ja tiviin rautakypärän välillä. Ja koska minulle aina on kannusten kilinä ollut mieleisempää kuin tillitellä messuja munkkien kanssa, niin minä valitsin kypärän. Ja koska piispa, jota Jumala siunatkoon, oli niin ymmärtäväinen, ettei hän sentähden minusta vähemmän pitänyt, niin olen puhdistanut myllyntomun itsestäni ja palvellut häntä hevosenselässä paremmin kuin mitä kuorissa olisin voinut häntä palvella. Kaksi vuotta sitten minä tulin hänen armonsa tallimestariksi ja kukapa tietää, Goliat, jos yhä edelleenkin yhtä reippaasti täällä meillä otellaan, niin… Mutta sama se. Äiti on nyt Kuusistossa; Myllyrannassa hänellä oli niin pahoja unia aina siitä saakka kuin Ursula rouva sai komentovallan Ljungarsin linnassa, ja meidän aikanamme on parempi nukkua kivimuurin kuin puuseinän takana. Seuraa nyt minua; ehkäpä tapaat täällä useampiakin tuttuja kuin mitä luuletkaan. Pyhän Priitan luitten nimessä, Goliat, sinä et ole lihonnut Flemingin ruuassa; näytätpä melkein yhtä surkealta kuin ollessasi Ljungarsin rottien seurassa.

Tämän keskustelun kestäessä Taavi vei vieraansa pieneen huoneesensa linnan torniin, ja Goliat huomasi että tuo entinen hurja ja rohkeamielinen myllärinpoika oli näinä kahdeksana vuonna piispan palveluksessa varttunut reippaaksi nuoreksi soturiksi. Se seikka, että Taavi joka päivä oli ollut tilaisuudessa näkemään mitä Suomessa siihen aikaan oli korkeasyntyisintä ja sivistyneintä, ei ollut tietenkään ollut vaikuttamatta Taavin avonaiseen mieleen ja hän oli, esiintymättä millään tavoin turhilla vaatimuksilla, jotka eivät sopineet luostarin yksinkertaisen vouraajan pojalle, itsetiedottomasti omistanut sen kohteliaan käytöstavan ja ritarillisen ryhdin, joka oli häntä paljoa ylempien yhteiskuntaluokkien tunnusmerkkinä. Goliat ymmärsi sangen hyvin Taavin hienotunteisuuden, kun tämä ei tahtonut viedä häntä uteliaan linnanväen katseltavaksi siinä surkeassa tilassa, johon raihnainen vanhus pitkän jalkamatkan ja epäedullisen vuodenajan vaikutuksesta oli joutunut, vaan ensiksi hankki hänelle kuivia vaatteita, leimuavan takkavalkean ja haarikan lämmitettyä, ja inkiväärillä maustettua olutta, jota useasti käytettiin tämmöisissä tapauksissa elinvoimien virkistykseksi.

Kun sitten vanha linnanvouti tunsi mieluisan lämmöntunteen vähitellen pehmittävän hänen jäseniänsä, päätti hän varovaisesti tiedustella jotain, joka näytti olevan hänen sydämellään ja joka luultavasti oli hänen vaivalloiset matkansa tarkoituksena.

— Sinun on täällä hyvä olla, poikani, — sanoi hän. — Piispa ei olekkaan milloinkaan ollut mikään saivarennylkiä, ja minä olen kuullut että hän on ollut aivan isän sijaisena minun rakkaan herra vainajani lapsille. Sanoppas, junkkeri Birger on kai tätä nykyä Kuusistossa?

— On kyllä, ja samoin Beata neitikin. Hepä tulevat iloisiksi sinut nähdessänsä, Goliat.

— Ne rakkaat, siunatut lapset! Pyhä neitsyt, minä saan siis vielä kerran nähdä heitä, ennenkuin ummistan silmäni lepoon! Onko pikku Beata vielä yhtä iloinen ja vallaton kuin ennenkin? Hyppääkö hän vieläkin yhdellä ainoalla hyppäyksellä satulaan, ja juokseeko hän vieläkin yhtä uhmaavalla kasvojenilmeellä karkuun, kun Renata häntä toruu? Muistaakseni hän lähetettiin hurskaan rouvamme, Naantalin abbedissan kouluun!

— Niin kyllä, ja siellä hän oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan, ompelemaan ja kutomaan, mutta katsoppas, huntuun he eivät saaneet häntä suostumaan, vaikka nuo hyvät sisaret eivät vaivaansa säästäneet. Ljungars on Myllyrannan lähin naapuri ja tekee alinomaa haittaa luostarin lohipadoille. Luostari ja mestari Gervasius kyllä kovin mielellänsä ottaisivat palasen rantaa myllykosken yläpuolelta. Mutta tiedä, Beata neiti on nyt kuudentoista vanha ja on jo vapautunut Renatan torumisista. Mutta kyllä hän osaa ratsastaa ja heiluttaa peistä, jos niiksi tulee, ja jousta hän käyttää niin taitavasti, että — siitä minä voin kerskailla, joka olen ollut hänen opettajansa — että, ennenkuin kotka tähyää teeren metsässä, on sen jo ennättänyt lävistää Beata neiden nuoli. Siinä syy, miksikä ei abbedissa voinut enää pitää häntä aisoissa, vaan lähetti hänet viime kesänä Arvid piispan turviin. Mitä etua siitä koitunee luostarille, sen saamme kai nähdä.

— Ljungarsin verta! Ljungarsin nuolia! — huudahti vanhus tyytyväisenä ja siveli partaansa. — Mutta sanoppa, jos Beata on oppinut sellaisia tapoja luostarissa, niin on kai junkkeri Birgeristä, joka on nimenomaan saanut harjaantua miekkaa ja peistä käyttämään tullut nopsa asepalvelia, ja hän kai on pian valmis saamaan kultaiset kannuksetkin, jos hän hiukankin tulee isäänsä, Bo herraan.

— Birger tulee äitiinsä, lempeään Cecilia rouvaan, josta äitini vielä puhuu kyynelsilmin, — vastasi Taavi vältellen.

2. Katumuksentekiä.

— Mutta se ei ole mahdollista, — jatkoi vanha linnanvouti nähtävästi
levottomana; — ei ole mahdollista, että minun herrani poika,
Ljungarsin suvun jäsen voisi aikoa jotain niin mieletöntä, kuin… —
Sana tarttui hänen kurkkuunsa.

— Kuin ruveta papiksi, sitäkö tarkoitat? — sanoi Taavi leikillisesti. — Kyllä, se on sekä mahdollista että totta, ja ennenkuin toista kertaa puhut ylenkatseella hengellisestä säädystä, niin pyydän minä sinua muistamaan, Goliat ystäväni, että olet piispan linnassa ja puhuttelet korkea-arvoisen isän uskollista palveliaa, joka voisi pitää velvollisuutenaan vaatia sinulta sellaisen häpäisevän puheen tähden ankaraa katumusharjoitusta — esimerkiksi juomaan hänen kanssaan haarikallisen pursuolutta.

— Ei, Taavi, ei, rakas poikani, se on mahdotonta, sitä ei kukaan voi saada minun päähäni, vaikka kuulinkin jo tuon paksupäisen vahdin pälpättävän jotain sentapaista. Junkkeri Birgerkö pukeutuisi kaapuun ja laulaisi messuja paljaspäisenä sen sijaan että hän eläisi ja kuolisi ritarina miekka kädessä, niinkuin hänen esi-isänsäkin? Sanoppa, onko piispa pannut poika paran pään pyörälle?

— Minä luulen, — sanoi Taavi, että piispa sangen mielellään sitoo Birgerin kirkkoon, sillä Ljungarsin suku on aina ollut riidassa hengellisten isien kanssa ja tuottanut heille enemmän haittaa kuin kymmenen muuta herrassukua yhteensä. Piispa itse on korkeata sukua ja sukulaisuussuhteissa maan etevimpien sukujen kanssa. Ehkäpä hän ajoissa tahtoo etsiä itselleen yhtä korkeasukuista seuraajaa, ja kukapa tietää, vaikka Ljungarsin Birger herrasta kerran voisi tulla yhtä hyvä Kuusiston linnanherra, kuin Arvid Kurjestakin. Mutta tällä en tahdo sanoa, että Birgeriä on tarvinnut kovin viekotella. Muistathan, kuinka hän jo poikana istui nenä tuossa koreassa kirjassa, jossa oli niin kauniita pyhimysten kuvia, eikä kyennyt edes kunnolleen hevosta hoitamaan. Olipa Beata, niin pieni kuin hän olikin, kerran vähällä ratsastaa hänet kumoon, sillä aikaa kuin hän ratsasti unessa ja tavaili ajatuksissaan mustia kirjainkoukeroitaan? Juo, Goliat, ja muista katumusharjoitustasi!

— Mutta saihan poika oppia sekä ratsastamaan että miekkailemaan, — sanoi vanhus surkealla katseella.

— No niin, juuri sen verran, ettei häntä voitu puhaltaa kumoon. Mutta viisitoistavuotiaana hän omasta pyynnöstänsä lähetettiin Rauman luostarikouluun, ja siellä on viiden vuoden kuluessa päntätty häneen litaniaa ja ajettu hänestä käsivoima ulos. Pyhä Priita tietäköön, että minä pidän junkkeri Birgeristä ja uhraisin hänen tähtensä kurjan henkeni, jos hänellä olisi siitä hyötyä, mutta ratsumieheksi ja miekkailiaksi, — ei vanha Goliat, siksi sinä et kuuna päivänä saa häntä, vaikka asettaisit hänet päälaellensa seisomaan, ja siksipä luulen, että lopulta kuitenkin on parasta niinkuin asia nyt on. Piispalla, katsos, on makeanleivän päivät, vaikka, Jumala paratkoon, hänelläkin on paljo päänvaivaa, sen minä voin todistaa, joka olen näinä aikoina nähnyt Arvid piispan riitelevän tanskalaisten kanssa.

— Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana. Huomenna, katsos…

— Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään, ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä. Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun palavan kaiken yötä.

— Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin hävittää Bo herran lapset!

— Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? —; huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen muistissansa ja mielikuvituksestansa.

— Tokko minä luulen? — toisti Goliat. — Minä olen siitä aivan varma. Ei se ole muuta, — ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi kuiskaten: — ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.

— Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun hän vielä oli lapsi! — huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen säätyyn oli sangen ymmärrettävää. — Odotappa, — jatkoi hän, — niin minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.

Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi. Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. — Pyhä neitsyt, — rukoili hän, — anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!

Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän yhteisten huoliensa esinettä.

— Mitä? Mahdotontako? — sanoi itsepäinen ukko. — Seuraa minua, Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous saa aikaan.

— Tule, — sanoi tallimestari.

He astuivat kapeita torninportaita alas, menivät linnanpihan poikki ja tulivat vastakkaiseen linnan-kylkirakennukseen. Kun he siellä olivat kulkeneet jonkinmoisen päävartion läpi, niin he tulivat käytävää myöten kapealle ovelle. — Me olemme perillä, — kuiskasi Taavi.

He kuuntelivat hetkisen. Sisältä kuului lyhyitä, katkonaisia askeleita ja väliin viuhuvaa ääntä, joka sai Goliatin värisemään.

Hän kolkutti ovea. — Birger herra! — hän huusi. — Avatkaa, minä se olen, Goliat, isänne uskollinen palvelia, jolla on teille sangen tärkeätä asiaa.

— Tule huomenna uudelleen! — vastattiin sisäpuolelta. Se oli Birgerin ääni, mutta sillä ei ollut nuoren miehen raitista metallinhelähdystä, vaan pikemmin se tuntui ukon raukealta, mörisevältä ääneltä.

— Jumalan ja kaikkien pyhimysten tähden, avatkaa! Minun asiatani ei voi jättää toiseksi kertaa. Minä vannotan teitä, Birger herra, oman menestyksenne ja isänne muiston nimessä…

— Minä pyydän, älä häiritse minua; odota huomiseeni, minä en voi nyt ottaa sinua vastaan, — vastasi taaskin ääni sisästä.

— Ei, teidän täytyy kuulla minua, Birger herra, minä en mene pois, vaikka minun pitäisi valvoa kaiken yötä teidän ovenne ulkopuolella. Minulla on teille tervehdys isävainajaltanne!

Hetken äänettömyyden ja epäillyksen jälkeen ovi avautui. Vanha vouti pääsi yksin sisään, ja Taavi palasi toimiinsa linnaan.

Huone oli pieni ja pimeä ja sen kapea ikkuna, jossa kuitenkin oli lasiruutuja, oli syvällä vahvassa muurissa. Olkivuode, yksinkertainen tuoli, maalaamaton pöytä, pöydällä kaksi kirjaa, nurkassa ristiinnaulitun kuva ja sen alla lamppu, siinä koko kalusto, joka kohtasi Goliatin silmää tässä synkässä, luostarimaisessa kammiossa.

Goliatin edessä seisoi nuorukainen; hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi paastosta ja yövalvonnasta ja vaivoin vain Goliat tunsi hänet tuoksi entiseksi kauniiksi, lempeäksi ja haaveilevaksi pojaksi, joka viihtyi niin hyvin kukkien ja perhosten parissa Kokemäenjoen rannalla. Hänellä oli yllään harmaaveljesten puku, hallava, ruma villakaapu, karkea nuora vyötäisillä ja alaskäännetyn huppukauluksen alta pilkisti esiin jouhipaita. Goliatin astuessa sisään oli hänellä kädessänsä tuollainen lyhyt teräväsiimainen ruoska eli solmupiiska, jota käytettiin ankarissa katumusharjoituksissa, ja vanhan uskollisen palvelian tutkistelevalta silmältä ei jäänyt huomaamatta, että siimat olivat verentahrassa.

Goliat purskahti itkuun, eikä saanut hyvään aikaan sanaakaan suustansa.

— Mitä sinä tahdot? — kysyi poika lyhyesti ja kärsimättömästi, eikä tuntunut erittäin liikutetulta nähdessänsä vanhan ystävänsä. Hän näytti häiriytyneeltä ja silminnähtävästi hän oli kiusaantunut, kun hän ei saanut rauhassa suorittaa katumusharjoituksiansa.

— Mitäkö minä tahdon? — huokasi Goliat nyyhkyttäen. — Minä tahdon kysyä, puhuttelenko minä rakkaan isäntäni poikaa, Birger Bonpoikaa, Ljungarsin herraa, sukunsa nuorinta jäsentä, joka on syntynyt kantamaan miekkaa sivullansa?

— Hyvä, hyvä, näethän että minä olen edessäsi. Mutta sano asiasi lyhyesti, sillä luullakseni se on maallista laatua.

— Maallista laatuako? Jos niin tahdotte. Minä olen vanha mies haudan partaalla, ja puhuttelen nuorukaista, joka nyt vasta astuu elämään. Jos niinä puhun maallisia asioita, niin minä teen sen teidän tähtenne, herra. Minä tahdon estää suurta onnettomuutta ja sanon teille: te ette voi, ettekä saa ruveta hengelliseen säätyyn.

Nuorukainen pudisti surumielisesti päätään. — Minä kuuntelen sinua kärsivällisesti, — hän sanoi, — sillä se on velvollisuuteni, mutta minä pyydän sinua vieläkin, puhu lyhyesti, sillä Jumalan äidin tahto on, että minä rupean hänen palvelukseensa ja minun päätöstäni et sinä, eikä kukaan kuolevainen saa järkähytetyksi.

— Jumalan äidin tahto! — toisti taaskin vanhus, tapansa mukaan itsepäisesti takertuen toisen sanoihin. — Jumalan äidin tahto! Älkää sitä sanoko, herra! Perkeleen tahto se on, eikä kenenkään muun, kyllä minä tiedän mistä se tulee. Jumalan äiti ei voi koskaan vaatia, että Suomen urhoollisimman ritarin poika tulisi aseettomaksi, pelkurimaiseksi, tekopyhäksi munkiksi ja että hänen loistava sukunsa vapaaehtoisesti sammuisi kurjassa munkinluolassa. Oi, jalo herrani, ajatelkaa nuoruuttanne, muistakaa sisartanne ja isänne muistoa! Kaatukaa sodassa, jos se on Jumalan ja pyhimysten tahto, niinkuin kaikki teidän esi-isännekin ovat kaatuneet, miekka kädessä ja urhomielin, niin vanha Goliat, jos hän silloin elää, ei sure katkeralla mielellä teidän nuorta henkeänne ja nimeänne. Mutta kaiken sen nimessä, mikä on teille rakasta, älkää haudatko itseänne elävältä, olkaa uskollinen isienne perinnölle ja älkää salliko voitonhimoisten luostarien, ryöstäessään perintö-osuuttanne, ulkokultaisesti osottaa teeskenneltyä osanottoa Ljungarsin jalon veren sammumiseen, — sen suvun, jota he eivät milloinkaan ole voineet sietää!

3. Tervehdys herra Bo vainajalta.

Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.

— Sinä olet oikeassa, — sanoi hän; — taivaan tahdon alle täytyy alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen täytyy taistella…

— Kuinka? — vastasi vanha palvelia. — Ettekö ole ymmärtänyt minua? Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin, tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman kätenne vuodattamaa! — Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan jälkiä.

— Niin pitkällekö, — huudahti hän, — on kirous seurannut Ljungarsin sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin vuodattavat omaansakin.

— Mene tiehesi! — huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti neuvonantajan luotaan.

— En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, — vastasi vanhus päättävästi. — Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan multana.

— Puhu! Mutta lyhyesti!

— Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin. Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.

Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.

— Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars, tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin vaakunaa?

Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä nuorukaisen mieleen.

— Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin, mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä, eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia. Vasemmalla… mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa puhua.

— Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?

— Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa, aivan kuin…

— Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään…

— Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.

— Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa esiin haljenneen kallion juurelta.

— Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty…

Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.

— Fulminat, Fulget, refulget! [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi, Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. — Näin sanoen Birger istahti olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla satuja, Goliatia viereensä istumaan.

Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.

— Olipa, — jatkoi hän, — syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa… Mutta ehkä minun pitkät puheeni väsyttävät teitä?

— Jatka, jatka!

— Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu — silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin, tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko, Birger herra? Miehen mieltä!

— Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!

— Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille, että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla, sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa, antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien, salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa, lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan rupeaisi hengelliseen säätyyn…

— Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?

— Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki, niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme terveydeksemme ja onneksemme.

Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja henkiä.

— Lapsena te usein joitte tätä vettä, — sanoi Goliat sävyisästi. —
Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli.
Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula
rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva!
Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?