—On ne saattaneet Kaisalta itseltäänkin pudota, niinkuin viime kesänä oma hameenne.
—Se toki löytyi myllyrännin häkistä … ovat voineet housutkin mennä sinne … minäpä juoksen katsomaan … kyllä kai se tuo vasu tuossa sillä aikaa säilyy … kyllä se ne minulla maksattaa, mutta milläpä minä ne maksan… Voi kova onni sentään, kun sen olisi pitänyt saada ne huomiseksi jalkaansa … olisin minä ennättänyt saada ne saunan orrella yön aikaan kuiviksi. No, nyt ne meni koskeen!
Todellakin—suvanto oli tyhjä ja veneen kokka keikkui kuohuissa. Vapa huiskahti vielä kerran rantalepikon latvojen yli ja sitten katosi sekin.
Riensin juoksujalassa kosken rantaa alas, niin pian kuin pääsin kivikolta, ja sitten ylös ahdetta pihaan, josta kautta oli suorin tie alasuvantoon. Tahdoin olla mukana vielä viimeisessä ottelussa, siellä, missä taistelu oli oleva kuumin.
Pihaan tultuani näin kuitenkin heti, että minulla ei enää ollut asiaa edemmä. Kala oli päässyt. Mylläri veti parhaallaan venettä maihin ja tukkukauppias tuli jo pihaan. Jos kala olisi ollut veneessä, olisi myllärin liikkeissä ollut toinen ryhti. Hän seisoi hetken ja pyyhki otsaansa. Sitten hän kumartui ja kokosi kompeensa, alkaen uupunein askelin ja haluttomin elein laahustaa jäljestä.
Kun omasta kokemuksestani tiesin, että kalamies suuren kalan menetettyään mieluimmin on jonkin aikaa yksin, katsoin, että läsnäoloni oli tarpeeton. Osanottoni onnettomuuteen olisi vain lisännyt kiveä kuorman päälle. Jonnekin poistuakseni menin myllyyn. Kaisa tuli juuri rännin niskasta, jossa oli turhaan seipäällä haronut myllärin housuja.
—Kyllä teidät nyt paha perii, kun niiltä vielä pääsi kala.
—Voi kova onni sentään! Nyt se kerrassa pieksää minut!
—Kävisitte vielä katselemassa suvannon rantoja … jos ne olisivat jonnekin sinne ajautuneet. Juoskaa joutuin tähystämään.
—No, minä juoksen!
Käyskentelin minkä missäkin, pistäysin puodissa ostamassa tupakkaa ja karamelleja ja virkailin siellä täällä. Kun palasin pihaan, juosta huohotti Kaisa minua vastaan portille.
—Sielläpähän ne oli … Yläpihan Eetun lohiverkossa alakarilla! Ei puhuta mitään kellekään koko asiasta! Minä vein ne saunaan kuivamaan. Voi hyvä onni sentään! Huomenna se saa ne jalkaansa. Kyllä minun on nyt hyvä olla!
Myllärillä sitävastoin ei näkynyt olevan hyvä olla. Hän makasi tuvan sängyssä selällään, tylsästi kattoon tuijottaen, päätään kääntämättä, mistään välittämättä. Olisi tehnyt mieleni tietää, kuinka kala oikein oli päässyt, mutta ajattelin, että oli hienotunteisempaa puhua ilmasta.
—Näyttää siltä kuin rupeisi yöksi satamaan.
—Ruvetkoon! ärähti ukko.
Koska oli se ääni kellossa, niin ei tarvinnut minunkaan hemmoitella, ja kysyin siis säälimättä:
—Mitenkä se oikein pääsi?
—En tiedä. Kun tultiin suvantoon, oli poissa.
—Veikö se vehkeet mennessään?
—Kaikki oli tallella, yhtä ylintä perhoa vaille. Voi kova onni sentään … semmoisen soutamisen jälkeen semmoinen kala—vähintäin kymmenkiloinen… pthyi kuitenkin!
—Jäi teiltä nyt tapporaha saamatta.
—Vähät minä siitä, vaikka eihän minun syyni ollut, koska kerran tarttui ja alas asti toin, mutta kun herran mieli meni niin pahaksi, että näkyy lähtöään laittavan.
Olivatko asiat niin hullusti?
Menin kammariin. Toverillani oli siellä jo kampsunsa koossa.
Aikoiko hän todella lähteä?
Hänen täytyi. Asiat vaativat. Olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo eilen.
—Yön selkäänkö?
—Yöllä on rauhallisempi ajaa.
—Jahah, jahah, minä kai vielä jään.
—Jää sinä vain.
—Oli se nyt harmin paikka.
—Noo, mitäs siitä, sanoi hän pakotetun tyynesti. Sama se, kunhan sai otella. Sehän on pääasia.
Kalamies sanoo aina niin, mutta kalamies aina valehtelee sekä itselleen että muille, uskotellessaan, että on muka samantekevä, saako vai ei, että on muka pääasia, että saa »otella»—ja kuta suurempi kala on ja kuta kauemmin se on ollut kiinni, sitä vaikeampi on sen menettäminen … en sanoisi, jos en itsestäni tietäisi. Sillä kalan menettäminen on persoonallinen tappio. Se on nöyryytys, häpeä, taitamattomuuden todistus niinkuin harhalaukaus, jota tavallisesti ei voi antaa itselleen anteeksi. Kun kala pääsee, silloin on—ainakin minulla— selkäpiissä sama tunne kuin näyttää olevan kissalla, joka tiepuolessa kauan vaanittuaan vihdoin tekee hypyn, mutta hyppää harhaan ja selkä köyryssä ja häntä nolona luikkii häveten piiloon.
Hetken kuluttua puhalsi auto pihasta, painaakseen yötä päivää yli soiden ja nevojen, poikki vaarain, ohi kylien ja kirkkojen ja läpi kaupunkien etelää kohti, ryypäten vain siellä täällä kiireen kautta bentsiiniä janoonsa.
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai. Istuin pihanurmikolla päivänpaisteessa ottamassa aurinkokylpyä. Edessäni loikoi mylläri vatsallaan. Hänellä oli yllään vain paita ja housut. Housut, ruskeat, puolivillaiset, puhtaat ja vasta silitetyt olivat nähtävästi ne, jotka eilen olivat olleet koskessa. Tuijotin niihin, kun ei ollut muutakaan tuijottamista. Siinä paikassa, joka on hiukan alapuolella housunkaulusremmin, näin jotakin mustaa ja punaista. Pääsin vähitellen varmuuteen siitä, että se oli zulu, s.o. musta forelliperho, jossa on hiukan punaista mustien villojen alla, lähempänä kärkeä. Se on saanut nimensä samannimisestä neekeristä, hänen villavasta tukastaan ja punaisista huulistaan.
—Mistä mylläri on saanut tämän perhosen takapuoleensa?
—Mitä? Minkä perhosen?
—Olkaahan siinä, että saan irti.
Nyhtäisen irti koukun ja mylläri pääsee istumaan.
—Näyttäkääpäs…
—Eikös teillä ollut juuri tämmöinen … juuri tämä perho ylinnä perhossiimassanne?
—Tämmöinenkö … tämäkö? … mutta mitenkä se olisi joutunut minun housuihini?
Minä olin ollut siitä heti selvillä, ja pian oli siitä selvillä myllärikin, kuultuaan, kuinka ja milloin hänen housunsa eilen olivat joutuneet koskeen, vähää ennen kuin otti se suuri lohi niskassa, ja kuinka ja mistä ne olivat löytyneet vähän sen jälkeen kuin pääsi se suuri lohi alasuvannossa.
—Ettäkö tuota…?—Eihän…! Kala se oli…
Mylläri vetosi takaraivonsa tuuheaan tukkaan, mutta tukka ei antanut tukea millekään muulle selitykselle kuin sille, että hän kaksi tuntia oli suurena lohena soutanut omia housujaan.
—Voi sen täyteisen täyteinen!
—Mylläri kehuu aina lippojaan, ja halveksii perhosia, mutta perhoonpas se sittenkin otti eikä lippaan … eivät edes omat housunne huolineet lippaa.
—Voi täyteisen täyteinen…! Mutta ilmankos se ei kertaakaan hypännyt eikä pyrkinyt vastavirtaankaan.
Tahdoin vajuuttaa vähän kiviä kuormasta ja kerroin, miten minä kerran olin seisonut erään toisen kosken rannalla kolme tuntia ottamassa lohta, joka sitten osoittautui olevansa pohjahako, ja kuinka toisen kerran eräs tuttavani oli pilkkosen pimeänä, sateisena yönä istunut ja soudattanut itseään kuinka kauan lieneekään tavattomassa jännityksessä, joka laukesi vasta sitten, kun soutaja huomasi, että herran perho olikin kiinni hänen karvareuhkassaan.
—Millä hatussa, millä housuissa … sattuuhan semmoisia.
En tiedä, missä myllärin ajatukset askartelivat ja mitä hän mietti raapiessaan karvaista rintaansa. Hetken päästä hän sanoi:
—Kuulkaahan, tästä ei saa hiiskua sanaakaan tukkukauppiaalle.
Se oli minusta hienosti ajateltu ja hienosti tunnettu. Ja minä lupasin täyttää hänen pyyntönsä enkä olekaan vielä tähän päivään hiiskunut hänelle asiasta halaistua sanaa.
»HIHHEI, SEN TUULI VEI!»
Olin pannut kokoon pyydykseni, perhot, uistimet ja muut vehkeet, poistuakseni koskeltani. Kalastuskausi oli jo kulunut niin pitkälle, että kutu oli alkanut, eivätkä suuret lohet enää ottaneet. Eivätkä ottaneet pienetkään, ei ainakaan perhoa minkään väristä. Niillä oli nähtävästi paremmat herkut tiedossa; ne odottivat jokavuotista mätijuhlaa, joka pian oli alkava, ehkä oli jo alkanutkin. Kun mäti isolta valuu ja joutuu virran vietäväksi, silloin jonottavat siinä pienet suu auki hännän alla. Kala koskessa on kärsivällinen jonottaja. Se voi seisoa koko kesän saman kiven kupeessa yönsä päivänsä odottamassa.
En ollut saanut eväskaloja ja oli vähän noloa lähteä kotiin ilman vereksiä viemisiä, sitä enemmän kun pikku purossa saunan ja pihan välillä kihisi mitan täyttäviä mullosia kuinka paljon tahansa. Ne söivät siinä jotakin, mutta eivät ottaneet mitään ongellista. Vähä väliä tuikkasi niitä kivien takaa ja lumpeiden alta keskipuroon, jossa ne lipattelivat hetken pinnalla ja luikkivat sitten pyrstö vettä pärskäyttäen takaisin kätköihinsä. Välistä nousi niitä siihen puolikymmentä rinnan.
Seisoin aittarakennuksen päässä ja katselin vesi suussa makupaloja, joita turhaan olin koettanut houkutella, ja viimein vienyt vapanikin pois ja pannut sen kokoon koteloonsa. Kun vähän liikautin kättäni, katosivat ne, kun taas pysyin hiljaa, tulivat ne takaisin.
Pikku mullonen on luomakunnan kaikkein kauneimpia ja herkullisimpia olioita. En luulisi, että sellainen rotueläin on voinut koteutua täällä poloisissa pohjan vesissä; sen oikea paikka näyttäisi olevan alppien eteläisiä rinteitä hyppelevien kirkasvetisten purojen sinihopeakuohuissa. Sen täplissä on kypsyneen oranssin keltaa ja omenan punaa, se on lakeerattu ja vernissattu tummalla ruokaöljyllä, se on aina virkeä, intohimoinen, nopealiikkeinen, mutta pohjoismaista siinä on sen sitkeys ja kestävyys. Niin korea kuin se onkin, on se ylhäältä katsoen melkein näkymätön, ruskean selän sulautuessa yhteen kosken tumman pohjan kanssa. Vaikka se seisoo liikkumatonna virtaa vastaan, sen joka hermo elää ja joka evä pelaa. Kun sitä pitää kädessään, tekisi mieli syödä se tuoreeltaan keittämättä ja paistamatta. Se ei näytä niin julmalta kuin ahven, mutta peto se on, valmis syömään oman sukunsakin, aina vaanimassa, mitä saisi pohjattoman nälkänsä sammutteeksi, aina tähystämässä, mitä vesi toisi mukanaan. Se syöksee esiin piilostaan, tarkastaa, tuppaa nokallaan, avaa kitansa ja nielee, tai sulkee suunsa ja hylkää, tehden hännällään ylenkatseellisen, ylpeän tempun, joka usein käy lankeemuksen edellä, sillä tuon tuostakin sattuu, että häntä iskee koukkuun ja pahankurinen saa perä edellä pärskytellä maihin. Sääli pienokaista, mutta kuka käski marjan olla niin makean. Sen liha sulaa suussa kuin rasva, se on voita voissa paistamatonnakin—saati sitten paistettuna, niinkuin saattoi tuon tuostakin tapahtua ennen vanhaan, kun vielä oli paratiisi maan päällä ja vuoti hunaja ja rieska.
Meitä oli siinä kaksi vanhaa herkkusuuta kalamiestä kieltämme lipomassa, minä ja kiss … ei, sanon: kissa ja minä, koskenvartijan Kokon kekki, joille molemmille olisi kelvannut kala, vaikkemme olisikaan kernaasti kastaneet kynsiämme. Miisu oli vanha kalakaveri. Aina kun se näki minun lähtevän koskelle, seuraili hän minua kauniilla ilmalla vähän matkaa jälempänä, istahtaen kivelle tai kannon päähän pitämään seuraa. Kun kala oli tarttunut ja pyrähteli ilmaan siiman päässä ja vapa tutisi, liikahti hännän pää ymmärtävästi. Sitten se lähenteli saaliin jakoon ja sai osansa. Mutta kun joskus riisuin housuni ja kahlasin koskeen, häpesi toveri tuommoista ja hiipi huomaamatta pois. Joskus tapasin hänet yksin koskella vaanimassa vedenrajassa, vaikken tavannutkaan teosta. Mutta siitä näppäryydestä päättäen, millä hän … vaan älkäämme nostako esirippua, ennenkuin kaikki on valmiina näyttämöllä.
Meitä oli siis kaksi, niinkuin sanoin, seuraamassa mullosten karkeloa pikkupurossa, minä aitan suojassa, kekki vähän alempana maantiesillalla, jonka alitse puro vilisi suureen koskeen. Punoimme luultavasti molemmat yhtä intohimoisesti päätämme, miten saisimme ne sieltä kuiville. Minun keinoni olivat lopussa, kissa piti toistaiseksi omansa omana salaisuutenaan. Lähdin viimein pois, mutta kissa jäi sillalle kyyristyneenä kaiteen alle.
Keksaisin silloin kalansiivuupöydän alla mätikaistaleen, joka oli jäänyt siihen viimeistä lohta siivottaessa. Entäpä ne ottaisivat tuota, ajattelin ja nakkasin mätijyväsen puroon. Polskis! ja punainen marja oli kadonnut. Siroitin niitä useampia ja jokainen katosi parempiin suihin. Näin jyvästen valuvan veden mukana, näin ja kuulin polskauksen, mutta en nähnyt ottajaa, joskus ainoastaan aukenevan ja sulkeutuvan vaalean kidan—niin yhdenvärinen oli ruskea selkä ja ruskea pohja. Keräsin kouran mätiä täyteen. Menin lähemmä, hiipien kyyrylläni aitan nurkan suojaan. Kuta enemmän heittelin mätiä, sitä enemmän ilmaantui sen pikku syöjättäriä, niitä oli siinä jo kymmenkunta, nousten alempaakin mätijyväsiä vastuuseen, nähtävästi luullen, että kutukestit jo olivat alkaneet, ja rientäen kuokkimaan häitä. Suoristime äkkiä ja hujautin kädelläni. Kuin säkenet ne sinkosivat pakoon, kätköön. Kissa on laskeutunut sillalta ja painautunut pajupensaan juureen. Kyyristyn taas, olen vähän aikaa hiljaa, sitten taas heitän. Siinä ne ovat taas, tuuppien toisiaan, koettaen kilvan temmata toistensa suusta suurempia mätipalloja. Heitän oikein suuren mätimöhkäleen, joka painuu pohjaan ja vaipuu vesiheinien sisään. Siitäkin ne sen vainuavat, toinen hyökkää toiselta rannalta, seisovat puolipystyssä tonkien sitä esiin kuin porsaat, saavat kumpikin sen suuhunsa, retuuttavat sitä pois, se pääsee kiistatessa molemmilta ja joutuu kolmannen suuhun, joka kuljettaa sen piiloonsa pajukkoon, minkä alla kissa istuu. Se on nähnyt kaiken, sen karva värähtää ja se tekee toisella etukäpälällään vaistomaisen liikkeen vettä kohti niinkuin hiirtä korvalle lyödessään.
Saat sinä siinä mallailla, mutta maltahan, jahka minäkin mallaan… Nyt tiedän, mitä ne ottaa, ja vapa ulos kotelosta, rullat ja siimat ja koukut esiin, ja kohta on minulla pienessä kolmikoukussa mätipallo, viimeinen, mikä on vielä jäljellä siivuupöydän alla. Asetan sen huolellisesti koukkuun, käärinpä vielä varmemmaksi vakuudeksi rihmallakin, ettei irtautuisi heittäessä ja että kestäisi useammankin kalan suussa. Nyt minulla on kotituomiset tiedossa. Minä nokin heidät sieltä, jokaisen, jahka joudun.
Ne ovat nyt jo niin kesyttyneet, etteivät enää pelkää minua eivätkä vapaakaan, vaikka menen suorana aitan perään. Tuskin olen pudottanut siiman veteen, kun joukosta suurin toisten ohi ampuen käy kiinni syöttiin ja nielaisee sen kurkkuunsa. Pala on liika suuri ja luiskahtaa pois siiman tiuketessa. Suupielistä välähtää irtautuneita mätijyväsiä, jotka takana odottavat heti korjaavat. Äskeinen mullonen tekee uuden hyökkäyksen, ja nyt se on kiinni ja kimpoo vavan kärjen vipuamana rantaa kohti. Mutta ennenkuin sen ilmakaari on päättänyt kulkunsa heinikkoon, leimahtaa sen ollessa korkeimmillaan valkea viiru pajupensaan juuresta vastaan, kissa on ylhäällä ilmassa ja ottaa kaksin kourin lennosta kopin, niin että lätkähtää. Huudan ja manaan, mutta samassa se on sillä jo suussa ja se karkaa pois saaliineen aittarakennuksen ympäri. Minulla on hätä kaksinkertainen, yksi tämä: se saa koukun kurkkuunsa, ja toinen tämä: se menee sitten sen kanssa aitan alle kivijalkaan, ja kisko se sitten sieltä väkisin ulos. Minulla on kala ja kissa ongessa ja pian minä saan siihen vielä tytön. Ovat kuulleet kirkunani. Kokon tyttö juoksee kissaa vastaan, kissa väistää, tyttö perässä, ja nyt on minulla kolmas hätä, että tyttö sotkee jalkansa siimaan ja katkaisee kalliin vapani. Silloin pääsee koukku kalan suusta ja kissa loikkii saaliineen niittyä myöten metsään.
Jäivät saamatta minulta tuomiskalat, sillä kyytihevonen ajoi samassa portin eteen ja oli lähdettävä laivalle.
»KALASTA … NJET!»
Onhan tätä nykyä tässä suloisessa Suomen maassa, sekä maalla että kaupungeissa ja varsinkin pääkaupungissa, Turusta Torniota myöten, tullut tavaksi, sanoisinko uudeksi kansalliseksi tavaksi ja hyveeksi, että Suomen mies hakee Suomen miestä vastaan apua Venäjän mieheltä. Sekä suurissa että pienissä riidoissaan. Meidän korkeimman oikeutemme jakaja on noudettu lähimmästä kasarmista. Se nyt on sitä aikaansa. Ilmiö on sangen mielenkiintoinen Suomen vapauden aikaisen kansansielun tutkijalle, yhtä mielenkiintoinen kuin aikoinaan ilmiantotauti.
Ilmiö ei kuitenkaan ole ihan eilispäiväinen. Se alkoi oireilla heti, kun siihen ilmaantui tilaisuutta siellä, mihin venäläistä väkeä oli sota-aikana sijoitettu. Kun minulla eräästä sen hengen ensi ilmauksesta on pieni persoonallinen kokemus, en malta olla siitä kertomatta. Saanhan samalla kosketella mieliainettani lohenongintaa.
* * * * *
Olen toistakymmentä vuotta joka kesä kalastellut eräällä koskella Keski-Suomessa. Se on jotenkin hankalain rautatie- ja laivamatkain takana, pari vuorokautta Helsingistä.
Kun sota syttyi, ajattelin, että ainakin sinne pääsen sen jaloista kuin piilopirtilleni, jos se yllättäisi minut merellisellä kalamajallani Hankoniemen kainalossa. »Sota» saavutti minut kuitenkin siellä, missä sitä kaikkein vähimmin olisin osannut odottaa.
Jo kevättalvella alkoi kuulua huhuja, että Huopanan koski tulee varustettavaksi vihollista vastaan, joka jostakin pohjoisesta päin aikoo tunkea maahan. Siellä on alettu paalutella ja pyykitellä ja puut kosken kahden puolen ovat määrätyt poistettaviksi—ne puut, joita oli säästetty kuin pyhiä puita, oksaa taittamatta, risua rikkomatta, jotta ne loisivat kaloille mieluisen varjon veteen, jotta hyönteisillä, lohenpoikasten mieliruualla, niissä olisi sikiämissijansa ja toukilla paikat, mistä tuulenhengen olisi mukava pudottaa ne odottavan mullosen suuhun. Se sitten toteutuikin. Sotatieteellisiä syitä vastaan eivät auttaneet hyvät puheet, ei rannanomistajain lupaama takuukaan, että niin pian kuin jossakin rajalla sotatorvi toitahtaa, heti pannaan kirveet heilumaan ja muutamassa tunnissa avataan ampumalinja, kaadetaan puut koskeen, joka sitten pitää niiden poiskuljettamisesta pikaisen huolen. Puut kaadettiin, risut ja pensaat kaadettiin. Luonnonpuisto oli muutamassa päivässä muuttunut raivioksi, jossa seisoi vain metrin pituisia kantoja ja siellä täällä jokin karsittu puu.
Enemmän kuin teko semmoisenaan kirveli kuitenkin mieltä se mieliala, missä hävitystyö oli suoritettu. Se oli ollut erikoisen mieluisa ja riemukas tehtävä niille, jotka ottivat siihen osaa. Liekö metsänhävittäjäkansan kirves koskaan heilunut reippaammin ja vihaisemmin kuin tässä koskenrantakoivikossa ja sen takana olevassa hirsimetsässä.—»Nyt siinä menee rikkaan manttaalijussin säästömetsä eikä tule koskaan takaisin!»—Ei kukaan heistä ajatellut, kenen lukuun ja missä tarkoituksessa metsä kaatui. Rikkaan häviöhän ei meillä ole köyhän häviö; meillähän uskotaan, että rikkaan vahingolla päinvastoin köyhä hyötyy. Kun karja kuolee nälkään tai maa jää kylvämättä—silloin vasta alkaa sarastaa uusien aikojen aamu.
Toisaalla oli kuultu ilkuttavan: »Saahan nähdä, kuka tässä koskessa ensi kesänä lohia onkii!»
Toistakymmentä vuotta on Huopanankosken kalastus ollut vuokrattuna urheilijoille, jotka ovat siinä hiukan huvikseen ongiskelleetkin, mutta joiden pääharrastuksena on ollut rauhoitus ja siitos. Ei ole harjoitettu muuta pyyntiä kuin ongintaa. On pidetty vartijaa, joka varsinkin on estänyt entisen tuhoisan tuulastuksen kutuaikana. Näiden toimenpiteidensä vuoksi ovat kalastuksen vuokraajat olleet tikkuna niiden silmissä, joiden mielestä kaiken maassa ja vedessä tulee olla yhteistä—hävitettäväksi.
Kevään kuluessa ilmaantuikin koskelle aron poikia onkimaan. Onkiminen oli kyllä semmoista kuin se voi olla sen, joka ei ole ennen vettä nähnytkään ja jolla ei ainakaan lohenonginnasta ole aavistustakaan. Ongen ja uistimet, joilla miten kuten lätkittiin veteen, eivät olleetkaan heidän omiaan, vaan »meikäläisten» heille laittamia ja käteen pistämiä. Mutta tarkoitus ei ollutkaan itse saanti, vaan yksityisomistusoikeuden periaatteen rikkominen. »Sotamiehen ei tarvitse välittää Suomen laista.» Ja kun hän sen rikkoo, voivat sen sitten hänen luvallaan tehdä kaikki muutkin—kaikki ne sadat miehet ja poikaset, joita oli kokoontunut paikkakunnalle vallitustöihin.
Näin suunniteltu Huopanankosken valtaus ei kuitenkaan onnistunut. Venäläisille saatiin, odottamatonta kyllä, heidän oman päällystönsä avulla, luetuksi Suomen laki, jonka he lukivat miehilleen. Kun sen puolen miehet melkein kaikkialla muualla kalastavat kuinka hyvänsä, dynamiitillakin, en ymmärrä muuta kuin että poikkeus johtui siitä, että koskea luultiin valtiolle kuuluvaksi, kun sen rannalla olevan valtionapua nauttivan lohensiitoslaitoksen katolla oli liehunut valtakunnan lippu. Kalastusta yritelleet puolustautuivat sillä, että »he eivät olleet tienneet», että »eiväthän he» j.n.e., vaan että ne olivat »finskit», jotka olivat heitä yllyttäneet ja panneet pyydykset heidän käteensä. Siis jo silloin, ennen varsinaista veljeytymistä, sama ilmiö, joka nyt vallankumouksen jälkeen on melkein joka maan kolkalla kertaunut lakoissa ja valtausyrityksissä, se vain erotuksena, että päällystön väliintulo svabodavapauden aikana on ollut olematon. Tästä vapaudesta ei silloin vielä tietty, ja kotoinen korpilakivapaus harjoittelihe astumaan vasta ensi askeleitaan.
Totisempi yritys samaan suuntaan tehtiin hiukan myöhemmin. Kun ei itse päästy kalastamaan, koetettiin se estää toisilta, kosken vuokraajilta— sekin taas sotilaiden avulla.
* * * * *
Meitä saapui helluntaipäivänä pari onkimiestä koskellemme. Näky, joka meitä siellä kohtasi, ei ollut ilahduttava. Rannat kahden puolen koskea, samoin kuin siinä oleva saarikin, olivat kasvaneet toisin paikoin riippuoksaisia koivuja, toisin paikoin sakeata lepikkoa ja pajukkoa. Joka puu, joka pensas oli tuttu. Jokaiseen niistä oli liittynyt jokin muisto niinkuin kotipuistosta. Sen ja sen pensaan suojasta oli pistetty vavan kärki ulos ja saatu semmoinen ja semmoinen kala. Sen ja sen koivun varjossa söi sinä ja sinä aikana päivästä. Sen kiven päällä istuttiin ja odotettiin, kunnes metsän varjo lankeisi sopivasti kalastuksen alkamista varten. Sillä lohi on arka kala; se näkee jo kaukaa vavan ja onkimiehen liikkeen, varsinkin kun ne kuvastuvat kirkasta taivasta vasten. Se myös valitsee väijymäpaikkansa varjossa, jossa se itse näkyy niin vähän kuin suinkin. Näin muodostuu rannan puitten ja kalamiehen kesken ainainen viehättävä yhteistoiminta.
Nyt oli koskemme rannalla tuskin yhtä ainoata varjostavaa puuta jäljellä. Ei muuta kuin kantoja ja palaneita risukokkopaikkoja. Tulisi kestämään vuosikymmeniä, ennenkuin kaikki olisi entisellään. Meidän iäksemme oli kosken entinen viehätys mennyt. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan pääsee aurinko valaisemaan kosken piiloja. Se yksinäisyyden ja erämaan tunnelma, joka on niin miellyttävä kalamiehelle ja jota hän aina hakee, oli poissa. Onkimies oli koko kylän näkyvissä, kateellisten ja ehkä vihamielistenkin silmien saavutettavissa. Satoja miehiä liikkuu töissään joka taholla. Poralaukauksia pamahtelee muutamien metrien päässä ja kiviä sinkoilee ympäri korvia polskahdellen koskeen.
Kun rauha ja viihtymys näin olivat menneet, olimme päättäneet piankin väistyä. Ennenkuin ehdimme sen tehdä, yritettiin meidät kuitenkin väkisin karkoittaa. Tuskin olin päässyt kosken rannalle, aikoen koettaa saada jotakin päivälliseksi, kun eräs paikkakunnan huligaani, joka m.m. oli istunut linnassa varkaudesta, mutta oli parasta veikkoa kosken uusien isäntien kanssa, juoksee luokseni ja komentaa: »Päivystäjä käskee pihaan ja heti paikalla!» Ilme, liikkeet, ääni, koko esiintyminen ilmaisee, että siinä se nyt on mies, jolla on käskynvalta tai joka ainakin tulee sen puolesta, jolla on se valta. Että hän etupäässä ajoi omaa asiaansa, siitä olin heti selvillä. Hän edusti kaikkia niitä, joille tämän kalaveden vuokraaminen yksityisille aina oli ollut tikkuna silmässä. Heidän mieleistensä kanssa oli tuon tuostakin ollut kahnausta ja yhteentörmäyksiä. Ennenkuin koski joutui vuokralle, oli siinä onkinut ja tuulastellut melkein kuka hyvänsä, pienimmätkin sormenpituiset lohenpoikaset oli noukittu pois matosongella, ja kutuaikoina oli harjoitettu tuhoavaa häikäilemätöntä tuulastusta. Nyt, kun oli läpivuotinen vartija, oli tilaisuus luvattomaan kalastukseen tukossa. Oli jonkin kerran täytynyt säikäyttää sakoillakin. Kaikesta siitä oli syntynyt pinnistystä ja kaunaa, joka pohjaltaan ei ollut muuta kuin yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen ikuista taistelua. Se oli samalla uudessa muodossa vanhaa kiistaa kalavesistä, jonka kiistan historiallisia seutuja oli tämäkin Savon ja Hämeen vanhoilla rajoilla oleva Huopanankoski. Uusi aika oli vain vähän muutellut toisiksi taistelijat ja taistelutavat. Jos koski olisi ollut vain minulla vuokralla, olisin mahdollisesti jättänyt sen kansanvallan haltuun, vakuutettuna muuten kylläkin siitä, että yksityisten etujen valvominen pohjaltaan oli yleistenkin etujen valvomista, sillä olin vuosien kuluessa tullut näkemään, että kalastuksen hoito tässä sopivassa siitoskoskessa lisäsi kalakantaa järvissä.
Näissä mietteissä tulin sillalle. Siellä oli vastassa sankka miesjoukko ja kuului pistelyitä, joista ymmärsin, että meidät aiotaan heti käännyttää takaisin. Asuntomme pihalla oli sotamies, päivystäjä, odottamassa, helluntaiksi hiukan päihtynyt kaljaan sekoitetusta hajuvedestä, ja ilmeisesti kiihtyneessä tilassa, röyhkeästi ja mahtavasti puhuen minulle jotakin, josta en ymmärtänyt muuta kuin »dokumenttii … vaas dokumenttii!»—»Se tiukkoo teiltä passia», selitettiin miesjoukosta, joka oli meidät ympäröinyt. Niitä oli minulla kolmekin: Helsingin poliisikammarin passi, venäjänkielinen automobiilipassi ja ulkomaan passi. Minulla olisi pitänyt olla lupa liikkua kaikilla ei-kielletyillä alueilla Suomessa, eikä aluetta, jossa olin nyt, oltu julistettu kielletyksi. Tästä tuli ja meni matkustajia maantien täydeltä eikä ketään oltu tähän saakka pidätetty eikä tarkastettu. Mutta siitä huolimatta ei minulla ollut lupa jäädä. Minun täytyi: »pois, pois!»—ainoat suomalaiset sanat, jotka mies taisi. Mutta liikkeet, viittaukset maantielle olivat sitä selvempää yleisesperantoa, jota jokainen taitaa. Lopulta tuli vielä pari muutakin sanaa, jotka perustelivat pontta: »kalasta—niet». Sotamies tahtoi siis kaikesta päättäen estää minua kalastamasta. Hän meni ja vei passin mukanaan. Ympärillä seisovan mies joukon ilmeistä näin, mitä mieltä he olivat tapahtuman johdosta.
Minut oli siis tuomittu lähtemään, mutta samalla siitä estetty. Ilman papereitani en voinut lähteä, sillä silloin en olisi päässyt pitkällekään ohi kaikkien niiden muiden vallitustyöpaikkojen, joita oli ollut matkan varrella.
Oli omituinen tunne olla pidätettynä, täysin turvatonna; vaihteen vuoksi oli se kylläkin opettava elämys. Mutta jollakin tavallahan tuosta tilanteesta kuitenkin oli selviydyttävä. Ja silloin muisti toverini, että olihan sentään ehkä vielä olemassa toinenkin maailmanjärjestys—kotoinen nimismies. Hän oli puhelimen avulla saavutettavissa. Kun sotamies huomasi telefonoimisaikeen, riensi hän estämään, mutta tuli liika myöhään. Silloin hän vuorostaan soitti päällystölleen, joka asui lähimmässä majatalossa. Meidän automme rientää kirkonkylään, mutta majatalosta karkuuttaa aliupseeri hevosen selässä koskelle.
Hän on saanut sen käsityksen, että Huopanankoskella on kahakka, sota jonkinlainen, että täällä tehdään vastarintaa sotaväelle, ja kivääri olalla ja patruunat vyöllä ja hattu päässä hän tulee tupaamme. Samassa saapuu autokin vallesmannin kanssa.
Alkaa sangen hassunkurinen kohtaus. Suomalainen järjestysvalta tekee hyökkäyksen venäläistä väkivaltaa vastaan ja—voittaa. Nimismies on suuriääninen, pontevaryhtinen vanha herra, joka polveutuu eräästä 1808-09:n sotasankarista, jolla silläkin sanotaan olleen komea ryhti ja iso ääni. Hän asettuu heti käskijän ja tutkijan ja yleisen syyttäjän kannalle ja vaatii aliupseeria ankaralle tilille passin anastuksesta. Semmoiseen ei heikäläisillä ole minkäännäköistä oikeutta! »Se olen minä, joka olen herra täällä, se olen minä, joka tarkastan passit ja annan oleskeluluvat.» Päivystäjä pyrkii selittämään ja puolustautumaan, mutta ovi paukautetaan kiinni hänen nenänsä edessä. Ainoastaan upseeri ansaitsee kunnian tulla kuulustelluksi. »Teillä ei ole täällä minkäännäköistä poliisivaltaa, teillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa ojianne, mutta maantiestä ja matkustajista vastaan minä.»—»Panimaio, panimaio!»—»Panimaio! Niin, mutta se teidän olisi pitänyt ymmärtää heti. Ettekö osaa lukea omaa kieltänne? Onhan tässä venäjänkielinen lupakirja! Ettekö osaa lukea sisältä?»… Hän ripittää häntä niinkuin kenraali pikenttiään ja aliupseeri seisoo smirnaassa ja koettaa turhaan saada sananvuoroa. Hän änkyttää jotakin kalastuksesta, mutta saa uuden ryöpyn niskaansa. »Kalastuksen kanssa tässä koskessa teillä ei ole mitään tekemistä, sillä kalastus täällä on näiden herrojen ja heidän täytyy saada sitä harjoittaa niin kauan kuin he eivät ole teidän tiellänne ja eivät kai he ole teidän tiellänne kosken rantaa kävellessään enemmän kuin tukinuittajat ja muut kaikki, joiden on lupa vapaasti liikkua.»
Sanalla sanoen: kunnon nimismies esiintyy sillä tarmolla, esittää meidän passien anastuksen niin räikeäksi ja pöyristyttäväksi teoksi, niin tuimin katsein, mahtavin viiksen vetelyin ja pöytään paukahtelevin nyrkein, että upseeri lopulta pyytää anteeksi ja anoo, ettei asiasta tehtäisi raporttia—mihin me tietysti armollisesti suostumme. Ennen lähtöään asettaa nimismies poliisin koskelle valvomaan järjestystä meidän suojaksemme.
* * * * *
Me siis omituista kyllä suoriuduimme voittajina. Kalastelimme aikamme ja poistuimme sitten omasta alotteestamme. Aika oli laittomuuden ja väkivallan pahinta aikaa, jolloin kuitenkin, ainakin paikoitellen, oma järjestysvalta vielä osasi pitää arvoaan yllä. En tiedä, kuinka olisi käynyt, jos aika olisi ollut tätä nykyistä. Luultavasti »miliisi» ei olisi pannut tikkua ristiin. Mahdollisesti olisi talo piiritetty eikä meitä päästetty ennen pois kuin olimme luovuttaneet kalastusoikeutemme »kansalle».
Tavallaan valtausyritys kuitenkin onnistui. Me poistuimme sittenkin aikaisemmin kuin oli ollut aikomuksemme eikä enää sinä kesänä palattu. Eihän ole hauskaa urheilla poliisin turvin, ja tietoisena siitä, että ainakin oli yritetty käyttää vieraan maan miesten apua omia kansalaisia vastaan. Mielemme haikeus olisi varmaan ollut pienempi, jos olisimme aavistaneet, mihin muotoihin tämä veljeytyminen ja avun hakeminen myöhemmin tulisi pukeutumaan. Tämänkesäisten suurtapausten rinnalle oli meidän osallemme tullut vain pieni pirahdus. Olen kertonutkin sen vain siksi, että sillä kuitenkin oli enteen arvo.
Kesäkuussa 1917.
STENOFYLAX STELLATUS.
Se on erään koskiperhon nimi, mutta lukijan ei pidä pelästyä, tämä ei tule olemaan mikään luonnontieteellinen esitelmä. Aion vain kertoa muutamista hauskimmista elämyksistäni, onkimisesta sillä keinotekoisella höyhenperholla, joka on jäljennös luonnonperhosta, koskihyönteisestä Stenofylax Stellatus. Monena syksynä olen saanut parhaat kalani, suurimmat loheni, silloin kun tämä perhonen on ilmaantunut vedenpinnalle. Se on antanut minulle mitä ihaninta urheilua, vienyt minut jännittäviin otteluihin, joista useimmista olen suoriutunut voittajana huolimatta hienoista vehkeistä, pimeästä, kivistä, puista, risuista ja muista esteistä. Niin pian kuin tämä perho hämärän tultua ilmaantuu lentelemään veden pinnan ylle, ilmaantuvat sen alle myöskin suuret lohet sitä saalistamaan, ja joka kerta kuin silloin kiinnitin vastaavanmuotoisen ja -värisen tekoperhon, tavallisesti Stone flyn tai March brownin tai August dunin tai Orange mallardin, siimaani, sain olla varma saaliista minäkin.
Kun lohet ja perhot näin kiinteästi kuuluvat yhteen, täytyy minun kertoa toisesta samalla kuin toisestakin. Ehkä tästä on jotakin oppia muillekin onkimiehille ja antaa oma intoni heillekin intoa hienompaan onkimiseen, jonka tieto ja taito meillä on hyvinkin alkuasteellaan. Suurimmalla osalla meidän onkimiehiämme ei ole aavistustakaan oikeasta perhosonginnasta, ei sen teoriasta eikä käytännöstä, saati sitten antavuudesta, vaikka meillä useimmat kosket, kaikkikin, ovat myös perhoskoskia eikä vain täky- ja uistinkoskia. Englannissa ongitaan melkein yksinomaan perholla ja siellä ministeritkin kirjoittavat perhoskalastuksesta laajoja tieteellisiä teoksia. Olen yhä enemmän kehittynyt melkein yksinomaan perhollaonkijaksi ja viime vuosien saaliistani on sekä pää- että kilolukuun nähden yhdeksänkymmentä sadasta otettu perhosvavalla. Tämä maa olisi varmaan monine koskineen hienommankin urheilukalastajan paratiisi, jos urheilukalastusta täällä harrastettaisiin yleisemmin ja koskemme ja virtamme saatettaisiin parempaan kuntoon ja hoitoon, kuin missä ne nyt ovat.
* * * * *
Otin muutamia vuosia sitten mukaani koskelta, jossa tavallisesti kalastelen, näytteitä siitä perhosta, jolla olin saavuttanut hyvät tuloksen. Pyysin erään hyönteisten tutkijan tiedemiehen sitä tutkimaan ja hakemaan kirjoistaan sen nimen ja antamaan minulle tietoja sen elintavoista ja synnyistä syvistä, joista en silloin tiennyt muuta, kuin että ne todella olivat »syvät», sillä sen verran olin selvillä, että perho putkahti maailmaan vedestä. Sain tietää, että tämä perho kosken yllä lennellessään laskee sen pinnalle suuren määrän hyvin pieniä munia, joita yhdistää toisiinsa useita tuumia pitkä gelatiinimainen nauha. Veteen tultuaan ne tarttuvat kiviin tai vesikasveihin ja kehittyvät siinä toukiksi, jotka pian kyhäävät ympärilleen kotelon kivistä, raakuista, hietamuruista, kasvijätteistä ja sen semmoisista, jotka ne käärivät ympärilleen silkinhienoilla kuiduilla. Tätä taloaan, joka on auki molemmista päistään, toukka kuljettaa mukanaan liikkuessaan pohjassa ja elää siellä kasveista tai vesieläimistä, jopa jotkut lajit pienistä kalanpoikasista, hyvin pienistä lohenpoikasistakin. Perho syö siis lohia, ennenkuin lohi syö sen—todellakin ihmeellistä luonnon kiertokulkua. On omituista ajatella, että tuo lohi, joka tuossa juuri särpäisee kitaansa perhon, on ehkä aikoinaan kiireesti kiven koloon piiloutuen nipin näpin pelastunut—saman toukan jonkin esi-isän kynsistä.
Elettyään toukkana vuoden päivät tuleva perho pureutuu kiinni johonkin vedenalaiseen kiveen tai puuhun ja kutoo silkkilangoilla kiinni kotelonsa molemmat päät ja lepää siinä liikkumatonna viikon pari. Sen ajan kuluessa se kehittyy perhoseksi, ja kun aika on täytetty, murtaa se kotelonsa ja soutaa maihin selällään, airoina keskimäinen jalkapari. Siitä se jonkin ajan päästä lähtee lentoon, hakien sulho morsianta ja morsian sulhoaan viettääkseen häitään, minkä jälkeen naaras laskee munansa veteen. Ja muutamien päivien kuluttua ne kuolevat molemmat, ne, jotka eivät sitä ennen ole joutuneet mullosten suuhun joko silloin, kun räpistelivät pohjasta pinnalle, tai silloin, kun laskeutuivat laskemaan siihen muniaan. Tämä nousu ja tämä lentely alkaa tavallisesti hyvin täsmälleen, miltei kellonlyönnilleen iltahämärissä auringonlaskun jälkeen ja päättyy yhtä äkkiä, kuin se oli alkanutkin.
Ja sen ajan tietävät lohet niin hyvin, että tulevat piiloistaan melkein minuutilleen silloin, kun Stenofylaxit lähtevät omistaan. Ne asettuvat erinäisiin sopiviin väijytyspaikkoihin, joissa virta on heikompi ja vedenpinta sileämpi ja joihin se sopivasti ja runsaammin kantaa kannettavansa. Suuremmat lohet valtaavat parhaat paikat keskemmällä, missä saalis on suurin, pienemmät saavat vaania syrjempänä ja taampana ja odottaa siellä, mitä heille voimakkaampien pöydältä liikenee. Äsken kuollut vedenpinta alkaa elää sitä mukaa kuin ilma elää, hyönteiset tulevat ja menevät. Isot pistävät turpansa tyynesti ja taitavasti vesikalvoon ja imaisevat herkkupalan kitaansa, jolloin vesikalvossa puhkeaa ja leviää ja kantautuu alas pyörylä toisensa perästä. Joskus posahtaa suurikin pyrstö tai viiltää vettä mahtava selkäevä, mutta useimmin lätkähtää pieni hännän huippu kiihkeästi ja silloin ampuu muita ketterämpi mullonen ylös ilmaan siepaten lennosta linnun, ennenkuin se ehti ohi tai veteen sortuen joutui parempaan suuhun.
Ja silloin on onkimiehen aika lähteä ylkää vastaan. Jos hän myöhästyy tai ei ymmärrä aikaansa, ovat perhot ja lohet tiessään ja otollinen hetki on ohi eikä tule takaisin ennen kuin huomeniltana, tai ei tule ollenkaan.
Mutta jos kalastaja tuntee koskensa ja tietää aikansa, silloin…
Etten myöhästyisi—sillä vaikka perhosten parveilu yleensä tuleekin tunnilleen, saattaa heidän kellonsa joskus käydä edelläkin—olin taaskin viime elokuun 24 p:nä, joka oli lauantai, lähtenyt koskelle noin kello 6 illalla, vaikka aurinko ei ollutkaan vielä laskenut. Vaikka alku ei työtä kaunistanutkaan, seisoi kuitenkin lopussa kiitos, ja siitä ehtoosta tuli yksi parhaita kalapäiviäni. Minulla oli uusi splitbambuvapa, jonka juuri olin saanut lahjaksi ystävältäni W——lta, mieheltä, joka on merkittävä tähdellä suomalaisten perhollaonkijain kirjaan. Kesemmällä olin katkaissut vanhan vapani, joka oli palvellut minua kymmenkunnan vuotta. Rietautuessani sillä tekemään tavallista pitempiä heittoja saavuttaakseni säyneet, jotka ajoivat perhoja kaukana suvannon rannasta, olin varaani pitämättä tartuttanut siiman ryssäin piikkilankapaaluun, joita heidän jäljeltään vielä kummitteli kosken rannalla, ja siinä meni tempaistessa kärki kahdeksi kappaleeksi. Ei tietysti ollut ajattelemistakaan saada Englannista uutta, niin kauan kuin saksalaiset olivat maassa. Tein, mitä oikeastaan ei pitäisi tehdä: pyysin lainata toisen työkalua. Kalatoveri pisti minulle kouraan parhaansa, varta vasten tämän kosken kalastusta silmälläpitäen tilatun uuden uutukaisen vavan. Jo edellisenä iltana olin sillä kokeillut. Se oli ihana ase, Hardyn parasta tekoa, kevyt, sopivasti joustava ja samalla tarpeeksi kiinteä kalaa uuvuttaessa.
En ollut tähän saakka tiennyt, mitä oikea perhosvapa oikeastaan on. Vanha greenheart-vapani oli siihen verraten raskas rumilas, kankea kuin aidan seiväs. Tämä uusi toimi miltei omin neuvoin, nostaen siiman vedestä oman jousensa ponnella ja laskien sen perhoineen takaisin veteen keveästi kuin höyhenen. Heti ensi heitolle tarttui sitä koettaessani suuri 5-kiloinen, ja kun se oli saatu maihin, toinen 6-kiloinen. Parina seuraavana iltana olin saanut 4-kiloisen, 3-1/2-kiloisen, 5-kiloisen ja 7-kiloisen, kaikki iltahämärissä siihen aikaan, kun Stenofylax Stellatus parveili. 7-kiloinen, mahtava koiraskala, otti vasta pimeän tultua. Se kulki ylös ja alas, kahden puolen arkkua, josta en olisi päässyt sitä seuraamaan, jos se olisi lähtenyt alas. Se aikoi jo kerran rynnätä jyrkän kosken jänteeseen, josta sen kuitenkin sain käännytetyksi kiristäen rullaa. Oli onnen kauppa, että vehkeet kestivät—luultavasti tasaisesti ja samalla lujasti joustavan vavan ansio. Kala kääntyi takaisin, ja sain sen lopulta houkutelluksi pois keskikoskesta arkun huopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon ja lopuksi ihan rantaan. Oli jo niin pimeä, etten enää nähnyt kalan liikkeitä muuta kuin pyrstön viristä hiukan vielä hämärtävää taivasta vasten. Onneksi ohenivat pilvet ja kuu tuli esiin. Sen valossa kala viimein otettiin uitettuna kahden kiven väliin, suurimpia mitä olen saanut.
Se oli se ilta ja nyt odotin samanlaista, sillä olihan paras aika vuodesta, elokuun viimeinen viikko, suuren Stenofylax Stellatuksen sesonki. Tulisiko se tänäkin iltana esiin? Kaikkina iltoina se ei tule, riippuen nähtävästi ilmoista sekä nyt että vuosi sitten, jolloin munat laskettiin veteen. Jos joinakin päivinä silloin oli epäsuotuisat säät, ja parveilu ei onnistunut, häiriytyivät silloiset häät ja lykkäytyivät tänäiset ristiäiset.
Tänä päivänä oli ilma ollut mahdollisimman ruma ja huonoenteinen illan kalastukselle. Koko edellisen yön oli satanut etelästä ja idästä ja vaikka tuuli aamulla pyörähti luoteeseen, satoi yhäkin, koko päivän, taivaan täydeltä, kunnes vasta klo 6:n tienoissa selkeni. Menin heti koskelle. Matkalla kokeilin pienestä väylästä Yellow mallard perholla, joka värinsä ja kokonsa puolesta jotakuinkin vastaa Stenofylaxia. Pienet pienessä väylässä olivat syönnillään, ehkäpä siis suuremmatkin, vaikka siitä ei suinkaan aina ole taikaa, sillä pienet syövät usein pitkin päivää, niinkuin lapset yleensä, ja melkein mitä tahansa. Tulin arkulle, joka on Välisuvannossa, suuren väylän varrella, ja joka on rakennettu siihen otvain tueksi uiton aikana. Arkku, johon maista johtaa pari hirttä, on siitä mukava, että siitä lyhyemmälläkin siimalla voi ylettää parhaisiin paikkoihin, mutta siitä voi menestyksellisesti kalastaa ainoastaan hämärän aikana, kun arka kala muulloin helposti näkee korkealla olevan miehen ja hänen vapansa. Päivällä siitä tavallisesti onnistuu vain ensimmäinen hirsisillalta ulompaa tehty heitto. Mutta on siitä silti aikain kuluessa otettu yksi jos toinenkin pieni ja suuri. Nytkin oli vielä liian valoisa. Nykäisy kyllä, mutta ei »tarttua». Heittelin aikani ilman tulosta. Muutin ylemmä maihin, mutta ei sielläkään ottanut. Stenofylaxeja ei näkynyt ilmassa eikä vedessä.
Kiersin toiselle puolelle kosken. Siellä on pari varmaa paikkaa, jossa suuri lohi asustaa ja josta jos ei ota, ei ota muualtakaan. Kello oli noin 1/2 7 ja aika alkoi lähestyä. Heitin tavalliset heittoni, mutta ilman tulosta. Siirsime vähän alemma, mistä hallitsin melkein samat paikat kuin äsken toiselta rannalta. Kaksi suuren nykäystä, vähän maistoivat ja hylkäsivät pois. Kalat ovat siis kyllä kotonaan, mutta kun niillä on hyvää aikaa tarkastaa yksinään tulevaa valheperhoa, huomaavat petoksen ja pitävät pilanaan. Tarjosin toisia värejä ja toisia suuruuksia, turhaan.
Istuin levähtämään kalakivelle, jossa voittojen kunniaksi on uhrattu lukemattomat tupakkauhrit, voittojen kunniaksi ja tappioiden valittajaisiksi. Tupakka on kalamiehen ystävä ilossa ja surussa. Se kiihdyttää ja rauhoittaa. Kesken kalan otonkin se on pantava, pistättämällä haavipojalla suuhun paperossi ja raapaisuttamalla tuli omain käsien ollessa rullassa ja vavassa kiinni. Tilanne näytti toivottomalta. Aurinko läheni laskujaan, mutta ei yhtäkään näkynyt. Ehkeivät tulekaan. Syy kai oli molemmissa, sekä perhosissa että auringossa. Eräs englantilainen auktoriteetti—ne ovat tutkineet kaikkia mahdollisia lohenonginnan vivahduksia—tietää, että kaikista huonoin syöntiaika päivästä on juuri vähää ennen auringon laskua, kun se alhaalta valaisee keskitaivaan, mistä valo sitten kuin mistäkin valonheittäjästä heijastuu alas ja tunkee veteen kirkastaen kosken pohjan jokaista kiven koloa myöten. Olen itsekin huomannut usein, että tähän aikaan yleensä ei saa, ellei taivas ole täydessä pilvessä.
—Lähtään saunaan, sanoi Akkeli, haavipoikani. Eikähän siinä tainnut muukaan auttaa, vaikka vastahakoisesti taivuin ajatukseen, että tämän päivän nähtävästi oli päätyttävä sekä suuretta että pienettä. Mutta eihän kalastus olisi sitä onnenpeliä, mitä se on, jos aina tulisi valtit kouraan. Eivät tulleet perhoset eivätkä tulleet lohet.
Ne tulivat kuitenkin kuin tulivatkin. Istuessani saunan lauteilla lämmittelemässä näen jotakin räpistelevän ikkunassa, ja siinä se on, ruskeasiipi, keltaruumis, iso ja lihava. Kiireesti kylmää vettä niskaan ja vaatteihin. Ei ollut menetettävä hetkeäkään, saattoi riippua minuuteista ison saanti.
Olisiko nyt kulunut puolituntinen siitä, kun olin lähtenyt kolealta, elottomalta koskelta, mutta kun tulin takaisin arkulle, oli kaikki muuttunut ilmassa ja ilman alla vedessä. Aurinko oli painunut taivaanrannan taa, vedessä ei enää ollut voimakasta keskitaivaan heijastusta, vaan vyöryi vuo tummahkona tumman pilven alla. Stenofylax Stellatus lenteli virvatähtenä kiihkeissä mutkissa, toinen toistaan ajellen, töytäten välistä naamaani, välistä niskaan ja sitä tietään kauluksenkin alle. Ne olivat isoja ja lihavia, oikeita herkkupaloja, joita olisi tehnyt mieli syödä elävältä—sillä syöväthän kiinalaiset kuulema onkimatojakin. Jo kaukaa näin mullosten suvannossa »pistelevän». Sidoin kiireesti siimaan usein koetellun ruskeasiipisen, keltaruumiisen, jonka senkin muutamia vuosia sitten olin saanut W——lta. Minulla oli sitä lajia vain tämä yksi, mutta sillä olin saanut useita suuria monena vuotena tähän aikaan päivästä. En tiedä sen nimeä, mutta otan siitä selon, jahka pääsen yhteyteen Englannin kanssa —eikähän nyt enää luulisi olevan estettä, kun saksalaisetkin ovat menneet omalle maalleen. Oi sinuas, ylpeä Albion!
Hiivin kyyrylläni arkulle, etten peloittaisi pitkällä ruhollani enkä askelteni töminällä. Turha varovaisuus, sillä lohilla oli herkkupöytänsä katettuna ja ne tunkeilivat sen ympärillä, pienet ja suuret, kaapatakseen kuin kanat ruokaa, jota veenemäntä tyttärineen sirotti sormiensa lomitse heidän eteensä ympäri koskea. Samanlainen pätke ympäri koskea kuin edellisinäkin iltoina. Äsken arat kalat eivät nähneet eivätkä kuulleet eivätkä varoneet, vaan mulahtelivat, posahtelivat ja pärskivät ihan arkun vieressä. Näkyi pyrstöä, päätä, evää, ja joukeasti loirahtelevia selkiä. Suuria ainakin kymmenkunta, pieniä kukaties kuinka paljon eri haaroilla koskessa.
Joka metsästä hiipien on tullut kaurahalmeen laitaan ja yht'äkkiä tapaa joka kuhilaan päässä teeren, voi jotakuinkin kuvitella, millainen oli hermojännitys sillä hetkellä, se sydämen pamppailu, se tunne hartioissa, se sähkötys nivelissä sormenpäistä varpaihin, jonka vanhakin erämies sellaisissa tilanteissa tuntee yhtä voimakkaasti kuin vasta-alkaja poikanen. Se on tuttua ja koettua, mutta aina uutta. Se on humalaa, sensatiota, olkoon, mutta ihanaa se on, ja joka on päässyt sen makuun, sen intohimon valtaan, hän ei siitä koskaan parane, hänestä ei tule raittiusmiestä, hän on ja pysyy parantumatonna alkoholistina kuolemaansa asti. Hän hakee huumausta, mistä sen saa, maksaa siitä niitä hyvänsä ja voi pahoin, jollei tuon tuostakin saa tyydytetyksi vaistoaan, jotakin ammoin isiltä, alkuihmiseltä, ehkä vielä kauempaakin perittyä petovaistoa, saukkovaistoa: saada kiinni, käydä hampain kiinni, ei päästää, vaan pitää, kiristää kurkusta viimeiseen saakka.
Istuuduin arkulle ollakseni heittäessäni niin alhaalla kuin mahdollista. Ensimmäinen heitto, tai toinen tai kolmas, on usein ratkaiseva. Jos se epäonnistuu, on se sama kuin harhaisku, harhalaukaus teeriparveen. Perho on joko itsessään sopimaton ja kalan epäluulo herätetty toisiinkin nähden, tai putoo se huonosti, kala nousee ja hylkää sen tai tarttuu heikosti ja pääsee, jos siima on jäänyt höllälle.
Heilautin vapaa pari kertaa, sain siiman suoraksi ilmassa, pysäytin vavan sopivassa kulmassa ja siima laskihe perhoineen keveästi pinnalle, perho ensin, sitten siima, niinkuin tekniikka vaatii.
Kun perho on tehnyt kaarensa virran mukana, ja kulkenut niin kauas alas, että uusi heitto pian olisi tehtävä, kiinnittyy siima, vavan kärki vastaa ja kala on kiinni, ja iso onkin.
Tuskin on mikään vaihe niistä monista, joihin lohenonkija joutuu, niin tenhoisa kuin ensimmäinen tuntu suuresta lohesta. En tiedä vielä, millainen se on, en, minkätapainen, sen vain, että se siinä on. Olen onnistunut, olen laskenut oikein, juuri sen perhon piti siihen ja siihen paikkaan pudoten kaikkien teoriain mukaan kelvata. Ja samassa välähtää kinematograafisin leimauksin kuvia ennen käydyistä otteluista. Tekeekö se nytkin niin ja niin, paneeko se toimeen sen ja sen yllätyksen? Onkimies on siima-vapajohtoa myöten saamansa sähköiskun vaikutuksesta lyhyen hetken kuin tainnoksissa, huumautuneena, itsestään poissa. Sitten herää hän todellisuuteen. Se on lohen valtavan pyrstön posahdus, joka hänet siihen herättää. Kala on huomannut tulleensa yllätetyksi, joutuneensa vangiksi ja koettaa nyt vapautua. Se tempoo, pudistaa kahlettaan ja huomaa—kun vapa on notkea ja rulla herkkä—että kahletta tuskin onkaan. Sitä on kuitenkin vähän, joka häntä pidättää, vaikkei hän sitä näe, ainoastaan vähän tuntee. Siitä täytyy päästä eroon. Lyhyitä hyökkäyksiä oikeaan ja vasempaan, pyöräyksiä ikäänkuin epäröiden, mihin ryhtyä. Tuo vastustus seuraa yhä mukana, suupielessä on jotakin, joka kiinnittää—siitä on päästävä ja alkaa tositaistelu.
Se on, kun koukku on pieni ja peruke heikko ja hieno, jotenkin tasaväkinen suuren kalan ja onkimiehen välillä. Se on sylipainia tai sormikoukkua. Jos tässä kehaiseisin, sanoisin, että se on verrattavissa urheiluun, jota Kaarle XII harjoitti painiessaan sulin käsin karhun kanssa. Ei pyssyä, ei keihästäkään, ainoastaan kärjetön kanki, joka lopulta sekin nakattiin menemään, ja käytiin sylipainiin. Ei missään uudenaikaisessa pyydysurheilussa jouduta niin kiinteästi yhteen toinen ja toinen. Ainakin on se täysin verrattavissa silmukkanuoran heittoon ratsun selästä villihevosen kaulaan tai puhvelin sarviin tai suksimiehen suopungin heittoon poron sarviin. Hieno vapahan ei ole muuta kuin jatkuva käsi, kala tuntuu olevan sormen päässä ja ottelu on hyvinkin mieskohtaista. Jokainen kalan liike tuntuu välittömästi, jokainen pyrstön tempaus välittyy vapaa myöten sitä pitävän käteen ja pitäjä voi usein lukea kalan ajatukset ja aikomuksetkin, mitä se nyt tuumii ja mitä tulee tekemään. Vaikka kala on miestä heikompi, on kuitenkin vehkeiden heikkouteen nähden tasapaino olemassa ja alussa on etu aina kalan puolella. Kun perho on pieni ja se tavallisesti on kiinni tunteettomassa leukaluussa tai suupielen lihaksensa, ei kala tunne kipua ja sillä on kaikki edellytykset päästä irti. Onhan se paljoa voimakkaampi kuin hieno peruke. Se vie siimaa mihin tahtoo, ja jos se heti syöksyisi suoraan pois, katkeaisivat vehkeet, ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä veden vietäväksi eikä mikään vene ehtisi mukaan, vielä vähemmän tietysti rannalla oleva. Vehkeet eivät kestäisi edes kalan kuollutta painoa. Suuren kalan kokoinen tavallinen uunihalkokin menisi menojaan. Usein kala tämän etunsa älyääkin ja monet ovat ne lohet, jotka siten ovat minulta päässeet, kun en ole voinut seurata rantaa myöten mukana. Siima loppuu, nykäys vain ja kala on kaksintaistelussa voittanut. Mutta tavallisesti kala on tyhmä tai kokematon tai hätäytyy ja lähtee ylös tai pysyy paikallaan, äkäytyen pohjaan, ja antaa uuvuttaa itsensä ja tulee vedetyksi yhä lähemmä.
Tämä tänillan ensimmäinen kala oli aika pahanilkinen. Vapa oli kovalla koetuksella: kuinka se saikaan joustaa ja kuinka siima lauloi! Kala ei tosin ollut suurimpia, ehkä noin 4-kiloinen, päättäen koosta sen hypätessä. Sen kokoinen kala on notkea ja virkeä. Päätän ottaa sen pian, sillä nyt ei ole aikaa uuvuttamiseen kaikkien taktiikan sääntöjen mukaan. On jouduttava saamaan toisia, joita hyppii ihan tuossa edessä, muutaman sylen päässä, vavan ja siiman muodostaman kaarenkin alla. Jos tämä pääsee, otetaan uusi. Ja niin minä kiristän ja hengästytän sen niin, että tuskin on kulunut viittä minuuttia, kun se loikertelee arkun huopeessa, josta Akkeli kurkottaa sen koukkuunsa.
Samassa perho irtautui suusta ja vapa oli valmis uuteen heittoon. Akkeli ei ole vielä ehtinyt kiikuttaa kalaa maihin, kun uusi kala on kiinni. Koska perho ja peruke näkyvät kestävän, panen tämänkin heti tiukalle ja saan sen ennen pitkää pyöräytetyksi arkun luo, niin että se vielä täysissä voimissa ollen joutuu koukun saavutettavaksi. Se on 6-kiloinen uroskala. Joitakin heittoja taas ja taas jämähtää. Se on sitkeämpi ja uitattaa itseään puolisen tuntia, pyrkii itsepintaisesti alas, näyttää olevan jo menemässä suureen koskeen, mutta kääntyy viime hetkessä, ui viistoon toiselle rannalle, kampeutuu sieltä tälle ja pettyy antautumaan arkun ja maan väliseen matalaan suvantoon, jossa se on helposti taltutettavissa ja johdettavissa rantaan. Se on 5-kiloinen naaraskala.
On jo melkein pimeä, tuskin näen mennä arkulle, mutta menen sittenkin. Tavallisesti minulle tämmöinen saalis jo riittää, mutta otamma heitä nyt talven varalta minkä saan; jää niitä sinne sittenkin satoja kutemaan: ja onhan niitä istutettu ja hoidettu tässä koskessa muidenkin varalle. Perhosten parveilu yhä jatkuu, ja vaikka saamani kalat ovatkin laahanneet sumaa koskessa ristiin rastiin, mikä tavallisesti peloittaa tai arkiuttaa toiset, eivät ne nyt näy mistään välittävän. Siinä mulahtelee ja pärskää lakkaamatta pieniä ja suuria. Silloin tällöin töytähtää suuri, (8-9-kiloinen), joita ei juuri koskaan saa ongella, ylös vedestä suoraan ilmaan kuin pökkelö, pudoten takaisin pyrstölleen. Illan pimetessä ovat yölepakotkin saapuneet saaliin jakoon. Ne häärivät vavan ympärillä sen soiton houkuttelemana, joka syntyy veden hangatessa siiman kieltä, jota toisaalta pitää tiukalla vavan kärki, toisaalta koskessa temmeltävä kala. Soitto kuuluu onkijankin korvaan eri äänilajeissa, kun asettaa sen vapaan kiinni. Olen muuttanut perhon kokeillakseni uudella kuosilla, suurella kiviperholla, Stoneflyllä, joka sekin jäljittelee Stenofylax Stellatusta. Saan silläkin, näkyy olevan samantekevää, mitä heille tänä iltana tarjoo. Se on 5-kiloinen koiraskala, voimakas ja villi, jonka ottamisvaiheet jääkööt kuvailematta; saanen vielä vain sanoa, että kesken kahakan täytyi panna tupakka hermojen rauhoitukseksi—eikä haiku koskaan hivele keuhkoja niinkuin tällaisessa tilanteessa.
Niitä makaa nyt rannalla rivissä neljä melkein samankokoista ruskeata venkaletta, painaen yhteensä noin 20 kiloa, otetut 1-1/2 tunnin kuluessa. Saaliin puolesta voisi jo riittää, mutta minun tekee mieleni vielä nähdä, kuinka kauan näitä pitoja kestää, ja minä menen vielä kerran arkulle, hiihdätellen melkein pilkkosen pimeässä sinne viepiä puita myöten. Sen ajan kuluessa, mikä on mennyt perhon irtauttamiseen viimeisen kalan kidasta ja hetken lepoon, on ehtinyt tapahtua täydellinen käänne kosken elämässä. Lepakot ovat kadonneet, samoin perhot, ei kuulu enää kalan liikettä, parveilu on päättynyt, juhla-ateria korjattu pois ja vieraat poistuneet pöydästä minne lienevät piiloihinsa. Muutan takaisin ensimmäisen hyvän perhon, mutta ei ota enää sitäkään.
Akkeli on ripustanut kalat korentoon—konttiin ne eivät mahdu—ja me kannamme saaliin kotiin, mieli metisenä ei ainoastaan taakasta itsestään, vaan myöskin siitä, miten saalis oli saatu: ottamalla huomioon oikea hetki ja käyttämällä oikeata perhoa. Saavutettu luonnon tutkisteluun perustuva kokemus on lohenonginnan niinkuin muunkin pyydystelyn menestymisen ensimmäisiä ehtoja.
Luonnolla on usein merkilliset metkunsa. Sen koneisto toimii yleensä oikullisesti, mutta toisin kerroin taasen yllättävällä yhdenmukaisuudella semmoisessakin pikkuasiassa kuin lohenonginnassa. Samana päivänä ja samalla tunnilla kuin minä sain nämä loheni Keski-Suomessa, oli toinen kalastaja Kalkkisten koskessa Heinolan lähellä Etelä-Suomessa saanut melkein samanlaisen saaliin samantapaisella keinotekoisella perholla samojen luonnonperhojen parveillessa koskella.
TÄYLLÄ JA PERHOLLA.
Saavuin eräänä keväänä koskelleni kaikkine uusine ja vanhoine perhoineni. Olin edellisenä keväänä ottanut talteen kaikkia niitä perhoja, joita koskella tapasin ja hakenut kaikista Helsingin urheilukaupoista niiden vastineet, mikäli niitä oli saatavissa. Niillä oli minun nyt kokeiltava. Olin kuitenkin tullut liika varhain, sillä perhot eivät vielä olleet ilmaantuneet. Heittelin viimekeväisiä, samankokoisia malleja, mutta kaikkialla yhtä huonolla menestyksellä. Silloin tällöin ajoi joku, räpsäyttäen pyrstöllään ja kääntyen kiivaasti pois. Sain kielteisen vahvistuksen siihen teoriaan, että mullonen ottaa perhoa vain silloin, kun sitä on koskessa toisessa tai toisessa muodossa. Kun ne eivät näe niitä luonnossa, eivät ne välitä niiden jäljennöksistäkään. Oikeauskoinen englantilainen perholla onkija olisi jäänyt odottamaan perhojen parveilua, istuskellen ja käyskennellen ja vartioiden kosken rannalla ryhtyäkseen toimeen vasta sitten, kun näki mullosten liikehtimistä pinnalla. En malttanut odottaa sitä, vaan ryhdyin toisiin keinoihin. En vielä silloin uskonut »suurperhoon». Koetin kyllä lohiperhoa Jock Scottia ja sainkin sillä muutamia, mutta kun pidin niitä satunnaisena saaliina, en jatkanut. Tässä saanen ohimennen huomauttaa, kuinka suuressa määrin jonkin pyydyksen menestyksellisyys riippuu siitä, miten hartaasti siihen uskoo ja millä vakaumuksella sitä siis käyttää. Usein saattaa kaikkein paraskin pyydyslaji siirtyä miltei hyljättyjen sarakkeeseen vain siitä syystä, ettei niillä malta kokeilla tarpeeksi. Luultavasti olisivat »suurperhot» tänä kevännä kelvanneet yhtä hyvin kuin sitten seuraavanakin.
Minä nyt sen sijaan turvauduin pyydykseen, jolla oli vanha hyvä maine Huopanassa, pieneen devoniin. Sitä otti heti, aivan pienetkin, jotka tavallisesti ottavat parhaiten perhoa. Sain niitä kymmenkunnan, joiden yhteinen paino oli noin kolme kiloa. Seuraavana päivänä sain suurempiakin, puolikiloisia ja kiloisia, jopa yhden liki kaksikiloisen. Tämä viimemainittu oli n.k. kannibaali, oman sukunsa syöjä, suurisuinen ja laiharuumiinen epämuodostuma, joka elää melkein yksinomaan kalaravinnosta, mieluimmin omaan sukuunsa kuuluvasta, ja joka on kosken kalakannan pahin vihollinen.
Mutta kun otti devonia, oli ilmeistä, että nyt ottaisi myöskin täkyä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, en minä juuri mielelläni turvaudu täkyyn. Sen hankkimisessa on paljon puuhaa, sen kuljettaminen koskella mukana on hankalaa ja sen heittäminen kiusallista, se kun tuoreena ei tahdo kestää. Formaliinitäky ei myöskään ole miellyttävä käsitellä, vaikka se onkin sitkeämpi.
Ryhdyin kuitenkin onkimaan salakoita perhosvavalla. Vaihteen vuoksi on salakan onginta kylläkin hauskaa, varsinkin perholla, jota se ottaa mielellään. Sainkin niitä pian täkysumpun täyteen. Ennenkuin kuitenkaan ehdin itse niitä käyttää, saapui toveri, joka mielellään onki täyllä ja sai minun salakkani. Näyttäytyi, että salakka oli oikea pyydys. Kaloja löytyi melkein mistä hyvänsä ja ne olivat kaikki kosken parhaita, kilon kokoisia, mustia ja villejä. Toverini otti niitä yhtenäkin päivänä parikymmentä. Ja syönti kiihtyi päivä päivältä. Eräänä niistä, kun toverini oli matkustanut pois, kävin minä vuorostani kokeilemaan läpi koko kosken. Näitä samankokoisia mullosia oli siinä ylt'yleensä. Tuskin olin pudottanut salakan kuohuun tai kiven huopeeseen tai suvantoon tai arkkujen viereen tai puoman kupeeseen, kun kaikkialta karkasi mullonen esiin ja otti kiihkeästi, intohimoisesti ja nälkäisesti.
Oli kuin koko koski ylt'yleensä olisi ollut hermostumisen vallassa. On iso ero siinä tavassa, millä kala milloinkin ottaa. Kun syönti on oikein rajua, iskee se koko kidallaan, eikä tokaise vain huultensa huipulla—joskus se näyttää vain sitä seuraavan, suutaan avaamatta— nielee suurenkin pyydyksen kurkkuunsa, jokin näyttää iskevän useampaankin kertaan, jos ei ensi kerralla osu. Se näyttää menettäneen kaiken varovaisuusvaistonsa, olevan sokea näkemään karkeimpaakin koukkua ja paksuintakin peruketta.
Mikä tämän aiheuttanee? Todennäköistä on, että mullonen tähän aikaan vuodesta ottaa korvauksen siitä paastosta, jota sen on täytynyt kestää koko pitkän talven, ja seuraa silloin salakoita ja muita pikkukaloja, jotka siihen aikaan paltoutuvat koskeen ja jos niitä ei siellä satu olemaan aivan runsaasti, täyttää vatsansa kaikella mitä saa, ja niin paljolla kuin saa ja niin pian kuin saa. Mutta näiden päivien kiihkeään syöntiin vaikutti kai myöskin sää. Sillä kieltämätöntä on, että sääsuhteilla on suurikin merkitys syöntiin nähden. Seisovilla yksitoikkoisilla ilmoilla, olivatpa ne pitkällisesti sateiset tai poutaiset, huonontuu syönti huonontumistaan. Jos sitävastoin ilmanpaine on muuttumassa ja siitä aiheutuu levottomuutta ja syntyy sähköisyyttä, jos ukkonen uhkaa ja taivaalle kasvaa pilviä, jotka milloin luovat mustia varjoja, milloin päästävät päivän leimahtamaan ja sammumaan veden pinnalla, jos rakentuu sadetta ja se sitten kuuropilvin vuoron syntyy ja lakkaa samassa, silloin on syönnin aika. Syönti sellaisella säällä voi taas riippua—niin on arveltu—sekä sähköisyyden ja ilmanpaineen vaikutuksesta kalan organismiin että myöskin siitä, että yhtämittaa vaihtelevat varjot ja valot estävät kalan näkemästä pyydysten keinotekoisuutta ja ehkä myöskin häikäisevät sen silmiä. Tuo näistä syistä syntyvä optillinen levottomuus ehkä myöskin jossakin määrin suoranaisesti kiihoittaa kalaa. Kuinka tahansa, nyt oli sellainen sää ja kala söi rajusti. Se otti kaikkialla yhtä hyvin, Niskassa, välisuvannossa ja kosken alla.
Kunnes täyn syönti yht'äkkiä lakkasi. Samalla kuin ongin salakalla, minä aina tuon tuostakin koetin perholla. Oli tullut koskelle eräs toinen toveri, joka kalastaa melkein yksinomaan perholla. Hän palasi koskelta tuoden tullessaan kolme samanlaista mullosta kuin ne, joita oli saatu salakalla. Hän tavallisesti aina onkii lohiperholla, mutta nyt hänellä oli ollut ruskea korkkiruumiinen ja gelatiinisiipinen, joka jäljittelee päiväperhoa, efemeraa, jota englantilaiset kutsuvat Mayflyksi s.o. toukokuun perhoksi. Ja kun menin ulos, huomasin, että näitä perhoja survi ylös ja alas ilmassa. Panin samanlaisen ja otti sitä minultakin. Minulla ei ollut niitä kuin yksi vanha, jonka pian menetin. Kiinnitin silloin siimaan samanvärisen ja saman suuruisen Coch-y-bondhyn, jolla ei kuitenkaan ole siipiä niinkuin Mayflyllä, vaan ainoastaan tuuhea karvaruumis. Olin lukenut ja merkinnyt muistiin, että nämä perhot ajavat jotenkin saman asian ja että Coch-y-bondhyä ottaa silloin, kun efemeroja on vähän—niinkuin nyt oli. Sainkin sillä joitakuita.
Perhon syönti oli siis vihdoinkin alkamassa. Ja yht'äkkiä ne, nuo tavalliset pienet ruskeat ja harmaat keväiset koskiperhot, ilmaantuivatkin, kun olin niitä viikon verran odottanut. Vaihdoin Coch-y-bondhyn pienempiin ja sain Hoflands fancylla, Stoneflyllä, March brownilla, Hardys favouritellä, Governorilla y.m., joita minulla oli milloin mitäkin lajia aina kolme siimassani, nyt yhtä hyvin kuin sitä ennen devonilla ja salakalla. Jos olisin malttanut säästää nekin kalat perhosaikaan, olisin luultavasti saanut nekin perholla.
Sain samalla kokea, että nyt ei kelvannut mikään muu kuin perho. Kosken pöytä oli katettu mullosen kaikkein makeimmalla herkulla, jota se ahmi tavattomalla ahneudella. Perhoja tuli kuin tuiskuttamalla. Niitä kihisi kaikissa pensaissa, joista ne pelmahtelivat paksuina pilvinä ilmaan. Niitä parveili savunaan puiden latvoissa, juoksenteli puomia ja sillankaiteita pitkin kuin russakoita, niitä tunki silmiin, suuhun ja sieraimiin, ikkunat oli pidettävä kiinni, etteivät ne täyttäisi huoneita. Missä oli vähänkin suvantoa ja tyynempää vettä, siinä tuikkivat turvat, pätkivät pyrstöt, ja hypähteli korkealle mullosia ottaen ruokaansa sekä vedestä että ilmasta. Säyneitäkin mulahteli Välisuvannossa puoman ja maan välissä. Vasta tämmöisinä päivinä näkee, kuinka paljon kaloja koskessa todella on. Ruokaa riitti kaikille ja sittenkin sitä meni suurin osa hukkaan. Jokainen kala oli pian paksu kuin syöttöporsas, vatsa pingallaan ja kurkku läkähtymään asti täynnä. Oli istuttava rannalle iloitsemaan toisten ilosta, sillä pian aikaa ei maksanut vaivaa koettaakaan keinotekoisin perhoin kilpailla luonnollisten kanssa, jotka elävinä putoilivat veteen ja lentelivät ja juoksivat pinnan yllä ja pintaa pitkin. Sinä päivänä kuin perhostulva oli korkeimmillaan, en saanut ainoatakaan, en perhoilla, en salakalla enkä millään. Mullosten ei tarvinnut muuta kuin seisoa pää vastavirtaan ja aukoilla suutaan ja niellä. Satojen joukossa oli minun perhoni vain yksi ja siis vain sattuma, että se sattui suun kohdalle.
Näitä pitoja kesti useita päiviä. Sitten alkoi perhospyry vähitellen vaimeta ja sitä mukaa syönti taas parata. Kun mulloset turhaan odottivat luonnon tarjoilun jatkumista, ottivat ne taas minun tarjoamiani. Kokeilin kaikenlaisilla malleilla ja kaikki kelpasivat, erikoiset ja eriväriset. Sain pian tarpeekseni tästä ja lähdin. Ei makeata mahan täydeltä, ja tulee se kai kesä toinenkin—niinkuin tulikin.