ERÄS URHEILUKALASTAJA.
Meillä ei, ainakin mikäli minun tietooni on tullut, ole kovinkaan monta taitavampaa lohenonkijaa, ei ainoatakaan, jota voisi verrata englantilaisiin taitureihin sillä alalla. En puhu ollenkaan onkimiestemme saaliista, vaan siitä taidosta ja siroudesta, millä vapa on käsiteltävä ja pyydys koskessa kuljetettava. Meillä on onkimistaito teknillisesti jotakuinkin samalla asteella kuin pallonlyönti kylänraitilla verrattuna verkkopalloon. En ole tosin koskaan nähnyt ulkomaan mestareita, mutta kirjallisuutta seuraten olen tullut saamaan aavistusta siitä, mitä vaatimuksia tämän urheilun harjoittamiselle voidaan asettaa.
Urheilukalastus, harjoitettuna niin kuin sitä harjoitetaan siinä maassa, missä se on kehittynyt korkeimmilleen, nimittäin Englannissa, on siellä kehittynyt tieteeksi siihen nähden, että se myös on luonnon ja sen ilmiöiden harrasta tutkimista. Se pyrkii pääsemään perille kalojen elintavoista, siitä, missä ne oleskelevat milläkin ilmalla ja minkin vedenkorkeuden aikana, kuinka ne vaeltavat paikasta toiseen, mitä ne syövät ja siitä johtuen, millaisia pyydyksiä ne milloinkin siitä ja siitä syystä ottavat. Veden eläimistön tarkka tutkiminen on ollut välttämätön kaikkia niitä eri pyydyksiä luodessa, joita urheiluvälinetehtaat valmistavat. Urheilukalastus siis edellyttää läheistä vuorovaikutusta tieteen kanssa, niinkuin kalastus yleensäkin.
Englanninkielen taitoinen onkija voi tavattomasti hyötyä perehtymisestä senkieliseen kirjallisuuteen tällä alalla. Siellä on sitä saatavana rajattomasti. Muilla kielillä on tätä kirjallisuutta vähemmän, mutta on sentään saksaksi ilmestynyt perinpohjainen ja metoodinen kirja »Angelfischerei im Süsswasser», kirjoittanut tohtori Heintz, ja »Angelfischerei» kirjoittanut von der Borne, ruotsiksi R. Lundbergin »Fiske med metspö» ja norjankielellä J. Preuthunin »Laxe og Sjöörretfiske». Suomeksi ei vielä ole ilmestynyt yhtään näiden teosten veroista teosta.
Mutta joskaan meillä nyt onkijain ammattitaito ei vielä ole sen korkeammalla kuin mitä se on, niin voidaan sitä kehittää, ja minä toivon, että se yhteinen harrastus, jonka herättämiseksi ja ylläpitämiseksi Suomen Urheilukalastajain Liitto muun muassa on perustettu, tulee siihen voimakkaasti vaikuttamaan. Ovathan kaikenlaiset muutkin urheiluseurat, jotka meillä kaikissa lajeissaan ovat vielä verrattain nuoria, jo kasvattaneet harjoittajiaan, joilla on maailmankin mainetta. Ovathan urheiluonkijat meillä enimmäkseen vanhoja herroja eikä meistä tietenkään kehity mitään maailman mestareita. Eihän muuten Hannes Kolehmaisiakaan nouse joka eukon pojasta. Minä kuitenkin toivon, että kun urheilukalastuksen harrastus laajenee, nuoret miehet vievät aatetta ja taitoa eteenpäin. Olen varma siitä, että suomalainen aines tässäkin suhteessa on hyvä. Jahka me saamme kosket kuntoon, treenauksen käymään, kilparadat reilaan, on kyllä ilmestyvä niiden käyttäjiäkin.
Siihen mennessä minusta on paikallaan muistella, mitä kykyjä meillä jo on ollut, niitä, jotka ovat panneet perustuksen urheiluonginnalle maassamme ja sitä kehittäneet. En tunne heitä montakaan, mutta epäilemättä on vielä elossa olevia vanhoja herroja tai manalle menneitä, joiden salatiedot olisivat saatavat säilymään, tiedot meillä käytetyistä pyydyksistä ja pyyntitavoista. Luultavasti kätkee moni vanha perhoskirja koinsyömiä perhoja, jotka olisivat uusittavat. Se olisi siitäkin syystä suotavaa, että vähitellen saataisiin luoduksi suomalaisiin vesiin soveltuva kokoelma pyydyksiä, varsinkin perhoja, sillä eivät Englannista umpimähkään tilatut ja luettelojen mukaan ostetut vehkeet täällä aina sovellu—mistä minulla on hiukan omaakin kokemusta. Olen omasta kokemuksestani pääsemässä yhdestä ja toisesta seikasta jäljille ja toivon voivani vastedes antaa tietoja näistä kokemuksistani muillekin.
Odottaessani toisten esityksiä pyydän saada tällä kertaa jutella, mitä olen oppinut eräältä mieheltä, tohtori W. Lybeckiltä, johon tutustuin heti lohenongintakauteni alussa ja jolle siinä suhteessa olen paljon velkaa. Häntä ei ole enää olemassa, ja siltäkin kannalta on syytä häntä muistella.
Tuskin on tässä maassa montakaan, joka ei sitä miestä olisi, joskaan ei henkilökohtaisesti tavannut, niin ainakin nähnyt. Jo ulkomuodoltaan hän oli siksi erikoinen ilmiö. Hän oli pitkä, roteva mies, kasvot leveät ja verevät, oikea ulkoilmaihminen. Hän esiintyi talvellakin avopäin, tukka pitkänä, harteilla leveä sarkakauhtana, jalassa paulakengät. Kesällä saattoi hänet nähdä ruskea yläruumis paljaana ei vain kotonaan, vaan ihmisten ilmoillakin, maanteillä ja missä vain, rautatielläkin, ja vasta taloon tultuaan hän siirsi rohtimisen paidan käsivarrelta yllensä.
Tämä mies oli monessa suhteessa uranuurtaja, m.m. luontoparannusentusiasti, ilmakylpyprofeetta, ja minä luulen, että moni mies on hänelle kiitollisuudenvelassa hermojensa korjautumisesta; ainakin alkoi minulle uusi fyysillinen elämä, kun opin häneltä joskus jättämään paidan pois ja antamaan auringon paistaa sekä selkään että sen vastakkaisellekin puolelle.
Hän oli kaikenkaltainen urheilija, metsästäjäkin, mutta ennen kaikkea hän oli lohenonkija, ja niinkuin hän yleensä pani »sielunsa» kaikkeen, pani hän sen luultavasti viimeiseen laukaukseensakin, sielunsa ja intohimonsa, jotka hänelle yleensä olivat yhtä, alituisessa kamppailussa keskenään.
Tutustuin häneen oikeastaan jo paljon ennen, kuin meistä tuli kalakaverit. Vietin viime vuosisadan yhdeksänkymmenluvun alussa kesää Svartön saarella Porkkalassa. Siellä on meressä Söderskärin kari, joka on tullut kuuluksi erinomaisena vesilinnustuspaikkana. Sitä kutsuttiin siihen aikaan herttuakunnaksi (hertigdömet) ja sen omistivat siihen aikaan kuvanveistäjä Robert Stigell ja eräät muut »hertigit», joiksi Svartön Söderlingska erehtymättömästi ja velvollisuuden mukaisesti heitä tituloi. Stigell asui säännöllisesti saarella ja Lybeck tuli silloin tällöin sinne vierailemaan. Hänellä oli erinomaiset vehkeet, paremmat kuin kenelläkään muulla, haulikko niin raskas, isoreikäinen ja paksupiippuinen, että ainoastaan hänenlaisensa jättiläinen voi sitä mukavasti käsitellä. Erikoista huomiotani herätti eräs hänen matrassinsa, Englannista varta vasten tilattu kalliolla makaamista varten haahkoja odottaessa—kai mukava kylläkin, mutta soutajan, vanhan Söderlingin, vähemmin suosima, se kun monien muiden yhtä perinpohjaisten varustusten ohella lisäsi pienen ruuhen painoa ja vaikeutti maihin pääsöä mainingin kiertämälle karille.
Yhtä perinpohjaisesti ja täydellisesti hän myöskin oli varustettu onkijana. Hänen vapansa, siimansa, rullansa ja yleensä koko onkilaatikkonsa oli silloisiin oloihin nähden, noin puolitoistakymmentä vuotta sitten, priima lajia ja aina hän täydensi varastoaan parhaalla mitä sai, niinkuin tuleekin, mikäli kukkaro sen suinkin sallii, sillä jos mieli kyetä järkiperäisesti onkimaan, saada siitä se huvi, mitä hakee, ja päästäkseen ikuisista harmeista ja hermostuksista, pitää olla välineet, jotka eivät petä, sillä tahtovathan ne pettää sittenkin. Vapa ainakin täytyy olla mahdollisimman paras, sillä sitä on vaikea itsensä korjata, vaikka Lybeck taisi niitäkin minulle ja muille tohtoroida, samoinkuin hän oli näppärä virkistämään henkiin kuolemaisillaan olevia koukkulaitteita devoneita ja täkyrakseja varten—taito, joka onkimiehelle on yhtä välttämätön kuin on verkkomiehelle taito osata paikata verkkonsa. Opin häneltä sen vähän, minkä osaan, odottaen usein vastaanottovuoroani kylän akkojen kanssa. Hänen apuaan ja neuvoaan käyttäen sain itselleni aivan samanlaisen vavan kuin hänellä itselläänkin oli, erinomaisen skotlantilaisen greenheart-vavan, joka on yhdistetty virveli- ja perhosvapa, ja joka on vieläkin olemassa, vaikkakin jo viimeisiä virsiään vedellen. Sen yhden kärjen katkeamiseen tarvittiin ryssän piikkilankapaalu. Sen toinen kärki on vielä yhtä suora ja sitkeä kuin viisitoista vuotta sitten. Myöhemmin olen onnistunut saamaan priima splitbambuvavan, mutta kun aavistelen syksyllä suuria olevan tulossa, otan Lybeckin aikuisen siltä varalta, että täytyisi ottaa väkisin, niinkuin usein sattuu, kun kuusikiloisen päähän pistää lähteä alas suuresta koskesta, jonne sitä ei voi seurata. Juuri tätä tapausta varten oli Lybeck tilannut omankin samanlaisen vapansa.
Mutta hän tarvitsi lujat työkalut myöskin muuta varten, sitä varten, että ne kestäisivät siinä leikissä ja todessa, mihin ne hänen käsissään joutuivat. Hän niin sanoakseni tappeli kosken kanssa, otti sen väkisin, hartiavoimalla, sulin käsin, ei suurta kalaa uuvuttaessaan, sillä siinä suhteessa hän oli varova, vaan pakottaessaan sen ottamaan—pienemmät hän kyllä hujautti olkansa yli vesakkoon. Ja kalat näyttivät antavan pakottaa itsensä.
Meidän koskissamme niiden virtavuuden vuoksi tavallisesti kalastetaan kulkien ylhäältä alaspäin. Epäilemättä kala kyllä ottaa paremmin sekä syöttiä että metallipyydystä, jos se heitetään vastavirtaan ja nopealla tempaisulla kiskaistaan alaspäin. Silloin se kiitää niinkuin koskea laskeva luonnollinenkin kala ja näyttää vaikuttavan erikoisen kiihoittavasti lohen ruokarauhasiin. Samoin myös virtaan pudotettu perho liukuu luontevammin kuin poikkivirtaan tai alaspäin heitetty. Meidän kiivaskulkuisissa, matalissa ja kivisissä koskissamme tämä tapa, jollei sitä seuraa erikoinen taito, tottumus ja kosken tunteminen, kuitenkin helposti vie pyydyksen pohjaan.
Myöskin Lybeck kalasti ylhäältä alaspäin ja melkein aina rannalta, sekä sen vuoksi, että soutamiseen Huopanan koskessa Viitasaarella, jossa kalastimme, ei juuri ole tilaisuutta että myöskin siksi, että hän tahtoi urheilla s.o. voimistella. Hän lähti niskasta, niin ylhäältä kuin pääsi ja mennä touhusi heittäen ja aina askeleen ottaen ja taas uudelleen heittäen alaspäin. Oli nautinto katsella jäntevää, laajalanteista miestä, avopäin, avojaloin, ruskeat housut ruskean yläruumiin jatkona—muuten kylläkin asianmukainen puku, harmaanruskeiden rantakivien värinen. Hänen tapansa heittää oli yliolan heitto, paitsi silloin kun hän käytti syöttiä, joka ei tätä heittotapaa kestä. Tavallisestihan heitetään vain perhoa ja aivan kevyttä silkkikalaa yli olan, jotavastoin raskaampi laji hujautetaan alapuolelta, vavan alitse ylöspäin, ja annetaan maahan lapetun siiman juosta ulos. Lybeck käytti ei varsin raskasta metallikalaa ja lippaa ja heitti niitä niinkuin perhoa. Saatuaan ensin siimansa pari vavan pituutta koskeen, hän tempasi sen ylös, astui askeleen eteenpäin, sillaikaa kuin siima oikeni taapäin, vei voimakkaasti vapaa eteenpäin ja antoi pyydyksen ampua alas siihen paikkaan, mihin oli tähdännyt, poikki kosken tai viistoon. Samalla hän laski vavan kärkeä, vei sen nopeammin tai hitaammin, sen mukaan kuin virta ja pohja vaati rantaan päin, tarpeen mukaan antaen lisää siimaa tai sitä lyhentäen, jolloin pyydys ensin kiisi viistoon ja sitten vississä paikassa teki tiukan mutkan. Tämän viimeisen tempun hän koetti tehdä niin, että pyydys juuri silloin oli jossakin syvennyksessä tai kiven ylä- tai alapuolella, missä kala tavallisesti vaanii. Sillä tavoin hän aina uudistuvin heitoin suorastaan tonki esiin kalat niiden pimeimmistäkin piiloista melkein kuin magnetisoiden ne liikkeelle oman hermostonsa ja jäsentensä loihtutaidolla. Pyydys kävi joka paikan, ei koskaan pysähtynyt eikä antanut kalalle aikaa arveluun ja arvosteluun, mihin mulloset varsinkin huonon syönnin aikana ovat erinomaisen taipuvaisia, hännän läiskäyksellä ja takapuolensa pyllistyksellä ilmaisten halveksumistaan. Sattuihan se mielenosoitus usein Lybeckillekin, minkä saattoi kirkkaalla säällä ja korkealta äyräältä katsoen huomata, ja mikä ilmeni siitäkin, että hyvin monet hänen saamistaan lohista olivat hännästään kiinni, hänen lohensa useammin kuin muiden hitaampien, joiden hyrrä koskessa ei pyörinyt niin vihaisesti kuin hänen. Minusta näytti usein, että kalan täytyi tarttua hänen koukkuunsa ja hyökätä siihen kiinni toisten kilvalla, jollei kala suvainnut tarttua koukkuun, niin tarttui koukku kalaan.
Vesi kyllä roiski ja metsä mätki hänen mennessään, ja olisi luullut kalain sitä kaikkoavan pois koko koskesta, mutta kovassa kuohussa ja vahvassa virrassa sillä ei näkynyt olevan väliä, varsinkaan kun hän ei kauan viipynyt paikallaan. Olisi myöskin luullut, että hän satutti pyydyksensä puihin, mutta ihme kyllä se tapahtui harvemmin kuin olisi luullut, vaikka hänen heittonsa olivat kylläkin niin pitkät, että hän saattoi, jos tahtoi, temmata kalan toisen nenän edestä toiselta rannalta. Tapahtui sentään, että minä sain irtauttaa hänen koukkunsa, joskaan en housuistani, enkä huulestani, niin en kuitenkaan kaukana niistä, rantapajukosta. Ei hänellä muuten ollut aikaa pyydyksiään suremaan, kun ne tarttuivat ja jäivät. Hyvän syönnin aikana maksaa aika enemmän kuin vehkeet.
Lybeckin tavallisimpia vieheitä oli noin puolentoista tuuman pituinen n.k. devon, hopeinen tai useimmin kultainen pyöreä metallikala, joka oli selältään maalattu joko ruskeaksi tai sinisen vihreäksi. Parhaiten näytti hän saavan sellaisella, joka ei ollut suoraan tehtaan jäljeltä, vaan josta maali oli kulunut pois niin, että sitä siinä oli vain joitakin täpliä. Kuta kuluneempi sellainen on, sitä paremmin se näyttää kalastavan. Olen mestarini traditiota noudattaen aina pitänyt varastossani tällaisia likaisia laitteita ja viimeksi minä viime syksynä sain hyviä tuloksia muutamalla tumman vasken värisellä sinisen-vihreänruskeaksi töhrityllä devonilla, joka oli tarttunut koskesta onkeeni ja siellä saanut erikoisen ruosteen. Se on nyt taas siellä kiven kolossa jossakin. Luulen, että jos voisi saada aikaan devonin, joka olisi maalaamaton, mutta itse metalli kihtaisi hiukan sinistä, hiukan vihreää, hiukan ruskeaa niinkuin vanha pronssi, se olisi sopiva jäljittelemään pientä mullosta ja sen kanssa jotenkin samannäköistä elritsaa, ja meillä olisi näpsä pyydys varsinkin kirkkaalla säällä. Devonista vielä mainitsen, että olen tullut huomaamaan, että kaupassa löytyvät sellaiset, joissa on, paitsi kaksi paria häntäkoukkuja, myöskin kaksi paria sivukoukkuja, eivät ole niin käytännölliset, kuin jos nämä sivukoukut ovat poissa. Ne tarttuvat helposti pohjaan, ne näkyvät hiljaisemmassa pyörinnässä kuin myllynsiivet ja joutuvat sitäpaitsi pian epäjärjestykseen. Kala tarttuu kyllä ilman niitäkin, jollei devon ole aivan suuri, jolloin ne kyllä saattavat olla paikallaan. Viittaan kuviin.
Paitsi devonia käytti Lybeck myöskin lippoja suurimmasta pienimpään ja oli mestari näiden, melkoista taitoa vaativain pyydysten käyttämisessä, joita täytyy kuljettaa eri tavalla eri veden nopeudessa. Devonia hän käytti kirkkaalla säällä ja yleensä päivällä, lippoja sateella ja illalla ja yöllä, jolloin vaaditaan välkettä ja jolloin kala ei ehdi nähdä muuta kuin leimauksen. Lippahan jäljittelee valkeata syöttiä, salakkaa, särkeä ja siianpoikaa, ja on käsiteltävä niin, että koskea alas kiitävän kalan liikkeet tulevat hyvin ja pettävästi jäljitellyiksi. Varsinkin kiven huopeessa veden velloessa, kun sen saa siinä muutaman silmänräpäyksen pyörimään ja heittämään kuperkeikkaa, se näyttää olevan vastustamaton, ja sen liikkeen Lybeck osasi sille antaa.
Lybeckin lipat olivat kooltaan suurimmasta ruokalusikan kokoisesta pienimpään teelusikan lehteen saakka. Pienempiä niistä hän käytti yhdessä perhojen kanssa niin, että hänellä alinna heittosiimassa oli lippa ja ylempänä pari kolme perhosta. Tämä viimemainittu tapa ei minusta ollut oikein asianmukainen enkä minä siinä suhteessa ottanut häneltä oppia. Ensinkin ei perho, kun lippaa täytyy vetää, saa sitä luontaista virran mukana menevää liikettä, joka sillä täytyy olla, vaan joutuu tavallaan uistimeksi, ja toisekseen se, jos kala ottaa perhoon, joutuu ajelehtimaan ja helposti tarttuu pohjaan, jolloin kala menetetään. Se vaara on kyllä tarjona useammalla perhollakin onkiessa, mutta kun perho on keveämpi, ei tarttumisen vaara ole niin suuri. Minä puolestani olen tullut siihen, että käytän melkein yksinomaan yhtä perhoa, varsinkin jos luulen suurempia kaloja olevan koskessa. Minulle on usein tapahtunut, että suuren ottaessa alimmaista perhoa, pieni suuren uidessa iskee johonkin ylempään ja tempoessaan vapauttaa vanhemman veljensä. Ottaessakin on tämmöisestä kaksoissaaliista hankaluuksia, tavallisesti aina toinen ja suurempi pääsee.
Niinkuin tästä näkyy, ei Lybeck, vaikka hän käyttikin perhoja uistinsiimassaan, ollut varsinaisesti perholla onkija eikä perehtynyt sen tekniikkaan. Vaikka hän heittikin lippoja ja muita pyydyksiään siihen tapaan kuin perhoa heitetään, oli hänellä, niinkuin monella muullakin, se käsitys, että siima näin heittäen ei lennä ulos, ellei siinä ole painoa—mikä on erehdys, sillä siimahan kyllä sen tekee ilmankin painoa, kun se vain vapaan nähden on tarpeeksi paksu, ja vapa tarpeeksi joustava. Kun hän käytti hienompia siimoja, mitkä virvelöidessä kyllä ovat paikallaan varsinkin alaheittotyylissä, ei hän sitä saanut ulos ilman painoa. Ei hän myöskään näyttänyt luottavan pelkkiin perhosiin ja niiden viehätysvoimaan, vaan luuli, että pitää olla kirkas lippa, joka houkuttelee kalan piilostaan esiin. Että pelkkä perhokin antaa hyviä tuloksia, sen minä kuitenkin sain hänelle todistetuksi eräänä iltana, kun kalastimme kilvan, hän seisoen kosken keskellä olevalla arkulla, minä maissa seisoen ja kalastaen maan ja arkun välistä. Kun hän metallipyydyksillään ei saanut suuresta koskesta mitään, minä otin höyhenellä tunnin kuluessa kymmenkunnan kilon mullosta. Menestykseni riippui kai siitä, että olin huomannut kalojen silloin ajavan perhoja, jolloin ne eivät välitä täky- ja muista vehkeistä. Siitä lähtien olen kaikkein suurimmaksi osaksi käyttänyt perhoa melkein yhtä tuloksellisesti kuin hän lippoja ja devoneita. Lybeckin saaliit ovat kuitenkin jääneet voittamattomiksi muihin Huopanan kalastajiin verrattuina. Hän suolasi lohia saavittain. Erään hänen muistiinpanonsa mukaan hän 15 päivän kuluessa oli saanut suuria 24 kappaletta, jotka painoivat yhteensä 151 kiloa. Pienempiä hän ei ole merkinnyt. Paras päivän saalis oli 5 kappaletta.—Hänen käyttämistään mullosperhoista, mikäli muistan, tahdon mainita punaisen Soldier palmerin, ruskean Red- ja Brown palmerin, mustan Zulun, harmaan March brownin ja keltaruumiisen ja ruskeanharmaasiipisen Professorin, kaikki suurenpuoleista kokoa.
Ollessamme onkimatkallamme teimme tavallisesti niin, että mentiin yhdessä koskelle. Jos meitä samaan aikaan sattui olemaan useampia, esim. neljä vapaa, vedettiin arpaa, kuka kullekin puolelle. Jouduin joskus Lybeckin kanssa samalle puolelle. Kohteliaasti hän taitavampana kalastajana sijoitti minut edelleen, koska hän kauemma heittäen kuitenkin voi takaakin tullen vallita suuremman osan vettä kuin minä, jolta pyydys ei lentänyt niinkuin häneltä. Rantakalain olisi näin pitänyt joutua minun osakseni. Mutta nekin olivat oikeastaan hänen. Ne joutuivat tavallisesti hänelle siten, että hänen pitkä, keskikoskeen heitetty siimansa alaspäin kiertäessään vei hänen syöttinsä kalan näkyviin ennen kuin minun. Kun näin, etten ehtisi hänen tieltään, pyysin häntä jatkamaan ohitseni. Ennenkuin pyydykseni selvisi pohjasta, mihin sillä oli erikoinen taipumus tarttua, ja sitten puusta, johon se pohjasta ponnahti, oli toveri tiessään ja huitoi kaukana suvannossa alhaalla ja oli pian joutunut siltaan ja oli tulossa toista rantaa niskaan, ensin toisten taa ja sitten heidän ohitse ja edelle, haavipojalla kannannainen vitsariippi mullosia, suurempia ja pienempiä, kun meillä muilla vast'alkajilla oli kullakin joko parahiksi mitan täyttävä mullonen tai ahven.
Nautin hänen kalastuksestaan enemmän kuin omastani, josta siihen aikaan ei ollut paljoakaan sanomista. Oli ilo nähdä sitä voimaa, varmuutta, intoa ja taitoa, millä hän vapaansa käytti, kuulla vavan viuhinaa ja siiman läiskinää ja miten kala keikautettiin maihin. En unohda koskaan näkyä eräänä varhaisena aamuna, kun Lybeck jo oli mennyt ongelle ennen auringon nousua. Tavallisesti hän onki myöhään yöhön, niin kauan kun näki, nukkui vaate päällä muutamia tunteja, meni taas ulos, kalasti aamiaisille, kylpi säännöllisesti joka aamu, koska siihen iltapäivällä ei ollut aikaa, nukkui keskipäivän, jolloin kala yleensä ei ota, ja oli sitten valmis ilta- ja yö-otteluun. Minä tein melkein päinvastoin. No niin, olin herännyt tavallista varhemmin, ja lähtenyt koskelle. Ville tohtori oli jo siellä. En kuitenkaan nähnyt häntä itseään, ainoastaan hänen apulaisensa erään suuren kiven vieressä. Aurinko juuri nousee ja punaa sakean lepikon sillä puolen. Siellä on suuri, suippilon muotoinen kivimöhkäle suvannon yläpäässä. Silloin nousee kiven takaa tuuhea pitkä tukka, leveä otsa, paksu kaula, ruskea ruho ja kaksi ruskeaa kättä ruskeaa vapaa pitäen. Enempää ei tule kiven takaa näkyviin. Hän sulaa maisemaan, aurinko punaa hänet ja metsän, ne kuuluvat yhteen. Se on kuin itse metsän jumala Pan, on kuin kentauri, metsänhaltija, joka vaihteeksi on lähtenyt kalaan. Hän soluttelee siimaa koskeen. Tempaa ylös, heittää alas, lappaa sisään, päästää taas, ilme ja eleet niinkuin metsän elävän. Yhä pitemmälle lentää pyydys, pian suvannon keskeen. Hän innostuu pääsemään vielä ulomma, missä on varma vedenalainen kivi, minkä alta usein ottaa, aina suuri. Pan kiipee polvilleen kivelle, heittää nyt polviltaan, eturuumis eläen, takaruumis sulaen liikkumattomaksi kiveen. Se on Pan, ja Pan saa. Pyydys putoo vihdoin, niinkuin hän sen tahtoo, ja hänellä on suuri lohi ongessa, joka velloo vettä hetken niinkuin potkuri ja sitten katoo, siiman viiltäessä vettä. Ketterästi kuin kissa hyppää hän kiveltä alas. Haavipoika, vikkelyydessä ja ottamisen taidossa lajiaan ainokainen, Kokon Julius, hänkin ruskea, joskin hiukan haaleampi, niinkuin yleensä penikat, juoksee joustavasti pyörähtelevän otvan päähän, valmiina iskemään heti, kun lohi rantautuu. Se rantautuukin veden painamana ruuhkaa vastaan. Ottaja kyyristyy, tähtäilee veteen, tekee nopean liikkeen, nostaa ruskean vetehisen ja juoksee maihin. Se on käynyt salamannopeasti näiltä kahdelta tottuneelta, vuosikausien kuluessa yhteistoimintaan harjaantuneilta. Ne jäävät sitten siihen, yhteen ryhmään, litteälle kalakivelle, isketyn lohen ääreen, toinen pistäen puukolla veren juoksemaan, toinen päästämään koukkuja irti.
Siinä oli kohtaus, jommoista en ole ennen enkä jälkeen nähnyt, ikävä kyllä, ettei sitä ole ikuistettu elävin kuvin, iloksi ja opiksi vastaisille kalamiehille.
* * * * *
Lybeck oli voimakkaiden tempausten mies, elämässään yleensä, niinkuin onginnassaan erittäin. Yhtä rajusti kuin hän johonkin intoutui ja yhtä kiinteästi kuin hän siihen antautui, yhtä äkkiä hän siihen kyllääntyi ja sen jätti. Hän oli myös vastakohtien mies, täynnä ristiriitaisuuksia ja koko lailla epäjohdonmukainenkin, niinkuin touhahtelevat tunneihmiset yleensä. Hän piti pahana onkimista sunnuntaisin, mutta ei koukkujensa teroittamista ja pyydyksiensä paikkaamista kirkkoaikanakaan. Hän saarnasi kahvia, viinaa ja tupakkaakin vastaan, mutta joi sentään kupin, kallisti pikarin ja poltti sikarinkin, kun kovalle otti. Yht'äkkiä hän jätti onkimisen, pitäen tappamista syntinä, siihen määrin vastenmielisenä, ettei voinut sietää pyydyksiään silmäinsä edessä. Syyksi siihen sanoi hän myöskin sen, että onginta oli muuttunut hänelle niin vangitsevaksi intohimoksi, että hänen täytyi siitä vapautua. Jonkin aikaa koeteltuaan sitä turhaan voittaa, oli hän vihdoin saanut siihen voimaa siitä, että hän eräänä sunnuntai-iltana, senjälkeen kuin juuri oli pitänyt myllytuvassa uskonnollis-eetillisen esitelmän itsensä hillitsemisestä, oli heti sen jälkeen koskelle mentyään saanut onkeensa suuren lohen, joka juuri ottaessa pääsi. Silloin hän suuttui niin, että menetti malttinsa ja kirosi. Hän tuli heti pois koskelta, kokosi kamsunsa ja lähti, ei enää koskaan tullakseen. Johdonmukaisempi mies olisi tällaisen heräyksen jälkeen ehkä hävittänyt synninteon välineet, jotteivät ne saattaisi muitakaan samanlaiseen kiusaukseen. Ville tarjosi vapansa ja muut vehkeensä polkuhinnasta eräälle toverille, ja yhä vieläkin hänen vapansa viuhuvat ja hänen rullansa pärisevät Huopanassa, tehden syntiä toisten lukuun.
Olen kertonut tämän tapauksen pienenä eetillisenä muistutuksena kaikille onkimiehille. Onginta, niinkuin muukin urheilu, on huvina hauskuus, mutta intohimona rasitus. Mieli ei saa, voidakseen virkistyä, joutua tasapainostaan pois edes silloinkaan, kun suuri lohi pääsee. Täytyy voida hymähtää, ei katkerasti, enintään alakuloisesti, istua rauhallisena rannalle ja pistää piippuun.
SE SUURI SYNTYMÄPÄIVÄLOHI.
Oli yhä vieläkin saamatta se takaa ajamani suuri lohi. Kilon painoisia ja pienempiä olisin kylä saanut kuinka paljon hyvänsä, mutta kuinka ponnistelinkin, iso ei ottanut, ei edes nykäissyt. Koetin tietysti uskotella itselleni, että ei sillä väliäkään. Pienten saaminen, varsinkin perhosilla, kysyy taitoa sekin ja on muka yhtä hienoa urheilua kuin suurtenkin saaminen, kun vain käyttää hienoa vapaa, jonka kärki tutistessaan antaa hermostolle samat sähkösysäykset kuin suuri kala ja jäykempi vapa.
Mutta uskotteluni oli pakotettua itseni pettämistä, sillä sisimmässäni vihlasi ilkeästi joka kerta, kun toverini, vanha tottunut kalastaja, toi koskelta suuren kalan, joita hän muuten toi harva se ilta ja yö, välistä useampiakin kerrallaan. Suurimpansa otti hän tavallisesti iltamyöhällä, välistä vasta pilkkopimeässä. Olin usein jo aikoja sitten palannut ongelta, syönyt ja pannut maatakin, kun tultiin suurella touhulla toitottamaan, että nyt sillä on viisikiloinen, nyt seitsenkiloinen, nyt kaksi kuusikiloista väkäleukaa koirasta. Kerran hän itse naputti ikkunaani, jonka ohi tie koskelle kulki, ja nosti, mielestäni kylläkin epähienosti, eteeni peräkkäin kolme jättiläistä, joista muuan oli tarttunut hännästään.
Mahtoi olla koskessa kaloja, koska niitä jo näkyi alkavan saada haraamallakin. Olisi niitä näin ollen luullut riittävän muillekin. Mutta eivät ne vain satuttaneet purstojaan minun koukkuihini, vaikka niitä näin kutunsa edellä loikki ilmaan päivälläkin niin, että olisi voinut lennosta ampua. Ehätin joinakuina iltoina koskelle ennen toveriani ja koetin nakella samoja pyydyksiä ja samoilla paikoilla kuin hänkin, aina tuloksetta. Kun hän sitten saapui toiselle puolelle, niin rääkäsi hänen rullansa samassa ja pian kuului tappokalikan pauke vesakosta. Ongittuaan oman puolensa nakkasi hän koukun yli minun puolelleni ja vetäsi kalan nenäni alta siitäkin, missä minä juuri ikään olin turhaan heitellyt.
Sehän oli tietystikin toverini taito, jota hän sai kiittää menestyksestään, vaikka minun oli vaikea sitä myöntää. En silloin vielä osannut heittää enkä varsinkaan kuljettaa pyydystä, niinkuin olisi pitänyt. Vasta sitten, vuotta paria myöhemmin, kun vähitellen opin oikeat temput, alkoi onni hymyillä minullekin. Mutta nyt se oli kuin kirottua. Minkätähden pitää toisen onkeen aina ottaa ja toisen ei milloinkaan? Olkoon, että hän on taitavampi, mutta luulisi nyt ainakin yhden käyvän minunkin pyydykseeni. Ja minun kävi suoraan sanoen koko lailla kateekseni.
Kateus on sangen ilkeä ja vastenmielinen tunne, mutta ainakin metsä- ja kalamiehen on melkein mahdoton saada pidetyksi siitä itsensä kokonaan puhtaana. Kateus on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan kaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen apilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa sammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä määrin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä vedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin suomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden meissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat vielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun oli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja vielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska kyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut uuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja katkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan torjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta sitten, kun itsekin olin saanut ison.
Mutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut vaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan kääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on lähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut osansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt urheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on semmoinen eikä lohen… Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi tipahtanut.
Vihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja hän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti ruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin lumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu siksi, että hän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän myöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se ja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän tulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla uskovinaan saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne mennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta, noin vain ilman aikojaan … lähdenmähän … menenmähän … ei sillä väliä, saanko tai olen saamatta.
Ja niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa … kun pääsee pujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:
—Ei taida viitsiä … kyllä minulle riittää pienetkin … ja eikö tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.
—Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on … kun käy välisuvannossa semmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.
—Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.
—Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.
—Onko teillä salakoita?
—Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.
—Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.
Mutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä. Hain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja kiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä oli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu liiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain pilanpäiten … ilman aikojaan … lätkäytän kerta pari, sitten tulen pois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että tämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette…
Mutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin olisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa, vaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa kahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu täydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen ajelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli minun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan yli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja niskaan.
Sillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin muistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin yöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa niitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain, päällekkäin—niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu ongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne katkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu, toverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä on yhdeksänkiloisia, kymmenkiloisiakin. Jos minä saisin semmoisen, jos tapahtuisi se ihme minulle … minulle! Se suuri tapaus, josta kerrottaisiin vuosikausia tällä koskella, josta pantaisiin valokuvat urheilulehtiin. Huomennahan on syntymäpäiväni, ei, nythän se jo on … kello on viittä yli 12. Jos minä saan sen syntymäpäivälahjakseni, keitän siitä rokan ja kutsun koko kylän kestiin.
Saakoot kerran maistaa kosken kinkkua paikkakuntalaisetkin, vaikka ovatkin vuokranneet pois vetensä.
Kuului yhtäkkiä rattaiden ratinaa edestäpäin. Sieltä saattoi ajaa akka vastaan ja turmella kaiken. Luulen, että pistin laukaksi ehtiäkseni tieltä pois, ja ehdinkin harpata maantieltä metsään, ennenkuin ne tulivat. Siellä olin turvassa, sillä harakasta ei ole pelkoa yöllä. Kuu oli peittynyt hetkeksi pilveen ja lehdossa oli niin hämärä, että sain kulkea jalkoterällä tunnustellen, ett'en kompastuisi kiviin ja puitten juuriin. Tie kulki vähän matkaa koskesta mutkitellen niin, että kohina kuului milloin voimakkaammin milloin heikommin. Kalamies tuntee aina kosken äänestä, milloin se on annillaan. Se ei silloin soi niinkuin tavallisesti, vaan niinkuin jotenkuten toisin … ei voi oikein sanoa, miten toisin se silloin soi, mutta toisin se vain soi. Se on niitä salaperäisyyksiä, joita ainoastaan kalamies käsittää, mutta joista muilla kuolevaisilla ja eläväisillä ei ole aavistustakaan.
Kun tulin Välisuvantoon, näin, tunsin, kuulin ja tajusin, että siellä täytyy olla minun kalan, se minun vielä saamaton, mutta minulle edeltämäärätty ensimmäinen suureni. Siellä losahteli ja läsähteli, posahteli ja päsähteli, nousi mustia selkiä veden pinnalle, loirahteli leveitä pyrstöjä laineiden välissä. Ne olivat kaloja, vesi ei olisi voinut niin äännellä eikä väännellä. Lähellä rantaa oli suuri kivi, jonka alapuolelle muodostui akanvirta, mistä löi rantaan ainainen aalto, kihnutellen otvapuomia, joka oli rautarenkain kiinnitetty kiveen. Juuri tämä kiven alainen akanvirta oli se paikka, mistä toverini melkein aina sai. Siinä seisoi aina kala; kun siitä illalla oli saatu yksi, oli siinä jo seuraavana aamuna toinen. Kerran sai hän siitä kolme yhtenä päivänä. Tänä aamuna siitä ei oltu ongittu. Siinä täytyi siis olla—siinä jos missään. Ja kun siitä otti, niin otti aina suuri. Jos siitä sai pienen, silloin ei koskessa ollut suuria, koska ne ajavat heikompansa pois parhaista väijymäpaikoista.
Valmistausin heittämään. Kun lohi on arka kala, sitä arempi kuta suurempi se on, ja kun se kaikkoaa pois vähintäkin varjoa ja heikointakin askelten töminää, täytyi heittämisen tapahtua varovasti, loitolta, oli hiivittävä varpaillaan, nakattava kiven takaa, yläpuolelta pyöräyttämällä salakka sen eteen, niinkuin se vähän pyörryksissään kiitäen tulisi alas koskea ja hakisi turvaa tyynestä.
Vein iskukoukun veden rajaan, jotta se olisi siinä helposti yletettävissäni kalan uuvuttua. Lapoin sitten siimaa litteälle kivelle jalkojeni juureen, laskin siimassa riippuvan salakan sopivan matkan päähän vavan kärjestä ja puristin vapaa toisella kädellä rullan alta, toisella sen päältä.
Mutta silloin alkoi minua yht'äkkiä pelottaa ja kieli rupesi maistumaan messingille. Sama maku tuli minulle ennen aikaan suuhun usein seisoessani jänispassissa haukun lähetessä. Jos se todellakin tarttuu … se kaikkein suurin, se kymmenkiloinen! Mihinkä minä sen kanssa joudun, jos se lähtee menemään alas? Silloin on minun ensin riennettävä jälkeen niin pitkälle kuin pääsen rantakiviä, sitten koetettava huojuvia riukuja myöten päästä kiviarkulle. Jos en sinne mennessäni tässä puolipimeässä ja petollisessa kuutamossa ole katkaissut jalkojani ja vapaani, niin on pahin taival vielä jäljellä, jolle ei missään tapauksessa maksa vaivaa lähteä, suuri koski, jonka kala kerran siihen päästyään laskee yhteen menoon ehkä siltaan saakka. Jos se pysähtyisikin välille jonkin kiven kupeeseen, en kuitenkaan pääsisi sitä niin lähelle, että saisin sen koukkuun kuohuvassa koskessa. Ja mitenkä minä veisin koukunkaan sinne mennessäni? On uhkapeliä lähteä näin yöllä yksin ilman apua isoja ottamaan.
Kun en ollenkaan olisi lähtenytkään… Jos en heittäisikään… Kunpa en saisi, vaikka heittäisinkin…
Voi kauhistus, millainen peto hyppäsi arkun kohdalla keskellä suvantoa!
Tuossa näytti toinen pyrstöään…
Melkein tietämättäni lensi siima vavan kärjestä ja kuutamossa kimmeltäen rätkähti salakkani koskeen. Siima oikeni vedessä, tunsin, kuinka täky pysähtyi ja alkoi pyöriä. Kiinnitin, aloin lappaa sitä pois. Silloin, juuri kun täky oli akanvirrassa ison kiven huopeessa, oli siinä kala kiinni!
Se hetki, jolloin suuri kala juuri on tarttunut, mutta ei vielä ole ehtinyt ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä tuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkein huumaavimpia. Jotakin on tapahtunut, mutta mitä? Pyssy on lauennut, mutta ei vielä pamahtanut. Ja on niinkuin olisi tuokioksi menettänyt tietoisuutensa. Siinä sekunnissa saattaa ajatus kuitenkin toimia, mutta tavallisesti suuntautumalla johonkin kokonaan toisarvoiseen. Ja minun sisimmässäni hihkasi jotenkuten näin: »Ottipahan koska lähdin salaa … ottipahan, koska ei akka eikä harakka tullut vastaan eikä minulla ollut kuin yksi salakka mukanani ja koska lupasin…!»
Samassa laukesi lumous, kun kala tempasi, niinkuin tempaa ainoastaan kaikkein virkein ja virmapäisin kala. Toverini oli usein kertonut minulle—minkä muuten kyllä olin itsekin huomannut seuratessani hänen kalastustaan—että oikein iso tavallisesti menettelee niin, että se tuntiessaan olevansa kiinni, tekee kuperkeikan pohjaa kohti, pasahuttaen samalla pyrstöllään vedenpintaan kuohun niinkuin airolla äkäisesti tempaistessa; sitten se usein jurnahtaa pohjaan ja jää siihen pitkäksi aikaa. Toinen kala taas ei näyttäydy, mutta pudistaa kuin varsa ensimmäisiä päitsiään ja hyökkäilee ylös ja alas, kunnes uupuu ja antautuu. Tämä pudisti vimmatusti ja karkasi huimaavaa vauhtia ulos, repäisten siimaa rullalta niin, että sormia poltti. Sitten se kääntyi ja ampui nuolena takaisin rantaa kohti, jolloin siima höltyi niin, ett'en tiennyt, oliko ongessa vielä kala vai oliko se päässyt…
Ei ole päässyt, siinä se vielä on! Kiristän minkä vapa sallii. Kala tulee lähemmä. Suuri se on … kylläpä onkin suuri! Se näyttää olevan melkein pinnalla. Minun täytyy koettaa saada se heti maihin, uuvuttamatta yllättää se tuossa, ennenkuin se päättää mennä ulomma ja äkäytyy sinne ja ehkä sitten lähtee alas. Pilvi on poistunut kuun edestä ja on häikäisevän kirkasta. Voin nähdä aivan hyvin, että siima on ihan lähellä otvaa. Otan koukun ja kahlaan veteen, vapa vasemmassa kädessä, koukku oikeassa, sujutan sitä otvaa myöten vedessä siihen, missä oletan kalan seisovan, kyyristyn ja ollakseni varma siitä, että kärki uppoo, kiskaisen kaikin voimin—sillä seurauksella, että menetän tasapainoni ja hoiperrun ronkolleni veteen kahden kiven väliin.
Kun siitä selvisin toteamaan, mitä oli tapahtunut, oli minulla yhä toisessa kädessäni vapa, toisessa koukku ilman kalaa. Mutta vieressäni jossakin lätkähtelee. Kala potkii jossakin … missä? tuossa! Tuossa veden rajassa! Nakkaan luotani vavan ja koukun ja syöksyn suin päin ääntä kohti kalan kimppuun, tarttuakseni siihen sulin käsin kuin saukko saaliiseensa.—Kun tavotin sen, juuri ennen kuin se oli pääsemässä kiveltä koskeen, oli minulla kynsissäni noin kilon painoinen mullonen.
En tiedä, olinko nyhtäissyt sen ylös koukun mutkassa vai oliko se kaatuessani lentänyt maihin vavan vipuamana … enkä myöskään tiedä, oliko vavan kärki katkennut kalan painosta vaiko kiveen tärähtäessään— summa se vain, että kun märkä mies, ronkko hellänä, lähti nilkuttamaan kotiin, toisessa kädessään särkynyt vapa, toisessa monin taioin saalistettu yksikiloinen, ne kymmenkiloiset yhä jatkoivat pätkettään Välisuvannon kuutamoisilla laineilla.
LASTU SIITÄ SUURESTA LOHESTA.
En ollut sillä kalamatkalla vielä saanut sitä suurta lohta, jota olin tullut saamaan. Mutta että minä olin sen saava, siitä minulla ei ollut vähintäkään epäilystä. Se oli oleva vain ajan kysymys.
Minulla on tapana koskelle tultuani kokeilla järjestelmällisesti erilaisilla pyydyksillä. Aloitan tavallisesti perhosilla ja vasta sitten, kun olen saanut selville, mitkä kelpaavat ja mitkä eivät, siirryn metallikaloihin ja niistä silkkikaloihin. Jos nämä keinotekoiset pyydykset ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, turvaudun täkyyn, joka melkein aina antaa, mutta jonka käyttäminen minusta ei ole »korkeamman koulun» urheilua. Täkyuistin on hauin pyydys, suurine koukkuineen ja raskaine painoineen, joita sen käyttäminen vaatii.
Perhostaminen ei kuitenkaan tällä kertaa antanut suurta. Perho vaatii matalampaa vettä ja laimeampaa virtaa, ja nyt oli vettä ja virtaa tavallista enemmän. Kun kuitenkin välttämättä tahdoin saada suuren lähetettäväksi kotiin, päätin hypätä väliasteiden yli ja siirtyä perhoista suoraan salakkaan.
—Juokse täkypurkki pihasta! sanoin haavipojalle ja istahdin itse lepäämään rannalle.
Tämä tapahtui Huopanassa Viitasaarella. Niin pian kuin sen nimenkään mainitsen, tunnen verien sävähdyksen poskillani ja rinnassani oudon, samalla ahdistavan ja avartavan tunteen. Ei ole koko maailmassa seutua, johon minulle olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä vielä sen kunniaksi sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomenkielessä on minulla käytettävänä. Nyt sanon siitä vain sen verran, että kalamiehen kannalta katsoen ihanin ja muistorikkain paikka tässä koskessa on sen keskellä oleva n.s. Välisuvanto, jossa veden kulku hiukan hiljenee ja johon suuret kalat noustessaan ja laskiessaan pysähtyvät muutamien pohjakivien huopeissa levähtämään ja onkijaa odottamaan. Mitkä jännittävät taistelut onkaan sen rannoilla taisteltu! Mitkä erikaltaiset elämykset eletty! Lukemattomat ovat ne lohet, jotka siinä ovat saadut ja päässeet—päässeet tunkeutuessaan tukkipuomien alle, päässeet varsinkin puhaltaessaan suureen koskeen, jonne niitä ei voi seurata, ellei ole nuori ja vikkeläjalkainen, joka uskaltaa henkensä hyllyvien otvain ja liukkaiden ruuhkapuiden varaan. Kömpelöjalkaisemman täytyy ovelin keinoin toimia niin, että tarttunut kala, joka melkein aina yrittää lähteä alas, ei lopulta sitä kuitenkaan tee, vaan jää suvantoon siinä uuvutettavaksi ja otettavaksi. Tämä ainainen epävarmuushan se muuten onkin lohikalastuksen suurin viehätys. Ilman sitä olisi lohen onginta ahvenen ongintaa, korkeintaan hauen maihin hinaamista.
Istuin siis kosken rannalla kivellä ja annoin entisten seikkailujen virittää itseäni uusien kokemiseen. Oli kesäkuinen ilta noin kahdeksan tienoissa. Tuon tuostakin pulahti paksu musta selkä tai loirahti leveä, melan kärkeinen pyrstö veden pinnalle. Joskus pomppasi koko ruumis vedestä ylös, tuhmana ja tunteettomana halkona molskahtaen takaisin. Niitä siis siinä oli! Mutta olinko niitä myös saava? Kaiken varmasti! Tunsin sen ruumiissani.
Siinä tulee Eemeli täkypurkkia tuoden. Salakat ovat parhaan kokoisia, formaliiniliuoksessa juuri sopivasti käyristyneitä. Varmana saaliista vapisen jo edeltäpäin niin etten tahdo saada peruketta siimaan solmituksi, ja kun nousen ja menen rannalle, tehdäkseni ensimmäisen heittoni, ovat koukut kaksi kertaa päästettävät takin selästä. On hetkiä ihmiselämässä … no niin, kalamiehet ymmärtävät valmisteluhetkien hermostuneen jännityksen pitemmittä puheitta.
Välisuvannon rantaa kulkee tukinuiton aikana otva eli puomi, jonka alle syntyneen kiintonaisen ruuhkan päältä heitto on tehtävä. Hivuttelime sitä myöten paikkaan, josta oli helpoin ylettää siihen kohtaan koskessa, mistä tavallisesti aina ottaa. Se kohta on melkein millimetrilleen määrättävä: siihen ja siihen, niin ja niin pitkälle, hiukan yläpuolelle sitä ja sitä merkkiä toisella rannalla. Sillä virran on saatava täky valtaansa niin, että se pyöräyttää sitä juuri siinä, missä lohi vaanii, hiukan yläpuolella hänen nokkaansa. Täyn tulee liikkua viistosti, niinkuin virran vietäväksi joutunut pikkukala liikkuu pyrkiessään sitä voittamaan. Jos täky pysähtyy tai pyörii epäluonnollisen koneellisesti, päästää lohi sen ohitsensa tai seuraa sitä korkeintaan lyhyelle tarkastusmatkalle, vetäytyen pian takaisin väijytykseensä.
Heittoni onnistui. Eläköön! Tuskin oli täky lentänyt maaliinsa ja upotessaan viilettänyt vähän matkaa alas, kun tartunta oli tapahtunut.
—Jopas jämähti!—Oli suuri, kuinka suuri lienee ollutkaan. Onki oli kuin pohjassa kiinni. Kun oikein iso tarttuu, niin se muutamia tempauksia tehtyään painautuu pohjaan, rynnistääkseen siitä sitten liikkeelle, jolloin taistelu alkaa, taistelu, joka voi kestää tunnin, parikin.
Olin silmänräpäyksessä tehnyt tempun, joka aina on tehtävä, niin pian kuin tuntee kalan olevan kiinni: nostanut vavan pystyyn ja käynyt käsiksi rullan kampiin, odottamaan hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan nyt tullutkaan, Tämä kala näytti olevan niin varma voitostaan, ettei ryhtynytkään taisteluun muulla tavoin, kuin että painautui pohjaan, nähtävästi sen suuren kiven suojaan, josta se oli hyökkäyksensä tehnyt. Se ei siis ollut välittänyt etuvartijataistelusta, vaan kohta käynyt pääotteluun, jonka suuri kala aina suorittaa äkäytymällä sille mieluisaan piilopaikkaan kuin linnoitukseen. Se tietää, että hyökkäileminen ja reutominen uuvuttaa, mutta vallihaudassa makaaminen säästää voimia.
Pienemmän kalan vetää onkimies tavallisesti heti väkisin sen kätköstä, mutta suuremman suhteen ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa, kunnes se joko kyllästyy, suuttuu ja lähtee ulos tai uupuu siihen paikkaansa ja joutuu maihin vedettäväksi.
Kun minulla on hienokärkinen perhosvapa ja yksinkertainen peruke, ei ole ajattelemistakaan ruveta käyttämään väkivaltaa. Ei ole siis muuta neuvoa kuin käydä istumaan ja odottamaan. Siirryn lähellä olevan pukin nenälle, jossa olen monet kalat ennenkin uuvuttanut ja panen tupakan. Kun molemmat käteni ovat kiinni, toinen vavassa, toinen rullan kammissa, ja kun suuren kalan aikana ei ole viisasta jättää rullaa omiin hoteisiinsa, koska kalan liikkeelle lähtiessä siima voisi joutua höllälle, täytyy tupakanpanon tapahtua siten, että Eemeli poika kopeloi taskusta paperossin, pistää sen hampaihin ja sytyttää. Olkoon tässä samalla sanottuna, että tupakan paneminen tulisimman taistelun tuoksinassa on nautinto, jolla on vanhat kansalliset traditiot Otto von Fieandtin ajoista asti.
Tällä kertaa olisin kuitenkin huoletta voinut laskea vapani vaikka kainaloon, sillä kala oli niin rauhallinen, että koukku olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka pohjassa kuin lohen leuassa. Varovaisuus on sodassa kuitenkin suurempi avu kuin urhoollisuus. Se oli tällä kertaa sitäpaitsi siihenkin nähden täysin tilanteen vaatima, kun kala, ollen ihan suuren kosken niskajänteessä, yhdellä ainoalla potkaisulla olisi voinut heittäytyä sen vietäväksi.
Istun siis ja polttelen. Kala siinä, minä tässä, välillämme kireä siima, jolla kosken vesi soittelee hiljaista hymniä, ylemmin ja alemmin äänin sen mukaan kuin rulla hellittää tai kiristää kieltä. Vapakin soi, käsi soi, koko ruumis soi, luontokin tuntuu soivan sitä sähköistä jännitystä, joka tässä on syntynyt yht'äkkiä kuin ukkosen edellä. Se on nyt pianissimoa, kuin kaukaisen hyttysparven surinaa, mutta joka yht'äkkiä, milloin tahansa voi laueta räikeimmän vasken räminäksi. Yllätys vaanii kaikkine mahdollisuuksineen joka tuokion takana… Se saattaa loikata metrin kaksi ilmaan ja pudotessaan katkaista perukkeen, ennenkuin olen ehtinyt laskea vavan kärkeä. Se saattaa mennä puomin alle ja tartuttaa siihen koukut. Se saattaa uupua yht'äkkiä, kuin olisi saanut halvauksen, kellahtaa selälleen ja pelkästä omasta painostaan kantautua suureen koskeen kuin tahdoton hako. Se voi päästä pyrstöllään kahmaisemaan siimaa, joka silloin menee poikki, vaikka olisi parasta englannin patenttia… Tätä kaikkea on siiman hillityssä soitossa.
—Onpas sitä sydämikkö, kun ei jo lähde, sanoo Eemeli.—Kun ei vain liene pohjassa.
Haavipoika luulee aina, että onki on pohjassa, kun vähänkin suurempi kala on joksikin aikaa äkäytynyt yhteen kohti.
—Mitenkäs se olisi pohjassa, koska kerran vavan kärki liikkuu. Ja jos tarkastat siimaa, niin näet, että se siirtyy oikeaan ja vasempaan. Kala siinä on, ja iso onkin!
—Saattaa virta liikutella.
—Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.
—Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän enemmän.
—Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu, silloin kun ei ole liikkuakseen.
—Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven kylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas kuin vanhakin.
Olen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä pitkäksi… Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä. Kiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee luokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas oikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä oikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan muuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen. Se varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa, että sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan. Toinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran myötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On kulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan toinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain kohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly alempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot. Tukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on voinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia törmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle ja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo puolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on levinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle. Näytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt heille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja menneet, loppukohtausta odottamatta.
Totta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun alan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan. Pysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä. Kerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty sitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja lopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla hinaan pedon piilostaan?
Sanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne lohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin hetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu: menettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa tapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä, jolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään mukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria— lohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja sodankäynti—että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä hätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin pääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan samaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut kaksi tuntia—sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.
Kun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta kello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden mielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi ainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien vivahdusten ymmärtämisessä—siirtykäämme heti loppukatastroofin tapahtumiin.
* * * * *
—Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli tapahtunut.—Minulla on nälkä ja vilu.
—Niin minullakin.
—Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!
—Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.
—Olisi siellä saunakin.
—Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne, mutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.
Kuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli tuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on pulputettu kurkusta alas.
—Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.
On melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä siihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt. Ensimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta kourallinen, monta kourallista—lohi ei ole tietävinäänkään.
—Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.
Nyt minä suutun…
—Pian se kivi kiskotaan ylös!
Ojennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana, ja kiristän.
—Se on kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se kiristäisi ja päästäisi.
—Vetää vain sitten pois kalan.
Minä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli. Nykäisen vielä kerran, kiskaisen, kun ei nykäisystä apua. Sepä perhana, ettet sinä…! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa pääni yli.
* * * * *
Kertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä muistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli, ulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut, hyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja hatun mukana siihen takertuneet—tyhjät koukut.
Eihän sentään aivan tyhjät.
Olen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan muistiinpanon:
»Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta salakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin sitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon oksasta onkeen irtautunut—lastu.»
SALAPERÄISET SÄYNEET.
Metsästys- ja kalastusurheilun suurin viehätys ja sen harjoittamisen voimakkain kiihoitin on se jännitys ja mielenliikutus, jonka sen harjoittajalle antavat sen salaperäisyys ja siinä yhtä mittaa esiintyvät yllätykset. Kyllähän urheilijaa jossakin määrin saaliskin semmoisenaan kiihoittaa ja tyydyttää, mutta enemmän kuitenkin voitot ja tappiot ja siitä aiheutuva riemu ja pettymys. Jos minä aina saisin, kuinka paljon tahansa, millä pyydyksellä tahansa, minä pian kyllästyisin ja hakisin urheilulleni jotakin uutta esinettä, joka olisi vaikeammin tavattavissa. Niinpä nyt—puhuakseni onkimiehestä—hänen mielensä pyrkii rekordeihin, joita ei ilmaise puntarin nokka, vaan jotka mittaa vaikeuksien voittaminen. Minä aina olen ollut ylpeämpi neljänneskilon mullosesta, jonka olen saanut oikein huonona syöntipäivänä, kirkkaalla keskipäivällä ja pohjatuulella, vaikkapa sitten vain matosellakin, kuin nelikiloisesta, jonka olen ottanut tihusateessa tai illalla pilvisellä säällä, jolloin ottaa melkein mitä hyvänsä. Ilo yhdestä vaivantakaisesta, älyä ja voimain ponnistusta kysyvästä kaadetusta riistasta tai veneeseen kaikin konstein viekotellusta kalasta on suurempi kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka antautuvat itsestään. Kun on olemassa ainainen epävarmuus, on myös olemassa ainainen toivo, ja kuta odottamattomammin se toteutuu, sitä suurempi on myöskin tunteen viehätys ja järjen tyydytys.
Veden viljan pyynti on minusta monessa suhteessa jännittävämpää kuin metsänriistan, ja onginnan vaikeudet näyttävät minusta yleensä olevan suuremmat kuin metsästyksen. Se nyt saattaa olla seuraus yksityiskohtaisesta suhtautumisesta toiseen niinkuin toiseenkin, ja kehukoot muutkin kernaasti omaansa. Mutta kun nyt on puhe salaperäisyyksistä ja yllätyksistä, on jo pyyntitavan ja ympäristön salaperäisyys edellisessä suurempi kuin jälkimmäisessä. Onhan kylläkin hermostoa hivelevää hiipiä linnun luo puun alle tai odottaa sitä nousevaksi seisovan koiran edestä tai sydän kurkussa kuunnella koirain lähenevää ajoa. Mutta ei minulle ainakaan ole ollut sen hetken voittanutta, kun kaikkien valmistelujen jälkeen koho pulpahtaa veden alle tai kun virvelisiima tiukkenee ja hauen otto tuntuu vavan kärjestä varpaan nenään tai kun veden pinnalla kelluvaa perhoa kohti yht'äkkiä vyörähtää vedenalainen aalto ja sen sisästä aukeaa keltainen kita ja kohta samassa välähtää vaahtoa posahtava kämmenen kokoinen pyrstö, samalla kuin vapa tutisten taipuu kuin runko pyörrevihurissa. Seuraa sydäntä vihlaiseva hetki, jolloin sen tykintä tuntuu kurkkutorven päähän asti ja kieli käy kuivaksi, kun et vielä tiedä, tarttuiko se todella, jääkö se vai jättää. Hetki on verrattava laukauksen hetkeen, osuneen tai harhautuneen, mutta ei metsästäjällä koskaan ole tarjona sitä ottelun jännitystä, joka käy edellä, ennenkuin kala on kuivalla. Toisen ja toisen urheilulajin ero on siinäkin, että kun riistan tavallisesti näkee ja kuulee, ennenkuin sen saa, kala aina tulee yllätyksenä näkymättömästä maailmastaan ja sinne katoaa, kykenemättäni sitä seurata. Se on vieraan valtakunnan asukas, toisen maailman, joka on siinä ihan alla ja ympärillä ja kuitenkin kaukana ylipääsemättömän kuilun takana. Kala ei näy eikä kuulu, ennenkuin se on siinä ja sen tuntee. Ei mikään jälki eikä haju ilmaise sen olinpaikkaa, ei ole sitä koiraa, joka voisi sen tavata ja saada sen siitä esiin. Se on otettava odottamalla ja väijymällä, sen pesä on kalamiehen itsensä etsittävä ja arvattava, eikä siihen ole olemassa muun apurin vaistoa kuin kalamiehen oma, jonka niin ollen täytyy olla oma koiransa ja siksi kehittyä luontaisten lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Taitavimmat kalamiehet ovat melkein aina vanhoja tai vanhojen opettamia, noiden ukkokääkkyräin, joilla on silmissään salaperäisen ammattinsa ilme ja jotka, vaikka kyllä paljon tietoisesti tietävätkin, aavistelevat vielä enemmän ja tekevät salataikojaan. Ja heillekin tapahtuu tuon tuostakin yllätyksiä, joista he silmät harallaan kertovat. On ollut ongessa se suuri suunnaton, jota ei koskaan saa, joka on vienyt vehkeet mennessään ja ollut vähällä kaataa veneen,—se otti, kun en arvannutkaan, juuri kun olin lähdössä pois ja heitin vielä viimeisen kerran tai heti paikalla kun pudotin ongen veteen eikä ollut vielä siimakaan selvillä j.n.e. Eikä sitten taas toiste ottanut, vaikka olisin kuinkakin koettanut ja vaikka oli kaikki edellytykset olevinaan ja olisi luullut kaikkien merkkien pitävän paikkansa. Niin, kala tulee ja menee tai on ollenkaan tulematta, piilee ja pakenee, tietämättäsi minne. Se ei ole enää huomenna siinä, missä tänään. Tuuli sen tavallisesti tuo ja vie, mutta ei se aina tule ja mene tuulenkaan mukana. Vähinkin vaihdos ilmoissa ja veden lämmössä voi määrätä sen menot—sanalla sanoen, kalastus on täynnä tuntematonta ja arvaamatonta, jonka perille kuta enemmän luulee pääsevänsä sitä enemmän siitä haihtuu. Kalastajista tulee lopulta toinen fatalistiksi, toinen taikauskoiseksi, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi kalastustaiat ennen meillä olivat niin lukuisat. Ja paljon niihin vieläkin erämaan järvien rannoilla turvaudutaan. Eikä vain siellä. Kuka meistä ei olisi poikaressuna sylkäissyt lieroonsa ja sylkäisee vaistomaisesti yhä vieläkin, hokien:
Annappa Antti ahvenia,
Pekka pieniä kaloja,
Porohousu porsahia,
Vääräsääri säynehiä;
Ota onkee, sivalla siimaa,
Väännä väkärautaa.
Säynehiä, niin, salaperäisimpiä niistä, joita olen pyytänyt ja saanut.
On kaloja, jotka tarjoamansa urheilun kannalta katsoen ovat mielenkiintoisempia kuin toiset. Suurimmat sensatiot, syvimmät mielenliikutukset tietysti tarjoo kaikkien kalojen kuningas lohi ja hänen velipuolensa mullonen, mutta ennenkuin minulla oli kunnia tutustua näihin ylhäisyyksiin, joka tapahtui vasta toistakymmentä vuotta sitten, oli minulle säyne se, joka sai minussa aikaan voimakkaimmat onkimiehen mielenliikutukset. Ja vieläkin minä heti jätän kaikki muut kalat rauhaan, jos minulla on tilaisuus päästä suhteihin säyneen kanssa.
Säyne, suuri säyne, noin puolen kilon painoisesta ylöspäin, on kiehtonut mielikuvitustani ja sekaantunut yöllisiin uniini yhtä paljon kuin kurjet Jukolan veljeksien. Onko mukavampaa olentoa kuin tuo pullea, lihavaa, vasta saunasta tullutta talontyttöä muistuttava säyseä ja samalla voimakasliikkeinen, sirosuinen, punaeväinen, sopusuhtainen, suurissa sisarparvissa liikkuva vedenneito. Se tekee vangittuna alussa tuimaa vastarintaa, mutta antautuu hetken päästä solahtaen haaviin kuin mielellään, tappelematta viimeiseen asti niinkuin mullonen. Sitä ei tarvitse ottaa väkisin—kuin vähän aikaa. En tiedä, uupuuko se vai ihastuuko se ottajaansa. Minusta tuntuu, kuin se välistä rakastaisi minua niinkuin minä sitä, niinkuin se niityn nurmella maatessaan olisi yhtä tyytyväinen kuolemaansa kuin se varmaankin on ollut elämäänsä, joka sille nähtävästi on verrattain helppoa, se kun on kaikkiruokainen kala. Se syö matoja, perhoja, simpukoita ja mitä kaikkea, ja kai myöskin toisia kaloja, koska ottaa täkyynkin ja varsinkin lippaan. Säyne on kala, joka kulkee kaikkialla, mutta jota etsimällä ei tapaa juuri muualta kuin kudulta tai sitten vissinä aikoina virroista ja koskista. Järvissä ja merissä se ilmaantuu kuin mikäkin lentävä hollantilainen, mellastaa aikansa jonakin paisteisena päivänä kareilla ja matalikoilla ja lahdissa ja menee menojaan, tullen vasta vuoden päästä takaisin samanlaisen sään aikana. Se on arka kala ja vielä varovaisempi kuin mullonen, mutta kun sattuu sille päälle, päästää se hyvinkin likelle parvensa keskeen ja posahtelee siinä vähääkään välittämättä onkimiehestä—yhtä vähän kuin hänen pyydyksestäänkään. Toisin ajoin se taas ottaa sitä vimmatusti, mutta lakkaa yhtä pian, huomattuaan luultavasti oman vaaransa toisten liikkeistä. Verkoilla ja rysillä sitä saatanee, mutta tuskin juuri muulloin kuin kutuaikoina. Nuotta sen harvoin tavoittaa, ja sanotaan sen samoinkuin lahnan välttävän sen painautumalla pohjaan, jopa laskeutuen lappeelleenkin, antaakseen ainan luikua ylitsensä.
En muista tarkoin, milloin ensiksi sain säyneen, mutta sen muistan, milloin en sitä ensiksi saanut, vaikka olisin kovin hartaasti halunnut.
Kotipitäjässäni Iisalmessa on Vieremän joki, joka useita kilometriä pitkänä, lehto- ja luhtarantaisena mutkittelee Vieremänjärvestä Iijärveen. Sen niskassa on honkia kasvava komeaniminen Kyrönmäen niemi, jonka juuressa on Vieremän pappila, missä vietin ne poikavuodet, jolloin kalastus- ja metsästysvaistot ensiksi heräävät. Joki oli siihen aikaan hyvin kalarikas ja varsinkin kuulu säyneistään. Minulle on sieltä säilynyt seuraava muisto:
Istun ruohikkorinnassa virran suvannon poukamassa ja olen onkivinani, mutta en kuitenkaan ongi. Vavan kärki vaipuu veteen ja unohtuu siihen, sillä minä seuraan silmät kiinteinä vain toisen miehen ongintaa. Se on vanha äijä, Juntta Tammi, toissilmä, vääräsääri vetehinen, jota en koskaan nähnyt kuivin housuin enkä kenkäjaloin, ihmisten pilkka, talvena saunain karsinoissa eläjä, mutta onkimies ensi lajia, saaja. semmoinen ja semmoisten, että hän oli pikkupojasta kuin puolijumala, siihenkin nähden ylempi olento hänelle, että hän ei koskaan uskaltanut lähestyä häntä hänen onkipaikalleen. Jos se tapahtui ja täytyi meloa sivu, tuijotti silmä kamalasti ja heristyi nyrkki ja kuului manaus: »Jos et sinä sen p——n papin poika heti häviä siitä säikyttelemästä…» Ja hän oli oikeassa, onkimiestä, erittäinkin säyneen onkijaa kesäisenä yönä ei saa häiritä. Mutta hän kiinnitti mieltäni niin, että minä asetuin loitomma kaislikkorintaan ja seurasin sieltä hänen hommiaan.
Usma väikkyy kesäkuun yönä virran yllä. Häämöittää vähän harmaata hattua ja venheen kokkaa ja vavan varovaista, aaveilevaa liikuntaa ruohikon yli. Ne liukuvat kaikki kolme: hattu, vapa ja venheen kokka äänettömästi virran mukana ja tuon tuostakin kuuluu pyrstön posahdus, joku epämääräinen »äh», ja sitten vapa tutisee, ja hetken päästä päristys ilmaisten, että Juntta on saanut kalansa vettä puolillaan olevaan venheeseensä. Se käy kaikki hiljaa ja vaanien, minkään kolahtamatta. Virta kantaa hänet vähitellen näkymättömiin. Mutta jonkin ajan kuluttua alkaa kuulua kahinaa kaislikosta, Juntan venhe lipuu takaisin niskaan ja siitä virtaan. Hän ohjailee sitä pysymään pitkin virtaa liikuttamalla toisella kädellään melaa venheen perän takana. Toisella hän käyttää vapaa, jonka tyvi on polven alla ja jota hän silloin tällöin nostaa ja laskee, mutta ei heitä. Säyneitä posahtelee venheen ympärillä, mutta hän ei pysähdy, vaan liukuu taas niinkuin äsken, uudistaen retkensä ylös ja alas kerta toisensa perästä ja saaden joka retkellä ainakin jonkin säyneen. Kun aamu alkaa valjeta, ei hän enää palaa ja säyneetkin ovat kadonneet.
Päivemmällä ukko aina toi kaupaksi yöllisen saaliinsa, kontillisen suuria, lihavia säyneitä, sai maksun, ruokaa, ryypyn ja kourallisen piipunperiä, isän parhaasta vaakunasta. Koetettiin houkutella hänen saamisensa salaisuutta, mutta Juntta ei koskaan sitä ilmaissut: Hiivin hänen venheelleen, mutta en tavannut siitä muuta kuin pitkän vavan, joka oli tehty pitkästä suonäreestä ja kärkipuoli jätetty kuorimattomaksi. Siima ja koukku olivat poissa. Luultavasti oli hänen onkensa samanlainen kuin meidän muidenkin siihen aikaan tavallinen messinkikolmio, jonka matalaan noukkaan oli kiinnitetty sittiäinen. Semmoinen oli meilläkin, renkipojalla ja minulla, mutta saannin salaisuus ei nähtävästi ollutkaan kätkettynä vehkeissä, vaan siinä, että onkimiehen on liikuttava hiljaa, osattava olla kolistelematta eikä huitoa vavallaan, vaan antaa syötin luontevasti liukua venheen ja virran mukana eikä pysähtyä siihen, missä säyneet myllehtivät. Ottaessaan kalaa hän kallisti venhettään ja ryyppäytti sen sillä sisään, jolloin ei syntynyt kolinaa venheen laitaan. En saanut ainoaakaan suurempaa, johon kai oli syynä sekin, että kun säyneet olivat siinä, oli siinä myöskin Juntta, ja kun ei ollut Juntta, ei ollut säyneitäkään. Kyllästyin pian turhaan kokeiluun. Sain sitäpaitsi siihen aikaan pyssyn ja jouduin metsän lumoihin, niin perinpohjaisesti, että vasta lähes parinkymmenen vuoden kuluttua tapasin itsestäni poika-aikain onkijavaistot.
Ne olivat säyneet, jotka puhalsivat sen intohimon siihen tuleen, joka sitten ei ole sammunut.
Oli lämmin, kaikkein kirkkain keskikesän päivä saaristossa, Porkkalassa, tuuli virkeästi etelästä Lill-Svartön matalaan etelälahteen, vastarannalle. Olin lähdössä ahvenkarilleni, mutta ennenkuin työnsin venheeni vesille, heitin pilanpäiten ongen ulos. Koho meni hetipaikalla voimakkaalla tempauksella umpeen ja siellä oli jokin suuri. Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava litteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen kuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä, kun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan suurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika keksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon. Tuli siihen vielä muuan neitonenkin ja meitä oli siinä kolme vapaa ja miltei joka heitolla me saimme kukin, niin että meillä ennen pitkää lienee ollut viidettäkymmentä, niin kauan kuin syöntiä kesti. Se lakkasi yht'äkkiä kestettyään ehkä noin tunnin. Ajattelin siinä innoissani, että kun nyt näin rupesi, niin kai myöskin repesi: mikseivät ne tulisi siihen huomenna samaan aikaan, jos tuuli on sama! Tuuli oli sama, mutta säyneitä ei näkynyt eikä kuulunut. Hollantilainen oli käynyt ja kääntynyt. Tapasin ne kyllä kerran eräältä reimarikarilta ulompana merestä Järvön saaren kupeelta, jossa aina kävi voimakas merivirta. Oli varhainen aamu ja koko kari sitä lähestyessäni yhtenä kisakenttänä, missä säyneet myllersivät kuperkeikkaa heittäin, selkä ja pyrstö kaareillen ylös ja alas. Turhaan minä koetin niitä madollani tavoittaa. Joko ne vain iloittelivat, »kylpivät», niinkuin saaristolainen sanoo, tai ottivat hyönteisiä, tai joitakin hyvin pieniä kaloja tai kalanpoikia, ehkä elritsoja, hyljeksien kaikkea muuta.
Tämä ilmiö oli minulle silloin uusi; sittemmin olen osaksi onnistunut kohottamaan sen salaperäisyyden verhon lievettä, mutta sen jatkuva kohottaminen kuuluu vielä tulevaan ongintaohjelmaani.
On koetettu etsiä joitakin yleispyydyksiä, joilla asianhaarain mukaan mahdollisimman varmasti voisi saada kalan ottamaan, silloin kun se saapuu syöntipaikalleen. On pyritty siihen päämaaliin, että voitaisiin vallita kalat aina silloin, kun ne on syönnillään. Silloin kun kala sulattaa ruokaansa piilopaikassaan tai on muuten haluton, on luonnollista, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa sitä avaamaan suutaan, olkoon pyydys kuinka viehättävä tahansa, mutta kun se nousee sammuttamaan nälkäänsä jollakin luonnon tarjoamalla ruokalajilla, kun se siis kaikessa tapauksessa ottaa jotakin, silloinhan se kaiken järjen ja todenmukaisuuden nimessä pitäisi saada käymään kiinni keinotekoiseenkin, jos tämä on oikea ja vehkeet muuten tarpeellisen hienot, ja onkimies tehtävänsä tasalla. On tehty yleisteorioita, jotka käytäntö kuitenkin on kumonnut. Olen minäkin osaltani koettanut löytää perhoja, jotka olisivat jossakin määrin varmat ja osaksi onnistunutkin, mutta ainoastaan osaksi. Olen sentään säyneiden suhteen nyt paljon lähempänä päämaalia kuin Vieremän ja Porkkalan aikoina.
On taas kesäinen yö—yö se sittenkin on säyneen saannin varmin aika, mikä sekin lisää sen pyytämisen salamyhkäisyyttä. Koskessa ja kosken varrella on pitkin päivää ollut vilkasta liikettä ja elämää. On tullut tukkeja, on ollut ruuhkia ja niitä purettu. Myllyt kahden puolen kosken ovat jyrynneet ja jauhaneet. Sirkkelisaha on kirkunut, ja vähä väliä tärisyttävät rattaat siltaa. Automobiilikin tuolloin tällöin pärähtää ja pörähtää jättäen vain hajunsa jäljelle. Tukkien rantaruuhkien vuoksi en voi suuressa koskessa kalastaa sen suuria, vaikka tiedän niitä siellä olevan ja sivuhaarojen pikkumulloset jätän kernaasti kasvamaan niinkuin oman karjan, jota ne ovatkin, sillä olenhan istuttanut niitä tuhansia tänäkin vuonna. Teurastan heitä pikkuvohliani vain sen verran kuin ruuakseni tarvitsen ja lähden yöksi säyneitä ongelle. Ongin keväisin kaikkein mieluimmin säyneitä sekä siksi, että ne antavat melkein samaa tyydytystä kuin mullonen ja että niiden poistaminen koskesta on hyvä työ jalommalle mulloselle, jonka ruokaa, toukkia ja perhoja, ne parhaasta päästä syövät.
Olen illastanut niin herkullisesti kuin voi illastaa ainoastaan Kokon Saiman voissa paistamaa mullosta. Muistelen sitä varsinkin nälkätalven jälkeiseltä kesältä. Olen auringonlaskua odotellessa verkalleen valinnut perhot, joita aavistelen ottavan, sen mukaan kuin olen edellisinä iltoina nähnyt niitä liikkuvan. Perhojen joukossa on vanhoja umpimähkään ostetuita, on englantilaisten kirjain suositusten mukaan tilatuita, on myöskin aivan erikoisia omia, joita on valmistettu lähettämieni luonnonperhojen mukaan. Olen liottanut perukkeet, kerinyt kuivamassa olleen siiman rullalle, virittänyt vavan ja vetänyt siiman jänteeksi sen kaareen. Kai on kohta aika lähteä katsomaan, ovatko säyneet saapuneet kosken alle. Tukinlasku on laannut, myllyt pysähtyneet, myllymiehet poistuneet, kaikki kosken väki mennyt levolle. Aurinko laskee, mutta sen valo ei sammu. Sitä on kaikkialla, mutta sen varjoa ei missään. Pohjoiseen päin antava aitan pääty ja kukkiva pihlaja sen takana ovat muita valoisammat. Koski kohisee yöllä toisin kuin päivällä. Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta samalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin erikseen ja kaikki yhteen.