VI.
KULTASALiSSA.
Sinä iltana pidettiin Grand Babylonissa suuret tanssiaiset kultasalissa, valtavassa salissa, joka oli ravintolan yhteydessä, vaikka tuskin siihen luettavana, ja aivan varmaan oli vähemmän hieno kuin itse hotelli. Racksole ei tiennyt pidoista mitään, paitsi että niitä oli sanottu juhlaksi, jonka mr ja mrs Sampson Levi toimeenpanivat ystävilleen. Keitä mr ja mrs Sampson Levi olivat, ei hän tiennyt, eikä kukaan myöskään saattanut antaa hänelle tarkempia tietoja kuin että mr Sampson Levi oli sen arvopaperipörssin osaston, jota jokapäiväisessä kielessä nimitetään "Kahvisirkukseksi", huomattava jäsen, ja että hänen vaimonsa oli lihava nainen, jolla oli kotkannenä ja paljon jalokiviä, ja että he olivat hyvin rikkaita ja hyvin vieraanvaraisia.
Grand Babylonin kultasali oli rakennettu tanssisaliksi. Pylväsrivien kannattama parveke kiersi ympäri salin. Täältä ylhäältä saattoivat miehet ja nuoret tytöt sekä "esiliinat" jotka eivät osanneet tai halunneet tanssia, katsella alhaalla olevan salin ihanuutta. Jokainen tiesi tämän, ja useimmat käyttivät sitä hyväkseen. Sitävastoin kaikki eivät tienneet — sitä ei tiennyt ainoakaan — että parvekkeen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna salin lyhyessä päädyssä, josta ravintolan ylemmät virkailijat saattoivat tarkasti pitää silmällä ei ainoastaan tanssivia, vaan myöskin parvekkeella olevia henkilöitä.
Saattaa asioihin vähemmän perehtyneistä tuntua uskomattomalta, että vieraat sellaisissa seurahuveissa, jotka pidettiin niin suurenmoisessa ja hyvintunnetussa huoneustossa kuin Grand Babylonin kultasalissa, tarvitsivat valppaan silmän valvontaa. Mutta niin kuitenkin oli. Kummallisia asioita ja odottamattomia kasvoja oli keksitty tästä pienestä ikkunasta, ja useampi kuin yksi eurooppalainen salapoliisi oli vartioinut siellä mitä tyydyttävimmillä tuloksilla.
Kello yksitoista Theodore Racksole oli siellä, pahantuulen uhrina, ja tuijotti laiskasti pienestä ristikkoikkunasta. Nella oli hänen seurassaan. He olivat yhdessä harhailleet ravintolan käytävissä, jotka vielä olivat oudot kummallekin, ja vain sattumalta he olivat joutuneet siihen pieneen huoneeseen, joka salli heidän salaa vilkaista mr ja mrs Sampson Levin tanssiaisiin. Lukuunottamatta valoa, joka tuli tanssisalin kynttiläkruunusta, oli pieni huone pimeänä. Nella pilkisti ikkunasta, ja hänen isänsä seisoi takana.
Viulujen säveliä ja sekaista ääntensorinaa kuului hiljaa heidän korviinsa.
— Brr! murisi Racksole. Kirotut iltalehdet! hän lisäsi ilman yhteyttä edellisen kanssa, mutta painokkaasti.
— Olet oikein pahalla tuulella tänä iltana, isä. Mitä iltalehdet sinulle ovat tehneet?
— Ensiksi ne, nuori neitiseni, ovat puhuneet minusta ja toiseksi sinusta ja ne ovat omaksi huvikseen sepittäneet salaperäisiä juttuja. Aiheena niillä tietysti on nuoren Dimmockin kuolema.
— Niin no, isä, et kai sinä koskaan ole odottanutkaan pääseväsi joutumasta sanomalehtiin. Sitäpaitsi sinun on, mitä sanomalehtiin tulee, oltava iloinen, ettet ole New-Yorkissa. Ajattelehan vain, minkä melun rakas vanha "Herald" olisi nostanut sellaisesta pienestä kaupasta kuin sinun eilisiltana tekemäsi.
— Se on totta, myönsi Racksole. Mutta koko New-York tietää sen huomenaamuna kaikissa tapauksissa. Pahinta on, että Babylon on lähtenyt Sveitsiin.
— Miksi?
— En tiedä. Äkillinen kotimaan ikävä, luulen.
— Mitä se sinua liikuttaa?
— Ei mitään. Tunnen itseni vain ikäänkuin hieman yksinäiseksi. Tunnen tarvitsevani jonkun tukea tämän ravintolan hoidossa.
— Jos sinulla on sellainen tunne, isä, niin varmaan piilee joku tauti ruumiissasi.
— Niin, sanoi hän huokaisten, myönnän tämän vuoksi olevani jollakin tavalla poissa tolaltani. Mutta ehkä et ole selvillä, Nella, siitä, että olemme kietoutuneet hyvin kummalliseen juttuun.
— Tarkoitat mr Dimmock paran kohtaloa?
— Osaksi Dimmockia, osaksi muita asioita. Ensiksi, että miss Spencer, vai mikä monimutkainen nimi hänellä nyt onkaan, aivan salaperäisesti katoaa. Sitten, että kivi heitetään sinun makuuhuoneeseesi. Edelleen, että tapasin tuon roiston Julesin punomassa salajuonia Dimmockin kanssa kello kolme aamulla. Sitten sinun kallisarvoisen ruhtinaasi Aribertin saapuminen ilman seuruetta — minkä minä, kun ruhtinaan arvoinen henkilö on kysymyksessä, katson mitä omituisimmaksi ja arveluttavimmaksi asiaksi — ja vihdoin viimein huomaan tyttäreni olevan erittäin tuttavallisissa suhteissa samaisen ruhtinaan kanssa. Sitten nuori Dimmock lähtee pois ja kuolee, ja täytyy pitää oikeudellinen tutkimus, ja sitten Eugen-herttua seurueineen, joita tänään on odotettu tänne päivällisen ajaksi, jää kokonaan saapumatta…
— Eikö Eugen-herttua ole tullut?
— Ei, ei ole tullut; ja Aribert-setä on niin tuhattulimmaisen ilkeässä asemassa hänen tähtensä ja sähköttää paraikaa ympäri Eurooppaa häntä tiedustellen. Kaiken kaikkiaan tästä näkyy tulevan oivallinen sekasotku.
— Luuletko todellakin, isä, että Jules ja mr Dimmock parka ovat olleet samassa pelissä?
— Luulenko? Tiedän sen! Tahdon sanoa sinulle, että näin tuon heittiön eilen illalla päivällisen aikana iskevän silmää Dimmockille, ja se olisi saattanut merkitä — niin no!
— Vai havaitsit todellakin tuon silmäniskun, isä?
— Kyllä, entä sinä?
— Tietysti, isäukkoseni. Aioin juuri puhua sinulle siitä. Miljoonamies murahti.
— Vilkaiseppas tänne, isä, kuiskasi Nella äkkiä osottaen ihan heidän allaan sijaitsevalle parvekkeelle. Kuka tuo on? Hän viittasi mieheen, jolla oli paljas pilkku takaraivolla ja joka painautui aivan parvekkeen reunustaan liikkumattomana katsellen alas tanssisaliin.
— Kuka se on?
— Eikö se ole Jules?
— Totta tosiaan! Profeetan parran nimessä, eikö olekin hän.
— Ehkä mr Jules on mr Sampson Levin vieraita.
— Olkoon vieras tai ei, ulos hänen on mentävä ravintolasta, vaikkapa minun itse olisi hänet heitettävä pellolle.
Racksole katosi virkkamatta enää sanaakaan, ja Nella seurasi hänen jälestään. Mutta tultuaan alas parvekkeelle ei miljoonamies voinut keksiä jälkeäkään Julesista yhtä vähän siellä kuin itse tanssisalissakaan. Sanomatta sanaakaan ääneen, mutta hiljaa päästellen suustaan meheviä nimityksiä, hän kaikkialta etsi turhaan ja palasi sitten kiertoportaita ja käytäviä entiselle havaintopaikalleen, uudelleen luodakseen yleissilmäyksen saliin tältä korkealta kohdalta. Ihmeekseen hän tuosta pimeästä pienestä huoneesta löysi miehen, joka yhtä tarkkaavaisena katseli näytelmää, kuin hän itse oli tehnyt muutamia minuutteja aikaisemmin. Askeleita kuullessaan mies hämillään kääntyi ympäri.
Se oli Jules.
Molemmat miehet vaihtoivat hetkisen katseita puolipimeässä.
— Hyvä iltaa, mr Racksole, virkkoi Jules tyynesti. Pyydän anteeksi, että olen täällä.
— Tottumuksen voima, luulemma, vastasi Racksole lyhyesti.
— Juuri niin, hyvä herra.
— Luulen kieltäneeni teitä astumasta jalallanne tähän ravintolaan.
— Luulin määräyksenne koskeneen minua ainoastaan ammatinharjoittajana.
Tänä iltana olen täällä mr ja mrs Sampson Levin vieraana.
— Näyttelemässä uutta maailmanmiehen osaanne vai kuinka?
— Aivan niin.
— Mutta minä en salli minkäänlaisten maailmanmiesten tulla tänne ylös, ystäväni.
— Minä olen jo pyytänyt anteeksi.
— No niin, kun olette pyytänyt anteeksi, on parasta, että lähdette, se on epäitsekäs neuvoni teille.
— Hyvää yötä.
— Ja tahdon sanoa teille, mr Jules, että jos mr ja mrs Sampson Levi tai jotkut muut juutalaiset tai kristityt toistamiseen kutsuisivat teidät minun ravintolaani, niin suvainnette tehdä minulle sen palveluksen, että kieltäydytte kutsusta. Tulette huomaamaan; että tämä on teille turvallisin pelastuskeino.
— Hyvää yötä, herrani.
Ennen keskiyötä oli Racksole tullut vakuutetuksi siitä, että mr ja mrs Sampson Levin kutsuttujen luettelo, vaikka se olikin jokseenkin pitkä, ei sisältänyt mitään viittausta Julesin kaltaiseen henkilöön.
Hän valvoi hyvin kauan. Paljastaaksemme asian täydellisesti, saatamme sanoa hänen valvoneen koko yön.
Kello kymmenen aamulla hänelle ilmoitettiin poliisitarkastajan haluavan tavata häntä. Tämä selitti tulleensa valvomaan Reginald Dimmockin ruumiin siirtämistä ruumishuoneeseen, joka sijaitsi kuulustelupaikan vieressä. Tarkoitusta varten varatut ajoneuvot odottivat ravintolan takaportailla.
Tarkastaja oli myöskin tuonut mukanaan kutsun Racksolelle ja Posenin ruhtinaalle Aribertille sekä kantajille saapua kuulusteluun.
— Minä luulin, että mr Dimmockin jäännökset siirrettiin eilen illalla, sanoi Racksole väsyneesti.
— Ei, herrani, asianlaita oli niin, että vaunuja tarvittiin toisella taholla.
Poliisitarkastaja veti hieman suutaan osottaakseen jonkinlaista ammattihymyä, ja Racksole pyysi kiusaantuneena ja lyhyesti häntä täyttämään tehtävänsä.
Jonkun minuutin kuluttua tuli tarkastajan luota sanantuoja, joka pyysi mr Racksolea hyväntahtoisesti saapumaan hänen luokseen ensi kerrokseen. Racksole lähti sinne. Siinä etehisessä, johon Reginald Dimmockin kuollut ruumis alunpitäen oli asetettu, oli tarkastaja, ruhtinas ja kaksi poliisimiestä.
— No, sanoi Racksole, sittenkuin hän ja ruhtinas olivat tervehtineet. Sitten hän näki ruumiskirstun kahdelle tuolille asetettuna. Näen hankitun ruumisarkun, hän huomautti. Ihan niinkuin pitääkin. Hän meni sitä lähemmä. Se on tyhjä, virkahti hän ajattelematta, mitä sanoi.
— Aivan oikein, herrani, sanoi tarkastaja. Kuolleen ruumis on kadonnut. Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa ruhtinas Aribert ilmoittaa minulle, ettei hän, vaikka hänen hallussaan onkin ollut käytävän toisella puolella aivan vastapäätä oleva huone, voi antaa mitään valaistusta tähän asiaan.
— En todellakaan voi sitä tehdä, sanoi ruhtinas ja vaikka hän puhuikin tarpeellisella tyyneydellä ja arvokkuudella, saattoi nähdä hänen tuntevan syvää tuskaa, mutta myöskin katkeruutta.
— No, enkö minä… Racksole mutisi, mutta hillitsi itsensä.
VII.
NELLA JA RUHTINAS.
Racksolesta näytti mahdottomalta, että siksikin tilaavievä esine kuin ruumis olisi voitu viedä hänen ravintolastaan, jättämättä mitään jälkeä, viittausta, minkäänlaista johtoa teon tapahtumisen aikaan ja tapaan nähden. Ensimmäisen hämmästyksen jälkeen Racksolessa heräsi kylmä ja vakava suuttumus. Sinä hetkenä hän ryhtyi ainoastaan yhteen toimenpiteeseen — hän piti huolta siitä, ettei Dimmockin ruumiin varkautta mainittaisi sanomalehdissä. On ihan ihmeellistä, kuinka hyvin salaisuus voidaan säilyttää, kun sen haltijaa kohdellaan jyrkkyydellä, johon yhdistetään sovelias määrä houkuttelua. Racksole järjesti asian hyvin nokkelasti. Se oli mutkallinen tehtävä, ja hän tunsi tyydytystä onnistuttuaan.
Mitä Nellaan tulee, niin hoiteli hän jonkun aikaa konttorin tavallisia tehtäviä samalla kiinnittäen huomiota ruhtinas Aribertin puuhiin. Hän huomasi nimittäin, että hänen ylhäisyytensä oli esiintynyt vaatimattomasti vain salatakseen kalvavan levottomuuden ja pelon. Hän näki, ettei ruhtinasparalla ollut varmaa toimintasuunnitelmaa ja että hän tunsi levottomuutta jostakin, jota hän aina tähän saakka ei ollut kenellekään uskonut. Hän sai tietoonsa, että ruhtinas joka aamu käveli yksin edestakaisin Viktoria-rantakadulla, ilmeisesti matkan määrää vailla. Kolmantena aamuna hän tuli vakuutetuksi siitä, että pieni ajelu rantakatua pitkin tekisi hyvää hänen terveydelleen. Hän tilasi senvuoksi vaunut ja lähti ajelulle ihmeelliseen, vaaleankeltaiseen pukuun puettuna. Blackfriarsillan lähellä hän kohtasi ruhtinaan ja käski pysäyttää vaunut kivilaiturin viereen.
— Hyvää huomenta, ruhtinas, hän tervehti. Pidättekö tätä Hyde Parkina?
Ruhtinas kumarsi hymyillen.
— Teen tavallisesti täällä pienen kävelyn aamusin, virkkoi hän.
— Hämmästytätte minua, vastasi Nella. Luulin olevani Lontoossa ainoa, joka enemmän pitää rantakadusta ja tästä näköalasta joelle kuin Hyde Parkin pölystä. En saata käsittää, mistä johtuu, että Lontoo ei koskaan tahdo etsiä virkistystä muualta kuin tuosta naurettavasta puistosta. Jos heillä olisi Keskuspuisto…
— Pidän rantakatua Lontoon kauneimpana paikkana, sanoi ruhtinas.
Nella kurottautui hiukan vaunuista niin, että hänen kasvonsa lähenivät ruhtinaan kasvoja.
— Luulen meidän olevan hengenheimolaisia, kuiskasi hän ja jatkoi: Au revoir, ruhtinas.
— Hetkinen, miss Racksole! Nopeissa sanoissa oli rukoileva sävy.
— Minulla on hyvin kiire, valehteli tyttö, en ole tänään ulkona vain virkistyäkseni. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon meillä on puuhaa.
— Vai niin, silloin en tahdo häiritä. Mutta minä lähden Grand
Babylonista tänä iltana.
— Lähdettekö, kysyi miss Racksole. Tahtooko teidän ylhäisyytenne sitä ennen suoda minulle kunnian nauttia seurassani aamiaista isän huoneessa? Isä tulee olemaan poissa kotoa — hän viettää päivänsä Cityssä muutamien pörssivälittäjien seurassa.
— Ilolla olen sen tekevä, vastasi ruhtinas, ja hänen kasvonsa todistivat hänen tarkoittaneen totta.
Nella ajoi pois.
Jos aamiaisista muodostui onnistuneet, niin siitä oli kiittäminen osaksi Roccoa, osaksi Nellaa. Ruhtinas ei juuri puhunut enempää kuin tavalliset keskustelusäännöt määräävät. Hänen emäntänsä sensijaan puhui paljon ja hyvin, mutta hänen ei onnistunut saada vierastaan hilpeälle mielelle. Kun kahvi oli juotu, jätti ruhtinas hänelle jotenkin jäykästi hyvästit.
— Hyvästi, ruhtinas, vastasi miss Racksole, mutta minä luulin — nimittäin, en luullut… Hyvästi.
— Luulitte minun haluavan puhua jostakin kanssanne. Totta kyllä, mutta nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ole oikeutta raskauttaa mieltänne omilla asioillani.
— Mutta otaksukaa — otaksukaa, että minä sitä haluaisin.
— Se johtuu teidän hyvästä sydämestänne.
— Istukaa, sanoi Nella äkkiä, ja olkaa hyvä ja kertokaa minulle kaikki, ihan kaikki. Olen ihastunut salaisuuksiin.
Melkein ennenkuin tiesikään, ruhtinas jo puheli hänelle nopeasti ja innokkaasti.
— Miksi väsyttäisin teitä salaisuuksiani teille uskomalla? hän sanoi. En tiedä, en osaa sanoa, miksi, mutta tunnen, että minun täytyy se tehdä. Tunnen vaistomaisesti, että te tulette ymmärtämään minua paremmin kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Mutta sentään, miksi juuri te minua ymmärtäisitte? Taaskaan en sitä tiedä. Miss Racksole, tahdon ilmaista huolestumiseni teille muutamalla sanalla. Ruhtinas Eugen, Posenin suurherttua, on kadonnut. Neljä päivää sitten minun oli määrä tavata hänet Ostendessa. Hänellä oli liikeasioita Lontoossa ja hän toivoi, että minä olisin hänen seurassaan. Lähetin Dimmockin edelläni ja odotin Eugenia. Hän ei saapunut. Sähkötin Kölniin, hänen viimeiseen olinpaikkaansa, ja sain tietää hänen matkustaneen sieltä suunnitelman mukaisesti. Sain niinikään tietää hänen matkustaneen Brüsselin kautta. Brüsselin ja Ostenden rantakadun varrella sijaitsevan rautatieaseman välillä hänen on täytynyt kadota. Hän matkusti yhden ainoan seuralaisen saattamana, tämä seuralainenkin on kadonnut. Minun ei tarvitse selittää teille, miss Racksole, että kun veljenpoikani arvoisen henkilön onnistuu kadota, täytyy menetellä varovaisesti. Ei voi kuuluttaa häntä Lontoon "Times'issä". Sellainen katoaminen on pidettävä salassa. Ihmiset Posenissa ja Berlinissä luulevat Eugenin olevan Lontoossa, täällä, tässä hotellissa, tai oikeammin sanoen, luultiin niin. Mutta tänä aamuna sain salamerkkisähkösanoman — Hänen Majesteetiltaan Keisarilta, hyvin omituisen sähkösanoman, jossa kysyttiin, milloin Eugenin voitiin odottaa palaavan Poseniin ja pyydettiin häntä ensin matkustamaan Berliniin. Tämä sähkösanoma oli osoitettu minulle. Mutta jos keisari olisi luullut Eugenin olevan täällä, miksi hän silloin olisi käskenyt osoittamaan sähkösanoman minulle? Olen epäröinyt kolme päivää, mutta nyt en saa enää epäröidä. Minun täytyy matkustaa keisarin luo ja ilmoittaa hänelle asiasta.
— Luulen teillä tulevan olemaan riittävästi työtä, oli Nella sanomaisillaan, mutta hillitsi kielensä ja virkkoi: Keisarihan on teidän esimiehenne, vai kuinka? "Ensimmäinen vertaisten joukossa" te häntä nimitätte.
— Hänen Majesteettinsa on meidän päämiehemme, sanoi Aribert tyynesti.
— Miksette heti ryhdy toimenpiteisiin kuninkaallisen veljenpoikanne oleskelupaikan selvillesaamiseksi? kysyi hän suorasukaisesti. Koko asia näytti hänestä juuri sillä hetkellä niin yksinkertaiselta ja mutkattomalta.
— Koska jompikumpi on saattanut tapahtua: joko on Eugen suoraan sanoen viety pois, tai on hänellä voinut olla omat syynsä muuttaa matkasuunnitelmaansa ja pysyä piilossa — jossa häntä ei tavota sähkölennätin, posti eikä rautatie.
— Minkälaisia syitä?
— Älkää kysykö minulta. Joka suvun historiassa on tapauksia… Hän vaikeni.
— Ja mikä oli Eugen herttuan Lontoonmatkan tarkoituksena?
— Rahat, hän vihdoin sanoi. Meidän perheemme on hyvin köyhä, köyhempi kuin Berlinissä aavistetaankaan.
— Ruhtinas Aribert, sanoi Nella, sanonko teille, mitä luulen?
Hän nojautui takakenoon tuolillansa ja katsoi ruhtinaaseen puoleksi suljetuin silmin.
— Jos teitä huvittaa, vastasi hän.
— Eugen herttua on joutunut salajuonen uhriksi.
— Niinkö luulette?
— Olen siitä aivan varma.
— Mutta miksi? Mikä tarkoitus oli häntä vastaan viritetyllä juonella?
— Se asia teidän pitäisi tietää paremmin kuin minun, huomautti neitonen kuivasti.
— Niin, kenties, kenties, vastasi ruhtinas. Mutta, paras neiti
Racksole, kuinka voitte olla siitä niin varma?
— Syyt ovat monet ja yhteydessä mr Dimmockin kanssa. Onko teidän ylhäisyytenne koskaan epäillyt, että tuo nuori mies parka ei kenties ollut aivan uskollinen.
— Hän oli ehdottomasti uskollinen, väitti ruhtinas vakaumuksen kaikella varmuudella.
— Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta uskollinen hän ei ollut.
— Miss Racksole, jos joku muu kuin te olisi esittänyt moisen väitteen, olisin minä — olisin…
— Sulkenut hänet, olipa hän mies tai nainen, Posenin synkimpään vankilaan, vai kuinka? vastasi neitonen keveästi naurahtaen. Kuulkaa, hän jatkoi ja kertoi sitten, mitä oli tapahtunut hänen ravintolaan tulonsa edellisenä iltana.
— Arveletteko Dimmockilla ja tuolla Julesilla olleen yhteisiä juonia.
— Oli.
— Mahdotonta!
— Teidän ylhäisyytenne, se, joka toivoo pääsevänsä pohjia myöten jonkun salaisuuden perille, hän ei koskaan käytä "mahdoton" sanaa. Mutta sen verran tahdon sanoa mr Dimmockin eduksi: luulen hänen tulleen katumapäälle, ja luulen hänen tämän katumuksen vuoksi — kuolleen niin yhtäkkiä.
— Miksei kukaan ole sanonut minulle kaikkea tätä aikaisemmin? huudahti ruhtinas Aribert.
— Ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuuden, selitti miss Racksole.
Ruhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat väitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.
— Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin en koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista. Rohkenenko toivoa osanottoanne — apuanne?
— Minunko apuani? Missä?
— En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas nainen voittaa aina nerokkaan miehen.
— Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole, mutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.
Mikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt selittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti — hänessä oli sellainen vaistomainen tunne — että se toteutuisi, mutta mitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä salaisuus.
— Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se tehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme nähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja isäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.
Ruhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä uudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet. Nyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä kummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot todellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita todellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon ravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.
— Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.
— Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan ruhtinaan kanssa.
VIII.
PAROONITTAREN SAAPUMINEN JA LÄHTÖ.
Seuraavana aamupäivänä vähää ennen aamiaista saapui eräs nainen palvelijattaren seurassa ja huomattava joukko matkatavaraa mukanaan Grand Babyloniin. Hän oli pieni, pyöreähkö, valkeahiuksinen nainen, vanhanmallinen hattu päässä, ja hän hymyili kaikelle omituista ihmettelevää hymyä. Siitä huolimatta hän vaikutti ylimystöön kuuluvalta, vaikkakaan ei englantilaiseen. Hänen puhetapansa palvelustytölle, jota hän puhutteli murteellisella englanninkielellä — tyttö oli ilmeisesti englannitar — oli huomattavan epäkohtelias, siinä kun ilmeni tuo tyyni, itsetiedoton häpeämättömyys, mikä on ominaista eräälle lajille mannermaan aatelistoa. Naisen käyntikortissa oli nimi "Paroonitar Zerlinski". Hän halusi saada huoneen kolmannesta kerroksesta. Nella sattui olemaan konttorissa.
— Kolmannestako kerroksesta, rouvaseni? kysyi Nella sujuvimpaan konttoritapaansa.
— Minä sanoin todellakin kolmannesta kerroksesta, toisti pieni, pyöreähkö nainen.
— Meillä on huone toisessa kerroksessa.
— Minä haluan asua korkealla, pölyltä suojassa ja valossa, selitti paronitar.
— Meillä ei ole yhteenkuuluvaa huoneustoa kolmannessa kerroksessa, rouvaseni.
— Ei haittaa, yhdentekevä! Eikö teillä ole kahta toistensa yhteydessä olevaa huonetta?
Nella kysyi kirjastaan neuvoa jokseenkin nolona.
— Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.
— Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen nopeasti ja purasi huultaan.
— Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä hetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa nähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä ylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar Zerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi pidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli välähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa, nimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta. Hän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja, mutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan päähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista — mantereen siniveristen luettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista sukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden tietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui istumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän saattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia ja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna, pieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin arvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella tarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli kiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan läpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten tapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle jälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan kärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin kokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä olisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään omituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren onnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.
Nella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.
— Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.
— Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen hymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?
Luulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.
— Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin siihen kuulumatonta.
Nella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu, johon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.
— Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.
Nella lähti pois. Hän oli paitsi paperilippua huomannut erään pikkuseikan — sen nimittäin, että paroonitar, jos tahtoi, osasi puhua hyvää englanninkieltä.
Samana iltapäivänä Nella istui huoneessaan ikkunan ääressä miettien pitkään, jonka jälkeen hän yhtäkkiä hypähti seisomaan silmät kiiluen.
— Minäpä tiedän, hän huudahti lyöden kätensä yhteen. Hän on miss Spencer valepuvussa! Miks'en ennemmin tullut sitä ajatelleeksi? Hänen ajatuksensa lensivät heti ruhtinas Aribertiin. Ehkä voin auttaa häntä, sanoi hän itsekseen ja päästi heikon huokauksen. Hän meni alas konttoriin kysymään, oliko paroonitar antanut mitään määräyksiä päivällisen suhteen. Hän tunsi, että joku suunnitelma täytyi keksiä. Hän toivoi saavansa Roccon käsiinsä pannakseen hänet kiristyspihteihin. Hän tiesi nyt Rocconkin, tuon verrattoman, olevan sekautuneen tähän salaperäiseen juoneen.
— Paroonitar Zerlinski matkusti noin neljännestunti sitten, sanoi palvelusvuorossa oleva.
— Mutta hänhän tuli vasta tänä aamuna.
— Paroonittaren neitsyt sanoi, että hänen emäntänsä oli saanut sähkösanoman ja että hänen täytyi matkustaa heti. Paroonitar oli maksanut laskun ja lähtenyt pois nelipyöräisissä vaunuissa.
— Mihin?
— Matkalaukuissa oli osoteliput Ostendeen. Kenties vaisto, kenties pelkkä seikkailuhalu sai hänet sen tekemään, mutta samana iltana saattoivat kaikki ihmiset nähdä Nellan siinä höyrylaivassa, joka lähtee Dowerista Ostendeen klo 11 illalla.
Laiva saapui Ostenden satamaan täsmälleen klo 2 aamulla. Rannalla oli tavallinen, sekalainen, ajelehtiva joukko. Nella oli olevinaan suuttunut olosuhteisiin, mutta itseasiassa hän oli tyytymätön Nella Racksoleen. Kello kaksi aamulla hän oli ilman matkatavaroita, ilman seuraa ja ilman sotasuunnitelmaa kummallisessa, vieraassa satamassa, — pahamaineisessa satamassa, jossa oli muutamia Euroopan huonoimmin hoidettuja ravintoloita. Hän harhaili rannalla muutamia minuutteja ja näki sitten toisen satamaan saapuvan höyrylaivan savun. Hän kysyi eräältä virkamieheltä, mikä höyrylaiva se mahtoi olla ja sai tietää sen olevan klo 8:n laivan Dowerista, joka oli joutunut epäkuntoon, laskenut Calaisin rantaan muutamia pieniä välttämättömiä korjauksia varten ja nyt saapui määräpaikkaansa lähes neljä tuntia myöhästyneenä. Hänen elohopealuontonsa tuli taas hyvälle tuulelle. Hetki sitten hän tuskin oli pitänyt itseään luvattomilla teillä olevaa lasta parempana. Nyt hänestä tuntui, että hän sittenkin oli ollut aika viisas ja ovela. Hän oli mielessään varma siitä, että löytäisi tuon Zerlinski-nimisen naisen tästä toisesta höyrylaivasta ja laski kaiken sen jo edeltäpäin omaksi ansiokseen. Sellainen on ihmisluonne.
Toisen höyrylaivan saapuessa Nella asettui seisomaan irtoportaitten päähän aivan matkalippujen kokoojan viereen. Ensimmäinen maihin astuva henkilö ei ollut paroonitar Zerlinski, vaan miss Spencer omassa persoonassaan! Hän selviytyi vaikeudetta tullista, ja Nella näki hänen kutsuvan umpivaunut ja sanovan jotakin ajurille. Ajoneuvot lähtivät liikkeelle. Nella hyppäsi seuraaviin esilleajaviin vaunuihin. Ne olivat avonaiset.
— Ajakaa noitten vaunujen jälkeen, hän sanoi ranskaksi ajurille erikoisella painolla.
— Bien, madame! Ajuri näpäytti hevostaan ja eläin kiiti kauhealla ryminällä kivikatuja pitkin. Tämä ajuri osottautui täysin tottuneeksi seuraamaan toisia vaunuja.
— Nytpä olen omituisessa tilanteessa! puheli Nella itsekseen. Hän nauroi vallattomasti, mutta tunsi kuitenkin sydämensä tykyttävän tavattoman kiivaasti.
Hetkisen pysyttelivät takaa-ajetut vaunut kohdallaan Nellan vaunujen edessä. Ne kulkivat läpi kaupungin melkein laidasta laitaan ja poikkesivat sitten sikin sokin risteileville pikkukaduille kauas Kursaalenin eteläpuolelle. Silloin Nellan ajoneuvot vähitellen alkoivat tavottaa niitä. Ensimmäiset vaunut pysähtyivät nytkähtäen korkean, pimeän talon eteen, ja miss Spencer laskeutui vaunusta. Nella huusi ajurilleen, että tämä pysäyttäisi, mutta ajuri, joka tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä, löi hevosta ja oli kuuro ajettavansa käskyille. Hän pysäytti voitonriemuisena tuon ison, pimeän talon kohdalle juuri sillä hetkellä kun miss Spencer hävisi portista sisään. Toiset vaunut ajoivat tiehensä. Epäröiden mitä oli tehtävä, Nella laskeutui vaunuista ja maksoi. Samalla joku mies uudelleen avasi portin, joka oli sulkeutunut miss Spencerin jälkeen.
— Haluan tavata miss Spenceriä, sanoi Nella, hetkellistä mielijohdetta seuraten. Hän ei keksinyt muuta sanottavaa.
— Miss Spenceriäkö?
— Niin, hän tuli juuri äsken.
— Olette luullakseni O. K. kysyi mies.
— Enköhän, sanoi Nella ja meni hänen ohitsensa sisälle. Hän ihmetteli omaa rohkeuttaan.
Miss Spencer astui juuri sisään erääseen huoneeseen kapeasta eteisestä. Nella kulki hänen kintereillään huoneeseen, jonka köyhä sisustus todisti sen vuokrahuoneeksi. — Kas niin, miss Spencer, puhutteli Nella entistä paroonitar Zerlinskiä, arvaan ettette luullut minua tapaavanne. Läksitte hotellistamme tänään kovin äkkiä ja muutama päivä sitten yhtä äkkiä, senvuoksi olen tullut tapaamaan teitä tehdäkseni muutamia kysymyksiä.
Tehdäksemme oikeutta miss Spencerille meidän on myönnettävä, että tämä nainen selvisi hämmästyttävästä kohtaamisesta aika hyvin. Hän ei vältellyt, ei osottanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ainoa kiihtymyksen merkki oli hänen nopea hengityksensä.
— Olette lakannut olemasta paroonitar Zerlinski, jatkoi Nella. Saanko istuutua?
Miss Spencer tarttui soittojohtoon.
— Älkää soittako tuota kelloa, jos henkenne on teille kallis, sanoi
Nella.
— Jos mitä? kysyi miss Spencer.
— Jos henkenne on teille kallis, ja näin sanoen Nella veti esiin hameensa taskusta hyvin sievän ja siron pienen revolverin.
IX.
KAKSI NAISTA JA REVOLVERI.
— Te — te teette noin pelottaaksenne minua, sammalsi miss Spencer hiljaisella, vapisevalla äänellä.
— On parasta, että istuudutte, virkkoi Nella. Voin sitten tehdä teille muutamia kysymyksiä.
Miss Spencer istuutui tottelevaisesti, hieman kalpeana, ja koetti vääntää huuliaan jäykkään hymyyn.
— Miksi läksitte Grand Babylonista tuona yönä? alkoi Nella kuulustelunsa tuima asianajajan ilme kasvoissaan.
— Sain määräyksen tehdä sen, miss Racksole.
— Keneltä?
— Niin, minä olen — minä olen — katsokaa, asian laita on niin, että minä olen naimisissa ja sain määräyksen mieheltäni.
— Kuka on miehenne?
— Tom Jackson — Jules, kuten tiedätte, Grand Babylonin entinen hovimestari.
— Vai on Julesin oikea nimi Tom Jackson? Miksi hän tahtoi, että te lähtisitte edeltäpäin ilmoittamatta?
— Hän — hän halusi, että tulisin tänne Ostende'n. Jokin asia oli käynyt hullusti. Ah, hän on kauhea mies, tuo Tom. Jos kertoisin teille, niin hän…
— Oliko jokin asia menestynyt huonosti hotellissa vai täällä kaupungissa?
— Kummassakin paikassa.
— Koskiko se Posenin herttuaa Eugenia?
— En tiedä — oikein, mutta niin luulen.
— Mitä asioita miehellänne on Eugen-herttuan kanssa?
— Heillä on luullakseni jonkinlaisia asioita, raha-asioita.
— Ja oliko mr Dimmock jollakin tavoin näissä asioissa osallisena?
— Niin otaksun, miss Racksole. Sanon teille kaiken, mitä tiedän, annan valani.
— Riitautuiko miehenne mr Dimmockin kanssa tuona yönä huoneessa n:o 111?
— Jotakin kahnausta heidän välillään oli.
— Ja seurauksena oli, että te heti matkustitte Ostendeen.
— Niin kai?
— Ja mitä tekemistä teillä oli Ostendessa? Minkä tehtävän olette mieheltänne saanut suorittaaksenne?
Miss Spencerin pää vaipui hänen käsivarsiensa varaan pöydälle, joka erotti hänet Nellasta, ja näytti nyyhkyttävän voimakkaasti.'
— Minun täytyy pitää Eugen-herttuaa silmällä, hän päivitteli.
— Missä? Tässäkö talossa?
Miss Spencer nyökäytti päätään, ja kun hän kohotti päänsä, saattoi
Nella huomata kyyneleitä hänen kasvoillaan.
— Eugen-herttua oli siis vankina? Joku oli siis ryöstänyt hänet
Julesin alotteesta?
— Niin, jos välttämättä tahdotte sen tietää.
Miss Spencer ja nuori tyttö tarkastelivat toisiaan köyhästi sisustetussa, lampun valaisemassa huoneessa. Koko näytelmä oli Nellasta kuin unennäköä. Missä Eugen-herttua nyt on? kysyi hän lopuksi.
— En tiedä, miss.
— Eikö hän ole tässä talossa?
— Ei, miss.
— Vai ei, se kai pian nähdään.
— Hänet vietiin pois, miss Racksole.
— Toivoiko mr Tom Jackson saavansa rahaa Eugen-herttualta?
— Rahaa! Hän! Tom ei koskaan ole rahapulassa.
— Mutta minä tarkoitan suuria rahakasoja — kymmeniä, satoja tuhansia.
— Tom ei koskaan ole pyytänyt rahaa keneltäkään, väitti miss Spencer jyrkästi.
— Oliko hänellä siis mitään aihetta estää Eugen-herttuaa tulemasta
Lontooseen?
— Ehkäpä. En tiedä. Vaikka tappaisitte minut, niin en sitä tiedä.
Nella vaikeni ja mietti. Sitten hän kohotti revolverin. Se oli koneellinen, tarkotukseton liike, eikä varmaankaan ollut ensinkään hänen tarkotuksensa käyttää asetta, mutta, merkillistä kyllä, miss Spencer uudestaan kauhistui. Nella ihmetteli, että miss Spencerin tapainen nainen voisi olla kyllin yksinkertainen luulemaan, että edes sellaisena hetkenä revolveri olisi saattanut joutua käytäntöön. Kun Nella itse oli täysin vapaa ruumiillisesta arkuudesta, niin hänen oli mitä vaikeinta käsittää, että toiset ihmiset saattoivat olla huolissaan turvallisuudestaan. Mutta hän oivalsi edullisemman asemansa ja käytti sitä empimättä hyväkseen niin suurella näytelmällisellä vaikuttavaisuudella kuin suinkin oli mahdollista. Hän kohotti revolveria, kunnes se oli miss Spencerin kasvojen tasalla, mutta yhtäkkiä hänet valtasi uusi, kummallinen tunne. Hän tiesi nyt todellakin aikovansa käyttää tuota revolveria, jos hänen edessään oleva kurja olento kiihdyttäisi häntä liiaksi. Hän rupesi pelkäämään — itseään, sillä hän oli villin raakalaisvaiston lumoissa. Ikäänkuin näkemyksenä hän näki edessään miss Spencerin kuolleena — poliisin — tuomioistuimen — mestauslavan. Se oli kauheaa.
— Puhukaa, hän sanoi käheällä äänellä, ja miss Spencerin kasvot kävivät kalpeammiksi.
— Tom sanoi todellakin, kuiskasi hän nopeasti ja vavisten, että jos Eugen-herttua pääsisi Lontooseen, se saattaisi hänen suunnitelmansa raukeamaan.
— Mitkä suunnitelmat? Mitkä? Vastatkaa!
— Taivas minua armahtakoon! En tiedä. Miss Spencer lyyhistyi tuolille. Hän sanoi, miss, Dimmockin luopuneen ja olevansa pakotettu raivaamaan hänet tieltä, ja sitten tuli Rocco…
— Rocco! Mitä Roccosta? Nella tuskin kuuli omaa ääntään. Hän puristi revolveria lujemmin.
Miss Spencerin silmät suurenivat luonnottomasti; hän tuijotti Nellaan lasimaisella katseella.
— Älkää kysykö. Se on samaa kuin kuolema! Hänen kasvonsa näyttivät ikäänkuin jäykistyneen kauhusta.
— Tästä tulee kuolema, sanoi Nella, ja hänen oman äänensä kaiku tuntui hänestä kuuluneen kolmannen henkilön huulilta.
— Se on samaa kuin kuolema, toisti miss Spencer, ja sitten vähitellen hänen päänsä ja hartiansa painuivat taaksepäin ja riippuivat hervottomina tuolinselustan yli. Nellan mielessä tapahtui nopea käänne. Nainen oli varmaankin pyörtynyt. Päästäen revolverin kädestään Nella juoksi pöydän ympäri. Hän oli jälleen oma itsensä — naisellinen, osaaottavainen, entinen Nella. Hän tunsi äärettömän helpotuksen tunteen tämän tapahduttua. Mutta samassa hetkessä miss Spencer kavahti ylös tuoliltaan kuin kissa, tarttui revolveriin ja paiskasi sen villillä käsivarrenliikkeellä ikkunaan. Se meni ruudun läpi särkien lasin ja laukesi samalla, jonka jälkeen syntyi painostava äänettömyys.
Nella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille. Tuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita kuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut irroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan silmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.
X.
MERELLE.
Nellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa, joka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti. Sitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen silmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen katseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville, missä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen, alkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa purjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus ja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien korkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä oleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki, mutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään nimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun köysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla ylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla äänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan jatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut kuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.
Sitten hänen silmiinsä kuvastuivat sen maan ääripiirteet, josta hän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean epäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi, Monte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis matkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta huomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan huopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön kappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja valveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi aavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto tyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat kokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean aseman vaaroja.
Juuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli neljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun, lipallinen venelakki päässä.
Hän otti kohteliaasti lakin päästään.
— Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka?
Sukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi
Nellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.
Te! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne! Irroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen silmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse lisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään Jules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään asiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen näkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.
— Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä putoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän irroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta ja ylenkatseesta.
— No, hän sanoi Julesiin kääntyen, mitä tämä nyt tarkoittaa?
— Te pyörryitte, hän sanoi tyynesti. Ette ehkä muista sitä.
Hän tarjosi Nellalle kansituolin kuvaavalla liikkeellä. Nellan täytyi vasten tahtoaan myöntää, että mies oli säädyllisiin tapoihin tottunut ja näytti saaneen hyvän kasvatuksen. Ei olisi kukaan aavistanut, että hän kaksikymmentä vuotta oli ollut hotellintarjoilijana. Hänen pitkä, solakka vartalonsa ja notkea, huoleton ryhtinsä näytti muistuttavan ylimystä, ja hänen äänensä oli rauhallinen, hillitty ja arvokas.
— Se asia ei ole missään yhteydessä sen seikan kanssa, että minua nyt kuljetetaan pois tässä teidän purjeveneessänne.
— Purjevene ei ole minun, hän sanoi, mutta se on vähemmän tärkeätä. Mitä erääseen tärkeämpään asiaan tulee, niin suonette anteeksi, kun palautan mieleenne, että te noin muutamia tunteja sitten uhkasitte erästä naista minun talossani revolverilla.
— Talo siis oli teidän?
— Niinpä tietysti. Enkö minä saisi taloa omistaa? hän naurahtaen sanoi.
— Saan kehoittaa teitä heti paikalla käännättämään purjeveneen ja viemään minut takaisin. Hän koetti puhua käskevällä äänellä.
— Vai niin, hän sanoi. Pelkään pahoin, että se on mahdotonta. En lähtenyt merelle heti paikalla palatakseni. Viimeiset sanat hän sanoi lievästi matkien Nellan omaa ääntä.
— Kun kerran palaan, sanoi Nella, kun isäni saa tietää tästä keksinnöstä, tulette te, mr Jackson, saamaan kuuman päivän.
— Mutta jospa isänne ei koskaan saakaan tietää tästä…
— Mitä?
— Jos otaksumme, ettette koskaan palaa?
— Aiotteko siis ottaa kuolemani omalletunnollenne?
— Kun on kuolemasta puhe, niin olitte te vähällä murhata ystäväni, miss Spencerin. Ainakin hän niin väittää.
— Onko miss Spencer mukana, kysyi Nella, luullen kenties näkevänsä heikon toivonsäteen naisen läheisyydessä.
— Miss Spencer ei ole mukana. Täällä ei ole ketään muuta kuin te ja minä ja pieni miehistö — sangen luotettava miehistö, voin lisätä.
— En tule enempää puhumaan kanssanne. Saatte mennä tiehenne.
Kiitoksia luvasta, sanoi toinen. Lähetän teille vähän aamiaista.
Hän meni salonginrappusille ja vihelsi, jonka jälkeen ilmestyi neekeripoika kantaen tarjottimella suklaata. Nella otti tarjottimen vastaan ja heitti sen vähääkään epäröimättä laidan yli. Mr Jackson väistyi muutaman askeleen hänen luotaan, mutta palasi kohta.
— Teillä on rohkeutta, hän sanoi, ja minä ihailen rohkeutta. Se on harvinainen ominaisuus.
Nella ei vastannut.
— Miksi puutuitte minun asioihini? kysyi mr Jackson.
Mitään vastausta ei vieläkään kuulunut, mutta kysymys antoi Nellalle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi hän oli puuttunut tähän salaperäiseen asiaan? Olihan vakaviin asioihin puuttuminen täydellisessä ristiriidassa hänen loisteliaan perhoselämänsä tavallisten sääntöjen kanssa.
— Ei ole minun vikani, että olette tässä asemassa, jatkoi Jules. En minä teitä tähän saattanut. Olette itse syypää. Te ja isänne — te olette rynnänneet eteenpäin meikein liian rajusti.
— Sepähän nähdään, huomautti Nella kylmästi.
— Nähdään kyllä, myönsi mr Jackson. Ja tahdon toistaa, että en voi olla teitä ihailematta — nimittäin jos ette puutu minun asioihini. Sellaista menettelyä en koskaan ole suvainnut keneltäkään — miljoonamieheltäkään, enkä edes kauniilta naiselta. Hän kumarsi. Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Aion viedä teidät turvalliseen paikkaan ja pidättää teidät siellä, kunnes tehtäväni ovat suoritetut. Puhuitte äsken murhasta. Mikä epäkypsä käsitys! Vain amatöörit käyttävät murhia…
— Entä Reginald Dimmock? sanoi Nella nopeasti. Hän vaikeni ja kävi vakavaksi.
— Reginald Dimmock, toisti Jules. Luulin hänen kuolleen sydänvian vuoksi. Saanko lähettää teille vähän lisää suklaata. Olen varma siitä, että teidän on nälkä.
— Kuolen mieluummin nälkään kuin kosken teidän ruokiinne, vastasi
Nella.
— Oivallinen nainen! mutisi Jules, ja hän katsahti Nellan kasvoihin. Hänen komea, ylenkatseellinen kauneutensa teki Julesiin valtavan vaikutuksen. — Ah, hän sanoi, miten oivallinen vaimo teistä tulisi! Jules astui häntä lähemmäksi. Te ja minä, miss Racksole — teidän kauneutenne ja rikkautenne ja minun hyvä pääni — me laskisimme maailman jalkojemme juureen. Harvat miehet ovat teidän arvoisianne, mutta minä olen yksi niistä harvoista. Kuulkaahan! Saattaisitte pahempaakin tehdä. Menkää naimisiin kanssani. Minä olen suuri mies ja tulen yhä suuremmaksi. Rukoilen teitä. Tulkaa vaimokseni, niin pelastan henkenne. Kaikki käy hyvin. Minä alan elämäni uudelleen alusta. Menneisyys olkoon, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.
— Tämä tulee jokseenkin äkkipikaa — Jules, sanoi Nella purevan ivallisesti.
— Odotitteko minulta sovinnaisuutta? vastasi mr Jackson. Rakastan teitä.
— Otaksukaamme niin olevan, sanoi Nella. Kuinka nykyisen vaimonne silloin kävisi?
— Minun nykyisen vaimoniko?
— Niin, miss Spencerin, kuten häntä nimitetään.
— Sanoiko hän teille olevansa minun vaimoni?
— Sattumalta hän sen teki.
— Mutta sitä hän kuitenkaan ei ole.
— Ehkäpä hän ei ole. Mutta enpä sittenkään luule meneväni naimisiin teidän kanssanne. Nella seisoi hänen edessään ylenkatseen ruumiillistuttamana.
Jules lähestyi häntä. — Antakaa minulle toki suudelma; yksi ainoa suudelma — en pyydä enempää; yksi ainoa suudelma noilta huulilta, ja olette vapaa. Moni mies on syöksynyt onnettomuuteen yhden ainoan suudelman vuoksi. Niin tahdon tehdä minäkin.
— Pelkuri raukka! huudahti Nella.
— Pelkuri! hän matki. Olenko minä pelkuri? No, sitten tahdon olla pelkuri raukka, ja teidän on suudeltava minua hyvällä tai pahalla.
Hän pani kätensä Nellan olkapäälle. Kun Nella vetäytyi hänen kiiluvia silmiään pakoon vaistomaisesti kiljahtaen, hyppäsi joku olento veneestä muutaman jalan päästä, ja yksi ainoa hyvin tähdätty isku korvalle sai mr Jacksonin kellistymään tajuttomana kannelle. Posenin ruhtinas Aribert seisoi kumartuneena hänen ylitseen revolveri kädessä. Tätä suurempaa yllätystä mr Jackson tuskin lienee elämässään kokenut.
— Älkää säikähtykö, sanoi ruhtinas Nellalle, — minun läsnäoloni täällä on yksinkertaisin asia maailmassa, ja selitän sen niin pian kuin pääsen tästä miehestä.
Nella ei keksinyt, mitä sanoisi, mutta hän katsoi ruhtinaan kädessä olevaa revolveria. — Totta tosiaan, — hän huomautti, — sehän on minun revolverini!
— Niin onkin, sanoi ruhtinas, ja selitän senkin asian. Peräsintä hoitava mies ei vähääkään kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui hänen ympärillään.
XI.
HOVIPANTTILAINAAJA.
— Mr Sampson Levi haluaa tavata teitä, herra. Nämä sanat, palvelijan lausumina ja Theodore Racksolelle tarkoitettuina, herättivät miljoonamiehen mietteistä, jotka olivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia. Asianlaita oli näet sellainen, että mr Racksole, loistohotelli Babylonin omistaja, ei suinkaan tuntenut tyytyväisyyttä itseensä. Salaperäinen tapaus oli tapahtunut hänen hotellissaan eikä hän huomiokyvystään ja asiantuntemuksestaan huolimatta pystynyt salaisuutta paljastamaan.
— Mr Sampson Levi haluaa puhutella teitä, herra, toisti palvelija huomatessaan, ettei hänen isäntänsä ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän sanoi.
— Kyllä kuulen, vastasi Racksole. Tahtooko hän tavata minua mieskohtaisesti?
— Hän kysyi teitä.
— Ehkä hän haluaa puhua Roccon kanssa ruokalistasta tai muusta sentapaisesta?
— Minäpä tiedustan, virkkoi palvelija ja teki liikkeen poistuakseen.
— Odottakaa, käski Racksole äkkiä. — Pyytäkää mr Sampson Leviä astumaan sisään.
"Kahvisirkuksen" suuri arvopaperivälittäjä astui sisään yksinkertaisen ja koruttoman ryhdikkäänä. Hän oli lyhyehkö, kukoistava mies, puettu juutalaisen rahamiehen tavalliseen tapaan; kellonperät olivat liian pitkät, liivi liian lyhyt.
— Mr Racksole, arvaan, mr Theodore Racksole. Hauska tutustua, hyvä herra. Ne olivat hra Sampsonin ensi sanat. Muodoltaan ne muistuttivat kolmannen luokan nuohoojan tervehdystä, mutta omituista kyllä, miellytti Racksolea äänensävy, jolla ne lausuttiin. Hän sanoi itsekseen, että tässä, missä sitä kaikkein vähimmin odotti, oli rehellinen mies.
— Hyvää päivää, vastasi Racksole lyhyesti, mikä minulle tuottaa tämän kunnian?
— Arvaan, että teillä ei ole paljon aikaa, jatkoi Sampson Levi. Ainakaan ei minulla ole, ja siksi tahdonkin käydä suoraan asiaan, mr Racksole. Olen yksinkertainen ihminen. En halua, että minua pidetään gentlemannina tai sen semmoisena. Olen arvopaperikauppias. Sitä olen, enkä pidä lukua siitä, kuka sen tietää. Viime yönä minulla oli tanssiaiset tässä hotellissa. Se maksoi pari tuhatta puntaa ja vähän päälle, ja, sivumennen sanoen, kirjoitin tänä aamuna hyväksenne maksuosotuksen rahamäärälle. En pidä tanssiaisista, mutta ne ovat minulle hyödyksi, ja pieni vaimoni pitää niistä, siksipä järjestämme niitä silloin tällöin. Minulla ei ole mitään muistuttamista hotellin järjestystä vastaan tanssiaisissa; kaikesta oli varsin hyvin huolehdittu, varsin oivallisesti, mutta tahtoisin tietää — miksi päästitte yksityisetsivän vieraitteni joukkoon?
— Yksityisetsivänkö? huudahti Racksole jonkunverran hämillään tästä syytöksestä.
— Niin, toisti mr Sampson Levi jyrkästi, vilvotellen itseään istuessaan tuolissa ja tarkastaen Racksolea suoralla ja vakavalla ilmeellä, kuin mies, jolla on jotakin valittamista. — Niin, yksityisetsivä. Se on tietysti pikkuseikka, ja ehkäpä te ajattelette, että teillä koko ihanuuden omistajana on oikeus menetellä siinä suhteessa mielenne mukaan, mutta olen tullut tänne pannakseni vastalauseeni. Olen tullut tänne periaatteen vuoksi. En ole vihoissani; tämä on vain periaatteen vuoksi.
— Paras mr Levi, vastasi Racksole, vakuutan, että kun olen luovuttanut kultasalin yksityiselle henkilölle yksityistä tilaisuutta varten, en koskaan olisi voinut ajatellakaan sellaista, mistä te syytätte minua.
— Ihanko? kysyi mr Sampson Levi, käyttäen omaa kuvaavaa puhetapaansa.
— Ihan varmaan, sanoi Racksole hymyillen.
— Minun tanssiaisissani oli herra, jota en ollut kutsunut. Minulla on ihmeellinen muisti, mitä kasvoihin tulee ja minä tiedän sen. Useat henkilöt kysyivät jälkeen päin, mitä hänellä oli siellä tekemistä. Joku tiesi hänet erääksi teidän palvelijoistanne, mutta sitä en uskonut. En tunne Grand Babylonia; se ei ole juuri niitä ravintoloita, joita tavallisesti käytän, mutta en usko teidän lähettävän jotakuta palvelijaanne pitämään silmällä minun vieraitani — ellette, tietysti, ole lähettänyt häntä tarjoilijana; mutta tämä mies ei ollenkaan tarjoillut, sensijaan hän otti runsaan osan juomista.
— Ehkäpä voin luoda valoa asiaan, sanoi Racksole. Voin sanoa teille, että jo tiesin jonkun miehen olleen kutsumattomana tanssiaisissanne.
— Kuinka saitte sen tietää?
— Aivan sattumalta, mr Levi, enkä kyselemällä. Tuo mies oli hotellin entinen tarjoilija — vieläpä hovimestari — Jules. Olette epäilemättä kuullut puhuttavan hänestä?
— En, sanoi mr Levi jyrkästi.
— Vai niin! minulle on sanottu jok'ikisen ihmisen tuntevan Julesin, mutta ei näytä olevan niin. No, olkoon kuinka hyvänsä, mutta ennen teidän tanssiaisiltaanne olin erottanut Julesin toimesta ja kieltänyt häntä koskaan enää näyttäytymästä hotellissa. Sinä iltana tapasin hänet kuitenkin täällä — en kultasalissa, vaan itse hotellissa. Kehotin häntä selittämään syyn läsnäoloonsa, ja hän ilmoitti olevansa teidän vieraanne. Tätä enempää en asiasta tiedä, mr Levi, ja tuottaa minulle syvää mielipahaa, jos olette luullut minun voivan ryhtyä niin kuulumattomaan toimenpiteeseen kuin yksityisetsivän lähettämiseen teidän vieraittenne joukkoon.
— Tämä selitys on täysin tyydyttävä, sanoi mr Sampson Levi hetken vaitiolon jälkeen. Tahdoin vain selitystä ja olen sen saanut.
Käsi ovenrivassa hän pysähtyi, ja tarkastaen Racksolea ovelalla, ivallisella ilmeellä hän lisäsi:
— Merkillisiä asioita lienee täällä äskettäin sattunut, vai kuinka?
Molemmat miehet tutkivat tiukasti toisiansa monta sekunttia.
— Kyllä, myönsi Racksole. Tiedättekö niistä jotakin?
— Tiedän — en minä, enpä juuri, lisäsi mr Levi. Mutta kuvittelin mielessäni, että te ja minä voisimme olla toisillemme hyödyksi. Kuvittelin jotakin sensuuntaista.
— Käykää uudelleen sisään ja istukaa, mr Levi, virkkoi Racksole. Häntä miellytti miehen äänensävyn ilmeinen suoruus. — Kuinka voisimme olla toisillemme hyödyksi, mitä tarkoitatte? Mairitellen itseäni sillä, että osaan jonkunverran arvostella luonteita, varsinkin rahamiesten luonteita, ja sanon — jos tahdotte panna korttinne pöydälle, niin minä teen samoin.
— Yhdyn, vastasi mr Sampson Levi. Alotan selittämällä syyn mielenkiintooni hotellianne kohtaan. Olen odottanut kutsua Eugen-nimiseltä Posenin herttualta saapua hänen luokseen, mutta mitään sanaa ei ole tullut. Näyttää siltä kuin Eugen-herttua ei olisi Lontooseen saapunutkaan. Mutta olisin voinut autuuteni hinnalla tehdä valan siitä, että hänen piti saapua tänne viimeistään eilen.
— Kuinka olitte siitä niin varma?
— Kysymys kerrallaan, jatkoi mr Levi. Luokaamme ensin edellytykset, mr Racksole. Miksi ostitte hotellin? Se oli arvoitus, joka nyt muutamina päivinä on antanut aika monelle City-miehelle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi ostitte Grand Babylonin? Ja mikä on seuraava shakkivetonne?
— Ei tule muita shakkivetoja, vastasi Racksole suoraan. Sanon kyllä, miksi ostin hotellin; se ei ole salaisuus. Ostin sen pelkästä oikusta. — Ja Racksole antoi tälle pienelle juutalaiselle, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea kunnioitusta, uskollisen selvityksen Felix Babylonin kanssa tekemästään kaupasta. Luulen, hän lisäsi, että teidän on vaikea ymmärtää mielentilaani kauppaa tehdessäni.
— Ei vähääkään, vastasi mr Levi. Minä ostin kerran erään Thamesin sähkölaivoista suunnilleen samalla tavalla, ja se näyttäytyi yhdeksi paraista kaupoista, mitä koskaan olen tehnyt. On siis vain pelkkä sattuma, että tänä hetkenä omistatte hotellin.
— Pelkkä sattuma — kaikki seurauksena yhdestä häränkyljyksestä ja pullollisesta Bass-olutta.
— Hm; mörähti mr Sampson Levi sivellen kolminkertaista leukaansa.
— Palatakseni Eugen-herttuaan, jatkoi Racksole, niin odotin hänen ylhäisyyttään tänne. Loistokerros oli järjestetty häntä varten. Hänen oli määrä saapua juuri samana iltapäivänä, jolloin nuori Dimmock kuoli. Mutta häntä ei kuulunut, enkä ole saanut kuulla, miksi hän ei tullut, en myöskään ole nähnyt hänen nimeään sanomalehdissä. Mitä asioita hänellä piti olla Lontoossa, sitä en tiedä.
— Sen voin selittää, — sanoi mr Sampson Levi, — hänen oli määrä, tulla tänne järjestämään erästä lainaa.
— Valtiolainaako?
— Ei — yksityistä lainaa.
— Keneltä?
— Minulta, Sampson Levittä.
— Mihin tarkoitukseen hän tarvitsi rahat?
— Velkoihin, vastasi Sampson Levi lakoonisesti.
— Omiinsako?
— Niinpä tietenkin.
— Mutta hänhän ei vielä ole edes kolmenkymmenen ikäinen?
— Entä sitten? Hän ei ole ainoa ruhtinas Euroopassa, joka kymmenessä — kahdessatoista vuodessa on ennättänyt hankkia miljoonan velat. Ruhtinaalle se on yhtä helppoa kuin voileivän syöminen.
— Entä miksi hän aikoo näin äkkiä maksaa velkansa?
— Koska keisari ja hänen tulevan morsiamensa vanhemmat eivät tahdo sallia hänen mennä naimisiin, ennenkuin hän on sen tehnyt. Ja siinä he tekevätkin oikein. Hänen on näytettävä selvät paperit, muutoin ei Eckstein-Schwarzburgin prinsessasta Annasta koskaan tule Posenin suurherttuatarta. Ei vieläkään ole keisarilla aavistusta siitä, kuinka suuret Eugen-herttuan velat ovat. Jospa hänellä olisikin…!
— Mutta eikö keisari voisi saada tietoa aiotusta lainasta?
— Ei välttämättä heti. Asia voidaan siten järjestää.
Ymmärrättekö? — Mr Levi naurahti. — Olen hoitanut sellaisia pikkuasioita ennenkin. Häitten jälkeen saattaa asian päästää julki. Anna-prinsessan omaisuus on, kuten tunnettua, koko suuri! No, mr Racksole, jatkoi mr Levi muuttaen äkkiä äänensävyä, mihin luulette Eugen-herttuan kadonneen? Sillä ellei hän ilmesty tänään, ei hän voi saada tuota miljoonaa. Tänään on viimeinen päivä. Huomenna rahat ovat sijoitetut toisaalle. En luonnollisesti ole yksin tässä yrityksessä, ja ystävillänikin on jotain sanomista.
— Kysytte siis minulta, mihin luulen Eugen-herttuan kadonneen?
— Niin kysyn.
— Luulette siis, että on kysymys katoamisesta? Sampson Levi nyökkäsi. — Kun lasken yhteen kaksi ja kaksi, hän sanoi, niin uskon sen. Ainoa, mikä minulle on käsittämätöntä, on kysymys, miksi joku toivoisi Eugen-herttuan katoamista. Pikku herttuaparalla ei ole vihamiestä. Jos hänet on salaa viety johonkin, niinkuin väitetään, miksi niin on tehty? Kukaan ei siitä hyötyisi.
— Eikö kukaan? toisti Racksole äkkiä innostuen.
— Mitä te tarkoitatte? kysyi mr Levi.
— Tarkotanhan vain, että jos joku muu köyhä ruhtinas olisi halukas naimaan Anna-prinsessan ja hänen omaisuutensa, niin eikö olisi sen ruhtinaan etujen mukaista estää Eugen-herttuaa saamasta tätä teidän lainaanne? Eikö olisi hänen etujensa mukaista, että Eugen-herttua katoaisi — ainakin joksikin ajaksi.
Sampson Levi harkitsi muutaman silmänräpäyksen.
— Mr Theodore Racksole, hän vihdoin sanoi, — luulen teidän todellakin päässeen juonen perille.