XII.
ROCCO JA HUONE N:o 111.
Saman päivän iltapäivänä — äsken kerrottu keskustelu oli tapahtunut aamupäivällä — Racksolessa heräsi uusi ajatus, ja hän sanoi itsekseen, että sitä asiaa hänen olisi pitänyt ajatella aikaisemmin. Puolipäivällisen syötyään hän kaikessa hiljaisuudessa meni portaita ylös ja tarkasteli huonetta n:o 111; toisin sanoen hän tarkasteli sitä ulkoapäin, sillä se ei sattunut olemaan vapaa, mutta vieraan oli määrä matkustaa samana iltana. Hänen aivoissaan välähti ajatus, että ei olisi miksikään hyödyksi seisoa tuijottamassa jonkun huoneen ulkoseinää, mutta sittenkin hän tuijotti; sitten hän kiireesti meni alakerrokseen, ja kulkiessaan käytävässä hän pysähtyi ja polki tahtomattaan jalkaansa.
— Herra jumala! hän puheli, olen päässyt yhden asian perille — n:o 111 sijaitsee aivan loistokerroksen yläpuolella.
Hän meni konttoriin ja antoi määräyksen, ettei huonetta n:o 111 saanut vuokrata kenellekään uudelle vieraalle ennenkuin hän antaisi luvan. Konttorissa hän sai Nellan kirjeen, joka kuului:
Rakkahin isä — minä lähden matkaan yhdeksi tai pariksi päiväksi seuratakseni erästä johtolankaa. Ellen ole palannut kolmen päivän kuluttua, niin ala tiedustella minua Ostendesta. Jätä minut siksi rauhaan.
Teräväpäinen tyttäresi Nella.
Nämä muutamat sanat, Nellan suurella käsialalla tuhrittuina, täyttivät kokonaisen paperiarkin sivun. Alareunassa oli käännä! Hän käänsi ja luki seuraavan alleviivatun lauseen: P.S. — Pidä tarkasti silmällä Roccoa.
— Mitä mahtaa sillä pienellä pedolla nyt olla tekeillä? hän mutisi, repiessään kirjeen pieniksi kappaleiksi ja heittäessään nämä paperikoriin.
Samana yönä tai pikemmin seuraavana aamuna klo puoli kaksi, kun hotellielämän viimeinen hälinä oli tauonnut, Racksole uudelleen lähti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen n:o 111. Hän lukitsi oven sisältä ja ryhtyi tutkimaan huonetta, joka neliöjalan erikseen. Aina tuon tuostakin hän säpsähti kuullessaan jonkun narahduksen tai muun äänen ja kuunteli jännityksellä muutaman sekunnin. Makuukammio oli sisustettu loistohotelli Babylonin tavanmukaiseen oivalliseen kuosiin, eikä antanut aihetta minkäänlaiseen muistutukseen. Enimmin hän kiinnitti huomiota lattiaan. Hän kohotti paksua itämaista mattoa ja tarkasti joka palkin, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Sitten hän meni pukuhuoneeseen ja vihdoin kylpyhuoneeseen, jotka molemmat olivat yhteydessä ensinmainitun huoneen kanssa. Mutta kummassakaan näistä pienemmistä huoneista hänellä ei ollut parempaa menestystä kuin itse makuukammiossa. Lopuksi hän tuli kylpyammeen luo, jota ympäröi, niinkuin kylpyammeita tavallisesti, kiillotetusta puusta tehty lautaus. Muutamissa kylpyammeissa on hanojen alla kaappi, jossa on ovi kyljessä, mutta tässä ei näkynyt olevan mitään sellaista. Hän koputti lautoihin, mutta yhdestäkään niistä ei lähtenyt sitä "kummallista, onttoa ääntä", joka tavallisesti ilmaisee salahuoneen. Vaistomaisesti hän väänsi kylmänvedenhanaa, ja vesi rupesi virtaamaan ammeeseen. Hän väänsi silloin kiinni kylmänvedenhanan. Tätä tehdessään hänen polvensa, joka oli painettuna laudoitusta vastaan, luiskahti eteenpäin. Laudoitus oli luisunut tieltä, ja hän näki, että iso laudoituksen kappale oli sisäpuolelta varustettu saranoilla ja että sitä piti kiinni haka niinikään sisäpuolelta. Iso aukko laudoituksen sisässä kylpyammeen päässä tuli näkyviin. Ennenkuin ryhtyi mihinkään muuhun, koetti Racksole uudistaa viemärihana-kokeen, mutta yritys ei onnistunut; se ei ottanut uudelleen toimiakseen, eikä hän voinut havaita, että viemärihanan ripa jollain tavoin olisi yhteydessä laudoituksen saranan kanssa. Racksole ei voinut nähdä aukkoon, eikä sähkölamppua saattanut liikuttaa ja kuljettaa ympäri kuin kynttilää. Hän kopeloi laskujaan ja löysi onneksi tulitikkulaatikon. Palavan tikun avulla tutki hän aukkoa, mutta ei havainnut mitään; ei mitään muuta kuin jokseenkin suuren kolon — noin kolme jalkaa laudoituksesta. Vaivoin hän sai tunkeutuneeksi sisään laudoituksen aukosta ja oli siellä sisällä puoleksi polvistuvassa ja puoleksi istuvassa asennossa. Hän raapaisi tulta ja valaisi koloa. Se oli näöltään pohjaton rumpu, noin kahdeksantoista tuumaa nurkasta toiseen. Ihmeellinen tämä rumpu oli vain siinä suhteessa, että siitä riippuivat tikapuut. Nähdessään nämä tikapuut Racksole hymyili onnellista hymyä.
Erittäin varovasti hän tunkeutui kaivomaiseen rumpuun ja laskeutui tikapuita alas. Vihdoin hän pääsi kiinteään maahan, läpimärkänä hiestä, mutta loukkaantumatta. Hän oli jännittynyt. Hän näki nyt valojuovan, joka tuli pienestä puussa olevasta reiästä. Hän lähensi silmänsä reikään ja huomasi, että hänellä oli oivallinen näköala loistokerroksen kylpyhuoneeseen ja tämän ovesta makuukammioon. Makuukammion jykevätekoisen, marmorilevyllä varustetun pesupöydän vieressä näkyi joku mies olevan kumartuneena jonkun marmorilevyllä olevan esineen yli.
Mies oli Rocco.
XIII.
LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIOSSA.
Racksole oli luonnollisesti selvillä siitä, että tuon ihmeellisen yhdystien, jonka hän suurella vaivalla oli keksinyt kylpyhuoneen n:o 111 ja sen alla olevan loistokerroksen kylpyhuoneen välillä, varmaankin oli erikoisesti varannut joku tai jotkut henkilöt harjoittaakseen häpeällistä vakoilua loistokerroksen haltijoihin nähden. Tämä rumpu oli samalla yksinkertainen ja nerokas kulkutie. Tällä hetkellä hän ei varmasti voinut sanoa, mitä menettelyä oli noudatettu sen aikaansaamiseksi, mutta hän arvasi, että vesiputkien kehystä oli käytetty apuna, kun sensijaan itse putkille oli varattu tilaa Grand Babylonin vankkojen muurien paksuissa tiiliseinissä. Tähystysaukko, josta hän nyt saattoi nähdä makuukammioon, oli hyvin pieni ja näkyi tuskin ulkoapäin. Erään havainnon hän teki: aukko oli varattu henkilöä varten, joka oli häntä itseään jonkun verran pitempi. Hänen täytyi seisoa varpaillaan voidakseen nähdä. Hän muisti, että sekä Jules että Rocco olivat huomattavasti yli keskipituuden, että he sitäpaitsi olivat solakoita miehiä ja verrattain helposti olivat voineet laskeutua rummusta alas. Vaikka Theodore Racksole ei ollutkaan paksu, oli hän lyhyenläntä roteva mies.
Nämä havainnot risteilivät hänen aivoissaan hänen ikäänkuin lumottuna tuijottaessaan Roccon salaperäisiin liikkeisiin. Kylpyhuoneen ja makuuhuoneen välinen ovi oli selkoselällään, ja Racksolen paikka oli sellainen, että hän saattoi nähdä verrattain suuren osan makuukammiota, kuten valtavan, runsaasti varustetun vuoteen, mutta ei koko marmorista pesupöytää. Hän näki vain puolet pesupöydästä, ja välistä Rocco katosi näkyvistä samalla kuin hänen notkeat sormensa liikkuivat sillä esineellä, joka oli marmorilevyllä. Ensin Racksole ei saattanut päättää, mikä esine oli, mutta hetkisen kuluttua, kun hänen silmänsä oli tottunut asentoon ja valoon, hänen onnistui päästä siitä perille. Se oli ihmisruumis. Tai oikeammin, Racksole saattoi erottaa vain jalat sillä levyn puoliskolla, jonka hän näki. Häntä värisytti vastustamattomasti. Hänet valtasi se vakaumus, että Roccolla oli käsissään tajuton ihmisolento, joka avuttomana lepäsi kylmällä marmorilevyllä. Jalat eivät kertaakaan liikahtaneet. Siispä täytyi tuon onnettoman olennon joko nukkua tai olla huumausaineen vaikutuksen alaisena — tai (kauhea ajatus!) kuollut.
Racksole olisi tahtonut huutaa ääneen, tavalla tai toisella ehkäistä tuon kamalan keskiöisen puuhan. Mutta onneksi hän hillitsi itsensä.
Pesupöydällä hän saattoi nähdä eräänlaisia eriskummallisia työaseita ja -kaluja, joita Rocco aina väliin käytti. Työ tuntui Racksolesta jatkuvan loppumattomiin, mutta sitten vihdoin Rocco lopetti, teki tyytyväisyyttä ilmaisevan eleen, vihelsi useita tahteja "Cavalleria Rusticanasta" ja meni kylpyhuoneeseen, jossa riisui takin ja alkoi hitaasti pestä käsiään. Tyynesti ja verkalleen pyyhkiessään pitkiä sormiaan hän oli vähemmän kuin neljän askeleen päässä Racksolesta. Sisään teljetty miljoonamies vapisi ja pidätti henkeään, jotta Rocco ei huomaisi hänen läsnäoloaan puuaineen takana. Mutta mitään ei tapahtunut, ja Rocco palasi ilman epäluuloja makuukammioon. Racksole näki hänen levittävän valkean flanellinkappaleen marmorilevyllä lepäävälle ruumiille, ja nostavan tämän, niin suuri kuin se olikin, suureen vuoteeseen, jossa se lepäsi kauhean hiljaa. Piilossa oleva katselija oli nyt varma siitä, että Rocco oli kohdistanut salaperäiset ja kamalat toimensa ihmisruumiiseen, mutta kuka se oli, ja mitä töitä mies oli suorittanut?
Keskellä kattoa riippuva sähkövalo kruunu ei ollut sytytetty, ainoastaan molemmat lamput pesupöydän molemmin puolin paloivat. Mutta ne eivät kyllin selvästi valaisseet vuoteessa lepäävän piirteitä, jotta Racksole olisi voinut selvästi ne erottaa. Turhaan miljoonamies ahdisti silmiään; ainoastaan sen verran hän saattoi nähdä, että ruumis luultavasti oli ollut nuori mies. Juuri epäröidessään, mitä hänen oli tehtävä, hän näki Roccon kädessä neliskulmaisen mustan laatikon. Sitten keittiönpäällikkö sammutti molemmat sähkölamput ja makuukammio oli pimeänä. Tässä äkillisessä pimeydessä Racksole kuuli Roccon rientävän vuoteen luo. Vielä hetkisen odotus, ja häikäisevässä valkeassa valossa, jota kesti monta sekunttia, saattoi nähdä Roccon seisovan ikäänkuin pahanahenkenä ruumiin vieressä, musta laatikko toisessa ja kappale palavaa aluminiumilankaa toisessa kädessä. Aluminiumilanka paloi loppuun, ja pimeys kävi entistä synkemmäksi.
Rocco oli valokuvannut ruumiin salaman valossa. Mutta häikäisevä liekki, joka oli paljastanut kuolleen piirteet kameran tajuttomalle linssille, oli samalla näyttänyt ne Racksolelle. Kuollut oli Reginald Dimmock.
Tuntien tämän havainnon kiihoittavan hänen toimintahaluaan Racksole koetti päästä ulos piilopaikastaan. Hän oli varma siitä, että täytyi löytyä tie loistokerroksen kylpykammioon, mutta hän etsi turhaan, haparoiden käsillä ja jaloilla. Silloin hän päätti kiivetä nuoraportaita ylös, kiiruhtaa ensi kerroksen käytävään ja salvata Roccon tämän lähtiessä loistokerroksesta. Oli vaikea ja vaivaloinen työ kiivetä ahtaassa paikassa näitä kapeita ja hoippuvia tikapuita ylös, mutta Racksole teki tehtävänsä sangen hyvin ja oli ehtinyt melkein ylös asti, kun tikapuut kohtalon kovasta oikusta katkesivat hänen painostaan ja hän kursailematta luisti puurummun läpi. Päästäen hillityn kirouksen, Racksole sangen nolona joutui rummun pohjaan. Silloin hän näki, että hänen äkillinen putoamisensa jollakin tavoin oli saanut hänen jalkainsa juuressa olevan luukun aukeamaan. Hän tunkeutui siitä läpi, lykkäsi auki toisen pienen luukun ja seisoi seuraavana hetkenä loistokerroksen kylpyhuoneessa. Hänen pukunsa oli kovin tahriintunut, hän oli hiessä ja koko lailla pyörällä päästään, mutta hän oli kuitenkin siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen oli kaikkien sielun kykyjensä herra.
Merkillistä kyllä, hän oli liikkunut niin hiljaa, ettei Rocco nähtävästi ollut häntä huomannut. Racksole meni hiipien kylpyhuoneen ja makuukammion väliselle ovelle ja pysähtyi siihen vaieten. Rocco oli jälleen kiertänyt pesupöydän yläpuolella olevat lamput palamaan ja puuhaili työaseineen.
Racksole rykäsi hiljaa.
XIV.
ROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.
Rocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen yhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.
— Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella korostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.
Merkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri sattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt niin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden herättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät hänet.
— Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin te tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin Julesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen teidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa! Sanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu. Minulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun. Tehkää mitä tahdotte.
Ja näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin suurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin sovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.
— Vai te olette englantilainen, joka minun hotellissani käytte ulkomaalaisesta, huomautti Racksole kuulustelun aluksi.
— En ole englantilainen, vastasi Rocco tyynesti. Olen Yhdysvaltain kansalainen ja nimeni on Elihu P. Rucker.
— Niinkö, hitto vie! huudahti Racksole.
— Vaihdoin kansallisuutta samasta syystä kuin ystäväni ja toverini
Jules, toiselta nimeltä mr Jackson, vaihtoi omansa.
— Jules on siis teidän ystävänne ja toverinne, vai kuinka?
— Hän on ollut sitä, mutta tästä hetkestä alkaen ei ole enää. Aloin paheksua hänen menettelyänsä jo viikko sitten, ja paheksumiseni tulee nyt saamaan vaikuttavan muodon.
— Todellako? sanoi Racksole. Epäilempä, ettei niin tule käymään, mr Elihu P. Rucker, Yhdysvaltain kansalainen. Ennenkuin olette ehtineet kovin paljon vanhenemaan, tulette olemaan poliisin ystävällisissä käsissä, ja silloin toimintanne, kävipä se mihin suuntaan tahansa, loppuu tuohon paikkaan.
— Se on mahdollista, huokasi Rocco.
— Sillä välin tahdon tehdä teille pari kysymystä. Olette myöntänyt joutuneenne tappiolle, voitte siis yhtä hyvin vastata näihin kysymyksiin kaikella sillä suoruudella, minkä tunnette omistavanne. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, vastasi Rocco tyynesti, mutta luulen, etten pysty vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Teen kuitenkin voitavani.
— No, jatkoi Racksole, kurkkuaan selvittäen, mikä on koko jutun juoni?
Kertokaa se minulle muutamin sanoin.
— En edes monillakaan sanoilla. Se ei ole minun salaisuuteni, ymmärrättekö.
— Miksi pikku Dimmock parka myrkytettiin? Miljoonamiehen ääni heltyi, hänen hetken ajan katsellessaan onnettoman nuoren miehen ruumista.
— En tiedä, virkkoi Rocco. Voin mielelläni ilmoittaa teille vastustaneeni tätä puolta asiasta. Minulle ei siitä ilmoitettu, ennenkuin se jo oli suoritettu, ja silloin, voin sanoa, suutuin.
— Tahdotte siis väittää, että te ette tiedä, miksi Dimmock murhattiin?
— Tahdon väittää, etten voinut käsittää, mitä hyötyä siitä oli. Luonnollisesti hänet — no niin, hän kuoli senvuoksi, että hän ikäänkuin luopui eräästä yrityksestä, oltuaan ensin siinä osallisena. Ei tee mitään, vaikka sanonkin teille tämän, sillä sen verran olette arvattavasti itsekin päässyt asiasta perille. Mutta ilmoitan juhlallisesti, että minulla on omantunnonepäilyksiä murhia vastaan.
— Se oli siis murha?
— Se oli eräänlainen murha, myönsi Rocco.
— Kuka sen teki?
— Väärä kysymys minulle, vastasi Rocco.
— Kuka, paitsi teitä ja Julesia, on mukana tässä kauniissa salaliitossa?
— Kautta kunniani, sitä en tiedä.
— No, selittäkää eräs toinen asia. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?
— Kuinka kauan olette ollut kylpyhuoneessa? iski Rocco,vastaan ylevällä häpeämättömyydellä.
— Älkää koettako urkkia minulta, mr Rucker, sanoi Racksole. Tunnen vastustamatonta halua taittaa selkärankanne polviani vastaan. Neuvon teitä olemaan minua ärsyttämättä. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?
— Olen balsamoinut sen.
— Balsamoinut sen?
— Niin juuri, minun parantamani Richardsonin järjestelmän mukaan, ruiskuttamalla nestettä valtimoihin Te ette tiennyt balsamoimistaidon kuuluvan minun taitolahjoihini, mutta niin on.
— Mutta miksi? kysyi Racksole, enemmän hämillään kuin koskaan ennen.
Miksi te vaivaudutte balsamoimaan tuon poikaparan ruumista?
— Ettekö käsitä? Eikö se heti pistä silmäänne? Tuo ruumis on säilytettävä. Se sisältää, tai oikeammin, sisälsi hyvin painavia todisteita erästä tai eräitä poliisille tuntemattomia henkilöitä vastaan.
Rocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken sanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden keskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.
— Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian kutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua yöunesta.
Rocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä
Racksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.
— Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää unohtako sitä!
Rocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.
— Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.
Racksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies — tämä lahjakas henki, jolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän tunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija ja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco pysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.
— Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää portaita.
— Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja otti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta ja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja näppäryydelleen.
— Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka jälkeen Racksole meni hissiin.
Salaman nopeasti Rocco lykkäsi rautaoven eteen; se meni lukkoon itsestään. Racksole oli auttamattomasti vankina hississä.
Rocco käveli verkalleen ilman kiirettä käytävään, kunnes pääsi näkyvistä.
Racksole ei sanonut sanaakaan. Hän oli liian vihainen itselleen voidakseen puhua. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puri hammasta ja pidätti henkeänsä. Vallitsevassa hiljaisuudessa hän saattoi kuulla Roccon askelten häipyvän äänen paksulta matolta.
Tätä pahempaa nöyryytystä Racksole ei elämässään ollut kokenut.
Seuraavana aamuna Grand Babylonin ylhäiset vieraat hämmästyivät kuullessaan, että hotellin uusi omistaja jonkun onnettoman sattuman vuoksi oli joutunut viettämään koko yön hissiin suljettuna. Väitettiin niinikään Roccon olleen riidassa uuden isäntänsä kanssa ja heti luopuneen paikastaan. Joku herttuatar lausui Roccon eron merkitsevän hotellin häviötä, jonka jälkeen hänen miehensä pyysi häntä olemaan lörpöttelemättä.
Racksole sitävastoin lähetti noutamaan salapoliisia, joka oli saanut Dimmockin jutun selvitettäväkseen, ja kertoi hänelle edellisen yön tapahtumat. Kertomus niistä oli totisesti koettelemus Racksolen tapaiselle luonteelle.
— Ihmeellinen juttu! huomautti salapoliisi Marshall voimatta pidättää hymyään. Lopputulos oli epäedullinen, mutta epäilemättä on saatu muutamia tärkeitä tietoja.
Racksole ei virkkanut mitään.
— Minulla on itselläni johtolanka, lisäsi salapoliisi.
Sanansaattajanne saapuessa olin juuri lähtemässä teidän luoksenne.
Haluan teidän seurassanne lähteä erääseen paikkaan tässä lähellä.
Tahdotteko tulla mukaan nyt samalla?
— Mielelläni, sanoi Racksole.
Sinä hetkenä astui sisään asiapoika tuoden sähkösanoman, Racksole avasi sen ja luki: Tule heti. Nella. Hotelli Wellington, Ostende.
Hän katsoi kelloansa.
— En voi tulla mukaanne, virkkoi hän salapoliisille. Matkustan
Ostendeen.
— Ostendeenko?
— Niin, heti.
— Mutta, mr Racksole, vastusteli salapoliisi. — Minun asiani on kiireellinen.
— Niin on minunkin, vastasi Racksole. Kymmenen minuutin kuluessa hän oli lähtenyt Victoriarautatieasemalle.
XV.
SEIKKAILUN LOPPU PURJEALUKSESSA.
Meidän on nyt palattava Nella Racksoleen ja Posenin ruhtinaaseen Aribertiin, jotka olivat joutuneet nimettömään purjealukseen. Ruhtinaan ensimmäinen tehtävä oli tehdä Jules, jota myös nimitettiin mr Tom Jacksoniksi, täysin vaarattomaksi, ja sen hän teki muutamilla köydenpätkillä. Vaikka mr Jackson oli tajuton ja ruhjevamma oli hänen korvansa alla, ei kukaan saattanut arvata, kuinka pian hän jälleen tointuisi. Silloin hän saattaisi käydä kovin väkivaltaiseksi. Senvuoksi ruhtinas, sidottuaan hänet käsivarsista ja jaloista, kiinnitti hänet kansipönkkään.
— Kunhan hän ei vain kuolisi, virkkoi Nella. Hän on kovin kalpea.
— Eivät mr Jacksonin kaltaiset miehet, sanoi ruhtinas Aribert opettavaisella sävyllä, koskaan kuole muuten kuin hirttämällä. Ihmettelen kuitenkin mistä johtuu, ettei kukaan täällä ole ryhtynyt vastustelemaan meitä. Ehkäpä kaikessa salaisuudessa pelkäävät minun revolveriani — teidän revolverianne, piti minun sanoa.
Sekä hän että Nella katsahtivat välinpitämättömään peränpitäjään, joka käänsi purjeveneen kokan suoraan merelle. Tällä haavaa oltiin noin kolmen kilometrin päässä Belgian rannikosta.
Käyttäen ranskankieltä ruhtinas käski merimiehen kääntää purjeveneen ja uudelleen laskea Ostenden satamaan, mutta mies ei ollut kehotuksesta tietävinäänkään. Ruhtinas kohotti revolverinsa pelotellakseen perämiestä, ja silloin mies alkoi puhua nopeasti jotain ranskan- ja flaaminkielen sekotusta. Hän sanoi saaneensa Julesilta ankarat määräykset olla millään tavalla puuttumatta mihinkään, mitä purjelaivan kannella saattaisi tapahtua. Hän oli purjealuksen päällikkö ja hänen oli määrä purjehtia erääseen englantilaiseen satamaan, jonka nimeä hän ei saattanut ilmaista; hänen tuli, kävi miten kävi, ohjata laivaa eteenpäin täydellä höyryllä. Hän näytti olevan hyvin karkeatekoinen, erittäin väkevä ja päättäväinen mies, ja ruhtinas epäröi kovin, mitä tekisi. Hän teki eräitä muita kysymyksiä, mutta ne vaikuttivat ainoastaan sen, että mies kävi sanattomaksi ja pahantuuliseksi. Turhaan ruhtinas Aribert selitti, että mr Tom Jackson oli ryöstänyt miss Nellie Racksolen, miljoonamies Racksolen tyttären; turhaan hän uhaten heilutteli revolveriaan. Jörö, mutta rohkea kapteeni sanoi vain, ettei hänellä ollut Julesin kanssa mitään tekemistä. Hän oli saanut ohjeensa ja ne hän aikoi täyttää. Hän pyysi huomauttaa puhuvalle, että hän oli purjelaivan kapteeni.
— Ei kaiketi käy häntä ampuminen, luulen ma, sanoi ruhtinas Nellalle.
Saattaisinhan tehdä reiän hänen koipeensa tai jotain sentapaista.
— Onpa se jotakuinkin uskallettua ja melkein liian ankaraa menettelyä tuota erinomaisen velvollisuudentuntoista kapteenia kohtaan, arveli Nella. Ja sitäpaitsi voimme saada koko miehistön niskaamme. Ei, meidän on keksittävä jotain muuta.
— Missähän miehistö oikeastaan mahtanee olla, ihmetteli ruhtinas.
Juuri silloin mr Jackson, loikoessaan selällään ja sidottuna laivan kannella, näytti horroksista heräämisen merkkejä. Hänen silmänsä aukenivat ja hän tuijotti tylsästi ympärilleen. Vihdoin hän näki ruhtinaan, joka lähestyi häntä revolveri näkyvissä.
— Vai te siinä olette? mutisi Jules heikolla äänellä. Mitä te täällä kannella teette? Kuka minut tällä tavalla on sitonut?
— Katsokaa tänne! vastasi ruhtinas. En halua kuulla mitään vastaväitteitä, vaan tämän purjelaivan täytyy heti kääntyä takaisin Ostendeen ja siellä teidät jätetään viranomaisten huostaan.
— Todellako! ivaili mr Tom Jackson. Minutko? Sitten hän huusi ranskankielellä perämiehen ääressä olevalle miehelle: Halloo, André, poistakaa nämä molemmat laivasta veneeseen.
Tilanne oli omituinen. Ruhtinas, joka ei ollut varma muusta kuin Nellan revolverista, ei tiennyt, pitikö hänen yhä kärjistää tilannetta ja, ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteisiin, vai mukautua olotilaan niin suurella arvokkuudella kuin olosuhteet suinkin sallivat.
— Ottakaamme vene, virkkoi Nella, voimmehan soutaa rantaan tunnissa.
Seuraavana hetkenä he olivat veneessä, joka loittoni laivasta. Sen poistuessa näkyi joku olento perässä. Se oli mr Tom Jackson. Hänet oli vapautettu köysistä. Hän painoi valkeaa nenäliinaa korvaansa ja hymyili rauhallista, salaperäistä hymyään. Jules oli kerran eläessään kärsinyt tappion; taikka ehkä olisi oikeampaa sanoa, että häntä oli puijattu. Julesin kaltaiset miehet eivät voi kärsiä tappiota. Oli aivan hänen hyvän onnensa mukaista, että hän samalla hetkellä kun oli joutunut kiinni vakavasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan itse teossa, saattoi vallan mukavasti päästä pakoon — ja päästä pakoon jättämättä mitään johtolankaa jälkeensä.
— Luulenpa, että Jules oli liian ällistynyt ja heikko tiedustellakseen, mistä se johtui, että minä satuin olemaan hänen purjelaivassaan, sanoi ruhtinas airoihin tarttuen.
— Niin, kuinka te sinne pääsitte? kysyi Nella, ja hänen kasvonsa vilkastuivat. Olin todellakin unohtaa sen puolen tapahtumasta.
— Minun on alotettava alusta, ja se vie aikaa, vastasi ruhtinas. Eikö ole parasta lykätä kertomus siitä siksi kuin pääsemme maihin?
— Minä soudan, niin te saatte puhua, sanoi Nella. Tahdon tietää sen nyt.
Hän hymyili toiselle onnellista hymyä, mutta kieltäytyi rauhallisesti luovuttamasta airoja.
— Eikö siinä ole kyllin, että minä olen tässä? sanoi hän.
— On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.
— Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi ruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa Berliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi suorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi onneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin taisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon. Tiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin teidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin perusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta kujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja seisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin kanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand Babylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään, jotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin vaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte uhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla jok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette tarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella, ja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä todennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En aluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani tiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan. Siinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.
— Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.
— En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin taaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin purjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta kiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut epäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.
Syntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:
— Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.
Ja heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin Nella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat olivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat kahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin metrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen silmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas kaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.
Mutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja vihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti lähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello oli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut. Harvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.
— Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät johonkin hotelliin.
— Olen teidän vallassanne, myönsi tyttö hymyillen, mikä myönnytys pani veren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön olevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta vastavaikutuksesta.
Hotel Wellingtonissa ruhtinas sanoi uniselle ovenvartijalle heidän tulleen aikaisella junalla Brüggestä ja haluavan heti aamiaista. Oli tavattoman varhainen hetki, mutta tavallinen Englannin kultapunta saa ihmeitä aikaan missä belgialaisessa hotellissa tahansa, ja sangen lyhyen odotuksen jälkeen Nella ja ruhtinas istuivat hotellin parvekkeella, nauttien aamiaiseksi suklaata, jota erikoisesti ja kaikessa kiireessä oli heitä varten valmistettu.
— En ole koskaan juonut niin mainiota suklaata! huudahti ruhtinas.
Tämä väite sisälsi mitä suurimman valheen, sillä Hotel Wellington ei ole kuuluisa suklaastaan. Siitä huolimatta Nella vastasi innostuneena: En minäkään! Sitten seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Nella, joka kenties vaistomaisesti tunsi olleensa liian innostunut, hyvin kylmällä äänensävyllä huomautti:
— Minun täytyy heti sähköttää isälleni.
Siitä johtui, että Theodore Racksole sai sen sähkösanoman, joka pakoitti hänet eroamaan salapoliisi Marshallista.
XVI.
PUNAHATTUINEN NAINEN.
— Eräs asia on meidän, ruhtinas, ratkaistava heti, sanoi Racksole.
Kaikki kolme — Racksole, hänen tyttärensä ja ruhtinas Aribert — istuivat eräässä Hotel Wellingtonin huoneessa päivällispöydässä. Racksole oli täsmällisesti saapunut iltapäivälaivalla, ja rannalla olivat nuo kaksi muuta olleet häntä vastassa. He olivat syöneet aikaisen päivällisen, ja Racksole oli saanut kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Nellan ja ruhtinaan seikkailusta maalla ja merellä. Omasta seikkailustaan edellisenä yönä hän puhui hyvin vähän ja selitti vain niin lyhyesti kuin mahdollista, että Dimmockin ruumis oli löydetty.
— Ja mikä se asia on? kysyi ruhtinas.
— Meidän täytyy ratkaista, ilmoitammeko heti poliisille kaikki, mitä on tapahtunut, vai toimimmeko omalla edesvastuullamme. Ei ole epäilystäkään siitä, mihin suuntaan meidän on toimittava. Jokainen varovaisuustoimenpide kehoittaa meitä tutustuttamaan poliisia kaikkeen, mitä on tapahtunut, ja jättämään asian kokonaan hänen hoidettavakseen.
— Ah isä, huudahti Nella yltiömäiseen tapaansa. Mistä sait sellaisen päähänpiston? Tämä ilohan on vasta alullaan.
— Sanotko sinä viime yötä iloiseksi? kysyi Racksole, tuijottaen juhlallisesti häneen.
— Sanon kyllä, väitti tyttö. Nyt.
— Mutta minäpä en sano, vastasi miljoonamies lyhyesti. Hän kaiketi ajatteli omaa tilaansa hississä.
— Ettekö luule, että voisimme vielä vähän jatkaa omia tiedustelujamme, sanoi ruhtinas harkitusti, halaistessaan pähkinän — ja sitten, jos meidän ei onnistu saada mitään aikaan, voimme milloin hyvänsä neuvotella poliisin kanssa.
— Kuinka ehdotatte alettavaksi, kysyi Racksole.
— Niin, sen talon, johon miss Racksole eilen illalla niin pelottomasti astui sisään — hän loi Nellaan ihailevan katseen — sen talon voisimme me, te ja minä, mr Racksole, tarkastaa yksityiskohtia myöten.
— Oletteko valmis antautumaan vaaranalaiseksi? Olen kyllä, sanoi ruhtinas hymyillen.
— Käykäämme toimeen, lisäsi Racksole. Olenko oikeassa otaksuessani, että teillä on jokin syy pitää poliisia erillään tästä asiasta, jos se on mahdollista?
— Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään pahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen asemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.
— Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?
— En, sitä en luule.
— Ja syy, jos sallitte minun kysyä?
— Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa — eikö niin? Muutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde — suhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin asiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva, mutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä, että sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen kokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin prinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen näin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se seikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on liian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.
— Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan kanssa?
— Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei Dimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa yhteydessä keskenään — mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei mahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut sitä asiaa.
— Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?
— Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen illalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.
— Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta sallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen suoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä vetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.
— Mitä syytä teillä on olla siitä niin varma?
— Oh, sanoi Racksole, se on pitkä juttu. Aluksi tahdon tehdä teille erään kysymyksen: Onko tiedossanne, että veljenpoikanne, Eugen-herttua, on miljoonan punnan velassa?
— Miljoonan punnan, huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Se on mahdotonta.
— Mutta kuitenkin on asianlaita niin, sanoi Racksole tyynesti. Sitten hän kertoi kaikki, mitä oli kuullut mr Sampson Leviltä.
Mitä siitä sanotte? kysyi Racksole lopetettuaan. Ruhtinas Aribert ei vastannut.
— Mitä siitä sanotte? toisti Racksole.
— Sen vain, että Eugen on puilla paljailla, mikäli hän vielä on elossa.
— Ei suinkaan, vastasi Racksole iloisesti. Ei suinkaan. Se kyllä saadaan nähdä. Mutta nyt juuri tahtoisin erikoisesti saada kuulla teiltä: Onko kukaan ennen kosinut Anna-prinsessaa?
— On. Toissa vuonna. Bosnian kuningas kosi, mutta hänelle annettiin kieltävä vastaus.
— Minkätähden?
— Sentähden, että veljenpoikaani pidettiin soveliaampana.
— Eikö senvuoksi, että hänen bosnialaisen majesteettinsa persoonallinen luonne ei ole kaikkein kauniimpia?
— Ei. Valitettavasti on tavallisesti mahdotonta ottaa persoonallista luonnetta huomioon, kun on kysymys ruhtinaallisista avioliitoista.
— Siis Bosnian kuninkaalla, jos Anna-prinsessan avioliitto veljenpoikanne kanssa jostakin syystä menisi myttyyn, saattaisi olla hyvät toiveet sillä taholla?
— Olisi varmaan. Asian valtiollinen puoli olisi täysin tyydyttävä.
— Kiitos, sanoi Racksole. Saatan lyödä vetoa vielä satatuhatta dollaria siitä, että joku henkilö Bosniassa — en syytä kuningasta mieskohtaisesti — on tämän juonen alkuunpanija. Balkanvaltiollinen menettelytapa on aina ollut puoleksi itämainen. Menkäämme.
— Mihin?
— Tuohon rakastettavaan taloon, jossa Nellalla oli seikkailunsa.
— Mutta on aivan varmaan liian aikaista.
— Menkäämme katsomaan pelisaleja, ehdotti Racksole. Voisimme siellä ehkä tavata Berlinin naisen.
Ehdotus ei aluksi ollut tarkoittanut täyttä totta, mutta molemmista miehistä tuntui, että he voisivat viettää aikansa huonommassakin paikassa kuin Kursaalin loistavissa saleissa, joissa huvittelukauden kestäessä yhtä paljon rahaa voitetaan ja menetetään kuin Monte Carlossa. Kello löi kymmenen heidän astuessaan saliin.
Ensimmäisenä pelaajien joukossa oli avokaulaiseen, mustasilkkiseen iltapukuun puettu nainen, jolla oli päässään iso, punanen hattu. Hän näytti olevan iältään noin kahdeksankolmattavuotias, tummasilmäinen, huulet täyteläiset ja nenä hyvin kehittynyt kuin juutalaisilla. Hän oli kaunis, mutta hänen kauneutensa oli sitä kylmää, synkkää lajia, jota usein nimitetään junolaiseksi. Tämä nainen oli kaikkein huomion esineenä. Puhuttiin pelaajien kesken, että hän tänä päivänä oli pelipöytien ääressä voittanut satakuusikymmentätuhatta frangia.
— Olitte oikeassa, kuiskasi ruhtinas Aribert Racksolelle, tuo on
Berlinin nainen.
— Onko se, hitto vieköön, hän? Onko hän nähnyt teidät? Tunteeko hän teidät?
— Hän luultavasti tuntisi minut, mutta hän ei vielä ole katsonut tännepäin.
— Pysytelkää sitten hänen takanaan. Aion hankkia hänelle jotakin askartelua.
Huolellisesti käyttämällään diplomatialla Racksolen onnistui ovelasti hankkia itselleen istuinpaikka punahattuisen naisen vastapäätä. Ensi pelissä nainen pani laudalle tuhat frangia kaksoisnollalle. Racksole pani sata numero yhdeksälletoista ja tuhat parittomille numeroille. Yhdeksäntoista voitti. Racksole sai neljätuhatta neljäsataa frangia. Yhdeksän kertaa peräkkäin Racksole koetti yhdeksällätoista ja parittomilla numeroilla, yhdeksän kertaa nainen koetti kaksoisnollalla. Yhdeksästi Racksole voitti ja nainen menetti. Kun muut pelaajat huomasivat pelin muodostuvan kiistapeliksi, vetäytyivät he enimmäkseen syrjään ja pitivät silmällä näitä molempia. Ruhtinas Aribert ei liikkunut paikaltaan. Peli jatkui. Racksole menetti silloin tällöin pikkueriä, mutta yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa onnesta tuli hänen osalleen. Kellon lyödessä kaksitoista yöllä oli punahattuisella naisella vain tuhat frangia jälellä. Sitten häntä onnisti puolen tunnin aikana, mutta kellon lyödessä yksi hänen varansa olivat lopussa. Niistä sadastakuudestakymmenestä tuhannesta frangista, jotka hänen oli sanottu omistavan, oli Racksolella noin yhdeksänkymmentätuhatta ja pankilla loput. Se oli punahattuisen kaunottaren onnettomuus. Hän hypähti ylös, polki jalkaansa ja kiiruhti salista ulos. Asianomaisen välimatkan päässä häntä seurasivat Racksole ja ruhtinas.
— Saattaa olla hyvä ottaa selkoa hänen puuhistaan, sanoi Racksole.
Ulkopuolella, isojen kaarilamppujen valossa ja sen ranta-aallokon loiskeen kuuluvilla, joka aina läikkyy Kursaalen juuressa, punahattuinen kaunotar huusi ajuria ja ajoi nopeasti tiehensä. Racksole ja ruhtinas ottivat avovaunut ja kiiruhtivat jälestä, mutta eivät olleet ajaneet kilometriä enempää, kun ruhtinas Aribert pysäytti vaunut ja käski Racksolen laskeutua alas, jonka jälkeen hän maksoi ajurille ja antoi hänen mennä.
— Tiedän varmasti, mihin hän ajaa, selitti ruhtinas, ja on parempi, jos seuraamme häntä jalan.
— Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain paikalle? sanoi Racksole.
— Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Ruhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon eteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä iltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo molemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas Racksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja hän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin kuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja äärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista paikkaa — puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat päässeet lasioven eteen — lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta joka oli jätetty vähän raolleen.
Ruhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä liikkeen — oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi yhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja ilmeisesti tyhjä.
— Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti umpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo loisti maahan.
— Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn valo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta voi erottaa kellarin.
Molemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen.
Risaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa.
Pää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän
näytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.
— Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.
— Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.
XVII.
EUGEN-HERTTUA PÄÄSEE VAPAAKSI.
— Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert matalalla äänellä. Oman nimensä kuullessaan kohotti kellarissa oleva nuori mies vähän päätään ja tuijotti ristikkoa kohti, joka erotti hänet molemmista pelastajista. Mutta hänen ilmeistään ei huomannut jälleennäkemisen merkkejä. Hän tuijotti tylsästi ja välinpitämättömästi muutamia sekuntteja, räpytellen silmiään lyhdyn valoa kohti, ja sitten hänen päänsä jälleen vaipui alas rintaa vasten.
— Eugen, huusi ruhtinas Aribert toistamiseen, mutta tällä kertaa ei huuto tehnyt minkäänlaista vaikutusta hänen hajamieliseen veljenpoikaansa, ja silloin ruhtinas Aribert hiljaisella äänellä sanoi Racksolelle: ehkäpä hän ei voi nähdä meitä selvästi.
— Niin, mutta pitäisihän hänen toki tuntea teidän äänenne, sanoi
Racksole ankaralla, synkällä äänellä.
Syntyi äänettömyys, ja nuo molemmat miehet katsoivat epäröiden toisiinsa. Molemmat tiesivät, että heidän täytyi mennä sisään tuohon kellariin ja noutaa Eugen-herttua sieltä pois, ja molemmat jonkunverran pelkäsivät ottaa seuraavaa askelta.
— Jumalan kiitos, ettei hän ole kuollut! sanoi ruhtinas Aribert.
— Hän on kenties enemmän kuin kuollut, vastasi Racksole.
— Enemmän kuin — — Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan, että hän saattaa olla mielisairas.
— Tulkaa! miltei huusi ruhtinas Aribert äkillisessä toimintahalun puuskassa — raivoisassa halussa tehdä jotakin. Ja siepaten lyhdyn Racksolelta hän ryntäsi sisään pimeään huoneeseen, josta olivat kuulleet miss Spencerin ja punahattuisen naisen keskustelun. Aivan heti ei Racksole liikahtanut ovenkynnykseltä. Tulkaa, toisti ruhtinas Aribert, ja hänen lausumaansa sisältyi ehdoton käsky. Mitä te pelkäätte?
— En tiedä, sanoi Racksole, tuntien itsensä tyhmäksi ja oikulliseksi; en tiedä. Sitten hän raskaasti laahautui ruhtinas Aribertin jälkeen huoneeseen. Kaakeliuunin reunustalla oli pystyssä pari sammutettua kynttilää, ja nämä Racksole sytytti koneellisesti ja hajamielisesti, jonka jälkeen molemmat miehet tarkastelivat huonetta. Siinä ei ollut mitään erikoista nähtävää; se oli vain tavallinen huone, pienehkö, kehnonpuoleinen, jotenkin likainen, rumat seinäpaperit ja rumia tauluja rumissa kehyksissä. Herrain hännystakki oli tuolilla. Ovi oli suljettu. Ruhtinas Aribert koetteli lukonripaa, mutta ei saanut avatuksi.
— Ovi on lukossa, hän sanoi. Nähtävästi tiedettiin meidän olevan täällä.
— Loruja, sanoi Racksole terävästi; mistä se olisi tiedetty. Sitten hän tarttui ovenripaan ja rytyytti ovea voimakkaasti, jolloin se aukeni. — Sanoinhan teille, ettei se ollut lukittu, hän lisäsi, ja tämä pieni menestys oven avaamisessa näytti vaikuttavan miljoonamieheen rauhoittavasti. Oli kummallinen sielullinen ilmiö, että tuon kellarissa olevan avuttoman olennon pelkkä näkeminen oli saattanut kauhistuttaa kahta urhoollista, täysikasvuista miestä (sillä he olivat olleet kauhun vallassa). Sitten vähitellen molemmat siitä tointuivat. Seuraavassa hetkessä he seisoivat ulkona käytävässä, joka vei portille talon etupuolelle. Tämä portti oli auki. He katsoivat kadulle kummallekin taholle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Katu, jota vain kolme katulyhtyä valaisi, teki kummallisen synkän ja salaperäisen vaikutuksen.
— Hän on mennyt, se on selvä, sanoi Racksole, tarkoittaen punahattuista naista.
— Ja miss Spencer hänen jälkeensä, niinkö luulette? kysyi ruhtinas.
— Ei, hän kyllä jää tänne. Hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä täältä. Etsikäämme kellarinportaat.
Kellarinportaita ei onneksi ollut vaikea löytää, sillä kun ruhtinas Aribert otti askeleen taaksepäin, hän töintuskin pelastui syöksymästä niitä alas. Lyhty näytti niiden kulkevan kiehkurassa. Äänettömyyden vallitessa Racksole otti lyhtynsä takaisin ja kulki edellä, ruhtinas aivan kintereillään. Portaitten juuressa oli lyhyt käytävä ja tässä käytävässä istui naisolento lyyhistyneenä. Hänen silmistään heijastui lyhdyn valo ja ne kiiluivat kuin kissan pimeässä. Sitten tullessaan lähemmäksi miehet huomasivat miss Spencerin sulkevan heiltä tien. Hän näytti olevan puoleksi polvillaan kivilattialla ja kädessä hänellä oli jotakin, joka ensin näytti tikarilta, mutta joka sittemmin osottautui joksikin niin vähän romanttiseksi kuin leipäveitseksi. — Pankaa pois tuo leikkikalu, sanoi Racksole jyrkästi.
— Enkä pane, hän vastasi.
— Silloin minä ammun. Hän puristi huulensa yhteen.
— Minä ammun, hän toisti. Yks' — kaks' — kolme! — Pau, pau! Hän oli ampunut kahdesti ja tarkoituksella ampunut ohi.
Miss Spencer ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Racksole oli vallan ihmeissään — ja hän olisi ihmetellyt tuhat kertaa enemmän, jos olisi voinut verrata naisen äskeistä menettelyä hänen suunnattomaan kauhuunsa edellisenä iltana Nellan häntä uhatessa.
— Te olette tosiaan sangen rohkea, hän sanoi, mutta se on aivan tarpeetonta. Miksette tahdo päästää meitä ohitsenne?
Mutta oikeaa rohkeutta häneltä juuri puuttui. Hän oli vain antanut pelon väistyä toisen pelon tieltä. Hän pelkäsi hirveästi Racksolen revolveria, mutta vielä paljon enemmän hän pelkäsi jotakin muuta.
— Miksi ette tahdo päästää meitä ohitsenne?
— En uskalla, hän sanoi valittavalla, värähtelevällä äänellä. — Tom käski minun vartioida.
Siinä kaikki. Miehet saattoivat nähdä kyynelten valuvan hänen surkeilta, ryppyisiltä kasvoiltaan. Racksole alkoi riisua kevyttä päällystakkiaan.
— Huomaan, että minun täytyy riisua takkini teidän tähtenne, hän sanoi miltei hymyillen. Sen jälkeen hän tehden nopean liikkeen, heitti takin miss Spencerin pään yli ja kävi häneen käsiksi, tarttuen hänen molempiin käsivarsiinsa, ruhtinas Aribertin ollessa apuna.
Hänen vastarintansa lakkasi — hän oli voitettu.
— Nyt on hyvä, sanoi Racksole. En olisi koskaan saattanut käyttää revolveria — täydellä todella, tarkoitan tietysti.
He kantoivat hänet vastarinnatta portaita ylös ylempään kerrokseen, jossa lukitsivat hänet makuuhuoneeseen. Hän makasi herpautuneena vuoteella.
— Nyt Eugen-paran luo, sanoi ruhtinas Aribert.
— Ettekö luule, että olisi paras tutkia talo ensin? huomautti
Racksole. On varminta ottaa selko siitä, millä kannalla asiat ovat.
Meillä ei näet ole varaa antautua salaväijytyksen tai muun semmoisen
uhriksi.
Ruhtinas oli samaa mieltä, ja he tarkastivat talon ullakkoa ja kellaria myöten, mutta eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä. Sitten he, lukittuaan kadulle vievän portin ja arkihuoneen lasioven, lähtivät jälleen alas kellariin.
Vanki istui yhä tuolillaan. Ruhtinas Aribertin puhutellessa häntä saksaksi, hän katsoi setäänsä.
— Etkö tahdo lähteä meidän matkaamme, Eugen? sanoi ruhtinas Aribert, sinun ei tarvitse jäädä tänne enää, ymmärrätkö?
— Anna minun olla rauhassa, oli kummallinen vastaus. Jätä minut rauhaan. Mitä sinä tahdot?
— Olemme tulleet tänne vapauttamaan sinut tästä tilasta, sanoi ruhtinas Aribert lempeästi. Racksole vetäytyi syrjään.
— En tahdo, vastasi herttua itsepintaisesti. Odotan täällä häntä. Et kai sinä luullut jonkun pidättävän minua täällä vasten tahtoani? Sanon sinulle odottavani häntä. Hän sanoi tulevansa.
— Kuka hän, kysyi ruhtinas Aribert kehottaen.
— Hän! Niin, kai sinä sen tiedät! Unohdin näet, ettet sitä tiedä. Et saa kysyä. Älä koetakaan udella minulta, Aribert setä. Hänellä oli punainen hattu päässään.
— Minä vien sinut hänen luokseen, rakkahin Eugen. Ruhtinas Aribert laski kätensä toisen hartioille, mutta herttua pudisti hänet väkisin luotaan, nousi seisomaan ja istuutui sitten jälleen.
Ruhtinas Aribert katsoi Racksoleen, jonka jälkeen molemmat katsoivat Eugen-herttuaan. Jälkimmäisen kasvot olivat kiihtyneet ja Racksole huomasi, että herttuan vasen silmäterä oli laajempi kuin oikea. Miesparka tuijotti jäykästi, mutisi kummallisia, katkonaisia lauseita, milloin kumealla äänellä möristen, milloin kimakasti vinkuen.
— Hänen järkensä on pimennyt, kuiskasi Racksole englanninkielellä.
— Hiljaa! sanoi ruhtinas Aribert. Hän ymmärtää englanninkieltä. Mutta
Eugen-herttua ei kiinnittänyt mitään huomiota lyhyeen sananvaihtoon.
— On parasta koettaa jollakin tavalla saada hänet ylös taloon, sanoi
Racksole.
— Niin, myönsi ruhtinas Aribert. Eugen, hän jatkoi, punahattunen nainen, hän, jota sinä odotat, on tuolla ylhäällä. Hän on lähettänyt meidät tänne noutamaan sinua. Etkö tahdo lähteä matkaan?
— Taivas! huudahti herttua-parka vihaisena. Miksi et ennemmin sitä sanonut.
Hän nousi seisomaan, hoiperteli eteenpäin ruhtinas Aribertia kohti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli pyörtynyt. Molemmat miehet nostivat hänet ylös, kantoivat hänet kellarinportaita ylös ja laskivat hänet äärettömän hellävaroen sohvalle. Hän makasi silmät ummessa ja hengitti kummallisesti sieramista; hänen sormensa olivat yhteenpuristetut; tuon tuostakin hänen ruumistaan kouristi.
— Toisen meistä täytyy noutaa lääkäri, sanoi ruhtinas Aribert.
— Sen minä teen, vastasi Racksole. Tässä silmänräpäyksessä kuului nopea, lyhyt koputus lasiovelle ja sekä Racksole että ruhtinas Aribert katsoivat hämillään ympärilleen. Nuoren tytön kasvot olivat painettuna ikkunaruutua vastaan. Kasvot olivat Nellan. Racksole aukaisi lukon ja Nella tuli sisään.
— Olenpa saanut teidät käsiini, hän sanoi leikillisesti. En saanut unta. Sitten kysyin hotellin palvelijoilta, olitteko te menneet nukkumaan, ja he sanoivat ei; silloin minä pujahdin ulos. Arvasin, missä te olitte. Racksole keskeytti hänet kysymällä, mikä tarkoitus tällä käynnillä oli, mutta Nella ehkäisi hänet huolimattomalla ruumiineleellä. Mikä tuo on? hän sanoi osottaen sohvalla olevaa olentoa.
— Se on minun veljenpoikani, Eugen-herttua, sanoi ruhtinas.
— Loukkaantunutko? kysyi hän kylmästi. Eihän toki.
— Hän on sairas, sanoi Racksole.
Nella rupesi tutkimaan tajutonta herttuaa sellaisella ammattimaisella taituruudella kuin olisi hän suorittanut New Yorkin paraan sairaanhoitajatar-oppikurssin.
— Hän on saanut aivokuumeen, sanoi Nella. Siinä kaikki, mutta se riittää. Tiedättekö, onko minkäänlaista makuusijaa tässä merkillisessä talossa?
XVIII.
YÖLLÄ.
— Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni belgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina silmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.
Nella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa ja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.
— Mutta mitä meidän on tehtävä tuon naisen, Spencerin kanssa? oli
Racksole lausunut.
— Antakaa hänen olla siinä, missä on. Pitäkäämme häntä vankina ja puolustakaamme taloa kaikkia anastajia vastaan. Jos Jules palaisi, olisi meidän aivan yksinkertaisesti kiellettävä häneltä sisäänpääsy — siinä kaikki. Teitä on kaksi ja teidän täytyy senvuoksi pitää noita entisiä omistajia silmällä, jos palaisivat, ja miss Spenceriä, sill'aikaa kun minä hoidan potilasta. Mutta lähettäkää ensiksi noutamaan lääkäriä.
Molemmat miehet tunsivat olevansa vähän hämillään siitä päättäväisyydestä, jolla nuori tyttö hallitsi tilannetta, ja senpävuoksi kävikin niin, että he tottelivat häntä. Hän käski isänsä lähteä ulos lääkäriä etsimään, ja hän lähti. Hän määräsi ruhtinas Aribertille eräitä muita tehtäviä, ja tämä toimitti ne nopeasti.
Kolmannen päivän iltapuolella Eugen-herttuan tila oli vakavasti huonontunut. Sinä iltapäivänä Nella ja ruhtinas Aribert istuivat yhdessä sairaan huoneessa.
— Te ja mr Racksole olette olleet minulle erinomaisen ystävällisiä, sanoi ruhtinas Aribert hyvin hiljaa, hetken vaitiolon jälkeen.
— Miksi niin? Millä tavalla? kysyi tyttö teeskentelemättä.
Se alkoi meidän hotellissamme — sitä ette saa unohtaa, ruhtinas.
— Ah, vastasi ruhtinas, kuka tietää, kuinka tämä tulee päättymään? Kaikki vaivamme, levottomuutemme ja tarkkailumme on kenties aivan hyödytöntä. Sanon teille, että nähdessäni Eugenin makaavan tuossa ja ajatellessani, että emme voi saada selville, mitä on tapahtunut, ennenkuin hän paranee, niin saatan tulla hulluksi. Me voisimme saattaa asiat oikealle tolalle ja järjestää hänen tulevaisuutensa, jos vain tietäisimme — tietäisimme, mitä hänellä on kerrottavaa. Tässä voi ihan tulla mielettömäksi. Jos jotakin tapahtuisi teille, miss Racksole, niin minä tappaisin itseni.
— Miksi? kysyi Nella.
— Koska olen kietonut teidät tähän juttuun. Se ei teihin nähden ole minkäänarvoinen. Te osotitte vain vähäistä ystävyyttä.
— Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella sukkelasti.
Juuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni vuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän katsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään, kiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen kysymykseensä — hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.
— Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin.
Tiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.
— Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven.
Ja niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.
Hänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin tekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen shakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan hallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli lukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä kohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta, sähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia sairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien pelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen kajahtavan soinnin. Hän säpsähti — se oli vain kaupunginkellon kahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni — salaperäistä oven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan. Ei mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja ikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan sen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla kokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi tajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet lattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän oli kokonaan unohtanut Eugenin.
— Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli häntä — suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa häneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.
Vihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.
— Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh, hän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä? Pyörryinkö?
— Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli polvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.
— Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin hänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn vallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin alas portaita — teidän luoksenne.
— Näitte unta, sanoi ruhtinas rauhoittaen.
— Niinkö?
— Varmaan olette nähnyt unta. Minä en ole kuullut hiiskahdustakaan. Ei ketään ole voinut päästä sisään. Mutta jos tahdotte, herätän kyllä mr Racksolen.
— Kenties näin unta, myönsi Nella. Kuinka tyhmää!
— Olitte rasittunut liiaksi, sanoi ruhtinas, yhä tietämättään pitäen kiinni hänen kädestään. He katsoivat toisiinsa. Nella hymyili hänelle.
— Te suutelitte minua, sanoi hän yhtäkkiä. Hän kävi tulipunaiseksi ja nousi lattialta. Miksi suutelitte minua?
— Oh, miss Racksole, virkkoi ruhtinas nopeasti. Suokaa anteeksi. Se on anteeksiantamatonta, mutta suokaa se kumminkin anteeksi, tunteeni olivat minua voimakkaammat. En tiennyt, mitä tein.
— Miksi minua suutelitte? hän uudelleen kysyi.
— Siksi — Nella! Rakastan sinua. Ei minulla ole mitään oikeutta sitä sanoa.
— Miksei teillä ole mitään oikeutta sitä sanoa?
— Jos Eugen kuolee, on minulla velvollisuuksia Posenia kohtaan — minusta tulee sen hallitsija.
— Niin on, sanoi Nella tyynesti ihmeteltävällä luottamuksella. Isä on neljänkymmenen miljoonan arvoinen. Ettekö voisi luopua oikeuksistanne?
— Ah! hän sanoi heikosti huudahtaen. Pakotatteko minut sanomaan sellaista? En voisi kieltäytyä täyttämästä velvollisuuttani Posenia kohtaan; ja Posenin hallitseva ruhtinas voi mennä naimisiin ainoastaan prinsessan kanssa.
— Mutta Eugen-herttua tulee jäämään eloon, sanoi Nella päättävästi, ja jos hän elää…
— Silloin olen vapaa. Luopuisin kaikista oikeuksistani tehdäkseni teidät omakseni, jos — jos…
— Jos mitä, ruhtinas?
— Jos suvaitsisitte ottaa tarjoukseni vastaan.
— Olenko sitten riittävän rikas?
— Nella! Hän kumartui hänen puoleensa.
Sillein kuului särkyvän ikkunan rämähdys. Ruhtinas meni ikkunan ääreen ja avasi sen. Tähtikirkkaassa hämärässä hän näki tikapuut pystyssä talon takaseinää vastaan. Hän oli kuulevinaan askeleita puutarhan toisesta päästä.
— Se oli Jules! hän huusi Nellalle ja sanaakaan sanomatta hän ryntäsi ylös ullakkokamariin. Se oli tyhjä. Miss Spencer oli kadonnut.