XIX.
RUHTINAALLISIA VIERAITA LOISTOHOTELLI BABYLONISSA.
Grand Babylonin kuninkaalliset huoneet ovat hotellimaailmassa ja muuallakin tunnetut ainoalaatuisiksi. Ei missään, ei edes New-Yorkin kahdeksannen puistokadun varrella ole mitään, jota oikeudenmukaisesti voisi sanoa täydellisemmäksi, viimeistellymmäksi, houkuttelevammaksi tai — mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeää — mukavammaksi. Kerroksessa on kuusi huonetta — eteinen, salonki eli vastaanottosali, ruokasali, keltainen sali (jossa kuninkaalliset vastaanottavat vieraitaan), kirjasto ja makuuhuone — mihinkä viimemainittuun jo olemme tutustuneet. Tärkein ja juhlallisin näistä kuudesta huoneesta on luonnollisesti vastaanottosali.
Tämän loistavan salin eräässä ikkunansyvennyksessä seisoi eräänä iltapäivänä heinäkuun loppupuolella Posenin ruhtinas Aribert. Hän näytti olevan huvitettu jostakin ja odottavan jotakin, sillä hän käänsi tuontuostakin päätään katsoakseen kuninkaallisen tuolin takana olevalle ovelle. Lopulta astui ovesta sisälle pieni kuihtunut, kumaraselkäinen ukko, jolla oli saksalaisen luonteenomaiset kasvojenpiirteet. Tämä pani muutamia papereita pienelle tuolin vieressä olevalle pöydälle.
— Sinäkö Hans, vanha ystäväni, sanoi ruhtinas Aribert ja lähestyi ukkoa. Minun täytyy puhua kanssasi vähän eräästä tai paristakin asiasta. Miten sinusta tuntuu hänen kuninkaallinen korkeutensa voivan?
Ukko teki sotilaallisen tervehdyksen.
— Ei kovinkaan hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hän. Olen ollut kamaripalvelijana teidän ylhäisyytenne veljenpojalla siitä saakka kuin hän tuli täysi-ikäiseksi, ja sitä ennen olin kamaripalvelijana hänen korkealla isällään, mutta koskaan en ole nähnyt… Hän vaikeni ja nosti torjuvasti ryppyiset kätensä.
— Mitä et koskaan sano nähneesi? kysyi ruhtinas Aribert ystävällisesti hymyillen vanhukselle. Saattoi huomata näitten molempien, kuinka eri arvoasteilla he olivatkin, ennen vanhaan olleen uskottuja ystäviä ja vielä kerran tulevan sellaisiksi.
— Tiedättekö, ruhtinas, sanoi ukko, että on aikomuksemme ottaa vastaan rahamies Sampon Levi — sekö hänen nimensä on? — vastaanottosalissa? Kaikessa nöyryydessä olen totisesti sitä mieltä, että kirjasto olisi kyllä kelvannut rahamiehen arvoiselle.
— Saattaa siltä tuntua, myönsi ruhtinas Aribert, mutta ehkäpä isännälläsi on jokin erikoinen syy.
Tällä hetkellä astui Posenin suurherttua Eugen vastaanottosaliin. Hän oli kalpea ja kuihtunut ja hänen upseerinpukunsa näytti vaivaavan häntä. Koko tuo onneton Ostenden juttu oli pidetty salassa. Luultiin, ettei sitä koskaan ollut ollutkaan. Se oli olemassa vain salaisena häpeänä niitten sydämessä, jotka olivat olleet sen silminnäkijöinä. Eugen-herttua oli parantunut — ainakin hän nyt oli toipumassa — ja siirretty Lontooseen, jossa hän uudelleen tavotti ruhtinaselämänsä langan kadonneen pään. Punahattuinen nainen, lahjomaton ja raju miss Spencer, tunnoton ja loistava Jules, pimeä, kostea kellari, — tämä kaikki oli nyt ohi. Ruhtinas Aribertin ja Racksolein, isän ja tyttären avulla, hän oli pelastunut niistä vahingoittumattomana. Kaikki oli ennallaan. Mutta — mutta Jules, Rocco ja miss Spencer olivat vielä vapaina; ja Eugen-herttua oli edelleen pakotettu pyrkimään keskusteluun mr Sampson Levin kanssa.
— Tässäkö huoneessa aiot ottaa vastaan, Eugen?
— Tässä, kuului rehellinen vastaus. Miksei tässä? Jollei minulla olekaan sopivaa seuruetta täällä, niin ei kai se voi vaikuttaa sitä, etten voi ottaa vastaan soveliaalla tavalla?… Saat mennä, Hans. Vanha kamaripalvelija katosi heti. Aribert, jatkoi herttua heidän jäätyään kahden kesken, sinä luulet minua mielenvikaiseksi.
— Rakas Eugen, sanoi ruhtinas Aribert vasten tahtoaan kauhistuneena.
Älä puhu tyhmyyksiä.
— Niin, sinä luulet minua hulluksi. Sinusta näyttää tuo aivokuumekohtaus jättäneen lähtemättömän jäljen. No niin, kenties minä olen hullu. Kukapa siitä selon saanee. Jumala tietää, että viime aikoina olen kokenut yhtä ja toista, joka olisi saattanut tehdä minut hulluksi!
Aribert ei vastannut. Todellakin oli hänen aivoissaan vilahtanut ajatus, ettei Eugen-herttuan mieli vielä ollut saavuttanut entistä joustavuuttaan ja vireyttään.
Nämä veljenpojan sanat vaikuttivat kuitenkin sen, että hänessä heti heräsi varmuus jälkimmäisen täydellisestä selväpäisyydestä. Ruhtinas tunsi olevansa vakuutettu siitä, että jos hän vain uudelleen voisi saavuttaa veljenpoikansa luottamuksen, sen vanhan veljellisen luottamuksen, joka heidän välillään oli vallinnut aina siitä saakka, jolloin he lapsina leikkivät keskenään, voisi kaikki vielä kääntyä parhain päin. Mutta tätä nykyä Eugen ei näyttänyt aikovan antaa luottamustaan kenellekään. Nuori herttua oli noussut kuolemanvarjon laaksosta, mutta kuolemanvarjoa hänessä vielä oli, jota hän ei näyttänyt pystyvän karkottamaan itsestään.
— Kesken kaiken, sanoi Eugen-herttua äkkiä, on kai minun palkittava noita Racksoleita. Olen heille todella hyvin kiitollinen. Mitenkähän olisi, jos antaisin tytölle rannerenkaan ja isälle tuhat puntaa?
— Hyvä Eugen! huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Tuhat puntaa! Etkö tiedä, että Theodore Racksole voisi ostaa koko Posenin laidasta laitaan köyhtymättä. Tuhat puntaa! Yhtä hyvin voit tarjota hänelle kuudenpennyn lantin.
— Mitä minun sitten on tarjottava?
— Ei mitään muuta kuin kiitoksesi. Kaikki muu olisi loukkaus. He eivät ole mitään tavallisia hotellinomistajia.
— Enkö saa antaa sille pienelle tytölle rannerengasta? Eugen-herttua naurahti raskasmielisesti.
Ruhtinas Aribert katsoi kiinteästi häneen.
— Et, hän sanoi.
— Miksi suutelit häntä — silloin yöllä? kysyi Eugen-herttua huolettomasti.
— Suutelin, ketä? kysyi ruhtinas Aribert punastuen ja vihoissaan, vaikka ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä ja rauhallisena.
— Racksolen tyttöä.
— Milloin se tapahtui?
— Sinä yönä Ostendessa, jolloin minä olin sairas, sanoi Eugen. Luulit minun olevan kuumehoureissa. Ehkä. Mutta oli miten oli, muistan sen erinomaisen selvästi. Muistan nostaneeni päätäni sekunnin murto-osan ajan, ja juuri sen sekunnin murto-osan aikana sinä suutelit häntä. Oh, setä Aribert!
— Kuule, Eugen, Jumalan tähden! Rakastan Nella Racksolea. Menen naimisiin hänen kanssaan.
— Sinä! Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja sitten Eugen-herttua nauroi. Ohoo, hän sanoi. Niin sanovat kaikki aluksi. Noin olen itsekin lörpötellyt, setä kulta. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei merkitse mitään.
— Tässä tapauksessa se merkitsee kaikkea, Eugen, sanoi ruhtinas
Aribert tyynesti.
Jälkimmäisen äänen päättäväinen sävy teki Eugen-herttuan hieman totisemmaksi.
— Et saa mennä naimisiin hänen kanssaan, hän sanoi. Keisari ei tule sallimaan morganaattista avioliittoa.
— Keisarilla ei tule olemaan mitään tekemistä sen asian kanssa. Luovun oikeuksistani ja tulen tavalliseksi kansalaiseksi.
— Siinä tapauksessa sinulla ei tule olemaan mitään mainittavaa omaisuutta.
— Mutta vaimollani on omaisuutta. Kun hän tietää, mitä uhrauksia teen voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän varmaankaan epäile uskoa tätä omaisuutta minun käsiini yhteisesti käytettäväksemme, sanoi ruhtinas Aribert jäykästi.
— Tulet kieltämättä rikkaaksi, sanoi Eugen-herttua miettiväisesti, ajatellen yhä Racksolen rikkautta. Mutta oletko ajatellut tätä? hän kysyi ja hänen lempeistä silmistään säteili jälleen eräänlainen mielipuolisuus. Oletko ajatellut, että minä olen naimaton ja voin kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin valtaistuin siirtyy sinulle — sinulle, Aribert.
— Valtaistuin ei koskaan siirry minulle, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert lempeästi, sillä sinä tulet elämään. Olet varmasti paranemassa. Ei sinulla ole mitään pelättävää.
— Pelkään kahdeksaa lähintä päivää, sanoi Eugen-herttua.
— Kahdeksaa lähintä päivää! Miksi niitä?
— En tiedä. Pelkään niitä. Jos elän niitten yli…
— Mr Sampson Levi, sire, ilmoitti Hans kovalla äänellä.
XX.
MR SAMPSON LEVI SANOO JÄÄHYVÄISET EUGEN-HERTTUALLE.
Eugen-herttua vavahti.
— Tahdon ottaa hänet vastaan, virkkoi hän eleellä, joka merkitsi, että mr Sampson Levi heti pääsee hänen puheilleen.
— Saanko ensin hetken vaivata, sanoi ruhtinas Aribert, laskien lempeästi kätensä veljenpojan olalle, samalla antaen vanhalle Hansille vihjauksen, joka vaikutti, että tuo ihmeteltävän hyvin kouluutettu palvelija heti riensi ovesta ulos.
— Mistä on kysymys? kysyi herttua tyytymättömänä. Mistä tämä äkillinen vakavuus? Olen sopinut kohtauksesta mr Sampson Levin kanssa enkä saa jättää häntä odottamaan. Joku on sanonut täsmällisyyttä ruhtinasten kohteliaisuudeksi.
— Niin, ensiksi tahdon sanoa, ettet pääse mihinkään tuloksiin kunnianarvoisen mr Sampson Levin kanssa.
— Enkö pääse? ärähti Eugen pöyhkeästi. Kuinka sinä tiedät, mitä asioita meillä on?
— Ettäkö en tiedä? Sinä et koskaan saa häneltä miljoonaa puntaa.
Eugen-herttua säpsähti, mutta nielaisi mielenliikutuksensa.
— Kuka kertoi sinulle asian?
— Theodore Racksole, miljoonamies. Nuo rikkaat miehet eivät koskaan salaa toisiltaan mitään. He muodostavat suljetun piirin, ahtaamman kuin meidän, Eugen, ja paljoa mahtavamman. He puhuvat keskenään ja siten he hallitsevat maailmaa, nuo miljoonamiehet. He ovat todellisia yksinvaltiaita.
— Kirotut! sanoi Eugen.
— Niin, kenties. Mutta palatakseni asiaasi, ajattele, miten minua hävetti ja harmitti kuullessani, että Racksole tiesi kertoa minulle enemmän asioistasi kuin mitä minä niistä tiedän. Onneksi hän on kelpo mies, häneen voi luottaa, muuten olisin saattanut tehdä jonkun harkitsemattoman teon havaitessani koko tuon yksityisen jutun olevan hänen tiedossaan. Eugen, puhukaamme asiasta; mihin tarvitset miljoonan? Oletko tosiaan niin suurissa veloissa? En halua pitää moraalisaarnoja. Kysynpähän vain.
— Entä sitten, jos todella olisin miljoonan punnan velassa? lausui
Eugen-herttua teennäisellä rohkeudella.
— Oh, ei mitään, rakas Eugen, ei mitään. On se vain koko suuri raha tuhlattavaksi kymmenessä vuodessa, vai mitä? Kuinka olet kuluttanut sen?
— Älä kysy, Aribert. Olen ollut mieletön. Mutta vannon, että nainen, jota nimität "punahattuiseksi naiseksi", on oleva viimeinen hullutukseni. Aion ottaa vaimon ja tulla kunnioitettavaksi ruhtinaaksi.
— Onko siis kihlaus prinsessa Annan kanssa päätetty?
— Onpa melkein. Niin pian kuin saan sovituksi Levin kanssa, on kaikki selvää. Aribert, en haluaisi menettää Annaa keisarinarvon vuoksi. Hän on hyvä ja puhdas nainen ja rakastan häntä niinkuin ihminen saattaa rakastaa enkeliä.
— Ja kuitenkin tahtoisit pettää häntä velkoihisi nähden, Eugen.
— En häntä, vaan hänen mahdottomia vanhempiaan ja kenties keisaria. He ovat kuulleet huhuja ja minun on tehtävä huhuista loppu näyttämällä selvät paperit.
— Olen iloinen, että olet ollut avomielinen, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert, mutta sanon sinulle suoraan: Et tule koskaan menemään naimisiin Anna-prinsessan kanssa.
— Entä miksei? kysyi Eugen pöyhkeästi.
— Koska hänen vanhempansa eivät sitä salli, koska et pysty näyttämään heille selviä papereita, koska tämä Sampson Levi ei lainaa sinulle miljoonaa.
— Selitä, mitä tarkoitat.
— Aion sen tehdä. Sinut siepattiin varkain — se on hirvittävä sana, mutta meidän täytyy käyttää sitä — Ostendessa.
— Se on totta.
— Tiedätkö miksi?
— Siksi luullakseni, että tuo kavala punahattuinen nainen ja hänen rikostoverinsa tahtoivat minulta rahoja. Onneksi he eivät niitä saaneet, kiitos sinulle siitä.
— Ei suinkaan, sanoi Aribert. Eivät he rahoja sinulta tahtoneet. He tiesivät vallan hyvin, ettei sinulla ole rahoja. Tiesiväthän he sinut pahankuriseksi koulupojaksi Europan ruhtinaitten joukossa, jolla ei ole minkäänlaista edesvastuun- tai velvollisuudentuntoa valtakuntaansa kohtaan. Sanonko, minkä vuoksi sinut siepattiin?
— Sano, kun ensin olet lakannut minua moittimasta, hyvä setä.
— Sinut siepattiin yksinomaan sen vuoksi, että pysyisit poissa Englannista muutaman päivän, ainoastaan sen vuoksi, että sopimuksesi Sampson Levin kanssa menisi myttyyn. Ja minusta näyttää kuin juoni olisi onnistunut. Olettaen, ettet voi saada rahoja Leviltä, onko koko Europassa toista rahamiestä, jolta ne voisit saada — sellaisia vakuuksia vastaan, joita sinulla on tarjottavana?
— On kyllä mahdollista, ettei ole, sanoi Eugen-herttua tyynesti. Mutta katso, saan kyllä rahat Sampson Leviltä. Hän on luvannut, ja muista lähteistä tiedän hänet sanansapitäväksi mieheksi. Hän sanoi rahojen, muutamia muodollisuuksia huomioonottaen, olevan saatavissa ennen…
— Ennen?
— Ennen kesäkuun loppua.
— Ennen kesäkuun loppua?
— Mutta nyt olemme heinäkuun lopussa.
— Mitä yksi kuukausi merkitsee? Hän on liiankin iloinen saadessaan lainata rahat. Hän saa edullisen koron. Mistä ihmeestä olet saanut vanhaan, viisaaseen päähäsi tuon luulon, että olisi olemassa joku salaliitto minua vastaan? Sehän on vallan naurettavaa? Salaliitto minua vastaan? Mitä hyötyä siitä olisi?
— Oletko koskaan ajatellut Bosniaa? kysyi Aribert kylmästi.
— Miksi juuri Bosniaa?
— Ei kai minun tarvitse sanoa, että Bosnian kuningas on velassa Itävallalle, jota hänen on kruunustaan kiittäminen. Itävalta näkee mielellään, että hän menee hyvään, vaikutusvaltaiseen avioliittoon.
— No, menköön vaan!
— Niin hän aikookin tehdä. Hän aikoo naida prinsessa Annan.
— Ei minun eläessäni! Hän kosi vuosi sitten, mutta sai rukkaset.
— Niin, mutta hän yrittää uudestaan lähentelemistä, ja tällä kertaa hän ei saa rukkasia. Ah, Eugen, etkö huomaa, että tämän juonen on virittänyt sinua vastaan joku, joka täydellisesti tuntee asiasi ja jonka tarkoituksena on estää sinut menemästä naimisiin Anna-prinsessan kanssa? Ainoastaan yhdellä henkilöllä Europassa voi olla syytä estää sinun naimisiinmenosi prinsessan kanssa, miehellä, joka itse aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan.
Eugen kävi kalpeaksi.
— Onko siis tarkoituksesi, Aribert, saada minut uskomaan, että pidättämiseni Ostendessa aiheutui Bosnian kuninkaan lähettien toimesta.
— On.
— Jotta neuvotteluni Sampson Levin kanssa keskeytyisivät ja toiveeni avioliitosta prinsessa Annan kanssa menisivät myttyyn?
Aribert nyökäytti myöntävästi päätään.
— Olet tosi ystävä, Aribert. Tarkoitat minun parastani, mutta erehdyt.
Olet ollut levoton turhan takia.
— Oletko unohtanut Reginald Dimmockin jutun?
— Muistaakseni sanoit hänen kuolleen.
— Sitä en sanonut. Sanoin, että hänet oli murhattu. Se oli osa juonesta, Eugen-parka.
— Mitä! huudahti Eugen. En usko. Ja mitä Sampson Leviin tulee, lyön kanssasi tuhat markkaa vetoa siitä, että hän ja minä sovimme tänään aamupäivällä ja että miljoona on hallussani ennenkuin lähden Lontoosta.
Aribert pudisti päätään.
— Näytät olevan jotakuinkin varma mr Sampsonista. Oletko ennen ollut hänen kanssaan asioissa?
— Olen, Sanoi Eugen hetkisen epäröityään vähän. Mikä minun asemassani oleva nuori mies ei joskus olisi ollut tekemisissä mr Sampson Levin kanssa?
— En minä ainakaan, sanoi Aribert.
— Sinä! Sinä olet kivestä! Hän koitti hopeakelloa. Hans! Tahdon vastaanottaa mr Sampson Levin.
Ruhtinas Aribert poistui säädyllistä tapaa noudattaen huoneesta, ja Eugen-herttua istuutui isoon samettituoliin alkaen silmäillä papereita, jotka Hans oli järjestänyt pöydälle.
— Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, sanoi Sampson Levi kumartaen astuessaan saliin. Teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne voi toivottavasti hyvin.
— Kiitos, jotakuinkin, vastasi herttua.
Vaikka Sampson Levi oli ollut yhtä paljon tekemisissä kuninkaallista syntyperää olevien henkilöiden kanssa kuin kuka hyvänsä tavallinen ihminen Europassa, ei hän vielä koskaan tähän asti ollut päässyt tuntemasta oloaan kiusalliseksi keskustelun alussa puhellessaan näiden korkeitten henkilöitten kanssa. Sittemmin hän kyllä saavutti sielunvoimiensa tasapainon, mutta aluksi hän aina oli kiihtynyt, kasvot tulipunaiset ja vähän hikiset.
— Käykäämme heti asioihin, alkoi Eugen-herttua. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Levi.
— Kiitoksia, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne.
— Niin, mitä siihen velkaan tulee, josta jo olemme melkein sopineet — puhehan oli miljoonasta, sanoi Eugen-herttua välinpitämättömästi.
— Miljoonasta, myönsi Levi leikkien paksuilla kellonperillään.
— Kaikki on nyt kunnossa. Tässä ovat paperit, ja soisin mielelläni, että asia päätettäisiin nyt heti.
— Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne, mutta…
— Mitä? Jo monta kuukautta sitten te ilmoititte täydellisen tyytyväisyytenne vakuuteen, vaikka olen valmis myöntämään vakuuden olevan jotakuinkin omituista laatua.
Koron suuruudesta olimme myöskin yhtä mieltä. Ei ole kaikille suotu onnea saada antaa lainaksi miljoonaa puolenkuudetta prosentin korolla. Ja kymmenessä vuodessahan koko määrän pitää olla takaisin maksettu. Minä — minä luulin ilmoittaneeni teille Anna-prinsessan omaisuuden — kuten tiedätte, menee hän kanssani naimisiin — lopulta nousevan noin viiteenkymmeneen miljoonaan markkaan, joka tekee yli kaksi miljoonaa puntaa teidän englantilaisessa rahassanne.
Herttua vaikeni. Ei ollut hänelle mieluista puhua näin tuttavallisesti rahamiesten kanssa, mutta hän katsoi asian sitä vaativan.
— Niin, katsokaa, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, asianlaita on se, alkoi mr Sampson Levi arkipäiväisellä englanninkielellään. Niin on asianlaita. Sanoin voivani pitää nuo rahat tarjolla kesäkuun loppuun asti ja teidän kuninkaallisen ylhäisyytenne oli määrä kohdata minut ennen sitä aikaa täällä. Kun en kuullut teidän ylhäisyydestänne enkä voinut saada tietooni teidän ylhäisyytenne osotetta, vaikka saksalaiset asiamieheni kaikkialta teitä tiedustelivat, tein sen johtopäätöksen, että teidän ylhäisyytenne oli tehnyt sopimuksen jonkun muun kanssa, kun raha viime kuukausina on ollut niin halpaa.
— Minun oli, ikävä kyllä, pakko viipyä Ostendessa, sanoi herttua mahdollisimman mahtipontisesti, — tärkeiden tehtävien vuoksi. En ole tehnyt sopimuksia muitten kanssa ja tarvitsen tuon miljoonan. Olisitteko hyvä ja maksaisitte sen Lontoossa oleville pankkiireilleni…
— Asia on hyvin ikävä, sanoi mr Sampson Levi erinomaisella häikäisevällä kohteliaisuudella, joka häntä itseäänkin ihmetytti, mutta rahayhtymäni on lainannut rahat toisaalle. Ne ovat Etelä-Amerikassa — voin vallan hyvin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että olemme lainanneet ne Chilen hallitukselle.
— Kirottu Chilen hallitus, mr Levi, huudahti herttua ja kalpeni. Minun on saatava tuo miljoona. Asiahan oli sovittu.
— Myönnän, että asia oli sovittu, sanoi mr Sampson Levi, mutta teidän ylhäisyytenne rikkoi sopimuksen.
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Onko tarkoituksenne väittää, alkoi herttua synkän rauhallisena, ettette voi hankkia tuota miljoonaa?
— Voisin hankkia teidän ylhäisyydellenne yhden miljoonan parin vuoden ajalla…
Herttua teki vihaisen liikkeen.
— Mr Levi, hän sanoi, jollette tuo rahoja minulle huomiseksi, saatatte erään Europan vanhimmista ruhtinassuvuista vararikkoon. Te ette pidä sanaanne, ja olin kuitenkin luottanut teihin.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi pienikasvuinen Levi, nousten harmistuneena seisomaan, minä en ole sanaani syönyt. Tahdon vielä kerran ilmoittaa, että rahat eivät enää ole käytettävissäni ja pyydän sanoa teidän ylhäisyydellenne hyvästi.
Ja mr Sampson Levi poistui vastaanottosalista tehden kömpelön, vihaisen kumarruksen.
— Aribert, sanoi Eugen-herttua hetkistä myöhemmin, sinä olit oikeassa.
Kaikki on mennyttä. Minulla on vain yksi keino jälellä…
— Ethän vain aio… Ruhtinas Aribert hillitsi itsensä, sanomattomasti hämmästyneenä.
— Juuri sen aion tehdä, sanoi herttua nopeasti. Voin järjestää asian niin, että luullaan vain tapahtuneen onnettomuuden.
XXI.
FELIX BABYLONIN PALUU.
Sen päivän iltana, jona Eugen-herttualla oli ollut kohtalokas keskustelu mr Sampson Levin kanssa, harhaili Racksole sangen levottomana ja hajamielisenä Grand Babylonin ja läheisten käytävien eteishallissa.
Viimein hän kulki suoraan hotellin läpi ja ulos toisesta sisäänkäytävästä sekä pientä mitätöntä syrjäkatua ylös kapean ja ahdinkoon asti täynnä olevan Strandin kuohuvaan ihmisvirtaan.
Hän kulki juuri hajuvesitehtaan ohi, kun eräs herra, joka hiljalleen tuli vastakkaiselta taholta, lähestyi häntä hiljaisella äänellä tervehtien: Hyvää iltaa, mr Racksole! Miljoonamies ei heti tuntenut puhujaa, jolla oli yllään matkatakki ja kädessään matkalaukku. Mutta sitten hänen kasvoilleen välähti pieni iloinen hymy, ja hän ojensi kätensä.
— Niin, mr Babylon, hän tervehti toista, kaikista maailman ihmisistä olen kaikkein mieluimmin halunnut tavata juuri teitä.
— Te mairittelette minua, sanoi pieni englantilaiseksi valettu sveitsiläinen.
— En vähääkään, vastasi Racksole, se ei kuulu minun enempää kuin teidänkään tapoihinne. Toivoin saavani pitkään ja hauskasti tarinoida kanssanne ja kas, tässä te nyt olette! Mistä matka?
— Lausannesta, sanoi Babylon. Olin suorittanut tehtäväni siellä eikä minulla enää ollut siellä mitään tekemistä; silloin tunsin koti-ikävää. Halusin takaisin Lontooseen ja niin saavuin tänne juuri sellaisena kuin minut näette. Ja hän nosti matkalaukkuaan Racksolen nähden. Hammasharja, partaveitsi ja pari tohveleita! Hän lisäsi nauraen: Kysyin epäillen itseltäni käydessäni katua eteenpäin, mistä saisin asunnon — minä, Felix Babylon, ilman kotia Lontoossa.
— Neuvoisin teitä menemään Grand Babyloniin, vastasi Racksole, hänkin nauraen. Se on hyvä hotelli ja tunnen omistajan mieskohtaisesti.
— Jokseenkin kallis, vai kuinka? huomautti Babylon.
— Teiltä, herrani, sanoi Racksole, tulee perittäväksi kaiken kaikkiaan tasan 2 1/2 shillinkiä viikolta. Suostutteko siihen?
— Suostun kyllä, sanoi Babylon lisäten: Olette kovin ystävällinen, mr
Racksole.
He kulkivat takaisin hotelliin sanomatta mitään erikoista, mutta tunsivat olevansa hyvin tyytyväisiä saadessaan olla toistensa seurassa.
— Paljon vieraita? kysyi Babylon.
— Kyllä, koko runsaasti, virkkoi Racksole, koettaen esiintyä hotellinomistajan tapaan, mikäli siihen kykeni. Luulenpa voivani sanoa — kauppapuotien omistajien puhetapaa käyttääkseni — että jos mitään kauppoja tehdään, niin minä ne teen. Tänä iltana ovat kaikki vieraat pengermällä ja pylvästössä — on niin äärettömän kuuma — ja jäätelön menekki on suorastaan suunnaton — melkein yhtä suuri kuin se olisi New-Yorkissa.
Theodore Racksole sytytti Havanna Rotschildin, jonka Babylon hänelle tarjosi, ja he astuivat sisään hotelliin käsikoukussa. Mutta he eivät olleet kunnolla kerinneet ylimmälle ulkoportaalle, ennenkuin pienikasvuinen Felix sai osakseen lukemattomia tervehdyksiä. Nähtävästi hänen entiset vieraansa olivat paljon pitäneet hänestä. Vihdoin he saapuivat johtokunnan huoneeseen, jossa Babylonille tarjottiin kananpoikapaistia ja Racksole auttoi häntä Heidsieck Monopol, Carte d'or-pullon tyhjentämisessä.
— Tämä kananpoika on miltei täydellisellä taidolla paistettu, sanoi Babylon lopuksi. Se tuottaa talolle kaikkea kunniaa. Mutta miksi te, rakas Racksole, miksi taivaan nimessä te jouduitte riitaan Roccon kanssa?
— Olette siis kuullut siitä puhuttavan?
— Kuullut puhuttavan? Rakas ystävä, sehän oli painettu jokaiseen sanomalehteen koko mannermaalla. Muutamissa niistä ennustettiin, että Grand Babylon saisi sulkea porttinsa puolen vuoden kuluttua, koska Rocco oli kääntänyt sille selkänsä. Mutta minä käsitin luonnollisesti asian paremmin. Tiesin, että teillä oli täytynyt olla pätevät syyt kehottaessanne Roccoa jättämään paikkansa ja että edeltäpäin olitte ryhtynyt toimiin saadaksenne jonkun hänen tilalleen.
— Totta puhuen en ollut ryhtynyt mihinkään toimiin edeltäpäin, sanoi Racksole ikäänkuin katuen, mutta onneksi olemme toisessa keittiömestarissa tavanneet taiturin, jota etevämpi ei ole kukaan muu kuin Rocco itse. Mutta tämä oli vain onnellinen sattuma.
— Aivan varmaan oli epäviisasta luottaa sattumaan niin vakavassa asiassa, sanoi Babylon.
— Minä en luottanut sattumaan. En luottanut mihinkään muuhun kuin
Roccoon itseensä, ja hän petti minut.
— Mutta miksi riitaannuitte hänen kanssaan?
— En joutunut riitaan hänen kanssaan. Tapasin hänet eräänä yönä balsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa.
— Mitä te tapasitte? Babylon melkein kiljaisi.
— Tapasin hänet balsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa, toisti Racksole mitä rauhallisimmalla äänellään.
Molemmat miehet katsoivat toisiaan, ja sitten Racksole uudestaan täytti
Babylonin lasin.
— Kertokaa, sanoi Babylon, istuutuen nojatuoliin ja sytyttäen sikaarin.
Racksole kertoi koko Posenin jutun kaikkine pienine yksityiskohtineen, mikäli hän itse sen tunsi. Se oli pitkä ja monimutkainen kertomus, ja siihen meni noin tunti. Tänä aikana ei pienikokoinen Felix virkkanut sanaakaan eikä liikuttanut lihastakaan, ainoastaan hänen pienet silmänsä tuijottivat sinertävän savupilven läpi. Kaakeliuunin reunustalla oleva kello löi kaksitoista yöllä.
— Mihin aiotte ryhtyä vastaisuudessa, jos saan luvan kysyä? sanoi
Babylon hänen lopetettuaan.
— Senpä juuri itsekin haluaisin tietää, sanoi Racksole.
— Noo, lausui Babylon hetkisen vaitiolon jälkeen, ruvetaanpa miettimään. Ensiksikin teitä huvittanee tietää, että sattumalta tapasin Julesin tänään.
— Vai niini huomautti Racksole aivan rauhallisesti. Missä?
— Varhain tänä aamuna Parisissa, juuri ennen lähtöäni sieltä. Kohtaus oli aivan satunnainen, ja Jules tuntui kokolailla hämmästyneen minut tavatessaan. Hän kysyi kunnioittavasti, mihin olin matkalla, ja minä sanoin olevani menossa Sveitsiin. Sinä hetkenä luulin olevani matkalla Sveitsiin. Olin saanut päähäni, että siellä tulisin onnellisemmaksi ja että oli parasta kääntyä takaisin ja olla enään palaamatta Lontooseen. Kuitenkin peräydyin kerran vielä ja päätin jatkaa matkaa Lontooseen silläkin uhalla, että siellä tuntisin itseni onnettomaksi ilman hotelliani. Sitten kysyin Julesilta, mihin hän aikoi matkustaa, ja hän kertoi aikovansa lähteä Konstantinopoliin, jossa hän oli osakkaana eräässä uudessa ranskalaisessa hotellissa. Toivotin hänelle onnea ja sitten me erosimme.
— Vai Konstantinopoliin! sanoi Racksole. Erinomaisen sopiva paikka hänelle minun mielestäni.
— Mutta, jatkoi Babylon, näin hänet vielä kerran.
— Missä?
— Charing Cross-asemalla muutamaa minuuttia ennenkuin ilokseni tapasin teidät. Mr Jules ei yhtäkaikki ollutkaan matkustanut Konstantinopoliin. Hän ei huomannut minua, muuten olisin sanonut hänelle, ettei ollut tapana kulkea Lontoon kautta, jos tahtoi matkustaa Parisista Konstantinopoliin.
— On siinä miehessä häikäilemättömyyttä! huudahti Racksole.
Suurenmoista ja uhkarohkeaa häikäilemättömyyttä!
XXII.
GRAND BABYLONIN VIINIKELLARISSA.
— Tiedättekö mitään tämän Julesin entisyydestä? kysyi Racksole ja kaatoi lasiinsa whiskyä.
— En yhtään mitään, sanoi Babylon. Ennenkuin te siitä minulle mainitsitte, en luule tietäneeni, että hänen oikea nimensä oli Thomas Jackson, vaikka luonnollisesti olin selvillä siitä, ettei se ollut Jules. Minulla ei totisesti ollut aavistustakaan siitä, että miss Spencer oli hänen vaimonsa, vaikka olinkin kauan epäillyt, että heidän suhteensa toisiinsa oli paljon sydämellisempi kuin heidän tehtäviensä laatu hotellissa välttämättä edellytti. Kaiken kaikkiaan tiedän Julesista — hänen nimensä tulee aina olemaan Jules — ainoastaan sen, että hän vähitellen jonkun salaperäisen mieskohtaisen voiman avulla pääsi huomattuun asemaan hotellissa. Hän oli aivan varmaan lahjakkain ja älykkäin tarjoilija, minkä koskaan olen tuntenut ja hänellä oli erikoisesti vallassaan tuo vaikea taito säilyttää arvokkuutensa joutumatta ristiriitaan toisten arvokkuuden kanssa. Pelkään tämän tiedon olevan hieman liian ylimalkaisen, jotta siitä olisi jotakin käytännöllistä hyötyä käsillä olevan vaikean kysymyksen selvittämisessä.
— Mikä se käsillä oleva vaikea kysymys on? kysyi Racksole tyhmän näköisenä.
— Arvelen, että tuo vaikea kysymys on saada selville syy miehen
Lontooseen saapumiseen.
— Sen voi helposti arvata.
— Kuinka niin? Luuletteko hänen haluavan antautua oikeuden käsiin tai tavan voiman sitovan hänet hotelliin?
— En kumpaakaan, sanoi Racksole. Jules aikoo vain koettaa onneaan kerran vielä. Siinä koko juttu.
— Koettaa onneaan mihin nähden?
— Eugen-herttuaan nähden. Joko tavotella hänen henkeään tai vapauttaan. Sangen todennäköisesti edellistä tällä kertaa; melkein varmasti edellistä. Hän on käsittänyt, että meidän intomme pitää Eugen-herttuan tila salassa on meille haitallinen, ja hän käyttää hyödykseen tätä seikkaa. Koska hän jo, oman tunnustuksensa mukaan, on jokseenkin rikas, täytyy hänelle tarjotun palkinnon olla suunnattoman suuri, ja hän näkyy varmasti päättäneen voittaa sen. Hän on äskettäin monta kertaa osottautunut rohkeaksi mieheksi; ellen erehdy, näyttäytyy hän ihan kohta vielä rohkeammaksi.
— Mutta mitä hän sitten saattaa tehdä? Ette kai tahtone väittää hänen aikovan tehdä murhayritystä Eugen-herttuaa vastaan täällä hotellissa?
— Miksei? Jos Reginald Dimmock menetti henkensä jo pelkästään senvuoksi, että epäiltiin häntä uskottomaksi salaliittolaisille, miksei Eugen-herttuaakin voitaisi tappaa?
— Mutta se olisi kuulumaton rikos ja vahingoittaisi äärettömästi hotellia.
— Niinpä kyllä, myönsi Racksole hymyillen.
Pieni Felix Babylon näytti kokoovan rohkeutta käsittääkseen noin eriskummallisen ajatuksen.
— Kuinkahan se saattaisi käydä päinsä, kysyi hän vihdoin.
— Dimmock myrkytettiin.
— Niin, mutta silloin oli Rocco täällä, ja Rocco oli salaliitossa osallisena. On käsitettävissä, että Rocco olisi voinut sen tehdä. Mutta ilman Roccoa en koskaan voi pitää sitä mahdollisena. En edes saata uskoa, että Jules sitä yrittäisi. Katsokaa, Grand Babylonin tapaisessa paikassa on ruuan, mitä minun teille ei tarvitse huomauttaa, käytävä niin monen käden kautta, että olisi kovin arveluttava asia myrkyttää yksi ainoa henkilö tappamatta kenties viitisenkymmentä. Sitäpaitsi Eugen-herttuaa, ellei hän tapojaan ole muuttanut, aina palvelee hänen oma palvelijansa, vanha Hans, jonka vuoksi jokainen yritys turmella jo valmistettu ruoka juuri ennen sen tarjoilemista olisi äärettömän uskallettua.
— Myönnetään, sanoi Racksole. Mutta viiniin pääsee kenties helpommin käsiksi. Oletteko sitä ajatellut?
— En, tunnusti Babylon. Te olette kekseliäs teoreetikko, mutta minäpä satun tietämään, että Eugen-herttua aina avauttaa pullonsa ollessaan itse läsnä. Hans se epäilemättä avaisi hänen viinipullonsa. Senpä vuoksi ei viiniarvelu pidä paikkaansa, ystäväni.
— En saata käsittää, miksei, sanoi Racksole. En tiedä sanoa mitään viinistä asiantuntijana, ja juon sitä hyvin harvoin, mutta minusta tuntuu, kuin vallan hyvin voisi tehdä viinille jonkun kolttosen sen vielä ollessa kellarissa, varsinkin, jos hotellissa olisi joku rikostoveri.
— Luulette siis, ettette vielä ole päässyt kaikista salavehkeilijöistänne?
— Luulen, että Julesilla voisi olla vielä joku rikostoveri talossa.
— Ja että viinipullo voitaisiin avata ja uudelleen sulkea korkilla, ilman että koko toimituksesta voisi huomata jälkeäkään? kysyi Babylon hieman purevan sukkelasti.
— En voi huomata, että pullon avaaminen olisi välttämätöntä, jotta viinin voisi myrkyttää, sanoi Racksole. En koskaan ole koettanut ketään viinipullolla myrkyttää, enkä väitä itselläni olevan mitään luonnonlahjoja myrkynsekottamiseen, mutta luulen voivani keksiä useita keinoja työn suorittamiseksi. Myönnän luonnollisesti, että olen saattanut kokonaan erehtyä Julesin aikomuksiin nähden.
— Todellakin, sanoi Babylon. Hotellin alla sijaitsevat viinikellarit ovat Lontoon merkillisyyksiä. Toivottavasti te tiedätte, mr Racksole, että ostaessanne Grand Babylonin, samalla ostitte Englannin, ellei koko Euroopan oivallisimman viinivaraston. Myyntiarviossa arvioin viinin kuuteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Ja sanonpa, että aina huolehdin siitä, että kellareita hyvin vartioitiin. Itse Julesinkin olisi ollut vaikea murtautua niihin viinikirjanpitäjän myötävaikutuksetta, ja viinikirjanpitäjä on tai oli lahjomaton.
— Minua hävettää mainita, että en vielä ole viinejäni tarkastanut, sanoi Racksole hymyillen. En ole ajatellut niitä vähääkään. Yksi tai kaksi kertaa olen vaivautunut kulkemaan yltympäri hotellin, mutta kellarissa jätin käymättä kierroksillani.
— Mahdotonta, rakas ystävä! sanoi Babylon, jota tämä tunnustus huvitti, koska se hänestä — suuresta hienojen viinien tuntijasta ja ystävästä — tuntui melkein uskomattomalta. Mutta teidän on todellakin tarkastettava ne huomenna. Jos sallitte, tulen teidän mukaanne.
— Miksei tänä yönä? esitti Racksole tyynesti.
— Tänä yönä! On kovin myöhä. Hubbard on luultavasti jo mennyt nukkumaan.
— Kuka Hubbart on, jos saan kysyä? Muistan vain hämärästi tuon nimen.
— Hubbard on Grand Babylonin viinikirjanpitäjä, sanoi Felix jotenkin painokkaasti. Neljänkymmenen ikäinen vakaantunut mies. Hänellä on kellarien avaimet. Hän tuntee joka pullon jokaikisessä komerossa, sen iän, ominaisuudet ja arvon. Ja itse hän on ehdottomasti raitis. Hubbard on nähtävyys. Mitään viiniä ei kellareista voi poistua hänen tietämättään, eikä kukaan voi päästä kellareihin hänen myötävaikutuksettaan. Niin oli ainakin minun aikanani, lisäsi Babylon.
— Herätetään hänet, sanoi Racksole.
— Mutta kello on yksi yöllä, huomautti Babylon.
— Ei tee mitään — nimittäin jos te suostutte tulemaan seurakseni.
Kellari on yhtäläinen yöllä kuin päivillä. Siis, miksemme mene nyt heti?
Babylon kohautti olkapäitään. Niinkuin tahdotte, sanoi hän myöntyen aina yhtä kohteliaasti.
— Ja nyt haetaan tämä mr Hubbard, jolla on kaapin avaimet, sanoi
Racksole heidän yhdessä poistuessaan huoneesta.
Vaikka oli myöhäistä, ei hotelli luonnollisesti ollut yöksi suljettu. Muutamia vieraita oli vielä jäljellä, ja muutamia väsyneitä tarjoilijoita oli toimessaan. Yksi näistä jälkimmäisistä lähetettiin etsimään tuota merkillistä Hubbartia, ja onneksi tämä ei vielä ollut mennyt levolle, vaikka juuri oli menemässä. Hän antoi mieskohtaisesti avaimet mr Racksolelle, ja hänen vähän aikaa puheltuaan entisen isäntänsä kanssa, suuntasivat Grand Babylonin nykyinen ja entinen omistaja askeleensa kellareihin.
Nämä kellarit vievät yli toisen puolen siitä pinta-alasta, jonka koko hotelli käsittää, sen pituussuuntaan ulottuvan puoliskon, joka on lähinnä Strandia. Riippuen siitä seikasta, että maa Strandista viettää jyrkästi jokeen päin, on Grand Babylon niin sanoaksemme syvempi Strandin kuin joen puolella. Thamesiin päin on sisäänkäytävän tason alapuolella maakerros ja tämän alla yksi kerros. Strandiin päin on yksi maakerros, yksi kerros tämän alla ja sen alla isot viinikellarit. Kuljettuaan palvelijakunnan neljät portaat alas ja pitkän, keittiön kanssa yhdensuuntaisen käytävän läpi, olivat nuo molemmat miehet saapuneet erään oven eteen, josta, kun se avattiin, pääsi vielä yksiin portaisiin. Sen juuressa oli kellarien pääsisäänkäytävä. Sisäänkäytävän ulkopuolella oli viinihissi, joka välitti noitten maukasten nesteitten siirtämistä yläilmoihin, ja sisäänkäytävän vastapäätä oli mr Hubbartin pieni konttori. Kaikkialla oli sähkövalo. Babylon, joka oli eniten tottunut avaimia käsittelemään ja kantoi niitä, avasi ison oven, ja sitten he tulivat ensimmäiseen kellariin, ensimmäiseen viidestä peräkkäin sijaitsevasta. Racksolea hämmästytti ei ainoastaan paikan viileys, vaan myös huoneuston tilavuus. Babylon oli ottanut käteensä siirrettävän sähkökäsilampun, ja liikutti sitä ympäri, jotta Racksole saattaisi nähdä huoneen mittasuhteet. Tässä salamantapaisessa valaistuksessa näytti tämä maanalainen huone aavemaiselta ja salaperäiseltä numeroituine lokeroineen, jotka ulottuivat kovin kauas, kunnes valo supistui kaukaiseksi välähdykseksi, valon silloin tällöin sattuessa jonkun pullon kuperaan pintaan. Sitten Babylon sytytti kiinteät sähkölamput, jonka jälkeen Racksole hänen johdollaan kiersi sen osan aluettaan, joka oli melkeinpä mielenkiintoisin.
Kellarien rivin äärimmäisessä päässä oli lasiovi, josta nähtävästi pääsi ylimääräiseen, pienempään kellariin, noin viiden-, kuudentoista neliöjalan mittaiseen huoneeseen.
— Jotakin erikoista tuolla sisällä? kysyi Racksole uteliaasti, kun olivat ehtineet ovelle, ja katsoi sisään pullojen vieri-vierekkäin oleviin pohjiin.
— Ah, huudahti Babylon, melkein huuliaan maiskuttaen, tuolla sisällä on kaiken kerma.
— Todellakin! sanoi Racksole. Menkäämme sinne. He menivät kiviholviin, jota miltei saattoi pitää pyhänä sen sisällön kallisarvoisuuden vuoksi, ja Racksole katseli ympärilleen omituisen läpitunkevasti ja uteliaasti. Takaseinässä oli ristikkoikkuna, josta tuli heikko valo.
— Se on vain tuuletusikkuna. Hyvä ilmanvaihto on mitä tärkein,
— Näyttää olevan rikki, vai kuinka? huomautti Racksole ja lisäsi sitten, asettaen yhden sormensa Babylonin olkapäälle: Siellä on joku sisällä kellarissa. Ettekö voi kuulla hengitystä tuolta alhaalta tuon lokeron takaa?
Molemmat miehet seisoivat äänettöminä ja jännittivät kuuloansa hetkisen katossa olevan yksinäisen sähkölampun alla. Toinen puoli kellaria oli pimeässä. Vihdoin meni Racksole päättäväisesti pitkin keskikäytävää lokeroitten välitse ja kääntyi nurkkauksessa oikealle.
— Tule esiin, lurjus! sanoi hän matalalla, melkein ilkeällä äänellä ja veti esille kokoon kyyristyneen olennon.
Hän oli odottanut löytävänsä miehen, mutta oli iskenyt kiinni omaan tyttäreensä, Nella Racksoleen.
XXIII.
LISÄÄ TAPAHTUMIA KELLARISSA.
— Kuule, isä, lausui Nella hämmästyneelle isälleen, sinun pitäisi hankkia varmuus siitä, että olet saanut käsiisi oikean henkilön, ennenkuin panet liikkeelle koko hirvittävän lihasvoimasi. Luulenpa todella, että olet taittanut olkaluuni. Hän hieroi hartioitaan lystikäs tuskan ilme kasvoillaan ja nousi sitten pystyyn molempien miesten edessä. Hänen tummanharmaa hameensa oli rikkirevitty ja tahrainen, ja tuo tavallisesti niin soma Nella näytti siltä, kuin olisi hän kulkenut purjekankaisen hengenpelastuslaitteen läpi. Hän silitteli koneellisesti pukuaan ja järjesti hiukan hiuksiansa.
— Hyvää iltaa, miss Racksole, sanoi Felix Babylon kohteliaasti kumartaen. Tämä oli odottamaton hauskuus. Felixin salonkitavat eivät koskaan pettäneet häntä, oli tilaisuus millainen tahansa.
— Saanko kysyä, mitä sinulla on minun viinikellarissani tekemistä,
Nella Racksole, sanoi miljoonamies hiukan jäykästi.
— Sen sanon sinulle, virkkoi Nella. Istuin ja luin myöhään yöhön huoneessani — oli niin helteinen yö. Kuulin parlamenttitalon kellon lyövän puoli yksi. Panin kirjan syrjään ja menin ulos ikkunan ulkopuolella olevalle verannalle hengittämään vähän raitista ilmaa, ennenkuin menisin vuoteeseen. Nojasin hyvin hiljaa verannankaiteen yli — niinkuin muistat, asun nyt kolmannessa kerroksessa — ja katselin alas pieneen syvälle vajonneeseen pihaan, joka erottaa hotellinmuurin Salisbury Lanesta. Hämmästyin aikalailla nähdessäni jonkun olennon hiipivän pihan poikki. Tiesin, ettei hotelliin ollut sisäänkäytävää siltä puolelta, ja sitäpaitsi piha on viisitoista tai kaksikymmentä jalkaa kadun pinnan alapuolella. Pidin siis outoa silmällä. Hän kulki seinän vierustaa ja katosi näkyvistäni. Kurottauduin verannan yli niin pitkälle kuin uskalsin, mutta en voinut nähdä häntä. Voin kuitenkin kuulla hänen liikkeensä.
— Mitä voit kuulla? kysyi Racksole kiivaasti.
— Kuulin kuin sahaamista, sanoi Nella, ja sitä kesti pitkän aikaa — lähes neljännestunnin luullakseni — jonkinlaista raapimista.
— Miksi ihmeessä et tullut ilmoittamaan minulle tai jollekulle muulle hotellissa olevalle asiasta? kysyi Racksole.
— En tuota niin tarkoin tiedä, isäkulta, vastasi Nella rakastettavasti. Asia oli kiinnittänyt mieltäni ja arvelin itse voivani sen selvittää. Niin, kuten sanoin, mr Babylon, jatkoi hän ja kääntyi Felixin puoleen hurmaavasti hymyillen, kesti tuota ääntä aika kauan. Vihdoin se lakkasi ja vieras näyttäytyi taas, tullessaan esiin seinän vierustasta. Hän kulki pihan poikki ja kiipesi tavalla tai toisella muurin yli sekä sitten pisteaidan yli Salisbury Laneen. Tunsin helpotuksen tunteen, sillä tiesin, ettei hän ollut murtautunut sisään hotelliin. Hän kulki hitaasti Salisbury Lanea pitkin. Joku poliisikonstaapeli oli juuri matkalla vastakkaiseen suuntaan. Hyvää iltaa, konstaapeli, kuulin hänen sanovan, ja hän pyysi tältä tulitikkua. Konstaapeli antoi hänelle tulitikun, mies sytytti savukkeen ja jatkoi kulkuaan pitkin kujaa. Jos kääntää kaulan sijoiltaan, mr Babylon, saattaa ikkunastani nähdä vilahduksen rantakatua ja jokea. Näin miehen kulkevan rantakadun poikki ja jokimuurin viereen, jossa hän näytti puhuvan jonkun kanssa. Sitten hän kulki rantakatua pitkin Westminsteriin, enkä sen koommin häntä nähnyt. Odotin minuutin parin hänen palaamistaan, mutta hän ei palannut. Silloin arvelin, että minun oli aika ryhtyä tutkimaan, mitä oli tekeillä. Menin heti portaita alas ja ulos hotellista, aukion halki Salisbury Laneen, ja katsoin alas pisteaidan yli. Toisella puolella oli tikapuut, joita myöten — kun vain ensin oli päässyt pisteaidan yli — oli hyvin helppo laskeutua alas pihalle. Pelkäsin kauheasti, että joku kulkija Salisbury Lanella näkisi minut tarkastamassa pisteaitaa, mutta ketään ei tullut, ja kiipesin sen yli kärsimättä suurempaa vahinkoa, kuin että hameeni repesi. Kuljin pihan poikki varpaillani ja huomasin alhaalla maassa melkein suoraan jalkojeni alla noin jalan levyisen ja puolentoista jalan pituisen rautaristikon. Epäilin, koska mitään muuta rautaesinettä ei ollut läheisyydessä, että tuon salaperäisen vieraan oli täytynyt sahata tätä ristikkoa omista mieskohtaisista syistään. Pudistin sitä lujasti enkä vähääkään hämmästynyt, kun iso kappale siitä irtautui, jääden käteeni ja jättäen aivan riittävän ison aukon ihmisen ryömiä sisälle. Päätin tunkeutua läpi, mutta nyt toivon, etten olisi sitä tehnyt. En tiedä, mr Babylon, oletteko koskaan koettanut ryömiä pienestä aukosta hame päällänne. Oletteko?
— En, minulle ei ole suotu sitä huvia, sanoi pieni Felix, kumarsi uudelleen ja nosti hajamielisesti maasta pullon, joka sattui olemaan hänen lähellään.
— No, se on teidän onnenne, jatkoi Nella kylmästi. Kokonaista kolme minuuttia luulin menehtyväni tähän ristikkoon, isä, hartiat sisäpuolella ja muu osa ruumiista sen ulkopuolella. Mutta lopulta minun onnistui mitä hämmästyttävimmillä ja tuskallisimmilla ponnistuksilla tunkeutua läpi. Näin putosin tähän oivalliseen kellariin, enemmän kuolleena kuin elävänä. Sitten epäröin, mihin minun edelleen olisi ryhdyttävä. Olisiko minun odotettava, kunnes tuo salaperäinen vieras uudelleen saapuisi, ja tapettava hänet taskusaksillani, jos hän yrittäisi tulla sisään, vai olisiko minun hälyytettävä? Ensiksikin asetin rikotun ristikon jälleen paikoilleen; sitten raapaisin tulta ja näin joutuneeni pulloerämaahan. Tulitikku sammui, eikä minulla ollut enää toista. Senvuoksi istuuduin loukkoon miettimään. Olin juuri päättänyt odottaa ja katsoa, palaisiko vieras, kun ensin kuulin askeleita ja sitten ääniä, ja sitten te tulitte sisään. Sanonpa, että jouduin sangen hämilleni, varsinkin kun tunsin mr Babylonin äänen. Minulla ei ollut mitään halua säikäyttää teitä, kuten ymmärrätte. Jos olisin kohottanut pääni pullojen takaa ja sanonut "huul", olisitte te hypähtäneet kauhuissanne. Tahdoin keksiä keinon hyvin varovaisesti ilmaista läsnäoloni. Mutta sinä säästit vaivani, isä. Hengitinkö todella niin ääneen, että sinä voit sen kuulla?
Nuori tyttö oli lopettanut kummallisen kertomuksensa, ja kellarissa vallitsi äänettömyys. Racksole antoi vain päännyökkäyksellä myönteisen vastauksen hänen viimeiseen kysymykseensä.
— Niin, Nella, tyttöseni, sanoi miljoonamies lopuksi, olemme sinulle hyvin kiitollisia voimisteluharjoituksistasi — hyvin kiitollisia. Mutta nyt luulen olevan parasta, että menet nukkumaan. Täällä tulee tapahtumaan joku vakava kohtaus, siitä uskallan panna pantiksi viimeisen dollarini.
— Mutta jos tapahtuu sisäänmurto, haluaisin minä sen nähdä, huomautti
Nella. En koskaan ole nähnyt murtovarasta vangittavan itse teossa.
— Ei tässä ole kysymys murtautumisesta, tyttöseni. Epäilen sen olevan paljon pahempaa kuin murtovarkautta.
— Mitä? huudahti hän. Murhako? Murhapolttoko? Dynamiittimurhayrityskö?
Niin sanomattoman hauskaa!
— Mr Babylon on sanonut minulle Jules'in olevan Lontoossa, lausui
Racksole hiljaa.
— Jules! huudahti hän kuiskaten, ja hänen äänensä muuttui heti äärimmäisen vakavaksi. Sammuta nopeasti valo! sanoi hän, juoksi lampun luo ja sulki sen, niin että kellari tuli pimeäksi.
— Mikä tuolla oli tarkoituksena? kysyi hänen isänsä.
— Jos hän palaa ja näkee valon, pakenee hän säikähdyksestä, sanoi
Nella. Se ei ollenkaan ole paikallaan.
— Ei, se ei ollut paikallaan, miss Racksole, sanoi Babylon, ja hänen äänessään ilmeni ihailua nuoren tytön älykkyyttä kohtaan, minkä Racksole kuuli suurella isällisellä ylpeydellä.
— Kuulehan, Nella, sanoi isä, vetäen tyttärensä luokseen kellarin synkässä pimeydessä. Me oletamme Jules'in mahdollisesti yrittävän jotakin kepposta viinipullolla — pullolla, jonka Eugen-herttua mahdollisesti tulee juomaan. Luuletko, että näkemäsi mies olisi voinut olla Jules?
— En ollut ennen ajatellut, että hän saattaisi olla Jules, mutta samassa hetkessä, jolloin mainitsit hänen nimensä, tiesin jollakin tavalla, että hän se oli. Olenpa varma siitä, että se oli Jules.
— No, kuulehan nyt, mitä minulla on sanottavaa. Älkäämme hukatko aikaa. Jos hän yleensä tulee tänne, täytyy hänen olla täällä hyvin pian — ja sinusta saattaa olla hyötyä. Racksole selitti, miten hän oli ajatellut Jules'in menettelevän. Hän ehdotti, että jos mies palaisi, hänelle ei tehtäisi mitään, vaan pidettäisiin häntä silmällä lasioven toiselta puolelta.
— Tahdotte ikäänkuin pyydystää Julesin elävältä? sanoi Babylon, jota tämä uusi rikollisten käsittelemistäpä näytti koko lailla järkyttävän. Varmaan, lisäsi hän, olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa ilmoittaa epäluulonne poliisille ja jättää kaikki heidän hoidettavakseen.
— Rakas ystäväni, sanoi Racksole, olemme jo menneet vallan liian pitkälle ilman poliisia, jotta nyt olisi viisasta niitä kutsua, kun juoni jo on näin pitkälle kehittynyt.
— Sitäpaitsi toivon aivan erikoisesti itse saavani roiston kiinni, jos teidän välttämättä on se tiedettävä. Jätän teidät ja Nellan tänne, koska Nella välttämättä tahtoo nähdä kaikki, ja järjestänpä asiat niin, että Jules kerran kellariin päästyään ei pääsekään sieltä ulos — ei ainakaan ristikon läpi. On parasta teidän asettua lasioven toiselle puolelle, isoon kellariin, siellä voitte tehdä havaintoja. Minä luikin heti tieheni. Teidän tulee yksinomaan pitää miehen yrityksiä silmällä. Jos hänellä on joku rikostoveri hotellissa, saamme siten toivottavasti tilaisuuden päästä perille, kuka tämä rikostoveri on.
Sytyttäen tulitikun ja varjostaen sitä kädellään näytti Racksole heille tietä ulos pienestä kellarista.
— Jos nyt lukitsette lasioven tältä ulkopuolelta, ei hän voi tätä tietä päästä pakoon; lasiruudut ovat liian pienet ja puu liian tukevaa. Jos hän siis joutuu loukkuun, saatte molemmat iloksenne nähdä hänet epätoivon tuskassa siellä sisällä, teidän tarvitsematta pelätä mitään mieskohtaista vaaraa, mutta on ehkä parasta, ettette näyttäydy.
Seuraavana hetkenä olivat Felix Babylon ja Nella yksin pimeässä kellarissa, kuunnellen Theodore Racksolen eteneviä askeleita. Mutta hänen askeltensa kaiku ei ollut vielä häipynyt, ennenkuin toinen ääni tunki heidän korviinsa — pieneen kellariin vievää ristikkoikkunaa raastettiin pois.
— Toivottavasti isänne ehtii perille ajoissa, kuiskasi Felix.
— Sh! varotti nuori tyttö ja he kumartuivat alas kylki kyljessä jännitetyssä äänettömyydessä.
Joku mies solautti ruumiinsa varovasti, mutta äärettömän taitavasti ristikkoaukosta alas. Katselijat voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä hänen vartalonsa pimeässä. Mutta päästyään kellariin sisään meni hän vähääkään epäilemättä sähkövalon luo ja sytytti sen. Se oli Jules ilmielävänä, ja hän tunsi sangen hyvin kellarin laitteet. Babylon saattoi vain vaivoin pidättää hämmästyksestä aiheutuvaa ruumiinliikettä, nähdessään tämän uhkarohkean ja tunnottoman entisen tarjoilijan liikkuvan sellainen varmuus ja päättäväisyys ilmeissään tuossa kallisarvoisessa kellarissa. Jules meni suoraan pienen lokeron eteen, jossa oli numero 17, ja otti siitä ylimmän pullon.
— Romanée-Conti — Eugen herttuan viiniä! huudahti Babylon kuiskaamalla.
Jules poisti sinetin nopeasti ja näppärästi jollakin, nähtävästi sitä tarkoitusta varten mukaansa ottamallaan aseella. Sitten hän otti taskustaan pienen ohuen rasian, joka näytti sisältävän mustaa salvaa. Ottaen sitä sormellaan hän voiteli salvalla pullonkaulan yläreunan juuri siltä kohdalta missä korkki ja lasi yhtyvät. Seuraavassa hetkessä oli hän taitavasti pannut sinetin takaisin paikoilleen ja asettanut pullon oikealle kohdalleen. Hän sammutti sitten kynttilän ja kiiruhti luukulle. Kun hän oli puoleksi päässyt luukun läpi, huudahti Nella:
— Hän pääsee pakoon yhtäkaikki. Isä ei ole ennättänyt sinne — meidän täytyy pidättää hänet.
Mutta Babylon, tuo ruumiillistunut varovaisuus pidätti väkisin, mutta kuitenkin kohteliaasti tätä yankentyttöä, jota hän piti hätäisenä ja varomattomana, ja ennenkuin hän oli ehtinyt vapautua, oli Julesin notkea vartalo kadonnut.
XXIV.
VIINIPULLO.
Mitä Racksoleen tulee, jonka olisi ollut vangittava mies kellarin ulkopuolella, oli hän niin nopeasti kuin suinkin lähtenyt viinikellarista ensin alempaan pohjakerrokseen, sitten ulos hotellista aukiolle päin ja aukion poikki Salisbury Lanen yläpäähän. Mutta Grand Babylonin laajan alueen vuoksi oli siten kuljettava välimatka tuskin puolta kilometriä lyhempi, ja kun tällä matkalla oli monia portaita, pari tusinaa käänteitä ja eräitä käytäviä, jotka tähän vuorokauden aikaan olivat enemmän tai vähemmän pimeät, ei saattanut odottaa Racksolen kulkevan sitä vähemmässä kuin viidessä minuutissa. Oli todellisuudessa kulunut kuusi minuuttia, ennenkuin hän saavutti Salisbury Lanen yläpään, koska häntä olivat viivyttäneet lähes minuutin erään käytäviin eksyneen, pimeässä hapuilevan ja whiskyä liiaksi nauttineen hotellivieraan kysymykset. Kuten jokainen tietää, on Salisbury Lanen yläpäässä lyhyt mutka. Racksole juoksi sen ympäri hyvää kilpajuoksuvauhtia, mutta kovaksi onneksi hän juoksi suoraan päin sitä poliisikonstaapelia, joka vähän aikaisemmin oli vallan kohteliaasti lainannut Julesille tulitikun. Konstaapeli ei näyttänyt nyt olevan yhtä hyvällä päällä.
— Halloo! sanoi hän. Kun hän näki hännystakkiin puetun herran hatuttomin päin juoksevan täyttä vauhtia kujaa pitkin, vaikutti se epäilemättä hänen luonnostaan epäluuloiseen mieleensä. Mitä tämä on? Mihin sellaista kyytiä? Ja hän pidätteli väkisin Racksolea hetkisen ja tarkasteli hänen kasvojaan.
— Kas niin, konstaapeli, sanoi Racksole tyynesti, olkaa hyvä ja jättäkää pilanne. Minulla ei ole aikaa hukata.
— Anteeksi, hyvä herra, pyysi konstaapeli, vaikka epäröiden ja hieman pahalla tuulella, ja sitten hän salli Racksolen jatkaa matkaansa. Miljoonamiehen aikomuksena oli, saadakseen Julesin vangituksi, tikapuita myöten laskeutua pienelle, matalalle pihalle ja sitten piiloutua jonkun esiinpistävän muurinnurkkauksen taakse, kunnes mr Tom Jackson olisi päässyt kellariin. Hän kiipesi senvuoksi ketterästi pisteaidan — oman hotellinsa pisteaidan — yli ja oli juuri varovaisesti laskeutumassa tikapuita alas, kun karkea käsi tarttui hänen takinkaulukseensa ja vähemmän lempeällä otteella pakotti hänet nousemaan takaisin. Asianlaita oli niin, että Racksole oli laskelmissaan jättänyt poliisikonstaapelin huomioonottamatta. Tämä rauhan vartija oli Racksolen käytöstä epäillen kaikessa hiljaisuudessa seurannut häntä kujaa pitkin. Nähdessään miljoonamiehen kiipeämässä pisteaidan yli oli hän katsonut velvollisuudekseen puuttua asiaan, ja seurauksena oli Racksolen häpeällinen vangitseminen. Turhaan miljoonamies teki huomautuksia, antoi selityksiä, purki sadatellen sisuaan. Vain yksi asia saattoi tyydyttää tyhmää konstaapelia — nimittäin se, että Racksole hänen seurassaan palaisi hotelliin ja siellä todistaisi, kuka hän oli. Jos Racksole silloin osottautuisi Racksoleksi, Grand Babylonin omistajaksi, hyvä — silloin poliisikonstaapeli lupasi pyytää anteeksi. Niin ei siis Racksolella ollut muuta neuvoa kuin suostua ehdotukseen. Henkilöllisyytensä todistaminen vei häneltä luonnollisesti vain muutamia minuutteja, joitten kuluttua Racksole vihoissaan, mutta yhtä kylmäverisenä kuin aina ennenkin, palasi pisteaidalleen, konstaapelin poistuessa johonkin toiseen osaan vartiopaikkaansa, jossa saattoi toivoa tapaavansa jonkun toverin jutellakseen hetkisen hänen kanssaan.
Silläaikaa oli luonnollisesti ystävämme Jules, täysin tietämättömänä ulkopuolella tapahtuvasta ottelusta ja itseään uhkaavasta vaarasta, alhaalla kellarissa, johon oli ennättänyt ennenkuin Racksole ensi kerran joutui pisteaidan luo. Oli todellakin Julesille onnellinen sattuma, että hänen kellarista poistumisensa sattui siihen aikaan, jolloin Racksole oli poissa. Toista kertaa kiiruhtaessaan kujaa pitkin sai Racksole nähdä jonkun kulkevan noin viisikymmentä metriä edellään rantakadulle päin. Hän arvasi silmänräpäyksessä miehen olevan Julesin ja itse päässeensä poliisikonstaapelin kynsistä hiukan liian myöhään. Hän juoksi, ja Jules, joka kuuli takaa-ajon töminän, alkoi myöskin juosta. Entinen hovimestari oli nopea. Hän suuntasi juoksunsa suoraan määrättyä rantamuurin paikkaa kohti ja hyppäsi Racksolen suureksi hämmästykseksi suoraan muurin yli ja, kuten näytti, jokeen. Onko hän niin säikähtynyt, että tekee itsemurhan? huudahti Racksole juostessaan. Mutta sekunttia myöhemmin ilmaisi höyrypurren puhkuminen ja tohina, ettei Jules sentään ollut joutunut juuri itsemurhan epätoivoisiin ajatuksiin. Kulkiessaan ajotien poikki rannalle näki miljoonamies höyrypurren savupiipun loittonevan jokimuurista. Pursi kääntyi joen keskiuomaa kohti ja käänsi kokkansa Lontoonsiltaan päin. Joki peittyi äänettömään sumuun. Racksole oli voimaton…
Vaikka Racksole oli joutunut Grand Babylonin alueella kaksi kertaa tappiolle taistelussa, jossa kysyttiin neuvokkuutta, kerran Roccon ja kerran Julesin kanssa kamppaillessaan, ei hän oikeutta myöten kuitenkaan voinut moittia itseään siitä, että hänen suunnitelmansa tällä kertaa olisi epäonnistunut, sillä se oli johtunut kokonaan sivullisen henkilön sekaantumisesta ja suoranaisesta huonosta onnesta. Hän ei senvuoksi antanut tämän tapahtuman häiritä untaan sinä yönä.
Seuraavana päivänä hän etsi ruhtinas Aribertin, sillä hänen ja ruhtinaan välillä vallitsi nyt todellinen, avomielinen ystävyys, ja ilmoitti ruhtinaalle edellisen yön tapahtumat ja erittäinkin, mitä Romanée-Contipullolle oli tehty.
— Söitte kai eilen päivällistä Eugen-herttuan kanssa?
— Söin kyllä. Ja ihmeellistä kyllä joimme pullollisen Romanée-Contia, ihmeteltävää viiniä, johon Eugen on vallan ihastunut.
— Tuletteko tänään syömään päivällistä hänen kanssaan?
— Hyvin todennäköisesti. Pelkään tämän olevan viimeisen päivän, jonka viivymme täällä. Eugen haluaa palata Poseniin huomenna varhain.
— Onko mieleenne johtunut, ruhtinas, sanoi Racksole, että jos Julesin on onnistunut myrkyttää veljenpoikanne, hänen todennäköisesti myöskin onnistuisi myrkyttää teidät?
— Sitä en ole ajatellut, sanoi Aribert nauraen, mutta siltä näyttää. Tuntuu siltä kuin Jules, jotta hänen vain onnistuisi päästä erikoiseen uhriinsa käsiksi, ei pitäisi lukua siitä, tuhoutuuko mahdollisesti samalla joku muu tai jotakin muuta. Nyt meidän kuitenkaan ei tarvitse pelätä mitään siltä taholta. Te tiedätte pullon ja voitte heti tehdä sen vaarattomaksi.
— Mutta minä en aio tehdä sitä vaarattomaksi, sanoi Racksole tyynesti. Jos Eugen-herttua pyytää tänään päivälliseksi tarjoamaan Romanée-Contia, niinkuin hän arvattavasti tulee tekemään, aion tarjota juuri sen pullon hänelle — ja teille.
— Tahdotteko siis myrkyttää meidät vasten tahtoanne?
— Tuskin vain, sanoi Racksole hymyillen. Haluan vain koettaa saada ilmi Julesin rikostoverin hotellissa. Olen jo tiedustellut viinikirjan pitäjä Hubbardin asioita. Eikö teistä ole merkillistä, että mr Hubbard juuri tänään sairastaa vuoteen omana? Hubbardia vaivaa, niin on minulle kerrottu, jonkunlainen vatsamyrkytys, joka on kohdannut häntä yöllä. Hän ei sano tietävänsä syytä siihen. Hänen paikkaansa viinikellarissa tulee tänään hoitamaan hänen apulaisensa, vain nuori poika, mutta kaikesta päättäen sangen älykäs nuorukainen. Minun tarvinnee tuskin sanoa, että tulemme pitämään häntä silmällä.
— Hetkinen, keskeytti ruhtinas Aribert. En oikein käsitä, kuinka te luulette myrkytyksen toimeenpannun?
— Pulloa tarkastaa paraikaa eräs ammattimies, jonka tehtäväksi on annettu poistaa mahdollisimman vähän sitä sekotusta, jolla Jules oli voidellut pullon suun. Pullo asetetaan kaikessa salaisuudessa takaisin lokeroonsa. Otaksun, että viiniin kaadettaessa sekoittuu joku määrä myrkkyä, jonka luulen olevan hyvin voimakasta.
— Mutta tarjoileva palvelija pyyhkii aivan varmaan pullon kaulan?
— Niin, ehkäpä, mutta hyvin huolimattomasti. Ja sitäpaitsi on varsin vähän todennäköistä, että hän pyyhkii pois kaiken myrkyn; osa siitä on hyvin älykkäästi sivelty reunan sisäpinnalle. Sitäpaitsi, ajatelkaa, jos hän unohtaisi pyyhkiä pulloa?
— Eugen-herttuaa palvelee aina päivällisillä Hans. Sen kunnian tuo uskollinen vanha karhu on pidättänyt itselleen.
— Mutta otaksukaapa, että Hans… Racksole vaikeni.
— Hans rikostoveri! Ei, hyvä Racksole, sellainen otaksuma on aivan mahdoton.
Samana iltana söi ruhtinas Aribert päivällistä ylhäisen veljenpoikansa seurassa loistokerroksen upeassa ruokasalissa. Hans tarjoili vastaanotettuaan ruokalajit ovella muilta palvelijoilta. Aribert huomasi veljenpoikansa välinpitämättömäksi ja vähäpuheiseksi. Edellisenä päivänä, jolloin Eugen-herttua tuloksettomasti keskusteltuaan Sampson Levin kanssa epätoivoissaan oli uhannut tehdä itsemurhan sellaisella tavalla, "joka perästäpäin näyttäisi vain onnettomuudelta", oli ruhtinas Aribert pakottanut hänet antamaan kunniasanansa, ettei tekisi sitä.
— Mitä viiniä teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne haluaa? kysyi vanha
Hans miellyttävällä äänellään, kun liemi oli tarjoiltu.
— Sherryä, käski Eugen-herttua karskisti.
— Ja Romanée-Contia sitten? sanoi Hans.
Aribert katsahti nopeasti ylös.
— Ei, ei tänä iltana. Tahdon koettaa sherryä tällä kertaa, sanoi
Eugen-herttua.
— Luulenpa sittenkin, että tahdon Romanée-Contia, Hans, kun tarkemmin mietin, lisäsi hän jälestäpäin. Se sopii minulle paremmin kuin samppanja.
Tätä kuuluisaa ja mainiota bourgognea tarjottiin paistin ohessa. Vanha Hans kantoi sen hellävaroen esille korikehdossa, väänsi siihen korkkiruuvin matemaattisella tarkkuudella ja veti ulos korkin, jonka antoi herransa tarkastettavaksi. Eugen-herttua nyökkäsi ja käski hänen laskea se pöydälle. Aribert piti häntä silmällä jännitetyllä huomiolla. Hän ei hetkeäkään voinut uskoa, etteikö Hans ollut itse uskollisuus, mutta kuitenkin olivat Racksolen sanat vastoin hänen tahtoaan herättäneet hänessä jonkinlaista levottomuutta. Tänä hetkenä mutisi Eugen-herttua pöydän yli:
— Aribert, minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.
Ruhtinas Aribert pudisti voimakkaasti päätään siirtämättä katsettaan
Hansista. Valkohapsinen palvelija pyyhki huolimattomasti ruokaliinalla
Romanée-Contipullon kaulaa ja kaasi lasiin. Aribert vapisi kiireestä
kantapäähän.
Eugen-herttua otti lasin kohottaen sitä päivänvaloa vastaan.
— Älkää juoko sitä, sanoi Aribert hyvin tyynesti. Se on myrkytetty.
— Myrkytettyä! huudahti Eugen-herttua.
— Myrkytettyä, sire! huudahti vanha Hans syvästi hämmästyneen ja murheellisen näköisenä, ja hän tarttui lasiin. Mahdotonta, sire. Itsehän minä avasin pullon. Ei kukaan muu ole siihen koskenut, ja korkki oli eheä.
— Sanon teille, että se on myrkytettyä, toisti Aribert.
— Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi vanhalle miehelle, sanoi Hans, mutta joka sanoo tätä viiniä myrkytetyksi, hän samalla sanoo minua murhaajaksi. Tahdon toistaa teille, että se ei ole myrkytettyä. Minä juon sen. Ja hän kohotti lasin vapiseville huulilleen. Tänä hetkenä sai Aribert nähdä, ettei ainakaan vanha Hans ollut Julesin rikostoveri. Syöksyen ylös paikaltaan iski hän lasin iäkkään palvelijan kädestä, niin että sirpaleet helisten lensivät osaksi pöydälle, osaksi lattialle. Ruhtinas ja palvelija tuijottivat toisiinsa murheellisen ja peloittavan äänettömyyden vallitessa. Kuului heikkoa ryminää, ja Aribert katsahti sivulle. Hän huomasi Eugen-herttuan kumartuneena veltosti eteenpäin tuolin vasemman nojapuun yli. Herttuan käsivarret riippuivat suorina ja elottomina, hänen silmänsä olivat suljetut: hän oli tajutonna.
— Hans! mutisi ruhtinas Aribert. Hans. Mitä tämä tietää?