Loistohotelli Babylon / Romaani

XXV.

HÖYRYPURSI.

Mr Tom Jacksonin suunnitelma turvata pakonsa hotellista höyrypurrella oli erinomainen, niin pitkälle kuin se ulottui, mutta Racksolen mielestä se ei ulottunut riittävän pitkälle. Racksole oli sitä mieltä, mikä tuotti hänelle aivan erikoista iloa, että hänellä nyt oli kiinteä ja määrätty johtolanka Grand Babylonin entisen hovimestarin pyydystämiseksi. Hän ei tiennyt mitään Lontoon satamasta, mutta hän tunsi sattumalta koko paljon monta vertaa monimutkaisempaa, joskin hiukan pienempää New-Yorkin satamaa, ja hän oli varma siitä, ettei Julesin höyrypurren tavoittaminen tuottaisi mitään voittamattomia vaikeuksia.

Racksolella ei ollut mitään luotettavia tuntomerkkejä sen höyrypurren löytämiseksi, jolla mr Tom Jackson oli paennut. Taivas oli mennyt pilveen kohta keskiyön jälkeen, ja oli niinikään ollut heikko sumu, jonka vuoksi hän oli voinut eroittaa ainoastaan sen, että se oli pitkä vene, noin kuudenkymmenen jalan pituinen ja luultavasti mustaksi maalattu. Hän oli itse koko yön tähystänyt kaikkia jokea ylös kulkevia laivoja, ja aamulla hän oli asettanut sijaansa miehen, jonka oli määrä ilmoittaa hänelle heti, kun joku höyrypursi oli matkalla Westminsteriin Puolenpäivän aikaan, keskusteltuaan ruhtinas Aribertin kanssa, kulki hän jokea alas vuokratulla soutuveneellä aina tullihuoneelle asti ja nuuski vähän kussakin paikassa etsimänsä purren jälkiä. Mutta hän ei löytänyt mitään. Hän oli senvuoksi jotakuinkin varma siitä, että tuo salaperäinen höyrypursi oli jossakin tullihuoneen alapuolella. Tullihuoneen portaitten kohdalla hän astui maihin ja kysyi hyvin korkeassa asemassa olevaa virkamiestä — arvoltaan kenraalitirehtöörin vertaista — jonka kerran oli vastaanottanut vieraakseen New-Yorkissa ja jonka liikeasioissa oli kohdannut Lontoossa Lloydsilla. Tämän suuren miehen tilavassa mutta likaisessa virkahuoneustossa tapahtui pitkä keskustelu — keskustelu, jonka kuluessa Racksolen oli pakko jossain määrin käyttää vakuuttavaa kykyään ja joka vihdoin päättyi siihen, että tuo korkea virkamies soitti kelloa.

— Pyydä mr Hazelia — huone n:o 332 — tulemaan luokseni, sanoi virkamies sille pojalle, joka oli noudattanut kutsua, ja kääntyi senjälkeen Racksolen puoleen lisäten: Minun tarvinnee tuskin toistaa, paras mr Racksole, että tämä tapahtuu kokonaan viran ulkopuolella.

— Sopimuksen mukaan luonnollisesti, sanoi Racksole. Mr Hazell astui sisään. Hän oli nuori, noin kolmenkymmenenvuotias mies, siniseen kesäpukuun puettu, kasvot kalpeat ja tarmokkaat, viikset ruskeat ja ruskea leukaparta sangen kaunis.

— Mr Hazell, sanoi korkea virkamies, saan esittää teidät mr Theodore Racksolelle — tunnette epäilemättä hänen nimensä. Mr Hazell, jatkoi hän, kääntyen Racksolen puoleen, on tarkastusvirkamies. Hän sattuu nyt olemaan yövuorolla. Hänen käytettävänään on jokivene, jonka miehistönä on kaksi miestä ja jolla on oikeus nousta mihin laivaan hyvänsä ja tarkastaa se. Jos on mitään, mikä koskee Thamesia tästä Gravesendiin saakka, jota hr Hazell ja hänen miehistönsä eivät tiedä, on se sellaista, jota ei tarvitsekaan tietää.

— Hauska tutustua teihin, herrani, sanoi Racksole yksinkertaisesti pudistaen nuoren miehen kättä. Racksole huomasi mielikseen, että mr Hazell ei näyttänyt ollenkaan vaivautuneelta.

— Kuulkaa nyt, Hazell, jatkoi ylhäinen virkamies, mr Racksole tahtoo, että te auttaisitte häntä ensi yönä tehtävällä pienellä yksityisellä jokimatkalla. Annan teille yhdeksi yöksi loman. Lähetin noutamaan teitä osaksi senvuoksi, että luulin teidän pitävän tästä seikkailusta, osaksi senvuoksi, että tiedän voivani luottaa siihen, että katsotte tekevänne tämän täysin viran ulkopuolella ja ettette siitä puhu muille. Ymmärrättekö? Uskallan väittää, ettei teille tule olemaan syytä katua, että olette ollut kohtelias mr Racksolelle.

— Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.

— Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran ulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne. Ymmärrättekö?

— Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.

— Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen kunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin tilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.

— Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell, tullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat kahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta tavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.

— Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.

— Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä merkinnän, ja sitten olen vapaa.

— Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte minua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä matkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata miehistönne.

— Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat laiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät liikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja ymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan minkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat palkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.

Samana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden ystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista tulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat vapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia, joita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.

Soutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi Towerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille soutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta, mutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell soveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.

— Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän. Tämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän on saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata ryhtyä.

— Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan lihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan ponnistukseen.

— En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se kuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä tuntevani sen, jahka saan sen nähdä.

— Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta mitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin, saanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha saa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista taipumusta ivaan ja suulauteen.

— Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole yhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui työskentelevän ontuen.

Molemmat soutajat purskahtivat nauruun.

— Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra haluaa tavottaa. — Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti nimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on mennyt poikki.

— Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos te sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin rannassa.

— Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan, sanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua virran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista monessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet, jotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä täysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä, selitti Hazell miljoonamiehelle, että "Ankerias" oli joen huomatuimpia pursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta rahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen ja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen myötävaikutusta. "Ankerias" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia kertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti, päässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja kaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä koskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta teosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi mitään varmaa "Ankeriaan" omistajasta, vaikka monet sen entisistä vuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime aikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut huonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta oli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti tunnettavaan.

— Ystävämme, mr Tom Jackson, sanoi Hazell Racksolelle, oli varomaton vuokratessaan "Ankeriaan". Hänen laatuisensa kokeneen roiston olisi toki pitänyt paremmin ymmärtää asiansa. Ette nyt voi olla pääsemättä juonen perille.

Tällöin vene lähestyi Cherry Gardenin rantaa, mutta pahaksi onneksi oli ohut öinen sumu verhonnut joen, niin ettei esineitä saattanut selvästi erottaa niiden ollessa enemmän kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Tulliveneen liukuessa rannan ohi jännittivät kaikki siinä olevat miehet katseensa nähdäkseen tuon salaperäisen purren, mutta siitä ei voinut havaita vilahdustakaan. Vene liukui virran mukana, soutajien lepuuttaessa airoja. Sitten he töintuskin välttivät yhteentörmäyksen ison norjalaisen purjelaivan kanssa, joka oli ankkuroituna kokka virran suuntaan päin. Tämän laivan ohi he kulkivat alihangan puolelta. Juuri kun he olivat päässeet sen keulankärjen ohi, huudahti lihava soutaja innostuneena:

— Tuossa sen keula on! Ja hän käänsi veneen alkaen soutaa ylöspäin vasten virtaa. Ja aivan oikein nähtiin kadonnut "Ankerias" mukavasti ankkuroituna norjalaisen laivan ylähangan puolella, somasti kätkettynä sen ja rannan väliin. Miehet soutivat veneen hyvin hiljaa aluksen sivulle.

XXVI.

ÖINEN TAKAA-AJO JA KATUPOIKA.

— Minäpä nousen aluksi laivaan, sanoi Hazell kuiskaten Racksolelle. Annan heidän ymmärtää epäileväni, että aluksessa on tullissa käsiteltävää tavaraa, ja tällöin saan tilaisuuden tarkastaa sen perinpohjin.

Virkatakkiinsa ja -lakkiinsa puettuna nousi hän, Racksolen mielestä jotakuinkin häikäilemättä, aluksen jokseenkin matalalle kannelle. "Ketä on laivassa?" kuuli Racksole hänen huutavan, ja naisen ääni vastasi. Hazell huusi silloin: "Minä olen tullivirkamies ja tahdon tutkia aluksen", jonka jälkeen hän katosi pieneen keskellä laivaa olevaan salonkiin. Sitten ei Racksole enää kuullut mitään. Miljoonamiehestä tuntui kuin Hazell olisi ollut poissa tuntikausia, mutta vihdoin hän palasi.

— En voinut löytää mitään, sanoi hän hypätessään alas soutuveneeseen, ja sitten lisäsi hän hiljaisella äänellä Racksolelle:

— Siellä on eräs nainen laivassa. Häneen näyttää sopivan kuvauksenne miss Spenceristä. Pannussa on täysi höyry, mutta koneenkäyttäjää ei siellä ollut. Kysyin, missä koneenkäyttäjä oli, jonka jälkeen hän tahtoi tietää, mitä se asia minua liikutti, ja käski minun tehdä tehtäväni ja sitten lähteä. Näkyy olevan ovela nainen. Pistin nenäni joka paikkaan, näkemättä kuitenkaan jälkeäkään kenestäkään muusta. Ehkä on parasta, että soudamme tiehemme ja asetumme läheisyyteen hetkiseksi vain nähdäksemme, tapahtuuko mitään merkillistä.

— Oletteko ihan varma, ettei hän ole laivassa? kysyi Racksole.

— Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa tutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan pituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.

— Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.

— Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui
Racksole epäröiden.

— Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen…

— Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen miehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole enemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen laivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.

— Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet.
Kymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!

— Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi ajamaan takaa.

— Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.

— Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole juuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan tiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut molskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään meidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.

Vene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta ja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen nuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen törmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti laivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti ympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua ja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin tyynesti:

— Olemme oikealla tolalla. Voin nähdä hänet edessämme. Me tavoitamme hänet. Seuraavassa minuutissa näkyi vene selvästi vähemmän kuin kahdenkymmenen metrin päässä, ja meloja — joka nyt meloi rajusti — oli selvästi Jules — Jules puettuna kepeään tweedpukuun ja huopahattuun.

— Olitte oikeassa, sanoi Hazell. Tämä on pilajuttu. Tunnen ihan innostuvani. Se on virkistävämpää kuin vetopasuunan puhaltaminen orkesterissa. Ohjaanko hänen päälleen, mitä? Voimmehan sitten onkia pojan vedestä.

— Ylähangan puolelta, komensi Racksole.

— Eihän, ukko kulta! vastasi Hazell, sieltä ei pääse. Hänen on pakko tulla takaisin alempana. Se on vain juoni. Lasken suoraan eteenpäin.

Ja he kulkivat edelleen, lihavan soutajan ponnistellessa, niin että hänen kasvonsa loistivat pilkkopimeässäkin. Mutta kahden proomun välitse tuli tyhjä vene, joka kääntyi virran mukana Greenwichiin päin.

Lihava mies sanoi läähättäen sanan toverilleen, ja tullivene pysähtyi samassa.

— Hän on hyvässä turvassa, sanoi kokkasoutaja. Jos kiinniotettava on hän, niin on hän jommassakummassa proomussa, ja teidän on vain noustava sinne ja otettava hänet sieltä.

— Niin, siinä koko juttu, sanoi ääni lähimmän proomun pohjasta, ja ääni oli Julesin, jonka nimi muutoin oli Tom Jackson.

— Kuulkaas veitikkaa, sanoi lihava soutaja nauraen. Se on totta totisesti varma mies. Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, mr Hazell, tai tämän herran sijassa, niin en kiipeisi tuohon proomuun ensi hädässä.

He peräyttivät veneen lähimmän proomun perän alle ja tähystivät ylös.

— Hyvä on, sanoi Racksole Hazellille. Minulla on revolveri. Kuinkahan pääsen tuonne ylös?

— Niin, uskon kyllä, että teillä on revolveri, mutta sitä ette saa käyttää, sanoi Hazell kiivaasti. Ei saa syntyä mitään melua. Saisimme jokipoliisin heti niskaamme, jos revolverinlaukaus kuuluisi, ja se olisi minun tuhoni. Jos tulisi kuulustelu, ei tullihallitus kiinnittäisi mitään huomiota siihen seikkaan, että esimieheni on määrännyt minut suorittamaan tämän työn, ja minua kehoitettaisiin eroamaan virastani.

— Siinä suhteessa ei teidän tarvitse pelätä, minä tietysti vastaan kaikesta.

— Siitä ei olisi apua, vaikka ottaisitte kantaaksenne kuinka suuren osan edesvastuusta, huomautti Hazell, te ette voisi asettaa minua takaisin virkaani, ja urani olisi katkaistu.

— Mutta onhan muita uria, sanoi Racksole, joka todella kiihkeästi halusi teloittaa entisen tarjoilijansa hyvin tähdätyllä luodilla. Onhan muita uria.

— Tulli on minun urani, sanoi Hazell, välttäkäämme siis ampumista. Voimmehan odottaa hetkisen läheisyydessä; ei hän missään tapauksessa pakenemaan pääse. Voitte saada minun pistimeni, jos tahdotte — ja hän luovutti Racksolelle tutkimisaseensa. Voitte tehdä, mitä haluatte, kunhan teette sen sievästi melua herättämättä.

Muutamia minuutteja istuivat nuo neljä miestä toimettomina veneessä liikehtivän sumun ympäröiminä, allaan musta vesi ja yläpuolellaan puoleksi lastattu proomu, jossa oli päättäväinen ja kekseliäs mies. Äkkiä sumu hälveni kutistuen kuin täpläksi, ikäänkuin joku peto olisi sen pois puhaltanut. Taivas tuli näkyviin, ja se oli kirkas ja kuu paistoi. Muutos oli juuri sellainen ihanteellinen vaihdos, joka niin usein tapahtuu suurilla joilla.

— Nyt on huomattavasti parempi, sanoi lihava soutaja. Samassa hetkessä näkyi pää proomunlaidan yli. Se oli Julesin naama — tumma, synkkä ja ivallisessa hymyssä.

— Onko mr Racksole venheessä? kysyi hän tyynesti. Jos niin on, niin tulkoon mr Racksole tänne. Mr Racksole on tavoittanut minut ja saa minut ilmaiseksi. Tässä minä olen. Hän nousi seisomaan koko pituudelleen proomun kannelle ja näytti isolta yöllistä taivasta vastaan. Kaikki tulliveneessä olijat saattoivat nähdä, että hän oikeassa kädessään piti lyhyttä tikaria. — Kas niin, mr Racksole, olette kauan ajanut minua takaa, jatkoi hän, nyt olen tässä. Miksette tule tänne ylös? Jollei teillä itsellänne ole rohkeutta tulla, niin kehoittakaa jotakuta toista astumaan tänne teidän asemastanne. Sama rehellinen kohtelu on tuleva kaikkien osaksi… Ja Jules naurahti lyhyesti ja läpitunkevasta.

Sitä nauruaan hän juuri nauroi, kun hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin.

— Mitä teillä on minun proomussani tekemistä? Alas täältä! Poikasen hento kimakka ääni kuului pimeästä. Pieni rääsyinen poika oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Julesin taakse, ja kaksi pientä käsivartta oli sysännyt hänet veteen. Hän putosi kauniisti loiskahtaen. Huomasi heti, ettei uimataito kuulunut Julesin taitolahjoihin. Hän potki hurjasti ja upposi. Kun hän uudelleen näyttäytyi, vedettiin hänet ylös tulliveneeseen. Köysi otettiin esille, ja minuutin parin päästä oli mies häpeällisesti sidottuna veneen pohjalla. Katupojan avulla — proomussa, joka ehkä ei ollut hänen olinpaikkansa enemmän kuin Julesinkaan — oli Racksole voittanut pelin. Ensi kertaa moneen viikkoon tunsi miljoonamies rauhan ja tyydytyksen tunteen. Hän kumartui Julesin ojennetun ruumiin yli Hazellin tutkimusase kädessään.

— Mitä aioitte nyt tehdä hänelle? kysyi Hazell.

— Soudetaan Grand Babylonin edessä olevan rantalaiturin portaille. Hän on saava hyvän asunnon hotellissani, sen lupaan hänelle.

Jules ei virkkanut sanaakaan.

Ennenkuin Racksole sinä yönä erosi tullivirkamiehestä, oli Jules onnellisesti kuljetettu Grand Hotel Babyloniin, ja molemmat soutajat olivat saaneet kumpikin kymmenen puntaansa.

— Jäätte kai tänne yöksi, sanoi miljoonamies. On myöhä.

— Mielelläni, sanoi Hazell. Seuraavana aamuna näki hän ylenmäärin herkullisen aamiaisen odottavan itseään, ja ruokaliinassa oli sadan punnan seteli. Mutta vaikka Hazell vasta paljon myöhemmin sai sen tietää, oli tapahtunut yhtä ja toista, ennenkuin hän nautti tämän oivallisen aamiaisensa.

XXVII.

TOM JACKSONIN TUNNUSTUS.

Kävi ilmi, että pieni huone, jossa Jules oli asunut niinä vuosina, jotka hän oli ollut hovimestarina Grand Babylonissa, oli jäänyt tyhjäksi siitä asti, jolloin Racksole niin äkkiä oli hänet erottanut. Mitään muuta hovimestaria ei ollut hänen tilalleen nimitetty, ja yhden ihmisen poissaoloa tuskin saattoi huomata tuossa valtavassa palvelijajoukossa Grand Babylonin kaltaisessa laitoksessa — vaikkapa tuo yksi olisi ollut ainoalaatuinen Jules. Hovimestarin toimi on tavallisesti olemassa enemmän komeuden ja näön vuoksi ja enemmän moraalista kunnioitusta herättämässä kuin hyödyn takia. Ja niin oli asian laita tuossa isossa rantakadun varrella sijaitsevassa hotellissakin. Racksolessa heräsi siis tuuma niin huomaamattomasti kuin mahdollista kannattaa vankinsa tähän tyhjään huoneeseen. Tämän tehtävän suorittaminen ei näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia. Jules havaittiin täysin alistuvaiseksi ylivallan edessä. Racksole otti seurakseen vanhan kaupunginlähetin, joka monta vuotta oli kuulunut hotellin palvelijoihin ulkoisia tehtäviä varten — harmaahapsisen miehen, joka oli jäntevä kuin mäyräkoira ja väkevä kuin talonkoira. Mennessään sisään huoneeseen Julesin kanssa, jonka kädet olivat sidotut, käski hän kaupunginlähetin jäädä oven ulkopuolelle.

Sitten hän huusi kaupunginlähettiä, ja molemmat sitoivat Julesin lujasti sänkyyn, niin että hän tuli makaavaan asentoon. Koko sinä aikana ei vanki avannut suutaan — hän vain hymyili halveksivasti. Vihdoin Racksole otti pois koristusesineet, maton, tuolit ja koukut ja riuhtoi irti sähkölampun varren. Sitten hän ja kaupunginlähetti läksivät huoneesta, ja Racksole lukitsi oven ulkoa pistäen avaimen taskuunsa.

— Sinun on vartioitava tässä koko yö, sanoi hän kaupunginlähetille Saat istua tuolilla, mutta älä vain nukahda. Jos kuulet huoneesta pienintäkään melua, niin puhalla vihellyspilliisi; minä järjestän niin, että voin vastata merkkiin. Jollei melua kuulu, älä tee yhtään mitään. En tahdo, että tästä syntyy juttuja, ymmärrätkö. Minä luotan sinuun ja sinä voit luottaa minuun.

Kello oli silloin yksi yöllä. Miljoonamies läksi nukkumaan — ei omaan sänkyynsä, vaan erääseen seitsemännessä kerroksessa olevaan. Hän ei kuitenkaan nukkunut kovin kauan. Kohta päivän valjettua hän oli aivan hereillä ja ajatteli kiihkeästi Julesia. Hän oli todella hyvin utelias saamaan tietää Julesin historian ja hän päätti, jos se vain kävisi päinsä, houkuttelemalla tai muulla tavalla saada hänet kertomaan sen. Racksolen luonteiselle miehelle ei mikään aika ole verrattavissa nykyiseen, ja kello kuusi, kun kirkas aamuaurinko iloisesti paistoi ikkunaan, pukeutui hän ja meni portaita ylös jälleen kahdeksanteen kerrokseen. Kaupunginlähetti istui uneliaana, mutta varuillaan tuolilla ja nousi isäntänsä nähdessään seisoalleen ja tervehti.

— Onko mitään tapahtunut? kysyi Racksole.

— Ei mitään, herra.

— Hyvä on, sanoi Racksole, avaten oven ja astuen huoneeseen. Kaikki oli täysin ennallaan, paitsi että Julesin, joka aluksi oli ollut selällään, jollain tavalla oli onnistunut kääntyä, ja oli hän nyt etukumarassa. Hän katsahti äänettömästi ja ivallisesti miljoonamieheen. Racksole tervehti häntä ja veti vartavasten housuntaskustaan revolverin, jonka asetti pöydälle. Sitten hän istuutui pöydälle revolverin viereen antaen jalkojensa roikkua tuuman tai parin verran irti lattiasta.

— Tahdon keskustella kanssanne, Jackson, alkoi hän.

— Voitte puhua minulle niin hyvin kuin taidatte, sanoi Jules. Minä en estä teitä, siihen voitte luottaa.

— Tahtoisin mielelläni teiltä vastauksia muutamiin kysymyksiin.

— Se on eri asia, sanoi Jules. En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen tällä tavalla sidottuna. Voitte luottaa siihenkin.

— Teidän kannattaa olla mukautuvainen, sanoi Racksole.

— En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen sidottuna.

— Minä päästän jalkanne irti, jos tahdotte, ehdotti Racksole kohteliaasti, niin voitte istua. Teidän ei ollenkaan kannata teeskennellä, että teillä on ollut epämukavaa, sillä tiedän, ettei niin ole laita. Mielestäni teitä on kohdeltu hyvin kauniisti, poikani. Kas noin, hän lisäsi, päästäen vangin alaraajat kahleista. Toistan nyt, että voitte olla mukautuvainen. Voittehan mielellänne myöntää joutuneenne seikkailussa alakynteen ja toimia sen mukaan. Olin päättänyt voittaa teidät omin päin ilman poliisia, ja sen olen tehnyt.

— Olette toiminut itse, vastasi Jules. Olette toiminut vastoin lakia. Jos teillä olisi ollut vähän ymmärrystä, ette olisi puuttunut asiaan: olisitte jättänyt kaikki poliisin huostaan. Se olisi pöyhinyt asiaa vuoden tai pari ja sitten jättänyt sen sikseen. Kuka nyt tekee ilmoituksen poliisille? Tekö kenties? Aiotteko luovuttaa minut sille ja sanoa: kas tässä, olen pyydystänyt hänet teille. Jos sen teette, pyydetään teitä selittämään erinäisiä asioita, ja silloin tulee naamanne venymään pitkäksi. Toinen rikos ei puolusta toista, ja sen te opitte tietämään.

Koskaan pettämättömällä älyllä oli Jules keksinyt juuri arimman kohdan Racksolen asemassa, ja sen vaikeuden merkitystä Racksole tosiaan ei ollut koettanut vähäksyä. Hän tiesi vallan hyvin, että se oli voitettava. Kuitenkaan hän ei tahtonut antaa Julesin aavistaa ajatuksiaan.

— Yhtäkaikki olette täällä ja minun vankinani, sanoi hän tyynesti. Olette tehnyt kirjavan joukon rikoksia ja niitten joukossa murhia. Te olette kypsä hirsipuuhun. Sen te tiedätte. Minulla ei ole mitään syytä kutsua poliisia. Minulle olisi vallan helppoa itse teloittaa teidät, niinkuin olette ansainneet. Jaan siinä tapauksessa vain oikeutta ja riistän pyöveliltä hänen palkkionsa. Samalla tapaa kuin toin teidät sisään tähän hotelliin, voin viedä teidät jälleen ulos. Muutama päivä sitten lainasitte tai varastitte höyrypurren Ostendessa. Mitä sillä olette tehnyt, sitä en tiedä, enkä siitä välitä, mutta epäilen vakavasti, että tyttäreni töin tuskin pelastui murhaajien käsistä teidän purressanne. Minulla on oma huvipursi. Olettakaamme, että käytän sitä hyväkseni samalla tapaa kuin te omaanne! Otaksukaamme, että minä varkain vien teidät siihen ja ohjaan purren meren selälle ja sitten yöllä pyydän teitä laskeutumaan valtamereen. Sellaista on tehty. Sellaista voidaan tehdä uudelleen. Jos niin menettelisin, olisi minulla ainakin se tyydytys, että tietäisin vapauttaneeni yhteiskunnan yhden roiston tuottamasta kiusasta.

— Mutta sitä te ette tee, mutisi Jules.

— En, sanoi Racksole, sitä en tee — jos nyt käyttäydytte siivosti.
Mutta sen vannon, että, ellette niin ole, en suo itselleni mitään
lepoa, ennenkuin olette hengiltä joko poliisin avulla tai ilman sitä.
Ette tunne Theodore Racksolea.

— Luulen teidän tarkoittaneen, mitä sanotte, huudahti Jules kasvoillaan ällistyneen mielenkiinnon ilme, ikäänkuin hän olisi tehnyt tärkeän havainnon.

— Luulen, että sen teen, sanoi Racksole. Kuunnelkaa nyt. Parhaassa tapauksessa luovutan teidät poliisille. Pahimmassa tapauksessa otan teidät itse käsiteltäväkseni. Poliisin suhteen teillä on jonkinlaisia toiveita — voitte päästä kahdenkymmenen vuoden pakkotyöllä; sillä vaikka te aivan varmaan olette murhannut Reginald Dimmockin, kävisi sitä hieman vaikeaksi todistaa. Mutta minuun nähden teillä ei olisi pienintäkään toivoa. Minulla on muutamia kysymyksiä teille tehtävänä, ja siitä, miten niihin vastaatte, riippuu, luovutanko teidät poliisille vai otanko oikeudenkäytön omiin käsiini. Ja voin sen mielelläni teille sanoa, että jälkimäinen vaihtoehto on yksinkertaisin. Käyttäisinkin sitä, ellette mielestäni olisi sangen älykäs ja erikoisenlaatuinen mies ja ellen ikäänkuin salaa ihailisi kammottavaa taitavuuttanne ja kekseliäisyyttänne.

— Olen siis teidän mielestänne älykäs? sanoi Jules. Olette oikeassa, niin olenkin. Olisin ollut teitä kohtaan liian ovela, ellei minulla olisi ollut huono onni. Teidän ei ole voitostanne kiittäminen taitavuuttanne vaan onneanne.

— Niin voitetut aina sanovat. Waterloo oli englantilaisille epäilemättä onnenpotkaus, mutta se oli yhtäkaikki Waterloo.

Jules haukotteli.

— Mitä te haluatte tietää, kysyi hän kohteliaasti.

— Ensiksikin haluaisin tietää täällä hotellissa olevien rikostoverienne nimet.

— Nyttemmin minulla ei ole ketään. Rocco oli viimeinen.

— Älkää nyt alkako valehtelemalla, Jollei teillä ole ketään rikostoveria, kuinka silloin voitte niin järjestää, että eräs määrätty pullo Romanée-Contia oli tarjottava hänen ylhäisyydelleen Eugen-herttualle. — Vai niin, te keksitte siis sen asian ajoissa? sanoi Jules. Sitä pelkäsinkin. Sallikaa minun siis selittää, että siihen ei tarvittu mitään rikostoveria. Pullo oli ylinnä lokerossa ja olisi aivan luonnollisesti joutunut ensinnä otettavaksi. Sitäpaitsi asetin sen niin, että se pisti hiukan esiin muista.

— Te ette siis järjestänyt niin, että Hubbard sairastui kysymyksessäolevana yönä?

— Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ettei tuolia oivallisella
Hubbardilla ollut tavallista hyvää terveyttään, sanoi Jules.

— Sanokaa minulle, sanoi Racksole, mistä tai kenestä johtuvat salajuonenne Eugen-herttuan henkeä vastaan?

— Minulla ei ollut mitään salajuonia Eugen-herttuan henkeä vastaan, ainakaan aluksi. Otin vain korvausta vastaan huolehtiakseni siitä, ettei Eugen-herttua saisi kohdata erästä mr Sampson Leviä Lontoosta ennen määräpäivää, siinä kaikki. Tämähän näytti kylläkin yksinkertaiselta. Olen ollut sotkeutuneena paljon mutkikkaampiin juoniin aikaisemmin. Olin vakuutettu siitä, että pystyisin toimittamaan asian Roccon ja Em — ja miss Spencerin avulla.

— Onko tuo nainen teidän vaimonne?

— Hän pyrkii siksi, sanoi hän ivallisesti. Pyydän, ettette keskeytä minua. Olin lopettanut kaikki valmistukset, kun te häikäilemättä ostitte hotellin. Ei haittaa, vaikka nyt myönnän siitä hetkestä, jolloin tulitte tielleni tuona yönä käytävässä, pelänneeni teitä, vaikka tuskin myönsin sitä itsellenikään silloin. Katsoin turvallisemmaksi siirtää toiminta-alueemme Ostendeen. Olin aikonut ottaa Eugen-herttuan huostaani täällä hotellissa, mutta silloin päätin siirtää hänet mantereelle ja lähetin miss Spencerin matkaan erinäisin ohjein. Huolet tulevat harvoin yksitellen, ja sattui, että juuri silloin tuo idiootti Dimmock, joka oli ollut kanssamme liitossa, suvaitsi osoittautua luopioksi. Pieninkin hykkyrä olisi vienyt kaikki nurinniskoin, ja siten oli minun pakko — poistaa hänet näyttämöltä. Hän halusi vetäytyä syrjään — hän sai vaikean omantunnonherkkyyden kohtauksen, ja tarvittiin voimakkaita toimenpiteitä. Valitan hänen ennenaikaista kuolemaansa, mutta hän aiheutti sen itse. No, kaikki kävi rauhallisesti, kunnes te ja kukoistava tyttärenne, ilmeisesti aikoen sekaantua meidän asioihimme, jälleen ilmestyitte joukkoomme Ostendeen. Mutta silloin oli vain kaksikymmentäneljä tuntia jäljellä siitä ajasta, jonka suojattini olivat määränneet. Pidätin pikku Eugen-parkaa määräajan, ja sitten teidän onnistui saada hänet käsiinne. En voi kieltää, että te silloin pääsitte juonen jäljille, vaikka minun alkuperäisten ohjeitteni mukaan liian myöhään. Aika oli loppuun kulunut ja mikäli tiesin, oli aivan yhdentekevää, tapasiko Eugen-herttua mr Sampson Levin vai ei. Mutta minun suojattini olivat yhä levottomia. He olivat levottomia sittenkin, kun pikku Eugen oli monta viikkoa sairastanut Ostendessa. He näyttivät pelänneen, että vielä silloinkin Eugen-herttuan ja mr Sampson Levin kohtaus olisi voinut heitä vahingoittaa. Siksipä he taas kääntyivät minun puoleeni. Tällä kertaa he toivoivat, että Eugen-herttua — poistuisi iäksi. He tarjosivat hyvät ehdot.

— Mitkä ehdot?

— Minulle tarjottiin satatuhatta puntaa, jos Eugen-herttua olisi kuollut säädetyn ajan kuluessa.

— Ja kutka olivat rangaistavat suojattinne?

— Sitä, totta puhuen, en tiedä.

— Luullakseni tiedätte, kuka teille maksoi ne ensimmäiset viisikymmentä tuhatta puntaa, ja kuka teille lupasi ne satatuhatta.

— Niin, sanoi Jules, sen tiedän jotakuinkin. Tiedän hänen tulleen Wienin kautta — Bosniasta. Sain sen käsityksen, että asia olisi jollakin tavalla yhteydessä Bosnian kuninkaan aiotun avioliiton kanssa. Hän on nuori ruhtinas ja tuskin vielä vapautunut valtiollisesta holhouksenalaisuudesta; senvuoksi ovat hänen ministerinsä epäilemättä katsoneet parhaaksi järjestää hänen naima-asiansa. He koettivat toissa vuonna, mutta epäonnistuivat, koska prinsessa, jonka he olivat valinneet, oli luonut säteilevät katseensa toiseen ruhtinaaseen. Tämä ruhtinas sattui juuri olemaan Posenin herttua Eugen. Bosnian kuninkaan ministerit tunsivat täydellisesti Eugen-herttuan aseman. He tiesivät, ettei hän voinut mennä naimisiin maksamatta velkojaan, ja he tiesivät hänen voivan tehdä sen ainoastaan tuon juutalaisen Sampson Levin avulla. Minun onnettomuudekseni tahtoivat he viime aikoina päästä liian suureen varmuuteen Eugen-herttuan suhteen. He pelkäsivät hänen kuitenkin kaikitenkin voivan toteuttaa avioliittonsa ilman mr Sampson Levin apua, ja silloin — niin, loput te tiedätte… Onhan vahinko, ettei pieni, viaton Bosnian kuningasparka voi saada hänen ministeriensä valitsemaa prinsessaa.

— Uskotte siis, ettei kuninkaalla itsellään ole ollut mitään osaa tässä inhoittavassa rikoksessa?

— Sen uskon ihan varmaan.

— Olen iloinen siitä, sanoi Racksole yksinkertaisesti. Eugen-herttua elää kaikista juonista huolimatta. Oikeus näkyy tapahtuneen yhtäkaikki. — — —

— Mr Racksole on täällä sisällä mutta hän ei voi ottaa vastaan ketään, miss. Nämä sanat lausui kaupunginlähetti oven ulkopuolella. Racksole nousi nopeasti ja meni ovelle.

— Loruja, oli lyhyt vastaus. Väistykää heti tieltä! Ovi avautui ja
Nella astui sisään. Hänellä oli kyyneleet silmissä.

— Oi, isä, huudahti hän. Sain juuri kuulla sinun olevan hotellissa. Olemme etsineet sinua kaikkialta. Tule heti, Eugen-herttua on kuolemaisillaan… Sitten näki hän vuoteessa istuvan miehen ja hillitsi itsensä.

Myöhemmin, jäätyään taas yksin, sanoi Jules itsekseen: Vielä voin mahdollisesti saada nuo satatuhatta.

XXVIII.

VIELÄ KERRAN LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIO.

Kun ruhtinas Aribert ja vanha Hans välittömästi herttuan ruokasalissa tapahtuneen Romanée-ContipulIo-tapahtuman jälkeen huomasivat Eugen-herttuan lyyhistyneen tajuttomana tuoliinsa, luulivat molemmat ensi hetkessä herttuan jo ennättäneen maistaa myrkytettyä viiniä. Mutta hetken harkinta ilmaisi heille, ettei se ollut mahdollista. Jos Posenin suurherttua oli kuolemaisillaan tai kuollut, johtui tämä hänen tilansa jostain muusta syystä kuin Romanée-Contiviinistä. Aribert kumartui hänen ylitsensä, ja herttuan suusta tuleva voimakas tuoksu ilmaisi heti onnettomuuden syyn: tuoksu johtui opiumista. Ja eikö totisesti tämän hirvittävän unijuoman tuoksu nyt tuntunut voimakkaana yli koko pöydän.

Oikea selitys välähti silloin salamannopeasti Aribertin aivoihin. Eugen-herttua oli käyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Aribertin huomio sattumalta oli kiintynyt toisaalle, ja joutuen äkilliseen epätoivon purkaukseen, päättänyt myrkyttää itsensä ja heti panna päätöksensä täytäntöön. Hänellä täytyi olla opiumia taskussaan, mikä seikka todisti, että onneton ruhtinas jo ennakolta oli päättänyt tehdä tämän teon, myöskin senjälkeen kuin oli antanut Aribertille lupauksensa. Aribert muisti nyt katkeran selvästi veljenpoikansa sanat: "Minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen." Heti tämän muodollisen peruutuksen julkilausumisen jälkeen oli Eugen nähtävästi yrittänyt tuhota itsensä.

— Se on opiumia, Hans, huudahti Aribert sangen neuvottomana.

— Eihän hänen ylhäisyytensä vain liene ottanut myrkkyä? sanoi Hans. Se on mahdotonta!

— Pelkään, että se Vain on liiankin mahdollista, sanoi ruhtinas
Aribert. Se on opiumia. Mitä me teemme? Joutuin, ukko!

— Hänen ylhäisyytensä on herätettävä, ruhtinas. Hänelle pitää antaa oksennuspulveria. Paras kantaa hänet makuukammioon.

He tekivät niin ja asettivat hänet isoon sänkyyn, jonka jälkeen Aribert sekotti oksennuslääkkeen sinapista ja vedestä ja antoi hänen juoda sen, mutta ilman minkäänlaista vaikutusta. Sairas makasi liikkumatonna, joka lihas velttona. Hänen ihonsa tuntui koskettaessa jääkylmältä, ja puoleksi ummistuneista luomista näki silmäterien olevan tuskallisesti kokoon rypistettyinä.

— Mene, Hans, ja lähetä noutamaan lääkäriä. Sano Eugen-herttuan äkillisesti tulleen pahoinvoivaksi, mutta ettei mitään vaaraa ole. Totuus ei saa tulla tunnetuksi.

— Hänet on herätettävä, sire, sanoi Hans toistamiseen, kiiruhtaessaan huoneesta.

Aribert nosti veljenpoikansa sängystä, pudisti häntä, nipisti häntä, löi häntä hurjasti, huusi hänelle, laahasi häntä ympäri, mutta kaikki turhaan.

Hans palasi.

— Olen lähettänyt noutamaan lähintä lääkäriä ja samalla lähettänyt sanan taudin erikoistuntijalle, sanoi hän.

— Hyvä on, sanoi Aribert. Ehkäpä he kiiruhtavat. Sitten hän istuutui ja kirjoitti kortille muutaman rivin. Vie tämä miss Racksolelle! Jollei hän ole hotellissa, niin ota selville, missä hän on ja mene hänen jälkeensä. Ymmärrät, että se on mitä tärkeintä.

Hans kumarsi ja riensi pois toisen kerran, ja sitten oli ruhtinas Aribert taas yksin. Hän katsoi kauan Eugeniin ja teki toistamiseen hurjan ponnistuksen herättääkseen hänet kuolemantapaisesta horrostilasta, mutta turhaan.

Ovi avautui ja sisään astui mies, joka todennäköisesti oli lääkäri. Muutamia lyhyitä kysymyksiä, ja hän oli selvillä tapauksen oleellisesta luonteesta.

— Tahtoisitteko palvella minua soittamalla, ruhtinas. Tarvitsen vähän lämmintä vettä, yhden väkevän miehen ja sairaanhoitajattaren.

— Kuka tarvitsee sairaanhoitajatarta? sanoi ääni ja Nella astui sisään vallan hiljaa. Minä olen sairaanhoitajatar, lisäsi hän tohtoriin kääntyen, käskekää minua.

Pahin oire Eugen-herttuan suhteen oli se, että oksennuslääkkeet osoittautuivat tehottomiksi. Ei kukaan lääkäreistä keksinyt syytä siihen, mutta selvästi kävi ilmi, että niin oli asianlaita. Tiede oli avuton. Lopuksi julisti Manchester Squaresta saapunut erikoistuntija, ettei Eugen-herttualla ollut mitään parantumisen toiveita, elleivät hänen luonnolliset ruumiinvoimansa pystyisi ajamaan myrkkyä ruumiista ilman tieteen apua, aivan niinkuin juopunut makaamalla pääsee kohmelosta. Kaikkea oli koetettu keinotekoiseen hengitykseen ja kuuman kahvin sisäänruiskuttamiseen asti. Annettuaan tämän lausunnon meni Manchester Squaren erikoistuntija tiehensä. Kello oli yksi aamulla. Ihmeellisen ja näennäisesti merkityksettömän yhteensattuman kautta, jommoiset meitä toisinaan hämmästyttävät aavistuksenomaisesta kohtasi erikoistuntija Racksolen ja tämän vangin näiden astuessa hotelliin. Kummallakaan ei ollut pienintäkään aavistusta toisensa puuhista.

Makuukammiossa valvoi vuoteen ympärillä pieni ryhmä. Hitaasti kului minuutti toisensa jälkeen murheellisesti. Kului vielä tunti. Silloin hytkähti siihen saakka eloton ruumis vuoteella ja liikkui; hänen huulensa avautuivat.

— On toivoa, sanoi tohtori ja antoi hänelle kiihottavaa lääkettä, jonka Nella hänelle ojensi.

Neljännestunnissa oli potilas tullut tajuihinsa. Yhden kymmentuhantisista kerroista oli lääkintätaidon historiassa taas terve ruumiinrakenne tehnyt ihmeen, jota vuosisatoja koottu lääketaito ei ollut kyennyt aikaansaamaan.

Aikanaan poistui tohtori, sanoen Eugen-herttuan olevan "parantumaan päin" ja luvaten palata muutaman tunnin kuluttua. Aamu oli koittanut Nella päästi auki isot rullaverhot ja laski sisään valoa virtanaan. Vanha Hans istui, väsymyksen painamana, nukkuen tuolilla eteisessä huoneen nurkassa. Vastavaikutus oli ollut hänelle liian voimakas. Nella ja ruhtinas Aribert katsoivat toisiinsa. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan itsestään, mutta kumpikin tiesi, mitä toinen oli ajatellut. Heidän kätensä yhtyivät ja sulkeutuivat toisiinsa täydellisessä ymmärtämyksessä. Heidän lyhyt rakkaudenonnensa oli ollut äänetöntä, ja se oli hiljaista nytkin. Sanaakaan ei vaihdettu. Himmentävä varjo oli poistunut, mutta ainoastaan heidän silmänsä ilmaisivat kevennystä ja iloa.

— Aribert! Heikko huudahdus kuului vuoteelta.

Aribert meni vuoteen ääreen Nellan jäädessä ikkunan viereen.

— Mitä nyt, Eugen? sanoi hän. Olet parempi nyt.

— Niinkö luulet? mutisi herttua. Toivon sinun antavan minulle anteeksi kaiken tämän, Aribert. Olen mahtanut tuottaa sinulle sietämättömästi vaivaa. Tein sen niin kömpelösti, ja se minua harmittaa. Opiumi oli huono keino, mutta en osannut keksiä mitään muuta, enkä uskaltanut kysyä keneltäkään neuvoa. Minun täytyi itse käydä ostamassa sekotus. Se oli kaikki hyvin nurinkurista. Mutta, jumalankiitos, se ei ole ollut tekemättä vaikutustaan.

— Mitä tarkoitat, Eugen? Olet parempi. Päivän tai parin perästä olet täysin terve.

— Olen kuolemaisillani, sanoi Eugen tyynesti. Älä anna pettää itseäsi. Kuolen senvuoksi, että haluan kuolla. Niin täytyy käydä. Tunnen sen sydämessäni. Muutaman tunnin kuluttua on kaikki lopussa. Posenin valtaistuin on oleva sinun, Aribert. Sinä olet täyttävä sen arvokkaammin kuin minä olen tehnyt. Älä saata omaisteni tietoon, että myrkytin itseni. Vannota Hansia pitämään se salassa, vannota lääkäreitäkin pitämään asia salassa, äläkä sinäkään puhu mitään. Olen ollut suuri narri, mutta en tahdo, että tulisi tiedoksi minun olleen pelkurikin. Ehkäpä se ei ole pelkuruutta; ehkäpä se onkin rohkeutta — rohkeutta hakata solmu poikki. En voinut kestää ilmitulemisen häpeää, Aribert, ja olin varma siitä, että velkani tulisivat tiedoksi. Olen käyttäytynyt kuin narri ja olen valmis sovittamaan sen. Me Posenin ruhtinaat — me saamme aina maksaa kaiken muun paitsi velkamme. Ah, nuo velat! Jos ei niitä olisi ollut, olisin voinut katsoa kasvoihin häntä, joka olisi tullut vaimokseni, joka olisi jakanut kanssani valtaistuimeni. Olisin voinut salata entisyyteni ja alkaa uudestaan. Hänen avullaan olisin todellakin voinut alkaa uudestaan. Mutta kohtalo on ollut minulle nurja — aina, aina! Kesken kaiken, mitä se juoni minua vastaan koski, Aribert? Olen unohtanut sen. Olen unohtanut.

Hänen silmänsä menivät umpeen. Kuului äkillinen romahdus. Vanha Hans oli pudonnut tuoliltaan lattialle. Hän nousi hämillään ylös ja hiipi häpeissään huoneesta.

Aribert tarttui veljenpoikansa käteen.

— Loruja, Eugen! Sinä uneksit. Olet pian täysin terve. Nouse ylös.

— Kaikki tämä yhden miljoonan vuoksi, valitti sairas. Yhden ainoan, kurjan miljoonan vuoksi englannin puntia. Posenin kansallisvelka on viisikymmentä miljoonaa, ja minä, Posenin herttua, en voinut saada lainaksi yhtä. Jos vain sen olisin saanut, olisin kenties taas voinut kohottaa pääni korkealle. Hyvästi, Aribert… kuka tuo nuori tyttö on?

Aribert katsahti ylös. Nella seisoi äänettömänä vuoteen jalkapäässä, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Hän meni vuoteen sivulle ja pani kätensä potilaan sydämelle. Hän saattoi tuskin tuntea sen lyöntejä, ja Aribertille ilmaisivat hänen silmänsä äkillistä epätoivoa.

Sillä hetkellä astui Hans jälleen sisään ja viittasi hänelle.

— Olen kuullut herra Racksolen palanneen hotelliin ja saaneen kiinni tuon Jules-nimisen miehen, jota sanotaan sellaiseksi roistoksi.

Useampia kertoja oli Nella yön aikana tiedustellut isäänsä saamatta kuitenkaan mitään tietoa hänen olinpaikastaan.

Nyt, kello puoli seitsemän aamulla, oli hotellinpalvelijain kesken salaa levinnyt huhu kuluneen yön tapahtumista. Mistä se oli saanut alkunsa, ei kukaan varmasti voinut sanoa, joka tapauksessa se oli levinnyt.

— Missä on isäni? kysyi Nella Hansilta. Hän kohautti olkapäitään viitaten ylöspäin.

Nella miltei juoksi ulos huoneesta. Kuinka hän keskeytti Julesin ja Racksolen välisen keskustelun on jo kerrottu. Laskeutuessaan isänsä kanssa portaita alas sanoi hän uudelleen:

— Eugen-herttua on kuolemaisillaan — mutta luulen, että sinä voit hänet pelastaa.

— Minäkö? huudahti Racksole.

— Niin, toisti hän kivenkovaan. Minäpä sanon, mitä tahdon sinun tekevän, ja se sinun täytyy tehdä.

XXIX.

THEODORE RACKSOLE KUTSUTAAN AVUKSI.

Ennätettyään isänsä kanssa ylimmästä kerroksesta portaita alas — hissit eivät vielä olleet alkaneet toimia — veti hän isänsä huoneeseen ja sulki oven.

— Mitä kaikki tämä nyt merkitsee? kysyi tämä vähän hämillään, jopa hämmästyneenä tyttärensä kasvojen ilmeitten äärimmäisestä vakavuudesta.

— Isä, alkoi nuori tyttö, olethan sinä hyvin rikas, eikö niin? Hyvin, hyvin rikas. Hän hymyili surumielisesti ja ujosti. Racksole ei voinut muistaa ennen nähneensä hänen kasvoillaan sellaista ilmettä. Hänellä oli hyvä halu antaa tytölle leikkisä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä.

— Olen, sanoi hän. Rikas minä olen, ja johan sinun pitäisi tietää se.

— Kuinka pian voisit hankkia miljoonan puntaa puhtaassa rahassa?

— Miljoonan, mitä? huudahti hän. Hänkin hämmästyi kuullessaan tytön tyynesti mainitsevan tuon jättiläissumman. Mitä kummaa sinä tarkoitat?

— Miljoonan puntaa, minä sanoin. S.o. viisi miljoonaa dollaria. Kuinka pian voisit saada irti noin suuren summan?

— Oh! vastasi hän, noin kuukaudessa, jos sievästi menettelen. Voisin saada sen verran yhdessä kuukaudessa, aiheuttamatta mitään hämminkiä Wall Streetillä ja muissa paikoissa. Mutta eräänlainen varovaisuus olisi tarpeen.

— Ei ollenkaan, huudahti tyttö. Etkö voi tehdä sitä nopeammin, jos sinun todella olisi pakko?

— Äärimmäisessä hätätilassa voisin kai järjestää asian viikossa, mutta se synnyttäisi levottomuutta, ja minä häviäisin kaupassa.

— Etkö sinä, jatkoi hän itsepintaisesti, etkö voisi mennä kaupunkiin nyt tänä aamuna ja jollain tavalla hankkia miljoonaa, jos kysymys olisi elämästä tai kuolemasta?

Hän epäröi.

— Kuulehan Nella, sanoi hän, mitä tällä oikeastaan tarkoitat?

— Vastaa kysymyksiini, isä, ja koeta olla luulottelematta, että olisin pähkähullu.

— Luulenpa melkein voivani saada kokoon miljoonaa nyt aamulla täällä
Lontoossakin. Mutta se kävisi minulle aika kalliiksi. Se maksaisi
minulle viisikymmentä tuhatta puntaa, ja siitäkös nousisi elämä
New-Yorkissa — arvopaperieni yleinen myynti summakaupalla!

— Miksi New-Yorkin tarvitsisi siitä mitään tietää? Miksikö New-Yorkin tarvitsisi siitä tietää! toisti hän.

Tyttöseni, kun joku ottaa lainaksi miljoonan puntaa, tietää koko maailma sen. Arveletko, että voisin mennä Englannin Pankin johtajien luo ja sanoa: kuulkaas nyt, lainatkaa Theodore Racksolelle miljoona viikoksi, niin hän antaa teille kuitin ja osoitteen osakkeistaan.

— Mutta sinä voisit saada sen? kysyi hän toistamiseen.

— Jos Lontoossa on miljoona puntaa, luulen voivani saada sen käsiini, vastasi hän.

— Silloin, isä, sanoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, täytyy sinun lähteä hankkimaan se. Ymmärrätkö? Se on minulle. En ole koskaan ennen pyytänyt sinulta mitään oikein suurta, mutta nyt teen sen. Ja haluan sitä niin kiihkeästi.

Hän tuijotti tyttöön.

— Tunnustan sinun ansainneen palkinnon, sanoi isä lopuksi. Ansaitset sen suurenmoisesta ja ihailtavasta kylmäverisyydestäsi. Nyt voit ilmaista minulle kaiken tämän sekasotkun oikean, sisäisen yhteyden. Kuinka se kuuluu?

— Tahdon tuon miljoonan Eugen-herttuaa varten, alkoi tyttö ensin epäröiden ja viivytellen. Hän joutuu perikatoon, jollei voi saada miljoonaa velkojensa maksamiseen. Hän on hyvin rakastunut erääseen prinsessaan, eikä voi mennä hänen kanssaan naimisiin vain sen vuoksi. Tytön vanhemmat eivät sitä sallisi. Hän olisi saanut rahat Sampson Leviltä, mutta tuli liian myöhään — Julesin vuoksi.

— Tiedän tuon kaiken — ehkä paremmin kuin sinä. Mutta en jaksa käsittää, mitä se sinua tai minua liikuttaa.

— Asianlaita on se, isä, jatkoi Nella, että hän on yrittänyt tehdä itsemurhan — hän on sellaisessa ahdingossa. Niin, ihan itsemurhan. Hän nautti opiumia eilen illalla. Se ei tappanut häntä — hän on pelastunut ensimmäisestä kohtauksesta, mutta hän on hyvin heikossa tilassa ja sanoo aikovansa kuolla. Ja minä luulen totisesti hänen kuolevan. Jos sinä nyt voisit hankkia hänelle tuon miljoonan, isä, pelastaisit hänen henkensä.

Nellan kertoma uutinen oli Racksolelle suuri ja masentava yllätys, mutta hän salasi tunteensa jotensakin hyvin.

— En vähääkään toivo hänen henkensä pelastumista, Nella. Minä en kovinkaan kunnioita Eugen-herttuaasi. Olen tehnyt hänen hyväkseen minkä olen voinut, mutta ainoastaan puolustaakseni oikeutta ja myös senvuoksi, että tunnen vastenmielisyyttä salaliittoja ja salamurhia vastaan. On vallan eri asia, jos hän haluaa tappaa itsensä. Silloin sanon: tappakoon vain. Kuka siitä on vastuussa, että hän on kokonaisen miljoonan punnan velassa? Siitä hänen on kiittäminen ainoastaan itseään ja huonoja tapojaan. Luulen kruunun, jos hän sattuisi kuoleman kautta poistumaan, joutuvan ruhtinas Aribertille. Ja se olisi lisäksi hyvä asia! Aribert on kahdenkymmenen veljenpoikansa tapaisen miehen veroinen.

— Siinäpä se juuri onkin, isä, sanoi hän innostuneena, käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Tahdon, että pelastat Eugen-herttuan juuri siksi, että Aribert — ruhtinas Aribert ei halua valtaistuimelle. Hän tahtoo paljon mieluummin päästä siitä.

— Mieluummin päästä siitä! Älä puhu joutavia. Jos hän on itseään kohtaan vilpitön, myöntää hän tulevansa iloiseksi, jos saa sen. Valtaistuimet ovat niinsanoakseni hänellä veressään.

— Erehdyt, isä! Ja syy, miksi valtaistuin on hänelle vastenmielinen, on tämä: Jos ruhtinas Aribert nousisi Posenin valtaistuimelle, olisi hänen pakko mennä naimisiin jonkun prinsessan kanssa.

— Niinpä niin! Prinssin tulee naida prinsessa!

— Mutta hän ei tahdo. Hän tahtoo luopua kaikista ruhtinaallisista oikeuksistaan ja elää alamaisena. Hän tahtoo naida naisen, joka ei ole mikään prinsessa.

— Onko tämä nainen rikas?

— Hänen isänsä on rikas, sanoi nuori tyttö. Oh, isä, etkö voi arvata sitä? Hän — hän rakastaa minua. Hänen päänsä vaipui Racksolen olkapäälle ja hän alkoi itkeä.

Miljoonamies vihelsi kimakasti.

— Nella! sanoi hän lopulta. Entä sinä? Pidätkö sinä hänestä?

— Nyt olet tyhmä, isä, vastasi hän. Luuletko, että tällä tavoin tuottaisin itselleni huolta, jollen hänestä pitäisi? Hän hymyili läpi kyynelten. Hän kuuli isänsä äänensävystä, että oli voittanut.

— On tämä hyvin merkillinen juttu, sanoi Racksole. Mutta jos luulet siitä olevan mitään apua, on parasta, että menet sanomaan Eugen-herttuallesi, että tuo miljoona voidaan hankkia, jos hän sitä todella tarvitsee. Otaksun, että hänellä on kunnollisia vakuuksia, muuten ei Sampson Levi olisi asiaan puuttunut.

— Kiitos, isä. Älä nyt seuraa minua, ehkä järjestän asian itse.

Hän sanoi hyvästi pienellä kohteliaalla niiauksella ja katosi.

Nellan palatessa loistokerroksen makuukammioon olivat sekä lähellä asuva lääkäri että tuo erikoistuntija jälleen saapuvilla. Molemmat lääkärit läksivät vuoteen äärestä, kun tyttö astui sisään, ja alkoivat hiljaisella äänellä puhella keskenään ikkunasyvennyksessä.

— Omituinen tapaus, sanoi erikoistuntija.

— Niin, taudin perustuksena on, kuten sanotte, hermostunut luonnonlaatu. Kun sellainen luonnonlaatu ja voimakas ruumiinrakenne vaikuttavat vastakkain, saattavat seuraukset olla sangen omituiset. Katsotteko olevan mitään toivoa, sir Charles?

— Jos olisin nähnyt hänet silloin, kun hän tuli tajuihinsa, olisin sanonut, että toivoa on. Suoraan sanoen, kun yöllä tai oikeammin tänä aamuna läksin täältä, en odottanut tapaavani herttuaa enää elävänä — saatikka sitten täydessä tajussaan ja puhumaan kykenevänä. Kaikkien pelin sääntöjen mukaan pitäisi hänen nyt vallan helposti ja täysin varmasti voittaa häiriö, minkä alaisena hänen olemuksensa on ollut. Mutta sitä en luule hänen tekevän. En luule hänen sitä toivovankaan. Ja lisäksi luulen hänen edelleen olevan itsemurhakiihkon vaikutuksen alaisena. Jos hänellä olisi partaveitsi, viiltäisi hän kaulansa poikki. Teidän tulee koettaa ylläpitää hänen voimiaan. Jos käy tarpeelliseksi, tehkää ruiskutuksia. Pistäydyn katsomassa iltapäivällä. Nyt minun on lähdettävä St. James Palace'en. Ja erikoistuntija kiiruhti pois tehtyään siron kumarruksen ja lausuen muutamia kohteliaan rohkaisevia, nopeita sanoja ruhtinas Aribertille.

Erikoistuntijan mentyä kutsui ruhtinas Aribert toisen lääkärin syrjään luokseen.

— Unohtakaa kaikki muu, tohtori, sanoi hän, ja ajatelkaa vain, että minä olen ihminen ja te samaten. Sanokaa minulle totuus! Kykenettekö pelastamaan hänen ylhäisyytensä? Sanokaa minulle totuus!

— Ei ole mitään totuutta, vastasi tohtori. Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, ruhtinas.

— Mutta toiveita? Onko vai ei? Tohtori katsoi ruhtinas Aribertiin.

— Ei, sanoi hän lyhyesti. Niitä minulla ei ole. Minulla ei ole koskaan silloin toiveita, kun potilas ei ole puolellani.

— Te tarkoitatte…?

— Tarkoitan, ettei hänen kuninkaallisella ylhäisyydellään ole mitään halua elää. Sen kai olette huomannut.

— Liiankin hyvin.

— Ja tiedätte syyn? Aribert nyökkäsi myöntäen.

— Sitä ei voi poistaa?

— Ei, sanoi Aribert. Hän tunsi jonkun koskettavan takinhihaansa. Sormet olivat Nellan. Elein tämä viittasi häntä tulemaan eteiseen.

— Jos niin tahdot, sanoi hän jouduttuaan ruhtinaan kanssa kahden kesken, voidaan Eugen-herttua pelastaa. Minä olen huolehtinut siitä.

— Oletko sinä huolehtinut siitä? Hän kumartui Nellan puoleen melkein kauhun ilme kasvoissaan.

— Mene sanomaan hänelle, että nuo miljoona puntaa, jotka hänen onnensa edellytyksinä ovat niin välttämättömät, ovat tulossa. Sano hänelle, että hän voi saada ne tänään, jos se voi häntä rauhoittaa.

— Mutta mitä sinä tarkoitat, Nella?

— Tarkoitan, mitä sanonkin, Aribert, ja hän tarttui Aribertin käteen sulkien sen omaansa. Juuri mitä sanon! Jos miljoona puntaa voi pelastaa Eugen-herttuan hengen, on se hänen käytettävänään.

— Mutta kuinka — kuinka olet voinut sen järjestää? Minkä ihmeen kautta?

— Isäni, sanoi hän lempeästi, tekee kaikki, mitä häneltä pyydän. Älkäämme hukatko aikaa. Mene sanomaan Eugen-herttualle, että kaikki on kunnossa ja että kaikki käy hyvin. Mene!

— Mutta me emme voi ottaa vastaan tätä — tätä kuulumatonta, tätä uskomatonta palvelusta. Se on mahdotonta.

— Aribert, sanoi hän nopeasti, muista, ettet ole Posenissa ja pidä vastaanottajaisia hovissa. Olet Englannissa ja puhut amerikalaisen tytön kanssa, joka aina on tottunut saamaan tahtonsa toteutetuksi.

Ruhtinas teki torjuvan eleen ja meni takaisin makuukammioon. Tohtori istui pöydän ääressä kirjoittaen lääkemääräyksen. Aribert lähestyi sänkyä voimakkaasti pamppailevin sydämin. Eugen vastaanotti hänet heikosti, väsyneesti hymyillen.

— Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert, kuuntele tarkkaan, mitä minulla on sanottavaa. Tuon uutisia! Ystäviemme avulla olen saanut aikaan, että sinä saat lainaksi miljoonan. Se on ihan päätetty asia ja voit luottaa siihen. Mutta sinun on parannuttava. Kuuletko, mitä sanon?

Eugen miltei nousi istumaan vuoteessa.

— Sano minulle, etten houri! huudahti hän.

— Sitä et luonnollisesti tee, vastasi Aribert. Mutta et saa istua ylhäällä. Sinun täytyy olla varovainen.

— Kuka lainaa rahat? kysyi Eugen heikosti, onnellisesti kuiskaten.

— Älä huoli siitä. Sen saat myöhemmin tietää. Huolehdi nyt parantumisestasi.

Iltapäivällä oli Eugen huomattavasti ja ratkaisevasti parempi. Lääkärit, jotka taudin kulku kolmannen kerran oli pannut pyörälle, ilmoittivat nyt kaiken vaaran olevan ohi. Ilmoituksen sävy tuntui ilmaisevan, että onnellinen tulos kokonaan johtui saavuttamattomasta lääkärintaidosta, mutta kenties Aribert erehtyi. Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, oli hän sangen ihmisystävällisessä mielentilassa ja valmis antamaan anteeksi mitä hyvänsä.

— Nella, sanoi hän vähän myöhemmin, heidän taas ollessaan kahden eteisessä, mitä minun on sinulle sanottava? Kuinka voin sinua kiittää? Kuinka voin kiittää isääsi?

— On parasta, ettet kiitä isääni, sanoi hän. Hän on olevinaan sitä mieltä, että koko asia on pelkästään liiketoimi, niinkuin se tietysti on. Mitä minuun tulee, niin saat — niin saat…

— Mitä niin?

— Suudella minua, sanoi hän. Kas niin! Oletko varma siitä, että olet suorastaan kosinut minua, mon prince!

— Oi, Nella! huudahti hän sulkien hänet uudelleen syliinsä. Ole omani!
Mitään muuta en kaipaa!

— Tulet kyllä huomaamaan tarvitsevasi myöskin isäni suostumuksen!

— Tuleeko hän tekemään vaikeuksia? Ei kai hän tule tekemään, Nella — ei toki sinulle!

— Parasta, että kysyt häneltä, sanoi hän leikillisesti. Hetkistä myöhemmin astui Racksole itse huoneeseen.

— Käykö kaikki hyvin, kysyi hän, viitaten makuukammioon.

— Mainiosti, vastasivat molemmat rakastavaiset yhteen ääneen punastuen kumpikin.

— Vai niin! sanoi Racksole. No, jos niin on asianlaita ja teillä on joku minuutti joutoaikaa, tahtoisin näyttää teille jotakin, ruhtinas.