Lokkiluoto

8. JOONAAN JUTTU

Niin kertoi Macabiou kaikkien iloksi ja mielihyväksi. Kolme kertaa taputettiin hänelle käsiä, eikä itse Pornichetikaan saattanut olla siihen osaa ottamatta, vaikka olikin käynyt alle kynsin. Kilpailu oli tosin vasta alkanut, mutta pojissa nousi nyt jo aavistus että Macabiou se karamellit vie. Tämä karhujuttu oli saattanut heidät hyvälle tuulelle, kielenkannat heltivät, ja kilvan tuli nyt mitä kummallisimpia juttuja kuuluville. Kaunis oli tuo kuva tuossa: rovio, joka vielä välähteli niin kirkkaasti, nuo lapset sen ympärillä erillaisissa asennoissa, mikä seisoen, mikä istuen kalliolla, ja kaikki tarkasti kuunnellen kertojaa, saari, jonka luodevesi oli paljastanut, pienet lätäköt, joihin taivaan tähdet kuvastuivat, tuo mahtava kallio, jonka epäsäännöllisiä ja synkkiä rinteitä siellä täällä valaisi rovion tuli, kalalokit, jotka lentää lepsuttelivat huipun kohdalla ja, kuvan kehyksenä sitten kaukainen meri mainingeissa, — tuo näky, niin omituinen, niin viehättävä, olisi kyllä ansainnut kuvaajaksensa van der Neerejä tahi Isak van Ostadeja.

Kaikkea, mitä tänä ihanana iltana tuli kerrotuksi, on mahdoton panna kirjaan; se täyttäisi suuret nidokset. Kaikki nämä kertomukset olivat pohjaltaan toistensa kaltaisia: kaikissa niissä kerrottiin merimiehistä, jotka olivat joutuneet mitä pulmallisimpiin tiloihin ja viimein päässeet niistä kunnialla.

Niinpä oli Jambonneaun vaarinvaari eräänä päivänä uimassa Mozambikin salmessa. Äkkiäpä hän huomasi kaksi hirmuista lohikäärmettä, jotka uivat häntä vastaan kidat ammollaan. Mutta osasipa hän — peiakas kuin oli sukkela! — ärsyttää pedot toistensa kanssa tappelemaan, ja taistelu päättyi siihen, että lohikäärmeet nielaisivat toinen toisensa: pyrstöt vaan jäivät jäljelle, ja niitä säilytetään tänäkin päivänä muistoina Jambonneaun perheessä.

Pikku Guilleminin vaarin oli käynyt vieläkin paremmin. Ollessaan Jäämerellä valaskaloja pyytämässä, hän kerran iski väkäkeihäänsä valaskalan niskaan, mutta samassa löi valaskalakin pyrstöllänsä veneen kumoon. Vaari pulahti silloin veteen hänkin, mutta ennätti tarttua keihään nuoraan kiinni; ja kun peto, sukellettuansa veden alle, jälleen nousi pintaan, hyppäsi hän, vaari, pitkittä puheitta sen selkään ja asettui siihen kuin mille laivan kannelle ikään. Ja sillä kurin hän sitten matkusti kolmattatoista sataa peninkulmaa, juoden sadevettä ja leikaten pekunansa seljästä aina väliin viipaleen, mitäpä kaksikin rasvaista läskiä, ja sammutti aina sillä tavalla nälkänsä. Aina kun valaskala sukelsi veteen, antoi hän sen hinata itseään, puksierauksen viisiin, ja asettui jälleen entiselle paikalleen, kun eläin nosti hirmuisen selkänsä kuin minkä laiturin Valtameren vedenpintaan. Viikon verran hän vehtaili tuolla lailla valaskalan kanssa, mutta sittenpä hän saikin sen tottelemaan itseänsä aivan hyvästi, sillä keihäs näet oli yhä vaan kiinni eläimen niskassa. Ja niinpä hän vihdoin, monien mutkain ja vaarain perästä, tulee kerran koreasti Brestin satamaan: ylpeästi hän seisoo suunnattoman valaskalan seljässä, ja peto ruiskuttaa vettä kitusistaan korkealle ilmaan suureksi ihmeeksi kaupunkilaisille, jotka ensi kertaa elämässään näkivät mokoman näyn. Se oli Joonaan retken vastakohta se.

Vaikka tämän jutun todenperäisyys olikin vähän epäiltävää laatua, niin viehätti se kumminkin, hyvin kerrottuna, kuulijoita, ja pikku Guilleminin valaskala taisi jo panna pussiin Macabioun karhut.

Mark vuorostansa kertoi Robinsonista autiolla saarella, mutta, se täytyy tunnustaa, pienen ystävämme kertomus ei juuri sanottavaksi miellyttänyt. Pojat olivat toisillensa tarjoilleet sellaisia makupaloja, että Robinson Crusoe papukaijineen, päivänvarjoineen ja karvalakkeineen tuntui heistä kuin vesivelli herkkuja syöneelle. Itse Perjantaikaan ei herättänyt suurta osan-ottoa. Tämän kertomuksen, josta Mark ei kyennyt antamaan kuin yleiset piirteet vain, tämän kertomuksen olet sinä, armas Paul, kerran lukeva sellaisena kuin se on kerrottu tuossa kuolemattomassa kirjassa, josta lapselle on riemua ja vanhallekin vielä oppia, ja joka on parhaimpia, mitä ihmisjärki on luonut. Siinä kirja, jossa ei ole koristeita eikä haetuita helyjä, siinä kirja, jolla ei ole muuta viehätystä kuin viehätyksistä parhain, nimittäin totuuden viehätys, — ja sen sinä luet ensin huviksesi ja luet sitä uudestaan opiksesi. Siinä ystävä niin nuorten kuin vanhainkin. Siitä, mikä meitä nuoruuden päivinä on ihastuttanut, siitä on meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa. Se antaa meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa. Se antaa meille miehuutta, kärsivällisyyttä ja uskoa Jumalaan; se osoittaa meille kaikki apuneuvot, mitä sillä ihmisellä on, joka on jäänyt oman onnensa nojaan; se osoittaa, kuinka ihmisen kyvyt kehittyvät epätoivoisessa asemassa, ja kuinka sielu, jäätyän yksikseen luonnon helmaan, välttämättömästi kohoaa Luojan luo. Paitsi pyhiä kirjoja, en tiedä mitään toista, jossa olisi enemmän lohduttavaa voimaa, josta tuoksuaisi enemmän inhimillistä, enemmän uskonnollista filosofiaa, yksinkertaisempaa ja ylevämpää siveys-oppia. Omituinen kohtalo tuon kirjan tekijällä! Mikä hän oli, kukapa sitä tiedustelisi? Kuka huolisi kysyä, onko häntä ollutkaan? Hän on kadonnut teoksensa maineesen. Tietäkööt kumminkin lapset hänen nimensä, ja pysyköön se nimi iäti siunattuna heidän muistossaan: hänen nimensä oli Daniel de Foë. [Daniel de Foë eli Defoë (lue: Denjel difoo) englantilainen kirjailija 1661 — 1731, julkaisi v. 1719 maailmankuulun teoksensa: »Robinson Crusoen (lue: Robinson Kruuso'n) elämästä ja onnen vaiheista». Se on ilmestynyt suomeksikin. — Suom. muist.] Niinkuin monet muutkin ihmiset, jotka ovat työtä tehneet lähimmäistensä hyödyksi, niin hänkin kuoli puutteen-alaisena, vainottuna, onnettomana.

Kertomiskilpa oli päättymäisillään. Kaikki tahi melkein kaikki olivat kilpailleet palkinnosta, ja vaikka valaskala oli saanutkin pojat hetkiseksi kahden vaiheille, niin näkyi voitto sittenkin kallistuvan karhujen puolelle. Macabiou, ikävä kyllä, ei osoittanut niin kainoa maltillisuutta kuin voittajan tulee ja sopii. Hän näki jo ominansa tusinan karamelleja, huolellisesti käärittyinä harmaasen paperiin, vesi kihahti jo hänen suuhunsa, hän lipoi jo kieltänsä, mutta silloinpa kapteeni Legoff, oltuaan tähän saakka vaan palkintotuomarina, astui itse kilpatantereelle.

Hän rykäisi kolme kertaa, ei juuri ääntänsä selvittääkseen, vaan kehoittaakseen herroja ja kuulijoita vaitioloon.

Mielistelevä hyminä kulki koko joukossa.

— Hiljaa, hiljaa!

Macabiou yksin vaaleni ja vavahti.

9. TUOMAS I:N RETKET

— Minäpä, — sanoi Legoff, — minä kerron teille, kuinka minun vaari vainajani, Tuomas Legoff, joka oli lähtenyt pelkkänä matrosina purjehtimaan »Bellonalla», vihdoin tuli kuninkaaksi eräälle Etelämeren saarelle.

— Se ei ole mahdollista! — huusivat muut äimästyen. — Onko kuninkaita ollut sinun suvussasi?

— Yksi ainoa, — vastasi Legoff kainosti, — mutta kuninkaallista sukuperää sitä silti ollaan, sanoo isä. Tämmöinen oli juttu. »Bellona» purjehti Tyyneellä merellä, joka on niin hiljainen kuin lammas. Siinä on siellä täällä saaria, joiden asukkaat panevat muukalaisen vartaalle ja pistävät hänet poskeensa.

— Vanhoja uutisia! — sanoi Macabiou. — Semmoisia ihmisiä sanotaan ihmissyöjiksi eli muukalaisella nimityksellä kanni… kanni…

— Kannibaaleiksi, — auttoi Mark; — semmoiset ne juuri tahtoivat
Perjantainkin syödä.

Legoff jatkoi:

— Niin, »Bellona» kynteli Tyyneen meren pintaa ja hyvällä myötätuulella teki kaksitoista solmua tunnissa solkenaan vaan; mutta eräänä päivänä huomattiin ruomassa tuli. Pumputtiin, pumputtiin, mutta mitäpäs siitä läksi! Parin tunnin kuluttua leimusi koko laiva ilmitulessa kuin olkilyhde.

— Sepä on lystikästä, — sanoi sukkela Pornichet, — että vedessäkin voi palaa.

— Saatpa nähdä, poikani, ett'ei se ollut niinkään lystikästä. Väki ähki ja öhki pumputessaan ja sammuttaessaan, mutta valkea se yhä levisi lähemmäs ja lähemmäs kruutisäiliöä.

— Voi tonttu! — sanoi Pornichet.

— Ei auttanut muu kuin lähteä laivan sisästä. Mutta justiin siinä silmänräpäyksessä kuin laivaväki oli laskeumaisillaan veneisin, — rrräiskis! Kruuti syttyy, jyräys kuuluu laivan sisästä. Sitä pauketta ja piuketta, sitä ritinää ja ratinaa. — Kaikki oli säpäleinä. Ei ollut enää »Bellonasta» jäljellä hituakaan. Tuokiossa oli vesi ja tuli kuluttanut siitä joka murun. Ei jäänyt henkiin kuin yksin Tuomas Legoff. Hänet lennätti kolmesataa seitsemänkymmentäviisi jalkaa korkealle ilmaan, ja sieltä hän, heitettyään kymmenkunnan kuperkeikkaa, putosi istuvilleen yhteen niistä veneistä, jotka oli päästetty alas.

— Mikä onni! — arveli Macabiou.

— Siihen aikaan, huomatkaas, hyvät ystävät, Tuomas Legoff oli uljain merimies koko Franskan laivastossa, pulska poika, jolla Nantesin ja Brestin välillä ei ollut vertaista. »Bellonalla» ei häntä muuksi sanottukaan kuin soreaksi Tuomaaksi; hän oli koko laivan koru ja kaunistus. Sen lisäksi hän oli saanut loistavan kasvatuksen; täynnä arvokkaisuutta oli hänen ryhtinsä, ja pää oli miehellä kuin partaveitsi. Hän olisi voinut nousta yhteiskunnan korkeimmille kunniasijoille, ja oli juuri perämieheksi pääsemäisillään, silloin kuin »Bellonan» tuho tapahtui. Näin hän nyt näki olevansa ypö yksinään veneessä, keskellä suunnatonta Valtamerta, mutta siitä ei mies kömmähtynyt, ei likimainkaan, arvelihan vaan, että koska hän näin ihmeellisellä tavalla on päässyt silminnähtävästä kuolemasta, niin kai hän varmaankin on määrätty jotain erinomaista toimittamaan. Hän rupesikin voimainsa takaa soutamaan, toivoen saavansa nähdä jonkun laivan, joka hänet ottaa mukaansa, tai pääsevänsä maihin johonkin saareen. Niin souti vaari parka kymmenen päivää ja kymmenen yötä, syömättä ja juomatta, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Yhdentenätoista päivänä hän ei enää soutanut hän söi silloin toisen kenkänsä.

— Mahtoi maistua, — sanoi Pornichet.

— Kahdentenatoista päivänä hän iski puukkonsa kärjellä suonta itsestään ja joi vertansa.

— Juokse jo järveen! — virkkoi Mascaret. — Kolmantenatoista hän kävi seljälleen veneen pohjalle ja odotti vaan, että kuolema häntä armahtaisi ja korjaisi pois. Ei ollut enää soreasta Tuomaasta kuin luu ja nahka jäljellä; vaari parka oli näinä kahtena viikkona käynyt keltaiseksi, kuihtuneeksi ja laihaksi kuin kapahaili.

— Ihanhan tässä on ruumis jo kananlihalla — virkkoi Jambonneau hytistellen, — mutta yks'kaikki, anna mennä loppuun vaan!

— Niin, Legoff, kerro, kerro! — huudahti Mark, joka oli pelkkää korvaa.

— Miten kauan hän lienee maannut veneen pohjalla, ei hän itsekään tiennyt. Herätessään hän huomasi olevansa pitkällään pehmoisella kukkanurmikolla, upeiden puiden alla, joissa tuhansia lintuja oli laulamassa, ja jotka levittivät suloista tuoksua. Jo luuli vaari päässeensä paratiisin iloon; mutta hierottuaan silmistään unet pois ja nähtyään, millaisia olentoja hänen ympärillään on, oli hän vakuutettu joutuneensa manalan pohjalle. Seitsemättäkymmentä villiä ihmistä, yksi toistansa hirveämpää, ruumiit kokonaan piirreltyinä kirjaviksi eikä pukua yllä muuta kuin vaskirengas nenässä, istui hänen ympärillään, nähtävästi keskustellen keskenään ja erinomaisen tarkasti katsellen häntä.

Hän kun tunsi maantiedon kuin viisi sormeansa, niin arvasi kohta, mikä hänet nyt perii.

On se sentään kovaa, kun ihminen, oltuaan syömättä kolmetoista päivää, itse joutuu syötäväksi neljäntenätoista. Kellä sydän on oikealla kohdalla, se tosin saattaa jollakin tyytyväisyydellä antautua ateriaksi hyville ystäville tarpeessa, ja olenpa vakuutettu, että Pornichetin vaarista mahtoi siinä tilassa tuntua jotenkin hauskalta; mutta mennä tuntemattomain villien kitaan, jotka eivät edes osaa meidän kieltämmekään, ei vainkaan se ole lystiä.

Tuomas paralla ei ollut edessään muuta kuin käydä koreasti paistinvartaalle tai halstarille taikka ellei niinpäin, niin sitten paistinpannuun tahi kastrulliin. Eipä ihme siis, että hän äimistyi, kun hän, noustuansa istumaan, näki noitten ruskea-ihoisten lankeavan maahan kasvoilleen hänen eteensä, nousevan sitten ylös ja heiluttelevan sekä viuhtovan käsiään semmoisella tavalla, joka ei suinkaan osoittanut mitään pahoja aikomuksia.

Muutamat kantoivat hänen eteensä korittain apelsiineja, banaaneja ja ananaaseja toiset nostivat hänen huulilleen limonaadia tai kokosmaitoa. Toiset tulivat kutkuttamaan häntä jalkapohjista ja hieromaan hänen pohkeitansa sillä välin kuin muut löyhyttivät hänelle vilvoitusta palmunlehdillä.

Ja aina kun hän oli syönyt palasen tai juonut kulauksen, niin villit päästivät ihastuksen huutoja, he kirkuivat riemusta, he tanssivat ja hyppivät ja tekivät semmoisia ihmeellisiä kuperkeikkoja, että olisi luullut heidän taittavan niskansa.

Sitten kuin hän oli syönyt kuin mies ja juonut kuin kaksi miestä, puettiin hänet vaippaan, joka oli tehty kanarialinnun, kolibrin ja papukaijan höyhenistä; sitten hänet nostettiin kantotuoliin, ja nyt läksi koko joukko, musikantit etupäässä, astumaan kuninkaan linnalle.

Hallitus-istuin oli tässä maassa ollut tyhjä eilisestä saakka; entinen kuningas, näet, oli kuollut kovaan vatsatautiin. Senvuoksi maan ylimykset tahtoivat asettaa hänen seuraajakseen tämän ulkomaalaisen, jonka sallimus oli heittänyt heidän rannoillensa.

Tällä tavalla Tuomas Legoff, joka jo oli ollut kuolemaisillaan nälkään ja janoon, ja jolla ei ollut jalkineitakaan enää kuin tallukoista toinen, tuli Tambulinan saaren kuninkaaksi.

»Kruunausjuhla vietettiin vielä samana päivänä. Kaikki yleiset rakennukset valaistiin illan tultua ilotulilla, ja koko pitkä yö tanssittiin ja laskettiin raketteja.

— Tuo nyt on pelkkää valhetta, — sanoi Macabiou.

— Valhettako? — huudahti Legoff; — Se on ollut painettuna sanomalehdissä.

— Sitten se vasta valhetta onkin, — lisäsi Macabiou.

— Macabiou ei tiedä sitä seikkaa, — lausui Legoff mahtavasti, — että vaarini, palattuaan Franskaan, esitettiin kuninkaalle, joka otti hänet vastaan kuin sukulaisensa, sanoi häntä orpanakseen, sillä tuolla lempinimellä kruunupäät toisiansa kunnioittavat, ja nimitti hänet siinä samassa luutnantiksi meriväkeen, pyytäen anteeksi, ettei voinut antaa hänelle takaisin hänen vasta menettämäänsä kuningaskuntaa. Silloinen kuuluisa kuningas oli nimittäin rauhaa rakastavainen eikä tahtonut kietoa Franskaa pitkälliseen sotaan. Tämä on ihan totta; kaikki sen-aikuiset sanomalehdet kertoivat siitä.

— Niin, niin, sen-aikuiset sanomalehdet, — sanoi Macabiou, — nättiä väkeä.

— Mutta nyt, — vastasi Legoff yhä arvokkaammin, — mutta nyt tahtoisin tietää, miksikä herra Macabiou tekee tuollaisia kommervenkkejä, niellessään minun vaarini alamaisia, koska kerran minä nielaisin hänen isänsä sedän puolitoista tuhatta karhua ihan irvistämättä.

— Nyt on jo aika lopettaa jutut, — sanoi Mascaret. Valkea rupeaa sammumaan, ja minuun alkaa tulla jo aika nuha; saattaahan Legoff kertoa meille loput Pouliguenissa.

— Ei, ei, kerro vaan loppuun asti, Legoff, — huusivat kaikki muut, asettuen yhä lähemmäs valkean ympärille.

Legoff tunsi tuosta salaista mielihyvää ja alkoi jälleen.

10. TAMBULINAN KUNINGASKUNTA

Jos maailmassa milloinkaan on ollut semmoista kuningasta, joka on saattanut sanoa olevansa alamaistensa jumaloima, niin ainakin oli sellainen Tuomas I, Tambulinan kuningas. Hän ei hallinnut kuin puoli kuudetta kuukautta, mutta tämänkin lyhyen ajan kuluessa hän sai tuta kaiken sen sulouden, jonka kuninkuus tuottaa hellälle sydämelle ja vennolle vatsalle. Joka aamu tuli koko kansa miehissä tiedustelemaan kuinka hänen majesteetinsa jaksaa, ja kuinka hän on yönsä maannut. He koettivat arvata ja ennakolta täyttää kaikki hänen pienimmätkin mielitekonsa. Kalastajat kalastivat ja linnustajat linnustivat ainoastaan häntä varten. Hänen ruoka-aittansa oli täpö täynnä kaikenlaatuista tavaraa; herkullisimmat kalat, mehuisimmat metsän riistat olivat aina valmiina hänen ateriaansa varten. Joka aamu kannettiin hänelle sänkyyn vadillinen maisi-velliä. Tunnin kuluttua hän sai aamiaisekseen kolme tai neljä paistettua pikkulintua, jotka sulivat suussa kuin voikakut. Hän söi päivällistä puolenpäivän aikana, välipalaa kello neljä eikä pannut koskaan illallisetta maata.

— Älä, veikkonen, — äänsi Macabiou, jonka vatsassa nälkä piti aika kurinaa. — On sopimatonta tuoda esiin tuollaisia pikkuseikkoja.

— Se on armotonta, — liitti Jambonneau, vetäen vyötänsä kireemmälle.

— Mennään pois, pojat, — sanoi Mascaret.

— Älkää nyt keskeytelkö! Antaa hänen puhua! — huusivat muut.

Legoff jatkoi:

»Kerran, mitäpä kahdestikin päivässä kaikki valtakunnan virkamiehet kokoutuivat hänen akkunansa alle, ja siellä he, huvittaaksensa häntä ruoansulatuksen aikana, lauloivat kansallisia lauluja, joita hänen majesteetinsa, minun vaarini, suvaitsi balkoniltansa palkita kaikkein armollisimmalla hymyllä. Häneltä säästettiin kaikki sekä ruumiin että hengen rasitukset. Hän ei liikkunut ulkona muutoin kuin kantotuolissa. Mitä valtioasioihin tulee, niin hänen kuullen ei niitä milloinkaan otettu puheeksi; hänellä oli kyllä ministerejä, jotka pitivät niistä huolta.

Luulispa nyt, että Tuomas, oltuaan parikin viikkoa näin rauhallisessa ja ravitsevaisessa kuninkaanvirassa, jälleen rupesi toipumaan ja vahvistumaan. Mutta ei, valitettavasti ei! Vaikka hän oikein työksensä koetti maata, syödä ja olla työttömänä, niin hirveän laihana hän sittenkin oli, ja tämä seikka se suretti hänen alamaisiansa. Nähdessään häntä ulkona hänen kantotuolissaan, keltaisena kuin sirkka ja näivettyneenä kuin haavankuori, kävivät he pahoille mielin eivätkä ollenkaan näyttäneet tyytyväisiltä.

Vasta neljän kuukauden kuluttua hän rupesi vaurastumaan. Siitä saakka lihosi hän silmin nähtävästi, ja sorea Tuomas tuli jälleen näkyviin Tuomas I:n kruunun alta. Hänen alamaistensa rakkaus näkyi kasvavan samassa määrässä kuin hänen lihavuutensa. Ja tällä rakkaudella ei ollut enää rajoja siitä hetkestä asti, jona he huomasivat hänen vatsansa paisuvan. Jos hän hetkeksikään pisti nenänsä ulos, niin heti keräytyi hänen ympärilleen suuri joukko alamaisia, jotka ahnain silmin katselivat ja tunnustelivat hänen majesteetiansa. Liiatenkin vetivät hyllyvimmät paikat hänen ruumiissansa erinomaista huomiota puoleensa, ja kaikki osoittivat mitä hurjimmilla keikahduksilla mielihyväänsä siitä, että heillä oli niin pyöreä ja pullea kuningas.

Nämä lapsellisen riemun osoitukset olivat hänelle mieliin, ymmärrättehän sen, ja varsin korkeihin ajatuksiin hän tulikin itsestänsä. Ja tosiaan, tutkiessaan itsensä ruumiin sekä hengen avujen puolesta, hän ei liiaksi ihmetellytkään olevansa kuninkaan istuimella; oikeinhan hän oli siinä kuin kotonansa ja paljoa perehtyneempikin kuin »Bellonan» märssykorissa. Lukenut mies kun oli, oppi hän maan kielen kahdeksassa päivässä niin hyvin, että puhui sitä kuin äidinkieltään. Usein hän kävi alamaistensa luona. Semminkin hän rakasti astua heidän majoihinsa äkkiarvaamatta. Hän sanoi silloin aina tulleensa tiedustelemaan, oliko heillä mitä puutteita, ja joi hyvin armollisesti heidän kanssaan lasillisen ratafiaa. Näin erinomaisia villejä, joiden hän oli luullut syövän ihmisen lihaa, hän rakasti sydämellisesti, sanoi heitä lapsiksensa, pitipä heitä kauniinakin. Hän ei ajatellutkaan ruveta heitä opettamaan, päin vastoin hän päätti pitää kunniassa heidän herttaista tiedottomuuttaan. Saaren asukasten sivistys oli hänen mielestänsä aivan riittävä, ja hän pelkäsi pahentavansa sen, jos rupeaisi siihen kajoamaan. Hän eli rauhassa, piti makean leivän juhlaa aamusta iltaan eikä koskaan nukkunut sanomatta itselleen, että kaikki oli mitä parhaimmalla kannalla Tambulinan kuningaskunnassa.

Eräänä iltana, sitten kuin hän oli syönyt illallisen, iski hänen mieleen lähteä katsomaan, millä kannalla yöpolisi on hänen valtakunnassaan. Hän arveli myöskin, että vähäinen kävely ennen maatapanoa olisi edullista ruuansulatukselle. Sen vuoksi hän kietoi ympärilleen höyhenvaippansa ja läksi salaa ulos linnasta. Taivaalla ei näkynyt kuuta eikä tähtiä: pimeä oli kuin säkissä. Tuollaisessa pimeässä — olisi helposti saattanut taittaa niskansa, mutta siitä huolimatta hänen majesteetinsa rupesi kävelemään ristiin rastiin katuja pitkin, hiipien hiljaa varpaillaan. Ja eikös tuo ollut kaunista? Hallitsija, vetäytyneenä pois hovielämän nautinnoista, kävelee omassa korkeassa personassaan yövartijana varjellen alamaistensa henkeä ja omaisuutta! Tämä ylevä velvollisuus, jota hän nyt täytti ensi kertaa, kohotti hänet taaskin hänen omissa silmissään, ja nyt hän ei enää epäillyt olevansa syntynyt kuninkaaksi.

Saarella makasi kaikki. Tambulinan porvarit kuorsasivat pajun-oksista ja kierretyistä vihvilöistä tehdyissä majoissaan. Nähtyänsä, että järjestys vallitsee hänen pääkaupungissaan, mutta että kadut kenties tarvitsevat uutta kivitystä ja valaistusta, aikoi hän palata linnaansa, varsin tyytyväisenä kävelyhynsä. Mutta kulkiessaan erään yksinäisen majan ohitse, hän kuuli sen sisästä ääniä, ikäänkuin siellä olisi ollut joku kova kiista tai riita. Keskeltä muiden vikiseviä ääniä kuului selvään eräs kova ääni, jonka hän paikalla tunsi: se oli erään Kvinkvina nimisen ylimyksen, joka oli tunnettu kansanvillitsijä ja kansanpuolueen johtaja. Samoin hän tunsi myös äänestä lemmikkinsä, Bibi-Lulun, joka oli varsin lempeä ja hento nuorukainen, ja jota hän rakasti enimmin kaikista, sillä hänen puheensa oli niin viehättävä, hänellä oli niin kauniita ajatuksia ja luonne niin herttainen. Hänen majesteetinsa painoi korvansa kiinni majan seinään, haluten tietää, mistä tuolla sisässä riidellään.

— Sen minä sanon, — huusi Kvinkvina innoissaan, — että hän on nyt parhaimmillaan, ja ett'ei hänestä enää sen parempaa saa.

Sitä minäkin, — visersi Bibi-Lulu lempeästi.

— Mutta niin ei ministerit, lisäsi kolmas ääni. — He koettelivat häntä tän'aamuna ja sanovat hänessä vielä olevan heikkoja paikkoja.

— Heikkoja paikkoja! — kirkui Kvinkvina. — Tuommoisia ne ovat, ne meidän ministerit! Siinä taas se heidän kavaluutensa ja herkullisuutensa. He koettavat vaan vetää meitä nenästä, voidakseen siepata itselleen rasvaisimmat palat. Jos heitä ruvettaisiin uskomaan, jos heidän annettaisiin tehdä mielensä mukaan, niin ei meille jäisi muuta kuin luut, ja niistäkin olisivat he jo imeneet ytimen pois.

— Pois ministerit! — kuului samassa parikymmentä uhkaavata ääntä, niin että Tuomas Legoff luuli jo olevansa isänmaassaan.

— Tästä pitää saada loppu, pitää! — kiljaisi jälleen Kvinkvina ja löi nyrkillään seinään niin lujasti, että kuninkaan nenä oli vähällä käydä lyttyyn. — Mehän olemme tehneet hänet kuninkaaksi: sehän oli paras keino lihoittaa häntä; mutta nyt saavat kansan uhraumiset jo päättyä. Kansa nurisee, kansa ei jaksa enää odottaa, kansa vaatii jälleen päästä oikeuksihinsa. Juhlamenojen pitää tapahtua huomispäivänä; jollei, niin muistakaa minun sanani, että kapina nousee Tambulinan saarella!

— Kannatetaan! Huomenna siis! — huusivat kaikki villit.

Ja yksi heistä arveli vielä.

— Siitä tulee kieltämättä makuisin pala, mitä milloinkaan on saatu meidän pienissä juhlissa.

— Malttakaa,»— sanoi armas Bibi-Lulu, — minkä kastikkeen kanssa hänet kannetaan pöytään?

— Ei kastiketta minkäännäköistä! — vastasi Kvinkvina niin mahtavasti, että keskustelu paikalla taukosi. — Vartaalla hän paistetaan, eikä liiaksi paistetakaan! Siitä minä pidän huolen. Sanalla sanon, tällä kertaa ei kansa tule pilkatuksi, petetyksi, niinkuin usein tätä ennen. Se aika on ollut ja mennyt, jolloin kansa, huokaillen ahnaan ylimysvallan häpeällisen ikeen alla, ryömillään sai poimia muruja isoisten pöydältä! Oikeuden hetki on viimeinkin lyönyt, kansa tuntee oikeutensa, kaikki kalpenee, kaikki katoaa kansan majesteetin edessä, ja koska minä juuri sitä edustan, niin pidätän itselleni parhaimman palan.

Moinen ylenpalttinen vaatimus herätti nurinaa.

— Mitäs te nurisette? — tiuskasi Kvinkvina, ilkeästi irvistäen. —
Eikös kukin teistä saa palaa paistetusta kuninkaasta?

Tämä julma leikkipuhe rauhoitti tyytymättömät ja istunto päätettiin yksimielisillä huudoilla: »Huomiseksi! huomiseksi!»

Tuomas I:n oli käynyt kalman vaaleaksi ja kosk'ei hänen ensinkään tehnyt mieli läsnäolollansa kunnioittaa huomispäivän juhlaa, niin otti hän sääret selkäänsä, jättäen kapineet ja kampsut, ja läksi potkaisemaan rantaan päin. Vaikka hän nyt jälleen oli menemässä kohtaamaan uusia paastopäiviä, uusia onnenvaiheita, ja vaikka hän tiesi, millaista hänen kansansa oman voiton pyytämättömyys oikeastaan on, niin ei hän kumminkaan malttanut olla heittämättä kaipauksen katsetta jäljellensä tuohon Tambulinan saareen, jossa hän oli elänyt niin monta onnellista päivää. Sallittakoon hänen poikansa pojan lausua tässä pari kunnioituksen sanaa hänestä! Hallittuansa puoli kuudetta kuukautta, hän läksi pois, niinkuin oli tullut tyhjin käsin ja puhtaalla omalla-tunnolla. Eikä johtunut hänen mieleensä viedä muassaan edes valtionrahastoa eikä kruunun timanttejakaan. Hän heitti vaippansakin päältään, viskasi sen rannan hiekalle, luopumisensa merkiksi, ja nosti jo jalkansa, astuakseen veneesen, — mutta samassa tunsi hän jonkun käden laskeuvan raskaana hänen olkapäällensä…»

Legoff pysähtyi nyt ja vaikeni hetkiseksi. Kuulijain tarkkuus oli kiihkeimmillään. Jos jokainen heistä olisi ollut Tuomas I:n sijassa, jokainen heistä tuntenut tuon raskaan käden laskeutuvan hänen olkapäällensä, niin eivät he silloinkaan olisi tunteneet suurempaa kauhua. Pikku Mark ei vielä ollut koskaan ollut mukana mokomassa juhlassa. Mascaret ei puhunut enää sanaakaan poismenosta, ja Macabiou näki jo selvään, että karamellit olivat menneet häneltä sivu suusta. Pyyhkäistyään tyytyväisenä leukaansa ja heitettyään Macabioun puoleen semmoisen katseen, joka olisi saattanut vajottaa hänet, hänen isänsä sedät ja tämän karhut maan alle, jatkoi Legoff jälleen merkillistä jutelmaansa.

11. SUORITUS

»Näin nyt oli kuninkaallinen pakolainen otettu kiinni kuin pahantekijä ikään, ja vaikka hän oli enemmän kuollut kuin hengissä, niin jaksoi hän kumminkin kääntyä ympärinsä ja näki edessään erään julman kummituksen, joka oi ollut muu kuin Kvinkvina itse, Kvinkvina kaikkine seuralaisineen, joiden etunenässä näkyi Bibi-Lulun lempeä haahmo puiden siimeksessä. Niinkuin tiedätte, hyvät ystävät, ovat villit ihmiset ihmeellisen tarkka-aistisia. Heillä on niin herkät korvat, että kuulevat heinän kasvamisen, muurahaisen astunnan, kärpäsen hengityksen. Näkö heillä on niin erinomainen, että voisivat nähdä hämähäkin kutovan verkkoa kuussa, ja mitä hajuhermoihin tulee, niin voisivat he Pouligueniin asti tuntea, milloin Batzissa makkaroita paistetaan. Tuskin olivat Kvinkvina ja hänen seurakumppalinsa tulleet ulos majasta, jossa he olivat olleet neuvottelemassa, niin olivat he heti vainunneet kuninkaan hajun. Viekkaina kuin ketut he olivat hetikohta arvanneet, että jotakin tässä on toisin kuin olla pitäisi. He läksivät onnettoman vaari vainajan jälkiä myöten, eikä heidän tarvinnut kovinkaan kiirehtiä, niin jo ennättivät rannalle samaan aikaan kuin hänkin.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina kaikella alamaisella kunnioituksella, — teidän majesteetinne tietää kyllä, että perustuslakimme, jota olette vannonut pitävänne pyhänä, nimenomaa kieltää kuningasta lähtemästä maasta pois.

— Lapsukaiseni, rakkaat lapsukaiseni, — änkytti onneton hallitsija, tuskin enää pysyen pystyssäkään. — Minun teki mieleni vaan tehdä piikkiriikkinen huviretki merellä. Pyhitettyäni koko päivän valtiotoimille, jotka tarkoittavat kansani parasta, olisi minun ollut suloista, sen tunnustan, muutamaksi hetkeksi tuossa ruuhessa pienosessa unohtaa mahtavuuden murheet ja hallitustointen huolet.

— Perustuslaki, teidän majesteettinne, ei salli sitä. Ja jospa perustuslakikin sen sallisi, niin rohkenisivat teidän uskolliset alamaisenne kaikkein nöyrimmästi kantaa jalkainne juureen kieltonsa. Yöt ovat viileät näinä aikoina, ja yks kaks voisitte saada yskän ja kulkutaudin, ja huomenna on meillä juhla, jossa teidän majesteetinne läsnäolo on välttämätön.

— Juhla! Niinkö sanoit, rakas Kvinkvina?

— Niin, teidän majesteetinne, isänmaalliset huvit, joihin on osaa ottava koko saaren kansa…

— Ja olisipa kovin katkerata, jos suuresti rakastettu hallitsijamme ei kunnioittaisi niitä läsnäolollaan, — lisäsi Bibi-Lulu sointuvalla äänellään.

— Rakkaat ystävät, minä olen syvästi liikutettu. Kuinka suloista minun olisi nähdä kaikki alamaiseni ympärilläni samassa pöydässä! Vaan pahoinpa pelkään, että minun terveyteni tila riistää minulta huvituksen olla läsnä huomispäivän kokouksessa. Minä en ole ensinkään terve, rakas Kvinkvina.

— Mitä minä kuulen! — huudahti Kvinkvina. — Teidän majesteetinne ei ole koskaan voinut paremmin. Olettehan lihava ja pullea puolelta ja toiselta.

— Muistapas, Kvinkvina, että pahimmat taudit ne juuri osoittavatkin hyvän terveyden oireita. Tällainen kyllä on minulla muoto, lapsukaiset, mutta sittenkin minä surkastun ja näivetyn päivästä päivään. Valta ja voima — se on painava taakka, ja hallitseminen — voi kuinka raskas urakka se on! Helpompi olisi hakata halkoja. Tämä rasva, johon kansani katseet kiinnittyvät niin suurella rakkaudella ei ole muuta kuin pelkkää tautiperäistä pöhöä Tämä lihavuus, joka tekee teidät niin ylpeiksi tämä pulleus, tämä ihon punervuus, kaikki tämä, hyvät ystävät, on petollista ulkonäköä vaan. Vertauksissa puhuen: minä olen kuin mikä pöhökakku. Mutta merkillisintä tässä taudissa, joka minua vaivaa, on se, että vereni on alituisesta valvomisesta muuttunut niin sanoakseni myrkyksi. Jok'ainoa kirppu tai itikka, joka pahaa aavistamatta kimppuuni käy, saa halvauksen ja kuolee siihen paikkaan. Joka aamu on herätessäni ympärilläni kantapäästä kiireesen syöpäläisten raatoja. Tiedättehän, että viime viikolla kuoli minulta suureksi surukseni Kakambo, sievin kaikista apinoistani, sydämelleni rakkahin juuri siitä syystä, että se oli niin sinun näköisesi, rakas Kvinkvina; mutta sitä ette vielä tiedä, mistä syystä tämä sorea elävä nukkui pois elämänsä kukoistuksessa. Sanonko ma? Kakambo parka kuoli parin sekunnin kuluttua siitä kuin oli leikitellessään pikkuruisen vaan puraissut minua sääreen. Päättäkää nyt siitä, saatanko olla esimiehenä huomispäivän isänmaallisessa juhlassa. Määrätkää kuinka tahdotte, minä tottelen. Minä tunnen velvollisuuteni, ja kuninkaan ensimmäinen velvollisuus on kaikin puolin noudattaa kansan tahtoa. Eläköön perustuslaki! Eläköön Tambulinan kansa!

Tämä puhe oli lausuttu niin vakavasti ja sulavasti, että herrat villit, vaikkeivät sitä kaikin puolin uskoneetkaan, saivat siitä kumminkin yhtä ja toista miettimisen aihetta. He rupesivat neuvottelemaan keskenänsä, ja Tuomas I luuli jo päässeensä pälkähästä, ainakin toistaiseksi, mutta pian hän kuuli Kvinkvinan puhuvan kumppaleilleen:

— Mitä hän nyt on meille lasketellut, on pötyä alusta loppuun. Minä tiedän ihan taatuista lähteistä Kukambon kuolleen vatsan kovuuteen. Mitä taas apinan isäntään tulee, niin hän on aika velikulta. Ryhdytään vaan iloisesti toimeen. Kaikissa tapauksissa sopii, varmemmaksi vakuudeksi, antaa ministerien maistaa ensimmäiset palat. Tavallisella ahneudellaan he kyllä etunenässä hyökkäävät paistin kimppuun; me muut, me ryhdymme ateriaan sitten vasta kuin he ovat maistaneet.

Tämä varovaisuuskeino sai kyllä rauhoittumaan alamaiset, mutta ei kuningasta. Tuomas tunsi olevansa sairaampi kuin oli tahtonut heille luulotellakaan.

— Teidän majesteetinne, — sanoi hänelle Kvinkvina, — emme suinkaan uskaltaneet muuta kuin luulla terveyttänne mitä parhaimmaksi. Syvästi liikutettuina siitä kuvasta, jonka annoitte meille taudistanne, me nyt juuri keskustelimme, eikö sopisi jättää toistaiseksi puheenaolevaa juhlaa. Valitettavasti täytyy minun kumminkin alamaisuudessa ilmoittaa juhlan valmistusten ennättäneen jo niin pitkälle, ett'ei sitä mitenkään käy enää viivyttäminen. Kaikki ruokalajit on jo teetetty, kaikki kutsumuskortit lähetetty. Ja kun sitten vielä teidän majesteetinne saa kuulla, mikä tarkoitus tällä juhlalla on, niin olenpa vakuutettu, ett'ei teidän majesteetinne jätä kunnioittamatta sitä läsnäolollaan.

— Sano, Kvinkvina, sano, mikä sen tarkoitus on, — rukoili Tuomas parka joka luuli saavansa kuulla jotain lohdullisempaa ja tarttui, mieletön mies, toivon pienimpäänkin oljenkorteen.

— Teidän majesteetinne! Hamasta harmaasta muinaisuudesta saakka on Tambulinan kuningaskunnassa ollut tapana, että kansa jo ennen hallitsijansa kuolemaa antaa heille kullekin kunnianimen, joka on muistuttava kaikista niistä suurista töistä, kuin hän kansallensa tehnyt on. Ja huomenna juuri, teidän majesteetinne, kansa kokoutuu yhteen ja juhlallisesti julistaa teidän majesteetillenne kunnianimen, jolla historia aina maailman loppuun saakka on kunnioittava Tuomas I:stä.

— No niin, Kvinkvina. Tämä kunnianimi…

— Täytyy sanoani, teidän majesteetinne, että vaikea oli löytää meidän köyhästä kielestä sanaa, johon olisi yhdistetty niin monta ja niin erillaista ominaisuutta, ja joka muistuttaisi niin monesta suuresta työstä, mitä olette maalle tehneet, ja joka samalla myös ennakolta ilmoittaisi kaikki nekin työt, mitkä vastedes olette tekevä. Kauan olimme epätiedossa, mikä olisi sopivampi: Tuomas Paksuko, Tuomas Hyväkö, Tuomas Hyväntekijäkö, Tuomas Rauhallinenko; mutta näistä sanoista ei yksikään ilmaissut kylliksi tarkkaan rakkauden ja kiitollisuuden tunteita, jotka rintamme täyttävät. Viimeinkin minä, Kvinkvina, — o sitä onnellista sydämmen sykäystä! — minä olen löytänyt, minä olen ehdottanut, minä olen helposti saanut hyväksytyksi todellisen kunnianimen, ainoan, mikä soveltuu teidän majesteetillenne, ja huomenna, teitä jumaloivan kansan riemuitessa, lasien kilistessä ja torvien raikuessa, julistetaan Tuomas I alamaistensa Ravitsevaksi Isäksi.

— Tämä on ylenpalttista, Kvinkvina, tämä on liian ylenpalttista! — huudahti kuningas, ollen vähällä kaatua maahan ja osoittaen ylevämielisyyttä niin suuressa määrässä, että oikein puristi tuon iljettävän saarelaisen kättä. — »Te olette oikeassa, rakas ystävä, min'en epäile enää, minä tulen huomispäivän juhlaan; se on oleva elämäni kauniin, elämäni ihanin päivä. Saatte olla varmat tulostani, lapseni! Vaan nyt, jättäkää minut. Tahdon olla yksinäni. Tahdon, yksinäni viruskellen tässä venosessa, mietiskellä ja valmistella rauhassa sitä puhetta, jonka huomenna olen pitävä, jälkeisruokaa syödessämme.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina jälleen, — parempihan on teidän virua omalla vuoteellanne. Tämä vene ei ole mikään osa Tambulinan valtakuntaa, ja perustuslakihan on selvä. Jos suvaitsette, niin saatamme alamaisuudessa teidän majesteetinne hamaan palatsiin asti.

Tämän sanottuaan hän kietoi kuninkaansa huolellisesti höyhenvaippaan, jonka hän itse oli ottanut ylös maasta, ja niin läksi koko joukko astumaan kuninkaan hoville. Kuningas kulki etunenässä ja hänen perässään, asianomaisen matkan päässä astuivat muut, päästämättä häntä näkyvistään ja tarkasti väjyen hänen pienimpiäkin liikkeitään. Tuomas paralla ei ollut enää muuta toivoa kuin Bibi-Lulu. Vaikka hän oli kuullut hirveitä sanoja, jotka ukkosena olivat sattuneet hänen korviinsa ja myllertäneet mieheltä koko sydämen, niin ei hän kumminkaan voinut uskoa, että niin paljon kiittämättömyyttä ja niin paljon paatumusta olisi vielä noin kovin nuoressa olennossa; hän piti varmana, että Bibi-Lulu hänet kylläkin auttaa tästä epätoivoisesta tilasta. Tultuaan lähemmälle linnaansa, hän kääntyi, kulkuansa kumminkaan tauottamatta, seuralaistensa puoleen ja käden viittauksella, mahtavalla ja käskevällä kuin ennenkin, kutsui Bibi-Lulun luoksensa. Nuori villi totteli paikalla kuninkaansa käskyä. He kulkivat vierekkäin jonkun aikaa ääneti, kuningas ajatuksissaan ja synkkänä, Bibi-Lulu tyyneenä ja myhäillen.

— Bibi-Lulu, — sanoi viimein Tuomas niin hiljaa, etteivät muut voisi kuulla, — tiedäthän, kuinka hyvä olen aina ollut sinulle. Olisitpa kelvottomin mies tässä kansassa, jos sinulle erittäin tarvitsisi sitä muistuttaa. Minussa on sinulla ollut, en tahdo sanoa parhain herra, mutta suorin ja uskollisin ystävä. Ylenpalttisesti olen vuodattanut päällesi armoani ja hyvyyttäni. Kun päivällispöydässäni oli kalkkunanpaistia, sait sinä joka kerta siivet kalutaksesi. En koskaan maistanut pähkinäkreemiä ennenkuin sinä olit hotkaissut siitä puolet. Muistatko, kuinka monasti tapasin sinut herkuttelemasta ruokakaapissani? Salamähkään olet sa juonut minulta toista litraa ratafiata. Minä vaan myhäilin enkä kieltänyt, kummastelin vaan, miksi sinä salavihkaan otit sitä, mitä hyvästä sydämestäni olisin sinulle aina suonut. Sinun läsnäolosi silitti pois rypyt otsaltani. Minä kutsutin sinua, kun viivyit kauan poissa, ja useinpa minä jätin kultaisen kartanoni ja tulin sinun matalaan mökkiisi ja poltin siellä veljellisyyden piippua sinun kanssasi. Sinulle avasin sydämeni, sinulta en salannut mitäkään. Julkisissa juhlissa istuit sinä vieressäni. Minä sinut nostin kunniaan ja arvoon. Nähdessään meitä aina yhdessä, olisivat ihmiset saattaneet luulla olevasi syntynyt hallitusistuimen portailla. No niin, Bibi-Lulu, sietäisitkö, palkinnoksi kaikista näistä hyvistä töistä, että kuninkaasi, herrasi, ystäväsi pannaan vartaalle kuin mikä lampaanlapa?

— En minä ole syypää siihen, rakas herrani; tuo mokoma Kvinkvinahan se tahtoo teitä vartaalle, — huilutti Bibi-Lulu hienolla äänellään. — Minä puolestani tahtoisin, että teidät laitettaisiin jänispaistin viisiin ja kannettaisiin pöytään sipulikastikkeen kanssa.

— Kurja! — kiljasi Tuomas kovasti suutuksissaan. — Se on siis totta, se on siis totta! Sinäkin, viheliäinen Bibi-Lulu, sinäkin varusteleit syömään kuningastasi!

— No ihme ja kumma, armas herrani, — vastasi Bibi-Lulu enkelin viattomuudella, vähemmin liikutettuna kuin hämmästyneenä, — minkästähden teitä sitten olisi apatettu niin hyvästi kuudetta kuukautta ja lihoitettu niin suurilla kulungeilla?

Tuomas I kääräisi ympärilleen tiiviimmästi höyhenvaippansa, painoi päänsä alas eikä enää virkkanut sanaakaan. Muutaman minutin perästä saattojoukko seisattui linnan ristikkoportille. Hallitsija pantiin lukon taakse, kolme vahtia asetettiin joka portille, ja hamaan aamuun asti kulki aseilla varustettuja patrulleja Tambulinan saarta ristiin rastiin.

Oli sekin yö, lapsukaiset, oli sekin yö! Kuvailkaa nyt mielessänne Tambulinan kuningas, kulkevana pimeässä, avarassa palatsissaan, joka muutaman tunnin kuluessa oli muuttunut hänelle vankihuoneeksi, ja josta hän pääsee pois ainoastaan — uhrialttarille astuakseen. Tutkittuaan kaikki huoneensa ja nähtyään, ettei pakenemista ollut ajatteleminenkaan, painoi hän päänsä käsiinsä ja itki katkerasti. Ilveilys oli loppunut; murhenäytelmä oli alkava. Hänen ei sopinut edes nuhdella kansaansa kiittämättömyydestä, sillä Bibi-Lulun viimeiset sanat olivat osoittaneet hänelle asian oikean laadun. Kadonnut oli Tuomas I kuin tina tuhkaan; jäljellä oli vain »Bellonan» entinen matrossi. — »Voi sua, ikipäiväinen narri,» — virkkoi hän itsekseen, — »kun hetkiseksikään saatoit luulla, että sua niin huolellisesti helliteltiin ja lelliteltiin vaan suurten ansioittesi ja pulskan vartalosi vuoksi! Voi sua kolmin-, voi nelinkertainen narri, joka annoit vetää itseäsi niin törkeästi nenästä ja pidit täytenä totena alamaistesi kunnioitusta, koskas et muuta tehnyt kuin vedit ruokaa ja juomaa nahkaasi aamusta iltaan ja sulattelit sitten illasta aamuun!» — »Hänelle muistui nyt mieleen satu ketusta ja korpista; mutta hassuinta hänen tilassaan oli se, että hän, oltuaan tähän asti korppina, nyt vielä oli oleva juustona. Tuon tuostakin hän kuulahti melua ulkona: siellä kuului vartijain määränperäisiä askelia tahi heidän vuorohuutojansa. Hänestä tuntui, kuin hänen ruumiistansa nyt jo läksisi paistin hajua ja, huolimatta ponnistuksistaan, hän ei mitenkään voinut tehdä päätöstänsä häntä odottavan kohtalon suhteen. Hän myönsi kernaasti hallituksensa olleen yhtämittaisia kemuja ja kekkereitä, mutta nyt, kun laskut oli suoritettava, oli niihin pantu vähän liikoja. Uupuneena vihdoin niin suurista liikutuksista, (olisi tuota uupunut vähemmästäkin), hän heittihe viimein kuninkaalliselle vuoteellensa ja nukkui, kietouneena höyhenvaippaansa.»

12. METSÄSTYS. KALASTUS. PUJAHDUS

»Päivä oli jo korkealla, kun kuningas heräsi. Hän hieroi silmiään ja luuli nähneensä pahaa unta. Tähän aikaan hänelle tavallisesti joka aamu tuotiin vellivati, ja tähän aikaan hoviherroja tunkieli hänen makuukammiossaan, kilpaillen onnesta, ken muka ensin saisi nähdä kuninkaan armollisen hymyn. Kummastellen, ettei ketään ollut hänen ympärillään, hän nousi vuoteeltaan, veti uutimet auki ja — arvatkaas mitä hän nyt näki?

Aamu oli herttainen. Linnut lauloivat kilvassa aamuvirttänsä, ja aurinko paistoi tummansinisellä taivaalla. Keskellä palatsin eteistä toria leimusi halkorovio, jossa koko härkäkin olisi kyllä kypsäksi paistunut. Rovion edustalla oli hirveän pitkä aluspannu rasvaa varten ja pannun päällä yhtä hirveä paistinvarras, kiiltävä kuin miekan terä ja ripustettu kummastakin päästä kahden suunnattoman rautaristikon nojaan. Vähän matkan päässä siitä palmujen siimeksessä näkyi, niin pitkälle kuin silmä kantoi, pöytä, joka oli tehty pölkyille asetetuista laudoista. Kymmenkunta pikku pirujen näköisiä kokkipoikia kattoi pöytää, ja hovimestari hioi sieralla veistä, isoa kuin hyväkin miekka. Pöytävieraat olivat juuri tulossa: toisella puolen kulkivat vakavin askelin ministerit ja heidän perässään valtakunnan ylimykset; toisella. puolen kulki Kvinkvina, tuiman näköisenä ja käsi puuskassa, perässään esikaupunkien kansa. Sitä mukaa kuin kumpikin joukko läheni toistaan, heittivät he toisiinsa sellaisia silmäyksiä, että helppo oli ennustaa ilon ja sydämellisen sovun piankin haihtuvan tässä ihanassa juhlassa. Samassa kuin ministerit olivat saapuneet paikalle, täräytti kaktus- ja aloepensaiden suojaan sijoitettu soittokunta Tambulinan kansallislaulun.

Tuomas Legoff oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaikki erikoiskohdat tässä miellytävässä kuvassa. Kaikki oli valmiina; odoteltiin vaan kuningasta paistiksi. Hämmästyneenä hyökkäsi hän akkunan luota pois ja syöksi hurjana kammioonsa. Ja siellä hänet nyt valtasi semmoinen raivo, ett'ei sitä osaa niin sanoa! Hän aikoi jo sytyttää palatsinsa tuleen kaikilta neljältä taholta ja hautautua paistuneena sen alle. Hän särki ja musersi kaikki, mikä vaan eteen sattui. Kristallit ja posliinit lensivät sirpaleina hänen ympärillään. Yhä enenevässä raivossaan, joka ei enää säälinyt mitäkään, talloi hän jalkainsa alle höyhenvaippansa, hän nyhti siitä höyhenet irti, hän repi sen palasiksi, ja hetken ajan oli hän, kiedottuna oikeaan höyhenpilveen, ja kohtalo se ikäänkuin vielä tahtoi häntä viimeisen kerran pilkata, sillä höyhenet pyrkivät tarttumaan kiinni hänen ihoonsa. Viimein hän päätti taistella hengestänsä ja myödä sen niin kalliista kuin mahdollista ja sieppasi käteensä tomahavk-nuijan, joka sekin oli osa kruunun irtaimistoa. Näin varustettuna hän asettui ovelle, valmiina lyömään kuolijaksi jokaisen, ken vain astuisi esiin. Seisottuaan tuossa neljänneksen tuntia, hän kuuli äkkiä ankaran melun ja riensi balkonille. Ulkona tapahtui seuraava seikka:

Tuskin oli Kvinkvina saapunut torille, niin toi hän esiin vaatimuksensa mahtavalla ja korkealla äänellä. Hän sanoi kyllä sallivansa, että alhainen kansa asetetaan pöydän alapäähän; mutta koska hän juuri on edustama kansan majesteetia, niin vaatii hän itsellensä kunniasijan. Hän myönsi ministereille oikeuden maistaa ensiksi paistia ja tutkia, onko se läpitsensä kypsää, mutta itselleen hän pidättää paraimman palan ja ilmoitti uhkeasti, ett'ei hän siitä vaatimuksesta suinkaan aio luopua. Tulistuneina tuollaisesta hävyttömyydestä sanoivat ministerit Kvinkvinaa rosvoksi ja uhkasivat panettaa hänet pimeään torniin, jollei hän luovu röyhkeästä vaatimuksestaan. Silloin Kvinkina unohtaen peräti hienommat tavat, heitti kauhalla itse ministeripresidenttiä vasten otsaa ja samassa karkasivat molemmat puolueet toisensa kimppuun. Se oli tuiverrusta se! Ylhäiset ja alhaiset mukiloivat toisiaan minkä ennättivät, ja yhä vaan soitti soittokunta Tambulinan kansallislaulua.

Nähtyään tämän perhekohtauksen, Tuomas Legoff ei enää viivytellyt: nythän oli otollinen hetki. Hän heittihe balkonin laidan yli laskeusi seinää myöten alas, putosi pehmosilleen, nousi jälleen pystyyn ja sitten kiitämään nuolena pois. Hän luuli jo päässeensä pakoon, mutta eräässä tien käännöksessä huomasi hänet kokkipoika ja soitti paikalla hätäkelloa. Tappelu taukosi silmänräpäyksessä, riitapuolet sopivat, ja nyt sitä lähdettiin yhdessä ajamaan takaa saalista. Sitä hirveätä menoa! Villeillä oli terästä kintereissään, ja Tuomas paksu ja jykevä kuin olikaan, oli siivet jaloissa. Jänis, koirat perässään, ei ole milloinkaan osoittanut niin suurta notkeutta ja moisia sotajunia. Hän harppaili kivien ja purojen yli, pujahteli pensaiden lävitse, katosi puiden taakse ja ryömi näkymätönnä maata pitkin. Milloin hän juoksi suoraan kuin ammuttu tykin luoti milloin pyörähteli sinne, tänne, saattaen takaa-ajajat jäljiltä pois. Nähdessänsä häntä noin nopeana, noin sukkelana, olisi luullut rasvan pysyvän yhtä hyvin ilmassa kuin vedenkin pinnalla. Olisi luullut tuuliaispään häntä lennättävän. Monta kertaa olivat villit vähällä lauaista häneen nuoleensa, mutta eivät kumminkaan tehneet sitä, peljäten pilaavansa paistin. He olivat herkkusuita ja senvuoksi tahtoivat saada hänet eheänä, vammatonna. Kvinkvina, joka oli lähinnä häntä, oli mennyt hienotuntoisuudessaan niin pitkälle, että oli ottanut mukaansa verkon, vataverkon semmoisen, toivoen saavansa hänet siihen kuin siipikalan. Tämmöistä menoa oli nyt Tambulinan kuningas jo juossut koko valtakuntansa halki. Hän rupesi jo hengästymään, mutta silloin hän huomasi saaren korkeimmalta mäeltä laivan, joka täysin purjein kulki rannan lähitse. Tämä näky antoi hänelle uusia voimia; hän riensi rannalle päin. Kvinkvina oli häntä niin lähellä, että jo kaksi kertaa oli viskannut verkkonsa hänen peräänsä, osaamatta kumminkaan. Tuomas oli jo lähellä pelastustansa; valtameri levisi jo hänen edessään turvan valkamana. Hypittyänsä kalliolta kalliolle, hän syöksi viimein Tyyneen Valtameren syliin ja luuli jo päässeensä kokonaan alamaisistansa, mutta samassa tunsi onneton olevansa kiedottu verkkoon, joka kaikilta puolin oli hänen ympärillään. Tämän oli Kvinkvina viskannut kallion huipulta hänen peräänsä, samassa kuin majesteeti oli heittäynyt veteen. Tuomas oli saatu kiinni. Voi kohtaloa kovaa kuitenkin! Ensin hän oli juossut kuin peura, sitten häntä oli pyydetty verkolla kuin mitä meren kalaa ikään, ja nyt, nyt hän joutuu paistettavaksi kuin kananpoika!

Nyt oli vaan verkko vedettävä ylös pystysuoraa kallion kylkeä myöten. Tämä ei ollut helppoa työtä, eikä Kvinkvina, roteva vaikka olikin, olisi koskaan saanut sitä toimeen ilman muiden apua. Kaikki, herrat ja narrit, kävivät työhön käsiksi suurella innolla, sillä päivällispaistihan tässä oli hinattava ylös, ja sen lisäksi oli äskeinen juoksu pannut tyhjät vatsat kurnaamaan ihan surkeasti. Itse ministerit vetivät kuin juhdat, peljäten, ettei Kvinkvina, ihmeellisen kalastuksensa onnistumisesta ylpeänä, jälleen toisi esiin röyhkeitä vaatimuksiaan. Vähitellen rupesi verkko nousemaan veden pinnasta, pullollaan ja raskaana kuin olisi sen sisässä aimo sampi tai pieni valaskala, ja tuon nähtyään, he päästivät riemuhuudon. Saalis oli elossa: vesi loiski ja tirskui, ja kuninkaallinen vanki potki ja pyristelihe, koettaen päästä irti verkosta. Pianpa tuo nälkäinen joukko sai yhdistetyin voimin koko taakan ylös vedestä. Ja hiljalleen se kohosi yhä korkeammalle, milloin majesteetillisessa hiljaisuudessa, milloin rajuna räpisteleiden. Kukahan nähdessään syrjästä tuon aimo kasan kohoilevan yläilmoihin, olisi osannut ajatellakaan Tambulinan kuninkaan sillä lailla palajavan valtakuntaansa? Mutta mitä lähemmäksi kovan onnen hetki tuli, sitä enemmin näkyi Tuomas I saavan uutta notkeutta ja ihmeellistä voimaa. Hän potki ja kiekuroitsi kuin vihoviimeinen vimmattu. Verkko huiski ja heilui joka puolelta, nousi ja laski ja nousi jälleen, yhä kiehnäytyen röyheätä kalliota vastaan; nuora uhkasi joka silmänräpäys katketa, sillä kovin hieroutui se, pingoillaan kuin oli, kiviä vastaan. Väki läähätti, ministeristö oli uuvuksissa. Viimeinkin kajahti riemunhuuto rannalla: kahdentuntisen nousemisen perästä oli viimeinkin verkon yläosa kohonnut kallion huipun tasalle; mutta nytpä nousi toisellainen meno!

Kun aaseilta loppuu heinät seimestä, silloin ne rupeavat tappelemaan keskenään, mutta nämä villit tekivät päinvastoin: yksimielisesti he olivat juosseet saaliinsa perässä, mutta nyt, kun saalis oli jo saatavissa, tulivat he jälleen eripuraisiksi. Tappelu oli vähällä syntyä uudelleen, tappelu sitä hurjempi, mitä pahemmin kalvava nälkä kiihoitti valtiollisia himoja ja yllytti puoluevihaa. Tuskin oli verkon pää noussut kallion laidalle, niin oli Kvinkvina seuralaisineen karannut kiinni ensimmäisiin verkon silmiin. Täynnä epäluuloa olivat valtakunnan mahtavat ja ministerit päästäneet irti nuoran ja käyneet kukin vuorostaan käsin verkkoon hekin. Kumpikin puoli veti omalle haarallensa, sättien toinen toistansa. Kvinkvina oli herraa puolestaan, koska hän muka oli saaliin saanut kiinni; pääministeri mahtaili taas sillä, että hän oli hinannut kuin mies, ja lujasti kuni rautaiset pihdit olivat sormet kiinni saaliissa. Sieraimet olivat levällään, suut vaahdossa, hampaat säihkyivät uhkaavina. Mutta hämmästyneenä, säikähtyneenä oli Tambulinan kuningas hyyristynyt verkon pohjalle eikä liikuttanut jäsentäkään. Muusta hänellä ei enää ollut huolta kuin vaan saada tietää, syödäänkö hän paistettuna vaiko keitettynä, ja kansako hänet poskeensa pistää vaiko ylimykset; mutta silloin — odottamaton onnen isku! Taivas nähtävästi piti erinomaista huolta meidän kuninkaallisen sukumme kanta-isästä! Juuri siinä silmänräpäyksessä kuin verkko oli nousemassa maalle, kuului risahdus, verkon silmät ratkesivat, Tuomas I:n raskas ruumis, tehtyään ison läven, pudota loiskahti mereen.

En yritäkään kuvailla teille Tambulinan kansan hämmästystä: he seisoivat rannalla, kuin puulla päähän lyötyinä, nämä hellät ystävykset.

Mutta kaukana oli jo kuningas.

Kiivaasti kuin delfini hän halkoi aaltoja, kiiruhtaen taanoin huomaamansa laivan luo, joka, nähdäkseen miten tuo kummallinen tapaus loppuu, oli laskenut purjeet alas vähän matkan päässä rannasta.

Se oli Amerikalainen priki.

Tuskin oli Tuomas Legoff noussut laivan kannelle, niin johtui hänelle heti mieleen hänen entinen toimensa; nopeasti hän kiipesi ylös mastoon ja istahti mukavasti märssykoriin.

Laiva oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja kulki nyt aivan rannan lähitse.

Villit olivat vielä kalliolla, liikkumatta, silmät mullollaan, suut auki.

Tuomas näytti heille oikein kunnon pitkän nenän.

— Aterioikaa ilman minua! huusi hän heille.

Sitten hän kiepsahti, käänsi heille sen kohdan, jota he hartaimmin olivat halainneet, ja, viitattuaan varsin osoittavaisesti, lisäsi:

— Tuossa noin teidän perustuslaillenne!

XIII.

HUIPPUA KOHTI

Tähän oli Legoff päättänyt jutelmansa. Lopettaakseen sen sopivalla tavalla, liitti hän muutamia kohoittavia ja varoittavia lauseita, mutta äkkiäpä hänen äänensä keskeytti eräs toinen ääni. Ja tätä keskeyttäjää ei oltu osattu aavistaakaan. Hän säpsähti, kallisti korvansa meren pauhinata kohti ja päästi julman hätähuudon, johon kaikki muutkin kohta yhtyivät. Jotakin hirveätä, jota tuskin osasi erottaa, mutta joka näkyi liikkuvan yön pimeydessä, läheni pauhaten ja kantaen kammoa ja kauhistusta yöhön. Jo pauhasivat aallot saaren ympärillä. Poloiset huomasivat olevansa hukassa. He eivät olleet aavistaneetkaan tätä onnetonta loppua, joka kumminkin oli niin helposti arvattava, ja nousuvesi yllätti heidät äkkiä, niin kuin eivät olisi milloinkaan kuulleet siitä. Säikähtyneinä, neuvottomina he juoksentelivat kallioita ylös ja alas, kuni ahdistetut rotat, hakien lymypaikkaa. Kaikki huusivat vanhempiansa, käsiään kierrellen ja hivuksiaan repien. Keskellä tätä hälyä ja epätoivoa oli Tuomas I:n pojanpoika ainoa, joka ei menettänyt malttiansa. Käytyään Lokkiluodon ympäri, jota sammuvat kekäleet vielä hämärästi valaisivat, ja tutkittuaan tarkasti luodon muodon, oli hän huomannut, että tuolla ylempänä tässä myrskyjen murentamassa kivikalliossa varmaankin on ulospistäviä syrjiä ja tasaisia paikkoja, joita myöten he pääsevät nousuvettä pakoon; siellä on varmaankin halkeamia ja rotkoja, turvapaikoiksi heille. Mutta miten päästä sinne? Ensimmäisille tasanteille oli mahdoton päästä kissankynsinkään. Mutta hätä keinon keksii. Vähässä ajassa oli Legoff veneestä taanoin löytämistänsä nuorista ja rihmoista sitonut köysiportaat. Sitten hän korotti äänensä, niin että se kajahteli meren pauhun yli, ja kutsui pojat kaikki kokoon.

— Rauhoittukaa, — sanoi hän heille. — Me olemme nyt tosin kuin hiiret loukossa, mutta voivotuksillako te luulette pääsevänne siitä? Kuulittehan te, miten vaari vainajan kävi; ei ollut hänellä pula parempi kuin meilläkään, mutta pääsipäs! Auta itseäs, niin Jumalakin sua auttaa, sanoo sananlasku.

Muutamilla sanoilla hän ilmoitti, mitä nyt oli tehtävä, ja silmänräpäyksessä käskyt noudatettiinkin. Nyt oli asettuminen samaan asentoon kuin norsusilla oltaessa. Väkevimmät asettuivat kalliota vastaan, sitten nousi pienempi aina suurempansa hartioille, ja pian oli tuo elävä pyramiidi valmiina, juurella Macabiou ja Pornichet, huipulla Mark.

— Pysykää nyt kiinni, pojat! — käski Legoff.

Hän otti vauhtia ja kolmessa hypyssä oli hän jo Markin kohdalla, jonka hän oli vähällä sysätä alas. Siten hän pääsi semmoiselle kohdalle kuin ennakolta oli arvannut. Siinä oli kolo, kyllin avara, heidän sopia siihen joka miehen. Päästyään kerran sinne, kiinnitti hän ennen mainitut nuoraportaat ulospistävään kallionkylkeen, heitti toisen pään alas, ja niin nousivat pojat vuorotellen ylös. Ja aikapa olikin: vesi huuhteli jo heidän kantapäitään.

— Voi kuitenkin, — sanoi Mascaret parka, nostaen jalkansa portaille, — sanokaas nyt itsekin, eikös olisi ollut parempi maata omilla vuoteilla!

Sillä välin kuin muut lepäsivät, tarkasteli Legoff asemaa ja mietiskeli, millä keinoin päästä yhä ylemmäksi. Geologiasta hän tosin ei tiennyt sanottavaksi mitään, mutta luontoperäisellä aistillansa hän oli kumminkin tehnyt oikeita päätöksiä Lokkiluodosta. Kaukaa katsottuna tämä kallio näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta suipolta, sileälaitaiselta kannasta huippuun asti; mutta läheltä katsova tutkija sai siinä nähdä, mitä tuulet ja aallot voivat tehdä tuommoiselle kiviselle jättiläiselle. Kovat on heillä kourat. Vähän ne kyllä äkkiä toimeen saavat, mutta ne tekevät työtä sitä uutterammin, lepäämättä, joutopäiviä pitämättä. Hävityksen työstä oli tullut taideteos. Tämän kolotun, lohkoillun, joka puolelta tahkoillun kallion kyljissä näki jos minkinlaisia rakennustaiteellisia luonnoksia. Paikoittain ilmeni siinä ikäänkuin vanhan feodalilinnan raunioita, paikoittain kuni jonkun gootilaisen kirkon jäännöksiä. Umpinaisia rotkoja ja solia, portaita, joita myöten ei päässyt minnekään, pengerryksiä päälletysten, omituisen muotoisia pylväitä puoleksi hajonneiden holvien kannattamina, puolipyöreitä ja kulmikkaita kaarelmia, poikkinaisia karniiseja, ulospistäviä rinteitä, tornimaisia, räystäsmäisiä, suippopäisiä muodostuksia, sanalla sanoen, — sekavin joukko esineitä, mitä oikullinen luonto milloinkaan on voinut luoda taivaan ja valtameren välille!

Legoff oli huomannut kallion äärimmäisessä päässä jonkun käytävän tapaisen, joka kierrellen kulki ylöspäin kallion ulkolaitaa myöten. Hän arvasi myös, että tämä käytävä, jossa tuskin vuorikauriskaan olisi päässyt kulkemaan, päättyi palttaan heidän yläpuolellansa.

— Matkaan! huusi Legoff.

Ja hän näytti heille tietä. Joukko liikkeelle heti. Verkalleen siinä kuljettiin, perätysten, jälkimmäinen pitäen kiinni edellisen: puserosta tai nutun liepeestä. Ääneti olivat pojat. Kuului vaan oppaan kun hän tuon tuostakin huomautti joukolleen vaarallisia paikkoja. Tähtien heikossa valossa he siinä samoilivat, ja meri möyrysi heidän jalkainsa alla.

Ryömittyään kallion ympäri, he eivät tulleetkaan paltalle, niinkuin Legoff oli luullut, vaan joutuivat solaan, jonka kummallakin puolen kohoili kohtisuora kallion seinä. Tämä sola oli syntynyt kallion halkeamisen kautta, ja lohjenneita kivimöhkäleitä oli siinä aina vähän matkan päässä. He astuivat tähän halkeamaan, joka näytti kuivuneen virran uomalta. Eivät he tienneet, minne se vie, eivät tiedustelleet, pääseekö siitä pois: nousuveden ahdistaessa ei heillä ollut aikaa ajatella eikä harkita. He eivät astuneet, he ryömivät käsillään ja jaloillaan. Jok'ainoan kivilohkareen yli täytyi kiivetä. Vuoroin he liukuivat jälleen kiveltä alas, jolle juuri olivat päässeet; vuoroin jäivät kivelle lepäämään, kädet ja jalat naarmuissa, kieltäytyen enää menemästä eteenpäin. Legoff oli joka paikassa: etunenässä tietä osoittamassa sivulla, perässä, niinkuin lammaskoira rohkaisemassa uupuneita, Kehoittamassa jäljellejääneitä, panemassa niin sanoakseni sääriä kunkin selkään.

— Miehuutta, pojat, miehuutta! Joko uuvuit, Jambonneau! Joko mennään ryömimällä, Mascaret! Aatelkaas vaan, mikä kunnia meille tästä viimeinkin tulee! Ei nyt poikia poimitakaan kuin simpukoita merenluodolta, eikä meidän huolikaan astua omiin lämpöisiin häntä koipien välissä. Ei! Pää pystyssä sitä kotia tullaan, pää pystyssä ja uljaasti kuin voittajat konsanaankin. — Astu, astu Macabiou, ethän sinä astu ensinkään. — Pouliguen on ottava meidät vastaan avosylin ja on kerskaileva kunniastansa, kun saa olla tällaisten miesten kotikylä. Isät sanovat: »kas uljaita poikia vaan!» Äidit katsovat ylpeinä tällaisiin lapsiinsa. Koko viikkoon pelkkää siankinkkua ja munakokkelia. — Ponnista, François Guillemin, ponnista! Ei maar vaarisikaan ollut kovin mukava istua kököttää valaskalan seljässä? — Sanomalehdissä, pojat, sanomalehdissä meitä mainitaan. — No, Pornichet, mitäs kuhnailet kuin etana? — Vielä miehen harppaus, parisilainen! Vielä muutama askel, pojat! Pian ovat vaivat lopussa.

Ja Legoff oli esimerkkinä kylmäkiskoisuudessa, uutteruudessa, uhraumisessa yhteiseksi hyväksi. Ensimmäisenä hän oli joka kalliolla ja heitti sieltä muille nuoraportaat, joita hän kantoi vyötäisillään. Pienempiä hän hoiteli huolellisesti ja hellästi kuin äiti: vaikeimmissa paikoissa hän kantoi heitä sylissään tai olkapäillään. Tuon tuostakin hän huusi kaikkia nimiltä, tietääkseen, ovatko kaikki saapuvilla, eikö ketään ole jäljelle jäänyt. Läähättäen, uupuneina, riutuneina, peloissansa he olivat viimeinkin päässeet solan päähän. He eivät enää jaksaneet valittaa onnettomuuttansa. He viskausivat yksi sinne toinen tänne viimeisille pengerryksille, ja siihen useimmat nukkuivat. Nekin, jotka olivat koettaneet pysyä valveilla, vaipuivat uneen, mutta äkkiäpä he säpsähtäen heräsivät, sillä tulossa oli aina vaan vihollinen, joka ei väsynyt heitä ahdistamasta. Meri oli anastanut heiltä pakopaikan, sulkenut solan pään, ja siihen nyt aallot hurjina vyöryivät. Solasta ei ollut mitään pääsyä. He olivat saarretut kaikin puolin meren ja kallion väliin.

— Tule tänne, Legoff, tule tänne!

Mutta Legoffia ei ollut siinä. Hän oli kadonnut, ja tiessään oli silloin heidän viimeinenkin toivonsa.

— Legoff! Legoff!

Ei kuulu vastausta.

Minne hän oli joutunut? Olisiko hän tietä etsiessään luiskahtanut alas?
Olisiko hän joutunut altiiksi-antaumisensa uhriksi?

— Missä sinä olet, Legoff, missä?

Meri nousi nousemistaan, ja hyyristyneinä kallion seinää vasten he hirmulla katselivat, kuinka aallot jo vaahtojansa viskelevät heidän jalkoihinsa.

— Legoff! Legoff!

Vielä moniahta minutti, niin on vesi huuhtaissut heidät kuin hiekkajyvät.

— Pojat hoi! — huusi samalla joku ääni ikäänkuin taivaasta.

Oi uljas poika, kuinka kernaasti olisin sua likistänyt rintaani vasten! Hän se oli! Se oli Legoff! Muiden maatessa hän valvoi ja piti huolta heidän pelastuksestansa. Loiskasvin lailla hän oli tarttunut kiinni jokaiseen kallion särmään, sisiliskona ryöminyt ylös rinnettä myöten, oravana puikkinut ja pujahdellut, vuorikauriina hyppinyt kiveltä kivelle, ja nyt hän viimeinkin ihmeteltävällä notkeudella saapunut ylimmäiselle pengerrykselle. Sieltä hän heitti alas nuoraportaat, jotka oli määrätty vielä kerran pelastamaan heidät.

Niin paljon vaivaa, niin paljon ponnistuksia — eikä se kumminkaan heitä auta, viivyttäähän vain tunniksi tai pariksi heidän tuhoansa. He riensivät vielä eteenpäin, kiveltä kivelle, kunnes saapuivat viimeiselle paltalle, jonka keskeltä kohosi jättiläispylväänä iso kallion lohkare. Täällä nyt oli ratkaiseva hetki lyövä näille poloisille pojille. He olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle. Nouseminen oli päättynyt. Legoffinkin voimat olivat rauenneet. Korkeana ja sileänä kuin pylväs seisoi lohkare, jonka huipulla kalalokit yönsä viettävät, ja sinne ei ollut ajattelemistakaan. Meri ja autio avaruus piirittivät heitä, ja neuvottomina olivat pojat näiden kahden äärettömyyden välillä. Ylhäällä kohoili tyyneenä kirkas, öinen tähtitaivas, ja alhaalla nousi yhä likemmäs heidän viimeistä turvapaikkaansa valtameren hurja rynnäkkö. Meri läheni lähenemistään, ja kuolema läheni sen mukana.

— Ystävät, — virkkoi viimein Legoff kyynelsilmin, — teidät oli uskottu minun huostaani. Minun oli teitä hoitaminen, ja minä olen saattanut teidät perikatoon. Tulkaa syliini ja sanokaa antavanne anteeksi minulle!

Näistä sanoista heltyi jok'ainoa sydän.

— Ei, Legoff, meillä oi ole mitään sinulle anteeksi antamista. Sinä et ole meitä saattanut perikatoon, sinähän olet tehnyt kaikki pelastaaksesi meitä.

Ja Legoff syleili heitä kutakin; senjälkeen syleilivät he toisiansa, itkien ja nyyhkien.

— Voi sinua, pikku Mark, sinä olit niin onnellinen, — sanoivat pojat; — miksis tulit meidän kanssa? Eikä sinun mielesi tehnyt mutta me muuthan sinua yllytimme.

— Minäpä se olenkin syy tähän kaikkeen, — vastasi Mark; — minähän päästin veneen rannasta.

Ja he kääntyivät Pouligueniin päin ja puhelivat, ikäänkuin vanhemmat voisivat kuulla heitä:

— Hyvästi, isä! hyvästi, äiti! Meidän täytyy kuolla, te ette enää näe lapsianne!

Mutta hirveähän oli sentään tuo lähenevä loppu, ja pian huusivat poloiset jälleen:

— Pelasta meitä, Legoff, pelasta!

Ja kaikki hyyristyivät hänen ympärilleen kuin kananpojat emänsä siipien alle. Ja juhlallisella äänellä hän lausui:

— Polvillenne, pojat!

Kaikki kävivät polvillensa, ja Legoff, seisoen paljastetuin päin heidän keskellään, luki ääneen sen rukouksen, jonka he olivat oppineet jo äidin sylissä istuessaan, ja jota he olivat lukeneet joka aamu noustessaan.

»Isä meidän, joka olet taivaissa…»

Sittenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, liittivät muut:

— Amen!

— Jumala siunatkoon meitä! — sanoi Legoff.

Ja hän kävi polvilleen.

Vesi nousi paltalle saakka, ja jo pirskui suolaista vaahtoa heidän kasvoillensa.