Lokkiluoto

14. MISSÄ HE OVAT?

Yhtä suuri hämmästys ja epätoivo kuin Lokkiluodolla, vallitsi myös Pouliguenissa. Mutta lähtekäämme seuraamaan tapauksia siitä hetkestä, jolloin vene Legoffin johdolla oli lähtenyt rannasta. Kylässä oli vielä vähän aikaa kaikki hiljaa ja autiota. Rouva Henry herättyään ei osannut säikähtää eikä kummastellakaan Markin poissaoloa. Hän läksi ulos metsiköstä ja haeskeli poikaa silmillään, mutta kun ei häntä näkynyt, päätti hän pojan menneen muiden lasten kanssa leikkimään rannalle. Tämä arvelu olikin aivan luonnollista, sillä niinhän Mark oli tehnyt joka päivä. Koko iltapuolen oli äiti vaipuneena mitä mieluisimpiin ajatuksiin. Kohtalo näkyy lyövän toisinaan julmaa leikkiä ihmisen kanssa: niinpä rouva Henrykin hymyili tulevaisuudelle silloin kuin valtameri oli viemäisillään häneltä hänen viimeisen elonvesansa.

Illan suussa palasi kotia koko kylän väki, paitsi kalamiehiä. Pouliguen kävi vähitellen jälleen entiseen asuunsa ja vilkastui; puuttui vaan lasten melua. Ei osannut vielä kukaan huomata heidän poissaoloansa; äiditkään eivät tuosta huolehtineet, sillä he tunsivat pienten huimapäisten tavat. Kun tulee illallisen aika, silloin — niin he arvelivat — ryntäävät he kuin nälkäiset varpuset. Täytyy tunnustaa, että jos pojat eivät olleetkaan aina niin perin tarkkoja kouluun menon suhteen, niin ihmeellisen täsmällisiä he olivat kaikessa, missä lusikat ja vellivadit tulivat kysymykseen. Tulipa jo illallisenkin aika, vadit höyrysivät pöydillä, mutta ei kuulunut vielä lapsia! Kummallista: tuollaistahan ei ollut koskaan ennen tapahtunut; mutta äidit, jotka näkevät miestensä menevän joka päivä merelle ja pienostensa, heti kuin liikkumaan kykenevät, piehtaroivan rannan hiekassa, eivät hätäänny niin vähällä. Rauhattomampi oli rouva Henry. Hän oli kulkenut kallioilla, huudellen poikaansa. Ja nytkös kylän eukot lohduttelemaan häntä, kukin tavallansa! Onhan Mark hyvissä hoteissa, mitäs vaaraa hällä olisi! Paikat ovat turvalliset, eikä pojatkaan juuri pölkkypäitä; he tuntevat meren rannan kuin viisi sormeansa. He ovat kaiketi menneet Guéranden markkinoille katselemaan tanssivia koiria, tai kenties Batziin, jossa he välisti pitävät suuria pähkinä- ja mesileipä- kekkereitä. Ei pojilla hätää hituakaan; pikkuruinen haiverrus vaan, kun kotia tulevat.

Yö tuli, mutta lapsia ei kuulunut vieläkään. Rauhattomuus rupesi valtaamaan kyläläisiä. Rouva Henry ei enää kestänyt asemillaan. Hänen pyynnöstään oli suolankaivajia lähtenyt hakemaan kaikille haaroille. Muutamain piti mennä Guérandeen, toisten aina Batzin kauppalaan. Muutamain oli määrä käydä läheisissä kylissä ja kartanoissa. Heitä odottaessaan oli koko kylän väki kokounut rantakujalle. Siinä sitä pohdittiin ja punnittiin ja arvailtiin, mutta pelkkää pimeässä hapuilemista oli kaikki. Ja kovin siinä äidit toruivat poissaolevia poikia. Kukin sätti naapurinsa poikaa, ja mahtoi siinä Legoff, joukon johdattaja, kuulla kunniansa!

Siinä sinkoili syytöksiä ja vastasyytöksiä, mutta kesken kaikkea kajahti meren rannalta räikeä, kamala, eläimen-omainen kiljahdus; vaimoväki katsahti kauhistuen toisiinsa, muutamat tekivät hurskaasti ristinmerkin.

— Pyhä neitsyt! — huudahti Guilleminin eukko. — Bibia nauraa, ja se tietää pahaa!

15. BIBIA

Kuka oli tämä Bibia, jonka nauru herätti kauhua ihmisissä?

Hänen alkuperästään ei ollut mitään tietoa.

Milloin oli hän ensi kerran ilmaunut tänne? Meren-ajonako aalto oli hänet rannalle heittänyt? Mistä hän tuli? Mistä hän oli syntyisin? Mitenkä hän oli asettunut näille rannoille? Mistä hän oli saanut Bibian nimen, joka oli tuttu joka ihmiselle?

Siinä kysymyksiä, joihin ei vastausta saatu.

Varmaa vaan on se, ett'ei kukaan ollut kutsunut Bibiata tänne, ja yksi ainoa katsaus häneen osoitti selvään, ett'ei koti ollut hänestä huolta vähintäkään pitänyt, jos Bibialla lienee kotia koskaan ollutkaan. Hän oli kuuro ja mykkä, rujokas, tylsämielinen, sanalla sanoen, kaikki osoitti Bibiassa, että luonto oli ollut tyly häntä kohtaan. Semmoisena kuin hän oli kertomuksemme aikana, semmoisena hän oli ollut aina: järjettömyys ja muodottomuus, ne eivät vanhene. Ryysyt, jotka tuskin peittivät hänen alastomuutensa, kerjuupussi kaulassa, paksut huulet, mieletön katse, väärät jalat, pitkät, karvaiset käsivarret, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, takkuinen tukka ja parta — kaikki tuossa kovan onnen olennossa herätti vaan katsojan inhoa tai surkuttelemista.

Kuljeksimista hän kyllä näkyi rakastavan, mutta kunnan rajain yli hän ei kumminkaan koskaan mennyt. Hän oli ottanut varsinaiseksi olosijakseen Pouliguenin, ja siellä annettiin hänen olla, ei niin paljoa ihmisrakkaudesta kuin tottumuksesta, ja kosk'ei häntä vastaan milloinkaan kuulunut valituksia, niin ei irtolaislakikaan osannut häneen kovilla kourillaan käsiksi käydä. Veroja hänen ei tarvinnut maksaa eikä muitakaan rasituksia koskaan kantaa, ja niinpä Bibia osasi vallan hyvin selvitä taloudellisen elämän pulmallisimmistakin mutkista. Kesällä hän makasi yönsä rannan kallioiden juurella, talvella ladoissa tahi talleissa. Ympäri vuotta hän ravitsi itseään leivänpalasilla, kerjäläisenä kulkien talosta taloon, sekä kravuilla ja ruohoilla, joita hän kokoili meren rannalta pakoveden aikana. Paljain käsin hän pyysi isoja merikrapuja ja anaitsi vähän rahaa. Kävi hän toisinaan työssäkin satamassa, lastaamassa ja purkamassa, aluksia hinaamassa; ottivat joskus kalamiehetkin hänet mukaansa purjeita hoitamaan ja nuotan laskussa auttamaan. Markkinoilla hän väänsi karusellia, näyttäen itseään samalla ilmaiseksi. Saatuaan kokoon pari kolme markkaa, hän noudatti luonteensa vaatimusta kuin mikä kuljeksiva ritari konsanaankin ja katosi muutamaksi viikoksi. Silloin tuntui kuin jotakin olisi puuttunut Pouliguenista, — niin oli totuttu näkemään tuota rumaa, ryysyistä olentoa.

Tämä poloinen oli yht'aikaa koko kylän kauhistus ja pelko, mutta samalla naurun ja ivan esine. Koirat urisivat hänen lähestyessään. Pienet lapset, huomattuaan jo kaukaa hänen tulonsa, juoksivat piiloon äitiensä hameitten turviin. Lasten itkut saatiin paikalla taukoamaan, kun vaan uhattiin Bibialla. Vanhemmat lapset juoksivat hänen perässään, kirkuen ja viskellen häntä kivillä. Ei ollut sitä kujetta, jota nämä rajut pojat eivät olisi tehneet hänelle joka päivä. Myötätuntoisuutta mies parka tuskin koskaan sai osakseen. Nuoret ja vanhat, pienet ja suuret eivät säästäneet häntä vehkeiltänsä ja ilveilyiltänsä: harvoin viskattiin leipäpala hänen pussiinsa, ellei sitä seurannut paha sana. Onko ihmeellistäkään sitten, että Bibia tuli pahaksi? Bibia oli paha vaan samalla kumminkin aina sävyisä. Viha, jota oli hiljaa kasaantunut hänen sydämeensä, ei osoittaunut milloinkaan itse työssä henkeä tai omaisuutta vastaan; se tuli ilmi vain kamalassa riemussa kaikesta onnettomuudesta, kaikista kovan onnen kohtauksista, mitkä hän suinkin näki. Hän ei olisi varastanut omenatakaan puutarhasta, hän ei olisi sormellakaan koskettanut perässään kirkuilevia pahan-ilkisiä poikia; mutta kun vene ulapalla kaatui kumoon, kun tulipalo hävitti rakennuksen, kun rakeet löivät laihon pilalle, ja kun silloin kaikki kylän asukkaat olivat surussa ja epätoivossa — silloin nauroi Bibia kimmurrellen, ja tämä nauru, joka kuului sahan sähinältä kiveä vastaan, kajahteli kylän päästä toiseen. Tällä tavoin hän kosti luonnon tylyyden ja ihmisten julmuuden: nämä nauroivat hänen ruumiinvirheillensä, hän nauroi heidän kärsimyksilleen.

Rouva Henryn olo Pouliguenissa sai aikaan muutamia muutoksia tämän poloisen kohtalossa.

Rouva Henry ei voinut liikutuksetta nähdä niin perinpohjaista viheliäisyyttä, ja sääliväisyyden silmäys viimeinkin kohtasi kurjaa miestä.

Tavatessaan Bibian kävelemässä rannalla, hän ei katsellut häntä kuin mitä kummaa ikään eikä kääntynyt inholla hänestä pois, vaan kiinnitti häneen sääliväisen katseen, aina kun raha poloisen pussiin solahti, aina sillä oli rakkauden myhäys mukanaan. Pikku Mark se useimmiten sai antaa almun: rouva Henry arveli, että almu, lapsen käden kautta annettu, on paljoa otollisempi Jumalalle ja suloisempi köyhän sydämelle. Mark oli vähitellen voittanut inhonsa, ja pian tuli hänelle tuosta almun-annosta mieluinen toimi: siten hän tottui jo nuoruudessaan tähän korkeimpaan kaikista ihmisvelvollisuuksista, siten hän oppi antamaan arvoa ihmiselle sen rumimmassakin muodossa, oppi tuntemaan Luojaansa, rakastamaan Häntä ja palvelemaan Häntä Hänen vähäpätöisimmissäkin ja mitättömimmissäkin luoduissaan.

Eräänä päivänä, ollessaan laivan lastia purkamassa satamassa, oli Bibia pahasti loukannut sormensa. Herkkä hän ei suinkaan ollut kipua valittamaan, mutta nyt hän oikein ulvoi tuskasta. Sattumalta tuli rouva Henry sinne. Koneen-omaisesti pysähtyi Bibia ja osoitti hänelle likistyneen sormensa. Hetkeäkään empimättä rouva Henry viittasi hänet tulemaan mukanansa ja vei hänet kotiinsa. Pienellä hyllyllä oli hänellä vähäinen kotiaptekki: hän, niinkuin äidit tavallisestikin, osasi hoitaa lyöttymiä, haavoja ja loukkauksia. Hän pesi sormen, oikaisi kynnen, likisti haavan laidat yhteen, kääri ne siteesen ja pani sormeen viimein nahkaisen tullon, jonka hän oli tehnyt hätäpikaa, ja sitoi kahdella, ranteen yli kulkevalla nauhalla. Ja kaiken tämän hän teki yksinkertaisesti ja sillä luontevalla sulolla, mikä asui kaikissa hänen toimissaan.

Markille, joka oli ollut tässä saapuvilla, oli tämä mitä varmin, kauniin, hedelmällisin opetus.

Nähdessään, kuinka tuota kerjäläis-parkaa toiset pilkkasivat, toiset härnäsivät, ja kuinka koko Pouliguenin lapsijoukko ajoi häntä takaa kuin mitä metsän petoa, tunsi Mark häntä kohtaan sääliväisyyttä, joka kasvoi melkein hellyydeksi. Hän ei lähestynyt Bibiata koskaan muutoin kuin lapsellisella ystävällisyydellä, ikäänkuin ymmärtäen, ettei pelkkä antaminen yksinänsä riitä, ja että almu on annettava yhtä sydämellisesti kuin lahjakin. Joka kerta hän laski pehmeän, pullean kätensä Bibian poskelle, sanoen: "Bibia parkaa! Voi Bibia parkaa!" ja silloin kerjäläinen seisoi liikkumatonna ja ikäänkuin syvissä ajatuksissa. Monastikin sai Mark esimerkillänsä tai pyynnöillänsä hillinneeksi lasten hurjat vehkeet. Huvikseen hän katseli rannalla, kuinka Bibia muitta neuvoitta, pitkillä koukkusormillaan vain, pyyteli merensaalista, eikä saata olla sen ihanampaa näkyä kuin tämä viheliäinen mies ja hänen rinnallaan tuo kaunis lapsi, joka hyrisi hänen ympärillään kuin mehiläinen, käsiään taputellen ja riemusta huutaen joka kerta kuin Bibia viskasi maalle kiinnisaamansa saaliin.

Bibiassa nämä hyvyyden osoitukset sekä äidin että pojan puolelta eivät näkyneet herättäneen muuta kuin pelkkää typerää kummastelua, joka tuskin ensinkään erosi hänen luontoperäisestä tylsyydestään. Lieneekö hän niitä ymmärtänyt vai pitänyt vain jokapäivisenä asiana, sitä ei olisi kukaan saattanut varmaan sanoa. Vähitellen huomattiin kumminkin, ett'ei hän milloinkaan kulkenut rouva Henryn asunnon ohitse, nostamatta sormea huulillensa, ja sillä välin kuin Mark äitinsä kanssa oli Roche-Bernardissa, oli Bibia tähystellen ja haeskellen kuljeksinut sinne tänne.

Sellainen oli Bibia. Viha yksinänsä heitti hiukan valoa siihen kätköön, jossa hänen järkensä piili; lähimmäisensä onnettomuuden näkeminen — se yksistänsä saattoi herättää hänet hänen tylsyydestään ja eläyttää hänen sieluansa. Hän vihasi ihmiskuntaa, jonka hylky ja inho hän oli. Liiatenkin vihasi hän lapsia, joiden pilkan-esine ja marttyri hän oli.

Ja pahemmin kuin koskaan ennen olivat nuo pahan-ilkiset pojat ahdistaneet Bibiata juuri sen onnettoman päivän koittaessa, jolloin he vanhempainsa poissaollessa olivat herroina kylässä. Markia ei ollut silloin heidän joukossaan; he saivat siis oikein halustansa kiusata ja härnätä Bibiata. Päästäkseen heistä, oli Bibia paennut eräälle kalliolle, ja sieltä hän sitten oli katsellut näkyä, mieluisinta, mitä hänen silmänsä milloinkaan olivat nähneet: vene lähtee valkamasta, ja pian senjälkeen vetää valtameri mukanansa poloisen kiusanhenget.

Ymmärrätkö nyt, kuinka suuri oli säikähdys Pouliguenissa, kun keskellä hätää, joka kasvoi joka silmänräpäys kuului Bibian nauru, tuo nauru, joka aina oli jonkun turmion enteenä ja kajahteli nyt kuni huuhkajan huuto keskellä yön hiljaisuutta?

Taivas oli kirkas, meri tyyni: ei niinmuodoin ollut mitään vaaraa peljättävissä, mikään onnettomuus ei siis nähtävästi uhannut.

Ja kumminkin oli Bibia nauranut!

Yksi ajatus valtasi kerrassaan kaikkien mielet: lapset ovat joko hukkuneet tai surman suussa!

Tällä välin palasivat ne, jotka oli hakemaan lähetetty. Lapsia ei ollut näkynyt missään, ei Batzin kauppalassa, ei kylissä eikä maatiloilla. Suolankaivajat viipyivät vielä Guérandessa. Kauan saatiin odottaa heitä He palasivat viimein hilpeinä ja hyvillään. He olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja huvitelleet itseänsä Guéranden markkinoilla. He olivat käyneet kaikissa huvikojuissa ja nähneet ihmeellisiä asioita: kaksipäisen vasikan, jättiläisnaisen, hylkeen, joka osasi puhua kaikkia maailman kieliä, kuusijalkaisen lampaan, nuoralla tanssivan vuohen, apinoita, jotka osasivat äksierata kuin sotamiehet, koiria, jotka osasivat hyppiä renkaiden lävitse. Mitä taas lapsiin tulee, niin ei heistä ollut kuulunut mitään.

Ei ollut enää muuta neuvoa kuin haeskella rannat tyyten tarkoin, ja — ihmeellistä! — kukaan ei ollut vielä osannut kohdalleen arvata, minne lapset olivat joutuneet; mutta silloinpa, mukaan otettujen tulisoihtujen valossa, nähtiin Bibia kallion huipulla käsi ojennettuna ulapalle. Sitä suuntaa olivat siis lapset lähteneet: sieltä päin heitä niinmuodoin on lähdettävä hakemaan.

Parku pääsi kaikilta. Mentiin valkamaan. Luettiin veneet siellä. Yksi niistä puuttui.

Lapset olivat merellä!

16. EPÄTOIVO

Säikäyksen ensimmäistä hetkeä ei kykene kukaan kuvailemaan. Rannalla nousi sanomaton hälinä. Tuska ja epätoivo herättivät henkiin kokonaisen rankkasateen sadatuksia ja kirouksia. Kuni naarassudet, joilta penikat on ryöstetty pesästä, syöksivät äidit hurjasti huutaen rannan kallioille. He juoksivat siellä sinne tänne, hajalla hapsin ja rintoihinsa lyöden. Se, joka ei ole nähnyt epätoivoisen äidinrakkauden tuskaa alhaisessa kansassa, ken ei tunne noita luontoja, joissa kaikki sielun liikutukset ovat vaiston vaikuttamia, se ei saata kuvailla itsellensä tällaista näkyä. Milloin he hurjistuneina, säihkyvin silmin, uhkaavina nuhtelivat tottelemattomia lapsiaan, jättäen heidät armotta Valtameren saaliiksi; milloin he taas heltyen vaikeroivat, pyytäen takaisin pienosiaan, ja sanomattoman helliä sanoja kuului nyt niiltä, jotka silmänräpäys sitten olivat rajuina kirkuneet. Nousuvesi lisäsi heidän epätoivoaan. Rantaa kohti, askel askeleelta, heidän täytyi peräytyä, sekoittaen huutojansa meren pauhuun, sadatellen aaltoja, jotka olivat ryöstäneet heiltä heidän kohtunsa hedelmän, kostoa huutaen merelle, joku jo ennen oli tehnyt niin monta vaimoa leskeksi ja nyt on lähtenyt ryöstämään lapsiakin. Vihdoin he epätoivoisina moittivat koko luontoa: maata, joka ei ollut osannut heitä varjella, merta, joka heidät oli ottanut, taivasta, joka oli sallinut heidän joutua perikatoon.

Hälytys kävi yli koko paikkakunnan. Vähän matkan päähän toisistaan sytytetyt roviot valaisivat rantaa ja heijastuivat verisinä mereen. Hätäkello pantiin soimaan Batzissa. Kumea touhu kulki ympäri seutujen: ihmiset heräilivät ensimmäisistä unistansa. Croisicista oli työnnetty kaikki veneet vesille: muutamat laskivat ulapalle, toiset kulkivat rantoja pitkin. Pouliguenissa oli hätä noussut korkeimmilleen.

Aallot olivat heittäneet rannalle meren-ajon joka nyt kulki kädestä käteen: se oli airo kateissa olevasta veneestä, selvä merkki varressaan. Sillä välin kokoontui kansaa kaikilta haaroin, ja pian oli ihmisiä keräytynyt niin kosolta, etteivät kaikki sopineetkaan tähän pieneen kylään. Piiritetyssä kaupungissa ei ole milloinkaan ollut suurempaa sekamelua: hätäkellon ääni, meren möyry, vaimojen parku ja hälinä, ja kaiken tuon kamalan konsertin keskellä Bibian käheä nauru.

Entäs rouva Henry? Tuskissansa hänkin kääntyi luonnon puoleen; mutta valtamerelle hän puhui lempeästi, ikäänkuin peljäten herättävänsä sen vihaa.

— Antakaa, aallot, poikani pois! Ole hänelle laupias, sä hirveä yö! Taivaan enkelit, vartioikaa hänen ympärillään! Hyvä Jumala, älä häntä hyljää!

Ja vaimoille, joita oli tullut lähikylistä, hän puhui:

— Sehän on viimeinen, ainoa lapseni. Kaksi oli minulla sitä ennen, mutta he kuolivat, ja jäljellä on hän yksin. Hän läksi pois minun maatessani. En tiedä, miten se tapahtui. Hän on vielä niin pieni, hänen on kylmä; hän oli kesävaatteissa.

Miehille hän puhui

— Teidän huostaanne minä hänet jätin. Hän eli keskellänne. Teidän luonannehan hän virkosi eloon ja tuli terveeksi. Rakastittehan te häntä kaikki. Teidän pikku Markinnehan se oli.

Kaikki itkivät: hän herätti sääliväisyyttä muissa äideissä.

Melkein mieletönnä tuskasta hän kulki eteenpäin, tietämättänsä minne, kulki kuin harhaileva haamu. Äkkiä hän huomasi lähellänsä Bibian, joka samoili syrjässä ja näkyi nauttimalla katselevan yleistä hätää. Rouva Henry ei tiennyt enää, mitä hän haastoi tahi mitä hän teki: hän rupesi puhumaan Bibialle ikäänkuin tämä voisi häntä kuulla ja ymmärtää.

— Etkö sinä tiedä, Bibia, etkö tiedä?… Pikku Mark… muistathan, tuo pieni kaunis poika, jota niin usein kohtasit rannalla… se, jolla on niin kauniit, siniset silmät… se, joka aina juoksi sun luoksesi jo kaukaa, kun vaan huomasi sinut… muistathan?… hän, joka oli mukanasi kalaretkillä!… Nyt hän on merellä! Hän meni muiden kanssa! Hän on heidän kanssaan venheessä! Nyt ei minulla enää ole lasta! Juokse, Bibia, juokse hakemaan häntä! Löydä hänet! Tuo hänet luokseni! Hänen on niin kylmä! Etkös tunne, kuinka kolkkoa on yön ilma? Kas tässä, ota shaalini, kiedo hänet siihen. Mene nyt, Bibia, mene! Sitten rakastan sua, sitten pidän huolta sinusta.

Rukoillen hän ojensi käsiänsä kurjaa miestä kohti.

Bibia katsoi ulapalle ja rupesi nauramaan.

— Mutta etkö sinä ymmärrä? — huudahti rouva, rajusti ravistellen hänen ryysyjänsä. — Sanoinhan minä, että hän on venheessä! Hän meni muiden keralla! Hän on heidän kanssaan tuolla merellä! Hän juuri, Mark poikani, lapseni! Hän ei milloinkaan tehnyt sinulle pahaa! Hän yksin oli hyvä sinua kohtaan. Hän auttoi sinua kurjuudessasi. Hän rakasti sinua viheliäisyydessäsi. Olin totuttanut hänet sinun rumuuteesi. Miksis naurat, kurja? Nauroinkos minä, kun ojensit puoleeni särjetyn sormesi? Nauroiko hän, kun muut viskelivät sinua kivillä? Poika parkaa! Hänen parhaimpana ilonaan oli laskea pussiisi puolet suurustansa. Mene pois hirviö, mene pois! Sielusi on vielä hirveämpi kuin ruumiisi.

Poloisen äidin viha muuttui viimeinkin kyyneleiksi; hän rupesi kovasti nyyhkimään.

Bibia ei nauranut enää.

Hän seisoi liikahtamatta, luoden silmiänsä rouva Henrystä merelle ja mereltä jälleen rouva Henryyn ja koneen-omaisesti kietoen käsivarrelleen shaalia.

17. ÄIDIT

Verkkaan — vierivät kauhistuksen hetket. Kauppalassa ei ollut enää ketään. Kaikki ovet olivat seljällään, kaikki tuvat tyhjinä, takkavalkeita ei palanut missään. Kaikki ihmiset olivat hajauneet pitkin rantoja. Merellä välähteli aluksien lyhtyjä, sinne tänne, toistensa rinnalla, toistensa ohi. Äidit eivät enää jaksaneet parkua, he voivottelivat käheällä äänellä; miehet kokoutuivat eri ryhmiin nuotioiden ympärille, keskustellen päivän tapauksesta, jopa väitellenkin sen johdosta keskenänsä. Pouliguenissa ei ollut kirkkoa. Batzin kauppalan pappi, huolimatta vanhuudestaan, oli rientänyt tänne. Hänen tulonsa vaikutti sen, että melu ja rauhattomuus hiukan tyyntyivät. Hänen pyynnöstänsä oli rouva Henry suostunut menemään kotiansa; mutta nähtyään poikansa vuoteen, nähtyään tuon hiljaisen, vilpoisen, avaran vuoteen nyt tyhjänä, hän oli äkkiä vetänyt sen uutimet kiinni ja jälleen rientänyt rannalle. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka suurta sääliväisyyttä häntä kohtaan osoittivat kaikki: olisi luullut, että hän se onkin ainoa, jolla on murheen ja tuskan syytä.

— Voi rouva kulta, — puhuivat vaimot, keräytyen hänen ympärilleen. — Kova onni on kohdannut meitä kaikkia, mutta te kumminkin olette kaikista onnettomin. Tuommoiset tapaukset, ne ovat meidän kohtaloamme ne. Meri on meille leivän-antaja, meri on meille vihamieskin. Se ottaa meiltä lapset ennemmin tai myöhemmin. Merta varten me heitä kasvatamme: tänään tai huomenna se vie heidät meiltä. Me olemme tottuneet näkemään rakkaimpamme jo aikaisin lähtevän kotoa pois. Meidän kurjassa elämässä ei ole hetkeäkään, jolloin ei meillä olisi uhka päällä. Me synnymme, elämme, kuolemme alituisessa ahdistuksessa; mutta te, mutta te, poloinen! Onnettomuus kohtasi teidät kuin varas yöllä: ette osannut sitä aavistaakaan. Ette ole ennen nähnyt veljen, isän, puolison menevän luotanne kauaksi pois. Ei teidän ole tarvinnut vavista heidän tähtensä, ei rukoilla tuska sydämessä heidän puolestansa, ei odotella heitä mökkinne kynnyksellä. Lapsukaisenne ei ole ollut luvattuna jo kätkyestä saakka altiiksi merelle ja myrskyille. Meri oli teille vaan kesä-ajan huvitus. Voi kuitenkin! Miksette jäänyt sinne, missä olitte? Mitä te läksitte hakemaan näiltä raukoilta rannoilta? Mikä kovan onnen tuuli ohjasikaan teidät tänne?

Miehet eivät tyytyneet pelkkiin valituksiin. Joko vakaumuksesta tai hyväntahtoisuudesta he koettivat osoittaa, ett'ei vielä olla kaikkea toivoa vailla. Merellähän ei nyt ole myrskyä. Eikä tuo rantalöytökään paljoa merkitse. Eihän se ole muuta kuin veneestä luiskahtanut airo; vene on oman onnensa nojassa kulkenut varmaankin paljoa turvallisemmin kuin jos tottumattomat kädet olisivat sitä käyttäneet. Tuskinpa saattaa luulla mahdolliseksi, ettei joku Pouliguenin monista kalaveneistä olisi heitä huomannut. Ihan varmaan ovat isät löytäneet poikansa: kaikki tulevat takaisin nousuveden kanssa, joka pian on ylimmillään.

Tämä oli viimeinen toivo, johon vielä kävi tarttuminen, mutta pianpa sekin raukesi tyhjiin.

18. KELPO MERIMIES

Kalaveneitä alkoi laskea rantaan yksi toisensa perästä. — Surkea kotiatulo! Jok'ainoa vene lisäsi raivoa ja epätoivoa. Isät kiivastuivat, vihastuivat. Pastori koetti heitä rauhoittaa, ja vaimot ne kyynelsilmin nyt puhuivat lastensa puolesta, lastensa, joita he itse olivat toruneet moniahta hetki sitten. Ukko Legoff laski viimeisenä rantaan. Hän oli kylän pulskin mies, Tuomas I:n ansiollinen poika, oikea merikarhu, joka ei aaltoja peljännyt, ja joka jo aikoja sitten tarkoin tunsi kaikki Vellamon oikut. Muut, valmiina lähtemään jälleen merelle, odottivat vaan hänen käskyjänsä. Tuskin hän oli astunut maalle, niin jo hyökkäsi koko joukko hänen luokseen. Häneen yksin enää toivottiin: jos enää mitään pelastuksen keinoa löytyy, niin ukko Legoff sen yksin voi keksiä.

— Joudu, Legoff, joudu! Onpa jo jotakin tapahtunut meidän poissa ollessa! Meillä ei enää ole poikia! Poissa jok'ainoa! Joudu! Sinä yksin voit ne tuoda meille takaisin!

Silloin suuttui Legoff silmittömäksi.

— Niitä junkkareita! — kiljaisi hän. — Luuletteko te, että niin minä vaan lähdenkin ulapalle hakemaan tuota lapsiliutaa! Mistä minä ne teille hankin? Menkööt mereen niin pitkälle kuin tietä piisaa; heistä minä viis! Onpahan vain leipärottia entistä vähemmin. Tupaan, eukot! Läpimärkä minä olen, ja nälkä minun on. Minä tahdon syödä ja käyn levolle sitten.

— Mene vaan, ukkoseni, — sanoi Legoffin vaimo itkien. — Siellä on illallinen pöydällä, siihen ei ole vielä kukaan kajonnut. Koska sinun on niin nälkä, niin syö minunkin osani, syö lapsen osa myös. Minun ei ole nälkä, ja poika kenties on surman suussa.

— Sitä parempi, — kertoi tuima kalamies — sillä jos minä saisin sen lurjuksen kynsiini, niin!… Senkin hylyt!… Tuli ja leimaus!

Legoff, — puuttui pastori puheesen. — Minä olen sinut kastanut, minä sinut otin ensi kertaa Herran Ehtoolliselle, minä sinut myös olen vihkinyt. Kuule siis minua, onneton! Etkö sinä pelkää tuolla tylyydellä saavasi taivaan vihan lapsiraukkain ylitse?

— Pelasta heidät, pelasta! — huusivat äidit, tarttuen hänen nuttunsa liepeisin.

— Pelasta… hyvä on sanoa niin… Vielä kerran kysyn teiltä, mistä minä ne nyt otan!

— Mene etsimään, ukkoseni, sinä kyllä löydät heidät. Välkkyyhän rinnassasi sunnuntaisin kahdeksan hopeaista kunniamerkkiä, jotka olet saanut ihmishengen pelastamisesta. Ne olivat ihan ventovieraita sulle, sallisitko nyt oman lapsesi ja kotikylän lasten mennä perikatoon?

— Säälikää meitä, Legoff; säälikää minua! — sanoi rouva Henry, ottaen häntä kädestä.

— No niin, malttakaas toki, — virkkoi Legoff, pyyhkäisten hihallaan silmäänsä. — Älkää nyt kaikki yhtä haavaa puhuko. Mihinkä aikaan päivästä ne kakarat läksivät valkamasta? Vai niin, puolenpäivän jälkeen. Vesi oli paolla silloin ja vei heidät mukanaan. Tultuaan kerran ulapalle, ovat he pakoveden mukana ajautuneet Lokkiluodon kareille. Kaunis alku! Kalastikos kukaan teistä siellä päin Jambonneau, Mascaret, Pornichet, Macabiou, huomasiko kukaan mitään erinomaista, mitään merkkiä?

— Jaa mutta tosiaankin, — sanoi ukko Pornichet, — noin tunti auringon laskun jälkeen minusta näytti niinkuin olisi ollut jotain roviotulen tapaista siellä luodolla päin.

— Etkä lähtenyt oitis sinne? Mitäs sä luulit sen olevan? Häitä muka vietettiin ja ilotulia poltettiin, häh!

— Siltä se näytti kuin ois ollut tulta, ja minä meinasin, että kai se tulta on, — vastasi Pornichet tyyneesti.

— Vai niin vainen! Ja sillä se muka oli tehty! Voi sinä, pässinpää! Etkös ymmärtänyt, että pojat olivat sytyttäneet veneen palamaan? Ymmärrättekö te muutkaan, että vene on särkynyt kareihin? Siitä ei siis enää ollut mihinkään, ja senvuoksi he tekivät siitä rovion, saadakseen apua. Siinä se. Mutta maltas, millähän veneellä pojan nulikat ovat lähteneet? — lisäsi Legoff, iskien terävän katseen vaimoonsa, — se vielä puuttuu, että olisivat ottaneet minun veneeni!

Legoffin eukko loi silmänsä arkana maahan.

— Kas niin, arvasinhan sen!… Voi konnia kuitenkin! Uuden uutukaisen veneeni! Viisisataa markkaa poltettu kuin kimppu tulitikkuja! Tämäpä vasta päivä on!

— Niin se on, isäntä, — sanoi hänen renkinsä. Semmoinen lurjus kuin se teidän poika, niin se se on valmis tekemään vaikka mitä; mikäpäs sen hattua haittaa!

Sanopas se vielä kerta! — kiljaisi Legoff, nostaen kätensä sellaiseen asemaan, ett'ei ollut epäilemistäkään, mitä mies moisella tarkoittaa.

Mutta äkkiä hän muutti äänensä:

— Kyllä minä pojan löylytän; se on vissi se. Sauna hänen saada pitää, sauna semmoinen kuin koskaan on lähtenyt tällaisista käsistä. Mutta paina sinä, tuhma suupaltti, mieleesi, ettei semmoiselle pojalle kuin minun vedä vertoja sata eikä tuhatkaan tuommoista retkaletta kuin sinun isäsi poika. Mokomakin moukka, tyhjäntoimittaja, rupeaa tässä viisastelemaan koko kylän älykkäimmästä ja uljaimmasta pojasta! Veneen polttamisella oli heillä tarkoitus, ja kenties sinunkin kalloosi mahtuu, että tuo tarkoitus oli hyvä, sillä nyt he olisivat pelastettuja, jollei tuo pölkkypää Pornichet olisi tänä yönä laiminlyönyt kaikkia merimiehen velvollisuuksia. Maata, nahjus, ja pian!

— Mutta sitten, Legoff, mutta sitten? Miten on poikain käynyt?

— No sitä ei ole vaikea arvata. Meri on noussut ja huuhtaissut pojat mukanaan. Siinä koko juttu… elleihän vaan tuo minun poikani, se lurjus, joka on valmis tekemään vaikka mitä, ole keksinyt keinon kiivetäksensä Lokkiluodolle ja vienyt muitakin mukaansa.

Kyllä hän on keksinyt sen, ukkoseni, kyllä hän on kiivennyt! huudahti
Legoffin äiti vakaumuksella.

— Jos hän vaan on päässyt kiipeämään tuolle aimo kivelle…

— Kyllä hän on päässyt, ihan varmaan! Hän on näyttänyt merelle pitkän nenän. Sen minä takaan, ja takaanhan minä sinun poikasi.

— Jos vaan tuo marakatti osasi kynsin hampain kavuta viimeiselle paltaalle…

— Osasi hän, osasi niinkin, ukko kulta! Minä näen hänet siellä! — huusi eukko, ikäänkuin äidinrakkauden kirkastamana.

— Entäs toiset, entäs toiset? — kyseli rouva Henry hädissään.

— Olkaa rauhassa, rouva kulta! Ette tunne poikaani. Jos hän on viimeisellä paltalla, niin siellä ovat muutkin. Luulenpa näkeväni pojat siellä. Tänne he kurottavat pieniä käsiänsä… He huutavat apua… Jo tullaan, rakkaat, jo tullaan!

— Matkaan! — huusi Legoff sitten riemuitsevalle joukolle. — Macabiou, Jambonneau, Mascaret, kaikki isät merelle minun kanssani. Työ ei ole helppo, kyllä siellä miestä tarvitaan. Jos he vielä ovat siellä, jos vesi on pysähtynyt siihen eikä ole vienyt heitä mukaansa, niin on pojat koreassa tilassa! Ruokavaroja, muijat! Sokeria, viinaa, viiniä ja vaippoja! Joutukaa! Ei saa hetkeäkään enää menettää. Te, herra pastori, rukoilkaa Jumalaa heidän ja meidän puolesta.

Muonat tuotiin, ja pursi oli jo valmiina lähtemään. Legoff oli astumaisillaan siihen, kun tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta.

— Legoff — sanoi rouva Henry, antaen hänelle virvoitusrohtoja ja vaipan, jonka hän oli kiireesti käynyt kotoansa, — minä jätän lapseni teidän huostaanne. Pitäkää hänestä hyvä huoli, isäntä. Hän on pienin kaikista, hän ei ole tottunut tämmöisiin. Hän se on saanut pahinta kärsiä. Sitä paitsi hän on ainoa, jonka isä ei tule häntä hakemaan. Saanko minä tulla mukaan?

— Tekö mukaan, rouva kulta! Mitäs ajattelettekaan? Luottakaa minuun, luottakaa meihin kaikkiin. Kyllä me pidetään huolta teidän pojastanne, niinkuin omistammekin: yhden isän asemesta tulee häntä pelastamaan kaksitoista, ja Jumalan avulla, me tuomme teille kyllä enkelinne takaisin.

Legoff astui purteen ja käski heittää köydet irti. Mannertuuli paisutti purjeet. Alus keikahti aalloilla ja läksi kyntämään meren pintaa.

19. YKSI PUUTTUU

Monta hetkeä oli vielä kuluva, ennenkuin miehet palajavat, mutta siitä huolimatta viettivät kyläläiset lopun yötä rannalla. Mielipiteet eivät enää hajauneet äärettömiin toisistansa: toivo, pelko, vavistus olivat nyt kiintyneet Lokkiluodon ympärille. Kaikki, jotka olivat nähneet sen likeltä, kuvailivat sen nyt tarkasti juuresta huippuun saakka, ja, niinkuin semmoisissa tapauksissa tavallisesti käy, oli jok'ainoa kuvaus niin täsmällinen ja tarkka, että kaikki muut olivat ihan toisenlaisia. Muutamat arvelivat, ettei kalliolle kiipeäminen ole vaikeata ensinkään, ja että lapset ihan varmaan ovat nousseet sinne; toiset sanoivat sinne pääsemistä ihan mahdottomaksi tai ainakin perin vaaralliseksi, varsinkin öiseen aikaan, niin pienille lapsille. Jotkut väittivät, ett'ei meri koskaan ole noussut viimeiselle pengerrykselle asti, ja että pojat muka makaavat siellä yhtä rauhallisesti kuin omilla vuoteillaan; jotkut sitä vastoin tiesit sanoa, ettei se niin varmaa ole, ja että päiväntasauksen aikana meri joskus on ulottunut sinnekin asti. Ja niinpä, sitä mukaa kuin kukin puhui, sitä mukaa toivokin sydämissä syttyi tai sammui. Legoffin äiti yksin ei järkkynyt uskossaan; hän ei olisi yhtään kummastellut, jos olisi saanut kuulla poikansa pysäyttäneen nousuveden, sanoen: "Tätä ylemmäs et nouse".

Rouva Henry harhaili joukosta toiseen, halukkaasti kuunnellen ihmisten puheita ja tuntien sydämensä vuotavan verta tuhansista haavoista. Hänen ainoa toivonsa, jota hän vielä uskalsi ajatella, oli sekin kovin kamalata: se oli kuin orjantappuran oksa, jota hapuroidessaan käsi käy verinaarmuihin. Hän oli näkevinään pikku Markinsa kiipeevän yön pimeässä tuolle kovan onnen kalliolle. Vaikkapa — niin ajatteli rouva Henry — pojalla olisikin ollut kylliksi voimia, päästäkseen viimeiselle paltalle, vaikkapa nousuvesi ei olisi ulottunutkaan sinne, niin paleltunuthan poloinen on, nääntynyt väsymyksestä ja nälästä, naarmuissa, haavoissa.

Aamun hämärässä hän meni eräälle rannan kalliolle; siellä hän istui kauan aikaa, masentuneena, silmät yhä taivaan rantaa kohti, niinkuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua avaruuksien läpi. Hänen noustessaan koitti jo päivä. Astuessaan alas rannalle, hän kohtasi Bibian, joka jo oli alkanut tavalliset kulkunsa. Nähtyään rouva Henryn, Bibia säpsähti ja lyyhistihe, kuin koira, jota on lyöty. Rouva Henry pahalla mielellä muistaen taanoisia kovia sanojaan, pysähtyi hetkiseksi ja katsoi sääliväisesti raukkaa. Hän muisti, kuinka Mark oli rakastanut tuota onnetonta, hyväillyt häntä, pienellä valkoisella kädellään silitellyt kerjäläisen kasvoja, annettuaan hänelle almua. "Bibia parka! Bibia parka!" sanoi hän, koettaen tehdä äänensä niin lapselliseksi kuin mahdollista. Ja hän meni itkien edemmäs.

Auringon noustessa oli pappi muutamain kyläläisten kanssa mennyt Batzin kirkkoon messua pitämään. Sitten hän oli tullut takaisin: hän rohkaisi nyt äitien mieltä, rukoiltuaan ensin lasten pelastuksesta. Aamu kului kuumeenomaisessa odotuksen tuskassa. Sakeata sumua oli päivän sarastaessa alkanut nousta maasta. Se kätki näkyvistä taivaan ja levisi valamerelle. Luonto, joka on niin kerrassaan väliäpitämätön inhimillisestä onnettomuudesta ja kurjuudesta, näkyi nyt ottavan osaa poloisen kylän suruun. Rannat, saaret, niemet — kaikki oli kiedottu usmaan, jonka kautta päivänvalo kuulsi tummana, hämäränä. Täydellinen äänettömyys vallitsi rannalla, vaikka koko kylän väki oli siellä koossa. Pursi ei enää viivy kauan: se tulee tuokion perästä näkyviin usmasta. Ratkaiseva hetki oli tulossa: Herra auttakoon vaan! Puolenpäivän aikana kirkasti tuuli taivaan ja meren, aurinko paistoi, aallot kirmaelivat, ja kaukana näkyi valkoiset purjeet.

Ääneti, liikahtamatta seisoi joukko rannalla. Sydämensä sykintää vaan kukin kuuli. Purjeet, jotka alussa olivat näkyneet ainoastaan pienenä, valkoisena pilkkuna taivaan rannassa, kasvoivat kasvamistaan. Alus läheni nähtävästi rantaa se oli Legoffin pursi! Mitähän se tuonee tullessansa? Riemuako vai murhettako? Elämänkö tuonee vai kuolemanko? Nuo purjeet, joita niin kauan oli odotettu, niin palavasti ikävöity, nuo purjeet olisi tahdottu nyt pysäyttää; vavistiin jo ajateltaessa aluksen laskua valkamaan. Sanomattoman tuskallinen hetki. Kaikkien ajatukset olivat, kiintyneet tuohon ainoaan palttinapalaan. Ei sanaa! ei huutoa! ei liikuntoa! ei käden käännähdystä! — Mutta kun alus viimoinkin oli tullut niin lähelle, että siitä erotti mastot ja itse rungon, kun kokassa huomattiin joukko pieniä olentoja, jotka heiluttivat ilmassa lakkejansa ja liinojansa, silloin elpyivät jälleen odottaneiden rinnat yhtä haavaa, ja yksi ainoa riemullinen parahdus kajahti taivasta kohti.

— Oletteko te siellä? Tekö siellä olette?

— Tääll' ollaan! — vastasivat aluksesta heleät äänet.

Tuokio vielä, niin laski pursi rantaan, lapset hyökkäsivät ulos, sekaisin, päistikkaa toistensa ylitse. Mutta taivas! minkä näköisinä! Vaatteet repaleissa, kasvot naarmuissa kädet verisinä, päät pörrössä. Kukin äiti tunsi kumminkin poikansa, sieppasi hänet syliinsä jo veneen laidalta, likisti rintaansa vastaan ja suuteli, kastellen ilonkyynelillä armaansa kasvoja.

— Mark! Mark! — huusi rouva Henry, etsien silmillään poikaansa ja ruveten jo epäilemään.

Ei kuulunut vastausta!

Muut olivat jo tulleet aluksesta, nythän olisi Markin vuoro, mutta
Markin vuoroa ei tullut.

— Mun lapseni! Mun lapseni! Teidän kanssannehan hän oli! Puhukaa, puhukaa, hyvät ihmiset! Missä on poikani, missä? Minne olette lapseni panneet?

Miehet käänsivät kasvonsa toisaalle ja olivat vaiti.

Yhdellä hyppäyksellä oli rouva Henry aluksessa. Hän tutki sen yhdellä silmäyksellä kokasta perään, ja parkaisi, kääntyen jälleen Legoffiin.

— Poikani! Miss' on poikani! Te lupasitte tuoda hänet minulle!

Kaksi äänetöntä kyyneltä vierähti vain vanhan kalamiehen poskelle.

Äiti kiljaisi silloin kuin haavoitettu lintu ja vaipui tunnottomana purjekasalle.

Tähän loppui kotiatulon riemu. Rouva Henryn onnettomuus saattoi koko kylän murheelliseksi. Äidit eivät enää voineet täydellä ilolla syleillä lapsiansa, he ikäänkuin kainostelivat. Kansajoukko viipyi vielä kotvan aikaa rannalla. Pikku Markin katoaminen oli nyt kaikkien puheen esineenä. Kysymyksiä sateli nuoren Legoffin päälle, ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin nousuvesi oli heittänyt viimeisen hyrskäyksensä paltalle. Hän oli nähnyt veden tempaavan Markin kalliolta alas ja oli kurottautunut häntä pidättämään. Mitä sen koommin oli tapahtunut, sitä hän ei enää muistanut. Isä lopetti pojan kertomuksen. Aamun koittaessa hän oli löytänyt pojat kalliolta, liikkumattomina, kylminä, nähtävästi hengettöminä. Ensin hän oli luullutkin heidät kuolleiksi: lukiessaan, kuinka monta heitä oli, oli hänestä tuntunut kuin lukisi ruumiita. Kaikki he siinä olivat, paitsi Markia. Pojat kääräistiin vaippoihin ja viimeinkin, hieromisten ja rohtojen avulla, saatiin heidät henkiin jälleen. Hetken kuluttua he olivat pystyssä taas, ja syödä ahmasivat kuin sudet, itkien ja valittaen pienen toverinsa katoamista. Poikien virvoitellessa itseänsä, oli Legoff muiden kalamiesten kanssa tutkinut Lokkiluodon kaikki pienimmätkin solat ja sopukat, mutta turhaan. Lasten puheen mukaan ei Mark olisi kumminkaan voinut elää aamuun asti, niin peräti voipunut hän oli; jollei meri olisi huuhtaissut häntä syliinsä, olisi hän löydettäissä ollut ruumiina kalliolla.

— Rouva parkaa! — lisäsi ukko liikutettuna. — Jumala nähköön, kuinka kernaasti olisin antanut kaksi sormea kädestäni, jos vaan olisin saanut tuoda hänelle takaisin hänen silmäteränsä.

— Niin! — sanoi pikku Mascaret; — jos muut vaan olisivat minua totelleet, niin ei tätä tällaista olisi tapahtunutkaan.

Väki hajosi viimein; kukin meni kotiansa. Mutta kirkkoherran tehtävä vielä ollut lopussa; hän astui rouva Henryn asuntoon, jonne vaimo parka oli tunnottomana kannettu.

20. IHME

Herättyään viimeinkin tainnoksistaan, luuli rouva Henry ensin nähneensä hirveätä unta. Hänen ympärillään oli kaikki niin rauhallista. Kaikki kalut ja kapineet olivat entisillä paikoillaan: neuloustyöt, mielikirjat, lamppu, joka oli palanut koko yön, pikku Markin lelut, satukirjakin oli vielä auki siltä kohdalta, johon hän viimeksi oli pysähtynyt. Syksyinen aurinko paistoi täysin sätein tähän hiljaiseen majaan, jossa kaikki oli entisellään. Hän oli hetken liikahtamatonna, heittäen sinne tänne rauhattomia, säikähtyneitä katseita. Nähtyään vuoteen, jonka uutimet olivat kiinni, hän nousi äkkiä ylös: asiain todellinen tila heräsi hänen mielessänsä kaikessa kauheudessaan, ja rouva parka kaatui pyörtyneenä jälleen sisäpiikansa ja talon emännän syliin, jotka eivät olleet hänen luotansa luopuneet. Hänen tointuessaan jälleen, oli pastori yksinään hänen luonansa. Hän piti rouvaa kädestä kiinni ja rukoili hiljaa Jumalalta huojennusta äidin katkeralle tuskalle.

Rouva oli nyt tyyni; hän ei itkenyt enää. Ääni oli kalsea; ei siinä enää helähtänyt hellyyttä häntä itseänsä eikä napinaa kohtaloa kohtaan. Näytti kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen ja kuivannut hänen silmänsä ja tuhaksi polttanut hänen sydämensä. Ensiksikin hän tahtoi tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, pienimmätkin seikat: mitenkä hänen poikansa oli kiivennyt kalliota myöten, mitenkä hän oli päässyt viimeiselle paltalle, mitenkä aalto oli temmaissut hänet sieltä pois, ja viimein, millä tavalla muut oli löydetty ja pelastettu.

— Kertokaa, kertokaa, pastori. Minä tahdon kuulla kaikki. Minä jaksan kuulla.

Vitkastellen kertoi pastori, mitä oli itse kuullut. Rouva kuunteli halukkaasti, omituisen rajulla ahneudella, keskeyttämättä häntä muutoin kuin sanoilla: »Lapsi parkaa! lapsi parkaa!» jotka joka silmänräpäys pääsivät hänen huuliltansa.

— Siis, — sanoi hän, — kaikki on lopussa, hän on kuollut; muut kaikki ovat tulleet takaisin, hän yksin ei palaja milloinkaan! No niin, pastori, tunnustanpa teille erään asian: minulle tapahtuu vaan ansioni jälkeen. Jumala on minua rangaissut, ja siinä Hän on tehnyt oikein. Minä olin huono äiti. Uskokaa minua. Minulta oli kuollut jo kaksi lasta. He olivat nukkuneet minun syliini. Minä vastaanotin heidän viimeisen huokauksensa. Omin käsin kiedoin heidät käärinliinoihin. Minun olisi pitänyt koko elinaikani surra heitä. Mutta muutaman vuoden kuluttua minä olin heidät melkein unohtanut. Mark täytti heidän sijansa minun sydämessäni. Minä olin ylpeä hänen kauneudestaan, hellyyteni huumasi minua. En muistellut enää niitä toisia. Muutaman päivän perästä tulee mieheni tänne. Me olimme eronneet toisistamme murheellisina ja nyt olisimme kohdanneet toisemme riemullisina. Ei, pastori, minä olin liian onnellinen! Minulla ei ollut oikeutta olla niin onnellinen. Jumala on rangaissut minua, ja minä en valita.

Hän puhui kauan kuumeenomaisella nopeudella. Menipä hän niinkin pitkälle, että rupesi syyttämään itseänsä velvollisuuksiensa laiminlyömisestä pikku Markia kohtaan.

— Minä se olen, — sanoi hän — joka saatoin hänet turmioon; minun vikani se on, että hän on kuollut. Taivas oli kyllä antanut minulle siitä viittauksia. Tuo meri, jota hän niin rakasti, herätti minussa pelkoa, herätti kauhistusta. Joku ääni sydämessäni sanoi, että meri houkuttelee häntä, saadakseen hänet vain saaliikseen. Minun olisi pitänyt valvoa jok’ainoa hetki, ja minä nukuin huoletonna!

Ei kyyneltä, ei nyyhkäysta, ahdistettuja hengenvetoja vain myötäänsä, ja tuon tuostakin hourauksen ja mielettömyyden oireita.

— Hiljaa, pastori: älkäämme puhuko niin kovaa. He nukkuvat kaikki kolme. Minä vedin uutimet kiinni, jottei päivänpaiste heitä häiritsisi. Legoff on löytänyt heidät Lokkiluodon ylimmäiseltä paltalta. He ovat ihan uuvuksissa. Kun he heräävät, niin saatte nähdä heidät. Vanhimman nimi on Armand, keskimmäisen Alfred ja nuorin — se on pikku Mark. Saattepa nähdä, kuinka kauniita lapsia he ovat kaikki kolme.

Batzin kirkkoherra ei ollut mikään kaunopuhelias mies, mutta kyyneleet, jotka valuivat hänen ryppyisiä poskiansa myöten, haastoivat enemmän kuin kauniit sanat.

— Rouva, — sanoi hän viimein, — minä olen jo vanha mies. Pitkän elämäni aikana olen jo nähnyt monta onnettomuutta; tällaista näen ensi kertaa. Te olette todellakin säälittävin olento tässä murheen laaksossa. Maailma ei voi teille hoivaa tuoda; nojautukaa sen vuoksi siihen käteen, joka teitä on lyönyt; se yksin voi teitä auttaa. Jumala ei rankaise teitä, hän koettelee. Hän on painanut teihin rakkautensa sinetin. Kaikki ei ole vielä lopussa. Älkää unohtako, että teillä on vielä muitakin velvollisuuksia täytettävinä maailmassa: te olette kristillinen aviopuoliso. Miehenne ei ole vähemmin surkuteltava kuin tekään; nyt enemmän kuin koskaan tarvitsee hän teidän lempeänne.

— Niin, se on totta, te olette oikeassa. Lapsi oli koko hänen elämänsä. Hän ei saa tulla tänne! hänet pitää estää siitä! Minä kirjoitan hänelle, minä ilmoitan hänelle vähitellen… Mutta mitä sanoisin hänelle, hyvä Jumala! Auttakaa minua, pastori! Järkeni ei kykene ajattelemaan.

Hän haki kirjoitusneuvoja.

Hapuillen hajalla olevissa papereissa, sattui hänen käteensä kirje, joka oli tullut postissa jo eilen illalla.

Hän mursi sinetin ja luki kirjeen.

Se kuului näin:

Parisi, syyskuun 14 p.

»En jaksa odottaa enää! Niinkuin sanoit, kauppa-asiat eivät ole elämän korkein onni. Te armaat siellä, mun sydämeni ainoat ilot, tulenpa viimeinkin luoksenne! Vaimoni, lapseni! Pian likistän teitä rintaani vastaan! Muita ei mulla ole maailmassa kuin te, aarteeni kalliit! Minä lähden huomisiltana, pikajunalla. Nämä rivit tulevat käsiinne päivää ennen. Sanalla sanoen, minä olen onnellisin ihminen maailmassa; ei ole onnelleni verran vetävätä.

H.»

— Pastori, — sanoi rouva Henry, luettuansa kirjeen, — viekää minut pois täältä. Hän on lähtenyt, hän on tulossa, hän on täällä tunnin kuluttua. Mitä minun pitää sanoa hänelle? Sekö, ettei hänellä enää ole lasta, että hänen poikansa on kuollut, hänen poikansa, jonka hän oli jättänyt minun huostaani, hänen poikansa, jonka olin luvannut antaa hänelle terveenä takaisin? Mahdotonta! Jumala ei pakottane minua sanomaan sitä hänelle. Viekää minut pois täältä, tai, paremmin, jääkää tänne. Niin, jääkää tänne, olkaa niin hyvä, olkaa niin sääliväinen! Minä tulen sitten hänen kutsuessaan. Te olette hyvä, herra pastori, te osaatte puhua onnettomille. Sanokaa hänelle, että minä elän, että minulla on oleva voimaa elää. Me tahdomme elää toinen toisellemme, toivoen löytävämme toisessa maailmassa nuo rakkaat olennot, jotka olemme kadottaneet.

Näitä sanoja lausuessaan hän tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.

Hän pyyhkäsi nopeasti silmänsä ja läksi kiireesti ovea kohti, mutta samassa kuului kadulta vaunujen kolinaa.

Guéranden postivaunut tulivat.

Hän tahtoi paeta, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut lattiaan.

Vaunut pysähtyivät.

Kuului askeleita portailta.

Hän vaipui tuolille ja kätki kasvot, käsiinsä.

Pastori oli noussut ja katsoi ovea kohti.

Ovi aukeni äkkiä, ja herra Henry ilmestyi kynnykselle.

Hän ei tiennyt mitään, hän tuli iloisena.

— Mene pois! mene pois! — huusi rouva, nostamatta päätään.

Hän ei voinut sanoa muuta: nyyhkinä tukahdutti hänen äänensä.

— Miehuutta, hyvä herra, miehuutta, — sanoi pastori. — Jumala koettelee teitä vielä kerran. Miehuutta tarvitsette nyt… itseänne varten… häntä varten!

Herra Henry pysähtyi kynnykselle, tuijottavin silmin, kauhistunein kasvoin.

— Mark! — parkaisi hän sydäntä särkevällä äänellä.

— Mark! — huudahti hän uudelleen, syösten poikansa sänkyä kohti.

— Mark! — äänsi hän vielä kerran, temmaisten epätoivoisena uutimet auki. Vuoteella näkyi jotakin shaaliin käärittynä.

Kolmannen huudon perästä, joka oli vielä kovempi entisiä, näkyi shaali liikahtavan, ja se, mikä sen sisässä oli, hyppäsi herra Henryn kaulaan, sanoen:

— Hyvää päivää, isä kulta!

21. PIENET PYHIINVAELTAJAT

Mikä liikutuksista runsas päivä! Uutinen levisi kohta ympäri kylän. Mark itse ei osannut selittää pelastustansa; sillä siitä asti kuin aalto oli temmaissut hänet mukaansa, hän ei enää mitään muistanut. Pian puhuttiinkin ihmeestä: taivaan enkeli muka oli pelastanut lapsen ja kantanut sen hänen vuoteellensa. Kaikki kyläläiset saarsivat rouva Henryn asunnon ja pyysivät saada nähdä pikku Markia, joka kumminkin vielä oli liian heikko, ulos tullakseen. Rouva Henryn täytyi astua akkunaan ja siitä näyttää Markia hämmästyneelle kansalle. Mutta kynnyksellä istui Bibia, huolimatta vähääkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja rauhassa syöden leipäkannikkaansa ja sipulia.

Ensimmäisten riemastusten jälkeen tunsi äiti shaalin, johon hänen poikansa oli ollut kääritty: se oli sama shaali, jonka hän oli antanut Bibialle. Mutta mitenkä tuo mieletön olisi voinut olla tässä pelastuksessa osallisena? Osaamatta selittää, miten kaikki oli käynyt, rupesi rouva Henry kumminkin pääsemään asian perille. Sydän tunsi jo, mitä ei järki vielä voinut käsittää: järki hakee, sydän aavistaa.

Yön aikana oli rannasta kadonnut vene, ja nyt se löydettiin tyhjillään lahden pohjukasta lähellä Batzin kauppalaa.

Illemmalla saatiin tietää seuraavaa:

Ei kaukana rannasta, jonne vene oli vedetty maihin, oli muuan mökki. Siinä asui köyhä perhekunta. Mies oli sairaana; vaimo oli valvonut koko yön hänen tautivuoteensa ääressä. Tunti ennen auringon nousua oli ovi äkkiä auennut, niinkuin tuulenpuuskasta, ja sisään oli astunut Bibia, lapsi sylissä. Lapsi oli ollut käärittynä shaaliin, tunnotonna, puolikuolleena vilusta. Bibia näkyi muuttuneen: hänen silmänsä olivat loistaneet kuin hehkuvat hiilet. Sisään tultuansa hän oli heti heittänyt risuja takkaan, lämmitellyt sen edessä lasta ja, tuuditellen sitä polvillansa, kaatanut muutaman pisaran viiniä lapsen huulille pienestä pullosta, jonka hän oli ottanut pussistansa. Ja kaiken tämän oli Bibia tehnyt taitavasti ja hellästi kuin äiti. Noin puolen tunnin kuluttua hän oli lähtenyt, niinkuin tullutkin oli, kantaen lasta sylissään.

Bibia se siis olikin tuo enkeli! Kuinka! arvelee joku, tuo hirviö, tuo mieletön, tuo epatto! Hän juuri! Vaimon hyvyys, lapsen hyväilykset ja säälimiset olivat heittäneet tuohon synkkyyteen liikutuksen, kiitollisuuden ja altiiksiantaumisen kipinän. Tämä tehoton kipinä oli äkkiä leimahtanut ilmivaloon äidin epätoivosta ja riehunnasta. Bibia oli ymmärtänyt Markin lähteneen muiden lasten kanssa ja olevan vaarassa. Vaistomaisesti, tietämättä kenties itsekään, mitä hän nyt tekee, niinkuin ammuttu luoti, joka tottelee sysäystä, oli Bibia juossut valkamaan, syössyt veneesen, laskenut Lokkiluodolle ja tullut sinne juuri samassa silmänräpäyksessä kuin aalto oli huuhtaissut lapsen kalliolta. Jumala oli ohjannut häntä sinne, Jumala hänet takaisinkin saattoi. Hänessä herännyttä valoa ei kestänyt kuin muutaman hetken: tehtävänsä toimitettuaan, oli mies parka jälleen vaipunut entiseen pimeyteen. Hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt. Turhaan koetti rouva Henry kysymyksillään saada hänestä jotakin selkoa, mutta ei näkynyt enää mitään sisällistä liikutusta tuon karkean pinnan alta.

— Syleile häntä! — sanoi äiti Markille, heittäen poikansa Bibian syliin.

Mutta Bibia katseli vuoroin äitiä, vuoroin poikaa. Hän pisti sormen suuhunsa, saman sormen, jonka rouva Henry oli parantanut, ja moni tiehensä.

Minun tullessani Pouligueniin, oli kylänväki tuskin toipunut liikutuksistaan. Seuraavana päivänä olin läsnä eräässä kauniissa juhlassa. Jo aikaisin aamulla asettuivat kaikki lapset kirkkovaatteissaan rannalle. Kirkon kellot alkoivat soida, ja heti läksivät lapset astumaan Batzin kauppalaan. Paljain jaloin, tuohus kullakin kädessä, he astuivat pyhiinvaeltajina Pyhän Neitsyen kirkkoon. Sellaisen he olivat tehneet lupauksen Lokkiluodolla, hädän ollessa ylimmillään. Heidän perässään kulkivat vanhemmat, viimeisinä herra ja rouva Henry. Samaan aikaan oli Batzin kirkkoherra apulaisensa kanssa lähtenyt juhlakulussa pieniä pyhiinvaeltajia vastaan, risti ja pyhät liput etunenässä ja väkijoukko perässä. Miehillä ja vaimoilla oli yllään sen maan kansallispuvut, jotka muistuttavat itämaita, ja joita ei aika ole saanut muutetuksi, ei edes nykyaikakaan, jolloin omituisuus vaateparsissa on kadonnut samalla kuin omituisuus tavoissa ja luonteissa. Puolitiessä kulkueet kohtasivat toisensa ja läksivät nyt yhtenä jonona astumaan Batzia kohti. Silloin aloitti kirkkoherra virren: »Magnificat», ja siihen yhtyivät yksiäänisesti kaikki muut. Aurinko valaisi kirkkaasti tätä kuvaa, ja meren pauhina, mahtava ja juhlallinen kuni suuret urut, säesti ihanaa virttä. Jumalanpalveluksen perästä kirkkoherra astui alas alttarilta ja piti seuraavan lyhyen puheen:

»Rakkaat lapset! Te olette olleet tottelemattomia vanhemmillenne, ja Jumala on teitä rangaissut. Yhteisessä hädässä te olette auttaneet toinen toistanne, ja Jumala on auttanut teitä. Kuolema silmäinne edessä te rukoilitte Jumalaa, ja Hän on teidät pelastanut. Olkoon tämä teille opiksi. Olkaat nöyrät ja kuuliaiset vanhemmillenne; älkäät murhetta tehkö äidin sydämelle; rakastakaat toisianne ja luottakaat kaikissa elämänne kohtauksissa Jumalaan. Te tiedätte, kenen käden kautta pikku Mark on pelastettu. Luulimme alussa sitä enkelin työksi. Mutta ihme se sittekin on, ja koska Jumala hyvyydessään käyttää armotöittensä välikappaleina vähäpätöisimpiäkin, niin oppikaat tuosta, lapset, olemaan hyvät kaikkia kohtaan, älkäätkä halveksiko ketäkään».

Odottamaton ilo oli varustettuna nuorille ystävillemme Pouliguenissa. Herra Henryn toimesta oli rannalle tehty teltta; sen sisässä oli katettuna pöytä, täynnä ruokia, piirakaisia, hedelmiä ja muutamia pulloja hyvää viiniä. Isännyyttä oli tarjottu Markille, mutta hän luopui siitä Legoffin eduksi, pitäen häntä ansiollisimpana siihen. Nuorta sankaria ei huolinut kahta kertaa pyytää, ja samoin kuin hän Lokkiluodolla oli ollut esimerkkinä mielenlujuudessa, neuvokkaisuudessa ja toimeliaisuudessa, niin hän nytkin voitti toverinsa oivalla ruokahalulla ja osoitti kyllä osaavansa tälläkin alalla olla johtajana.

Herra ja rouva Henry olivat vielä muutamia päiviä Pouliguenissa. Nämä muutamat päivät käytettiin hyödyllisiin toimiin. He korvasivat ukko Legoffin vahingon, ostamalla hänelle Nantesista uuden, täydellisesti taakeloidun purren. Kiitollinen kalastaja nimitti veneensä Markiksi, ja tämä nimi piirrettiinkin kultakirjaimilla peräkeulaan. Tuomas I:n pojanpoika sai lahjaksi hopeaisen taskukellon, jonka kuoren sisäpuolelle oli koverrettuina sanat: »Pietari Legoffille, 12 vuotiaalle, muistoksi syyskuun 15 päivästä». Tietysti ei Bibiakaan jäänyt unohduksiin; mutta mitä oli tehtävä tuolle poloiselle? Aiottiin ensin ostaa hänelle oma mökki rannalla tahi toimittaa hänet johonkin armeliaisuuslaitokseen; mutta kumpikaan ei olisi ollut sopivaista. Oma asunto, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaatii hoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei Bibia kyennyt; toiselta puolen olisi armeliaisuuslaitoksessa oleminen ollut liian paljon Bibian kuljeksimiseen tottunutta elämäntapaa vastaan. Hän uskottiin viimein Batzin kirkkoherran huostaan, jolle jätettiin riittävästi varoja poloisen tarpeiksi. Lähdön hetki löi viimeinkin. Koko kylän väki saattoi Henryn perhettä Guérandeen, jonne mentiin jalkaisin. Siellä erottiin. Raskas oli Markin sydän. Ennenkuin hän nousi vaunuihin, syleili hän kaikkia tovereitaan. Äidit syleilivät rouva Henryä. Muutaman tunnin kuluttua he olivat höyrylaivalla, joka kulki ylös Loire virtaa. Bibia oli juosten seurannut heitä hamaan Saint-Nazaireen. Hän istui vielä kauan aikaa rannalla, liikahtamatta, katsoen yhä etenevää höyrylaivaa. Ja kun se oli kadonnut hänen näkyvistään, silloin itki tuo poloinen mies, itki ensi kertaa elämässään.