JÄLKIPUHE
22. TULO PARIISIIN
Siinä nyt, armas Paul, kertomus, jonka olin luvannut sinulle. Tähän saattaisin jo pysähtyä; mutta luulenpa haluavasi tietää, kuinka pikku Markin kävi, kun hän oli kasvanut suureksi. Mieltäsi noudattaakseni, kerron hänestä siihen päivään saakka, jolloin hän, silloinkin vielä hyvin nuorena, astui isänmaalle hyödyllisten miesten joukkoon. Älä odota enää näiltä viimeisiltä sivuilta Lokkiluodon mieltä-jännittäviä seikkailuja; ne loppuivat jo, nuo kovat liikutukset. Astumme rauhallisten tapausten alalle; siellä on sinun entisiä tuttaviasi: isä, kunnollisuutta ja rehellisyyttä päänänsä; hellä äiti, uskollinen puoliso, jolla ei ole muuta riemua, kuin riemu kotilieden ääressä.
Matka Pouliguenista Parisiin oli yhtämittaista uuden näkemistä ja riemun aihetta. Syksy oli tavattoman kaunista; sen vuoksi he pitensivät matkaansa: poiketen tuon tuostakin pienille huvimatkoille. Clissonissa he viipyivät moniaita päiviä Sévren rannoilla; sieltä jatkettiin jälleen matkaa ylös Loire virtaa, ja poikettiin Chenonceauxhon, Ohambordiin, Amboiseen, katsomaan vanhoja linnoja ja raunioita. He tulivat viimein Parisiin, ja vaikka entisiin oloihin ja oman kotilieden luokse palajaminen aina on mieluista, niin ei heidän takaisintulonsa hetki sittenkään ollut kaikkea murhetta ja kaipausta vailla. Muistettanee vielä, mitä rouva Henry oli viime kirjeessään kirjoittanut miehelleen Markista. Miten tulee heidän menetellä tuon merentakaisen pääskysen kanssa kaupungin ahtaassa asunnossa? Ja tosiaankin, heti kotiin tultuansa, Mark säpsähti, kuni häkkiin pantu lintu. Rouva Henry oli hänkin tottunut kirkkaasen taivaasen ja avaroihin näköaloihin; mutta hän oli niitä ihmisiä, jotka elävät ainoastaan toisten hyväksi: hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Seuraavana päivänä hän jo ilmoitti huolensa miehelleen, mutta tämä ei näkynyt asiata liian paljon laskevan sydämelleen.
— Turhaan sinä hätäilet, — sanoi hän. — Mark on nyt pelastettu, hän on terve ja vahva ruumiiltaan. Luksemburg ja Tuilleriat eivät tosin palkitse hänelle Bretagnen merenrantoja, mutta, kun tarkemmin ajattelee, eihän Parisikaan ole mikään kolkko korpi. Poika tottuu kyllä vähitellen ympäristöönsä; siihen ei mene kuin moniahta viikko. Sitä odottaessamme lähdemme ensi sunnuntaina, niinkuin kunnon porvarit konsanaankin, kävelemään Meudonin metsään, ja tällainen pieni huvi uudistukoon aina viikon päästä niinkauan kuin vuoden-aika sallii.
Rouva Henry arveli kumminkin miehensä ottavan asian liian helpolta kannalta. Mark ikävystyi ikävystymistään. Kuinka nuo kadut ja bulevardit, joilla häntä käytettiin hänen huviksensa, näyttivät hänestä ahtaille, umpinaisille! Mikä puron pahainen tuo Seinekin! Mitä viheliäisiä kiviä nuo Boulognen metsän kalliot! Kuinka vähän hän piti väliä huvituksista, joita hänellä oli kirjona! Kuinka kernaasti hän olisi vaihtanut kaikki nuo kauniit lapset, jotka leikittelivät yleisissä puistoissa, pariin kolmeen paljasjalkaiseen Pouliguenin kylän poikaan! Pornichet, Jambonneau, Macabiou, Mascaret — kaikki nuo nimet suhisivat hänen muistossaan kuin mehiläiset pesässä. Hänen mielestään ei ollut maailmassa muita sankareja kuin yksi, nimittäin nuori Legoff. Kaikkia hän kaipasi, yksin köyhää kerjäläistäkin. Olisi luullut Lokkiluodon tapausten karkoittaneen hänestä iäksi päiväksi hänen kiihkoisan rakkautensa merta kohtaan. Kaikkea muuta! Muisto tästä kamalasta yöstä säilyi hänen mielessään jonakin ihmeellisenä, tenhoisana seikkana! Alinomaa hän muisteli sitä, muistelipa innolla, joka kauhistutti rouva Henryä.
— Voi sentään, — sanoi hän pojalleen eräänä iltana, kun tämä jo kahdettakymmenettä kertaa innoissaan oli kertonut äidilleen illanvietosta luodon juurella, huipulle kipuamisesta ja Legoff ystävänsä urotöistä, — jospa olisit nähnyt epätoivon, johon sinun kujeesi oli minut saattanut, niin etpä vainonkaan noin huviksesi kertoisi kaikista noista lärveistä asioista, et kertoisi niistä tuollaisella tavalla.
Mark tunsi ansainneensa tämän nuhteen. Hän heittäytyi äitinsä syliin, eikä hän sen koommin enää milloinkaan puhunut Lokkiluodosta.
Tuli sunnuntai, joka heidän oli määrä viettää Meudonin metsässä. He läksivät sinne iloisina kolmen kesken kirkkaana lokakuun aamuna. Mark oli onnellinen, kun jälleen sai edes moniaaksi hetkeksi uudistaa samoilemisiansa, jotka niin äkkiä oli keskeytetty, ja rouva Henry puolestaan nautti paljon tästä kävelystä, joka muistutti hänelle hänen nuoruutensa ihania päiviä. He tulivat alas Bellevuehyn, söivät päivällistä aseman ravintolassa ystävällisen isäntäväen luona, ja kulkivat sitten jalkaisin metsän kautta, jossa syksy oli täydessä komeudessaan. Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin aurinko sanoo jäähyväisiänsä. Linnut lauloivat kuin keväällä. Tammet olivat vielä viheriäisinä. Hiljainen tuuli heilutteli koivujen ja haapain kullankeltaisia lehtiä. Markin juostessa kuni nopea hirvenvasikka mättäillä ja kanervikoissa, astuivat herra ja rouva Henry hiljalleen lehtokujia myöten. Nämä paikat, joissa he ennen niin usein olivat yhdessä kulkeneet, herättivät heissä koko sarjallisen muistoja, vakavia ja sittenkin mieluisia. He johdattivat toistensa mieleen entisiä aikoja, yhteisen, rehellisen työn ja vaivannäön aikoja. Puheskellen he olivat saapuneet Sévren rinteille. He eivät malttaneet olla heittämättä silmäystä tuohon armaasen asuntoon, jossa he joku aika sitten olivat käyneet, ja jonka omistajia he olivat haaveilleet olevansa kokonaisen iltapäivän. He avasivat pisteaidan veräjän. He kävivät hämille, samassa huomatessaan puutarhurin, joka siis oli nähnyt heidän uteliaisuutensa. Mutta kohteliaasti tämä pyysi heitä astumaan sisään; isäntäväki muka on matkoilla.
Rouva Henry vitkasteli kumminkin.
— Käykää sisään, rouva, — sanoi puutarhuri, — älkää peljätkö olevanne vastuksina. Vaikkei tila ole vuokrattavana eikä myötävänäkään, niin herrasväki lähtiessään käski minun laskea sisään kaikki, jotka vaan tahtovat sitä katsella.
— Mennään sitten sisään, — huudahti rouva Henry iloisesti: — sopiihan meidän vielä kerta luulotella itseämme, että meilläkin muka on maahovi.
Aika ei ollut tehnyt mitään muutoksia tässä runollisessa huvilassa. Talo oli sellainen kuin rouva Henry sen oli kuvaillut kerran kirjeessänsä. Litteä katto, terassi ja balkonit, ruusupensastot ja metsä-viinapuiden köynnökset — kaikki siinä muistutti italialaista kasinoa. Sisältä oli huoneet vasta laitettu: huonekalut ja koristukset olivat yhtä sirot kuin yksinkertaisetkin. Huoneet tosin eivät olleet avarat, mutta rouva Henry arveli onnen tyytyvän vähäisiin sijoihin, ja kaikki, mitä hän täällä näki, oli niin hänen makunsa mukaista, että hänestä näytti, ikäänkuin hän itse olisi ollut täällä johtamassa järjestelemistä ja koristamista pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Jokaiselta balkonilta levisi katsojain eteen näköala Parisin ympäristöille, niin omituisen kaunis, että ihanimmatkin seudut olisivat voineet kadehtia sitä: kahden viheriöivän niemen välissä Saint-Cloud amfiteatterina; sen takana uljas linnanomainen Mont Valerien; laakson pohjalla Seine ja kauempana taivaan rannassa Saunoisin ja Montmorencyn metsäiset kukkulat — mestarillinen kuva! Ilta oli tullut, ja he menivät saliin, kunnes junan lähtöaika oli lähenevä. Markia tämä paikka miellytti suuresti, eikä hän enää olisi sieltä pois lähtenytkään. Rouva Henry tunsi väkisinkin vähäisen kaihon sydämessään. — Kuinka suloista olisi asua täällä! — huokasi hän. Hän kääräysi shaaliinsa, mutta samassa avautuivat salin kaksoisovet ja puutarhuri, nyt palvelijan puvussa, lausui:
— Rouva, pöytä on katettu.
Hämmästyen, sanaakaan sanomatta katsahti rouva Henry kysyväisesti mieheensä. Tämä myhäili vain.
— Niin, rakas vaimoni, — sanoi hän, ottaen häntä kädestä, — sinä olet omassa talossasi. Asiamme ovat käyneet paremmin kuin olisin voinut odottaakaan. Aina paloi mielesi, saada asua lähellä metsää, ei kaukana Seinestä. Tämä pieni asunto osasi miellyttää sinua, sen kuva pysyi alinomaa sydämessäsi, ja minun salaisena toivomuksenani oli saada se omaksesi. Sinun toiveesi on toteutunut, minun kunnianhimoni on täytetty. Kaikki tämä on omaasi, täällä olet haltijatar ja valtijatar. Käydään nyt ruualle, armaat: nyt on meillä oma kattila hahloissa, ja minulla onkin ankara ruokahalu.
Näin sanottuaan hän astui ruokasaliin vaimonsa ja poikansa kanssa, jotka syleilivät häntä, — riemuisa hetki!
23. KASVATUS
Täällä pikku paratiisissa he viettivät syksyn. Ne, jotka ovat sen talon omistajia, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, eivät käsitä, kuinka hurmaavaa on ajatus, että on saatu jotakin omaksensa. Sitä eivät käsitä muut kuin ne, jotka uutteralla työllään, mielen lujuudella ja älyllä ovat, niinkuin herra ja rouva Henry, tulleet siihen tilaan, että ovat itse hankkineet omaksensa majan, mikä heillä on, olipa tuo maja sitten kuinka vähäinen ja yksinkertainen tahansa. Hauskaa on ajatella noin hellällä rakkaudella sidottua avioliittoa. Pitkät vuodet täynnä koetuksia olivat vaan kireemmälle vetäneet nuo siteet, ja heidän nauttimansa onni oli sitä sydämellisempi, mitä selvemmin he muistivat ennen itkettyjä kyyneleitänsä.
Lokakuu oli runsas kauniista päivistä. Raikas ja puhdas ilma näillä ylänteillä oli Markin rinnalle kuin lempeät tuulahdukset valtamereltä; metsät, päivän kirkastamat puistot purppurassa ja kullassa olivat hänelle korvauksena hänen kaipaamastansa merestä, palkitsivat hänelle kaukaisen ulapan. Rouva Henry oli jo ensimmäisestä hetkestä saakka emäntänä ja järjestäjänä talossa. Hän istutti ruusupensaita, leikkeli liikoja oksia, suunnitteli polkuja, tasoitteli siellä täällä liian jyrkkiä epätasaisuuksia eikä väsynyt, samoillessaan ristiin rastiin ihanata valtakuntaansa. Se oli kiirehtimättä kuljettu ympäri muutamassa minutissa, mutta koska hän joka kerta löysi siinä uutta huvitusta, niin ei hän voinut muuta kuin luulla valtakuntansa olevan aivan ääriä vailla. Niinkuin kauppamaailmassa yleensä on tapana, siitä saakka kuin kulkuyhdistykset ovat tulleet niin helpoiksi ja nopeiksi, läksi herra Henry joka ilta Parisista rakkaittensa luo. Silloin he söivät päivällistä, niin iloisina yhteentulostansa, ikäänkuin eivät olisi eilen illalla yhdessä olleetkaan. Marraskuu toki lopun tästä onnellisesta elämästä. Pohjatuulet alkoivat puhaltaa. Perhe muutti talvimajoillensa, ja heidän täytyi tunnustaa, että heidän asunnossansa Bac kadun varrella, kun takassa tuli illalla paloi, oli monta hyvää puolta sielläkin.
Rouva Henry puhui jo täydessä totuudessa siitä, että hän jälleen ottaa huolekseen entisen osansa kauppa-asiain hoidossa, joita hänen miehensä kauan aikaa oli saanut toimittaa yksin; mutta herra Henry ei sallinut hänen puhua loppuun.
— Armas vaimoni, — sanoi hän, — sinulla on toiset toimet huolenasi. Kaiken, minkä olet voinut tehdä talomme onneksi ja menestykseksi, olet tehnyt ja hyvin tehnytkin: sinun ansiotasi meidän toiminimemme maine on. Vastedeskin olen kysyvä sinun neuvoasi; mutta itse asiain hoidosta olet tästä lähin vapaa. Sinulla on nyt suurempi työ tehtävänäsi: tästä puolin sinä toimit yksinomaa poikasi eduksi. Mark kasvaa. Vielä joku vuosi, niin on meidän eroaminen hänestä, hän alkaa koulunkäyntinsä; mutta on olemassa ensimmäinen kasvatus, ja sitä ei voi antaa muu kuin äiti. Heillä yksinänsä on salainen keino, jolla voivat muodostaa lapsen sydäntä ja istuttaa siihen liikutuksia, jotka eivät ikinä haihdu. Ken voisi paremmin kuin sinä täyttää tämän velvollisuuden? Sinun lempesi, kärsivällisyytesi, hellyytesi kantavat hyviä hedelmiä. Pojalla on hyvät luonnonlahjat, sinun maksaa vaan kehittää niitä. Sinä saat helposti istutetuksi häneen rakkautta kaikkeen, mikä hyvää ja oikeata on, ja sinun hoitosi evästää hänet maailmaan täysin valmistuneena.
Talvi oli tuima, mutta lyhyt. Huhtikuun alussa muutti äiti poikinensa maahoviin, jonne maaseutujen suuri juhlamestari, kevät, oli mennyt valmistamaan heille juhlallista vastaanottoa. Korkeasukuinenkaan rouva, tullessaan maatilalleen herran poikansa kanssa, ei ole milloinkaan saanut osakseen komeampaa, loistavampaa tuliaisjuhlaa. Leppäkerttujen kuoro tervehti heitä heti alussa. Kaksi kastanjapuuta muodostivat luonnollisen kunniaportin. Rastas piti tervehdyspuhetta. Kaikki ympäristön peipposet ja kuhankeittäjät kilvan lauloivat heitä tervetulleiksi, ja tuulen huhahdellessa syrenit tuudittelivat tuoksuvia terttujansa. Puutarha levittelihe ihastuneen katsojan edessä valkoisissaan ja punaisissaan. Mehiläiset hyristen hääräilivät apilaittensa ympärillä, orvokit ja esikot koreilivat lehtokujain varsilla: kaikkialla elämän hurmausta. Nämä Sévresin ja Bellevuen ylänteet, autiot ja yksinäiset talven kuluessa, ottavat keväällä taas yllensä viheriän pukunsa, jota on riennettävä ihailemaan, ennenkuin kaupunkilaiset ennättävät turmella sen neitseellisen sulouden.
Onnen päivillä ei ole historiaa. Kuukausi kului kuukauden perästä, vuosi seurasi vuotta. Mark kasvoi äitinsä siipien suojassa. Tuskin on ensimmäinen kasvatus koskaan ollut niin helppoa kuin hänen. Markissa oli syntyperäistä myötätuntoisuutta luonnon sointuihin ja kauneuteen; helposti hän oli oppinut isosta luomisen kirjasta tavaamaan Jumalan nimen. Esimerkit hänen silmäinsä edessä olivat hänelle enemmän kuin koko kurssi siveys-opissa. Hänen vanhempainsa molemmanpuolinen rakkaus, hellyys, kunnioitus, jota he alinomaa osoittivat toisiansa kohtaan, puhuivat hänelle selvemmin kuin luonto perheellisestä elämästä ja sen velvollisuuksista. Onnellisia ne lapset, jotka ovat kasvaneet hellyyden ilmassa! Sitä imeytyy heihin koko heidän elin-ajakseen. Kymmenen vuoden iässä Markilla tosin ei ollut suuria tietoja; mutta hyvä siemen hedelmöitsi jo hänen sydämessään, ja kaikki ennusti pojassa rehellistä, vilpitöntä miestä. Koti-ikävän tapainen kaipaus, jolla hän oli kiintynyt Pouligueniin, katosi vähitellen. Mutta sittenkin metsäin humina illan tullessa, aaltoileminen niityillä ja pelloilla, usmat aamuin tai illoin taivaan rannassa, etäällä välkähtelevä purje, kaikki tämä saattoi hänet omituiseen uinailuun, ikäänkuin nuo äänet ja näyt olisivat olleet hänelle kaikuja, heiastuksia, kuvia valtamereltä. Hän ei puhunut enää Lokkiluodosta, mutta sen sijaan hän usein haasteli Pouliguenista ja sen asukkaista. Hän toivoi vielä pääsevänsä sinne. Sinne piti hänen hartahin halunsa; mutta vaikka tietty onkin, että ne seudut, missä olemme kärsineet, myöhemmin viehättävät meitä, niin helppo on kumminkin ymmärtää, ett’ei rouva Henryllä ollut vähääkään halua nähdä uudelleen tuota merenrannikkoa, jonka pelkkä muistokin oli hänelle kauhistus. Sitä paitsi ei Henryn perhe ollut kaikkea yhdistystä vailla tuon pienen kylän kanssa. Batzin pastori antoi sieltä tuon tuostakin tietoja. Hänen kauttaan oli myös sanoma saatu Bibian kuolemasta. Eräänä aamuna oli mies parka löydetty kuolleena sen talon kynnyksellä, jossa rouva Henry oli asunut. Ne hyväntahtoiset ihmiset, jotka olivat ottaneet haudatuksensa hänet, löysivät nahkaisen sormitullon, joka nauhasta riippui hänen kaulassaan. Bibia parka! Bibia parka!
Kymmen vuotisena läksi Mark kotoa pois ja meni oppilaaksi Sainte-Barbe-des-Champs nimiseen opistoon. Parin vuoden jälkeen muutettiin hän Sainte-Barben kouluun Parisissa.
Näyttää siltä kuin nuori Mark Henry ei olisi ollut mikään tiedoillansa loistava oppilas. Minä olen selaillut opiston kultaista kirjaa, mutta en ole löytänyt hänen nimeänsä siinä. Ei kukaan muista hänen tehneen itseänsä syypääksi liialliseen työhön, eikä myöskään, että hän olisi ollut mikään kiihoitin opettajille ja muille oppilaille. Mutta sen saattaa varmuudella vakuuttaa, että kaikki, niin opettajat kuin toveritkin, rakastivat häntä. Jalomielinen hän oli, aina altis jakamaan omaansa muille ja aina valmis vaikka nyrkkisille, kun tuli heikkoa ja ahdistettua puolustaa. Hänellä oli vilkas mieli, vilpitön luonne, rohkea ja uljas sydän. En sano mitään hänen taipumuksistaan. Vanhoja kieliä hän ei kärsinyt, taipuvaisempi oli hän suure-tieteisin. Maantieto se kumminkin oli hänen lempiaineensa; mieluimmin hän aina luki matkakertomuksia. Epäilemättä hän oli aikoinaan huvittanut tovereitansa kertomuksilla Lokkiluodosta, koskapa tänäkin päivänä vielä Sainte-Barben koulussa kerrotaan Huippuvuorten karhuista ja Tambulinan saaresta.
24. KUTSUMUS
Niinkuin kaikki vanhemmat, niin mietiskelivät herra ja rouva Henry nyt jo, millehän uralle Mark on astuva. Kysymättä neuvoa muulta kuin järjeltänsä ja personalliselta kunniantunnoltaan, he olisivat kernaasti nähneet, että hän vastedes ottaisi heidän kauppa-asiansa huostaansa, ja tässä he kieltämättä harkitsivat hyvin. Kauppaa he eivät suinkaan pitäneet minään muita halvempana toimena: he kunnioittivat sitä suuresti; he näkivät siinä runsaamman toimeentulon lähteen, kuin esimerkiksi valtion viroissa, eikä heidän mielestään kauppakonttori, jossa kunto ja rehellisyys vallitsee, ollut suinkaan huonompi arvoltansa kuin ministerin virkahuone. Vaikka siis heillä tässä kohden oli selvät ja vakavat käsitykset, niin olivat he ensin päättäneet antaa pojan valita aivan oman mielensä mukaan, mille tielle hän tahtoo kääntyä; mutta kosk’ei hänessä huomattu kiintymystä mihinkään erityiseen toimeen, ja kosk’ei hän näyttänyt antavan yhdelle enempää arvoa kuin toisellekaan, niin sopihan luulla, että hän ajan tullen vastustamatta täyttää vanhempainsa toivon. Näin haaveilivat vanhemmat salaa. Mutta tulipa hetki, joka herätti heidät tosioloon heidän unelmistansa. Ja mikä heräjäminen!
Mark oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Lupa-aika oli lopussa. Hän oli viettänyt sen maalla, mutta sanottavan hauskaa ei hänen siellä ollut. Nuorukainen oli paljon muuttunut. Sanomattoman hellästi hän rakasti vanhempiansa, mutta yhä useammin hän väisteli heidän hyväilyjään ja haki yksinäisyyttä. Heidän läsnäollessansa hän oli useimmiten ääneti ja mietiskeli. Olivatko nämä elämän aamun ensimmäisiä usmia? Äiti oli monasti kysellyt häneltä syytä siihen, mutta turhaan.
— Mikä sinun on, lapsi? — tiedusteli hän; — mikä sinun mieltäsi painaa? Toisin on tavallisesti tuossa iässä. Mitä on tapahtunut? Avaa minulle sydämesi. Minä tahdon tietää kaikki.
Mark oli monta kertaa sanomaisillaan, mutta yhtä monta kertaa hän painoi salaisuutensa takaisin sydämeen.
Vanhemmat olivat päättäneet keskustella pojan kanssa hänen tulevaisuudestansa, ennenkuin lupa-aika loppuu. Eräänä iltana, päivällisen jälkeen, olivat he kolmisin salissa. Mark istui ajatuksissaan kuin ennenkin; äiti katseli häntä rauhattomana.
— No niin, Mark, — sanoi herra Henry äkkiä, — koska sinä näyt tahtovan olla totisena ennen aikojasi, niin puhukaamme sitten totisista asioista. Sinä olet täyttänyt kuusitoista vuotta, rakas poikani; siinä iässä tavallisesti heräjävät henkiin toiveet ja taipumukset, mieli alkaa kuohahdella ja etsiä itselleen toimintaa; siinä iässä alkaa kangastella ihmisen vastainen vaikutus-ala. Elämäntoimen valinta ulottaa vaikutuksensa koko olemiseemme; sen vuoksi ei saata koskaan liian aikaisin siitä mietiskellä; siihen sopii valmistautua vähitellen. Onko jotakin tointa, joka miellyttää sinua muita enemmin? Mihin aiot ryhtyä, lopetettuasi koulunkäynnin?
Isä alkoi luetella erillaisia toimia, joita yhteiskunnallinen elämä tarjoaa: virkakuntia, tie- ja vesikulkulaitoksia, sotasäädyn, vapaita tieteitä ja taiteita. Mutta jok’ainoaan kysymykseen vastasi Mark aina:
— Ei, isä, ei se mua miellytä.
— Et siis välitä näistä mistään, et siis tunne mielihalua mihinkään sellaiseen? Kaikista keinoista, jotka ovat avoinna ihmisen ymmärrykselle ja toimeliaisuudelle, en suinkaan pidä kauppatointa vähimmässä arvossa. Tahtoisitko ryhtyä siihen? Olisiko sinun vastenmielistä ottaa huostaasi asiamme, kauppahuoneemme johdanto?
— Ei suinkaan, — vastasi Mark, — pitäisinpä kunnianani kulkea tietä, jota isä on käynyt. Sen minä valitsisinkin… jollen tuntisi omituista halua toisaanne, — lisäsi hän matalalla äänellä.
Rouva Henry säpsähti, ikäänkuin hänen sydämeensä olisi iskenyt nuoli, joka toi sinne aavistuksen asian todellisesta laidasta. Entinen sydämen ahdistus, entinen pelko palasi jälleen uhkaavana peikkona hänen eteensä.
Herra Henry oli kummastunut.
— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Jos tunnet kutsumuksesi, niin miksikäs sitä salaat meiltä? Mistä se tulee, että vitkastelet, ilmoittaessasi meille salaisuuttasi? Vanhempiesi hellyyden tunnet vallan hyvin. Se ei ole eilispäivän lapsi; se on kuudentoista vanha, niinkuin sinäkin.
Mark katsoi vuorotellen isäänsä ja äitiinsä ja painoi vihdoin päänsä käsiinsä. — Hän itki.
Rouva Henry oli kalman vaalea.
Voi, kovan onnen lapsi, mielesi tekee merelle!
— Merelle! — toisti isä kauhistuen.
— Niin, hän tahtoo jättää meidät. Siinä hänen kunnianhimonsa!
— Tahdotko jättää meidät, Mark? Tahdotko jättää meidät, lapsi? Monet ovat tiet, joilla voit pysyä onnellisena ja meidän omanamme, ja kumminkin valitset sen, joka sinut erottaa meistä? Onko sinun ikävä kotonasi? Emme ole siis osanneet saada rakkauttasi puoleemme? Sano, mitä olisi meidän pitänyt tehdä? Sinä olit meille kaikki, muita ei meillä ollut maailmassa kuin sinä yksin, ja nyt tahdot sinä heittää meidät vanhenemaan surussa ja yksinäisyydessä!
Kauan aikaa kuului vaan itkua ja nyyhkinää.
Mark nousi viimein ylös.
Hän laski kätensä vanhempainsa kaulaan ja likistäen heitä rintaansa vastaan sanoi:
Älä itke, äiti: älä itke, isä! En jätä teitä koskaan. Tällä hetkellä tunnen todellisen kutsumukseni, ja se on: elää luonanne ja rakastaa teitä.
Asia näkyi päättyneen, mutta se jätti syvät jäljet.
Mark jatkoi lukujansa jälleen: mutta oi saanut enää kotitalo entistä rauhaansa ja huolettomuuttansa takaisin. Herra ja rouva Henry tutkistelivat ahdistuksella omaatuntoansa. Jos Markin halu merelle tosiaankin on vakainen, onko heillä oikeutta vastaan-ottaa hänen uhrautumistansa? Eivätkö he täten noudata itsekkään, moitittavan hellyyden käskyä? Ovatko he tosiaankin pitäneet huolta enemmin hänen onnestansa kuin omastaan? Onko varma, etteivät he ole väärinkäyttäneet hämmästyksen ja heltymyksen hetkeä, kääntääkseen omaksi hyödykseen nuorukaisen kohtaloa? He kysyivät itseltään, onko lasten ehdoton velvollisuus uhrautua perheen eduksi, vai eikö päinvastoin vanhempain tehtävänä olisi uhrautua lastensa tähden. Rouva Henry, joka oli nähnyt poikansa taipumuksen syntyvän ja tiesi, kuinka syvät juuret se oli laskenut pojan sydämeen, hän se varsinkin kärsi suurta tuskaa. Lähtönsä edellisinä päivinä oli Mark näyttänyt onnelliselta ja iloiselta; mutta äiti ei pettynyt: hän ymmärsi tuon tyyneyden olevan pakotettua. Hän tarkasteli poikaansa rauhatonna, huolestuneena, ja joka kerta kuin Mark kouluun läksi, olivat hänen silmänsä synkemmät, kasvot kalpeammat entistänsä.
Sillä kannalla olivat asiat, kun eräänä iltana marraskuussa heidän luokseen tuli Sainte-Barben koulun rehtori. Hän oli aina ollut ystävä talossa; hänen tulonsa ei siis heitä kummastuttanut, mutta sydämellisten tervehdysten jälkeen ukko Guérard virkkoi:
— Hyvät ystävät, velvollisuuteni käski minua tänään luoksenne. Asia koskee poikaanne. En saata enää teiltä salata, että poika on antanut meille paljon huolen aihetta. Hän käy päivä päivältä yhä alakuloisemmaksi, hän kuihtuu, ja luvut luistavat yhä huonommin. Syyn tähän muutokseen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Aika on, arvatakseni, ryhtyä toimiin. Monta Herran vuotta olen jo ollut nuorukaisten keskellä; tunnen luullakseni kaikki, mikä nuorisoa liikuttaa. Olen ympärilläni nähnyt kehittyvän monta kutsumusta, olen ohjannut muutamia, mutta niin itsepintaista, kuin merellemenon halu on, en ole nähnyt. Siinä on jotakin viehättävää, jotain tenhoavaa, jota on mahdoton vastustaa. Tiedän hyvin Markin jalomielisesti uhranneen heltymyksen hetkenä teille halunsa ja taipumuksensa; mutta, niin vilpitöntä kuin uhrauminen olikin, se on kumminkin ollut kovaa; se on jättänyt sydämeen haavan, joka tuskin voi parata. Asiata maksaa miettiä tarkoin. Me otamme suuren edesvastauksen päällemme, jos vastustamme nuorukaisen halua, joka sitä paitsi on kunniallinen ja näyttää niin ilmeisiä oireita kuin tässä tapauksessa kyllä olemme nähneet. Eiköhän ole peljättävissä, että, jos hän ryhtyy vastenmieliseen toimeen, hän ei siinä onnistu, ja eiköhän teidän tule siinä tapauksessa syyttää itseänne hänen onnettomuudestansa? Ymmärrän kyllä, kuinka katkerata on vanhempain, ja niin helläin ja hyväin kuin te, nähdä heidän ainoan poikansa ryhtyvän sellaiseen toimeen, joka pakottaa hänet elämään kaukana kotoa; mutta totta on sekin, että useatkin vanhemmat, jotka toivovat saada elää ikänsä lasten keskellä, pettyvät tuossa toivossaan. Antaessanne Markin seurata kutsumustansa, te epäilemättä hankitte itsellenne paljon murhetta, mutta hankittepa iloa myöskin. On oleva lähdön päiviä, on oleva tulonkin päiviä. Murheenne on oleva sydäntä särkevää, mutta ilonne raikasta riemua. Kaikella on maailmassa hyvät puolensa; erolla, tuskista katkerimmalla, on omansa silläkin. Sellainen elämä, täynnä yhä uudistuvia liikutuksia, ei häivy halpaan jokapäiväisyyteen, laimeuteen; se laajentaa ihmissielun näköalan ja tuo näkyviin vain sen jalot puolet; rakkauden se säilyttää yhtä vilkkaana, raikkaana, kevään- omaisena, jommoisena se ani harvoin säilyy pitkällisen kotona-olon aikana. Minä olen huomannut sen tosiasian, ett’ei sen hellempiä, armaampia poikia ole kuin meidän nuoret merimiehemme. Mitä taas itse merimiehen ammattiin tulee, en tiedä mitään toista jalompaa; yksin sekin jo osoittaa vähemmin tavallista luontoa, että tuntee taipumusta siihen. Siinä nyt, hyvät ystävät, mitä olin aikonut teille sanoa. Tutkikaa, miettikää. Minusta näyttää poikanne tulevaisuus olevan vaaran-alaisena, ja katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille.
Samana iltana, herra Guérardin läsnäollessa, uhraus täytettiin rakkauden ja tuskan ilmauksilla: seuraavana päivänä menee Mark merikoulun valmistus-osastolle. Siihen hän suostui vasta monien keskustelujen perästä, ja katsoen siihen, että hän alussa kovasti vastusti sitä, olisi saattanut luulla hänen olevan uhrina vanhempain itsekkäille harrastuksille. Markilla ei ollut enää aikaa täyttä vuottakaan, valmistuaksensa merikoulun pääsytutkintoon, mutta muutamassa kuukaudessa hän kumminkin osoitti, mitä hyvä ymmärrys, ahkera työ ja luja tahto saavat aikoin.
Kuinka kauhean nopeasti kolttaakaan meille kovan onnen ratkaiseva päivä, jota olemme peljänneet! Vielähän siihen on vuosia ja kuukausia; ei luulisi ankarain hetkien koskaan lyövän. Mutta ne kiiruhtavat kiiruhtamistaan, seuraten toisiaan kuni ukkosen jylinät. Toivottiin vielä jotakin onnen oikkua, mutta aika tuli ja hetki löi. Mark suoritti opintonsa, pääsi meriopistoon ja päätti tutkintonsa siellä kahden vuoden perästä. Asiat olivat menneet menojaan ilman vähintäkään häiriötä. Olisi saattanut luulla kaiken tämän tapahtuneen yhdessä päivässä, tenhovoimalla.
Ja nyt, kun hän on poissa, kun hän kyntää kaukaisia ulappoja, lukevat vanhemmat viikkoja, odotellen kirjeitä ja vanheten yksinäisen kotilieden ympärillä. Poissa ovat talon ilot ja riemut. Siellä ei ole enää häntä, poissa on hän, jonka pelkkä läsnäolo saattoi iloa sinne! He kantavat kohtaloansa nureksimatta. Tämä ajatus se varsinkin heitä lohduttaa ja rohkaisee, siitä he puhuvat toisillensa, ja mieluista heidän onkin siitä puhella: heidän poikansa on hyljännyt keveän elämän nautinnot ja sen sijaan valinnut toimensa raskaalla ja työläällä alalla; hän palvelee jo isänmaatansa; hän on kutsuttu palvelemaan sitä kunnialla, ja vihdoin, muodostukoon hänen kohtalonsa millaiseksi hyvänsä, hän ei koskaan ole unohtava velvollisuuksiaan ja uskollisuuttaan.
Ja rukouksissaan he pyytävät Kaikkivaltiasta, joka jo kerran ennenkin pelasti hänet meren aalloilta, pitämään kättänsä ojennettuna heidän lapsensa ylitse ja sulkemaan hänet pyhään suojaansa.
Sèvres, 31 p. maaliskuuta 1870.