Lokkiluoto

language: Finnish

LOKKILUOTO

Kirj.

Jules Sandeau

Franskankielestä ["La roche aux mouettes"] suomensi

Samuli S.

Nuorten kirjoja N:o 4

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

SISÄLTÖ:

Esipuhe 1. Pikku sairas 2. Iloja ja suruja 3. Elämä voitolla 4. Vanhempain kesken 5. Omin päin 6. Lokkiluoto 7. Karhujuttu 8. Joonaan juttu 9. Tuomas I:n retket 10. Tambulinan kuningaskunta 11. Suoritus 12. Metsästys. Kalastus. Pujahdus 13. Huippua kohti 14. Missä he ovat? 15. Bibia 16. Epätoivo 17. Äidit 18. Kelpo merimies 19. Yksi puuttuu 20. Ihme 21. Pienet pyhiinvaeltajat Jälkipuhe 22. Tulo Parisiin 23. Kasvatus 24. Kutsumus

ESIPUHE

Veljeni pojalle Paulille

Pouliguen on muuan kylä Bretagnen maakunnassa Valtameren rannalla, Batz nimisen kauppalan ja Loire virran suun välillä on vähäinen kala- ja kauppasatama. Toisaalta sitä suojelevat hietasärkät ja toisaalta rajoittaa säännöllinen katu, jonka talot ulottuvat hamaan meren rantaan asti. Ympäristö on autiota alankoa; siinä ei sun surullinen silmäsi näe edes nummia, ei metsätöyryjä, ei kanervakankaita, sanalla sanoen ei näe tuota runollisuutta, joka on niin omituista Armorikan rannikoilla. Tie kulkee sinne suolalampien sivuitse, jotka sitä ympäröivät joka haaralta. Omaa luonnettansa vailla nämä lammet eivät silti ole, varsinkaan silloin kuin ne auringon paisteessa kimaltelevat härmäisinä kiteisinä huntuina. Kylä on hymyilevän siisti. Asukkaat ovat joko kalastajia tahi suolansaannissa työskenteleviä merestä he saavat elatuksensa jok'ainoa. Talot ovat hyvin rakennettuja, ja niiden sisässä vallitsee siveys, mukavuus ja uutteruus. Rannalla, tasaisella ja kovalla, lentää liihoittelee alinomaa kalalokkeja ja muita vesilintuja, jotka näyttävät rakastavan näitä seutuja. Muutaman askeleen päässä siitä pieni hongisto sekoittaa raikasta pihkahajuansa Valtameren jo niinkin terveellisiin tuulahduksiin. Vaikka ympäristö on hedelmätöntä, saattaa siinä kumminkin tehdä varsin miellyttäviä huvimatkoja. Koko se osa rantaa, joka ulottuu aina Croisicin kylään saakka ja koskettaa Batzin kauppala, ei tosin ole niin suurenmoista kuin Normandian kallioiset rannat, mutta suopi kumminkin silmän katsella mitä vaihtelevimpia näkyjä ja kuvan-omaisimpia kohtia. Tiheässä kohoilee siinä luotoja, mutta nuo tuhannet mutkat ja luonnolliset portaat, joita luode ja vuoksi ovat kaivaneet granitin kylkeen, sallivat milloin hyvänsä olla yhteydessä meren kanssa ja niin sanoakseni tunkeutua sen sisimpään olemukseen. Semmoisenaan on meri mulle rakas, ei niin paljoa näkynä kuin ystävänä. Rakasta minun on haastella sen kanssa, silmilläni seurata askel askeleelta sen kulkua särkältä toiselle ja katsella, kuinka se paetessaan luo niitä näkyviin tahi, seljälläni näitten yksinäisten lahdelmain rannalla, nähden sen jälleen valtoihinsa anastavan rantojaan ja heittelevän hyväileviä aaltojansa mun jalkaini juureen. Sen vihanpuuskatkin ovat minulle rakkaita. Tällä meren rannalla olen asunut muutamia viikkoja, ja suloista minun on muistella niitä päiviä. Siitä on jo pitkä aika. Poikani oli silloin vielä lapsi: näenpä vieläkin hänen juoksentelevan kallioita myöten ja leikkivän aaltojen kera, ikäänkuin hän jo nyt alkaisi opetella tuota kovaa ja kaunista ammattia, jonka hän sittemmin oli valitseva. Tekisipä mieleni palata Pouliguenin kylään. Siellä on elo yksinkertaista ja huokeata. Se mua kaikista enimmin miellyttää, että ylhäinen maailma sitä seutua ylenkatsoo, karttaa tahi ei tunnekaan sitä. Tämä pieni valkama, muutoin niin tyyni, oli minun sinne tullessani juuri päässyt hirveästä onnettomuudesta eikä ollut vielä oikein tointunut kärsimistänsä kovista iskuista. Ja tässä nyt, armas Paul, kertomus siitä, mitä siellä oli tapahtunut, sillä sinulle tämä kertomus on omistettu. Olit päättänyt, ettes alkaisi oppia lukemaan, ennenkuin vanha setäsi olisi sinulle jotakin kirjoittanut. Tunnustapa vaan luulit siten saavasi olla laiskana hyvinkin kauan, kun tunsit muka minun laiskuuteni. Mitäs sanot nyt, poikaseni! Soisinpa tämän kertomuksen miellyttävän sua ja herättävän sinussa piankin lukuhalua. Tehköön se sinut kykeneväksi lukemaan sujuvasti niitä kauniita kertomuksia, joita ovat kirjoittaneet ystäväni Stahl, Jules Vernes ja Macé; silloin ei sinun tarvitse valittaa nähneesi turhaa vaivaa, eikä ole minultakaan aika hukkaan mennyt.

1. PIKKU SAIRAS

Kauniina iltapäivänä kerran, vuonna 1854, huhtikuun keskivaiheilla, pysähtyivät sataman päähän vaunut, jotka kuljettavat matkustajia Guéranden ja Pouliguenin välillä. Ensimmäisenä nousi niistä maahan nuori rouva, sitten pieni poika, jonka hän otti syliinsä, sitten mukana tullut naispalvelija. Pieni poika, kalpea, heikko ja hieveröinen, oli näköjään vasta viiden vuoden vanha, vaikka hän oikeastaan jo kävi seitsemättä. Nuori rouva kantoi murhepukua; surullinen katsanto hänen lempeillä kasvoillaan kertoili huolesta vielä selvemmin kuin vaatteuksen väri. Hänen matkakapineensa, jotka kuski nosti kadulle, osoittivat kyllä, ettei hän ollut tullut Pouligueniin ainoastaan moniaan tunnin ajaksi. Hetipä rouva rupesikin tiedustelemaan itselleen kylässä soveliasta asuntoa useammaksi kuukaudeksi. Eikä hän näkynyt olevan liiallinen vaatimuksilleen: kahteen huoneesen hän sanoi olevansa tyytyväinen, kunhan vaan se, jossa hän tulee poikansa kanssa asumaan, on tilava, raitis-ilmainen, päivän puolella ja antaa merelle päin. Helposti hän löysikin semmoisen asunnon erään siveän, perheekkään kalastajan talossa ja muutti viipymättä sinne.

Ullakkokamari, johon hän nyt otti asuntonsa, täytti tosin kaikki hänen vaatimuksensa, mutta hyvin yksinkertainen se sittenkin oli, niinkuin helposti arvaa. Hän laittoi sen pian oman mielensä mukaan. Naisilla on ylipäänsä luontoperäinen taipumus järjestelemiseen; he osaavat, kuin lintu, tehdä soman pesän, kun vaan saavat vähäsen jouhia, sammalia ja untuvia. Hän oli asettanut valkoiset verhot sen vuoteen ympärille, jossa hänen poikansa makasi, ripustanut uutimet joka akkunaan, levittänyt lattialle kaislamaton, kattanut järeätekoisen pöydän villavaipalla ja asetti nyt siihen kirjansa, rasiansa, neulouskotelonsa ja kaikki toalettikapineensa. Ei aikaakaan, niin jo oli äkkipikaa tekaistulla hyllyllä koristeina näkinkenkiä ja merileviä, pyöreitä, musta- tai punasuonisia kiviä, joita hän oli poiminut hiekasta, ja keväimen ensinmäisiä kukkasia, joita hän oli koonnut rannalta tai kallioiden koloista. Hänen elämänsä laatu oli säännöllistä, määränperäistä. Hän vietti päivät pitkät ulko-ilmassa pikku Mark'insa kanssa, jota hän aina kuljetti kanssaan, totuttaen häntä vähitellen helteesen, kovaan tuuleen, aaltojen loiskinaan ja haaleisin roikkasateisin. Kovin jo piti ulkona olla paha ilma silloin kuin hän joskus pysyi huoneessaan. Useimmiten, pakoveden aikana, hän istahti jollekin mereen pistävälle niemekkeelle, ja sillä välin kuin tuo pieni, armas olento, niin heikko, niin hento, niin kivulloinen, juoksenteli kallioilla, kirjasi hän tahi neuloi, hetkeksikään päästämättä silmäänsä lapsestaan ja alinomaa yllytellen häntä. Kun poika oli väsynyt, kun hän ikäänkuin rukoili päästä lepoon, silloin äiti nousi, kääräisi hänen ympärilleen saalin tai vaipan, laski hänet auringon lämmittämälle hiekalle ja, suoden hänelle rintansa tyynyksi, tuuditti hänet uneen. Monasti nähtiin hänen palajavan kylään, tämä armas taakka sylissä. Yön tullessa hän itse laittoi lapselle vuoteen ja viipyi hänen vieressään, kunnes uni oli sulkenut pojan silmät kiinni. Sitten vasta hän piti huolta itsestään. Hän istahti pöydän ääreen kirjoittamaan, ja tuntikausin juosta rapsutteli kynä väsymättä paperilla. Siinä hän hiljaisuudessa lausui ilmi pelkonsa, toiveensa ja kaikki hellät tunteensa, jotka hänen sielunsa täyttivät. Sillä tavoin rouva Henry vietti päivänsä Pouliguenissa. Hänen kohtalostaan kylän asukkaat eivät tienneet muuta kuin mitä näkivät, eivätkä he enempää halunneet tietääkään: työtä tekevä maakansa ei ole uteliasta. Sitä paitsi sanon jo alusta, ett'ei tämän nuoren vaimon elämässä ollut mitään salaisuutta: niin siveällä elämällä ei ollut mitään salassa pidettävää.

2. ILOJA JA SURUJA

Ne, jotka tunsivat herra ja rouva Henryn heidän avioliittonsa ensimmäisinä vuosina, saattoivat sanoa läheltä nähneensä onnellista avioliittoa. Nämä kaksi nuorta, somia ja solakoita kumpikin, eivät tuoneet muita myötäjäisiä kuin nuoruutensa ja rakkautensa, siveän nuoruuden ja palavan, molemmanpuolisen rakkauden. Kestettyään iloisella mielellä pahat päivät, nuo pahat päivät, joita ihminen joskus vielä saattaa kaivata, ymmärtäessään hyväin päiväin arvon, näkivät he mukavuutta ja varallisuutta vähitellen tulevan heidän taloonsa, jota jo entuudestaan oli koristamassa keskinäinen lempi. Samoin kuin nämä rakastettavat ihmiset ennen olivat osanneet olla onnen antimia vailla, osoittivat he nyt näitä onnen antimia ansaitsevansakin. Palveltuansa jonkun aikaa eräässä Parisin etevimpiä kauppahuoneita, avasi nuori aviomies oman liikkeensä. Hän oli uuttera, toimellinen, älykäs. Nuori, sievä rouva puolestansa ilomielin kantoi toisen puolen heidän elantonsa huolia. Ja ainoastaan tällä tavalla voi avioliitto olla onnellinen; avioliitto on yhteys, ja huonoksi harkitaan siinä naisen voima ja arvo, jos hän tehdään pelkän ylellisyyden esineeksi talossa. Vaikka herra Henry ja hänen vaimonsa juurta jaksain olivat ryhtyneet elämän todelliseen puoleen, niin pysyivät heidän hellät tunteensa kumminkin molemmin puolin entisessä voimassa, nuo hellät tunteet, heidän ilonsa köyhyyden päivinä. Rikkautta he eivät pitäneet elämän korkeimpana määränä. Todelliset elämän huolet eivät olleet saattaneet heitä halpamielisiksi. He rakastivat toisiansa kuin ennenkin; toimiäly ei ollut voinut kääntää pois heidän haluansa henkisistä nautinnoista. Kaikki heille hymyili. Heillä oli herttaisia lapsia, kolme pientä poikaa, kauniita kuin aamu ja vanhempainsa silmäteriä. Ja voi! Juuri nämä valkotukkaiset päät, ne ne onnettomuutta toivat.

Vanhin lapsi, joka siihen saakka oli kasvanut kuin tuore vesa, alkoi kuuden vuoden iässä kalveta, laihtua; hän riutui kuukauden ja toisen ja kuoli. En rupea puhumaan isän ja äidin murheesta; miksipä puhuisinkaan ja mitäpä osaisin sanoakaan? Jos onni tosiaankin vaatii maksua lahjoistansa tässä maailmassa, niin kyllä he varmaan olivat velkansa jo suorittaneet, ja syytä olisi ollut luulla, ett'ei kadehtivalla kohtalolla enää ole mitään velkomista heiltä. Mutta kahden vuoden kuluttua himmeni toisenkin pojan elonkynttilä, niinkuin vanhemmankin veljen. Kuuden vuoden iässä rupesi hänkin kuihtumaan, ja vielä kerran näyttivät tiede ja hellä hoito voimattomuutensa: hymyillen hän kuoli, kädet isän kaulassa. Kolmesta lemmikistä oli enää jäljellä pikku Mark. Koettakaa nyt kuvailla poloisten vanhempain pelkoa, kuinka se kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin se kovan onnen ikävuosi läheni, joka oli niittänyt pois nuo kaksi edellistä. Mitä sanotte heidän hämmästyksestänsä, kun he huomasivat näivetystaudin ensimmäiset oireet! Mark rupesi lakastumaan, kuni kukka veden puutteessa. Tauti edistyi pikaisesti. He olivat jo kysyneet neuvoa kaikilta kuuluisilta lääkäreiltä eivätkä enää tienneet, minne kääntyä. Asuipa heidän naapurissansa muuan lääkäri, syrjäinen ja kuuluisan tiedemiehen mainetta vailla, mutta joka oli omassa kaupungin-osassaan saanut hyvän nimen taidollansa ja rehellisyydellänsä. Häntä he nyt muistivat sydämensä ahdistuksessa. Tohtori tuli: hän oli lempeän, vähän murheellisen näköinen; ulkomuoto oli pelkkää hyväntahtoisuutta, mutta sitä tuskin olisi huomannutkaan, elleivät hänen kauniit silmänsä ja syvälle tunkeva katseensa olisi osoittaneet sitä. Hän kuunteli vanhempain kertomuksen, jota tuon tuostakin keskeyttivät itkut ja nyyhkinät, tutki sitten lapsen ja vaipui hetkeksi äänettömään mietiskelyyn.

— Hyvä rouva, — virkkoi hän viimein, — koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa lääkäri, yksi ainoa, huomatkaa, joka voi pelastaa poikanne.

— Kuka hän on? Mikä hänen nimensä? — huudahti äiti innokkaasti.

— Minä en ole se, — jatkoi tohtori. — Se, jota tarkoitan, on meidän kaikkien opettaja. Onnellinen se, joka joskus saa omistaneeksi jonkun hänen salaisuuksiansa! Hänen puoleensa juuri pitäisi sairasten aina ensiksi kääntyäkin; ja useimmat nukkuvat kalman uneen, kun eivät ole häneltä neuvoa kysyneet.

— No niin, tohtori, hänen nimensä, hänen asuntonsa? Me kutsutamme hänet.

— Turhaa olisi vaivanne. Hän ei lähde paikaltaan, eikä ylhäisinkään saa häntä luokseen tulemaan. Kruunupäistenkin pitää mennä hänen luokseen; mutta kaikkia, niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, jotka vaan heittäyvät hänen puoleensa, hän kohtelee yhtä suurella hyvyydellä.

— Ah, — huudahti rouva Henry, — minä riennän hänen luokseen, vaikka hän olisi toisessa päässä maailmata!

— Menkää vaan, rouva, — sanoi tohtori painavasti. — Älkää odotelko huomista päivää, menkää tänään, menkää jo tunnin kuluttua. Lääkäri, josta puhuin, on luonto; uskokaa sen huostaan poikanne. Minä en vastaa hänen parantumisestansa, mutta minä vakuutan, että jos hän jää tänne, niin vuoden päästä viimeistäkin hän siirtyy veljiensä luokse. Temmaiskaa lapsenne pian pois oloista, jotka hänet surmaavat. Viekää hänet kauas Parisista, meren rannalle, johonkin kaukaiseen kylään Bretagnen tai Normandian rannoilla. Antakaa hänelle tilaa, raitista ilmaa, päivän paistetta, avara näköala. Totuttakaa hänen jalkansa juoksentelemaan rannan hiekassa; imeytyköön valtameren suola koko hänen ruumiisensa. Ja kun hän rupeaa voimistumaan, antakaa hänen juosta ja hyppiä kuni varsa nurmimailla. Lapsista, Jumalan kiitos, ei ole puutetta meidän rannikoilla; telmiköön ja keikkukoon siellä muitten mukana; vieriskelköön muitten kera meren rannalla. Älkää suojelko häntä tuulelta älkääkä sateelta. Syököön ja maatkoon hän ehdoltansa. Ei rohtoja eikä rasvoja minkäännäköisiä. Luonto on viisaampi koko tiedekuntaa. Luonto se yksinään ihmeitä tekee.

Lääkäri läksi pois.

Rouva Henry oli kuullut puhuttavan Pouliguenista; muuan hänen nais-ystävistään oli viettänyt siellä viime kesän. Samana iltana hän läksi rautatiellä Nantesin kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän tuli höyrylaivalla Saint-Nazaireen. Guerandessa hän ei viipynyt sen enempää kuin että ennätti siirtyä postivaunuihin, ja tunnin perästä hän saapui siihen pieneen satamaan, jossa elämä ja kuolema oli taisteleva hänen lapsensa hengestä.

3. ELÄMÄ VOITOLLA

Elämä pääsi voitolle. Niinkuin kukka, joka on ollut kuihtumaisillansa siimeksessä karussa maassa, ja joka, istutettuna hedelmälliseen maaperään elpyy ja lupaa kukkasia ensi kevääksi, samoin toipui muutamain viikkojen kuluttua Markikin. Jo oli elvyttävä mehu alkanut salaperäisen työnsä; luulipa oikein näkevänsä, kuinka se virtaili hienon ihokudelman alla, johon jälleen palasi entistä raikkautta, verevyyttä ja kuultavuutta. Huulilla ei enää ollut sinervää kalpeutta, joka ikäänkuin kutsuu kalman suuteloa. Silmissä elähteli jo pikaisia valon säihkeitä; poskille nousi hento puna, kuten jäätiköiden lumille auringon noustessa. Rouva Henry elpyi hänkin. — »Kukapa olisi voinut minulle virkkaa,» — kirjoitti hän miehelleen, — »että vielä voisin sanoa olevani onnellinen äiti? Näyttää siltä kuin olisi taivas, antaessaan mulle takaisin tämän lapsen, antanut entisetkin. Hänessä he heräjävät henkiin hekin, ja aina kun syleilen häntä, luulen likistäväni sydäntäni vastaan kaikkia kolmea.» — Isä oli päässyt askareiltaan Parisissa sen verran vapaaksi, että kerran tuli Pouligueniin, lapsen toipumisen alussa. Hän ei viipynyt siellä kuin moniaan päivän, mutta olihan hän ennättänyt syliinsä sulkea uudesti elpyneen poikansa ja tutustua näinä muutamina päivinä siihen paikkaan, jossa hänen armaansa asuivat. Paljon lievitystä saa ihminen kaipauksen katkeruudessa, tuntiessaan sen paikan maailmassa, jossa hänen rakkaansa oleskelevat: hän seuraa heitä joka askeleella, hän näkee heidän elonsa, hän elää heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua oli pikku Mark täydellisesti parantunut: luonto oli työn täyttänyt.

Elokuun alussa kirjoitti rouva Henry miehellensä:

»Hän ei enää ole lapsi, hän on pikku riiviö. Koko satamassa ei kuulo, ei näe muuta kuin häntä. Hän on koko kylän ilo, melu ja vilkkaus, hän, jota moniahta kuukausi sitten kaikki säälittelivät. Ei hän enää käy, ei hän enää juokse, hän lentää. Ei hän enää syö, hän hurmii. Elämän kuohuileminen tuntuu hamaan hänen tukkaansa asti, joka aina on kuin tuulessa. Lähetä viipymättä tänne housuja, mekkoja ja kenkiä. Tätä nykyä hän on repaleissa; koko ranta Pouliguenista Batziin asti on liputettu hänen housunperillään. Uskotko? Meri yksinänsä kykenee häntä hillitsemään ja rauhoittamaan. Meri tosiaankin ikäänkuin lumoaa häntä. Meren paetessa [Valtamerien rannoilla nousu- ja pakovesi ilmaantuu hyvin suuressa määrässä. Suomentajan muistutus.] hän on alakuloinen; sen palatessa hän taputtelee käsiään ja nimittelee sitä hellimmillä nimillä. Hän rakasta sitä, ikäänkuin ymmärtäisi, että meri on hänet kuolemasta pelastanut. Tämä kaikki on vallan hyvä; mutta tiedätkö, mistä hän uneksii? Mannermaata ei hänelle enää riitä. Mennä merelle, — siinä hänen halunsa. Tulipa poika tän'aamuna riemusta loistavin kasvoin ilmoittamaan minulle, että ukko Lambinet, isäntä, oli luvannut ottaa hänet veneesensä ja viedä hänet mukaansa kalalle. Mutta siinä kohden olin minä armoton. Rakastan minäkin valtamerta, mutta, vaikka moitittaisiinkin minua kiittämättömyydestä, minä rakkaudessanikin pelkään sitä. Sen vuoksi teroitinkin pikku herran mieleen, että hänen on tyytyminen mantereesen, ja että jos hän kerrankin uskaltaisi panna jalkansa veneesen, vaikkapa vene olisi rannassa kiinnikin, niin hän ei saisi enää päivääkään olla Pouliguenissa. Siinä, ystäväni, päivän sanomat. Paraillaan, tätä kirjoittaissani, hän makaa. Voi ettes ole näkemässä, kuinka soma hän on! Tuo raju veitikka on kaunis kuin enkeli. Hänen suunsa on kuin haljennut granattiomena; hänen päivettyneet poskensa hehkuvat kuin kypsät persikat, samettiverhoiset. Kastepisaroina helmeilee hiki hänen ohimoillaan, ja hengitys on niin vienoa, että kernaasti pitäisit sitä kukan hengityksenä. Mikä levollisuus, mikä tyyneys ja rauha!… Ja aatteles! kaikesta tästä nousee, heräjämisen jälkeen, vihuri ja myrskytuuli!»

4. VANHEMPAIN KESKEN

Haastelkoon meille rouva Henryn kynä.

Tässä muutamia otteita kirjeistä, joissa kuvautuu tämän rakastettavan vaimon onnellinen luonne, ja jotka meille kertovat hänen poikansa toimista ja vehkeistä.

Elok. 26 p

»Luulen tosiaankin, että Mark on rakastunut mereen! Oli ilma millainen hyvänsä, aina hän kuljeskelee rannalla, lemmittynsä meren luona. Mannermaasta hän ei enää huoli yhtään; hänelle ei sitä enää ole olemassakaan. Merellä on yksinomainen oikeus kiinnittää puoleensa hänen huomiotaan ja viehättää häntä. Meressä hänen ainoa ajatustensa ala, sitä yksin hän ihmettelee ja ihailee. Vaikk'ei hän ole jalkaansakaan pannut alukseen, niin tuntee hän tarkoin kaikki merisanat kuin hyväkin kapteeni. Hän laskee ennakolta vuoksen ja luoteen ajat. Hän aavistaa, hän ennustaa myrskyjä ja raju-ilmoja. Näyttää kuin merellä ja hänellä, tällä pienellä olennolla ja tuolla äärettömällä jättiläisellä, olisi joku liitto, olisi myötätuntoisuutta, salaista tuttavuutta. Vilkkaana ja vaihtelevana kuni merikin, on hän kaikkien sen vaikutusten alainen; samat vaihteet hänessä kuin meressäkin. Vuoroin hän on kylmäkiskoinen, vuoroin raju, aina sen mukaan kuin meri on tyyni tai pauhaa. Raju-ilmalla hän on haltioissaan; aaltojen asettuessa hänkin tyyntyy. Hän ei tosin puhu purjehtimisesta, mutta voi mimmoisen katseen hän kiinnittää minuun joka kerta kuin Lambinet laittelee pyydyksiään ja valmistelee lähtemään ulapalle! Nuo katseet sinisilmistä, niin kauniit, niin pyytäväiset, ne voisivat liikuttaa rannan kivetkin. Joskus tunnen sydämeni sulavan. Otan hänet silloin syliini, heittääkseni hänet vanhan kalastajan huostaan; mutta hetipä mä taas äkkiä säikähdän ja, muuttaen mieleni, pidätän hänet ja likistän häntä rintaani vastaan, ikäänkuin meri tahtoisi ryöstää hänet minulta…

Mistä tulee tuo yhä enenevä pelko, jonka tämä valtameri minussa vaikuttaa? Mistä tulee se, etten voi sitä kauan katsella, tuntematta salaista ahdistusta? Sen hellyys herättää minussa epäluuloa, sen kiivaus mua hirvittää. Vaikka kuinkakin sanoisin itselleni, että mertahan mun tulee kiittää viimeisestä aarteesta, mikä minulla on en sittenkään enää rakasta sitä, en voi enää rakastaa sitä. Kiittämättömyyttäkö tämä on? kateuttako? taikauskoako? aavistustako? Eiköhän se ole vain sitä, etten ole luotu elämään luonnon mahtavain ilmiöiden lähellä? Silloin tällöin niitä mielelläni ihailen; ajan pitkään ne mua uuvuttavat. Alituisina näkyinä ne eivät sovi luonnolleni. Vuoret musertavat minua, metsät tukehduttavat minua valtameri häiritsee mieltäni, melkein pyörryttää mua. Niin, ystäväni, minkäs sille tekee, mutta emäntäsi on yhä vaan hyvänsävyinen porvarieukko! Ota sekin vielä lukuun, että olen parisilainen kantapäästä kiireesen asti. Ma rakastan katujamme, rantakatujamme, bulevardejamme, eikä maalla mielestäni ole missään niin mieluisata olla kuin Parisin ympäristöillä. Siellä ma eläisin, lähellä metsiä, lähellä Seinen virtaa.

Muistatko vielä tuota kaunista taloa, jota olimme yhdessä katsomassa, kävellessämme kerran Sèvren ja Bellevuen ylänteillä! Silloin oli sunnuntai huhtikuussa; silloin olimme köyhät ja hyvin onnelliset sittenkin! Talo oli vuokrattavana, pisteaidan veräjä oli auki, ja paikka kun oli miellyttävä, astuimme siitä sisään. Kuinka siellä oli kaikki kaunista, yksinkertaista, sievää ja meidän makumme mukaista! Puutarha mäen rinteellä, nurmikoineen ja kukkivine omenapuineen, paimenmaja tuolla alhaalla, talo mäentöyrällä ja sen ympärillä ruusupensaat, metsä-viina- köynnökset, syrenistöt ja saksanpihlajat, kirkasvesinen lammikko, jossa tiaiset janoaan sammuttivat, vihdoin lavea näköala suunnattomille nurmikentille, pyöröteatterina kohoileva Saint-Cloud, sen takana Mont-Valérien ja maiseman perällä Seinen virta järvenä levitteleiden,— kaiken tuon näen vielä kirkkaassa valossa; kaikki sen koommin vuodattamani kyyneleet eivät ole voineet himmentää näiden hymyileväin kuvien tuoreutta ja kirkkuutta. Parin tunnin aikana oli kaikki tämä meidän. Luulimme olevamme tämän kauniin maahovin omistajia, pidimme sitä omanamme, ja onnemme oli löytänyt pesän itselleen. Lapsia ei meillä silloin vielä ollut, mutta silloin jo näin, kuinka pienet valkopäät vilkkuvat lehtokujilla ja vieriskelevät nurmikoilla. Oi ihanata päivää ja armaita unelmiamme silloin!»

Syyskuun 1 p.

»Naura minun pelvolleni, mutta älä naura poikasi kiihkolle. Se on arveluttavampaa kuin luulinkaan. Saat itse» päättää.

Vähän aikaa sitten päätin lähteä pienelle huviretkelle lähiseuduille. Mark oli mielissään, ajatellessansa vaunuissa ajamista, ja minä puolestani olin hyvilläni, edes pariksi päiväksi näkemästä mahtavaa herra Valtamerta. Toissa aamuna, aamuna sellaisena, joka jo tietää syksyn lempeyttä, me läksimme matkalle sattumoisin tilatuissa puolikatteisissa vaunuissa, edessä kaksi hevosta, joitten olisi sopinut väitellä, kumpiko heistä saisi kunnian kelvata Cervanteen sankarin ratsuksi. [Espanjalainen kirjailija Don Miguel Cervantes on kirjoittanut maailmanmainion ivakertomuksen 'Don Ouixote' nimisestä ritarista, joka mielessään aina haaveilee suuria sankaritöitä, mutta aatteitaan toteuttaessaan onnistuu kovin nurinkurisesti. Itse hän on pitkä ja laiha ja ratsastaa hevosella, nimeltä Rosinante, joka on yhtä huononpäiväinen ja laiha kuin herransakin. Suomentajan muistutus.] Minulle oli ihmeenä kerrottu eräästä rippusillasta Vilainen yli Roche-Bernardin lähellä: sinne nyt meillä matka piti.

Kaikki kävi hyvin Croisicin kylään saakka. Taivas oli sininen, ilma kirkas, päivänpaiste lempeä; Mark oli vilkas ja iloinen kuin sirkkunen ja haastella lörpötteli kuin harakka; Sinua meiltä puuttui vaan. Maiseman Sinä tunnet: se on harmaata, kuivaa, hedelmätöntä, tuolta täältä vilahtaa meren pinta; — en tiedä, miksi tuo kaikki muistutti itämaita. Lintuja ei siellä sanottavasti ole; muutamia pölyisiä ohdakepensaita, ympärillään parvittain pieniä hyttysiä, — siinä: koko kasvisto, mitä tiellämme näimme.

Croisiciin tultuamme, käännyimme merenrannasta sisämaahan päin.

Näky muuttui sitä myöten mitä kauemmaksi tulimme rannasta. Tämä tosin ei ollut mikään uusi Eedeni; mutta päästyäni noilta yksitoikkoisilta suolakentiltä, saatoin kuvailla mielessäni, että olin siirtynyt Arkadian laaksoihin. Voi puita ja siimekkäitä polkuja siellä! [Arkadia on muinaisten runoilijain ylistämä seutu Kreikanmaassa. Kansa eli siellä, laumojansa kaitsellen, yksinkertaista, viatonta, rauhallista elämää. Arkadialla, kuvannollisesti puhuen, tarkoitetaan nytkin hiljaista, onnen maata. Suom. muist.] Voi nurmikoita ja ja puroja! Äärettömäin katselemiseen väsyneet silmäni levähtivät nyt mielellään maaelämän vähemmissä yksityisseikoissa. Eipä uskoisi, kuinka kuuden kuukauden olo Neptunon ja hänen kolmihaarukkansa lähellä saattaa rakastamaan hyväntahtoista Kybele neittä. [Neptuno (Kreikkalaisten Poseidoon) oli muinaisten Roomalaisten meren-jumala; hän kuvataan liikkuvaksi kolmihaarukka kädessä; Kybele oli muinaisilla Kreikkalaisilla maanhedelmäin jumalatar. Suom. muist.] Minä ihastuin, nähdessäni savun nousevan mökin olkikatolta lehdikossa, ja pysäytin hevoset, ihaillakseni oikein ehdoltani lammikkoa pajujen siimeksessä. Nauttimalla hengitin rintaani pensas-aidan raikasta tuoksua ja niitetyn heinän suloista hajua.

Mutta sitä myöten kuin äiti muuttui lapseksi, muuttui lapsi vuorostansa yksitotiseksi aika-ihmiseksi. Turhaan koetin kiinnittää hänen huomiotaan niihin esineihin, jotka minua puoleensa vetivät; silloin tällöin hän vain nosti silmiänsä välinpitämättömästi, ääneti istuen vaununnurkassa. Croisicista saakka jo oli hänen vilkas haastelunsa lakannut. Päivä oli puolessa, ilma kuuma, tuota tukauttavan kuumaa laatua, jolloin kukkaset kuihtuvat, jolloin ei lintujen ääntä kuulu, ja niinpä minä paninkin päivän kuumuuden syyksi sen velttouden, johon Mark oli vaipunut. Mutta mitä edemmäks matka joutui, sitä enemmän hämmästytti minua, nähdessäni, kuinka surumielisiä nyt olivat nuo raikkaat, moniahta hetki sitten vielä niin vilkkaat kasvot.

— Mikä sinun on, lapseni, mikä sinun on? Oletko sairas? Sano, mikä sua vaivaa?

Hän pudisti vain ääneti päätään.

Illan suussa tulimme Roche-Bernardiin. Heti sinne päästyämme, haukkaa Mark vähäsen einettä, pyrkii maata, pujahtaa peitteen alle ja nukkuu. Päivä oli siis kulunut hyödyttömästi, ilta ollut ikävä. Heräjäminen oli sitäkin surullisempi. Roche-Bernard ei ole milloinkaan ollut kuuluisa ihanuudestansa, ja majatalo, jossa olimme olleet yötä, oli sitä laatua, että se pikemmin synkisti kuin ilahutti vierastensa mieltä: oikea surumielisyyden pesä! Ainoana ja paraana huvituksena siellä on Vilainen silta. Hämmästyttää tosiaan katsojata tämä silta, joka on ripustettu kuni rihma kuilun yli, todistaen ihmisneroa. Olipa niin ja näin, että Mark suvaitsi siihen katsahtaakaan. Minä esitin, että lähdettäisiin ympäristöille, hamaan Nantesiin asti, ja käytäisiin katsomassa Tiffaugesia ja Clissonia. Allapäin hän vain istui Vannesin tien varrella, käyden yhä enemmin äänettömäksi ja miettiväksi.

— Mitäs sinä sitten tahdot tehdä? — kysäisin vihdoin. — Tahdotko takaisin Pouligueniin?

Olisin voinut lyödä vetoa, että Mark, tämän kuultuansa, hypähtää riemusta ja lankee kaulaani; mutta eipä niinkään. Lapsi parka ei tiennyt itsekään, mikä häntä vaiva hän kitui kuni kasvi, joka on otettu pois oikeasta maaperästä ja kuihtuu, tietämättään miksi. En tiennyt itsekään, mitä ajatella. Huvimatkamme oli päättynyt; ei ollut muuta jäljellä kuin lähteä takaisin. Pienen seurakumppalini mieliala ei sanottavaksi muuttunut alkupuolella paluumatkaa; mutta mitä lähemmäs rantaa tulimme, sitä enemmän hänen kasvonsa kirkastuivat. Ensimmäiset meren tuulahdukset herättivät hänet äkkiä! Humu mereltä päin muutti hänet kokonaan, ja kun hän viimein erään rannikkoon leikkautuneen poukaman kohdalta huomasi viheriän juovan Valtamerestä, — mikä heräjäminen, mikä hurmaus, mikä muutos, mikä elämään remahtaminen jälleen! Pouligueniin saavuimme illalla, ja kauan vielä auringon laskun jälkeen viipyi Mark rannalla, epäjumalaansa ihaillen. Mitäs sanot, ystäväni? Tästä aamusta alkaen, heti vuoteelta noustuaan, hän on jälleen perehtynyt vapaanaoloonsa ja samoilemisiinsa. Tuolla rannalla hän paraillaan kuuluu telmivän kylän lasten kanssa. Taivas! missähän tilassa ne housut taas lienevät hetken päästä!»

Syyskuun 10 p.

»Tunnen kyllä, että minua puuttuu Sinun elämästäsi yhtä paljon kuin Sinua minun. Minun pitäisi, minä tahtoisin lähteä täältä; tahtoisin, mutt'en voi. Hän on niin onnellinen ja vuodenaika vielä niin kaunista! Mistä saisin miehuutta, temmata hänet pois oloista, jotka häntä lumoavat, näistä seuduista, jotka ovat hänet ottopojaksensa omistaneet, tältä rannalta, joka näkyy tunnustavan hänet pikku kuninkaaksensa? Kuinka hentoisin katkaista niin monta sidettä? Tässä ei ole kysymyksessä lähtö, vaan ero. Tuskin uskallan hänelle mainita siitä sanaakaan; jos joskus satun virkkamaan sinnepäinkään, niin heti venyvät hänen kasvonsa pitkiksi ja silmät vettyvät. Sinä ystäväni, Sinä yksinäsi voisit päästää minut tästä pulasta ja tehdä lopun tälle ololle; näytä voimasi, tule tempaamaan pois vaimosi ja poikasi Mark ei ainoastaan rakasta, hän jumaloi Sinua: ei poissaolo, ei valtamerikään ole voinut vieroittaa Sinua hänen sydämestään. Sinun tulosi herättää riemun, joka voi viihdyttää myrskyt, estää vastustukset. Järjestä asiasi niin, että voit viettää täällä syyskuun loppupuolen. Jos asiamme siitä kärsivät, niin kärsikööt. Asiat eivät ole elämän paras puoli. Me palajamme Parisiin teinien teitä: ylös Loire virtaa myöten.

Höyrylaivalla kulkeminen — siinä viehätys, jota Mark ei voine vastustaa. Hänen iällänsä eivät kiihkot vielä ole syviä juurilleen. Sinun läsnäolosi, kauniit näyt virran rannoilla, syksyn sulot, matkan tuhannet vaihteet, — tuo kaikki piankin haihduttaa hänen kaipauksensa mutta kerran kotia päästyämme, mitenkä viihtyy siellä tämä avaroihin aloihin ja raikkaasen ilmaan tottunut lapsi? Miten on meidän, ahtaassa asunnossamme Bac-kadun varrella kohteleminen tätä merien pääskystä?…»

Kirjeen lopussa oli kynäpiirros, joka oli kuvaavinaan purjehtivaa laivaa, sen alla muutamia kiireessä kirjoitettuja, varsin epäselviä rivejä. Herra Henry luki ne kumminkin heti ensi yritykseltä: lastensa hieroglyfejä selvitellessään, ovat kaikki isät Champollioneja. [Jean Francois Champollion, muinaistutkija (1791—1832), oli ensimmäinen, joka sai selvää vanhain Egyptiläisten salaperäisistä hieroglyfikirjoituksista. Suom. muist.]

Markin kyhäys kuului näin

»Isä kulta Minä rakastan sinua. Milloinkas sinä viimeinkin tulet meidän luokse? Minä tahtoisin mennä merelle, mutta äiti ei pidä siitä. Minulla on paljon, paljon tekemistä ja minä teen työtä oikein hirveästi. Minä sain eilen ison kravun kallion kolosta; minulla on niin paljon muuta sinulle kerrottavaa; mutta posti lähtee jo, enkä ennätä muuta kuin syleillä sinua.

Sinun Pikku Mark.

P.S. Tämän laivan piirsin minä!»

Ihmisen henki parka on niin luotu, että se haikeimpainkin onnettomuuksien perästä, kun on kadottanut rakkaimpansakin, yhä vieläkin voi kohota ja tuntea riemua. Murheen värit kalpenevat, heikkenevät, surun aaveet muuttuvat vähitellen hennoiksi haamuiksi, ruoho nousee haudoille, elämä kukoistaa jälleen hautain päällä. Niin on Jumala hyvyydessään säätänyt. Herra ja rouva Henryn piti nyt yhtymän, ollakseen enää toisistaan eroamatta. Nythän heidän koettelemuksensa jo päättyy; onni rupeaa jälleen hymyilemään näille paljon kovaa kokeneille puolisoille. Herra Henry laittelihe valmiiksi matkalle; ensi kirjeessään hän ilmoittaa täsmälleen tulonsa ajan. Nuori vaimo odotteli häntä kärsimättömyydellä, ollen onnellinen ja ylpeä, ajatellessaan, että hän nyt antaa miehellensä hänen poikansa, jossa terveys kuohuilee, ja jossa kaikki, mikä lapsessa kallista ja ihanaa on, loistaa kirkkaassa valossa. Ei voinut aavistaakaan äiti parka, mitä uusia onnettomuuksia oli tulossa.

5. OMIN PÄIN

Oli syyskuun 15 päivä. Tänään iltapuolella oli Pouliguenin kylä yksinäisyyden ja tyhjyyden ilmeinen kuva; elämä oli ikäänkuin kokonaan vetäytynyt siitä pois. Koko miesväki oli poissa, kalastajat merellä, suolamiehet suolalammikoilla, naisväki kokoamassa meren ajokkaita tahi pyytämässä merikrapuja. Kylään olivat jääneet ainoastaan lapset, jotka olivat liian nuoria, ulkotöihin, tusinan verta pieniä veitikoita, jotka, vanhempainsa poissa ollessa, olivat nyt itse isäntiä koko kylässä. Kaikki he olivat seitsemännen ja kymmenennen ikävuoden vaiheilla, paitsi nuorta Legoffia, joka jo kävi kolmattatoista. Hän kun oli muita vanhempi ja iäksensä koko lailla kypsynyt, niin oli muiden valvonta uskottu hänen huostaansa. Pian saamme nähdä, kuinka tämä arvoisa kaitsija teki tehtävänsä, ja millä urhotöillä hän toteutti kylän luottamuksen.

Vaikka syksyä olikin jo kappale kulunut, niin oli tänään kumminkin hyvin helteinen päivä. Meri oli tyyni, ilma tukahuttavan hiljainen, taivas oli hehkuva, aurinko paahtoi ankarasti.

Rouva Henry oli istahtanut rannalle kuusien alle. Mark oli pitkällään hänen vieressänsä. Estääkseen poikaa pujahtamasta pois, koetti äiti hyräilyllään nukuttaa häntä. Mutta poikaa nukuttaessaan, hän torkahti; raskaat silmäluomet ne painuivat kiinni, ja Mark kun näkyi myöskin olevan uneen uupumaisillaan, näytti hän hyvää esimerkkiä ja nukkui.

Poikapa ei ollutkaan nukuksissa, vaan ihan valveilla.

Hän kuuli valkamassa telmiväin lasten huutoja, ja jo hetken ajan oli hänen mieltänsä polttanut päästä joukkoon.

Nähtyään äitinsä nukkuneen, hän vielä oli tuokion aikaa paikallaan, vaan sitten hän kohosi hiljalleen, kulki hiipimällä kuusistosta ja riensi sitten juoksujalassa rannalle. Sinne tultuaan, hän äkkiä pysähtyi, huumauneena, hämmästyneenä, ihastuneena nä'ystä, joka häntä kohtasi.

Vastoin vanhempainsa käskyjä olivat poika nulikat menneet joka mies veneesen, joka oli kiinni rannassa. Heidän viisas kaitsijansa oli tarttunut airoihin ja niilläkös hän huitoi kaikella kättensä voimalla sillä välin kuin muut, potkien ja heiluen, saattoivat veneen vaappumaan ja vaarumaan niin, että nythän sitä luuli olevansa ihan keskellä valtamerta.

Nähtyään Markin, he yhdestä suusta huusivat:

— Mark! Tuoll'on Mark! Käy tänne, Mark, tänne!

Jos Mark olisi nähnyt taivaan aukeavan ja kuullut kahdentoista serafin kutsuvan häntä harppujen helyllä paratiisin iloon, niin tuskinpa hän silloinkaan olisi tuntenut enemmin viehätystä kuin nyt.

— En tule, — sanoi hän viimein — äiti on kieltänyt.

— Hui, hai — huusi Legoff, huimapäisin kaikista. — Mitäs pahaa sitten tämä tämmöinen on?

Ja siihen liittivät muut kuorossa:

— Tule pois, Mark; tule mukaan vaan!

Mark seisoi paikallaan liikahtamatta, kädet taskussa, eikä voinut kääntää silmiä kurimuksesta, joka häntä veti puoleensa.

— En minä… — jupisi hän vitkalleen.

— Hän ei uskalla! Katsokaas pelkuria! Kas Parisin herraa! Kas lellipoikaa!

Mark ei voinut enää vastustaa. Salavihkaa hän vilkaisi metsään päin ja sitten, kaksin verroin syyllisenä, antaessaan samalla kertaa perää loukatun itserakkauden yllytykselle ja kielletyn huvituksen viehätykselle, hän hyppäsi rannalta veneesen, ja käsiä taputtivat nyt kaikki nuo hirtehiset, riemuissaan siitä, että olivat saaneet yhden rikoskumppalin lisää.

Vaan tähän ei asia vielä päättynyt. Jos on totta se sananparsi, että ruokahalu tulee syödessä, niin on se varsinkin totta kiellettyä hedelmää syötäessä. Kukin hairaus tuo mukanaan toisenkin; pahanteko on hammasratas, joka, saatuaan kiinni vaatteistamme yhdellä hampaalla, ei enää päästä meitä irti. Meri oli alallaan: rasvatyyni, äänetön. Tunnin verran he olivat jo pitäneet pakanallista pauhuansa veneessä, joka ei paikaltaankaan liikahtanut; he rupesivat jo pitkästymään tuohon leikkiin, joka tosin oli huimaa, mutta joka ei saanut heitä tuumaakaan kauemmaksi. Silloin Legoff, ylpeänä siitä, että hän nyt muka on itse airomestari, esitti ystävilleen, että lähdettäisiin pienelle huviretkelle lahdelle: ei muuta kuin soudellaan rantaa pitkin ja lasketaan sitten hiljalleen rannan hiekkaan tuolla lahden toisella puolella.

Tämä verraton esitys nosti sanomattoman riemun. — »Eläköön Legoff!» huudettiin esittäjälle. Mark oikein kiehahteli ilosta. Tottelemattomuus oli huumannut hänet, ja hän se onneton juuri päästikin auki nuoran, jolla vene oli sidottu rantaan.

Ja nyt sitä lähdettiin. Voi juhlahetkeä kuitenkin!

Kristoffer Kolumbo, laskiessaan niemen nenään uudessa maailmassa, ei ollut heitä riemullisempi eikä ylpeämpi.

Tämä valkamasta lähtevä vene, tämä meri, pinnaltaan nyt niin tyyni, nämä lapset, niin riemuissaan lähdön hetkenä, kaikki tuo, Paul poikani, näyttää sinulle selvän kuvan ihmisen ponnisteluista, niin nuoren kuin vanhankin. Luulisi aina voivansa pysähtyä oikeaan aikaan, aina osaavansa laskea maihin lähimmäisellä rannalla. Eihän ole aikeissa kuin huviretki lahdelmalle vain, ja niinpä, pahaa varomatta, antautuu virran valtaan, joka vie pohjattomuuteen.

Tuskin he olivat päässeet valkaman suusta, niin jo joutui tuo huonosti ohjattu vene pakoveden valtaan ja rupesi ajaumaan ulapalle päin. Sitä eivät pojat kumminkaan huomanneet; he nauroivat, kirkuivat, lauloivat aivan rajuina ilosta. Legoff, kaitsija, paisuneena oman tärkeytensä tunnosta, loiskutteli airoilla kaiken maailman suuntaan, mutta vene, niinkuin olivat näkymättömät kahleet sitä vetäneet, joutui yhä kauemmas kauemmas rannasta.

Tottuneen merimiehen silmä se yksin saattaa laskea välimatkoja merellä. Pojat luulivat olevansa vielä lahdella, mutta olivatkin jo kaukana siitä. Se kohta, jossa he olivat aikoneet laskea maihin, jäi yhä taemmaksi. Särkät, kalliot, kylä, kaikki esineet rannalla alenivat ja vähenivät heidän takanansa.

Äkkiä laulut ja naurut taukosivat: mitä kauemmas ulapalle he tulivat, sitä avarammaksi kävi meri; maininki kuohui heidän ympärillään.

Kummastus, hämmästys, kauhu kuvautui pian heidän kasvoillaan.

Legoff oli väsynyt ja turhaan ponnisteli enää; muut karkasivat nyt kiinni airoihin ja osasivat käyttää niitä niin hyvin, että muutaman tuokion kuluttua olivat meressä, josta oli mahdoton saada niitä takaisin. Vahinko ei ollut iso, koskeivät kumminkaan osanneet käyttää niitä, mutta heidän pelkonsa kävi kuitenkin suuremmaksi, sillä nyt huomasivat he kadottaneensa ainoan pelastuskeinonsa.

Pojat parkuivat epätoivoissaan; mutta he olivat nyt aavalla merellä, ja
Jumala yksin voi kuulla heitä.

Ilta oli tulossa, aurinko oli mailleen menemässä eikä yhtään purjetta taivaan rannassa, ei ainoatakaan kalasumppua näkyvissä, ei soimaa, ei verkkovenettä! Äärettömyys oli heidän ympärillään: vettä ja taivasta vaan. Niinkuin ainakin ihmiset, jotka ovat yksin neuvoin tehneet jonkun tuhmuuden, olivat he alussa syytelleet toinen toistansa; mutta tieto yhteisestä vaarasta, joka kasvoi hetki hetkeltä, palautti pian sovun heidän välillensä. Hyyristyneinä yhteen ryhmään ja suoden suojaa toisillensa, kalpeina, hämmästyneinä, tuijottavin silmin, he eivät enää huutaneet, eivät itkeneet enää. Kauhistus oli tukahuttanut heiltä äänen. Milloin keikkui vene aallon harjalla, milloin taas vaipui ja katosi aaltojen väliin, jotka ulvoivat heidän ympärillään kuni lauma nälkäisiä susia. Mark ja Legoff olivat ainoat, jotka eivät olleet suunniltaan. Legoff oli uppiniskaisen rohkea, kuin mikäkin muinais-ajan Ajax, joka vaati jumalia kaksintaisteluun kanssansa. Markista täytyy sanoa, että tämä näky herätti hänessä vähemmin hirmua kuin uteliaisuutta. Hän oli kuullut kerrottavan Robinsonista ja näki jo itsensä autiolla saarella, eikä se olisi ollutkaan hänestä yhtään vastenmielistä. Pianpa hänen toivonsa täyttyikin: samassa Kuin aurinko laski lännen mereen, törmäsi vene kivikarille, jonka luode oli paljastanut vedenpintaan.

Kova täräys viskasi pojat huiskin haiskin rannalle. Vähitellen he nousivat ylös, nivusiansa koetellen. Muutamilla mustelmilla he olivat päässeet koko leikistä: mutta vene oli palasina.

6. LOKKILUOTO

Kari, jolle he olivat käyneet, ympäröi isoa, yksinäistä, röyheätä luotoa. Aaveen-omaisena, muodoilleen kummallisena se kohosi kuin mikä jättiläislinna karin keskeltä. Meri ei ulottunut milloinkaan sen huippuun saakka, ja siinä näiden vesien kalalokit yötänsä viettivät. Sen vuoksi se oli saanut nimen Lokkiluoto. Merenkulkijoille on Lokkiluoto varsin hyvin tunnettu, sillä aavalta mereltä tuleville aluksille se osoittaa ympärillänsä olevat karit ja on johtona heille, heidän kulkiessaan kahden vaarallisen Four ja Blanche nimisen karin ohitse vähän matkan päässä Loiren suusta.

Tila oli todellakin kaikkea muuta kuin viehättävä. Mutta niin hirveä kuin se olikin, valtasi pojat kumminkin jonkunlainen helpotuksen tunne, heti kun olivat päässeet jaloilleen. Äskeinen retki oli herättänyt heissä semmoisen vastenmielisyyden tuota kosteata elementtiä kohtaan, että oikein he hytkähtivät ilosta, tunnettuaan jalkainsa alla jotakin lujaa.

Mutta eipä tätä iloa kauan kestänyt. Yö oli tulossa, mitenkäs heidän käy? Ja nälkää voivotti jo joka mies.

Huimapäisiä nuo pojat olivat, mutta hyväsydämisiäkin. Kellä vielä oli välipala taskussa, ne panivat muonansa yhteen joukkoon, jotka sitten jaettiin tasan kaikkien välille, ja kukin sai osansa.

Pian oli pöytä katettu. Särpimeksi, — nyt, jos koskaan, oli tämä sana paikallaan, — keräsivät he meriruohojen välistä illan viimeisissä hämärissä raakkuja ja simpukoita.

Mark laittoi jälkiherkut: jalomielisesti hän jakoi tovereilleen suklaatin, jota hänellä oli mukanaan.

Muiden sirpaleiden seassa, joita vene särkyessään oli heittänyt rannalle, löysivät he kurpitsapullon, joka oli puolillaan veden ja rommin sekoitusta. Kukin otti siitä pienen kulauksen.

Ei ollut enää muuta jäljellä kuin laittautua yöpuulle. Yö on pian maattu, sanotaan. Hyvä on sitä niiden sanoa, joita odottaa kelpo vuode vedenpitävän katon alla ja tuulelta suojatussa kammiossa; mutta kenties sallittanee asiasta olla toista mieltä, kun ei patjana ole muuta kuin meren ajokkaita ja makuukammiona pelkkä kivinen luoto.

Päivä oli ollut helteinen; ilta tuli kolakka.

Hyyristyneinä yhteen kallion juurella, he värisivät ja itkivät pimeässä. Jopa rupesi Markikin, hienossa puserossa ja kesähousuissaan, tuntemaan, ett'ei ne autiot saaret olekaan niin mieluisia olopaikkoja kuin hän oli tähän saakka luullut. Legoff riisui päältään mekkonsa ja kietoi hänet siihen: itse Pyhä Marttikaan ei olisi antanut enempää kuin puolet.

Legoffin arvo se oli kohoava satakertaisesti tänä merkillisenä yönä; hän oli sen kuluessa osoittava, mitä lapsikin voi toimeen saada neuvokkaisuudella, rohkeudella ja päättäväisyydellä Suurimmissakin pulissa.

— Niistäkää nenänne, — sanoi hän, — ja kuulkaa. Häpeäisitte toki tuolla lailla ruikuttaa. Ettehän te enää ole lapsia, koira vieköön! Sinä, Jambonneau, täytit seitsemän vuotta viimeisen sardiininkudun aikana. Sinä, Pornichet, täytät kahdeksan, kun silli ensi kerran kutee. Entäs Macabiou, — kymmenen vuotta vanha äijä! Sinä, Mascaret, saisit jo vetää jalkaasi vanhemman veljesi kalasaappaat, vallan hyvin. Tuossa sitä nyt istua kökötetään yhdessä ryhmässä kuin lampaat raju-ilmalla; — muistakaahan, että me ollaan merimiesten poikia, ja että meistä tulee kerran merimiehiä meistäkin. Tekeekö mieli vielä päästä Pouligueniin, nähdä jälleen vanhempanne ja vielä kerran syödä rokkaa silavan kanssa? Minä vastaan teistä, jos vaan minua tottelette kuin miehet!

— Totellaan, totellaan! — huudahtivat toiset, joihin tämä loistava puhe oli vaikuttanut kuin sähkövirta. — Käske vaan! Sinä, Legoff, olet meidän kapteeni!

Jo pienestä pitäin, miltei kätkyestä asti, olivat he kukin kuulleet kertomuksia haaksirikoista ja rannoille ajauneista laivamiehistä. Heidän kuvausvoimansa oli jo aikaisin perehtynyt valtameren murhenäytelmihin; heillä oli, jos kohta epäselviäkin, tietoja siitä, mitä merellä tällaisissa pulmissa tehdään.

— No niin, — sanoi Legoff, — minä olen kapteeni, te olette alapäällystö. Pidetäänpäs neuvoa nyt. Koetetaan keksiä paras keino tässä ahtaassa tilassa. Sanokoon kukin ajatuksensa; sitten päätetään. Niin sitä aina tehdään haaksirikossa. Neuvottelu alkaa! Jambonneau, puhu sinä ensiksi.

— Minä arvelen, — vastasi Jambonneau miehekkäästi, — että meidän tulee ampua tykillä, kunnes joku ohitsekulkeva laiva kuulee ja tulee ottamaan meidät täältä.

— Mistäs ne tykit otetaan? — sanoi Pornichet.

— Entäs kruuti sitten? — virkkoi Mascaret.

— Viis minä siitä, — arveli Jambonneau. — Minulta kysyttiin, ja minä vastasin. Ei ole pakko noudattaa minun mieltäni.

Otetaan huomioon sekin, — sanoi Legoff. — Macabiou, sinun vuorosi.

— Minusta nähden, — lausui Macabiou — meidän pitäisi kiivetä tämän ison kallion huipulle saakka ja huutaa siellä, minkä jaksamme, ja heiluttaa nenäliinoja.

— Entäs sinä siellä muiden takana, François Guillemin! Matala olet kuin veneen talka, mutta niinhän sitä sanotaan, että »pieni, mutta pippuria». Mitäs arvelet?

— Minä sanon, kuului hento ääni, — että pitäisi kirjoittaa kirje ja panna se puteliin ja viskata puteli mereen.

— Onkos sulla, parisilainen, mitään sanomista?

— Minä arvelen näin, — vastasi Mark: — otetaan ja kaadetaan maahan iso honka, koverretaan se puukoilla ja lähdetään siinä takaisin Pouligueniin.

— Se nyt ei käy laatuun ollenkaan, — sanoi Pornichet. — Mutta tehdäänpäs lautta veneen laudoista ja heitetään sitten arpaa, kuka meistä ensin tulee muiden syötäväksi.

Neuvoskunnan jäsenet hämmästyivät ja säikähtivät: mointa lausuntoa ei ollut kukaan odottanut, ei kenenkään mieleen ollut johtunut sellainen epätoivon keino. Äänetönnä istui joka mies alla päin ja huulet hölpällään, yksivakaisissa ajatuksissa ihmis-elämän vaihtelevaisuudesta. Legoff oli menettää palasen rohkeuttansa hänkin. Hän yritti jo muistuttamaan kunnioitettavalle neuvoskunnalle, ettei kapteeni tällaisissa tapauksissa ole arvan alainen Mutta äkkiä nousi kokouksessa kova liike. Yht'aikaa pääsi joka mieheltä suuttumuksen huutoja:

— Ei se kelpaa! Ennen kuollaan nälkään! Suu kiinni, Pornichet!

— Vai niin vainen! — lisäsi tämä, kovinkaan hämmästymättä, — mutta silläpä tavalla meidän vaari joutui syötäväksi »Medusan» lautalla.

— Nyt on sinun vuorosi puhua, Mascaret, — sanoi Legoff, saadakseen mielet niin pian kuin mahdollista toisaalle.

— Minä, — huudahti Mascaret päättävästi — minä pusken suoraan, minä. Minun tapani ei ole pieksää tuulta, toisin sanoen: puhua joutavia. Minun mielestäni on parasta, että lähdetään täältä pois kiiruimman kaupassa, mennään kotia, ennenkuin alkavat meitä kaivata, hotkaistaan hiukan verran ja mies kaattuvan alle maata. Jos jollakin olisi parempaa keinoa mielessä, niin anna tulla vaan.

Yhtä paljon kuin Pornichetin ehdotus oli herättänyt vastustusta, yhtä paljon Mascaretin ehdotus nosti riemua. Tämä niin yksinkertainen ja niin suoraan lausuttu ajatus kevensi kaikkien mielet, saattoi kaikki yksimielisiksi.

— Eläköön Mascaret! Se se puhui kuin poika. Siinä neuvo, joka kelpaa.
Eläköön Mascaret!

Nähtyänsä tämän odottamattoman riemastuksen, kävi Legoff totiseksi; häneen jota nuo suupaltit moniahta silmänräpäys sitten olivat ylistelleet, häneen nousi nyt katkeria ajatuksia kansan suosion horjuvaisuudesta. Hän rupesi jo pelkäilemään, että mitenkähän sen kapteenin-arvon tässä mahtanee käydäkään. Nyt oli siis ryhdyttävä päättävään keinoon ja yhdellä rohkealla iskulla anastettava takaisin se valta, joka jo vähällä oli häneltä kadota. Hän päätti senvuoksi kauniissa puheessa uudestaan esille ottaa ja juurta jaksain osoittaa, kuinka epäkäytännöllinen, kuinka sanomattoman sopimaton, kuinka peräti naurettava tämä viimeinen ehdotus oli. Siten hän ihan varmaan saa Mascaretin kiinni ihan Kapitolion portailla, raastaa hänet Tarpeion kalliolle [Tarpeion kallio on jyrkkä vuori lähellä Kapitoliota (Rooman linnaa) Sen kukkulalta syöstiin valtionkavaltajat alas.] ja syöksee hänet yhdellä käden käännähdyksellä alas.

— Kyllähän tuon tietää joka mies, luullakseni, — sanoi hän, — että meidän pitää lähteä Mascaret on unohtanut vaan erään pienen seikan: hän ei ole sanonut, millä keinoin sitä lähdetään.

— Mitenkä! mitenkä! — huudahti Mascaret, joka jo alkoi horjahdella.

— Jos Mascaret on tahtonut tehdä meistä pilkkaa, niin uskallan sanoa, että häh on valinnut siihen varsin sopimattoman ajan. Jos hän on puhunut täyttä totta, niin rohkenen hänelle muistuttaa sillä kunnioituksella, jonka hän ansaitsee, että kaikista tähän saakka annetuista neuvoista juuri hänen on kaikista typerin.

— Sopisihan kuulla sitten sinun neuvoasi, — vastasi Mascaret uhkeasti.

— Kuulkaa sitten, — lausui Legoff, korottaen äänensä. Tutkikaapas taskujanne, pojat. Onko kellään tulitikkuja?

Poikia oli niin usein ja niin kovasti kielletty käsittelemästä tulitikkuja ja pitämästä niitä taskuissaan, että melkein jok'ainoa nyt veti taskunsa pohjalta pari kappaletta.

— Hyvä on, — huudahti Legoff arvokkaasti, niinkuin päällikkö konsanaankin. — Ei tässä ruveta lauttoja rakentelemaan, vaan rovio meidän täytyy tehdä veneen laudoista. Meidän pitää sytyttää valkea, joka leimuaa niin korkealle, niin korkealle, että se näkyy peninkulmain päähän merelle. Kun sitten jollakin laivalla huomataan se, niin hoksaavat he kyllä, ettei mokoma liekki ole mikään takkavalkea; he käsittävät paikalla sen hätämerkiksi, eikä meidän huoli tanssia kengänpohjia piloille, lämmintä saadaksemme, ei! Käydään vaan koreasti valkean ympärille rinnatusten, niinkuin hailit vartaalle, ja siinä lämmitellään ja odotellaan, kunnes tulevat poikia hakemaan.

Ken voisi kuvata sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät? Jambonneau, Macabiou, Pornichet notkistivat polvensa Legoffin neron edessä; pelkkä ajatus kelpo roviosta saattoi hänelle entisen yleisen suosion jälleen.

Mascaret se vaan pysyi entisessä ajatuksessaan, jankuttaen yhä edelleen, että muka täältä pitäisi kiiruimman kaupassa lähteä pois.

Hallo! — huusi Legoff sitten, — kannelle joka mies!

Ja tähtien valossa hän kulki joukkonsa etunenässä veneen luokse, jota hän oli niin hyvästi ohjannut, ja joka nyt oli matalikolla laidat ammollaan. Legoff oli jo usean kerran haeskellut veneen sisuksen, löytääkseen jotakin syötävää, mutta siellä ei löytynyt muuta kuin vähä tappuroita, muutamia riepuja tervattua kangasta, kirves, nuoria ja purjelankaa. Mutta kaikkihan matkalla kelpaa. Näistä esineistä joita hän ensi alussa ei ollut pitänyt savikukonkaan veroisina, tuli hänelle vielä jok'ainoa tarpeen. Kirves kädessä hän kävi päättävästi veneen avonaisia laitoja särkemään; muut sillä välin keräsivät pilkkeitä ja kantoivat niitä röykkiöön Legoffin osoittamalle paikalle.

Ei ole maailmassa niin surkeata tilaa, ett'ei yhteinen työ toisi siihen hauskuutta.

Lautain pilkkominen, palasien kokoaminen, joita pimeän tähden täytyi kopeloimalla hakea, ja löytäjäin keskinäinen kinailu, tuleminen ja meneminen, työskenteleminen oikein kilvassa, muurahaispesän tapainen kihisevä toimeliaisuus, joka nyt syntyi tällä luodolla, yksin kuperkeikatkin, joita he saivat joko märjillä ajokkailla liukastuessaan tahi toisiansa vastaan törmätessään, — kaikki tuo piti pojat toimessa ja lopuksi ilahduttikin heitä.

Rovio kasvoi kasvamistaan.

Voi sitä hetkeä, jolloin kapteeni Legoff, alapäällystö ympärillään, raapaisi tulitikkua housuihinsa ja pisti valkean tervakankaasen ja tappuroihin, jotka hän oli pannut puiden väliin!

Kukin pidätti hengitystänsä, sykyttävin sydämin odotellen.

Alussa näkyi vaan savupilvi, paksu ja synkkä kuin yökin.

Muutamia minutteja kului sanomattomassa sydämen ahdistuksessa.

Pianpa rupesi kuulumaan tulen räiske.

Savun keskeltä välähti punainen liekki, säihkyvät tulikielet alkoivat nuoleskella ensimmäisiä halkokerroksia, nopeasti kohosi tuli rovion päähän saakka ja pian leimusi suunnaton tulipatsas, punaten merta ja taivasta.

Juhannus-yön kokkovalkeat eivät ole milloinkaan ansainneet ilotulien nimiä paremmin kuin nämä palavat laudat hätämerkkinä. Onnellisempana kuin Mascaret, nautti Legoff nauttimalla hyvin ansaitsemansa yleisen suosion suloutta. Varmaa, aivan varmaa on, että tämä niin korkealle leimuava ja kirkas valo tuo heidän avukseen kaikki laivat, joita vaan liikkuu kymmenenkin peninkulman päässä. Kaikki olivat vakuutetut pikaisesta pelastuksestansa ja tervehtivät sitä jo meluten ja huutaen. Mutta kalalokit kallion huipulla heräsivät säikähtäneinä ja lentelivät majansa päällä, koleita huutoja päästellen.

7. KARHUJUTTU

Hetket kuluivat, valkean leimuaminen oli vähennyt. Nuotion ympärillä pojat yhä vain odottelivat laivaa heitä noutamaan. Taanoinen kiihko oli jo sekin sammunut sytykkeiden puutteessa. He olivat vähitellen vaipuneet tuollaiseen velttouteen ja alakuloisuuteen, joka tavallisesti seuraa suuria mielenliikutuksia. Senjälkeen he taas joutuivat epätoivoon. Pelkoa ja vavistusta he tunsivat, ajatellessaan, millaistahan se Pouligueniin palajaminen oikein mahtaa olla, jos nimittäin heidän on sallittu sinne palatakaan. Vanhempain hätä ja tuska kalvoi kyllä heidän sydäntänsä, mutta vielä enemmin pelkoa nousi heihin, kun he ajattelivat, miten heitä siellä otetaan vastaan. Mark ei ollut ylpeämpi eikä tyyneempi muitakaan. Hän ajatteli, kuinka hänen äitinsä tuskissaan juoksentelee pitkin rantaa. Poika tiesi hänen olevan hellimmän äidin maan päällä, ja tieto mielipahasta, jonka hän oli tehnyt niin hellälle äidille, särki hänen sydäntänsä; hän tiesi myös äitinsä olevan ankarankin, kun tarvis vaati, ja nyt tunsi hän tehneensä liian suuren rikoksen, voidakseen toivoa kovinkaan suurta sääliväisyyttä. Punnitsi niinmuodoin asiata miltä puolelta hyvänsä, kaikkialla oli vaan pelkkää voivotuksen syytä. Kangastuksena näkyi heille nyt rauhallinen maja, jossa he olivat syntyneet, takkavalkea, joka niin iloisesti oli leimunnut illalla, heidän satuja kertoessaan, pöytä, johon he olivat istuneet aterialle, vuode, jossa he olivat maanneet niin makeasti viheriäin uutimien takana. Nyt vasta he huomasivat, kuinka paljon hyvää, kuinka paljon riemua he olivat kadottaneet; he tunsivat nyt, kuinka onnellisia lapsia he olivat olleet tähän saakka, kuinka hyviä heitä kohtaan vanhemmat olivat olleet ja kuinka suuresti heitä rakastaneet. Ja katkerasti silloin itkivät poika parat. He olivat jo saaneet liian suuren rangaistuksen, ja kumminkin se oli vasta alulla.

Legoff se taaskin rohkaisi heitä.

— Kas niin, — huudahti hän, — tuleeko tässä tuosta uikutuksesta ja ruikutuksesta loppua milloinkaan? Oikein jo korvia kivistää! Mitäs teiltä tässä oikeastaan puuttuu? Jalat teillä on lämpöiset, pää selvä ja vatsakin niin köykäinen. Mitäs vielä pitäisi olla? Mitä te sitten ulisette? Kenties eivät ole muistaneet lämmittää vuodetta herra ja paroni Mascaretille? Kreivi Jambonneau mahtaa odottaa untuvaista patjaansa, vai kuinka? Ylhäinen ja vapasukuinen herra Macabiou kenties ei ole löytänyt tohveleitaan ja yönuttuaan? Voi hirveätä asiata kuitenkin! Mistähän tähän ympärilleni on keräytynytkään mokomia merikarhuja? Saattepas nähdä, että tuossa on pian kaksikymmentä ja kolmekinkymmentä laivaa riitelemässä keskenään, kuka vaan saisi viedä teidät Pouligueniin; teidän maksaa vaan valita paras joukosta. Mitä tulee vastaan-ottoon, jota meille valmistetaan, niin en juuri voi taata, että siellä on kunniariuvut pystyssä ja hunajat ja mesileivät odottamassa heti valkaman suussa. Saattaapa niinkin käydä, ettei kiittämätön isänmaa raatsi edes ilotuliakaan panna palamaan. Mutta niille, jotka tykkäävät tukkapöllystä ja sen semmoisesta, niille voin vakuuttaa, ettei sitä pidä heiltä puuttuman. Niin, te pääsette vain muutamalla korvatillikalla, te, mutta minä saan maksaa kaikki tyyni, ja minä saan, niin että tuntuu! Kun ajattelen, että isän vene se paraillaan meille lämmintä liehtoo, niin tunnenpa kylmiä väreitä seljässäni. Mutta ei päivää kuin ei vahinkoa, ja kyllä hätä keinon keksii! Kas niin, itkut pois; älkää olko ämmämäisiä, miehet; koetetaanpa jollain tavoin huvitella itseämme.

— Niin, — sanoi Jambonneau, — heitetään kiekkoa.

— Tai ruvetaan tonttusille, — arveli Pornichet.

— Tai hippasille, — esitti Macabiou.

— Jos ei herroilla olisi mitään sitä vastaan, — lausui pikku Guillemin, — niin esittäisin kilpajuoksua; joka voittaa, se saa piirakaisen.

— Min'en tahdo muuta kuin lähteä täältä pois, — intti Mascaret.

— Vielä parempi on, — sanoi Legoff, — että ruvetaan kertomaan satuja. Jokainen meistä osaa ainakin pari kolme sellaista. Ei mikään ole niin hauskaa kuin kelpo satu, kerrottu ystäväin kesken. Jokainen kertokoon, mitä osaa, ja se, joka kaikkien mielestä on kertonut hauskimman, se saa muilta karamelleja ensi sunnuntaina Batzissa messun jälkeen.

Onnellinen lapsen ikä! Muuta ei tarvinnut heti oli jo mieli toisaalla ja ajatukset sitä mukaa. Oli kuin tuulenpuuska olisi kirkastanut taivaan ja hajoittanut pilvet. Yhdestä suusta huudettiin: »Satuja, satuja!» Jokaisella heistä oli varastossa muutamia juttuja, enemmin tai vähemmin tosia, enemmin tai vähemmin todenmukaisia, niitä juttuja, joita merimiehet tuovat mukanaan kaukaisista maista, ja jotka kulkevat suvusta sukuun, korjattuina ja liiankin suuresti lisäiltyinä.

Kilpatanner oli avattu, ja kunkin paloi mieli astua sinne. Tämä kilpailu, jossa palkintona oli muutama karamelli, innostutti kuvausvoimaa, kiihotti intoa.

— Ala sinä, Pornichet, — sanoi Legoff. — Sinulla on jotain lystiä, joka pyörii kielen päässä! sen näkee jo suun mutistuksista.

— On kuin onkin, — huusi Pornichet, rynnäten rohkeasti ja suinpäin kuin pörriäinen. — Kyllä nyt saadaan nauraa! Minä kerron teille Medusan haaksirikosta ja kuinka meidän vaari…

Muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä nuhteita ja moitteita alkoi sataa kuin rakeita, eikä aikaakaan, niin oli kilpajuoksija pysäytetty ja kilpasankari kellellään.

— Pornichet, — lausui Legoff juhlallisesti, — tuollaisia juttuja ei tarjota ihmisille, jotka eivät ole syöneet päivällistä ja ovat tällaisessa tilassa kuin me. Ota opetuksesta vaari, ja kun joskus tulet ylhäiseen seuraan, niin muista aina, ett'ei sivistyneen ihmisen sovi panna sorkkaansa kaukaloon. Jollei sinulla ole sen huvittavampaa…

— Mutta minusta nähden… — vastasi Pornichet pöyhistellen.

— Toisen vuoro! — huusi Legoff.

— Niin kyllä, niin kyllä, — toistivat muut. — Suu kiinni, Pornichet, heti paikalla!

— Jassoo! — sanoi Pornichet — Sitten minä pyydän virkaeroa.

— Saamas pitää, — sanoi Jambonneau.

— Lähtään kotia, — virkkoi Mascaret.

— Kuka ottaa puhuakseen? — kysäsi Legoff.

— Minä! — huusi vilkas Macabiou, kauhean kärkäs karamelleille ja siitä tunnettu joka puodissa. — Minäpä kerron teille, miks'ei Babolein Macabiou, isän setä, viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut istua, niinkuin muut ihmiset.

Tämä viehättävä, odottamaton ja oikein eepillinen johdatus herätti kuulijain uteliaisuuden varsin kiihkeäksi.

Tuokion kuluttua Macabiou alkoi:

— Isäni setä, nähkääs, oli kirvesmiehenä »Muskotti» nimisellä korvetilla. Se oli kerran lähtenyt Jäämerelle, joka on sellainen meri, että siellä, niinkuin jo nimestäkin kuuluu, kyllä kynsiä kylmii, vaikk'ei kukkaro kostu. — Aamulla kerran, kun laivaväki heräsi, oli »Muskotti» jäissä kiinni: ei pääse sinne eikä tänne. Ei muu neuvoksi kuin jäädä sinne talveksi, hylkeiden ja valaskalain seuraan lähelle Huippuvuorten saarta, jossa jääkarhuja on niin että vilisee, ja jossa apelsiineja ei kasva kuin suurten herrain ansareissa. Baboleinin lempityönä oli yrttien kerääminen. Se ja tupakkamälli poskessa olivat hänen ainoat mielitekonsa maailmassa. Kävelee hän sitten tuosta taas kerran korsiansa kokoilemassa, niin äläst! Siin'on hänen edessään viisi valkoista, komeaa jääkarhua. Tuskin olivat karhut hänet nähneet, niin jopa astua lynkyttivät hänen luokseen, päätä nyökyttäen, ja laskeutuivat hänen jalkainsa juureen ja nuolivat hänen käsiään Babolein luuli näkevänsä unta. Sitten hän arveli näiden kenties olevan joitakin vanhoja tuttuja, mutta vaikka hän kuinkakin koetteli muistella, niin tuli hän viimein siihen päätökseen, että nämä olivat hänelle vallan outoa väkeä. Kohteliaasti nämä viisi karhua sitten saattoivat häntä laivalle asti ja läksivät pois sitten vasta kuin hän oli noussut laivaan. Huomenna hän tapasi muita karhuja, ja nämäkin kohtelivat häntä yhtä suurella kunnioituksella, ja sen koommin hänellä, laivalle palatessaan, oli aina perässään joukko karhuja, jotka seurasivat häntä kuin mitkäkin villakoirat. Siitä pitäin ei laivalla muusta ollut puhettakaan; arvaahan sen. Lopulti tultiin siihen päätökseen, että kirvesmiehellä mahtaa olla luontoperäinen lahja lumota eläimiä ja kesyttää ne jo ensi silmäykseltä. Laivan lääkäri, joka oli oppinut mies, sanoi Baboleinissa olevan sellaista eriskummallista nestettä — hän sanoi sitä magneetiseksi, — joka virtailee Baboleinin ihosta karhujen nahkaan. Kun jäät viimeinkin läksivät ja »Muskotti» pääsi liikkeelle, niin olipa siinä näky, jota sopi katsella. Puolitoista tuhatta karhua läksi uimaan laivan jälkeen, ja niin ne olisivat seuranneet sitä hamaan Brestiin saakka, jollei Babolein, heidän etuansa katsoen, olisi kehoittanut heitä palajamaan takaisin. Silloin karhut päästivät kauhean valitushuudon ja palasivat voivotellen omille asunnoilleen. Heltyi siinä Baboleinkin sillä hän oli kovasti mieltynyt näihin karhuihin ja arveli, että niin uskollisia ystäviä on ani harvassa.

Kolme vuotta sen jälkeen oli Babolein Brestissä. Siellä hän kerran illalla oli kävelemässä. Ajotin rannalla muutamain merimiesten jotka olivat lystiä poikia kaikki tyyni ja hakivat huvitusta. Siinä hän nyt kertoi heille retkistänsä Jäämerellä ja tuttavuudestansa Huippuvuorten jääkarhujen kanssa. Muut sitä kuullessaan nauroivat niin, että oli leuat mennä sijoiltaan, ja pitivät koko juttua pelkkänä valheena. Sattuivat silloin samassa näkemään erään komeljantin, jolla oli sylissään apina ja perässään kahleissa musta karhu, hirmuisen suuri ja pörröinen, suojakoppa kuonolla. Paikalla löi Babolein vetoa kaksi markkaa siitä, että karhu laskeutuu hänen jalkoihinsa ja rupeaa nuolemaan hänen käsiänsä. Vedon löi hänen kanssaan Claude Chalumeau, joka oli hänkin kotoisin Pouliguenista ja oli kirvesmiehenä »Lohella». Miten he siinä sitten lienevät puhelleet ja selitelleetkään, niin komeljantti suostui viimein ottamaan karhultaan pois kuonokopan ja päästämään sen hetkiseksi irti. Babolein Macabiou asettui pedon eteen, iski siihen oikein tuikean silmäyksen ja viskasi magneetillista nestettänsä karhulle vasten kuonoa. Lieneekö hänen taikanesteensä ajan pitkään väljähtynyt vai tepsikö se ainoastaan valkoisissa karhuissa en tiedä varmaan; musta karhu vaan ei näkynyt siitä huolivan, ja sen sijaan kuin sen olisi pitänyt heittäytyä Baboleinin jalkoihin, kohosi se takakämmenilleen ja uhkasi heittää päinvastoin hänet omiin jalkoihinsa. Nähtyänsä tuon julman pedon hampaat, täytyi Baboleinin tunnustaa; että hänen nesteensä oli vallan heikkoa, ja sen vuoksi hän arvelikin paraaksi lähteä käpälämäkeen. Hän käänsi pedolle selkänsä, mutta tuli samassa kääntäneeksi sen puoleen jotain muutakin, ja kas siihen iski nyt peto kyntensä niin lujasti, että töin tuskin saatiin se hellittämään saaliinsa. Ja siinä nyt, hyvät ystävät, kuulitte, mitenkä isäni setä, Babolein Macabiou, menetettyään kaksi markan kappaletta ja kaksi muuta kappaletta, makasi kuusi viikkoa, näkemättäkään tupakkamälliä, ja jäi koko elin-ajakseen ilman istumaneuvoja. Vanhoilla päivillään hän usein kertoi tätä tapausta, mutta kertoi aina seisoviltaan ja lisäsi aina lopussa, ett'ei karhuihin ole luottamista enempää kuin ihmisiinkään.