HERTTUA.
Mut siskos, kuoliko hän lemmestänsä?
VIOLA.
Sisarista ja veljist' olen minä
Jälellä yksin; kuitenkaan en tiedä —
Menenkö neidin luo?
HERTTUA.
Niin, sehän totta.
Mene, helmi tämä hälle vie ja sano:
Rakkautta pyydän, kieltoa en ano.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Olivian puisto.
(Herra Topias Räihä, herra Antreas Kälppäinen ja Fabio tulevat.)
HERRA TOPIAS.
Tätä tietä tulkaa, herra Fabio.
FABIO. Tulen, tulen. Jos annan yhtäkään hiukkaa tästä huvista hukkaan mennä, niin saatte minut melankoliassa kuoliaaksi paistaa.
HERRA TOPIAS. Etkö iloaisi nähdessäsi tuota itaraa sakramenskatun kanaljaa nolattuna ja häpeissään?
FABIO. Oikeinpa riemahtelisin, ystävä; tiedättehän, että hän kerran saattoi minut emäntäneitini epäsuosioon pienen karhunhärnyyn takia.
HERRA TOPIAS. Hänen harmikseen vielä kerran härnäämme karhun esiin, ja silloin häntä hypittelemme sinermille ja mustelmille. Eikö niin, herra Antreas?
HERRA ANTREAS.
Sen teemme, jumaliste teemmekin.
(Maria tulee.)
HERRA TOPIAS.
Tässä tulee se pikku veitikka. — No, mitä kuuluu, kultanuppuseni?
MARIA. Menkää kaikki kolme tuonne pensasaidan taa. Malvolio tulee alas tätä tietä. Hän on puolen tuntia seisonut tuolla auringossa ja opettanut keikailutemppuja omalle varjollensa. Kaiken naurettavan nimessä, tarkatkaa häntä; sillä tiedän, että tämä kirje tekee hänestä miettiväisen pöllön. Hiljaa, pyhän ilvehen nimessä! (Miehet piiloutuvat.) Makaa sinä tässä, (Heittää kirjeen maahan.) sillä tuossa tulee mullo, joka on kutkulla pyydettävä.
(Menee.)
(Malvolio tulee.)
MALVOLIO. Sulaa onnea, kaikki sulaa onnea! Maria kerran minulle kertoi, että neiti on minuun mieltynyt, ja itse olen kuullut hänen sanovan senkin, että, jos hän kehenkään ihastuisi, niin minun näköiseni mies se olla pitää. Sitä paitse hän minua kohtelee suuremmalla kunnioituksella kuin ketään muuta käskyläistään. Mitä pitää minun tästä arvella?
HERRA TOPIAS.
Tuota itseluuloista lurjusta!
FABIO. Vaiti, vaiti! Mietiskely tekee hänestä oivan kalkkunakukon. Kas, kuinka hän rehentelee; siivet harallaan!
HERRA ANTREAS.
Tuli ja leimaus! Tekisipä mieli sukia selkään sitä lurjusta.
HERRA TOPIAS.
Vaiti, sanon minä.
MALVOLIO.
Kreivi Malvolio, —
HERRA TOPIAS.
Senkin koira!
HERRA ANTREAS.
Ammu hänet, ammu hänet!
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa!
MALVOLIO. Onhan semmoista ennenkin nähty: hänen armonsa vapaaherratar meni naimisiin kamaripalvelijansa kanssa.
HERRA ANTREAS.
Hyi, senkin Jesebel!
HERRA TOPIAS. Hiljaa! Nyt hän syvältyy oikein; nähkääs, kuinka mielikuvitus häntä pöyhistyttää!
MALVOLIO. Kun näin olen ollut kolme kuukautta naimisissa ja istun korutuolissani, —
HERRA TOPIAS.
Jousi mulle, että ammun häntä silmään!
MALVOLIO. — huudan palvelijani ympärilleni ja kääriydyn kukitettuun samettitakkiini, noustuani suoraa päätä sohvastani, johon olen jättänyt Olivian nukkumaan —
HERRA TOPIAS.
Tulta ja tulikiveä!
FABIO.
Hiljaa, hiljaa!
MALVOLIO. — ja sitten otan tuollaisen ylhäisen katsannon; ja kun olen heitä miettiväisenä silmilläni mitellyt, ja huomauttanut heille, että tunnen asemani ja että hekin tuntekoot omansa, niin kysyn Topias-serkkua.
HERRA TOPIAS.
Puntit ja käsiraudat!
FABIO.
Vaiti, vaiti! Kuulkaa, kuulkaa!
MALVOLIO. Seitsemän miehistäni rientää alamaisella kiireellä häntä noutamaan. Minä sill'aikaa rypistelen kulmiani, ja, kenties, vedän kelloani, tai hypistelen kallista sormustani. Topias lähestyy, ja tekee tuossa kumarruksensa —
HERRA TOPIAS.
Saako tuollainen mies elää?
FABIO.
Vaiti nyt, vaikka suustanne sanat valjakoilla kiskottaisiin.
MALVOLIO. Ojennan hälle käteni näin, laimentaen ystävällistä hymyäni tuimalla nuhdekatseella, —
HERRA TOPIAS.
Ja eikö Topias sivalla teitä vasten suuta? Häh?
MALVOLIO. Sanoen näin: "Topias serkku, koska onni on minut sisarenne tyttäreen liittänyt, niin suonette minulle oikeuden muistuttaa teitä" —
HERRA TOPIAS.
Mitä? mitä?
MALVOLIO.
"Teidän täytyy heittää tuo juominen."
HERRA TOPIAS.
Huuti, rumppi!
FABIO.
Hiljaa siinä, muuten taitamme juoneltamme niskat.
MALVOLIO. "Sitä paitse kulutatte kallista aikaanne erään hupsumaisen herran seurassa" —
HERRA ANTREAS.
Tarkoittaa minua, uskokaa pois.
MALVOLIO.
"Erään herra Antreaksen" —
HERRA ANTREAS.
Tiesinhän sen, että hän minua tarkoitti: moni sanoo minua hupsuksi.
MALVOLIO (huomaa kirjeen).
Mitä tällä lienee virkaa?
FABIO.
Nyt on kurppa likellä ansaa.
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa! Pilan hengetär neuvokoon häntä lukemaan ääneen!
MALVOLIO (ottaen maasta kirjeen).
Emäntäneitini käsialaa, niin totta kuin elän! Nuo on hänen T:nsä, hänen
L:nsä, hänen Y:nsä, ja ihan tuollainen on hänen iso M:nsä. Hänen
käsialaansa, siitä ei epäilystäkään.
HERRA ANTREAS.
Hänen teensä, hänen ällänsä, hänen yynsä; mitä se on?
MALVOLIO (lukee). "Tuntemattomalle lemmitylle, tämä, ynnä hellät terveiset." Aivan hänen tapaansa! — Luvallasi, sinettivaha! — Vaiti! — Ja sinetissä hänen Lucretiansa, jolla hän aina lukitsee kirjeensä: se on hänen! Kenelle tuo lienee?
FABIO.
Se kietoo hänet suolineen, sorkkineen.
MALVOLIO (lukee).
"Olen kiintynyt;
Mut kenehen?
Suu kiinni nyt:
Sit' en sano, en."
"Sit' en sano, en." Entä sitten? Toista värsymittaa! — "Sit' en sano, en." — Entä, jos se olisit sinä, Malvolio!
HERRA TOPIAS.
Hirteen, senkin mäyrä!
MALVOLIO (lukee).
"Ma käsken, ketä lemmitsen;
Mut vait'olo, kuin Lucretian kalpa,
Lävistää multa sydämmen.
M. O. A. I., olenko halpa?"
FABIO.
Pomppaileva arvoitus!
HERRA TOPIAS.
Oiva tyttöletukka, sen minä sanon!
MALVOLIO. M. O. A. I., olenko halpa? — Ei, mutta alku, — annappas olla, annappas olla!
FABIO.
Minkä myrkkykeitoksen hän on laittanut hänelle!
HERRA TOPIAS.
Ja mitä vauhtia haukka siihen iskee!
MALVOLIO. "Ma käsken, ketä lemmitsen." Niin, hän käskee minua; minä olen hänen käskyläisensä; hän on emäntäni. Tämähän on selvää tavalliselle järjelle; siinä ei mitään vaikeutta. — Mutta loppu? Mitä merkitsevät nuo kirjaimet? Jospa voisin ne jollakin tavalla sovittaa itseeni. — Hiljaa! — M. O. A. I.
HERRA TOPIAS.
A, niin, vainustappas vaan! Nyt hän on jäljillä.
FABIO.
Hurtta haukahtaa, niinkuin se vainuisi kettua.
MALVOLIO.
M, — Malvolio! — M, — niin, sillähän nimeni alkaa.
FABIO. Enkö arvannut, että hän jäljille pääsisi? Sillä hurtalla on erinomaiset haistimet.
MALVOLIO. M, — mutta seuraava ei pidä yhtä; se ei kestä koetusta. A:n pitäisi seurata, mutta siinä on O.
FABIO.
Ja O, se on loppu, toivon ma.
HERRA TOPIAS.
Niin, taikka minä häntä pieksän, siksi että hän huutaa: O!
MALVOLIO.
Ja sitten vasta tulee I.
FABIO.
Niin, vaikka pitkä I vastaan tulisi, et sitä tuntisi.
MALVOLIO. M. O. A. I. — tämä ei ole niin selvää kuin edellinen; kuitenkin, jos sitä vähän pitelee, niin antaa se myöten; sillä kaikki nämä kirjaimet ovat minun nimessäni. Vait! Tässä tulee suorasanaista. — (Lukee.)
"Jos tämä joutuu käsiisi, niin tuumi. Tähtien määräyksestä minä olen sinua ylempi; vaan älä pelkää suuruutta. Toiset ovat syntyneet suuruuteen, toiset hankkivat suuruuden ja toisille suuruus tyrkytetään. Kohtalosi käsi sinulle avautuu, tartu siihen verin, hengin. Ja, tottuaksesi siihen, mikä sinua odottaa, luo päältäsi nöyrä verhosi ja muuta nahkaa. Ole ynseä sukulaiselle, äkeä palvelijoille, anna kielesi kajahutella valtioviisautta; tavoittele ominaista käytöstapaa. Sitä neuvoo hän, joka sinun tähtesi huokailee. Muista, kuka kehui sinun keltaisia sukkiasi ja aina halusi nähdä sinut polukset ristissä. Muista, sanon minä. Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse vaan tahdot; jos et, niin ole ijäti käskyläinen, palvelijain toveri ja kelvoton koskettelemaan onnettaren sormenpäitä. Hyvästi! Hän, joka tahtoo kanssasi vallanalaisuutta vaihtaa, onnellisesti onneton."
Päivän valo ja avara lakeus ei ole kuultavampi. Tämä on ilmeistä. Tahdon ruveta kopeaksi, lukea valtiollisia kirjoja, nolata herra Topiasta ja huuhtoa päältäni kaikki alhaiset tuttavuudet, olla nipistä näppiin se oikea mies. En ole mikään narri, että antaisin mielikuvituksen koiritella kanssani, sillä kaikki merkit johtavat siihen, että neitini rakastaa minua. Tässä taannoin hän ylisteli keltaisia sukkiani ja kiitteli ristipoluksiani; ja nyt hän itse ilmenee rakkaudelleni ja oikein käskemällä vaatii minua näin pukeutumaan hänen mielikseen. Kiitän tähtiäni, olen onnellinen. Tahdon tulla umpimieliseksi, ruveta kopeaksi, käydä keltaisissa sukissa, polukset ristissä, ja niin pian kuin suinkin mahdollista. Jupiter ja tähteni olkoot kiitetyt! — Mutta tässä on vielä jälkilisäys. (Lukee.)
"Et saata olla tietämättä, kuka olen. Jos suosittelet lempeäni, niin ilmaise se hymyssäsi; hymysi suuresti sinua kaunistaa; siis minun läsnä ollessani hymyile aina, sitä rukoilen, rakas kultaseni."
— Jupiter, sinua kiitän! — Hymyillä tahdon; kaikki tahdon tehdä, mitä sinä minulta pyydät.
(Menee.)
FABIO. Osuuttani tässä pilassa en vaihtaisi pois, vaikka saisin tuhansiin menevän vuosieläkkeen isolta Mogulilta.
HERRA TOPIAS.
Minä tästä tepposesta tuon naikkosen vaikka naisin.
HERRA ANTREAS.
Niin minäkin.
HERRA TOPIAS.
Enkä muita myötäjäisiä vaatisi kuin toisen samanlaisen tepposen.
HERRA ANTREAS.
En minäkään muuta.
FABIO.
Tuossa tulee se sievä tulkunpyytäjä.
(Maria palajaa.)
HERRA TOPIAS.
Tahdotko laskea jalkasi minun niskalleni.
HERRA ANTREAS.
Niin, taikka minun?
HERRA TOPIAS.
Tahdotko, että huijaan pois vapauteni lautapelissä ja rupean orjaksesi?
HERRA ANTREAS.
Niin tosiaankin, taikka että minä?
HERRA TOPIAS. Sinä olet hänet sellaiseen uneen heijannut, että hänen täytyy tulla hulluksi, kun hän unestaan virkoo.
MARIA.
Ei, mutta tottako? Vaikuttiko se häneen?
HERRA TOPIAS.
Niinkuin paloviina lastenämmään.
MARIA. Jos nyt tahdotte nähdä pilan tulokset, niin tarkatkaa hänen ensi esiintymistään armollisen neidin luona. Hän tulee hänen tykönsä keltaisissa sukissa, jota väriä neiti inhoo, ja polukset ristissä, jota tapaa hän ei voi sietää; ja sitten hän hänelle hymyilee, joka niin vähän soveltuu neidin mielialaan, — hän kun, näet, on raskasmielisyyteen heittäytynyt — että mies sillä aivan tekee itsensä halveksittavaksi. Jos tahdotte tuota nähdä, niin tulkaa mukaani.
HERRA TOPIAS. Tulen vaikka Tartaruksen oville asti, sinä senkin pirunkurinen veitikka.
HERRA ANTREAS.
Minä kanssa.
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Olivian puisto.
(Viola tulee ja narri, rumpu kädessä.)
VIOLA. Jumala siunatkoon, ystävä, sinua ja soittoasi! Elätkö sinä rummullasi?[8]
NARRI.
En, herra, minä elän kirkolla.
VIOLA.
Oletko kirkonvartija?
NARRI. En, sitä en ole; elän kirkolla, sillä elän siellä, missä asun, ja asun kirkolla.
VIOLA. Voisit yhtä hyvin sanoa, että kuningas elää kerjutytön luona, jos kerjutyttö asuu kuninkaan lähellä, tai että kirkko on rumpusi luona, jos rumpusi on kirkon luona.
NARRI. Oikein osattu, herraseni. — Kas vaan tätä aikaa! Älyniekalle on sananparsi vain vuohennahkainen kinnas; tuota pikaa on nurja puoli käännetty päällepäin.
VIOLA. Aivan oikein: jotka kevyesti leikkivät sanoilla, voivat tuota pikaa tulla kevytmielisiksi.
NARRI.
Sen vuoksi toivoisin, ett'ei sisarelleni olisi pantu nimeä.
VIOLA.
Miksi niin, ystävä?
NARRI. Nähkääs, herraseni, hänen nimensä on sana, ja jos sillä sanalla leikkii, voisi sisareni tulla kevytmieliseksi. Mutta, totta puhuen, sanat ovat aika hunsvotteja, sittenkuin velkakirjat ovat niiltä kunnian vieneet.
VIOLA.
Syysi, ystävä?
NARRI. Toden totta, syytä en voi sanoa ilman sanoja; ja sanat ovat nyt tulleet niin petollisiksi, että niille ei voi syytä perustaa.
VIOLA.
Lyönpä vetoa, että olet iloinen vekkuli, joka et huoli mistään.
NARRI. En niinkään, herraseni; huolin minä sentään jostakin; mutta, kunniani kautta, teistä en huoli; jos se on samaa kuin ett'en huoli mistään, niin soisin, että se tekisi teidät näkymättömäksi.
VIOLA.
Etkö sinä ole neiti Olivian narri?
NARRI. En suinkaan, herraseni; neiti Olivialla ei ole mitään narriutta; hän ei aio narria pitää ennen, kuin joutuu naimisiin; ja narrit ovat aviomiehiin verraten mitä kilohailit silliin: aviomiehet ovat isompia. En ole oikeastaan hänen narrinsa, vaan hänen sanansuolijansa.
VIOLA.
Näin sinut äskettäin herttua Orsinon luona.
NARRI. Narrius, herraseni, kiertää maailmaa niinkuin aurinko; se loistaa kaikkialla. Minua surettaisi, herraseni, jos narri ei olisi yhtä usein teidän herranne kuin minun neitini luona. Luulenpa, että näin teidän viisautenne siellä.
VIOLA. Jos aiot minua pilkkanasi pitää, niin ei ole minulla enää mitään sinulle sanottavaa. Tuossa sinulle roponen!
NARRI. Jahka Jupiterilla vast'edes on karvoja liikenemään, niin antakoon hän sinulle parran.
VIOLA. Totta puhuen, melkeinpä sitä himoitsenkin, vaikk'en kuitenkaan omaan poskeeni. Onko neitisi kotona?
NARRI (osoittaen rahoja).
Eiköhän nämä voisi parittaisina lisääntyä?
VIOLA.
Kyllä, kun ne pannaan yhteen ja pidetään liikkeessä.
NARRI.
Tahtoisin olla Pindarus, Phrygian herra, ja naittaa Cressidan tälle
Troilukselle.
VIOLA.
Ymmärrän, herraseni: te kerjäätte hyvin.
NARRI. Ei ole, luullakseni, suuri asia kerjätä vain kerjäläistä: Cressida oli kerjäläinen. Neitini on kotona, herraseni. Ilmoitan hänelle, mistä tulette; kuka olette ja mitä tahdotte, se menee yli minun napakorkeuteni, sanoisin: näköpiirini, mutta se sana on liiaksi kulunut.
(Menee.)
VIOLA.
Tuo mies on kyllin viisas narrin toimeen;
Älyttä sit' ei virkaa hyvin tehdä:
Ivattavien luonne täytyy tietää,
Ajoista, henkilöistä ottaa vaari,
Ja iskeä kuin haukka joka sulkaan,
Mik' osuu silmiin. Ammattia on se
Ja yhtä työlästä kuin viisaan taito.
Näet, narri, jok' on viisas, hyödyttää,
Mut viisas, jok' on narri, säälittää.
(Herra Topias ja herra Antreas tulevat.)
HERRA TOPIAS.
Hyvää päivää, hyvä herra!
VIOLA.
Jumal' antakoon, hyvä herra!
HERRA ANTREAS. Dieu vous garde, monsieur.
VIOLA. Et vous aussi, votre serviteur.
HERRA ANTREAS.
Toivottavasti sitä olette, niinkuin minäkin teidän.
HERRA TOPIAS. Aiotteko käydä talossa? Sisareni tytär pyytää teitä astumaan sisään, jos teillä on hänelle asiaa.
VIOLA.
Olen häneen velvoitettu; tarkoitan: velvoitettu käymään hänen luonaan.
HERRA TOPIAS.
Velkokaa siis koipianne, herraseni; pankaa ne liikkeeseen.
VIOLA. Koipeni ymmärtävät minua paremmin kuin minä ymmärrän, mitä sillä tarkoitatte, että käskette minua velkomaan koipiani.
HERRA TOPIAS.
Tarkoitan, että menkää, astukaa sisään;
VIOLA. Ja minä vastaan siten, että menen ja astun sisään. Mutta meidät ennätetään.
(Olivia ja Maria tulevat.)
Ihanin, viehättävin neiti, taivaasta tuoksuja sadelkoon teidän päällenne!
HERRA ANTREAS.
Tuo poika se on aimo hovimies. "Tuoksuja sadelkoon!" Hyvä.
VIOLA. Toimeni ei ole muiden kuultavaksi, neiti, kuin teidän alttiin ja alentuvan korvanne.
HERRA ANTREAS.
"Tuoksuja! Altis! Alentuva!" — Kaikki kolme on tähdelle pantavat.
OLIVIA.
Sulkekaa puutarhan veräjä ja jättäkää minut häntä kuulemaan.
(Herra Topias, herra Antreas ja Maria menevät.)
Kätenne, herraseni!
VIOLA.
Alati nöyrin palvelijanne, neiti.
OLIVIA.
Nimenne mikä?
VIOLA.
Kaunis prinsessa,
Cesario on palvelijanne nimi.
OLIVIA.
Te minun palvelijani, herraseni?
Nyt ilo kaikki maailmast' on poissa,
Kun höyliytt' on halpa viekastuskin.
Olettehan Orsinon palvelija.
VIOLA.
Ja hän on teidän, minä siis myös teidän,
Kun olen palvelijanne palvelija.
OLIVIA.
Ma hänt' en muistele; ja ennen tyhjä,
Kuin mua täynnä, hänen muistins' olkoon!
VIOLA.
Muistollaan teidän hellää muistianne
Juur' tulin virkistämään.
OLIVIA.
Anteeks suokaa,
Hänestä teitä puhumasta kielsin,
Mut jos on itsellänne toinen pyyntö,
Niin ennen teidän suusta sitä kuulen
Kuin sfeerein soitantoa.
VIOLA.
Rakas neiti, —
OLIVIA.
Anteeksi suokaa! Kun te hurmasitte
Mun tässä taannoin, laitoin jäljestänne
Ma sormuksen, näin pettäin itseäni
Ja käskyläistäni ja, ehkä, teitä.
Nuhteisiin ankariin nyt olen syypää,
Kun kehnoin juonin teille tyrkytin,
Mik' omaanne ei tietääksenne ollut.
Mit' aattelitte? Ettekö vain paaluun
Lie pannut kunniaani, usutellen
Sen päälle kaikki kahleettomat luulot,
Mit' ilkein sydän ajatella saattaa?
Noin tarkka silmä kylläks on jo nähnyt;
Sydäntäin harso verhoo, eikä povi.
No, haastakaahan.
VIOLA.
Mun on sääli teitä.
OLIVIA.
Se askel lempeen on.
VIOLA.
Ei puoltakaan:
Useinhan vihamiestäkin on sääli.
OLIVIA.
No niin, nyt taas on aikaa hymyellä;
Oi, kuinka vähäst' ylpistyypi kurja!
Jos saalis olla täytyy, paljon paremp'
On leijonan, kuin suden saalis olla.
(Kello lyö.)
Mua kello ajan häviöstä moittii. —
Älähän pelkää, poika, en sua tahdo;
Mut ikäsi ja järkesi kun kypsyy,
Niin vaimosi on saapa oiva miehen.
Kas, tuoss' on tienne: länteen pois!
VIOLA.
Siis länteen!
Hauskuutta, menestystä teille toivon.
Mut vastuut' eikö herralleni, neiti?
OLIVIA.
Jää vielä! Sano, poika hyvä, mitä
Minusta luulet.
VIOLA.
Että luulette
Toist' olevanne, kuin mit' olette.
OLIVIA.
Jos sitä luulen, luulen samaa teistä.
VIOLA.
Se oikein on: en olekaan, mik' olen.
OLIVIA.
Josp' oisitte, mit' olevanne soisin.
VIOLA.
Jos parempaa se on, kuin mitä olen,
Niin olkoon menneeksi: nyt olen narri.
OLIVIA.
Mink' ivan määrän viehkeyteensä kätkee
Tuo huulten suuttumus ja ylenkatse!
Niin huonosti ei piile verityökään
Kuin kaino lempi: sit' ei peitä yökään.
Cesario, kautta kevään kukkean,
Kautt' impeyden, kunnon, kunnian,
Sua, vaikka korskaa, sydämmeni halaa,
Ja sitä äly, järki turhaan salaa.
Mut täst' ei sitä seuraa, että sinä
Vait olla voisit, vaikka kosin minä.
Se muista: lempi hyvä anottuna,
Mut parempi se viel' on annettuna.
VIOLA.
Niin totta kuin nuor' olen viaton,
Yks sydän, yksi povi minun on,
Ja sit' ei nainen omaa, eikä nainen
Omata saakaan muu, kuin minä vainen.
Hyvästi, neiti! Kieltäyn teille vasta
Orsinon kyyneleitä kantamasta.
Oi. Palaja! Sydämmeni taipumaan viel' ehkä tuohon saat sen vihaamaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Huone Olivian talossa.
(Herra Topias Räihä, Herra Antreas Kälppäinen ja Fabio tulevat.)
HERRA ANTREAS.
En, totta totisesti, viivy täällä enää hetkeäkään.
HERRA TOPIAS.
Syysi, rakas myrkky, sano syysi.
FABIO.
Niin, syynne teidän pitää sanoa, herra Antreas.
HERRA ANTREAS. Näinhän sisarenne tyttären osoittavan enemmän suosiota herttuan passaripojalle, kuin mitä hän minulle milloinkaan on osoittanut; sen näin tuolla puutarhassa.
HERRA TOPIAS.
Näkikö hän silloin sinut, vanha poika? Sanoppa se.
HERRA ANTREAS.
Yhtä selvästi, kuin minä näen teidät tässä.
FABIO.
Sehän oli suora todistus hänen rakkaudestaan teihin.
HERRA ANTREAS.
Menkää hiiteen! Aiotteko minusta tehdä aasin?
FABIO.
Minä sen todistan lainmukaisesti, tajun ja järjen valalla.
HERRA TOPIAS.
Ja ne olivat valantehneitä jo ennenkuin Noak oli kipparina.
FABIO. Hän vähän hyväili poikaa teidän nähden, vain suututtaakseen teitä, herättääkseen pitkäunista urouttanne, pannakseen tulta sydämmeenne ja tulikiveä maksaanne. Teidän olisi silloin vaan pitänyt lyöttäytyä pariin ja muutamalla säkenöivällä kokkapuheella, uutukaisena pajasta tuodulla, lyödä poikanulikan suu mykäksi. Tuota oli teiltä odotettu, mutta se meni myttyyn. Tämän tilaisuuden kahdenkertaisen kultauksen annoitte te ajan huuhtoa pois, ja olette nyt purjehtinut pohjanpuolelle armollisen neidin suosiota, ja siellä saanette kellua niinkuin jääpuikko hollantilaisen parrassa, jos ette voi tilaanne korjata jollakin kunniakkaalla urouden tai valtioviisauden iskulla.
HERRA ANTREAS. Jos se on tapahtuva, niin tapahtukoon se sitten urouden tietä, sillä valtioviisautta minä vihaan, yhtä mieluisesti olisin körttiläinen kuin valtioviisas.
HERRA TOPIAS. No, hyvä! Rakenna siis vaan onnesi urouden pohjalle: vaadi tuota herttuan passaripoikaa miekkasille; haavoita häntä yhteentoista paikkaan; se tulee sisareni tyttären korviin; ja tiedä, ettei yksikään parittaja maailmassa voi miestä paremmin naiselle suositella kuin urouden maine.
FABIO.
Ei ole muuta keinoa, herra Antreas.
HERRA ANTREAS.
Tahdotteko jompikumpi viedä hänelle vaatimakirjeen?
HERRA TOPIAS. Mene ja kirjoita se soturin kädellä, tuimasti ja lyhyesti; sukkelasta ei väliä, kunhan se vaan on sulopuheista ja kekseliästä; tahri hänet niin mustaksi, kuin muste sietää; ei tee pahaa, vaikka häntä pari kolme kertaa sinutteletkin; ja niin monta valetta, kuin voit paperilevylle valaa, olkoon se levy vaikka leveä kuin Waren vuode, pane vaan siihen. Mene joutuin! Pane tarpeeksi sappea musteeseen, vaikka kirjoitatkin hanhen kynällä; se ei tee mitään. Joutuin vaan!
HERRA ANTREAS.
Missä teidät tapaan?
HERRA TOPIAS.
Huudamme sinulle cubiculo'sta. Mene nyt vaan!
(Herra Antreas Kälppäinen menee.)
FABIO.
Se on teille kallisarvoinen poika, tuo herra Antreas.
HERRA TOPIAS. Minä se hänelle olen kallisarvoinen, poikaseni: maksan hänelle kaksi tuhatta ja päällekin.
FABIO. Me saamme häneltä oivallisen kirjeen; vaan ettehän sitä perille toimita?
HERRA TOPIAS. En tietystikään. Mutta kaikin mokomin yllyttäkää nuorukaista miekkasille. Luulen, että heitä ei saisi yhteen hilatuksi härjillä ja vaunusiloillakaan. Mitä Antreakseen tulee, niin jos hänet avaisitte ja löytäisitte maksastaan senkään verran verta, että siitä kirpun jalkakaan kammertuisi, niin lupaan minä syödä loput haaskasta.
FABIO. Ja mitä vastustajaan, tuohon nuorukaiseen, tulee niin ei hänenkään naamansa todista suurta julmuutta.
(Maria tulet.)
HERRA TOPIAS.
Kas, tuossa se pikku peukalokitti tulee.
MARIA. Jos tahdotte saada pernankohtaisia ja nauraa maksaanne pistokset, niin tulkaa mukaani. Tuosta Malvolio hölmöstä on tullut pakana, oikea heittolainen; sillä ei yksikään kristitty ihminen, joka aikoo tulla oikeassa uskossa autuaaksi, voi uskoa tuollaista järjetöntä hölynpölyä. Hänellä on keltaiset sukat[7] jalassa.
HERRA TOPIAS.
Ja polukset ristissäkö?
MARIA. Niin, oikein ilkeän rumasti, aivan niinkuin sunnuntaikoulun opettajalla. — Olen kulkenut niinkuin murhamies hänen kintereillään. Hän noudattaa jokaista kohtaa siinä kirjeessä, jonka viskasin maahan hänen syötikseen; hän hymyilee niin, että kasvoissa on enemmän piiruja kuin siinä suuressa maailmankartassa, johon Intiatkin on otettu. Ette ole mokomaa ennen nähnyt; tuskin voin pidättää kättäni antamasta hänelle korvatillikkaa. Tiedän, että neiti häntä leipoo; ja silloin se hupsu vaan hymyilee ja pitää sitä suurena suosionosoituksena.
HERRA TOPIAS.
No, vie meidät, vie, hänen luokseen.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Katu.
(Sebastian ja Antonio tulevat.)
SEBASTIAN.
En tahtonut ois teitä vaivata,
Mut koska mieliksi on vaiva teille,
Niin siit' en teitä nuhdella nyt tahdo.
ANTONIO.
En voinut teitä jättää: ikävöintä,
Kovempi silaterästä, mua kiihti;
Eik' yksin kaipuu teitä — vaikka oisin
Sen tähden pitemmänkin matkan tehnyt —
Vaan huoli, miten teiltä kävis retki
Oudossa maassa, joka vierahalle,
Joll' opast', ystävää ei ole, usein
Tylyltä tuntuu, kolkolta, — tää huoli
Haluni kanssa yhdessä mua vaati
Näin teitä seuraamaan.
SEBASTIAN.
Antonio hyvä,
Ei muuta mulla vastuuta kuin kiitos,
Ja kiitos, iki kiitos; kelpo työthän
Ne tällä hiestall' usein kuitataan.
Paremman palkan saisitte, jos mulla
Ois yhtä täysi kukkaro kuin sydän.
Mennäänkö katsomaan nyt kaupunkia?
ANTONIO.
Huomenna, herra; ensin majan hanke.
SEBASTIAN.
Ei väsytä, ja viel' on pitkält' yöhön;
Siis silmän huviksi nyt katselkaamme
Tään kylän muistoksia sekä muita
Sen merkkipaikkoja.
ANTONIO.
Ei, anteeks suokaa!
Katuja näitä vaaratta en kulje;
Ma herttuan kalereita merisodass'
Ahdistin kerran ja niin tuntuvasti,
Ett' on mun siitä työläs vastata.
SEBASTIAN.
Väkeä tapoitteko paljon hältä?
ANTONIO.
Niin verinen ei rikokseni ollut,
Vaikk' ajan sekä riidan luonne kyllä
Ois aihett' antanutkin veritöihin.
Sovittiin kaikki, palautettiin ryösteet,
Useimmat kyläläisistämme teki
Sen kaupan tähden; minä vain jäin pois,
Ja kalliisti sen maksaa saan, jos minut
Tavataan täältä.
SEBASTIAN.
Viiksossa siis olkaa.
ANTONIO.
Niin kyllä, niin. Kas, tuossa kukkaroni.
Etelään kaupungista, Elephantiss'
On paras asua. Ma tilaan ruoan;
Sill'aikaa silmän herkuks kaupunkia
Te katselette; siellä tavataan.
SEBASTIAN.
Mut mitä minä kukkarollanne?
ANTONIO.
Näette jonkin pikkukalun ehkä,
Jonk' ostaa halaatte, ja varaa teillä
Ei ole, arvaan, turhiin menoihin.
SEBASTIAN.
Siis rahojanne hetken aikaa hoidan;
Hyvästi siks!
ANTONIO.
Sitt' Elephantiin.
SEBASTIAN.
Hyvä.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Olivian puutarha.
(Olivia ja Maria tulevat.)
OLIVIA.
Hakemaan häntä panin; jos hän tulee,
Niin kuinka juhlitan ja kestään häntä?
Helpompi nuorta ostaa on kuin kärttää.
Vaan liian lujaa puhun. —
Miss' on Malvolio? — Hän on vakaa, sievä
Ja tähän toimeen sangen sopiva. —
Miss' on Malvolio?
MARIA.
Tulee kohta, neiti.
Hän on niin kumma: vimmattu on varmaan.
OLIVIA.
Mitä ma kuulen? Raivoaako?
MARIA.
Eikä;
Hymyilee vaan. Mut, armo, paras teidän
Ois pitää vahti varalta; se miesi
On varmaan järjiltään.
OLIVIA.
Tuo hänet tänne. —
Min' olen vimmattu kuin hän, jos rinnan
Asetat iloisen ja synkän vimman. —
(Malvolio tulee.)
Malvolio, kuinka voit?
MALVOLIO (hymyilee hupsumaisesti).
Ihana neiti, he, he!
OLIVIA.
Hymyiletkö?
Tosissa mielin sinut kutsutin.
MALVOLIO. Tosissako, neiti? Minä se voisin olla tosissani. Ne vaikuttavat, nuo ristipolukset, jonkinlaista veren tyrehtymistä. Vaan mitäpä siitä! Jos vaan yhden silmä niistä tykkää, niin voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sievästi sanotaan: "jos yksi tykkää, niin kaikki tykkää."
OLIVIA.
Kuinka voit, ystävä? Kuinka on sinun laitasi?
MALVOLIO. Ei mieli musta, vaikka sääret keltaiset. Se, on oikein perille tullut, ja käskyt toimitetaan. Luulenpa että tunnemme tuon kauniin roomalaisen käsialan.
OLIVIA.
Etköhän menisi makuulle, Malvolio?
MALVOLIO.
Makuulleko? Kyllä, sydänkäpyseni! Tulen sinun luoksesi.
OLIVIA. Jumal' auttakoon sinua! Miksi hymyilet noin ja suukostelet noin tiheään sormiasi?
MARIA.
Kuinka voitte, Malvolio?
MALVOLIO.
Teidänkö kysymykseenne? Kylläkö satakieli korpille vastaisi?
MARIA.
Kuinka noin naurettavan röyhkeänä tulette neidin eteen?
MALVOLIO.
"Älä pelkää suuruutta:" — kauniisti sanottu.
OLIVIA.
Mitä tuolla tarkoitat, Malvolio?
MALVOLIO.
"Toiset ovat syntyneet suuruuteen," —
OLIVIA.
Entä sitten?
MALVOLIO.
"Toiset saavuttavat suuruuden," —
OLIVIA.
Mitä sanot?
MALVOLIO.
"Ja toisille suuruus tyrkytetään." —
OLIVIA.
Jumala sinua auttakoon!
MALVOLIO.
"Muista, kuka sinun keltaisia sukkiasi ylisti," —
OLIVIA.
Sinun keltaisia sukkiasi?
MALVOLIO.
"Ja tahtoi nähdä sinut polukset ristissä."
OLIVIA.
Polukset ristissä?
MALVOLIO.
"Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos vaan itse tahdot;" —
OLIVIA.
Onneniko taattu?
MALVOLIO.
"Jos et, niin jää ijäti käskyläiseksi."
OLIVIA.
Mutta tuohan on aivan mätäkuun hulluutta!
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Armollinen neiti, herttua Orsinon nuori herraspoika on nyt täällä.
Työllä ja vaivalla sain hänet palaamaan. Hän odottaa teidän armonne
käskyjä.
OLIVIA. Tulen heti. (Palvelija menee.) Maria hyvä, katso, että tätä miestä pidetään silmällä. Missä on Topias serkku? Laita, että jotkut väestäni pitävät hänestä tarkkaa vaaria. En puolista myötäjäisistäni soisi hänelle mitään pahaa tapahtuvan.
(Olivia ja Maria menevät.)
MALVOLIO. Oh hoo! Joko nyt tulette likelle? Ei sen halvempi mies kuin herra Topias on pitävä silmällä minua. Ihan täsmälleen niinkuin kirjeessä sanotaan! Hän lähettää hänet ehdollaan, että saisin häntä tylysti kohdella; sillä siihen hän minua kirjeessään kehoittaa. "Luo päältäsi nöyrä verhosi", sanoo hän — "ole ynseä sukulaiselle, äkeä palvelijoille, — anna kielesi kajahutella valtioviisautta, tavoittele ominaista käytöstapaa"; — josta johdonmukaisesti seuraa laatu ja keino, niinkuin: vakava muoto, arvokas ryhti, verkkainen puhe, niinkuin ylhäisten on tapa, ja niin edespäin. Olen hänet ansaan saanut; vaan se on Jupiterin työtä, ja Jupiter tehköön minut kiitolliseksi! Ja nyt, täältä lähtiessään: "katso, että pidetään silmällä tuota miestä." Miestä! Ei Malvoliota, ei virkanimeäni, vaan miestä. Kaikki käy niin toisiinsa, ett'ei hivenen hiuketta, ei hivenen hiventäkään, ei haittaa, ei uskomatonta eikä epäilyttävää seikkaa. — Mitä sanoa siihen? Ei voi olla mitään, joka voisi asettua minun ja toiveitteni täyden menestyksen väliin. Niin, niin, Jupiter tämän on tehnyt, enkä minä ja siitä hänelle kiitos.
(Maria, herra Topias Räihä ja Fabio tulevat.)
HERRA TOPIAS. Mihin hän on joutunut, taivasten nimessä? Vaikka kaikki perkeleet helvetissä olisivat yhteen ahtauneet, ja itse Legio häntä riivaisi, niin tahdon sittenkin häntä puhutella.
FABIO. Tässä hän on, tässä hän on. Kuinka on laitanne, ystävä? Kuinka on laitanne, mies?
MALVOLIO.
Pois tiehenne! Viralta teidät panen. Tahdon nauttia yksinäisyyttäni.
Menkää!
MARIA. Kuulkaas, kuinka koleasti se paholainen hänessä puhuu! Enkö sitä sanonut? — Herra Topias, armollinen neiti käskee teitä pitämään häntä silmällä.
MALVOLIO.
Ahaa! Käskeekö hän sitä?
HERRA TOPIAS. No, no! No, no! Hiljaa! Hiljaa! Hänen kanssaan pitää sävyisästi menetellä. Annas, kun minä! — Kuinka voitte, Malvolio? Kuinka teidän on laita? Kas niin, mies, seiso perkelettä vastaan: muista, että hän on ihmiskunnan vihollinen.
MALVOLIO.
Tiedättekö, mitä sanotte?
MARIA. Nähkääs nyt! Kun puhutte pahaa perkeleestä, kuinka hän siitä sydämystyy! Jumalan tähden, että hän ei vaan ole noiduttu!
FABIO.
Laittakaa hänen vettänsä noita-akalle.
MARIA. Niin tietysti, ja se on tapahtuva huomispäivän aamuna, niin totta kuin elän. Neiti ei tahtoisi häntä menettää niistäkään hinnasta.
MALVOLIO.
Niinkö, mamselli?
MARIA.
Herra Jumala!
HERRA TOPIAS. Mutta, olehan nyt vaiti! Tämä ei ole oikea tapa. Ettekö näe, että häntä vaan ärsytätte? Antakaahan minun yksin!
FABIO. Tässä ei auta muu kuin sävyisyys; sävyisästi, sävyisästi! Vihollinen on ynseä eikä kärsi ynseätä kohtelua.
HERRA TOPIAS.
No, kuinka on laitasi, kyyhkyseni? Kuinka voit, pikku vunukkaiseni?
MALVOLIO.
Herra!
HERRA TOPIAS. Hei, puluseni, tulehan tänne! Ei ole arvoisuuden mukaista heittää noppaa saatanan kanssa. Hirteen se häijy nokikolari!
MARIA. Käskekää hänen lukea rukouksiaan; hyvä herra Topias, käskekää hänen rukoilla.
MALVOLIO.
Rukouksianiko, aatta!
MARIA.
Enkö sitä sanonut? Hän ei tahdo kuulla mitään jumalista.
MALVOLIO.
Hiiteen menkää kaikki tyynni! Olette tyhmiä, typeriä elukoita kaikki.
Minä en kuulu teidän piiriinne. Saatte minusta vasta kuulla.
(Menee.)
HERRA TOPIAS.
Onko tämä mahdollista?
FABIO. Jos tätä näyttämöllä näyteltäisiin, niin uskomattomaksi valheeksi sen tuomitsisin.
HERRA TOPIAS.
Hänen päänsä on aivan huumeessa tästä meidän kujeestamme.
MARIA.
Sitä pitää jatkaa, ennenkuin huume menee ilmaan ja haihtuu.
FABIO.
Mutta siten me hänet teemme aivan ruti hulluksi.
MARIA.
Sitä rauhallisempi tulee elämä talossa.
HERRA TOPIAS. Niin, pankaamme hänet pimeään koppiin ja sitokaamme hänet. Sisareni tytär on siinä uskossa, että hän on hullu. Voimme tätä jatkaa itsellemme huviksi ja hänelle parannukseksi, kunnes olemme ajaneet ajanviettomme niin hengästyksiin, että meidän tulee häntä surku; silloin me sinut, tämän keksijän, tuomme sulkuaidakkeelle ja julistamme sinut hullujen syynääjäksi.[9] Mutta katsokaa, katsokaahan!
(Herra Antreas Kälppäinen tulee.)
FABIO.
Lisää huviainesta vappujuhlaan!
HERRA ANTREAS.
Tässä on vaatimakirje; suolaa ja pippuria siinä on, sen takaan.
FABIO.
Onko se niin kirpelä?
HERRA ANTREAS.
On kuin onkin, sen minä takaan; lukekaahan vaan.
HERRA TOPIAS. Annahan tänne. (Lukee.) "Kakara! Ole kuka olet, mutta katala raukka sinä vaan olet."
FABIO.
Hyvin ja miehekkäästi!
HERRA TOPIAS. "Älä ihmettele äläkä mielessäsi kummastele, minkä tähden sinua siksi sanon, sillä siitä en aio sinulle mitään selitystä antaa."
FABIO.
Hyvä muistutus, se pelastaa teidät lain kourista.
HERRA TOPIAS. "Sinä tulet neiti Olivian luokse, ja minun nähteni hän osoittaa sinulle suosiota; vaan sinä valehtelet omaan kurkkuusi, se ei syy, miksi sinua miekkasille vaadin."
FABIO.
Sangen lyhyttä, erinomaisen lyhyt — järkistä!
HERRA TOPIAS. "Aion väijyä sinua kotiin mennessäsi. Ja jos onnistut tappamaan minut", —
FABIO.
Hyvä!
HERRA TOPIAS.
"Niin tapat minut konnana ja lurjuksena."
FABIO.
Aina vaan te osaatte lain turvissa pysytellä. Hyvä!
HERRA TOPIAS.
"Hyvästi! Jumala meistä toisen sielua armahtakoon! Minun hän kyllä
voisi armahtaa, mutta parempaa toivon; varo sinä siis itseäsi!
Ystäväsi, sen mukaan, miten häntä kohtelet, ja verivihollisesi,
Antreas Kälppäinen."
Jos tämä kirje ei pane häntä liikkeelle, niin eivät sitä koivetkaan tee. Toimitan sen hänelle.
MARIA. Nyt on siihen sopiva tilaisuus; hän on paraikaa armollisen neidin pakinoilla ja palaa sieltä kohta.
HERRA TOPIAS. Mene, Antreas, ja väijy häntä puutarhan kolkassa niinkuin poliisi. Heti kun hänet näet, niin paljasta miekkasi, ja juuri kun sen paljastat, niin päästä kauhea kirous; sillä usein tapahtuu, että kauhea kirous, kun sen torahuttaa karkealla, jymisevällä äänellä, tuottaa enemmän miehuuden mainetta kuin mikään urouden näyte konsanaan. Matkaan vain!
HERRA ANTREAS.
Jos kiroamista kysytään, niin kyllä minä siinä puoliani pidän.
(Menee.)
HERRA TOPIAS. Mutta kyllä minä en tätä kirjettä hänelle anna; sillä, käytöksestään päättäen, tuo herraspoika on älykäs ja hyvin kasvatettu; toimi, johon hänen herransa häntä käyttää sisareni tyttären luona, todistaa sekin sitä; siis tämä kirje, joka on niin tavattoman mieletön, ei herättäisi nuorukaisessa vähääkään pelkoa; hän huomaisi pian, että se on pölkkypäästä lähtenyt. Mutta minä teen vaatiman suusanalla, pidän suurta melua Kälppäisen urhoollisuudesta ja saatan niin tuolle herraspojalle — joka on kyllin nuori uskoteltavaksi — mitä pelottavimman käsityksen hänen vimmastaan, taidostaan, raivostaan ja väkivaltaisuudestaan. Tämä heitä kumpaakin niin säikähdyttää, että tulevat tappamaan toisiaan katseillaan niinkuin basiliskit.
FABIO. Tuossa hän tulee sisarenne tyttären kanssa. Syrjään, kunnes hän on sanonut jäähyväiset, ja sitten heti hänen jälkeensä!
HERRA TOPIAS.
Minä sill'aikaa tuumin oikein pöyristyttävää vaatimapuhetta.
(Herra Topias Räihä, Fabio ja Maria menevät.)
(Olivia ja Viola tulevat.)
OLIVIA.
Jo sanoin liikaa kivisydämmelle,
Paljastain maltitonna kunniani.
Sisäinen ääni tätä vikaa moittii,
Mut vika tuo niin valtavan on vahva,
Ett' ihan ilkkuilee vaan moittehille.
VIOLA.
Mut sama, kuin on teidän mielenkiihkon,
On minun valtiaani tuskan laita.
OLIVIA.
Kas, tässä kalleus: kuvani on siinä;
Se ottakaa, se teit' ei kielin häiri.
Mut pyydän: tulkaa jälleen huomenna.
Mit' anoisitte, jota kieltäisin ma,
Jos kunniani vaan ei sitä kiellä?
VIOLA.
Vain yhtä: sydäntänne herralleni.
OLIVIA.
Kuin voin sen kunnialla hälle antaa,
Mink' annoin teille?
VIOLA.
Takaisin sen annan.
OLIVIA.
Huomenna siis. Hyvästi! Jos noin soma
On kiusaaja, niin olen hornan oma.
(Menee.)
(Herra Topias Räihä ja Fabio palajavat.)
HERRA TOPIAS.
Hyvää päivää, nuori herra!
VIOLA.
Jumal' antakoon, herra!
HERRA TOPIAS. Mitä sinulla aseita on, ota ne käsille; mitä laatua loukkaukset ovat, joita olet hänelle tehnyt, sitä en tiedä; mutta väijyjäsi, kiukkuisena, verenhimoisena kuin metsäkoira, odottaa sinua puutarhan kolkassa. Miekkasi maalle! Varustaudu nopeasti, sillä ahdistajasi on sukkela, taitava ja murhallinen.
VIOLA. Erehdytte, herra hyvä; olen varma, ettei kukaan ihminen ole minun kanssani riidassa. Muistoni on täysin puhdas, sitä ei himmennä aavistuskaan vääryydestä, jota olisin kellekään ihmiselle tehnyt.
HERRA TOPIAS. Heti saatte toista kokea, uskokaa pois. Siis jos vähääkään panette arvoa hengellenne, niin olkaa varullanne, sillä vastustajassanne on kaikki, mitä nuoruus, voima, taito ja vimma voi miehessä matkaan saada.
VIOLA.
Suvaitkaa sanoa, herra, kuka hän on.
HERRA TOPIAS. Ritari, siksi lyöty lovettomin miekoin pehmeällä nukkamatolla;[10] mutta hän on oikea piru kahdenottelussa; ruumiita ja sieluja on hän erottanut kolme kappaletta, ja hänen raivonsa on tällä haavaa niin leppymätön, ettei muu häntä hyvitä kuin kuolemantuska ja hautaus. "Pilkkaan tai silkkaan!" se on hänen tunnussanansa; "sinä tai minä!"
VIOLA. Käännyn takaisin taloon ja pyydän turvaa armolliselta neidiltä; en ole mikään miekkamies. Olen kuullut puhuttavan sellaisista ihmisistä, jotka ehdoin tahdoin hakevat riitaa muiden kanssa, koetellakseen näiden miehuutta; kenties tämäkin on sitä lajia.
HERRA TOPIAS. Ei, herraseni; hänen vihansa johtuu oikeutetusta loukkauksesta; siis eteenpäin vaan ja tehkää hänelle mieliksi. Palata tuohon taloon ette saa muulla ehdolla, kuin että minun kanssani sovitte siitä, mistä yhtä turvallisesti voisitte sopia hänen kanssaan. Siis eteenpäin, tai pamppu tupesta maalle ihan paljaana! Sillä tapella teidän pitää, se on vissi; tai vannon, ett'ette ikipäivinä kanna miekkaa kupeellanne.
VIOLA. Tämä on yhtä säädytöntä kuin kummallista. Olkaa hyvä, osoittakaa minulle sen verran kohteliaisuutta, että kysytte tuolta ritarilta, millä olen häntä loukannut; se on varmaankin tapahtunut varomattomuudesta eikä ehdoin tahdoin.
HERRA TOPIAS. Sen kyllä teen. Signor Fabio, jääkää tänne tämän herran seuraksi, kunnes palajan.
(Menee.)
VIOLA.
Hyvä herra, suokaa minun kysyä, tiedättekö mitään tästä asiasta.
FABIO. Tiedän, että ritari on teihin ihan silmittömästi vihastunut, vaan en mitään sen lähempää.
VIOLA.
Suvaitkaa sanoa, minkälainen mies se on.
FABIO. Hänen ulkomuotonsa ei vähääkään ilmaise sitä ihmeteltävää urhoollisuutta, josta epäilemättä itse saatte pian näytteen nähdä. Hän on todellakin taitavin, verenhimoisin ja vaarallisin vastustaja, minkä olisitte voinut koko Illyriasta löytää. Tahdotteko mennä häntä vastaan? Koetan rakentaa sovintoa välillenne, jos voin.
VIOLA. Olisin teille siitä suuresti kiitollinen. Minä puolestani olen mieluummin tekemisissä pappisherran kuin miekkaherran kanssa. En välitä siitä, miten suureksi miehuuttani arvataan.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Katu Olivian puutarhan edustalla.
(Herra Topias Räihä ja herra Antreas Kälppäinen tulevat.)
HERRA TOPIAS. Niin, hyvä ystävä, se on oikein pirunmoinen vekara, oikein raivotar mieheksi. Koetin häntä vastaan miekkaa, tuppea ja kaikkea, mutta hän töytäsi minuun sellaisella helvetinmoisella vauhdilla, että oli työtä päästä pakoon; ja kun on iskusi torjunut, maksaa hän ne takaisin yhtä varmasti, kuin jalkasi tapaa maata astuessasi. Sanovat, että hän on ollut miekkailunopettajana Isossa Turkissa.
HERRA ANTREAS.
Minä en, hitto olkoon, tappele hänen kanssaan.
HERRA TOPIAS. Niin, mutta häntä ei saa mitenkään leppymään; Fabio tuolla voi tuskin häntä pidättää.
HERRA ANTREAS. Lempo soikoon! Jos olisin tiennyt, että hän on urhoollinen ja niin taitava miekkamies, niin olisin ennen antanut hänen mennä hitolle, kuin miekkasille häntä vaatinut. Koettakaa saada hänet jättämään asia sikseen, niin lupaan teille harmoni, pikku Pekan.
HERRA TOPIAS.
Esitän hänelle asian. Pysy tässä; näytä rohkeata naamaa. (Syrjään.)
Tämä kyllä päättyy ilman sielun hukkaa. Totta toisen kerran, hevostasi
minä kannustan yhtä hyvin kuin sinuakin.
(Fabio ja Viola tulevat.)
(Fabiolle.) Sain häneltä hevosen riidan sovittajaisiksi. Olen luulotellut hänelle, että poika on oikea perhana.
FABIO (herra Topiakselle). Ja tällä on yhtä kauheat luulot hänestä; hän vapisee ja on kalpea, ikäänkuin karhu olisi kintereillä.
HERRA TOPIAS (Violalle). Tässä ei ole apua, herraseni; hän tahtoo tapella, kun on sen vannonut. Mutta, totta sanoakseni, hän on likemmin tätä juttua miettinyt ja huomaa, että siitä nyt tuskin kannattaa puhua. Siis, miekka maalle, että hän saisi valassaan pysyä; hän vakuuttaa, ettei hän teille mitään vahinkoa tee.
VIOLA (syrjään). Jumal' auttakoon minua! Vähällä on, ett'en sano heille, kuinka paljon miehestä puutun.
FABIO.
Vetäykää pois, jos näette hänen raivostuvan.
HERRA TOPIAS. Tule, Antreas, tässä ei ole apua; tämä nuori herra tahtoo kunniansa tähden otella kanssasi; hän ei voi sitä kaksintaistelun sääntöjen mukaan välttää, mutta hän ei sinulle mitään vahinkoa tee, sen hän on minulle luvannut, niin totta kuin on aatelismies ja soturi. Toimeen siis vaan!
HERRA ANTREAS.
Jumala suokoon, että hän pysyisi sanassaan!
(Paljastaa miekkansa.)
VIOLA.
Tää tahtoani vastaan on, sen vannon.
(Paljastaa miekkansa.)
(Antonio tulee.)
ANTONIO.
Pois miekkanne! Jos loukannut on teitä
Tää nuori mies, niin minä siitä vastaan;
Jos häntä te, niin vastatkaa te mulle.
(Paljastaa miekkansa.)
HERRA TOPIAS.
Te, herra? Ken te sitten olette?
ANTONIO.
Mies, joka lempens' eteen enemp' uhraa
Kuin mitä teidän kuullen kerskaileepi.
HERRA TOPIAS.
Täss' olen, tapella jos haluatte.
(Paljastaa miekkansa.)
FABIO.
Seis, herra Topias! Tässä tulee oikeudenpalvelijoita.
HERRA TOPIAS.
Kyllä vielä teille näytän.
VIOLA (herra Antreakaelle).
Olkaa hyvä, miekkanne tuppeen, jos suvaitsette.
HERRA ANTREAS. Totisesti teenkin sen, herraseni; ja mitä lupaukseeni tulee, niin sanassani pysyn. Se kantaa kevyesti ja on helläsuinen.
(Kaksi oikeudenpalvelijaa tulee.)
1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Tuoss' on se mies; tee virkasi.
2:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Orsinon herttuan käskystä, Antonio, Vangitsen teidät.
ANTONIO.
Erehdytte, herra.
1:NEN OIKEUDENPALVELIJA.
En vähääkään; ma hyvin teidät tunnen,
Vaikk'ei nyt teillä reuhkaa ole päässä. —
Pois vaan! Hän tietää, että hänet tunnen.
ANTONIO.
Totella täytyy. — (Violalle.) Tään nyt siitä sain,
Kun etsin teitä. Vaan ei auta mikään,
Tää kestää täytyy mun. Nyt mitä teette?
Mun pakko teilt' on pyytää kukkaroni.
Enemmän se mua vaivaa, ett'en teitä
Nyt auttaa voi, kuin että itse kärsin.
Te hämmästytte; mutta huolet' olkaa.
2:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Pois matkaan, herra.
ANTONIO.
Mun täytyy saada osa rahoistani.
VIOLA.
Rahoista, herra? Mistä rahoista?
Hyvyydestä, jot' osoititte mulle,
Ja nykyist' ahtauttanne säälien,
Vähistä varoistani teille antaa
Voin pienen lainan; paljo mull' ei ole,
Mut pannaan tasajakoon varat kaikki;
Kas, tuossa puolet.
ANTONIO.
Kiellättekö minut?
Kuin? Töillänikö imartaa mun täytyy?
Oi, älkää kurjuuttani kiusatko,
Jott'ei niin halpaan tekoon se mua saata,
Ett' alan huomauttaa, mitä hyvää
Min' olen teille tehnyt.
VIOLA.
Sit' en tunne,
En tunne ääntänne, en kasvojanne.
Enemmän vihaan kiittämättömyyttä
Kuin valheen ylpeyttä, viinan korskaa
Tai muuta pahetta, jonk' inha myrkky
Veremme heikon valtaa.
ANTONIO.
Taivaan taatto!
2:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Pois matkaan, herra!
ANTONIO.
Yksi sana vielä!
Tuon nuorukaisen, jonka tässä näette,
Puoleksi surman kidasta ma kiskoin
Ja lemmen pyhyydellä häntä vaalin;
Ja tuota kuvaa, joka ihaninta
Lupaavan näytti, minä jumaloitsin.
1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Se meit' ei koske. Aika joutuu. Matkaan!
ANTONIO.
Mut voi, kuin halvaks muuttui jumalani!
Häväisit hyvän muotosi, Sebastian.
Luonnoss' ei tahraa, sen vain sydän tuo,
Ei rumaa muu kuin minkä häijyys luo.
Hyve on kaunis; pahe kaunisteltu
Vain tyhjä arkku, päältä kirjaeltu.
1:NEN OIKEUDENPALVELIJA. Mies hulluilee: pois matkaan! Tulkaa, herra.
ANTONIO.
Mukaanne tulen.
(Oikeudenpalvelijat ja Antonio menevät.)
VIOLA.
Niin sanat hältä virtaa kiihkeinä,
Ett' itseensä hän uskoo; niin en minä.
Toteudu luulo, että minua
Pitävät, kallis veikko, sinuna!
HERRA TOPIAS. Tänne, ritari! Tänne, Fabio! Nyt lyömme tuumamme yhteen ja keksimme jonkin viisaan neuvon.
VIOLA.
"Sebastian" hän sanoi; veljen kuvan
Ma tunnen peilistäni heijastuvan;
Mun kaltaiseni olikin hän vainen,
Ja tapa, puku, käytös samanlainen.
Vain häntä matkin. Näin jos on, niin myrsky
Suloinen on, ja maire meren tyrsky.
(Menee.)
HERRA TOPIAS. Oikein kunniaton raukka ja pelkurimpi kuin jänis! Hänen kunniattomuutensa näkyy siinä, että hän hädässä näin hylkää ystävänsä ja kieltää hänet; ja hänen pelkuruudestaan kysy Fabiolta.
FABIO.
Pelkuri, hurskas pelkuri, jumalisuuteen asti pelkuri!
HERRA ANTREAS.
Juoksen, piru olkoon, hänen jälkeensä ja pieksen hänet.
HERRA TOPIAS.
Tee se, pukkaa häntä aimo lailla, vaan pamppua älä paljasta.
HERRA ANTREAS.
Vai en sitä tekisi!
(Menee.)
FABIO.
Mennään katsomaan, miten tämä päättyy.
HERRA TOPIAS.
Panen vetoa vaikka mitä, että siitä ei tule mitään.
(Menevät.)