KOLMAS OSA.

I.

Kolme viikkoa myöhemmin vietimme me Honolulussa, Sandwich-saarien pääkaupungissa pari hyvin hupaista kuukautta Rendeerin siellä seisoessa.

Siellä oli maorirotu saavuttanut Tahitiin verraten jokseenkin korkean sivistysasteen.

Täydellinen, hyvin ylellinen hovi; spitaalitautinen, kultakruunuinen kuningas; euroopalaismallisia juhlia; ministereitä ja töyhtöpäisiä kenraaleja, hiukan hassunkurisia kaikki; kokonainen, merkillinen henkilökunta, monikertainen virkakoneisto, josta sirosti erosi Emma kuningattaren miellyttävä olemus. Hyvin elegantteja ja korupukuisia seuranaisia; misseiksi muutettuja tyttöjä, samaa verta kuin Rarahu, tyttöjä, joilla oli hänen rotumerkkinsä, hänen hiukan kesytön ilmeensä ja suuri tukkansa — mutta jotka tuotattivat Ranskasta höyrylaivalla Jaappanin kautta moninappiset hansikkaansa ja pariisilaiset pukunsa.

Honolulu, suuri kaupunki raitiovaunuineen, omituisen sekavine asujamistoineen; kaduilla tatuoituja havaijilaisia, amerikkalaisia liikemiehiä ja kiinalaisia kauppiaita.

Kaunis maa, kaunis luonto, rikas kasvullisuus, joka hiukan muistutti Tahitia, mutta ei niin tuore eikä niin rehevä kuin tuon syvien laaksojen ja suurten sananjalkojen saaren vehreys.

Sitten vielä maorinkieli, tai pikemmin kovasointuinen, samasta alkuperästä kehittynyt puhetapa. Muutamat sanat olivat kuitenkin yhteisiä ja alkuasukkaat ymmärsivät minua vielä. Siellä tunsin olevani rakasta saartani lähempänä kuin myöhemmin Amerikan rannikolle saavuttuani.

II.

Kalifornian San-Franciscossa, toisessa pysäyspaikassamme, jonne me saavuimme kuukauden merimatkan jälkeen, sain Rarahun minua siellä odottaneen ensimäisen kirjeen. (Sen oli jättänyt Englannin konsulivirastoon eräs helmiäisillä lastattu amerikkalainen laiva, joka oli jättänyt Tahitin pari päivää lähtömme jälkeen.)

I te Loti, taata huero tave tave no te atimarara peretani no te pahi auai Rendeer.

Lotille, englantilaisen Rendeer-höyrylaivan amiraalin ajutantille.

    E tau here iti e!
    Oi, rakkahin ystäväni!

    E tau tiare noanoa no te ahiahi e!
    Oi, sinä iltojeni tuoksuva kukka!

    e mea roa te mauiui no
    tau mafatu ne te mea e aita hio au ia oe —
    Murhe on suuri sydämessäni,
    kun en enää näe sinua. —

    Et tau fetia taiao e!
    Oi, minun aamutähteni!

    te oto tia nei ra tau mata.
    Minun silmäni sulavat kyyneleistä

    no te mea e aita hoi oe amuri noa tu! — —
    kun et sinä enää palaja! — —

— — — — —

    Ia ora na oe i te Atua mau.
    Minä tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä kristillisessä uskossa.

    Na oe hoa iti
         Rarahu.
    Pikkuinen armaasi
         Rarahu.

Minä vastasin Rarahulle pitkällä, puhtaalla, klassillisella tahitinkielellä kirjoitetulla kirjeellä, jonka perille viemisen eräs valaanpyytäjälaiva sai tehtäväkseen kuningatar Pomarén välitystä käyttämällä.

Minä vakuutin hänelle palaavani vuoden viimeisinä kuukausina ja pyysin häntä ilmoittamaan sen Taimahalle ja muistuttamaan hänelle lupaustaan.

III.

Kiinalainen välikohtaus.

Hullunkurinen muistelma, mikä ei millään tavalla liity edelliseen ja vielä vähemmän seuraavaan, ja joka yhtyy tähän kertomukseen vain yksinkertaisella kronoloogisella siteellä, päivämäärän välityksellä.

Kohtaus tapahtui keskiyöllä, toukokuussa 1873 eräässä San-Franciskon kiinalaiskortteerin teatterissa.

Asianmukaisiin pukuihin puettuina olimme William ja minä vakavasti istuutuneet paikoillemme permannolla. Näyttelijät, katselijat, koneiston hoitajat — kaikki olivat kiinalaisia paitsi me.

Näyteltiin juuri pateettista kohtausta suuresta lyyrillisestä draamasta, jota me emme ollenkaan ymmärtäneet. Naiset ensirivillä piilottivat viuhkojensa taa pienet, vinot mantelinmuotoiset silmänsä ja keikailivat liikutettuina kuin porsliinimaljakon kuviot. Sammuneiden hallitsijasukujen aikuisiin pukuihin verhotut taiteilijat päästelivät hämmästyttäviä käsittämättömiä ulvahduksia kuin kissat katonharjalla, rummuista ja kitaroista muodostettu orkesteri kaiutteli päättömiä sointuja, korvan kuulemattomia ääniä.

Yö-vaikutelma. Lamput puolisammuksissa. Edessämme permantoyleisö: rivittäin paljaaksiajeltuja päitä, joita koristivat hullunkuriset, silkkinauhoin palmikoidut hiusruoskat.

Meidän päähämme pisti saatanallinen ajatus, jonka nopeaa täytäntöönpanoa edisti tuolien asema, pimeys, mielenjännitys — sitoa palmikot yhteen kaksittain ja juosta tiehemme. — — —

Oi, pyhä Confucius! — — —

IV.

— — — Kalifornia, Quadra ja Vancouver, venäläinen Ameriikka — — — Kuusi kuukautta retkeilyjä ja seikkailuja, joilla ei ole mitään tekemistä tässä kertomuksessa.

Tässä maassa tunsi olevansa lähempänä Euroopaa ja jo hyvin kaukana
Oceaniasta.

Koko tuo tahitilainen menneisyys näytti unelmalta, unelta, jonka rinnalla nykyinen todellisuus tuntui kovin yhdentekevältä.

Syyskuussa oli paluu Euroopaan Australian ja Jaapanin kautta kyseissä; "valkotukkainen amiraali" halusi kulkea Valtameren yli pohjoisen pallonpuoliskon kautta jättäen suloisen saaren pelottavan kauaksi etelään.

Minä en mahtanut mitään tuolle suunnitelmalle, joka täytti sydämeni tuskalla — — — Rarahu oli kai kirjoittanut minulle monta kirjettä, mutta tuo harhaileva elämä, jota Ameriikan rannikoilla vietimme, esti niitä saapumasta minulle, joten minä en enää kuullut mitään hänestä — — —

V.

— — — Kymmenen kuukautta on kulunut.

Lähdettyään San-Franciskosta marrask. 1 p:nä kulki Rendeer täyttä vauhtia etelää kohti. Kaksi päivää on se jo purjehtinut sillä alueella, joka erottaa lauhkean vyöhykkeen kuumasta, ja jota nimitetään troopillisen tyvenen vyöhykkeeksi.

Eilen oli kolkon tyyntä; taivas oli harmaa muistuttaen vielä lauhkeaa vyöhykettä; ilma oli kylmä, ja liikkumaton, yhtäjaksoinen pilviverho peitti meiltä auringon.

Tänä aamuna olemme saapuneet troopilliselle alueelle, ja näyttämö on äkkiä vaihtunut. Taivas on hämmästyttävän puhdas, ilma raikas, lämmin ja suloinen näillä pasaadituulen mailla ja meri, lento- ja kultakalojen olosija, on syvän sininen. Suunnitelmaa on muutettu ja me palaammekin Euroopaan Ameriikan eteläpuolitse, Kap Hornin ja Atlannin valtameren kautta. Tahiti on tiemme varrella Tyynessä meressä ja amiraali on päättänyt, että pysähdymme sinne ohikulkiessa. Tosin vain vähäksi aikaa, vain muutamaksi päiväksi, ja sen jälkeen on kaikki loppuva ikuisesti. Mutta mikä onni onkaan palata, etenkin kun on pelännyt, ettei enää voisi tulla takaisin! — — —

— — — Nojasin varppeihin merta katsellen. Rendeerin vanha lääkäri lähestyi minua ja sanoi lyöden minua kevyesti olalle:

"No Loti! Minä tiedän hyvin mitä te uneksitte. Me tulemme pian sinne, teidän saarellenne ja kuljemmepa niin nopeastikin, että minä luulen teidän tahitilaisten ystävättärienne vetävän meitä puoleensa — — —"

"Epäilemättä, tohtori", vastasin minä, "jos he kaikki ryhtyisivät puuhaan, niin — — —"

VI.

Marraskuun 26 p:nä 1873.

Merellä. — Me olemme eilen kulkeneet voimakkaan tuulen puhaltaessa
Pomotun saarien keskitse.

Troopillinen vihuri puhaltaa reippaasti, taivas on pilvessä.

Keskipäivällä, maata (Tahiti) vasemmalla, edessä.

John näki sen ensimäiseksi, epäselvänä möhkäleenä pilvien keskellä:
Faa'am niemen.

Muutamaa minuuttia myöhemmin kangastelivat Moorean huiput oikealla, läpinäkyvän verhon takana.

Lentokaloja nousee sadottain merestä.

Suloinen saari on tuossa aivan lähellä. — — — Omituinen vaikutelma, jota ei osaa sanoin kertoa. — — —

Nyt tuo tuuli jo tahitilaisia tuoksuja, oranssien ja kukkivien gardenioiden lemua.

Suunnaton pilviröykkiö lepää raskaana saaren päällä. Tuon mustan verhon alta alkaa jo erottaa vihreyttä ja kookospalmuja. Vuoret kulkevat nopeasti ohi: Papeenoo Mahenan suuri kallio, Fataua ja sitten Venusniemi, Fare-Ute ja Papeeten lahti.

Pelkäsin kuvitelmieni pettävän, mutta Papeeten ulkonäkö on lumoava. Kaikki tuo kultainen vehreys tekee kauempaa maagillisen vaikutuksen ilta-auringossa.

Kello on seitsemän, kun me saavumme ankkuripaikalle. Rannikolla ei ole ketään katsomassa tuloamme. Kun astun maihin on jo yö. — — —

On kuin huumautunut tuosta tahitilaisesta tuoksusta, mikä iltaisin tiivistyy paksun lehvikön alle — — — Tuolla pimeydellä on taikavoima. — Tuntee outoa onnea tietäessään taas olevansa tässä maassa. — — —

— — — Lähden kulkemaan palatsiin vievää tietä. Tänä iltana on se autio. Buraot ovat peittäneet sen suurilla, kalpeankeltaisilla kukillaan ja kuihtuneilla lehdillään. Noitten puiden alla vallitsee synkkä pimeys. Levoton surumielisyys valtaa mieleni vähitellen tuntemattomasta syystä tuon odottamattoman hiljaisuuden keskellä; luulisi, että maa on kuollut. — — —

Lähestyn Pomarén asuntoa. — — Kuningattaren naiset ovat siellä istuen vaieten paikoillaan. Mikä outo oikku on pidättänyt täällä nuo veltot olennot, jotka toiseen aikaan olisivat iloisesti juosseet meitä vastaan? — — — He ovat kuitenkin koristetut; he ovat puetut pitkiin valkeihin viittoihinsa kukkia hiuksiin kiedottuina; he odottavat.

Nuori nainen, joka seisoo syrjässä, toisia solakampi olento, vetää katseeni puoleensa ja vaistomaisesti ohjaan minä askeleeni häntä kohti.

"Aue! Loti!" — — — sanoo hän puristaen minua kaikin voimin rintaansa vasten. — — —

Ja minä kohtaan pimeässä Rarahun pehmeän posken ja raikkaat huulet. — — —

VII.

Rarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten puistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me sattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme tuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin — — — On huumauksen hetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän; — sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian luonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla voimallaan — — —

Ja kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen keskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän kohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti — — —

Rarahu oli muuttunut. Pimeässä tunsin minä hänet paljon hennommaksi ja kuiva, pelottava yskä särähti usein hänen rinnastaan. Seuraavana päivänä, auringon valossa, näin hänen piirteittensä kalvenneen ja käyneen terävämmiksi. Hän oli melkein kuusitoistavuotias; hän oli yhä ihailtavan nuori ja lapsellinen; mutta häneen oli tullut paljon enemmän kuin ennen sellaista, mitä Euroopassa on totuttu nimittämään hienostumiseksi: hänen pienillä kesyttömillä kasvoillaan oli hienon ja korkeimman arvokkuuden leima. Näytti siltä, kuin hänen piirteensä olisivat saaneet saman ylimaallisen viehätyksen kuin kuolevien kasvot. — — —

Hyvin odottamattoman päähänpiston johdosta oli hän pyrkinyt palatsiin seuranaiseksi, hän oli erikoisesti pyytänyt päästä palvelemaan Ariitéaa, jonka seurueeseen hän nyt kuului, ja joka oli ruvennut rakastamaan häntä suuresti. Tässä ympäristössä oli hän saanut pienen aavistuksen euroopalaisten naisten elämästä; hän oli oppinut, etenkin minun tähteni, hiukan englantia, jota hän melkein alkoi osata. Hän puhui hiukan hullunkurisesti, lapsellisesti ja naivisti korostaen; hänen äänensä kuului vielä pehmeämmältä noita vieraita sanoja lausuessa, joiden kovia äänteitä hän ei osannut muodostaa.

Oli omituista kuulla noita englanninkielisiä lauseparsia Rarahun suusta. Minä kuuntelin häntä ihmetellen, tuntui kuin hän olisi ollut toinen nainen. — — —

Me kuljimme molemmat käsikädessä kuin ennenkin pääkadulla, joka muinoin oli täynnä liikettä ja vilkkautta.

Mutta tänä iltana ei kuulunut lauluja, ei näkynyt verannoilla kukkaseppeleitä. Sielläkin oli kaikki autiota. Minä en tiedä, mikä surullinen tuuli oli puhaltanut Tahitin yli meidän lähtömme jälkeen.

Oli vastaanottopäivä ranskalaisen kuvernöörin luona; me lähestyimme hänen asuntoaan. Avonaisista akkunoista näki valaistuihin saleihin. Siellä olivat kaikki toverini Rendeeristä ja kaikki hovin naiset: kuningatar Pomaré, kuningatar Moe, ja prinsessa Ariitéa. Ajateltiin kai useammin kuin kerran: Missähän Harry Grant on? — — — ja Ariitéa saattoi vastata tyyntä hymyään hymyillen:

"Hän on varmasti Rarahun seurassa, joka nykyään on huvin vuoksi minun seuranaiseni, ja joka odotteli häntä auringon laskusta saakka kuningattaren puutarhan edessä."

Asianlaita oli se, että Loti oli Rarahun seurassa, ja ettei enää mitään muuta ollut sillä hetkellä olemassa hänen mielessään. — — — Vain pieni olento, jota joku piteli polvillaan salin rauhallisimmassa nurkassa, oli huomannut ja tuntenut minut; hänen pieni, hyvin heikontunut ja melkein kuoleva äänensä huusi:

"Ia ora na Loti!" (Tervehdin sinua Loti!)

Se oli pieni prinsessa Pomaré V, vanhan kuningattaren jumaloitu lapsi.

Suutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni ohi yleisön huomaamatta. — — —

Me jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne vetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus, yö ja hiljaisuus.

Keskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa kuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan portin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää vanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli usein iltaisin alueensa parvekkeiden alla.

Palatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät loistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi samanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni unelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi rauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit.

Minä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni; koko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta.

Kuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet kimmelsivät. — — —

VIII.

Seuraavana päivänä erosi Rarahu Ariitéan palveluksesta, eikä hän sitä estellytkään.

Meidän majamme suurten kookospalmujen alla, joka oli jäänyt autioksi minun lähdettyäni, aukeni taas meille. Puutarha oli vielä rehevämpi kuin ennen ja kokonaan rikkaruohojen ja guavepensaiden vallassa. Punaiset kukat olivat kasvaneet ja tunkeutuneet kukkimaan meidän huoneeseemmekin. — — Me otimme jälleen haltuumme hyljätyn asuntomme haikealla ilolla. Rarahu toi sinne vanhan, uskollisen kissansa, joka oli pysynyt hänen parhaana ystävänään ja tapasi itsensä nyt tutuilla mailla.

— — — Ja kaikki oli taas kuin kuluneina päivinä. — — —

IX.

Pienen prinsessan tilaamista linnuista oli minulla ollut suurta vastusta matkalla, niin suurta kuin linnuista suinkin saattaa olla. — Kolmestakymmenestä oli vielä elossa parikymmentä, jotka sitäpaitsi olivat hyvin väsyneet merimatkastaan — parikymmentä pörröistä, tahmeaa, surkeaa pikku olentoa, jotka kerran olivat olleet peipposia, leivosia, hamppulintuja ja tiklejä. — Kuitenkin otti sairas lapsi ne vastaan hyvin eloisan ilon leimahtaessa hänen suurista mustista silmistään, kun hän sai nähdä linnut.

"Mea maitai!" (Hyvä on, sanoi hän. Hyvä on, Loti!)

Suurin viehätys oli linnuilla sentään jälellä; — sulottomina, raihnaisina lauloivat ne kuitenkin — ja pieni kuningatar kuunteli niitä ihastuneena.

X.

Papeete, marraskuun 28 p. 1873.

Kello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon mailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa olin sopinut kohtauksesta.

Rarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota hän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut hänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista.

Määrätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni. Ensi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime vuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä, juuri lähtöhetkellämme.

"Tässä minä olen, Loti", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni edelle — "mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa olin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda hänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta. Atariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet Raiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa itselleen."

Minä kohtasin taas mahdottomuuden — kohtasin maorien luonteen saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.

Taimaha hymyili. — Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan, ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä näkemättä.

"Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi."

Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja oudon onnen hetkistä — — —

XI.

Taas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi upa-upa hurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin edustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin ennenkin.

Kuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta kättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja lehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä elämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa pehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia kyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden jäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka minä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan.

Meidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan aineelliset syyt estivät enää sen toteutumista.

XII.

Mooreaan lähtöä järjestettiin aikaisin aamulla rannikolla.

Päällikkö Tatari, joka palasi saareensa, vei Taimahan ja minut sinne kuningattaren suosituksesta. — Hänen mukanaan oli myöskin kaksi nuorta miestä hänen piiristään ja kaksi pientä tyttöä, jotka pitelivät kissoja nauhasta. Me nousimme venheisiin aivan Ruerin hyljätyn majan luona; sattuma oli sen aiheuttanut.

Tuon matkan varustamisessa oli ollut paljon vastuksia. Amiraali ei voinut käsittää mikä minun päähäni pisti, kun läksin samoilemaan tuota Moorean saarta, ja sen vähän ajan vuoksi, minkä Rendeer tulisi viipymään Papeetessa, ei hän kahteen päivään antanut minulle lähtölupaa. Sitäpaitsi vaikeuttivat silloiset tuulet liikettä molempien saarien välillä ja minun paluuni Tahitiin jäi epävarmaksi.

Tatarin valaanpyyntivenhe laskettiin vesille, matkustajat toivat kevyet tavaransa ja jättivät iloiset hyvästit ystävilleen; me olimme juuri lähdössä.

Viime hetkellä muutti Taimaha mieltään. Hän kieltäytyi tulemasta mukaani. Hän nojasi Ruerin majan seinään ja alkoi itkeä kätkien päänsä käsiinsä. Ei minun rukoukseni, eivätkä Tatarin neuvot voineet mitään tuon naisen äkilliselle päätökselle ja meidän oli pakko lähteä ilman häntä.

XIII.

Ylimenoa kesti melkein neljä tuntia. Aavalla oli tuuli ankara, meri kävi korkeana ja venhe tuli vettä täyteen.

Matkustavat kissat, jotka olivat väsyneet naukumaan, olivat nukahtaneet aivan märkinä pikku tyttöjen viereen, jotka eivät enää näyttäneet elonmerkkiäkään.

Läpikastuneina laskimme me maihin kaukana siitä paikasta, johon olimme pyrkineet, Papetoian piirin naapurilahteen, lumoavaan, villiin seutuun, jossa vedimme venheen kuivalle, korallien päälle.

Täältä oli hyvin pitkä matka siihen piiriin, missä Taimahan vanhemmat ja minun veljeni poika asuivat.

Päällikkö Tauiro antoi oppaakseni poikansa Tatarin ja me lähdimme molemmat kulkemaan tuskin näkyvää polkua ihmeteltävän palmu- ja pandanusholvin alla.

Silloin tällöin kuljimme metsiin rakennettujen kylien läpi, missä varjossa istuvat alkuasukkaat liikkumattomina ja uneksivina kuin aina katselivat kulkuamme. Nuoria tyttöjä erosi ryhmistä tarjoamaan meille nauraen avattuja kookospähkinöitä ja raikasta vettä.

Puolitiessä pysähdyimme vanhan, Teharoan piirin päällikön Tairapan luo. Hän oli vakava, valkotukkainen vanhus, joka tuli meitä vastaan nojaten viehättävän kauniin nuoren tytön olkapäähän.

Hän oli ennen käynyt Euroopassa ja kuningas Louis Philippen hovissa.
Hän kertoi meille silloisista vaikutelmistaan ja hämmästyksestään.
Olisi luullut kuulevansa vanhan Chactaan kertovan käynnistään
Aurinkokuninkaan luona.

XIV.

Noin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö
Tairapaa ja jatkoin matkaani.

Me kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla, joiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle.

Sitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet kookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa.

Noitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä mitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin näkemätön hyönteinen. — Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat niin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä heitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän läikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. — Paljas maa oli täynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita lehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi korallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan peittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena.

Ja tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten urkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista, oudoista tunnelmista — ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan esille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat kohoten menneisyyden yöstä — — —

XV.

"Tuolla onkin", sanoi Tatari, "Taimahan perheen jäseniä. Lapsi, jota haet, on kai myöskin siellä, sekä hänen vanha isoäitinsä, Hapato."

Näimme todella edessämme joukon varjossa istuvia alkuasukkaita, lapsia ja naisia, joiden tummat ääriviivat kuvastuivat säkenöivää merta vasten.

Minun sydämeni löi ankarasti heitä lähestyessämme, ajatellessani, että saisin nähdä tuon tuntemattoman lapsen, jota jo rakastin — pikkuisen villiraukan, jonka mahtavat verisiteet yhdistivät minuun.

"Tämä on Loti, Ruerin veli — tämä on Hapato, Taimahan äiti", sanoi
Tatari osoittaen vanhaa naista, joka ojensi minulle tatuoitua kättään.

"Ja tässä on Taamari", jatkoi hän osoittaen lasta, joka istui jalkojeni juuressa.

Olin rakkaasti nostanut syliini veljeni lapsen; katselin häntä koettaen keksiä hänessä Ruerin nyt jo kaukaisia piirteitä. Lapsi oli suloinen, mutta hänen pyöreissä kasvoissaan keksin minä vain hänen äitinsä piirteitä, Taimahan tumman, sametin pehmeän katseen.

Hän näytti minusta myöskin hyvin nuorelta: tässä maassa, missä kasvit ja ihmiset kasvavat perin nopeasti, luulin tapaavani suuren, kolmentoistavuotiaan pojan, jolla olisi syvä katse niin kuin Georgella, ja ensi kertaa valtasi mieleni katkeran surullinen epäily. — — —

XVI.

Taamarin syntymäajan määrääminen oli hyvin vaikeaa, ja minä kyselin sitä turhaan naisilta. Täällä, missä vuodenajat kuluvat huomaamatta, ikuisen kesän vallitessa, on ajantieto epätäydellistä ja vuosia tuskin lasketaankaan.

"Kuitenkin", sanoi Hapato, "on päällikön haltuun jätetty papereita, jonkunlaisia koko perheen lapsien syntymätodistuksia ja niitä säilytetään piirikunnan farehaussa".

Eräs nuori tyttö läksi minun pyynnöstäni hakemaan niitä Tepaheun kylästä luvaten palata kahden tunnin kuluttua.

Tuo paikka, missä nyt olimme, oli jollain lailla suuremmoinen ja kamala; ei mikään Euroopassa saata antaa käsitystä polynesialaisesta maisemasta; tuo loisto ja tuo surumielisyys on luotu toisenlaista mielikuvitusta varten kuin meidän.

Takanamme ryntäsivät korkeat vuoren kärjet kohti kirkasta, syvää taivasta. Koko tuon suunnattomaksi kaareksi kaartuvan lahden rannoilla heiluivat kookospalmut pitkien runkojensa varassa ja voimakas troopillinen valo säkenöi kaikkialla. Merituuli puhalsi voimakkaasti, kuivuneet lehdet lentelivät pyörteinä, meri ja korallit pauhasivat äänekkäästi. — — —

Tarkastelin ihmisiä ympärilläni. He tuntuivat minusta toisenlaisilta kuin tahitilaiset; heidän vakavilla kasvoillaan oli paljon villimpi ilme.

Henki nukkuu matkoihin tottuessa. Rupee sopeutumaan kaikkeen: omituisimpiinkin eksoottisiin seutuihin samoin kuin merkillisimpiin kasvoihinkin. Muutamina hetkinä kuitenkin, kun henki herää ja tulee entiselleen, pistää ympäröivä omituisuus äkkiä silmään.

Minä katselin noita alkuasukkaita kuin tuntemattomia, ensi kertaa rotujemme syvimpien eroavaisuuksien ajatus- ja tuntematapojen läpitunkemana. Vaikka olinkin puettu niin kuin he, ja vaikka ymmärsinkin heidän kieltään, olin kuitenkin eristettynä heidän keskellään, aivan kuin maailman autioimmalla saarella.

Minä tunsin raskaasti tuon välimatkan, mikä erotti minut siitä pienestä maan kolkasta, joka oli minun, meren äärettömyyden ja syvän yksinäisyyteni — —

Minä katselin Taamaria ja kutsuin hänet luokseni: hän nojasi tuttavallisesti polviini pientä, ruskeaa päätään. Ja minä ajattelin veljeäni Georges'ia, joka nukkui tällä hetkellä ikuista unta, meren syvyyksissä, tuolla Bengalin kaukaisella rannikolla. — Tuo lapsi oli hänen poikansa ja meidän verestämme lähtenyt perhe jatkuisi näillä kaukaisilla saarilla — — —

"Loti", sanoi vanha Hapato nousten, "tule lepäämään minun majaani, joka on sadan askeleen päässä täältä, toisella rannalla. Sinä löydät sieltä syötävää ja makuusijan, saat tavata poikani Teharon, ja te saatte yhdessä sopia keinoista, miten pääset takaisin Tahitiin tuon lapsen kanssa, jonka tahdot viedä mukaasi".

XVII.

Vanhan Hapaton maja oli muutaman askeleen päässä merestä. Se oli klassillinen maoriasumus vanhoine, mustine mukulakiviperusteineen, läpinäkyvine seinineen ja pandanuskattoineen, jossa skorpioonit ja tuhatjalkaiset majailivat. — Tukevat puupölkyt kannattivat vanhanmallisia, suuria vuoteita, joiden verhot olivat tehdyt ohennetusta ja pehmennetystä silkkiäispuun kuoresta. — Huonetta kalusti vain kömpelö pöytä ja nuo suuret vuoteet; mutta pöydälle oli asetettu tahitilainen Raamattu, joka muistutti kävijöille, että Kristuksen oppia pidettiin kunniassa tässäkin halvassa majassa.

Teharo, Taimahan veli, oli viidenkolmatta ikäinen mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja lempeät. Hän muisteli veljeäni kiintymyksensekaisella kunnioituksella ja otti minut ilolla vastaan.

Hänellä oli käytettävänään piirin päällikön valaanpyyntivenhe ja päätimme palata Tahitiin heti kun tuuli ja meri sen sallisivat.

Sanoin olevani tottunut alkuasukkaiden ravintoon, ja että minä tyytyisin niin kuin muukin perhe leipäpuun hedelmiin. Mutta vanha Hapato oli käskenyt ryhtyä suuriin valmistuksiin minun ilta-ateriaani varten, josta piti tulla oikeat pidot. Ajettiin takaa kanoja teurastettaviksi, ja nurmikolle sytytettiin suuri tuli, jossa minulle paistettaisiin feiiä ja leipäpuun hedelmiä.

XVIII.

Sillävälin kului aika hitaasti. Vielä puuttui enemmän kuin tunti siitä ennenkuin tyttö, joka oli lähtenyt hakemaan Taimahan lasten syntymätodistusta, voisi palata.

Odotellessa tein minä meren rannalla uusien ystävieni kanssa kävelyretken, josta minulle on jäänyt muisto, haaveellinen kuin uni.

Tältä kohdalta aina Afanahitun piiriin saakka, jonne me suuntasimme kulkumme, on seutu enää vain kapea maaliuska puristautuen pitkänä ja kiemurtelevana meren ja terävähuippuisten kallioiden väliin, joiden rinteille on takertunut läpitunkemattomia metsiä. Minun ympärilläni tuntui kaikki synkistymistään synkistyvän. Illalla, kun yksinäisyys ja ahdistava surumielisyys valtasi minut, valoivat ne tähän maisemaan lohduttoman valaistuksen.

Kaikkialla kohtasi silmä vain kookospalmuja, punaisia laakereita ja pandanuksia, jotka kaikki olivat merkillisen hoikkia ja korkeita, ja tuulen kumaraan painamia. Palmujen pitkissä rungoissa, jotka taipuivat milloin minnekin päin, riippui siellä täällä köynnöskimppuja, jotka liehuivat kuin harmaat hiukset. — Ja sitten oli jalkaimme alla aina tuo sama alaston, tuhkan värinen maa, täynnä maarapujen reikiä.

Polku, jota seurasimme, tuntui hyljätyltä: siniset ravut olivat tunkeutuneet kaikkialle; ne pakenivat edestämme synnyttäen tuon erikoisen äänen, joka kuuluu iltaisin. — Vuoristo oli jo varjoja täynnä.

Suurivartaloinen Teharo asteli rinnallani uneksien ja hiljaisena kuin maori, ja minä talutin kädestä veljeni poikaa.

Toisinaan helähti Taamarin pehmeä ääni luonnon yksitoikkoisen, suuren kohinan keskeltä: hänen lapselliset kysymyksensä olivat hajanaisia ja omituisia. — Ymmärsin kuitenkin vaivatta tuon pienen olennon kieltä, jota monet Tahitin rannikkomurretta puhuvat eivät olisi käsittäneet; hän puhui melkein puhdasta, vanhaa maorikieltä.

Mereltä pisti näkyviin Tahitista varomattomasti palaava purjevene. Se pääsi pian riuttojen sisäpuolella olevaan lammikkoon, aivan kallellaan voimakkaan pasaadituulen painamana.

Siitä nousi muutamia alkuasukkaita, kaksi nuorta tyttöä, jotka rupesivat juoksemaan aivan märkinä heittäen tuulen vietäviksi naurunsa odottamattomat helähdykset.

Sieltä nousi myöskin vanha mustahameinen kiinalainen, joka pysähtyi hyväilemään pientä Taamaria, ja otti pussistaan makeisia antaen ne hänelle.

Tuon vanhuksen lapselle osoittama mielenkiinto ja hänen katseensa synnyttivät mielessäni kamalan ajatuksen. — — —

Aurinko laski, kookospalmut heiluivat päittemme yläpuolella pudistellen päällemme tuhatjalkaisensa ja skorpiooninsa — Kävi puuskia, jotka koukistivat palmuja kuin kaislikoita; kuihtuneet lehdet pyörivät hurjasti alastomalla maalla — — —

Minun mieleeni tuli se luonnollinen ajatus, että minun täytyisi jäädä useiksi päiviksi tälle saarelle, ennenkuin venhe saattaisi lähteä merelle; sellaista tapahtui usein Tahitin ja Moorean välillä. Rendeerin lähtö oli määrätty tapahtumaan ensi viikon alkupäivinä; minun poissaoloni ei viivyttäisi sitä tuntiakaan — ja viimeiset hetket, jotka olisin voinut viettää Rarahun seurassa — viimeiset elämässä — haihtuisivat näin, kaukana hänestä.

Kun me palasimme, tuli yö todenteolla. — Minä en ollut edeltäpäin ajatellut tuota yötä, enkä sitä synkkää vaikutusta, minkä sen tulo aiheutti.

Minä aloin myöskin tuntea kuumeen tuottamaa ahdistusta ja janoa; — tämänpäiväiset elävät vaikutelmat olivat kai tuoneet sen yhdessä väsyttävän liikarasituksen kanssa.

Istuuduimme vanhan Hapaton majan viereen. Siellä oli monta kukilla seppelöityä tyttöä, jotka olivat tulleet naapurimajoista katselemaan paupaa, ulkomaalaista — sillä heitä käy harvoin tässä piirissä.

"Kas", sanoi yksi heistä minua lähestyen. "Sinähän se olet, Matareva!"

Pitkiin aikoihin en ollut kuullut lausuttavan tuota nimeä, jonka Rarahu kerran oli antanut minulle, ja jonka Loti-nimi oli syrjäyttänyt.

Hän oli kuullut tuon nimen Apirén piirikunnassa, Fataua-puron varrella, jossa hän oli nähnyt minut edellisenä vuonna.

Luonto ja kaikki minun ympärilläni sai minusta, oudon, aavistamattoman ulkonäön kuumeen ja yön vaikutuksesta. — Vuoriston metsistä kuului ruokopillien valittava, yksitoikkoinen ääni.

Muutaman askeleen päässä sieltä, olkikaton alla, jota buraotuet kannattivat, valmistettiin minulle ruokaa. — Tuuli huhtoi tavattomasti tuota keittiötä. Siellä istui kyyryssä alastomia miehiä suurine, pörröisine hiuksineen, kuin maahiset paksun savun keskellä. Minun korvissani kaikui oudosti lähelläni lausuttu sana: Tupapahu! — — —

XIX.

Sillävälin saapui tyttö, joka lähetettiin piirikunnan päällikön luo — ja minä näin vielä illan viimeisessä valossa lukea nuo muutamat tahitinkieliset lauseet, jotka ilmaisivat totuuden päivämäärillään:

    Ua fanau o Taamari i te Taimaha,
    On syntynyt Taamari Taimahasta,
    I te mahana pae no Tiurai 1864 — — —
    heinäkuun viidentenä päivänä 1864.

    Ua fanau o Atario i te Taimaha
    On syntynyt Atario Taimahasta,
    I te mahana piti no Aote 1865.
    elokuun toisena päivänä 1865 — — —

Tapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta — ja minä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. — Omituinen seikka: olin kiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen — ja tyhjyys, joka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin olisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen; kaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut toistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas äkkiä tulleet autioiksi — kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut yhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan.

"Oletko aivan varma?" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä — tuo vanha, puolivilli vaimo raukka. — "Oletko aivan varma noista seikoista, jotka juuri meille ilmoitit?"

Minä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt sen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen oli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja Papeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä, veljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli poistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, — ja sitten oli hän tullut Mooreaan itkemään. — Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen vuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä.

Pikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. — Vanha Hapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. — Hän kätki kasvonsa ryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä hänen itkevän. — — —

XX.

Minä jäin kauaksi aikaa paikoilleni istumaan pitäen yhä käsissäni päällikön paperia, koettaen koota kuumeen sekoittamia ajatuksiani.

Minä olin antanut tuon naisen sanojen pettää itseni kuin lapsi; minä kirosin tuota olentoa, joka oli ajanut minut tälle synkälle saarelle, kun Rarahu odotti minua Tahitissa, ja kun pysähtymätön aika kiisi pois meiltä kahdelta.

Tytöt istuivat yhä paikoillaan gardeniaseppeleineen, jotka levittivät iltaista tuoksuaan. Kaikki olivat liikkumattomia, päät metsään päin käännettyinä, ryhmässä kuin yhtyäkseen päälletunkevaa pimeyttä, metsän yksinäisyyttä ja läheisyyttä vastustamaan -Tuuli valitteli kipeämmin, oli kylmä, oli yö — — —

XXI.

En välittänyt paljoakaan minulle tarjotusta illallisesta, ja kun Teharo oli tarjonnut vuoteensa minulle, heittäydyin minä valkeille peitteille koettaen nukkumalla tyynnyttää sekavia aivojani.

Teharo otti valvoakseen päivän nousuun saakka, ettei mikään viivyttäisi lähtöämme Tahitiin, jos tuuli aamua vasten asettuisi.

Perhe söi illallisensa — ja kaikki heittäytyivät vaieten olkivuoteilleen kääriytyen kuin Egyptin muumiot tummiin pareoihinsa, nojaten niskaansa vanhaan tapaan bambutukia vasten.

Tuulen kiusaama kookosöljylamppu ei viivytellyt sammumistaan ja pimeys tuli syväksi.

XXII.

Sitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä.

Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin vilusta pareoni alla. — Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja ahdistukset. — — —

Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä — noita suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden keskellä — noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut — sinisine kasvoineen — terävine hampaineen ja suurine tukkineen. — — —

Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.

Teharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa.

Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä — ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat, eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.

Hän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti mielikuvitustani.

Minua ei enää palellutkaan kun kuume nousi — ja minä nukahdin lopulta.

XXIII.

Teharo herätti minut kello kolmelta aamulla. Sillä hetkellä luulin olevani kaukana Brightburyssä, nukkumassa lapsenhuoneessani, vanhan isänkodin siunatun katon alla; luulin kuulevani vanhojen lehmusten pihalla liikuttavan naavaisia oksiaan — ja puron tutun äänen poppelien alla — — —

Mutta suuret kookospalmut suhisivatkin ulkona — ja meri, joka lauloi ikuista valitusvirttään koralliriutoilla.

Teharo herätti minut lähteäksemme; tuuli oli tyyntynyt ja venhettä valmistettiin.

Maorit kulkivat edestakaisin rannikolla tuoden pimeässä mastoja, purjeita ja airoja.

Minä vaivuin uupuneena alukseen ja me lähdimme.

XXIV.

Oli kuuton yö. Kuitenkin saattoi tähtien sumeassa valossa erottaa päittemme päällä huojuvat metsät ja suurten kookospalmujen valkeat, kumarat rungot.

Vauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin kun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit ilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti ankarassa säässä.

Venhe koskettikin koralleja useita kertoja. — Pelottavat valkeat haarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat ja me pääsimme ohi.

Aavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien heiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan.

Sillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan peräsimeen. — Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen; Hapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa.

Kun meri oli tuulen mukana tyyntynyt, oli päivä nousemaisillaan.

Pian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät huiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi.

Jalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti pyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää unta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat hiljaa, etteivät häiritsisi häntä.

Jokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. — Sitten teimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme.

Päivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat häipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää, ruumiillista hyvinvointia.

Ja kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni majan ihanassa aamuauringossa — Moorean, ei enää synkkänä, vaan valossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata, huolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei enää ollut — ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle, missä Rarahu odotti minua — — —

XXV.

— — — Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää laululinnut vapauteen, oli tullut.

Meitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä toimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät Fatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään.

Pikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun ja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki kaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen.

Lapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa, kaukana kaikista ihmisasunnoista.

Oli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt tunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden yläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät varjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin kuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen matolle — suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan valkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi — muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän taikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa.

Pomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään — ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi niiden lähtöä.

Mutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään. Se, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön hamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua — ja sitten palasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana — kai sanoakseen toisille: "Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole lähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia."

Ne täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko joukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle — palasimme me takaisin.

Oli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen saakka kun pääsimme pois suurista metsistä. — — —

XXVI.

— — — Minä en osaa ilmaista sitä outoa vaikutusta, minkä Rarahu englantia puhuessaan teki minuun. Hän oli itsekin tietoinen siitä, eikä käyttänyt sitä kieltä muulloin kuin ollessaan aivan varma siitä, mitä aikoi sanoa ja toivoessaan, että se erikoisesti koskisi mieleeni. Hänen äänensä oli silloin määrittelemättömän suloinen, siinä oli älykkyyden ja surumielisyyden outoa viehätystä. Oli sanoja ja lauseita, jotka hän lausui hyvin, ja silloin tuntui siltä, että hän oli nuori tyttö, samaa verta ja rotua kuin minä, kuin tuo äkkiä lähentäisi meitä toisiimme salaperäisellä, odottamattomalla tavalla — — —

Hän huomasi nyt, ettei enää kannattanut ajatellakaan minun jäämistäni hänen luokseen, että tuosta vanhasta suunnitelmasta oli luovuttu kuin lapsellisesta unesta, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta ja aivan lopussa ainaisesti. Meidän päivämme olivat lasketut. — Korkeintaan puhuin minä palaamisesta, eikä hän enää uskonut sitäkään. En tiedä, mitä pikku raukka oli tehnyt minun poissaollessani, hänellä ei tiedetty olleen euroopalaisia rakastajia, siinä kaikki mitä olin halunnut tietää. — Minulla oli ainakin jonkunlainen vaikutusvalta hänen mielikuvitukseensa, valta, jota erokaan ei ollut poistanut, ja jota ei saattanut olla kellään muulla kuin minulla. Palatessani oli hän tuhlannut minulle määrättä kaikkea sitä rakkautta, mitä nuori, kuusitoistavuotias tyttö saattaa antaa — ja kuitenkin huomasin minä selvästi, että Rarahu loittoni minusta meidän viimeisten päiviemme pois kiitäessä. Hän hymyili yhä omaa rauhallista hymyään, mutta minä tunsin, että hänen sielunsa täyttyi katkeruudella, pettymyksellä, mykällä harmilla ja kaikilla hänen kesyttömän luonteensa hillittömillä intohimoilla.

Ja minä rakastin häntä kuitenkin!

Mikä ahdistus, kun täytyi jättää hänet, jättää hänet kadotettuna — — —

"Oi rakas, pieni armaani", sanoin minä hänelle. "Oi, rakkahin, olethan järkevä minun lähdettyänikin! Ja minä palaan jos Jumala sen sallii. Uskothan sinä Jumalaan, sinäkin, rukoile ainakin — ja me saamme vielä tavata toisemme iankaikkisuudessa."

"Lähde sinäkin", sanoin minä hänelle hartaasti. "Mene kauas tästä Papeeten kaupungista, mene Tiahuin, pikku ystävättäresi luo, kaukaiseen piirikuntaan, minne euroopalaiset eivät tule. — Sinä menet naimisiin niinkuin hänkin, sinä saat perheen niin kuin kristityt naiset, pieniä lapsia, jotka kuuluvat sinulle, ja joita sinä pidät luonasi, sinä tulet onnelliseksi" — — —

Aina silloin ilmestyi hänen huulilleen tuo käsittämätön hymy — hän painoi päänsä alas, eikä vastannut enää — ja minä ymmärsin, että hänestä minun lähtöni jälkeen tulisi yksi Papeeten ajattelemattomimmista, hukkaan menneistä tyttäristä.

Mitä ahdistusta tunsinkaan, Jumalani, kun hän hiljaisena ja hajamielisenä hymyili kaikelle rukoilevalle ja intohimoiselle, mitä minä osasin sanoa hänelle, hymyili tuota samaa synkän huoletonta, epäilevää ja iroonista hymyä. — — —

Onko kärsimystä, jota voisi verrata siihen kun rakastat, ja tunnet ettei sanojasi enää kuunnella? — että tuo sinulle kuulunut sydän sulkeutuu, teit mitä hyvänsä? — että hänen luonteensa hämärä ja selittämätön puoli taas ottaa hänet valtoihinsa voimallaan ja oikeudellaan? — — —

Ja kuitenkin rakastat koko sielullasi tuota sielua, joka liukuu luotasi. Ja sitten on kuolema siinä odottamassa. Se vie pian tuon jumaloidun ruumiin, joka oli liha sinun lihastasi. Kuolema, josta ei ole ylösnousemusta, ei toivoa — koska se, joka on kuolemaisillaan, ei enää usko mihinkään pelastavaan, eikä elähyttävään. — — —

Jos tuo sielu olisi läpeensä huono ja kadotettu — uhraisit sen kuin saastaisen esineen — — — Mutta tunne siitä, että se kärsii, tietoisuus, että se on ollut hellä, lempivä, puhdas! — — — Hänet verhoo kuin pimeyden varjo — ennenaikainen kuolema, joka tukahuttaa ja jäätää hänet. Ehkei vielä olisi mahdotonta pelastaa häntä — mutta sinun täytyy lähteä, mennä pois ainaiseksi — ja aika kuluu, etkä sille mitään voi! — — —

Silloin tulevat lemmen hurmauksen hetket, lemmen ja kyynelten; — pyrit viime hetkellä juopumaan kaikesta siitä, mitä sinulta paluutta viedään — ja ottamaan vielä, ennen lähestyvää loppua, kaiken sen, mitä elämältä saa riistetyksi pyörryttävää iloa, ja kuumeisia aistimuksia — — —

XXVII.

— — — Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä.
Oli vielä pari päivää lähtöön.

Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. — Ilma oli täynnä kypsien guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret, kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.

Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi lähestyessämme ja tuli meitä kohti.

Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.

"Loti", sanoi vanhus nöyrästi, "anna anteeksi Taimahalle."

Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.

"Loti", sanoi Rarahu englanniksi, "anna anteeksi hänelle!"

Minä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle ojennettuun käteensä. — Meille ei ole mahdollista, meille, jotka olemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää noita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin me; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä kuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa tunteellisuutta.

Taimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine — muistojäännös entisiltä ajoilta — Ruerin pareo, jonka minä olin hänen pyynnöstään hänelle uskonut.

Hän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti kuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän jätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta minä olin tuonut sen.

XXVIII.

Viimeisellä käynnilläni Pomarén luona pyysin minä häntä huolehtimaan
Rarahusta.

"— — — Oli miten oli, Loti", sanoi hän. "Mitä sinä nyt tekisit tässä asiassa?"

"Minä tulen takaisin", vastasin minä epäröiden.

"Loti! — — — sinun veljesikin aikoi palata! — — — Te sanotte kaikki niin", sanoi hän hitaasti kuin omia muistojaan uudistellen. — — —

"Kun te lähdette minun maastani, sanotte te kaikki niin. — Mutta Britannian maa (te funea piritania) on kaukana Polynesiasta; kaikista niistä, joiden minä olen nähnyt lähtevän, ovat hyvin harvat palanneet." — — —

"Suutele toki häntä", sanoi hän sitten veljensä tytärtä osoittaen.
"Sillä häntä et sinä enää tule tapaamaan. — — —"

XXIX.

Illalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta ruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä — Oranssipuiden ja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme hyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden oikukkaan, rehevän vehreyden alla.

"Rarahu", sanoin minä. "Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota sinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?"

"Kun ihminen on kuollut", vastasi Rarahu hitaasti, "ja peitetty mullan alle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?"

"Mutta sentään", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin uskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, "sentään pelkäät sinä aaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme, näissä puissa, ehkä on niitä." — — —

"Niin, kyllä", sanoi hän värähtäen. "Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu, kuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja harhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin sammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä — ja että silloin on kaikki lopussa — — —"

Minä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili suloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä — — —

XXX.

Oli viimeinen päivä — — —

Oceanian aurinko oli noussut yhtä säteilevänä kuin ennenkin "suloisen Tahitin" taivaalle; ihmisten, noiden katoavien olentojen sydämen kärsimyksillä ja ikuisella luonnolla ei ole mitään yhteistä; ne eivät koskaan ole sen itsetiedottomien juhlien haittana.

Aamusta asti olimme me ylhäällä kumpikin ja meillä oli hyvin kiire. — Matkavalmistukset hajoittavat usein onnellisesti niiden surun, jotka eroavat — ja niin kävi meillekin — — —

Meidän piti kääriä kokoon kalastusmatkojemme, riuttaretkiemme tulokset, kaikki näkinkenkämme, kaikki harvinaiset korallimme, jotka minun poissaollessani olivat kuivaneet puutarhan heinikossa ja muistuttivat nyt suuria, hentoja ja monimutkaisia köynnöskasveja, valkeampia kuin lumi.

Rarahu puuhaili äärimmäisen innokkaasti ja sai paljon valmiiksi, seikka, joka ei ole niinkään tavallinen tahitilaisnaisista puhuttaessa — Kaikki tuo liike lievensi hänen suruaan. — Minä tunsin kyllä, että hänen sydämensä oli halkeamaisillaan, kun hän näki minun lähtevän; hän oli taas entisellään ja minä sain hiukan luottamusta ja toivoa — — —

Meidän oli sälytettävä kokoon suuri joukko tavaroita — suuri määrä esineitä, joille monet ihmiset olisivat hymyilleet: Apirén guavepuiden oksia, meidän puutarhamme puiden lehviä, palasia niiden suurten kookospalmujen kaarnasta, jotka varjostivat majaamme. —

Monet Rarahun kuihtuneista seppeleistä, joita hän oli viime päivinä pitänyt, muodostivat osan tavaroistani ja sananjalka- ja kukkakimput. Rarahu lisäsi niihin vielä reva-reva töyhtöjä tuoksuvastapuusta tehdyissä laatikoissa ja hienoja olkiseppeleitä, jotka hän oli sidottanut minua varten.

Ja kaikki tuo täytti suuren määrän laatikoita, kaikesta tuosta tuli aika suuri matkakuorma.

XXXI.

Kello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu pukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen tapa'ansa, kietoi gardenioita hajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos.

Minä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat kookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen silmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja vielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin sanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken ja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi tänne. — — — Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli menossa — — —

Ainoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista ja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen surun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska — — —

Oli jo myöhä, kun me saavuimme Apiréhen, Fatauan purolle.

Mutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä aikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä neekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä, ja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat maailman huolettomimman iloisuuden vallassa.

Me kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien hiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja. Meidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun pienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin morsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta — — —

Tahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua kunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli Loti'n pikkuinen vaimo; tiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa — ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä kertaa.

Me käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle — Muutaman askeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen lammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme aivan kuin yksityisomaisuutenamme.

Tapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat hyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen oli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä tummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten kesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti.

Istuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä lauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua.

He juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin, ja me jäimme yksin.