XXXII.

Emme olleet käyneet siellä Rendeerin Tahitiin paluun jälkeen. — Tavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän, tunsimme syvää liikutusta — ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään muu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään.

Kaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä aina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven, joka oksan, — kaikki, pienintä sammaletta myöten — Ei mikään ollut muuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten kasvien ja kypsien guavehedelmien lemu.

Me ripustimme vaatteemme oksiin — ja sitten me istuuduimme veteen nauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina, auringon laskiessa Fatauan purolla.

Tuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta — Puro juoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden hoikat rungot nousivat. — Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi meidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin tuhansia kuvioita lehdillään — Kypsät hedelmät putoilivat puroon, virta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia.

Me emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me toistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä hiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme.

Pienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä rauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan. Me olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat ulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme.

Jo laskeva aurinko — viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa — valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin kaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja lehtiään yöksi — vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet iltavärinsä — ja tämä ilta oli viimeinen — ja huomenna, auringon noustessa lähtisin minä ainaiseksi — — — Koko tuo maa ja minun rakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan näytelmän koristeet. —

Tämä oli satunäytelmä elämäni keskellä — mutta se oli loppunut toistumatta! — Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai murheisina pistävät liikutukset — kaikki oli lopussa, oli kuollut — — —

Ja minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. — — — Suuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka kiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta — — —

"Loti", sanoi hän. "Minä olen sinun — — — minä olen sinun pikku vaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen, rukoilen. — — Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä — — — Huomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua enää tulla näkemään siellä — — — Menen asumaan Tiahuin luo, eikä minulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi kuolemaani saakka — —."

Sitten tukahtuivat Rarahun sanat nyyhkytykseen, ja hän kiersi molemmat kätensä ympärilleni ja nojasi päänsä polviini — — — Minäkin itkin, mutta suloisia kyyneleitä; — olin löytänyt jälleen pikku armaani, hän oli murtunut, hän oli pelastettu. Minä saatoin nyt jättää hänet, koskapa meidän kohtalomme erotti meidät peruuttamattomasti, ratkaisevasti. Lähdössä olisi vähemmän katkeruutta, vähemmän raatelevaa tuskaa. Minä voisin lähteä epävarma, mutta lohdullinen paluu mielessäni — ehkäpä hämärä ikuisuuden toivokin! — — —

XXXIII.

Illalla oli suuret tanssiaiset Pomarén luona, jäähyväistanssiaiset Rendeerin upseereille — Aiottiin tanssia aina lähtöhetkeen saakka, joksi "valkeatukkainen amiraali" oli määrännyt päivännousun.

Ja Rarahu ja minä olimme päättäneet ottaa osaa niihin.

Näissä tanssiaisissa oli tavattomasti väkeä Papeeten tanssiaisiksi. Hovin kaikki tahitittaret, muutamia euroopalaisia naisia — kaikki mitä siirtokunnan keskuudesta oli saatu kokoon — ja sitten kaikki Rendeerin upseerit ja ranskalaiset toimihenkilöt.

Rarahun ei tietysti ollut lupa tulla juhlasaliin, mutta silläaikaa kun väkijoukko tanssi kuumeista upa-upaa puutarhoissa, oli hänet ja muutamia samassa asemassa olevia nuoria naisia kuningattaren suostumuksella pyydetty istumaan verannalle, korokkeelle, mistä he saattoivat, yhtä hyvin kuin sisällä, nähdä ja olla näkyvissä. — Ja kun ottaa huomioon tahitilaisen välinpitämättömyyden pidettiin aivan luonnollisena, että minä usein nojauduin ikkunaan keskustelukseni ystävättäreni kanssa.

Tanssiessani kohtasin minä usein hänen vakavan katseensa; häntä valaisi kuin näkyä lampun punainen valo, sekaantuneena kuun sinisiin säteihin. Hänen valkea hameensa ja hänen helminauhansa välkkyivät ulkona vallitsevan pimeyden synkkää taustaa vasten.

Keskiyön aikana kutsui kuningatar minut merkillä luokseen. — Sinne kannettiin hänen sairas pojantyttärensä, joka oli tahtonut, että hänet puettaisiin noita tanssiaisia varten — Pikku Pomaré oli tahtonut jättää minut hyvästi ennen nukkumistaan.

Kaikesta huolimatta olivat nuo tanssiaiset surulliset. Rendeerin upseerit, jotka olivat enemmistönä, loivat siihen lähdön ja eron tunnelman, jota vastaan ei voinut ponnistella — Siellä oli nuoria miehiä, joitten tuli jättää hyvästit armaalleen, huolettomalle iloiselle elämälleen; — siellä oli myöskin vanhoja merimiehiä, jotka kolme tai neljä kertaa elämänsä juoksun varrella olivat tulleet Tahitiin, jotka tiesivät, että heidän ratansa nyt oli lopussa, ja joitten sydäntä kouristi ajatus etteivät he enää palaisi.

Prinsessa Ariitéa tuli luokseni, paljon vilkkaampana kuin tavallisesti, puhuen paljon nopeammin.

"Kuningatar pyytää teitä, Loti", sanoi hän, "asettumaan pianon ääreen ja soittamaan meluisimman valssin, minkä osaatte, soittamaan sen hyvin nopeasti, ja siirtymään sitte keskeytyksettä toiseen tanssiin, ja sitte vielä kolmanteen, että laimeneva karkelo elostuisi taas".

Minä soitin kuin kuumeessa, huumaten itseni, kaikkea mitä satuin keksimään. — Minun onnistui hetkeksi elostuttaa tanssi; mutta vilkkaus oli vain teennäistä — ja minä en voinut kannattaa sitä pitempää aikaa.

XXXIV.

Kun sali kello kolmen seudussa aamulla tyhjeni istuin minä vielä pianon ääressä soittaen en tiedä mitä mieletöntä säveltä, jota säesti ulkona, kaukaisuudessa kohiseva upa-upa.

Olin yksin vanhan kuningattaren kanssa, joka oli jäänyt istumaan suureen, kultaiseen nojatuoliinsa miettivänä ja liikkumattomana. — Hän oli synkän, epämuotoisen jumalan kuvan näköinen, vielä kesyttömällä ylellisyydellä koristettuna.

Pomarén salilla oli tuo tanssiaisten jälkeinen surullinen ulkonäkö: suuri epäjärjestys, suuri tyhjä sali ja yötuulen tuivertamat kynttilät sammumaisillaan haarukoissa.

Kuningatar nousi vaivaloisesti ylös poimuisessa, kirjaillussa samettihameessaan — Hän näki Rarahun vaieten seisovan oven vieressä. — Hän ymmärsi ja pyysi häntä tulemaan sisään.

Rarahu astui eteenpäin — — — arkana, silmät maahan luotuina, ja lähestyi kuningatarta — Ilmestyen tanssiaisten jälkeen tähän tyhjään saliin, tässä hiljaisuudessa, valkeine, musliinisine laahushameineen, paljaine jalkoineen ja valtoimine hiuksineen ja valkoisine gardeniaseppeleineen — silmät kyyneleiden suurentamina — oli hän kuin hengetär, kuin ihana, yöllinen näky.

"Sinulla on epäilemättä jotain sanottavaa minulle, Loti. Sinä kai pyytäisit minua pitämään huolta hänestä?" sanoi vanha kuningatar hyväntahtoisesti. "Mutta minä pelkään, ettei hän tahdo .."

"Madame", vastasin minä, "hän lähtee huomenna Papeuririin ystävättärensä Tiahuin vieraaksi. — Pyydän teitä, ettette hylkäisi häntä siellä, ettekä täälläkään. Häntä ei enää tulla näkemään Papeetessa."

"Ah!" — — — sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja nähtävästi liikutettuna. — — — "Se on hyvä, lapseni; sen on hyvä — — — Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan — — —"

"Niin, lapsikulta", sanoi hän. "Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi. — Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää aikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen, seitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee Atimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen alueelleen. — Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te tulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut."

Rarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä lapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren seurassa.

Rarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; — omituisen onnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama käytöstapa ja sama viehkeys.

Rarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut muuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita — ja vanha, uskollinen harmaa kissansa — — —

Ja me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä hänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. — Prinsessa Ariitéa, joka oli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan portille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja kuin sisarelle — — — Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä kertaa — — —

XXXV.

Yö oli vielä aivan pimeä.

Meren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä iltapuvuissaan olivat saattaneet Rendeerin upseereja. — Jollei olisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa juhlassa eikä lähtöpaikalla.

Ja siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa pikku armastani.

Samaan aikaan kuin Rendeer lähti suloiselta saarelta, jättivät vaunut, jotka veivät mukanaan Rarahun ja Moe'n, Papeeten — ja Rarahu saattoi pitkän aikaa nähdä kookospalmujen runkojen välistä vihreiden verhojen läpi Rendeerin loittonevan sinistä äärettömyyttä kohti — — —

NELJÄS OSA.

    "Aue! Aue! a munaiho te tiareiti tarona menehenehe!
    Aue! Aue! i tiaineira! na maheahea! — — —"

(Rarahu.)

    "Voi! Voi! kerran se oli kaunis tuo pikkuinen kukka!
    Voi! Voi! nyt se on aivan kuihtunut!"

(Rarahu.)

I.

Muutamaa päivää myöhemmin kulki Rendeer matkallaan Tyynenmeren poikki Rapan kalliosaarten ohi näkömatkan päässä. Ne ovat eteläisimmät Polyneesian saarista ja sitten katosi viimeinenkin jälki Maorien maasta suuresta, yksitoikkoisesta näköpiiristämme — ja Oceania oli muisto vain.

Levähdettyämme Chilessä poistuimme me Suurelta Valtamereltä
Magalleansin salmen läpi palataksemme Euroopaan la Platan, Brasilian ja
Azzorien kautta.

II.

Eräänä harmaana maaliskuun aamuna, samean päivän himmeän nousun aikana, palasin minä Brightbury'in kolkuttamaan rakkaan kodin ovelle — — —

Minua ei vielä odotettu.

Minä lankesin vanhan äitini syliin, ja hän vapisi liikutuksesta ja yllätyksestä. — Onni ja hämmästys oli suuri minun paluuni johdosta.

Tapaamisen ensimäisten hetkien kuluttua sekaantuu iloon surumielinen vaikutelma; sydämen ahdistus sekaantuu paluun viehätykseen: lähdöstä on kulunut vuosia; katselemme kotiin jääneitä: aika on jättänyt merkkinsä heihin — huomaa heidän vanhentuneen. — — — Ja onnellista on, jos joku paikka ei ole tyhjä kotilieden ääressä! — — —

Talvinen aamu meidän pohjoisessa ilmanalassamme on surullinen, etenkin kun pää vielä on täynnä troopillisten maiden aurinkoisia kuvia. Kalpea päivä, harmaa säteetön taivas on surullinen — ja kylmyys, jonka olit unohtanut — vanhat, lehdettömät puut — kosteat, sammaltuneet lehmukset — ja köynnökset harmailla kivillä.

Mutta kotilieden ääressä on sentään hyvä olla! Mikä ilo nähdä heidät kaikki jälleen, siihen luettuna vanha palvelijakin, joka on vaalinut lapsuuttasi; tavata taas suloiset, unohtuneet tottumukset, entiset, hauskat talvi-illat — ja miten onkaan, tuntuu Oceania takkavalkean ääressä oudolta unelmalta! — — —

Sinä aamuna kun minä palasin Brightbury'in kolkuttamaan kotini ovelle, tukkesin minä koko kadun matkatavaroilla, kääröillä ja suunnattomilla laatikoilla.

Kaiken tuon purkaminen on paluun iloja. Villien aseet, maorien jumalat, polyneesialaisten päälliköiden hiuskoristeet, korallit ja raakut, jotka ovat perin merkillisen näköisiä päästessään taas päivänvaloon vanhassa kodissani, Britannian taivaan alla. Etenkin tunsin minä voimakasta liikutusta purkaessani säilöstä kuivat kasvit, kuihtuneet seppeleet, jotka olivat säilyttäneet eksoottisen tuoksunsa ja täyttivät minun huoneeni Oceanian ilmastolla.

III.

Muutamia päiviä paluuni jälkeen sain minä amerikkalaisilla merkeillä leimatun kirjeen, joka oli tullut Overlandin kautta — Osoite oli kirjoitettu Papeetessa ystäväni Georges T:n käsialalla, hänen, jota tahitilaiset nimittivät Tatehauksi.

Kuoresta löysin minä kaksi Rarahun suurella, huolellisella käsialalla kirjoitettua arkkia, joissa hän lähetti tuskanhuutonsa minulle merien yli.

Rarahu Lotille.

    Papeuriri, 15 Tannare 1874.
    Papeuririssa tammik. 15 p. 1874.

    E hoa ino, e Loti iti,
    Rakas ystävä, oi, armas Lotini!

    e ta u tane iti here, e ta u manao raa i Tahiti nei,
    oi, rakas, pikku puolisoni, oi, sinä minun ainoa ajatukseni
      Tahitissa;

    ia ora na oe i te Atua mau.
    tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä.

    Teie tau parau iti ia oe te rahi nei tou peapea ia oe.
    Tämä kirje sanoo sinulle suruni tähtesi.

    Mai te mahana e reva tu ai oe ra,
    Siitä päivästä, kun sinä lähdit,

    aita ia e faito i tou ne mauiui e tau.
    ei mikään voi mitata tuskani syvyyttä.

    Aita roa tu i moe naae tou manao ia oe mai to oe reva raa.
    Koskaan ei ajatukseni unhoita sinua lähtösi jälkeen.

    Aue taua iti e, teie te tahi parau iti:
    Oi, rakkahin ystäväni, kuule sanani!

    Eiaha pai oe e manao e faa ipoipo vau i te tane
    Älä luulekaan, että minä menisin naimisiin;

    e aha vau e faa ipoipo i tetane
    kuinka minä menisin naimisiin,

    no te mea o oe iho te tane o vau.
    koska sinä olet minun mieheni.

    A hoi mai pai ei parani taua
    Palaa, että me saisimme olla yhdessä

    i tau fenua i Bora-Bora,
    minun maassani Bora-Borassa,

    ei haapaa i nia iho i tau fenua i Bora-Bora,
    että me asuisimme minun maassani Bora-Borassa —

    Eiaha pai oe e haamaoroi to oe na fenua,
    Älä jää niin kauaksi maahasi,

    eiaha atoa oe e hamani ino mai ia u.
    ja ole minulle uskollinen.

    Teie atoa te tahi parau iti:
    Kuule vielä sana:

    a hoi mai pai oe i Bora-Bora
    Palaa Bora-Boraan;

    no atu ia ore ta oe taoa, aita vau i nounou rahi,
    vaikka et olekaan rikas. Minä en pyydä paljoa,

    eiaha pai oe e haapa ite reira,
    Älä huoli siitä,

    e ia hoi mai oe i Tahiti nei.
    vaan palaa Tahitiin.

    Aue! tou mauruuru ia a, apiti tana itj e!
    Oi, kuinka tyytyväinen olen yhteen päästyämme!

    Aue! te oaoa o tau mafatu
    Oi, mikä ilo sydämessäni olisi,

    ia farerei faahon taua iti e te ia oe,
    jos taas pääsisin yhteen kanssasi,

    tou manao,
    minun ajatusteni esine,

    etau arofaite mau mahana aloa.
    ja minun jokapäiväinen rakkauteni.

    Aue taua iti a tau manao raa
    Oi, tuo rakas ajatus,

    ia oe ei tane iti na u.
    että sinä olisit minun puolisoni!

    Aue, tou nounou i to oe tino iti
    Oi, kuinka haluan ruumistasi,

    hia amu rahi no oe!
    nauttiakseni paljon sinusta!

    Teie te tahi parau no tau parani raa i Papeuriri nei:
    Kerron sinulle olostani Papeuririssa:

    Aita vau i taiata te parahi noa nei au mai.
    Minä olen kiltti, minä olen hyvin rauhallinen.

    Ta faaea maitai noa neia vau io Tiahui vahine, te ora ae faaea
    Minä lepään hyvin Tiahui-vaimon luona. Hän ei lakkaa

    i te hamani maitai mai ia vau —
    olemasta hyvä minulle —

    E tau hoa iti oto rahie, te faaite atu nei au i tau nei parau
       hopea ia
    Oi, minun suuri suruni! minä ilmoitan sinulle lopettaessani
       tämän kirjeen,

    oe, aita roa tu vau e maitai noa e i tiei, nei,
    en koskaan voi hyvin enää.

    na tui faahou hia vau i te mai rahi ta oe i ite i nia ia u a
       faaea i taua ra,
    Minä olen taas sairastunut tuohon tautiin, jonka sinä sait
       lakkaamaan minussa,

    ei teie nei ra pohe raa, na roto noa vau ite faaoromai,
    ja tuota tautia kannan minä kärsivällisesti,

    no te mea ua moe e atu na oe;
    koska sinä olet unhottanut minut;

    ahiri hoi oe i pihaiho ia n, e marna rii oe ia vau nei — — —
    jos sinä olisit luonani helpottaisi se tuskaani — — —

    I teie nei ra,
    Ja nyt,

    te tuu atu nei Tiahui ma i to naua aroha ia oe,
    vakuuttavat Tiahui ja hänen omaisensa ystävyyttään sinulle,

    e te fetii rii atoa a oia toahai o vau nei;
    ja hänen sukulaisensa ja minäkin;

    aita roatu oe iti o moe noae
    milloinkaan eivät sinua

    ite mau taata no tau fenua iti ia ai te fara —
    unohda minun maani ihmiset —

    Tirara parau,
    Olen lopettanut puheeni,

    Ia ora na oe, tau tane iti here,
    Minä tervehdin sinua, rakkahin puolisoni.

    Ia ora na o Loti iti.
    Minä tervehdin sinua rakas Loti,

    Na Rarahu ta oe vahine iti
    Rarahun, rakkaan vaimosi puolesta.

Rarahu.

    Ua horoa hia rau teie nei parau ia Tatehau mata iore,
    Minä olen antanut tämän kirjeen Tetahaulle, rotansilmälle,

    aita pai au iteite ioa o to oe fer na e nana e papai
    minä en tiedä tarkasti seutua, minne sinulle kirjoittaisin.

    Ia ora na oe, tau here iti.
    Minä tervehdin sinua, rakas ystäväni.

Rarahu.

IV.

Plumketin huomautus.

Loti kirjoitti Rarahulle pitkän kirjeen, jossa hän tahitin kielellä ilmaisi pikku armaalleen suuren rakkautensa. — Hän kertoi, hänelle käsitettävällä tavalla, erikoisten kuvien ja lausetapojen avulla, kuusi kuukautta kestäneen matkansa vaiheista, myrskystä Kap Hornin luona, missä hänen laivansa oli ollut vaarassa ja missä raju-ilma oli vienyt monta hänen Oceanian muistoilla täytetyistä laatikoistaan. — Ja sitten kertoi hän paluustaan kotilieden ääreen, maastaan ja äidistään — ja sanoi hänelle, että hän kodin suloista huolimatta uneksi vielä paluusta Suurelle Valtamerelle tavatakseen sieltä rakkaan saarensa ja pienen, kesyttömän puolisonsa.

V.

Rarahu Lotille (vuotta myöhemmin)

        Papeete, te 3 no Tetepa 1874.
        Papeete, jouluk. 3 p. 1874.

        E tau hoa iti here rahi, e tau mea iti mauiui rahi, ia ora na oe
           i te Atua mau.
        Oi, minun rakkahin ystäväni, oi, sinä tuskani rakas esine, minä
           tervehdin sinua oikean Jumalan nimeen!

        E maere rahi roa ino au ta oe i te ore et ae mai ia u nei, no te
           mea a pae ae nei tau rata i papai atu na.
        Olen tuskallisesti hämmästynyt, kun en saa kirjettä sinulta, koska
           olen jo kirjoittanut sinulle viisi kertaa,

        e aita roa tu et ahi parau iti api i tae noa mai nei no oe.
        eikä sinulta ole koskaan tullut sanaakaan minulle.

        E riro ra paha oe aita oe haamanao faahou mai ia u,
        Ehkäpä on käynyt niin, ettet sinä enää muistakaan minua,

        inaha te hio nei mau rata hapono atu ia oe,
        sillä minä tiedän, että kirjeeni ovat lähetetyt sinulle,

        aita roa tu oe e paroi noa mai.
        etkä sinä koskaan ole siitä ilmoittanut.

        Hoa iti mauiui rahi, e, no te aha oe na moe raa tu ia u?
        Tuskani kallis esine, miksi unhoitat minut?

        Aita roa tu vau nei e maitai noa e,
        Minä en enää koskaan parane,

        te poho, te mai — — —
        sairaus, tuska — — —

        Ahiri hoi oe e papai iri noa mai ia u,
        Mutta jos sinä kirjoittaisit vähän minulle,

        e, mahanahana e ia tau ine aau, aita roa tu ra hoi oe e manao naa
           e i to reira ra huru.
        lämmittäisi se sydäntäni, mutta sitä et sinä koskaan ajattele.

        Area ra vau nei, te vai noa nei a ia tau roha in oe, e tau atoa hoi
           ai rahi ia oe;
        Mutta mitä minuun tulee, on minun rakkauteni sinuun samanlainen ja
           myöskin kyyneleeni tähtesi;

        mai te mea e te vai na e a te hoe maa oroha iti roto ia oe no u,
        Mutta jos sielussasi olisi yhtään rakkautta minulle,

        na oe iho ia o manao mai.
        ajattelisit sinäkin minua.

        Ahiri au e maitai ia haere atu a pihai iho ia oe na reva e atu na
           ia vau, aita ra hoi tau ravea e ae atu ai au — — —
        Jos olisin voinut tulla kauas, luoksesi, olisin minä lähtenyt,
           mutta aikomukseni olisi ollut mahdoton — — —

        — Teie te tahi parau i Papeete nei:
        — Tässä pari sanaa Papeetesta:

        I te avae i mua e te oroa ahi i Papeete,
        Papeetessa oli suuri juhla viime kuussa,

        ei te mootua tamahine no te arii vahine.
        kuningattaren pojan tyttärelle.

        Ua te oroa nehenehe roa, e ua upaupa te mau vahine e tae mai
           te paipai —
        Ja se oli hyvin kaunista, ja naiset tanssivat aamuun asti —

        Ua upaupa nau atou; e nia i tau upoo a tahi hei huruhuru manu, —
        Ja minäkin olin siellä. Ja minulla oli päässäni seppele linnun
           höyhenistä. —

        Tau mafatu ra merahi pea-pea — — —
        Mutta minun sydämeni oli hyvin surullinen. — — —

        Ei i teie nei ra, o Pomare arii ma,
        Ja nyt kuningatar Pomaré ja hänen omaisensa,

        e to na mootua tamahine iti Pomare,
        ja hänen poikansa tytär Pomaré,

        e o Ariitea,
        ja Ariitea,

        parau ia oe: ia ora na.
        sanovat sinulle: ia ora na.

        Aita roa tu e parau rii opi i Tahiti nei,
        Ei koskaan mitään uutta Tahitilla

        maori ra e,
        paitsi se, että

        o Ariifaite te tane o te arii vahine
        Ariifaite, kuningattaren mies

        na pohe roa ino ia i roto Atete nei e te ano — —
        on kuollut elokuun kuudentena päivänä — —

* * * * *

        Aita roa tu mea maitai nou merahi aroha no oe, te tane iti nou! —
        Ei enää koskaan saa tyydytystä minun suuri rakkauteni sinuun,
           puolisoni.

* * * * *

        Aue! Aue! hoi te tiare iti tarona iti e na maheahea i tiei nei! —
        Voi! Voi! Pikku kukka on nyt aivan kuihtunut! —

* * * * *

        Ia mua ta iho te tiare iti tarona menehenehe. —
        Ennen kuin se tuli sellaiseksi, oli pikku kukkanen kaunis! —

        I teienei na maheahea, aita merahi menehenehe! —
        Nyt se on jo kuihtunut, eikä enää ole kaunis! —

* * * * *

        Ahiri tou e pere rau manu,
        Jos minulla olisi linnun siivet,

        e reva vau maoro i nia i te tara no Paea, ei aore te hoe iti ae e
           hio ia u — — —
        lentäisin minä kauas Paran huipulle, ettei kukaan näkisi minua
           enää. — — —

        Aue! Aue! E tau tane here, e tau taio aroha rahi! —
        Oi! Oi! minun rakas puolisoni, oi, minun hellästi rakastettu
           ystäväni! —

        Aue! Aue! hoi tau iti e!
        Voi! Voi! ystävä kulta!

* * * * *

        Tirara parau.
        Olen lakannut puhumasta sinulle.

        la ora na oe ite Atua mau.
        Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä.

Rarahu.

VI.

Lotin päiväkirjasta.

Lontoo, helmik. 20 p. 1875.

Kuljin kello yhdeksän Regent Streetillä — Yö oli kylmä ja sumuinen, — tuhannet kaasulamput valaisivat tuota ihmisellistä muurahaispesää, mustaa, märkää väkijoukkoa.

Takaani huusi ääni: Ia ora na, Loti!

Käännyin ympäri hyvin hämmästyneenä ja tunsin ystäväni Georges T:n, jota tahitilaiset sanoivat Tatehauksi, ja joka oli jättänyt Papeeten, missä hän oli päättänyt asua loppu-ikänsä.

VII.

Kun olimme mukavasti istuutuneet tulen ääreen aloimme me jutella suloisesta saaresta.

"Rarahu" — — — sanoi hän hiukan hämillään.

"Niin, hän voi luullakseni hyvin, kun minä lähdin maasta; onpa mahdollista, että jos olisin sanonut hyvästi hänelle, olisi hän lähettänyt terveisiä teille minun muassani.

"Niin kuin tiedätte, lähti hän Papeetesta samalla kertaa kuin tekin ja ihmiset sanoivat: Loti ja Rarahu eivät ole voineet erota; he ovat lähteneet yhdessä Euroopaan.

"Minä vain tiesin, että hän oli lähtenyt ystävänsä Tiahuin luo, minä, joka sain hänen kirjeensä Papeurirista seuraavalla, rakastettavalla kirjoituksella varustettuina: Tatehaulle, Rotansilmälle, Lotille lähetettäväksi.

"Kun hän taas ilmestyi Papeeteen, noin kuuden, kahdeksan kuukauden kuluttua, oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen, naisellisempi, kehittyneempi — Hänen suuri alakuloisuutensa lisäsi hänen viehkeyttään; hänessä oli elegian suloutta.

"Hänestä tuli rakastajatar nuorelle ranskalaiselle upseerille, joka rakasti häntä niin intohimoisesti, ettei se ollut jokapäiväistä — Hän oli mustasukkainen teidän muistollennekin. (Rarahua sanottiin yhä Lotin pikku vaimoksi). — Mies oli vannonut vievänsä hänet mukaansa Ranskaan.

"Sitä kesti kaksi tai kolme kuukautta, jolloin Rarahu oli elegantein
Papeeten naisista ja suurimman huomion esineenä.

"Sen ajan kuluttua sattui kuningattaren luona kauan sitten aavistettu tapaus: pikku Pomaré V sammui eräänä kauniina yönä — hiukan aikaa hänen huvikseen pidetyn suuren juhlan jälkeen, jonka ohjelman hän itse oli määrännyt.

"Vanhaan kuningattareen koski tuo uusi, korkein suru ohi mennen sanoen niin kovasti, että hän tuskin toipuu siitä. [Kuningatar Pomaré kuoli vuonna 1877 jättäen valtaistuimen toiselle pojalleen Ariiduelle. Hän oli elänyt melkein kaksi vuotta kauemmin kun hänen poikansa tytär. — Tästä päivästä alkaa Tahitin rappeutuminen tapojen, paikallisvärin, viehätyksen ja outouden puolesta. Tekijän huomautus.] Hän on nyt vetäytynyt yksinäiseen, poikansa tyttären haudan ääreen rakennettuun majaan, eikä enää tahdo nähdä elävää sieluakaan.

"Rarahu noudatti tällöin samaa tapaa kuin hovin seuranaiset: surun merkiksi antoi hän leikata mustat, ihmeteltävät hiuksensa aivan lyhyiksi.

"Kuningatar oli hänelle kiitollinen siitä, mutta se oli riidan aiheena Rarahun ja hänen rakastajansa välillä — ja kun Rarahu ei juuri rakastanut häntä, käytti hän hyväkseen tilaisuutta hyljätäkseen hänet.

"Minä toivoisin voivani kertoa teille, että hän palasi Papeuririin ystävättärensä luo — Mutta onnettomuudeksi jäi pikku raukka Papeeteen, jossa luulen hänen nyt viettävän aivan epäsäännöllistä, mieletöntä elämää."

VIII.

Plumketin huomautus.

Tästä lähtien tapaa Lotin päiväkirjasta vain silloin tällöin jälkiä hänen kaukaisesta Polynesiasta sydämensä syvyyksissä säilyttämistään muistoista. — Rarahun kuva loittonee ja kalpenee hänen mielessään.

Nämä katkelmat ovat sekaantuneet kuumeisen, hiukan eksentrisen elämän seikkailuihin; hän on milloin siellä, milloin täällä — paraasta päästä Afrikassa — ja myöhemmin Italiassa.

Katkelmia Lotin päiväkirjasta.

Sierra Leone, maaliskuulla 1875.

Oi, minun rakkahin, pieni armaani, emmekö tapaa toisiamme koskaan siellä — rakkaalla saarellamme iltaisin istumassa korallirannikolla? — — —

Bobdiara (Senegambia) lokak. 1875.

Siellä on nyt suurten sateiden aika — jolloin vaaleanpunaiset kukat, samanlaiset kuin meidän lumivuokkomme, peittävät maan; — sammaleet ovat kosteat, metsät vettä tulvillaan.

Aurinko laskee täällä himmeänä ja veripunaisena hiekkameren yksinäisyyteen. Siellä on kello kolme aamulla, on aivan pimeä yö, Tupapahut harhailevat metsissä. — — —

Kaksi vuotta on jo kulkenut noiden muistojen yli, ja minä rakastan tuota maata kuin ensimäisinä päivinä: — vaikutelmat pysyvät kuin Brigtburyn ja isänmaan muistot — kun niin monet muut ovat kalvenneet sen jälkeen.

Suurien puiden alla, minun vehreyden peittämä majani — ja pieni, kesytön armaani! — — — Jumalani, enkö saa koskaan nähdä häntä — enkö enää koskaan saa kuulla ruokopillin soivan valittavasti, illalla, rannan kookospalmujen alla? — — —

Southampton, maaliskuulla 1876.

— — — Tahiti, Bora—Bora, Oceania, — kuinka kaukana kaikki tuo on!

Palaankohan koskaan sinne, ja mitä löytäisin minä nyt sieltä — paitsi katkeraa pettymystä ja menneisyyden pistävää kaihoa? — — — Minä itken ajatellessani ensi vuosien kadotettua viehätystä — tuota viehätystä, mitä mikään mahti ei voi antaa minulle takaisin — kaikkea tuota, mitä minä en voi kiinnittää edes paperillekaan, ja joka jo pimenee ja himmenee muistossani.

Oi, missä on meidän tahitilainen elämämme -kuningattaren juhlat — himenet kuunvalossa? Rarahu, Ariitea, Taimaha, missä ovat he kaikki? Hirmuinen yö Mooreassa, kaikki liikutukseni, kaikki entiset unelmani, missä ovat ne? — Missä on tuo rakas veljeni John, joka jakoi kanssani ensimäiset kiihkeän nuoruuden oudot, lumoavat vaikutelmat? — —

Gardenioiden ambratuoksu, voimakkaan tuulen pauhina koralliriutoilla — tuo salaperäinen varjo, ja nuo karheat äänet, jotka puhelivat yöllä, tuo väkevä viima, joka puhalsi kaikkialla pimeydessä. — — —

Missä on koko tuon maan määrittelemätön viehätys, jakamiemme vaikutelmien, kahdenkeskisten ilojemme koko raikkaus? — — —

Oi, minusta on sydäntäsärkevää viehätystä noitten muistojen selailussa, muistojen, jotka aika vie mukanaan, jos jokin seikka sattuu herättämään ne — siellä kirjoitettu sivu — kuiva kasvi, joku reva-reva; kukkaseppeleissä, jotka hajoavat tomuksi, säilynyt tahitilainen tuoksu — tai joku tuon surullisen, lempeän kielen sana, kielen, jota siellä puhuttiin, ja joka alkaa unohtua — —

Täällä Southamptonissa vietetään eskaaderielämää, ravintola- ja hotellielämää; asunnot satunnaisia, toverit samoin; — yhdytään tietämättä miksi, huvitellaan parhaan mukaan — — —

Minä olen paljon muuttunut kahdessa vuodessa, enkä tunne itseäni enää samaksi taakseni katsellessa — Olen heittäytynyt hillittömästi nautintoelämään; siinä on mielestäni ainoa loogillinen tapa jatkaa olemassaoloa, jota en ole pyytänyt — ja jonka määrä ja loppu on minulle ratkaisematon arvoitus. — — —

IX.

Maltan saarella, toukok. 2 p. 1876.

Meitä oli koolla nelisenkymmentä hänen Britannialaisen Majesteettinsa laivaston upseeria Café de la Valettessa, Maltan saarella.

Meidän laivasto-osastomme oli lyhyeksi aikaa pysähtynyt tähän satamaan matkalla Levantiin, missä Ranskan ja Englannin konsulit oli murhattu, ja missä näytti olevan tulossa vakavia tapahtumia.

Olin tuossa joukossa tavannut upseerin, joka myöskin oli ollut Oceaniassa — ja me olimme menneet erillemme jutellaksemme yhdessä tahitilaisista muistoistamme.

X.

"Te puhuitte Bora-Boran pikku Rarahusta", sanoi meitä lähestyen luutnantti Benson, joka oli nähnyt Tahitin meidän jälkeemme.

"Hän oli viime aikoina vaipunut hyvin syvälle — mutta hän oli aivan erikoinen pikku tyttö.

"Aina tuoreita kukkaseppeleitä kuoleman kalpeiden, pikku kasvojen ympärillä. Hänellä ei ollut lopulta paikkaa, mihin päänsä kallistaisi, ja hän kuljetti muassaan vanhaa, raihnaista kissaa, jolla oli korvarenkaat, ja jota hän hellästi rakasti. Tuo kissa seurasi häntä joka paikkaan surkeasti naukuen.

"Hän meni usein nukkumaan kuningattaren luo, joka kaikesta huolimatta osoitti hänelle sääliä ja loppumatonta hyväntahtoisuutta.

"Kaikki Sea Mew-laivan matruusit pitivät hänestä, vaikka hän oli tullut laihaksi — Hän — hän jakoi rakkauttaan heille kaikille, kaikille, jotka olivat hiukankin kauniita.

"Hän oli kuolemaisillaan keuhkotautiin, ja kun hän oli ruvennut nauttimaan viinaa, paheni hänen tautinsa hyvin nopeasti.

"Eräänä päivänä — lokakuussa 1875, hän oli kai kahdeksantoistavuotias — saatiin kuulla, että hän oli lähtenyt raihnaisine kissoineen Bora-Boran saarelle kuolemaan ja siellä hän näyttää eläneen vain muutamia päiviä." — — —

XI.

Minä tunsin kuolettavan kylmyyden kohoavan sydämeeni. Verho kulki silmieni editse. — — —

Pikkuinen, kesytön armaani!

— — — Usein herätessäni yöllä näen minä hänet vielä; kaikesta huolimatta kohtaan hänen kuvansa, tuntien en tiedä mitä surumielistä hellyyttä, hämärää toivoa, joihin sekaantuu anteeksiannon ja pelastuksen ajatus — ja kaikki oli kuitenkin päättynyt lokaan, ikuisen tyhjyyden kuiluun! — — —

Minä tunsin, että kuolettava kylmyys kohosi sydämeeni. — Verho kulki silmieni editse. — — — Ja minä jäin siihen välinpitämättömänä — ja me jatkoimme yhä puheluamme Oceanian muistoista.

Ja minäkin, lamppujen iloisen valon kuvastuessa peileistä, naurun ja keskustelun iloisesti kohistessa, maljoja Englannille juotaessa ja laseja kilistellessä — minäkin otin osaa jokapäiväisyyden ja typeryyden yleiseen kuoroon ja sanoin kevyesti niin kuin hekin:

"Oceania on kaunis maa — tahitittaret hyvin suloisia. Piirteet eivät tosin ole klassillisen säännölliset, mutta niiden kauneus on erikoista, miellyttäen vielä enemmän, ja vartalon muodot antiikkiset — — Pohjaltaan epätäydellisiä naisia, joista pitää kuin hyvistä hedelmistä, raikkaasta vedestä ja kauniista kukista.

"Minä olen nähnyt Tahitin liian suloisena, liian omituisena äärimmäisen nuoruuteni taikaprisman läpi — — — Kaiken kaikkiaan: miellyttävä maa kaksikymmenvuotiaalle; mutta siihen väsyy pian, ja on parasta olla palaamatta sinne täytettyään kolmekymmentä."

XII.

Mutta yöllä, kun minä taas olin yksin hiljaisuudessa ja pimeydessä, heittäytyi ylleni synkkä uni, kamala näky, joka ei johtunut unesta, eikä valvonnasta — yksi noita haamuja, jotka aukaisevat lepakon siipensä sairaitten vuoteen ääressä, tai istuutuvat rikoksen tekijöiden läähättävälle rinnalle — — —

Natuaea. (Hämärä, öinen näky.)

Tuolla kaukana, alapuolella, hyvin kaukana Euroopasta — — — kohotteli Bora-Boran suuri kallio pelottavaa huippuaan kohti unien harmaata, hämärää taivasta — — —

Saavuin sinne mustalla laivalla, joka liukui ääneti liikkumatonta meren pintaa pitkin, ja mikään tuuli ei sitä vienyt ja se kulki sentään. — — — Aivan lähellä, aivan lähellä maata, mustain ryteikköjen alla, jotka muistuttivat suuria puita, kosketti laiva korallirannikkoa ja pysähtyi — — — Oli yö, ja minä seisoin hiljaa liikkumattomana paikallani odotellen päivää, silmät maahan painuneina, kuvaamattoman kauhun vallassa.

— — — Viimein nousi aurinko, suuri, kalpea niin kalpea aurinko, että sitä olisi voinut sanoa taivaan merkiksi, joka ilmoittaa ihmisille ajan katoamisen, kaamea meteori, lopullisen kaaoksen edelläkävijä, suuri, kuollut aurinko.

Bora-Bora valkeni valjun väriseksi; silloin saatoin minä erottaa istuvia ihmisolentoja, jotka näyttivät odottavan minua, ja minä astuin rannikolle — — —

Kookospalmujen runkojen välissä, korkean, surullisen pylväikön alla, istui naisia kyyryllään maassa päät käsiin painuneina kuin kuolinvalvonnassa. He näyttivät olleen siinä ammoisista ajoista saakka — — heidän pitkät hiuksensa peittivät heidät melkein kokonaan. He olivat liikkumattomia, heidän silmänsä olivat ummessa, mutta heidän läpinäkyvien silmäluomiensa läpi saatoin erottaa minuun kiinnitetyt silmäterät — — —

Heidän keskellään lepäsi pandanusvuoteella valkea, jäykkä, inhimillinen olento. — — —

Minä lähestyin tuota nukkuvaa haamua, minä kumarruin kuolleita kasvoja kohti — — — Rarahu alkoi nauraa. — — —

Tuosta aavenaurusta sammui aurinko taivaalla ja minä olin taas pimeässä.

Silloin viilsi ilman läpi kauhea vihuri, ja minä näin epäselvästi kauheita näkyjä: Suuret kookospalmut vääntelehtivät tuon salaperäisen puuskan voimasta — niiden varjossa oli kyyryllään tatuoituja kummituksia — maorihautoja ja maa, joka värjää luut punaisiksi — mereltä ja koralliriutoilta kuului outoa kohinaa, sinisiä maarapuja, ruumiitten ystäviä, vilisi pimeässä — ja niiden keskellä lepäsi Rarahu, lapsellinen ruumis hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa verhottuna — Rarahu silmäkuopat tyhjinä, nauraen ikuista naurua, Tupapahujen jähmettynyttä naurua — — —

"Oi, minun rakas, pikku armaani! Oi, sinä minun iltojeni tuoksuva kukka! Suru on suuri sydämessäni, kun en näe sinua enää! Oi, minun aamutähteni! Silmäni sulavat kyynelistä, kun en enää saa nähdä sinua!"

"Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä, kristillisessä uskossa".

                                    "Sinun pieni armaasi,
                                           Rarahu."