XXV.
Yhä sama pilvi!
… Tuo on kiinalaista kangasta! oli Tétuara sanonut.
Sanoissa piili jotain myrkyllistä, jotain terävää, kolmikärkistä ja ne palasivat usein mieleeni…
Minulle oli vihreä hame tosiaankin aivan vieras… Eivätkä Rarahun vanhat kasvattivanhemmatkaan, jotka elivät puolialastomina pandanusmajoissaan, olleet voineet tehdä itseään syyllisiksi moiseen tuhlaukseen…
Ja minä syvennyin yhä mietteisiini…
Kiinalaiset kauppiaat Papeetessa ovat tahitinaisten inhon ja kauhun esineinä. Ei mikään ole häpeällisempää nuorelle tytölle kuin se, että tulee toteennäytetyksi hänen kuunnelleen heidän korupuheitaan…
Mutta kiinalaiset ovat viekkaita ja rikkaita; — ja on tunnettua, että monet heistä lahjoilla ja hopeakolikoilla hankkivat itselleen salaisia suosionosoituksia, jotka korvaavat heille yleisen halveksimisen vahingon…
Minä varoin sentähden kertomasta tätä kamalaa epäluuloa Johnille, joka olisi ampaissut itsestään koko joukon moitteita pikku ystävätärtäni vastaan… Minulla oli kylliksi makua, etten itsekään moitiskellut häntä tai herättänyt pahennusta, — tyydyin vain tekemään huomioita ja odottamaan. — — —
XXVI.
Yhä pilvistä.
Minä tulin kerran erikoiselle kylpypaikallemme guavepensaiden alla
Apiré-joessa tavattomaan aikaan, kello kolme iltapäivällä.
Tulin aivan meluamatta… Työnsin oksat syrjään ja katselin.
Hämmästys naulasi minut paikalleni.
Tuolla paikalla, jota me pidimme yksityisomaisuutenamme, oli jotain kamalaa: aivan alaston vanha kiinalainen kylvetti inhottavaa, keltaista ruumistaan meidän kirkkaassa vedessämme.
Hän näytti olevan aivan kuin kotonaan eikä huolinut haikailla. Hän oli nostanut ylös pitkän, harmaan palmikkonsa ja kietonut sen kaljun kallonsa laelle kuin naisten tukkalaitteen… Mielihyvällä huuhteli hän meidän purossamme luisevia jäseniään, jotka näyttivät saframilla voidelluilta, — ja aurinko valaisi häntä kuitenkin puiden vehreyden hienosti hillitsemällä valollaan — ja raikas, kirkas vesi kuohui kuitenkin hänen ympärillään — yhtä luonnollisesti ja iloisesti kuin meidänkin.
XXVII.
Minä olin väijyksissä oksien takana ja tein huomioita… Uteliaisuus piti minua tarkkaavaisena ja liikkumattomana… Olin pakottanut itseni katselemaan tätä kylpykohtausta ja varroin levottomana, mitä tulisi tapahtumaan.
Minun ei tarvinnut odottaa kauan; oksien hieno ritinä ja kahden pienen, vienon äänen sointu ilmaisivat kohta, että molemmat pikkutytöt lähenivät…
Kiinalainen, joka myöskin oli kuullut sen, loikahti paikalla ylös aivan kuin vieterin ponnahuttamana. — Ja kainoudesta tai siksi, että häntä hävetti auringon valossa näytellä niin suurta rumuutta — kiiruhti hän vaatteitansa hakemaan. — Monet musliinihameet, jotka toinen toisensa päälle asetettuina muodostivat hänen pukunsa, riippuivat siellä täällä puiden oksilla.
Hän ehti lennättää ylleen pari kolme niistä, ennen kuin molemmat pikkutytöt saapuivat.
Rarahun kissa, joka kulki ensimäisenä, käyristi, nähdessään keltaisen miehen, selkäänsä hyvin merkitsevällä tavalla, ja kääntyi hyvin äkeissään ympäri… Tiahui tuli sitte näkyviin. — Hän pysähtyi hetkeksi, kohotti käden leualleen ja naurahti käsi suullaan niin kuin henkilö, joka näkee hyvin hassunkurisen näyn…
Rarahu katseli hänen olkansa yli ja nauroi myöskin. Sitten etenivät molemmat päättävästi ja sanoivat viekastelevalla äänellä:
"Ia ora na, Tseen-Lee! — Ia ora na tinita, mafatu meiti!" (Päivää
Tseen-Lee! Päivää kiinalainen, sydänkäpyseni!)
He tiesivät hänen nimensä ja itse nimitti hän Rarahua nimeltä… Hyvin kiemailevin ilmein oli hän taas pudottanut palmikkonsa alas ja hänen vanhat, himokkaat silmänsä säkenöivät inhottavasti.
XXVIII.
Hän kaivoi taskuistaan monenlaisia tavaroita, jotka hän tarjosi lapsille: rasioita, täynnä punaista ja valkoista puuderia, pieniä, näppäriä pukeutumisvälineitä, pieniä hopealapioita kielen raapimista varten, ja selitti kaikkien käyttötavan — sitten vielä kiinalaisia makeisia, pippuriin ja inkiväärin säilytettyjä hedelmiä…
Etenkin oli Rarahu hänen kiihkeän huomionsa esineenä. — Ja molemmat pienokaiset antoivat hiukan pyydellä itseään, mutta pitivät kuitenkin hyvänään hänen tavaransa, vaikkakin halveksivin huulenliikkein ja irvistellen kuin marakatit.
Suuresta punaisesta nauhasta antoi Rarahu kiinalaisen suudella paljasta olkapäätään.
Sitten pyrki Tseen-Lee vielä pitemmälle ja lähenteli huulillaan pienen ystävättäreni suuta — silloin pakeni Rarahu täyttä vauhtia Tiahuin seuraamana. Molemmat katosivat metsään kuin gasellit kädet lahjoja täynnä. Heidän naurunsa kuului vielä kaukaa vihreyden läpi — ja Tseen-Lee, joka ei kyennyt saavuttamaan heitä, jäi paikoilleen surkeana ja nolona.
XXIX.
Pilvi on hajonnut.
— — — Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja itki kuumia kyyneliä… Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat käsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku raukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa. — Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja niihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän sattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta…
Sievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta tieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän ollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että pahan voi vielä parantaa kyynelillä.
Hän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että hän oli saattanut minut pahoilleni — ja että minun veljeni John, tuo vakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä…
Hän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan punaisesta pareosta. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään; rinta tärisi huokauksista — ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki ystävättärensä itkevän…
Nuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan, veivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin johtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai suuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni hetkeksi…
Tuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren metsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta; ensikertaa tuntui hän minusta henkilöltä, ja minä aloin miettiä mikä ihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat alkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan…
XXX.
Tästä päivästä alkaen ei Rarahu enää pitänyt itseään lapsena ja lakkasi näyttäytymästä paljain rinnoin päivän valossa…
Arkipäivinäkin alkoi hän käyttää hameita ja palmikoida pitkää tukkaansa…
XXXI.
Mata revan nimen oli Rarahu antanut minulle, koska hän ei ollenkaan voinut sietää Loti nimeä, jonka minä olin saanut Faïmanalta tai Ariitéalta. — Mata tarkoittaa oikeastaan silmää; maorit nimittävät ihmisiä silmien mukaan ja sillä perusteella annetut nimet ovat yleensä hyvin onnistuneita…
Plumketia sanottiin esim. kissansilmäksi, (Mata-pi faré), Brownia rotansilmäksi, (Mata ioré) ja Johnia sinisilmäksi, (Mata ninamu)…
Rarahu ei tahtonut verrata minua mihinkään eläimeen, ja monen miettimisen jälkeen oli hän valinnut runollisemman nimityksen Mata-reva.
Minä kysyin neuvoa arvoisien Pipcus-munkkien sanakirjalta ja löysin seuraavaa:
— — — Reva, taivaankansi — rotko, syvänne, salaperäisyys…
XXXII.
Loti'n päiväkirjasta.
Tunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan toisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän yksitoikkoisuuteen. — On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden ilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa…
Oi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä vietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa, tuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. — Puro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden mukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä. — Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka muistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen tuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla: pumiraira, joka tarkoittaa vienoa heinänhajua. Ilma oli täynnänsä troopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän auringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota valtavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet sisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän liikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien, suurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden hiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin läpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään levitti mansikan hajua…
… Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut taivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille, palasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. — Molemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen kyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen meidän tuloamme. — Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman hyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan.
"Me tervehdimme sinua, Loti!" sanoivat he kurkkuäänillään; tai: "Me tervehdimme sinua, Mata reva!" Siinä kaikki ja sitten täytyi minun vetäytyä takaisin ja jättää heidän luokseen pikku ystäväni, joka hymyillen seurasi minua silmillään, ja joka oli kuin nuoruuden kukkea olemus molempien synkkien polyneesialaisten muumioiden rinnalla…
Oli ilta-aterian hetki. Ukko Tahaapairu ojensi pitkät, tatuoidut käsivartensa polttoainekasaan ja otti siitä pari kuivaa burao-kappaletta ja hankasi niitä vastatusten villien vanhalla tavalla sytyttääkseen tulta. Rarahu otti tulen ukon käsistä, sytytti oksakasan ja paistoi maassa pari maioreaa eli leipäpuun hedelmää, joista perhe aterioitsi…
Samaan aikaan oli Fataua-puron kylpijöillä tapana palata Papeeteen Tetuara etunenässä, niin että minä aina sain mennä kotiin hauskassa seurassa.
"Loti", sanoi Tetuara. "Älä unhota, että sinua tänä iltana odotetaan kuningattaren puutarhassa. Teriä ja Faïmana lähettävät terveisiä sanoen, että he odottavat sinua lähteäkseen kanssasi juomaan teetä kiinalaisten luo — — — Ja jos sinä sallit, tahtoisin minäkin mielelläni olla mukana…"
Me palasimme laulaen tietä pitkin, josta oli näköala suuren sinisen, laskevan auringon viime säteiden valaiseman Valtameren yli.
Yö laskeutui Tahitin ylle, kuulakkaana ja tähtivaloisana. Rarahu nukkuu metsässään; sirkat virittävät ruohokossa iltalaulunsa, yöperhoset lentelevät suurien puitten välissä — ja hovinaiset alkavat harhailla kuningattaren puutarhoissa.
XXXIII.
Kulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla tervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti — mutta myöskin hiukan säikähtyneenä — omituista olentoa, joka kulki ohitsemme.
Hän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti tahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi kääntyen sitten ympäri meitä katselemaan.
Rarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen, että tuo vanha piika, tuo puolivalkea, läpilaiha mestitsi, joka oli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen opettajattarenaan Papeeten koulussa.
Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän, Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.
Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen haapiiraan (koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.
XXXIV.
Minä palasin eräänä aamuna Rendeeriin tuoden muassani sen mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa…
Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé kuningattaren puoliso, — pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä, — oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.
Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan näki hän verta, hän janosi verta.
Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton mielessään kuvitella.
Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. — Kulkipa palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. — Hänen läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.
Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset, piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin…
Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin vierashuoneeseen.
En tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään, jolla paloi kookosöljylamppu… En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa ja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella kädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. — Hänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä päänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa silmissään oli harhailevan surullinen ilme…
Ia ora na, Loti! (Tervehdin sinua, Loti!)
Minä olin pysähtynyt ovelle.
Sitten alkoi minun ja vieraan välillä seuraava keskustelu tahitin kielellä:
"Kuinka sinä tiedät minun nimeni?"
"Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni ajutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä. Tuletko sinä nukkumaan?"
"Entä sinä? Oletko sinä jonkun saaren päällikkö?"
"Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä saat parhaan patjan."
Kun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni — juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä, joka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti.
Samalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään pääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar juuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin, varpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa painosta.
Kun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja levitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin lehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan, nojaten päänsä molempiin käsiinsä.
Pomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta, näytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi…
Kuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja koska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta, meni minulta kokonaan halu nukkua.
Vieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut harhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni… Jossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain Pomotu-saarien himénéeta kaksiäänisesti .— Ja sitten huusi prinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: "Mamu!" (hiljaa!) "Te hora a horu ma piti!" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin taikavoimalla.
Tuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon.
— Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut…
Samoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun minä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies ollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien varasta ja lepäsi pöydällä…
Minä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä purossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja kiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan.
"Haere mai Loti", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, "haere mai paraparan!" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) "No, ottiko hän sinut hyvästi vastaan?"
"Kyllä", sanoin minä.
Ja minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä ilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan.
"Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu siitä kellekään, Loti… se oli Tamatoa!"
Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen, sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä…
Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa latinaksikaan…
XXXV.
… Kukapa osaisi sanoa, missä jonkun maan viehätys piilee? Kukapa taitaisi tajuta tuon sisäisen tutunomaisuuden, tuon määrittelemättömän sävyn, mitä ei mikään inhimillisissä kielissä ilmaise?…
Tahitin viehkeydessä on paljon tuota outoa surumielisyyttä, joka painaa kaikkia Valtameren saaria -eristetty asema Tyynenmeren äärettömyydessä — mereltä puhaltava tuuli — hyökyaaltojen kohina — varjojen syvyys — noiden maorilaisten karkea ja suruinen ääni, jotka kiertelevät laulellen hämmästyttävän korkeiden, valkoisten ja hoikkien kokospalmujen runkojen keskellä…
Kuluttaa itseään etsimällä, tajuntaan pyrkimällä, ilmaisumuotoa hakemalla… Turha vaiva — tuo jokin pujahtaa pois ja pysyy käsittämättömänä…
Olen kirjoittanut Tahitista monta pitkää sivua; niissä on yksityiskohtia pienimpienkin taimien ulkonäköön — sammalien erikoispiirteihin saakka…
Luettakoonpa tuo kaikki parhaimmalla tahdolla maailmassa — onko sitten päästy ymmärtämään? Varmasti ei…
Ja sitten: onko lukemisen loputtua kuultu yöllä, Polynesian koralleista valkeilla rannikoilla, onko kuultu, yöllä, vivon [kaislahuilun] surullisen äänen soivan metsien pimennoista tai näkinkenkätorvien kaukana mylvivän?
XXXVI.
Herkkua.
… "Valkean miehen liha maistuu kypsältä bananilta…"
Sen tiedon sain minä vanhalta, Rutumah-saaren maoripäälliköltä
Hotoarulta, jonka asiantuntemus tällaisissa seikoissa on eittämätön…
XXXVII.
… Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua pitkäksi, jalattomaksi sisiliskoksi, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä…
Koska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun mestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen oli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen lauseparteen.
Rarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista "pitkän jalattoman sisiliskon" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä maan päällä; — ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen…
Hän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä, ettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle.
Nuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin hänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen lapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle — Etenkin nuo teekutsut kiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia, teekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut "tyhmät neitsyet" kuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. — Lotikin otti osaa niihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset, niin ettei hän ymmärtänyt enää mitään… Kun hän oli solvannut minua kylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause…
Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa. — Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. — Yön saapuminen oli surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin puiden korkean, synkän holvin alla… Minä jäin sinne siihen hetkeen saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa — tuon säännöttömällä, kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama kuin minun lapsuudessa oppimani — "Isä meidän, joka olet taivaissa" — Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä, öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen lausumana.
XXXVIII.
Oli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin oli saava katkerasti kokea — seikka, jota hän ei kyennyt selvästi määrittelemään sielussaan — eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen kielensä sanoilla. — Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla mahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja tuntemattomia tietomaailmoita. — Hän tajusi jo meidän rotujemme, käsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän alkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä molemmissa. — Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen kieltään, oli hänen mielestään paupa — suurten merien tuolta puolen, haavemaista saapunut mies — yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten alkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia muutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia…
Hän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan palajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa… Hänellä ei ollut mitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista — ja Tahaapairu vertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä.
Hän arveli esittävänsä Lotin silmissä — viisitoista- vuotias lapsi kun oli — vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija pian unhottaisi…
Hän erehtyi kuitenkin — Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan tunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. — Loti rakasti häntä jo hiukan sydämessään…
Hän muisteli veljeään Georges'ia — häntä, jota tahitilaiset nimittivät Rueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä muistoja — ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. — Lotista näytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun panema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä…
Vielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan piiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee lapsilta maailman näyttämön; — äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä Lontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin tavallisesti aletaan ajatella…
Loti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän retkeltä — ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut syvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi — koska hän, ehtimättä kasvaa toisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana ja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin oli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko tuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. — Ennen kuin hän lähti uneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut yksinään Yorkshiren metsissä.
Lotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia siteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. — Molemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja luonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä hiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat intohimoisesti haaveilua, musiikkia — kauniita hedelmiä, kukkia ja raikasta vettä…
XXXIX.
Tällä hetkellä ei näköpiirissämme ollut pilveäkään…
Vielä saisimme viettää viisi pitkää kuukautta yhdessä… Oli hyvin turhaa olla huolissaan tulevaisuudesta…
XL.
Rarahu viehätti kaikki laulullaan.
Kun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina liverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin viserrellä.
Kun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia muunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne olivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia.
Apiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa oli himéné-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan ohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen tärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; — häntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet sekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia mylvähdyksiä, jotka ilmaisivat dominantin ja ne tuntuivat pikemmin kesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä. Yhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat joutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia, joita ei voi kirjoittamalla kuvailla…
XLI.
Oli päivän sammumisen aika. Minä olin yksin meren rannalla, Apiréen piirikuntaan kuuluvalla hietarannikolla. — Odottelin Taimahaa tällä eristetyllä paikalla ja tunsin omituista mielenliikutusta ajatellessani, että tuo nainen tulisi…
Eräs nainen tulikin kohta. Huomasi minut kookospalmujen alla ja läheni minua… Yö oli jo tullut, ja kun hän oli aivan lähellä eroitin minä oudot kasvot, jotka katselivat minua nauraen villiä naurua.
"Oletko sinä Taimaha?" sanoin minä hänelle.
"Taimaha? En. — Minun nimeni on Tevaruefaipotuaiahutu Papetoian piiristä. Minä pyydystän porsliinisimpukoita riutoilta ja punaista korallia. Tahdotko ostaa sitä?"
Odotin vielä puoleen yöhön. — Seuraavana päivänä sain tietää, että oikea Taimaha oli lähtenyt takaisin saarelleen; minun sanaani ei oltu viety perille, ja hän oli mennyt pois aavistamatta, että Ruerin veli oli odottanut häntä monta tuntia hiekkarannikolla.
XLII.
Loti John B:lle "Rendeerissä".
Taravao, 1872.
Hyvä Veljeni John!
Sanansaattajalla, joka tuopi sinulle tämän kirjeen, on samalla tehtävänä jättää sinulle koko joukko lahjoja minulta. Siinä on ensiksi töyhtö punaisen phaeton-linnun sulista, hyvin kallisarvoinen kappale, isäntäni, Tehepoon päällikön lahja; sitten kolmirivinen, pienistä, valkeista simpukoista pujotettu helminauha, päällikön vaimon lahja, ja lopuksi pari reva-reva tupsua — jotka eräs ylhäinen nainen Papeurin piiristä oli pistänyt hiuksiini Taravaon juhlilla.
Minä jään tänne vielä muutamaksi päiväksi, päällikön luo, joka oli veljeni ystävä; käytän amiraalin myöntämän loman aivan loppuun.
Minulta ei puutu muuta kuin sinun läsnäolosi, veli, että oloni Taravaossa olisi täysin viehättävä. Papeeten ympäristöistä et voi saada käsitystäkään tästä tuntemattomasta seudusta, jonka nimi on Taravaon niemi: rauhaisa, varjoinen, lumoava nurkka — jättiläismäisine oranssimetsineen, joiden hedelmät ja kukat kauttaaltaan kattavat ihanan maaperän, tuoksuvien ruohojen ja punaisten kukkien alla.
Sinne tänne on siroiteltu sitruunanpuisia majoja, missä muinaiset maorit liikkumattomina elävät; siellä on säilynyt alkuasukkaiden vanha vierasvaraisuus: hedelmäateriat vihreistä oksista ja kukista palmikoitujen katosten alla, musiikki, ruokopillien valittavat unisoonot, himéné-kuorot, laulut ja tanssit.
Minä asun yksin yksinäisessä, pylväiden varaan rakennetussa majassa meren ja korallien yläpuolella. Valkeasta mattovuoteestani näen minä hiukan kumartuessani allani liikkuvan kokonaisen pienen erikoismaailman, ja se on korallien maa. Valkoisten tai ruusunpunaisten haarojen keskellä, merikasvien monimutkaisten oksikkojen välissä liikkuu tuhansia pikku kaloja, joitten värejä voi verrata ainoastaan kolibrien tai jalokivien hohtoon: sinipunervaa, heleän vihreää, kuvaamattoman sinistä — ja koko joukko pieniä, kaikissa taivaankaaren väreissä säteileviä olentoja, jotka ovat kaiken muun, paitsi kalan muotoisia… Päivällä, ruokalevon rauhaisina tunteina, ihailen minä mietteihini vaipuneena kaikkea tuota, jota luonnontutkijat ja huomioidentekijätkään tuskin tuntevat.
Yöllä ahdistaa sydäntäni hiukan tässä Robinsonmaisessa yksinäisyydessä. — Kun tuuli vinkuu ulkona, kun meri kaiuttaa pimeässä suurta, synkkää ääntään, silloin tunnen minä kuin yksinäisyyden hätää, täällä, tämän kaukaisen saaren merellisimmällä, piiloisimmalla niemellä, — tuon Tyynen meren mittaamattomuuden, äärettömimmän maan äärettömyyksistä, joka ulottuu aivan suoraan napamantereen salaperäisille rannoille saakka.
Eräällä kaksipäiväisellä retkellä Tehaupoon päällikön kanssa sain minä nähdä tuon Vairian järven, joka herättää alkuasukkaissa taikauskoista pelkoa — Vietimme yhden yön sen rannoilla. Se on outo kolkka, jota harva ihminen on katsellut; joskus saapuu sinne joku euroopalainen uteliaisuudesta: tie on pitkä ja vaikea, ympäristö villi ja autio. — Kuvitteleppa kuollutta merta tuhannen metrin korkeudessa, hävinneenä keskustan vuorten taa, korkeiden ja jäyhien kallioiden häiritessä sen ympärillä terävillä ulkopiirteillään illan kirkasta taivasta. — Syvä ja kylmä vesi, jota mikään ei elähytä: ei tuulen puuska, ei ääni, ei elävä olento, ei edes kalakaan… — "Muinoin", sanoi Tehaupoon päällikkö, "laskeutuivat outosukuiset tupapahut yöllä vuoristosta ja pieksivät vettä pitkillä merilokin siivillään".
Jos sinä menet kuvernöörin luo keskiviikko-illanviettoon ja tapaat siellä prinsessa Ariitéan, sano hänelle, etten unhota häntä yksinäisyydessäni ja toivon saavani tanssia hänen kanssaan ensi viikolla kuningattaren tanssiaisissa. — Jos sinä puutarhoissa satut tapaamaan Faimanan tai Terian, voit sanoa heille minun puolestani mitä mieleesi juolahtaa…
Rakas, kulta veli, tee minulle se ilo, että menet, Fataua-purolle kertomaan terveiseni pikku Rarahulle, Apiréesta… Tee se minun puolestani, pyydän sinua; sinä olet liian hyvä ollaksesi anteeksi antamatta meille molemmille… Totta tosiaan, minä vannon rakastavani tuota pikku raukkaa kaikesta sydämestäni…
XLIII.
… Rarahu ei tiennyt mitään Taaroa-jumalasta, yhtä vähän kuin lukuisista jumalattarista hänen seurueessaan; eipä hän edes ollut kuullut puhuttavankaan näistä polynesialaisen jumalaistaruston henkilöistä. Ainoastaan kuningatar Pomaré oli kunnioituksesta rotunsa vanhoja perintätapoja kohtaan oppinut nuo muinaisten jumal'olentojen nimet säilyttäen muistissaan ammoisten aikojen omituisia legendoja.
… Mutta kaikki nuo Polynesian kielen oudot sanat, jotka olivat hämmästyttäneet minua, nuo hämäräsisältöiset, salaperäiset sanat, joilla ei ole vastinetta meidän euroopalaisissa kielissämme, olivat tuttuja Rarahulle ja hän käytti niitä tai selitti niitä minulle harvinaisen, kummallisen runollisesti.
"Jos sinä jäisit useammin Apiréehen yöksi", sanoi hän minulle, "oppisit sinä minun seurassani paljon nopeammin koko joukon sanoja, joita Papeetessa asuvat tytöt eivät tiedä. Kun olemme olleet yhteisen pelon vallassa, opettaisin minä sinulle Tupapahuista hyvin pelottavia asioita, joita sinä et tiedä…"
Ja maorinkielessä on tosiaan paljon sanoja ja kuvia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta ajan pitkään, kun on elänyt alkuasukasten kanssa öisissä metsissä kuunnellen tuulen ja meren voihkinaa, korva tarkaten kaikkia luonnon salaperäisiä ääniä.
XLIV.
… Tahitin metsissä ei koskaan kuule minkäänlaista linnunlaulua; maorien korvat eivät tunne tuota naivia soitantoa, mikä muissa ilmanaloissa täyttää metsät ilolla ja elämällä.
Tuon synkän varjon alla, köynnöskasvien ja kanervien keskellä, ei mikään lennä, ei mikään liiku, siellä on aina sama outo hiljaisuus, joka tuntuu vallitsevan alkuasukkaiden surumielisessä mielikuvituksessakin.
Vuorenrotkoissa näkee vain liitelevän pelottavissa korkeuksissa phaetonin, pienen valkoisen linnun, jonka pyrstössä on pitkä valkea tai vaaleanpunainen sulka.
Päälliköt kiinnittivät ennen hiuksiinsa sulkatöyhdön; ja heiltä vaadittiinkin paljon aikaa ja kestävyyttä saadakseen kokoon tuollaisen ylimyksellisen koristeen…
XLV.
Määrittelemättömiä.
Meidän inhimillisellä luonto-raukallamme on eräitä tarpeita, jotka tuntuvat aiotun erikoisesti muistuttamaan meille kuinka epätäydellisiä ja aineestariippuvaisia me olemme — tarpeita, joihin sekä kuningattarien että paimentyttöjen täytyy alistua — "vartiankin, joka valvoo Louvren porttia" j.n.e.
Kun kuningatar Pomaréta ahdistaa tuollainen epämiellyttävä tilanne, seuraa häntä kolme naista erääseen salaperäiseen komeroon, jonka bananien lehvät peittävät…
Ensimäisellä näistä uskotuista on tehtävänä tukea toimituksen aikana hänen painavaa, kuninkaallista olemustaan. Toinen pitää kädessään buraon lehtiä, jotka ovat valitut tuoreimpien ja pehmeimpien joukosta… Kolmas, joka alkaa tehtävänsä, kun toiset ovat sen lopettaneet — kantaa pullossa sandelin (monoi) tuoksuista kookosöljyä, jolla hän on saanut toimekseen voidella ne kohdat, mitkä buraonlehdillä hierominen on hetkeksi tulehduttanut tai raapinut…
Istunnon päätyttyä — palaa kulkue vakavana palatsiin.
XLVI.
Rarahu ja Tiahui olivat sättineet toisiaan erittäin kiihkeästi. — Heidän raikkaista suistaan oli monen minuutin ajan, keskeytymättä ja esteettä tulvinut mitä lapsellisimpia ja päättömimpiä, — sekä myöskin sopimattomimpia haukkumasanoja. — Samoinkuin latinalainen, uhmailee tahitilainenkin sanoissa säädyllisyyttä. —
Se oli noiden kahden pikku tytön ensimäinen riita, ja se huvitti suuresti katselijoita; kaikki Fataua-puron rannalla loikoilevat nuoret naiset nauroivat täyttä kurkkua ja kiihottivat heitä:
"Sinä olet onnellinen, Loti", sanoi Tétuara. "Sinun tähtesi he riitelevät."
Ja minun takiani se todella tapahtuikin. Rarahu oli saanut Tiahuihin kohdistuvan mustasukkaisuuden puuskan, ja siitä johtui väittely.
Kuin kaksi naaraskissaa, jotka ovat hyökkäämäisillään ja kynsimäisillään, katselivat molemmat pikkutytöt toisiaan kalvaina, liikkumattomina, vihasta vavisten:
"Tinito oufa!" (Kiinalaisen hempukka) huusi Tiahui ponsilauseiden loppuessa, viitaten verisesti kauniiseen, vihreään harsohameeseen.
"Oviri, Amutaata!" (Raakalainen, ihmissyöjä) pisteli Rarahu, joka tiesi ystävättärensä aivan pienenä saapuneen eräältä kaikkein kaukaisimmista Pomotu-saarista — ja vaikkei Tiahui itse suinkaan ollut ihmissyöjä, oli hänen sukulaistensa keskuudessa varmasti ollut niitä.
Haukkumasanat olivat molemmin puolin sattuneet kipeään kohtaan, ja molemmat pikku tytöt raapivat ja purivat kiskoen toisiaan tukasta.
Heidät erotettiin. He alkoivat itkeä, ja sitten kun Rarahu oli heittäytynyt Tiahuin syliin päätyivät molemmat toisiaan innolla rakastavat suutelemaan ja syleilemään sydämensä pohjasta…
XLVII.
Tiahui oli tunteittensa kuohussa suudellut Rarahua nenällään seuraten maorirodun vanhaa, unohtunutta tapaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä lapsuudesta barbaarisilla saarilla; hän oli suudellut ystävätärtään asettaen pienen nenänsä Rarahun poskelle ja hengittäen hyvin voimakkaasti.
Noin huokuen suutelivat maorilaiset muinoin toisiaan — huulille suuteleminen on tullut heille Euroopasta…
Ja huolimatta kyynelistään valahti Rarahun huulille minua katsellessaan koomillinen yhteisymmärryksen hymy, joka ilmaisi jokseenkin seuraavaa:
"Katsos tuota pientä raakalaista!… Olinpa oikeassa sanoessani häntä siksi! Mutta minä pidän hänestä kuitenkin!"…
Ja kaikin voimin syleilivät molemmat pikkuiset toisiaan ja hetki sen jälkeen oli kaikki unohdettu.
XLVIII.
Seuratessa hoikkien kookospalmujen alla Tahitin valkeita hietarannikoita tapaa jollain yksinäisellä paikalla sinistä äärettömyyttä kohti kohoavia, — menneitten sukupolvien ihmisten maulla valitsemilla kohdilla kuolinkumpuja, suuria korallirykelmiä siellä täällä… Ne ovat marae'ita, muinais-aikojen päälliköiden hautoja, ja tarina niiden alla lepäävistä vainajista katoaa satumaiseen, tuntemattomaan menneisyyteen, joka vallitsi ennen Polynesia-saariryhmän löytöä. — Kaikilla niillä saarilla, missä maoreja asuu, tapaa marae'ita rannikoilla. Rapa-Nui'n salaperäiset saaristolaiset koristivat nämä haudat hirveänaamaisilla, jättiläismäisillä kuvapatsailla, tahitilaiset istuttivat niiden ympärille vain rautapuuryhmiä. Rautapuu on sen seudun sypressi, sen lehvikkö on raukea; merituuli viheltää omituisesti kulkiessaan sen jäykkien oksien välitse… Nuo vuosista huolimatta valkeina, korallin hohtavina pysyneet hautakummut, joiden yli suuret, mustat puut kohoavat, loihtivat mieleen entisajan kamalan uskonnon muistoja: nehän olivat myöskin alttareita, joilla ihmisuhreja teurastettiin vainajien kunniaksi.
"Tahiti", sanoi Pomaré, "oli ainoa saari, missä kaukaisimpinakaan aikoina ei syöty uhreja pyhän toimituksen jälkeen, matkittiin vain hirmuaterian menoja. Silmät vain poistettiin kuopistaan, pantiin lautaselle ja tarjottiin kuningattarelle, — valta-aseman kamala etuoikeus." (Pomarén suusta kuultua.)
XLIX.
Tahaapairu, Rarahun kasvatti-isä, harjoitti niin merkillistä ammattia, ettei meidän Euroopassamme, jossa on niin viljalti kaikenlaisia keksintöjä, ole varmasti vielä koskaan kuviteltu moista.
Hän oli hyvin vanha, ja se ei ole niinkään tavallista Valtameren saarilla. Sitäpaitsi oli hänellä parta, valkoinen parta, mikä siellä on vielä harvinaisempaa. Marquesassaarilla on valkoinen parta melkein olematon tuote, jota käytetään kallisarvoisten koristusten valmistamiseen eräiden päälliköiden hiuslaitteisiin ja korviin — ja siellä hoidellaan ja säilytetään huolellisesti muutamaa vanhusta tämän heidän ruumiillisen olemuksensa osan säännöllistä vuoroviljelystä varten.
Vanha Tahaapairu leikkasi kaksi kertaa vuodessa omansa, ja lähetti sen Hivao'aan, kaikkein barbaarisimpaan Marquesassaarista, missä sitä myytiin painoonsa kultaa.
L.
Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä pidin polvillani.
Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän hiljaisuuden keskellä.
Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä; oli päivä ennen lähtöä. Rendeer tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään Marquesassaarien pohjoisryhmässä.
Rarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin haaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan. Hetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana, ja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi hän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta vasten…
Rarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa kappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista polyneesialaisista oli hirmuinen pelätin.
Saatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä sielussaan joukon uusia käsitteitä — hänen voimatta antaa niille tarkkaa muotoa…
Tuo pää oli kai hyvin vanha, — melkein kivettynyt — ja tuon punaisen vivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja luihin… Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa…
"Riaria!" sanoi Rarahu… Riaria, on tahitilainen sana, jota sana hirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota erikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua…
"Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?" kysyin minä Rarahulta. Hän vastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta:
"Sen nauru, Loti; sen Tupapahunauru…"
… Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu oli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja… Tässä maassa, missä ei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta; missä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana, säikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta…
Avonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin toimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi himénéeta saadakseen rohkeutta… Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka läpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa…
Rarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä taaksepäin — asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa. — Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi siitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa…
Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät, jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa…
LI.
… Seuraava päivä oli hyvin rauhaton hyvästijättöpäivä.
Illalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut Tahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään kuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön langetessa…
Kun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin minä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä paksulla, valkealla harsolla…
Minä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta kertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja nauroi musliiniverhonsa poimujen alla…
Vedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja hän pakeni nauruun purskahtaen.
Faimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet tälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle mitään tietoja hänestä.
Minun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui siltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa huvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi paljon järkyttävämmän kohtauksen…
Me lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja Rarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle saakka…
Rarahu itki viljoja kyyneleitä, vaikkei Rendeerin matkan pitänyt kestää kuin kuukauden verran; hän ehkä aavisti, ettei tuollaista yhdessä viettämäämme suloista aikaa enää tulisikaan…
Idylli oli lopussa… Vastoin meidän inhimillisiä odotuksiamme nuo Fataua-puron rannalla kulutetut rauhan ja onnen hetket olivat menneet ohi, milloinkaan palajamatta.