TOINEN OSA.

I.

Kaikenlaista Nuka-Hivasta.

(Kappale, jonka voi jättää lukematta, mutta joka ei ole pituudella pilattu.)

Nuka-Hivan nimikin tuo mukanaan karkoituksen ja rangaistusvankilan kuvan, vaikkei mikään nyttemmin oikeuta tuota ikävää ajatusta. Jo monta, pitkää vuotta sitten ovat tuomitut jättäneet tämän kauniin maan, ja Taiohaen hyödytön linnake ei enää ole kuin raunio vain.

Vapaa ja villi aina vuoteen 1842, kuuluu saari tästä ajasta alkaen Ranskalle. Tahitin, Seurasaarten ja Pomotu-saariston sortuessa on se menettänyt riippumattomuutensa samaan aikaan kuin nuo saariryhmät vapaaehtoisesti luopuivat omastaan.

Taiohaessa, saaren pääkaupungissa, asuu toistakymmentä euroopalaista, kuvernööri, luotsi, lähetyspiispa, munkit, neljä nunnaa, jotka pitävät koulua pikku tytöille, ja lopuksi neljä santarmia.

Kaikkien näiden keskuudessa eläen saapi maansa menettänyt, vallasta syrjäytetty kuningatar hallitukselta kuuden sadan frangin eläkkeen itseään ja perhettään varten, paitsi sotilaiden elantokustannuksia.

Valaanpyytäjälaivat pitivät ennen Taiohaeta lepopaikkanaan ja maa oli alttiina heidän nylkemisjärjestelmälleen. Kurittomat matruusit hajaantuivat alkuasukkaiden majoihin ja pitivät siellä suurta melua.

Nyttemmin, kiitos neljän santarmin vaikuttavan läsnäolon, huvittelevat he mieluummin lähisaarilla.

Nuka-Hivan saaristolaiset olivat ennen hyvin lukuisat, mutta euroopalaisten tuomat, uudet kulkutaudit ovat supistaneet heidän joukkonsa vähemmäksi kuin kymmenenneksi osaksi entisestä.

Heidän ruumiinmuotojensa kauneus on kuuluisa ja Marquesassaarien rotua kehutaankin yhdeksi ihmiskunnan kauniimmista.

Vaaditaan kuitenkin jonkunverran aikaa, että tottuisi noihin omituisiin kasvoihin ja löytäisi viehättävää niistä. Naisilla, joitten vartalo on niin siro ja suhteellinen, on karkeat piirteet, kuin kirveellä veistetyt, ja heidän kauneutensa laatu on kaikkien lakien ulkopuolella.

He ovat Taiohaessa ottaneet käytäntöön pitkät, tahitilaiset musliiniviitat; he pitävät tukkaansa puolilyhyenä, pörröllään, kähärällä ja käyttävät hajuaineena sandelia.

Mutta maan sisäosissa ovat nuo naispuvut perin yksinkertaistetut.

Miehet tyytyvät kaikkialla kapeaan vyöhön, koska ihopiirrokset vastaavat heidän mielestään täysin sopivaista pukua.

Niinpä ovatkin he tatuoidut perin huolekkaasti, äärimmäisellä taidolla — mutta omituisen mielenoikun vuoksi ovat nuo piirrokset sijoitetut vain ruumiin toiseen puoliskoon, oikeaan tai vasempaan, kun toinen puoli jää valkeaksi, tai melkein.

Heidän kasvojensa poikki kulkevat, tummansiniset piirrot tekevät heidän ilmeensä hurjan raakalaismaisiksi, korostaen oudosti silmien valkuaista ja hampaiden kiilloitettua emaljia.

Lähisaarilla, jotka harvemmin joutuvat kosketuksiin euroopalaisten kanssa, ovat kaikki sulkatöyhtöjen eriskummaisuudet vielä käytännössä, samoin kuin pitkiksi kaulanauhoiksi pujotetut hampaat ja mustat, korviin kiinnitettävät villatupsut.

Taiohae täyttää syvän lahden keskustan korkeiden, ja oikullisesti käpertyneiden vuorten äkkijyrkkien rinteiden syvänteessä. — Paksu vehreys on valahtanut koko seudun ylle kuin loistava viitta; koko saari on sekava ryhmä puita, joiden mehu on hyödyllistä tai kallisarvoista, ja tuhannet kookospalmut, seisoen korkeina notkuvine runkoineen, häilyttävät alituisesti latvojaan muun metsän yläpuolella.

Majat, joita pääkaupungissa on hyvin vähän, ovat sopivasti hajaantuneet pitkin varjoista kujaa, joka mutkittelee rannikon piirteiden mukaan.

Tämän viehättävän, mutta laatuaan ainoan tien takana, johtaa vuoristoon muutamia metsän varjostamia polkuja. Saaren sisäosa on kuitenkin niin sekavanaan metsiä ja kallioita, että harvoin tekee mieli mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu — ja liikettä lahdesta toiseen välittävät meritse alkuasukkaiden alukset.

Vuoristossa piilevät vanhat maorihaudatkin, kaikkien kammon esineinä ja kauheiden Tupapahujen olinpaikkoina — — —

Taiohaen kaduilla on vähän kulkijoita; Nuka-Hivassa ei ollenkaan tunneta meidän euroopalaisen elämämme ainaista levottomuutta. Alkuasukkaat viettävät suurimman osan päiväänsä kyyristyneinä raajojensa edustalla, liikkumattomina kuin sfinksit. He ravitsevat itseään, niin kuin tahitilaisetkin, metsiensä hedelmillä ja kaikki työnteko on heille tarpeetonta… Jos joku heistä silloin tällöin menee vielä kalastamaan herkuttelun halusta, ovat useimmat mieluimmin sitä vaivaa näkemättä.

Popoi, yksi heidän hienostuneimmista ruokalajeistaan, on barbaarinen sekoitus hedelmiä, kalaa ja maassa mädätettyjä rapuja. Tuon ravinnon haju ei ole sanoin kuvattavissa.

Ihmissyönti, joka vielä on vallalla Hivaossa (tai Dominiquessa), eräässä lähisaarista, on Nuka-Hivalla ollut unohdettuna jo useita vuosia. Lähetyssaarnaajien ponnistukset ovat aiheuttaneet tuon onnellisen muutoksen kansallisissa tavoissa; muissa suhteissa ei alkuasukkaiden pintapuolinen kristillisyys kuitenkaan ole vaikuttanut mitään heidän elinmuotoihinsa, ja heidän tapojensa löyhyys voittaa kaikki käsitykset…

Alkuasukkaiden keskuudessa tapaa vielä useita heidän jumalansa kuvia.

Se on iljettävänaamainen olento, joka muistuttaa ihmisen sikiötä.

Kuningattarella on neljä tuollaista hirviötä viuhkansa varteen veistettyinä.

II.

Rarahun ensimäinen kirje Lotille.

(Valaanpyytäjä-laivan tuoma Marquesas-saarille.)

    Apiré i te 10 no mati 1872.
    Apiré, 10 p. toukok. 1872.

    E Loti, tau taio rahi e,
    Oi, Loti, minun armas ystäväni,

    E ta u tane iti here rahi,
    Oi! pieni, rakas puolisoni,

    ia ora na oe
    minä tervehdin sinua

    I te Atua mau.
    oikean Jumalan nimessä.

    Tau mafatu merahi peapea
    Minun sydämeni on surullinen siitä, että sinä

    no te mea ua raveatuoe,
    olet mennyt kauas pois,

    no te mea aita nau minmiri faahou ia oe.
    siitä, etten näe sinua enää.

    I tui nei ra,
    Nyt pyydän minä sinua,

    O tau hoa iti here rahi,
    oi minun pieni, armas ystäväni,

    la tae mau atu teie nei rata ia oe
    kun tämä kirje saapuu sinulle,

    e papai noa mai oe ia u
    kirjoittamaan minulle,

    I to oe na mau manao rii,
    että saisin tietää ajatuksesi,

    la mauruuru noa ea vau.
    että minä olisin tyytyväinen.

    E riro ra paha
    Ehkäpä on tapahtunut,

    ua ruri e to oe na manao
    että ajatuksesi ovat kääntyneet pois minusta,

    te huru iho a rahoi la te taata nei
    niin kuin täällä käy miehille,

    la taa e atu i taua ra vahine.
    kun he ovat jättäneet vaimonsa.

    Aita roa tu e parau rii api i Apiré nei,
    Apiréssä ei ole mitään uutta tällä hetkellä,

    maori ra n o Turiri,
    jollei kuitenkin se, että

    tau pifare iti here rahi, ua merahi mauiui,
    minun rakkahin kissani, on hyvin sairas,

    e pohe paha roa ino la oe e haere mai faahou.
    ja on ehkä aivan kuollut, kun sinä palaat.

    Tirara tau parau iti.
    Minä olen lopettanut pienen puheeni.

    La ora na oe.
    Tervehdin sinua.

Rarahu.

III.

Kuningatar Vaekehu.

— — — Kun seurataan Taiohaen kadun vasenta puolta saavutaan kirkkaan lähteen luo, kuningattaren kaupunginosaan. Baniansin jättiläismäiseksi kasvanut viikunapuu levittää surullista varjoaan kuningattaren majan yli. — Sen käärmemäisesti kiemuroivien juurien mutkien välissä tapaa istumassa naisia, jotka ovat useimmiten puetut kullankeltaisiin viittoihin, mitkä tekevät heidän ihonsa kuparin väriseksi. Heidän kasvojensa piirteet ovat karkean kovat, ja he katselevat tuloanne villein, ivallisin ilmein.

Istuen päivät päästään puoliunessa, pysyvät he liikkumattomina ja mykkinä kuin epäjumalien kuvat.

Se on Nuka-Hivan hovi, kuningatar Vaekehu seuranaisineen.

Tästä vähemmän puoleensavetävästä ulkonäöstä huolimatta ovat nuo naiset hyvin hyväluontoisia ja vieraanvaraisia; he ovat ihastuneita, jos ulkomaalainen istahtaa heidän viereensä ja tarjoavat hänelle aina kookospähkinöitä ja oransseja.

Elisabeth ja Atéria, molemmat ranskaa puhuvat hovinaiset, tekevät teille silloin kuningattaren puolesta lapsellisia kysymyksiä viime Saksansodasta. He puhuvat paljon, mutta hitaasti, korostaen joka sanan omituisella tavalla. Taistelut, joihin on ottanut osaa yli tuhatta sotilasta, saavat heidät epäuskoisesti naurahtamaan; meidän armeijaimme suuruus käy heidän käsityskykynsä yli.

Kuitenkin heikkeni keskustelu pian, heille riittää muutaman lauseen vaihtaminen, heidän uteliaisuutensa on tyydytetty ja kun vastaanotto loppuu, muumioituu hovi taas ja teette te mitä hyvänsä mielenkiinnon herättämiseksi ei kukaan enää välitä teistä.

Ranskan hallituksen toimesta rakennettu kuninkaallinen asunto sijaitsee yksinäisessä nurkkauksessa kookospalmujen ja tamariskipensaiden ympäröimänä.

Mutta meren rannalla, tuon vaatimattoman asunnon rinnalla ilmaisee toinen maja, loistotalo, joka on rakennettu kaikkia alkuasukkaiden ylellisyyskeinoja käyttämällä, vielä tuon alkuperäisen rakennustaiteen koko hienouden.

Mustista veistämättömistä kivistä rakennetulta leveältä perustalta kohoten kannattavat raskaat, komeat puuhirret salvosta. Rakennuksen holvit ja seinät ovat muodostetut tuhansien joukosta valituista sitruunapuun oksista, suorista ja kiiltävistä kuin ruoko, ja kaikkia noita aineksia yhdistävät toisiinsa eriväriset sidenuorat, jotka ovat sovitetut muodostamaan säännöllisiä, monimutkaisia kuvioita.

Siellä viettää vielä hovi, kuningatar ja hänen poikansa pitkiä hetkiä liikkumattomuudessa ja levossa katsellen verkkojensa kuivumista ankarassa auringonpaisteessa.

Ajatukset, jotka piirtelevät vakoja kuningattaren omituisille kasvoille, pysyvät kaikilta salattuina, ja hänen ainaisten unelmiensa arvoitus on ratkaisematon. Onko tuo surumielisyyttä vai tylstymistä? Miettiikö hän jotain, vai eikö? Sureeko hän riippumattomuuttaan ja häipyvää kesyttömyyttä ja kansaansa, joka rappeutuu ja karkaa hänen käsistään? — — —

Atéria, hänen varjonsa ja koiransa, saattaisi ehkä tietää sen: ehkäpä tuo tyttö, jota ei voi välttää, kertoisikin sen meille, mutta kaikki saattaa uskomaan ettei hänkään sitä tiedä; ja saattaapa olla, ettei hän ole koskaan sitä ajatellutkaan.

Vaekehu suostui mielellään olemaan usean muotokuvapainoksensa mallina; koskaan ei tyynempi malli ole sallinut tarkastella itseään niin hätäilemättä.

Tuo sortunut kuningatar paksuine, harjamaisine hiuksineen pysyy vielä suurena ylväässä puhumattomuudessaan…

IV.

Vaekehun kuolinkamppailu.

Kun minä eräänä iltana kuljin yksin kuutamolla pitkin puiden varjostamaa polkua, joka johtaa vuoristoon, kutsuivat seuranaiset minua.

Jo kauan sairastettuaan oli heidän hallitsijattarensa, sanoivat he, kuolemaisillaan.

Hän oli jo saanut lähetyspiispalta viimeisen voitelun.

Maassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen kaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen ympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat (raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän erikoisen valitustapansa.)

Meidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä kohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista kalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta, huokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa surumieltä… Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan, ollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt tapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita.

Vaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja hiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja kuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua.

V.

Kalman kartanoilla.

Meidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872.

Oli pimeä yö kun Rendeer palasi ankkuroidakseen Papeeten redille kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.

Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:

"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen. Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten kanssa kuolinvalvojaisiin."

"Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me Rendeerin; sitten näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin minä tänne sinua odottamaan."

Me seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti pitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä, suurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä.

Tiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli mennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa, joka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo pikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli vakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta.

Kohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi kasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja peitti meidät suurilla vesipisaroilla.

Kaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki sisäänsä Tahaapairun ruumiin.

Tuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta lapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja rakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle. Sen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu pystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat. Niitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden haaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä heilutellessa.

Kun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui minut äkkiä oikealle — minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja, jotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut törmäämäisilläni niitä vasten — väristys kävi ruumiini läpi ja minä käänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä.

Siellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän vierustalla — ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin, synkin katsein.

Rarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti minut mukanaan ulos.

VI.

Me olimme syleilleet toisiamme pitkän aikaa, puristautuen sylitysten käsivarret toistemme ympäri kiedottuina, ja sitten olimme me molemmat istuutuneet kosteille sammalille, lähelle majaa, jossa vainaja lepäsi. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan pelätä enää ja me juttelimme aivan hiljaa kuin kuoleman kupeella.

Rarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä seuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät vanhempansa juuri olivat kuolleet.

"Loti", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin henkäys korvassani, "Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain Papeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja Taimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei kuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei enää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua… Tiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin ihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi ollakseen koskaan pois lähtemättä — — —"

Minä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja hekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä hiukan…

Sillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien ja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä…

"Mennään nyt sisälle", sanoi hän.

Pitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi tuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut kuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli itsekseen. Hän toivotti minulle "hyvää iltaa" matalalla äänellä ja sanoi:

"A parahi oe!" (Istuudu!)

Nyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun himmeä valo. — Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen valkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, — se oli kuin köynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut käsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat jännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin — Erikoisesti silmiin pistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset tunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun ihanteellinen perikuva.

Koska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin silmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka taisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen luona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan. — Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt jäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin antanut hänen kasvaa; hän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden tunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain ääretöntä kauhua…

Tahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. — Vesi lankesi virtanaan puille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja kamalasti ratistessa. — Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen meidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta olentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että heidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä…

"Ole täällä, Loti hyvä", sanoi Rarahu… "Jos sinä lähdet, olisin minä huomena kuollut kauhusta." — —

— — Ja minä jäin koko yöksi hänen luokseen pitäen hänen käsiään omissani; minä jäin hänen luokseen aina siihen saakka kuin aikaisin kajastus alkoi tunkeutua hänen majansa pienojen välistä. — Hän oli lopulta nukahtanut, pieni suloinen, laihtunut ja murheellinen pääparka olkaani nojaten. Minä laskin hänet aivan hiljaa matolle ja läksin hiipien pois — — —

Minä tiesin, että Tupapahut häviävät aamulla, ja että minä tällä hetkellä voin vaaratta jättää hänet. — — —

VII.

Majanmuutto.

— — — Palatsin lähellä, kuningattaren puutarhojen takana, erään Papeeten kaikkein vehreimmän ja rauhallisimman lehtokadun varrella, oli pieni tuore ja yksinäinen maja. — Se oli rakennettu niin korkean kookospalmuryhmän juurelle, että se niihin verrattuna oli kuin kääpiöiden asumus. — Siinä oli kadulle päin parveke, jota vanilja-köynnökset koristivat. — Takana oli aidattu alue täynnä mimosoja, punakukkaisia laakereita ja hibiskus-pensaita sekavana ryhmänä. — Punaisia kukkia kasvoi kaikkialla ympäristössä ja ikkunoilla, hulmahtaen sieltä huoneisiin saakka. — Koko päivän oli piiloisa nurkkamme varjossa ja sen rauha ei koskaan häiriytynyt.

Sinne asettui Rarahu asumaan minun kanssani viikon kasvatusisänsä kuoleman jälkeen.

Niin oli hänen unelmansa täyttynyt.

VIII.

Muo faré.

Eräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea — 12 p. kesäkuuta 1872 — oli meillä suuri vastaanotto. Se oli muo faré (tupaantuliaiset). Me tarjosimme suuren amuraman, illallisen ja teetä. — Vieraiden lukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista, jotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa — ja osasivat valmistaa omituisen näköisiä kohokeruokia.

Kutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki sikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento, selittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet tietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa paikkaa.

Siellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi — prinssi Tuinvira, nuorin Pomarén pojista — ja pari muuta tuttua Rendeeristä. — Ja sitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria, Maramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka.

Rarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia kohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan — aivan samoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan loukkaukset.

Yksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista aikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia, kukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja olutta, pureskellen sokeria ja makeisia, himeneitä laulellen.

Illan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen sopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana aamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu kaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon huutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten.

Sen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen kaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin tuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea kaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia.

Näiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut entisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen laahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi; hän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti — hämmentyi hetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. — Minulle lausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä, sanoivat: "Merahi menehenehe!" (Kuinka sievä hän on!) John oli vakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. — Rarahu säteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui loistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli saattanut tajuta tai toivoa.

Näin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut pikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen, epäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan.

IX.

Rauhan päiviä.

Meidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen juurella, jotka majaamme varjostivat.

Noustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin portista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa, mimosojen alla, uitiin hyvin kauan — ja sillä oli erikoinen viehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa.

Tuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti haastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka. Rarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen Apiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan sokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu.

Sitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. — Ne, jotka ovat asuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää tekevän, veltostuttavan vaikutuksen. — Asuntomme parvekkeen alle ripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä hetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä.

Iltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia Rarahun kanssa. — Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen salaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset, tuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät tarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden kahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden liukuessa heidän sormiensa lomitse.

Vielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. — Rarahu seurasi minua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä, sinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita. — Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja oranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa auringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja punaisiin kukkiin.

Nyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista elämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä muinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut noissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat minut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. — Aika kului, ja aivan hiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat, kehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen muodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen verhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää pääsekään pakoon — — —

— — — Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia, hentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun, ja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. — Hän oli yhä Apirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä.

Metsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen mietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset mielteensä, hän sepitti himeneitä, joiden hämärää, villiä sisällystä eivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä heille. — Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen, surumielinen viehätys — etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat Oceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta…

Kun ilta tuli, puuhaili Rarahu yleensä laitellen kukkaseppeleitään yöksi. — Mutta harvoin teki hän itse niitä; muutamat kiinalaiset olivat kuuluisia siitä, että osasivat tehdä hyvin erikoisia seppeleitä. Yhdistämällä luonnollisten kukkien lehtiä ja teriöitä, onnistui heidän muodostella uusia, haaveellisia kukkamuotoja — oikeita valekukkia, joissa välkkyi teennäinen, kiinalainen sirous.

Valkoisen ambrantuoksuisen gardenian kukkia käytettiin aivan tuhlaamalla noihin kummallisiin seppeleihin, jotka olivat Rarahun ylimpiä ylellisyysesineitä.

Toinen koriste, juhlallisempi kuin yksinkertainen kukkaseppele, oli piia-kiehkura, joka tehtiin riisin hienosta valkeasta oljesta, ja sellaisia osasivat tahitilais-tytöt kietoa sormillaan sievästi, tavattoman näppärällä taidolla. Piia-seppeleen päälle asetettiin reva-reva (verbi reva-reva merkitsee liehua), joka täydensi juhlallisen tukkalaitteen ja hulmusi kuin pilvi pienimmässäkin tuulenhenkäyksessä…

Reva-revat ovat suuria, läpinäkyvistä, ohuista nauhoista tehtyjä töyhtöjä, jotka tahitilaiset tekevät vihreän kullan vivahteisiksi kookospalmun ytimellä.

Me vietimme yhä tyynen onnen aikaa, mutta se ei ollut kuitenkaan samaa kuin nuo syvässä rauhassa, huolettomassa ilossa Fatauan metsässä kuluneet päivät.

Siinä oli jotain rauhattomampaa, surullisempaa. — Minä rakastin Rarahua yhä enemmän, koska hän oli yksin maailmassa, koska hän Papeeten asukkaiden mielestä oli minun vaimoni. — Kahdenkeskeisen elämän suloiset tottumukset yhdistivät meidät yhä lähemmin joka päivä; ja kuitenkaan ei tuolla elämällä, jonka lumoissa me molemmat elimme, voinut olla huomenta, se loppuisi kohta lähtöön ja eroon — — —

— — — Erojen eroon, joka asettaisi meidän välillemme meriä ja mantereita ja maailman pelottavan paksuksi seinäksi — — —

X.

— — — Olimme päättäneet mennä yhdessä käymään Tiahuin luo, hänen kaukaiseen piirikuntaansa, ja Rarahu oli jo kauan edeltäpäin suuresti iloinnut tuosta matkasta.

Eräänä kauniina aamuna läksimme molemmat jalan käymään Faan tietä pitkin, kuljettaen olallamme kevyeitä, tahitilaisia matkatavaroitamme: valkean paidan minulle, kaksi pareota, ja vaaleanpunaisen musliini-tapo'n Rarahulle…

Tässä onnellisessa maassa matkustetaan niin kuin kulta-aikana lie matkustettu, jos matkat olisivat keksityt niin kaukaisina aikoina.

Ei ole tarvis ottaa mukaansa aseita, ei ruokavaroja, ei rahaa; vieraanvaraisia ollaan kaikkialla, ystävällisesti ja ilmaiseksi, ja koko saarella ei ole muita vaarallisia eläimiä kuin muutamia euroopalaisia siirtolaisia; mutta nekin ovat vielä hyvin harvinaisia ja paikallistuneet melkein yksinomaan Papeeten kaupunkiin — — —

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Papassa, jonne saavuimme auringon laskiessa käveltyämme päiväkauden. Samaan aikaan palasivat alkuasukas-kalastajat mereltä heikoissa kylkiäispuuveneissään. Piirikunnan naiset odottelivat heitä rannalle kokoontuneina, ja meillä ei ollut muuta vaikeutta kuin valinta yösijan saadaksemme. Toinen toisensa jälkeen saapuivat hoikat venheet kookospalmujen alle; alastomat soutajat pieksivät vettä voimakkailla melan iskuilla ja soittivat meluisasti näkinkenkätorviaan kuin antiikkiset tritonit. Se oli eloisaa ja erikoista, yksinkertaista ja primitiivistä kuin kohtaus maailman ensimäisiltä vuosilta — — —

Auringon noustessa läksimme taas seuraavana aamuna matkalle. — — Seutu ympärillämme muuttui yhä suuremmoisemmaksi ja jylhemmäksi. — Me seurasimme vuoren rinteellä yksinäistä polkua, josta näki yli meren koko suunnattoman pinnan; siellä täällä mataloita saaria, jotka melkein epätodellinen kasvullisuus peitti: näöstä päättäen vedenpaisumuksen aikuisia pandanuksia, metsiä, joitten olisi luullut polveutuvan sammuneilta lias-kausilta. — Taivas raskas ja lyijyinen kuin hävitettyinä aikakausina, puoleksi verhoutunut aurinko, joka kuljetti meren pintaa pitkin kalpeita, hopeisia juovia — — —

Siellä täällä tapasimme palmupuiden alle piiloutuneita kyliä, soikeita, olkikattoisia majoja ja vakavia, kyyryssä istuvia tahitilaisia, jotka seurasivat puoliunessa ijankaikkisten unelmiensa kulkua; tatuoituja vanhuksia, sfinksikatseineen, liikkumattomia kuin kuvapatsaat; enkä tiedä mitä outoa ja kesytöntä, mikä vei mielikuvituksen tuntemattomiin maailmoihin — — —

Se on salaperäinen, tuo polyneesialaisten kansanheimojen kohtalo, heimojen, jotka näyttävät primitiivisten rotujen unohtuneilta jäännöksiltä; jotka elävät tuolla kaukana liikkumattomuudessa ja mietiskelyssä, sammuen aivan hiljaa sivistyneiden rotujen kosketuksesta, ja jotka tuleva vuosisata kai tulee huomaamaan hävinneiksi — — —

XI.

Papeurin puolivälissä, Maraan piirissä, hämmästyi ja ihastui Rarahu hetkeksi — — —

Me olimme löytäneet suuren luolan, mikä aukeni vuoren sivusta kuin kirkon portti, ja joka oli aivan täynnä pieniä lintuja. — Parvi pieniä, harmaita pääskysiä oli sisältäpäin peittänyt pesillään kallion rosoiset seinät; niitä liiteli sadottain sinne tänne hiukan hämmästyneinä meidän käynnistämme ja kiihottaen toisiaan huutamaan ja laulamaan.

Entisten aikojen tahitilaisten mielestä olivat nuo pienet olennot varue'ita, henkiä, vainajien sieluja; Rarahusta eivät ne enää olleet kuin suuri lintuparvi; hänestä, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt niitä niin paljoa, oli se taas jotain uutta ja ihastuttavaa, ja hän olisi mielellään jäänyt sinne, haltioituneena kuuntelemaan ja jäljittelemään niitä.

Hänen maanihanteensa olisi pitänyt olla täynnä lintuja, että olisi saanut kuulla, niiden laulavan koko päivän oksien pimennossa.

XII.

Hiukan ennen kuin saavuimme Papeurin piirin alueelle, tapasimme tiellä Teharo'n ja Tiahuin, jotka tulivat meitä vastaan. Heidän ilonsa meidät kohdatessaan oli rajaton ja meluava; suuret mielenosoitukset toisensa tapaavien ystävien välillä kuuluvat täydellisesti tahitilaisten luonteeseen.

Nuo kaksi nuorta, kelpo luonnonlasta olivat vielä kuherruskuukautena ensineljänneksellä, mikä on hyvin suloista Oceaniassa niin kuin muuallakin; hyvin miellyttäviä kumpikin — ja vieraanvaraisia sanan sydämellisimmässä merkityksessä.

Heidän majansa oli puhdas ja huoliteltu; muutenkin pikkuseikkoja myöten esimerkiksi kelpaava. — Keksimme siellä meille varatun suuren vuoteen, jota peittivät valkoiset verhot ja ympäröivät alkuasukkaiden silkkiäispuun ohennetusta ja pehmitetystä kaarnasta tekemät uutimet.

Meitä juhlittiin suuremmoisesti Papeurissa ja me vietimme siellä muutamia suloisia päiviä. Mutta iltaisin oli siellä ikävää ja pimeydessä tunsin minä, mitä hyvänsä meidän iloksemme tehtiinkään, tämän maan kolkon yksinäisyyden ja viileyden. Yöllä, kun kaukaa kuului kaislapillin valittava sävel, tai näkinkenkätorven kaamea mylvinä, olin minä tietoinen isänmaani pelottavasta kaukaisuudesta ja outo tunne kouristi sydäntäni.

Tiahui piti loistavia aterioita meidän kunniaksemme, ja niihin oli koko kylä kutsuttu. Ruokalista oli hyvin erikoinen: kokonaisia heinissä paistettuja porsaita, mainioita hedelmiä jälkiruokana. Ja sitten tansseja ja ihania himene-kuoroja.

Olin tehnyt matkan tahitilaispuvussa, jalat ja sääret paljaina, puettuna vain valkoiseen paitaan ja kansalliseen pareoon. Eipä mikään estänyt, etten eräinä hetkinä olisi pitänyt itseäni alkuasukkaana ja luulinpa joskus todella olevanikin yksi heistä. Kadehdin ystäviemme Tiahuin ja Teharon rauhallista onnea. Nyt omassa ympäristössään oli Rarahu enemmän oma itsensä, paljon luonnollisempi ja viehättävämpi. — Apiré-puron pikku tyttö ilmeni taas kaikessa suloisessa naivisuudessaan, ja ensi kertaa ajattelin minä, että elämässä, hän herttaisena puolisona rinnallani, saattaisi olla voittamaton tenho, jossain hyvin piiloisassa piirikunnassa, jollain kaukaisimmista ja tuntemattomimmista saarista Pomarén valtakunnassa, kaikkien unhottamana ja maailmalle kuolleena — saadessaan pitää hänet sellaisena kuin minä häntä rakastin: ainoana, kesyttömänä, ja siihen liittyneenä kaikki se, mitä hänessä piili tuoretta ja viatonta.

XIII.

Vuosi 1872 oli Papeeten loistavimpia aikoja. Siellä ei koskaan oltu pidetty niin monia juhlia, tansseja ja amuramoja.

Joka ilta valtasi kuin huumaus kaikki. — Kun yö pimeni koristautuivat Tahitin naiset loistavan värisillä kukilla; rumpujen kiihkeät kumahdukset kutsuivat heitä upa-upaan — kaikki kiiruhtivat sinne hiukset hajallaan, — kevyt musliiniviitta verhosi tuskin vartaloa — ja hullaannuttavia, kiihottavia tansseja kesti usein aamuun saakka.

Pomaré mukaantui noihin menneen ajan saturnalioihin, joita eräs kuvernööri koetti turhaan kieltää: ne huvittivat pikku prinsessaa, joka heikkeni päivä päivältä, tehtiin mitä hyvänsä hänen tautinsa hillitsemiseksi, ja mitkä keinot hyvänsä olivat hyviä, kun häntä tuli huvittaa.

Nämä juhlat vietettiin usein palatsin terassin edessä, ja niihin kiiruhtivat kaikki Papeeten naiset. — Kuningatar ja prinsessat tulivat ulos asunnoistaan, ja heittäytyivät kuun paisteessa matoille välinpitämättöminä katselemaan menoa.

Tahitittaret taputtivat käsiään ja säestivät tam-tam-rumpua nopealla, raivokkaalla kuorolaululla; — jokainen heistä esitti vuorotellen tanssikuvion; tahti ja ja soitto, jotka alussa olivat hitaita, kiihtyivät pian raivoon saakka, ja kun loppuun väsynyt tanssijatar lopulta pysähtyi rummun kumeasti jyrähtäessä, hypähti toinen hänen sijaansa voittaen hänet rivoudessa ja raivossa.

Pomotu-tytöt muodostivat toisia, tahitilaisten kanssa kilpailevia kesyttömämpiä ryhmiä. Kummalliset daturakruunut päässään, pörröisin hiuksin kuin hullut, tanssivat he tempovammassa, säännöttömämmässä tahdissa — mutta myöskin niin viehättävästi, ettei tiennyt kumpia pitäisi parempina.

Rarahu rakasti intohimoisesti useita näytelmiä, jotka nostattivat polton hänen suoniinsa, mutta hän ei tanssinut koskaan. Hän koristautui, niin kuin muutkin nuoret naiset, antaen hiuksiensa raskaan paljouden valua olkapäilleen ja seppelöiden itsensä harvinaisilla kukkasilla; mutta sitten jäi hän tuntikausiksi istumaan minun viereeni palatsin portaille, lumottuna ja vaieten.

Me lähdimme päät palavina; me palasimme majaamme aivan kuin liikkeen ja melun huumaamina ja kaikenlaisten outojen tunnelmien saavutettavissa.

Noina iltoina tuntui siltä kuin Rarahu olisi ollut aivan toinen olento. Upa-upa herätti hänen sivistymättömän sielunsa pohjalla kuumeisen, kesyttömän intohimon.

XIV.

Rarahu käytti maansa pukua, väljää viittaa, jota nimitettiin tapa'ksi. — Hänen pukunsa olivat pitkiä ja laahustavia, melkeinpä euroopalaisen elegantteja. Hän osasi jo erottaa joitakuita uusia hihojen, tai hameen leikkaustapoja, eräitä rumia tai siroja muotoja. Hän oli jo pikkuinen sivistynyt, ja kiemaileva olento. Päivisin käytti hän leveäreunaista, Tahitin valkeista, hienoista oljista tehtyä lakkia, jonka hän asetti aivan otsalle, silmien eteen. Sen kuvulle, joka oli litteä kuin merimiesten lakeissa, kiersi hän tuoreen lehti- tai kukkaseppeleen.

Hän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää. Vaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä rakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi — Ja kuitenkin oli hänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen vasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua, Amerikan punanahkojen sisarkansaa.

Papeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs, eittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar ojentaen minulle kätensä:

"Loti, kuinka Rarahu voi?"

Kadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät hänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä silmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan.

Hän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli muodokkaampi ja pyöristyneempi. — Mutta hänen silmiensä ympärille ilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen kuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa.

Siveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli vaikea seurata hänen älynsä kehitystä. — Hän oli jo liiaksi sivistynyt pitääkseen nimityksestä "pikku villi" — tietäen, että se viehätti minua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten tapoja.

Hän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset saivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon hetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä ristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut koskaan sama olento kahtena päivänä perätysten.

Hän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta olivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki tuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin viehättäväksi.

Jumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa häntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala tietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani saanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja lunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä häntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni.

Veljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat euroopalaiset tuttavat Rendeeristä tai ranskalaisesta siirtolasta kävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: — meillä oli hyvä olla. — — — Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä; mutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin, jotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja kunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen arvonantoon kuin valkealla naisella.

XV.

Jo kauan aikaa olen minä osannut puhua rannikon tahitia, joka suhtautuu puhtaaseen tahitin kieleen niin kuin pikku neekeri ranskaan, mutta minä aloin myöskin oppia ilmaisemaan ajatukseni esteettä täysin oikeilla sanoilla, vanhoja, omituisia käänteitä käyttäen ja Pomaré suostui keskustelemaan pitkät ajat minun kanssani. Minulla oli kaksi avustajaa tämän kielen tutkimisessa, jota kohta ei enää puhuta: Rarahu ja kuningatar.

Pitkien écarté-peliemme aikana kertaili hän kanssani innostuksella opittua, ihastuen huomatessaan minun tutkivan ja rakastavan tuota katoamaan tuomittua kieltä.

Minua huvitti tiedustella häneltä vanhoja tarinoita, tapoja ja perintätietoja… Hän puhui hitaasti, matalalla, karhealla äänellä; minä keräsin hänen suustaan outoja kertomuksia menneistä ajoista, salaperäisistä, unhottuneista aikakausista, joita maorit nimittävät yöksi.

Sana po merkitsee tahitin kielessä samalla kertaa yötä, pimeyttä ja tarunomaisia aikoja, joita vanhuksetkaan eivät enää muista.

XVI.

Tarina Pomotu-saarista.

(Kuningatar Pomarén kertoma.)

"Pomotu-saarilla (yösaarilla tai kukistetuilla saarilla), — nimi, jonka me nyt olemme heidän päällikkönsä pyynnöstä muuttaneet Tuamotuksi, (kaukaiset saaret) — asuu vielä nytkin, niin kuin tiedät, ihmissyöjiä.

"Niille tuli asukkaita viimeksi kaikista meidän saaristamme. Niitä vartioivat ennen veden henget, jotka pieksivät vettä niin ankarasti suurilla lokinsiivillään, ettei kukaan päässyt lähellekään. Hyvin kaukaisena aikana voitti ja hävitti Taaroa-jumala ne.

"Heidän tappionsa jälkeen pääsivät ensimäiset maorilaiset asettumaan
Pomotu-saarille."

XVII.

Tarina kuista.

"Oceanialainen taru kertoo, että taivaalla, Suuren Valtameren yläpuolella ennen oli viisi kuuta. Niillä oli selvemmät ihmisen kasvot kuin nykyisellä kuulla ja ne noituivat ensimäiset Tahitissa asuvat ihmiset: kuka vain nosti silmänsä niitä katsellakseen, sen valtasi kummallinen hulluus. — Suuri jumala Taaroa ryhtyi manaamaan niitä. Silloin tulivat ne levottomiksi. — Niiden kuultiin laulavan avaruudessa suurilla, kaukaisilla ja pelottavilla äänillä; ne lauloivat taikalauluja loitotessaan maasta. Mutta Taaroan loihdun voimasta alkoivat ne vavista, niitä huimasi ja ne putosivat ukkosen jyrinällä valtamereen, joka kiehuen aukesi niitä vastaanottamaan.

"Nuo viisi kuuta muodostivat pudotessaan Bora-boran, Emean, Huahinen,
Raiatean ja Tubuai-Manun saaret."

XVIII.

Prinssi Tamatoa istui rinnallani palatsin parvekkeen alla. Se tapahtui hiukan ennen kuin nuo kamalat kohtaukset, joiden takia hänet uudelleen suljettiin Taravaon vankilaan. Hän piti polvillaan kalpeaa pikku tytärtään Pomare V:ttä, jota hän hiljaa hyväili leveillä, kamalilla käsillään. Ja vanha kuningatar katseli heitä molempia kasvoillaan loppumattoman hellä ja sanomattoman surullinen ilme.

Pikku prinsessa oli myöskin hyvin surullinen. Hän piteli kädessään kuollutta lintua ja katseli tyhjää häkkiä silmät kyyneleitä täynnä.

Se oli laululintu, Tahitilla tuntematon eläin, harvinaisuus, joka oli tuotu hänelle Amerikasta, ja jonka omistaminen oli tuottanut hänelle hyvin suurta iloa.

"Loti", sanoi hän. "Valkotukkainen amiraali on ilmoittanut meille, että sinun laivasi pian lähtee CaIifornian maahan (i te fenua California). Kun sinä palaat sieltä, tahdon minä, että tuot minulle mukaasi hyvin paljon lintuja, koko häkin täyden. Ja minä päästäisin ne lentoon Fatauan metsään, että meidänkin maassamme olisi, sitten kun minä tulen suureksi, laululintuja niin kuin muuallakin".

XIX.

Tahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat hajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä.

Sisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat kesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset taittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti suljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot kohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin haaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin pilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet kuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne murskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena tai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu kasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja kummallisia sananjalkoja.

Päinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket, kohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten yksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa.

Noin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun hyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden välitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu olivat ennen vieneet minut sangen usein.

Me emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin teimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme.

Ohi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan. Hän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen olkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika ja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu kosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin Tahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat vielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun.

Me jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia polkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja.

Tunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun lähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro suurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin korkeudesta.

Tuon rotkon pohjalla oli todellinen taikamaa:

Merkilliset kasvit kietoutuivat toisiinsa hämärissä, kosteutta tippuen, ainaisen vedenpaisumuksen kastelemina; pitkin kohtisuoria, mustia seinämiä kiipeili köynnöksiä, puuntapaisia sananjalkoja, hienonvärisiä sammalia ja hiusmaisia ruohoja. Putouksen pirstoma, vaahdoksi pieksämä vesi saapui alas rankkasateena, hurjana, sekavana joukkona.

Se yhtyi sitten kuohuen kallioiseen altaaseen, jonka kaivamiseen ja kiillottamiseen siltä oli mennyt vuosisatoja ja muuttui jälleen puroksi jatkaen matkaansa vihreiden oksien alla.

Hieno vesiharso lepäsi kuin verho koko maiseman yllä ja korkeimpana kuulsi taivas kuin kaivon pohjalta nähtynä ja kuvastuivat suurten kallioiden huiput puoleksi kätkeytyneinä synkkiin pilviin.

Se mikä erikoisesti ihmetytti Rarahua oli tuo ainainen levottomuus tuon rauhallisen yksinäisyyden keskellä: tuo suunnaton melu, eikä mitään elävää — ei muuta kuin elotonta ainetta, joka määräämättömiä aikoja oli seurannut maailman alussa saamaansa sysäystä.

Me läksimme vasemmalle pitkin vuohenpolkua, joka kiemuroiden nousi vuoren laelle.

Me kävelimme tiheän lehtiholvin alla; satavuotiset puut ojentelivat meidän ympärillämme kosteita runkojaan, vihertävinä ja kiiltävinä kuin jättiläismäiset marmoripylväät. Köynnöskasveja kierteli kaikkialla, ja puuntapaiset sananjalat ojentelivat leveitä päivänvarjojaan, jotka olivat hammaslaitaisia kuin hienot pitsit. Kun nousimme vielä ylemmäksi löysimme ruusupensaita, koko viidakon kukkivia ruusupensaita. — Kaikenvivahteiset Bengalin ruusut upeilivat täällä tavattoman rehevinä, ja maassa, sammalikossa oli mattona tuoksuvia, pieniä metsämansikoita; niin että luuli tulleensa taikapuutarhaan.

Rarahu ei ollut koskaan käynyt niin kaukana ja hän tunsi hämärää kauhua metsiin syventyessämme. Veltot tahititytöt eivät juuri eksy saarensa sisäosiin, joka on heille yhtä tuntematon kuin kaukaisimmat mantereet; tuskinpa miehetkään milloinkaan käyvät näissä erämaissa poimimassa villejä banaaneja tai kaatamassa kallisarvoisia puita.

Mutta kaikki oli kuitenkin niin kaunista, että hän oli ihastuksissaan. Hän oli tehnyt itselleen seppeleen ruusuista ja repi naurusuin hameensa kaikkiin oksiin tiellä.

Enimmän viehättivät meitä matkamme varrella nuo sananjalat, jotka levittelivät äärettömiä lehtiään ylellisine leikkauskoristeineen ja verrattoman tuoreine värivivahduksineen.

Ja me jatkoimme nousua koko päivän kohti yksinäisiä seutuja, joiden läpi ei enää yksikään ihmisen tekemä polku kulkenut. Edessämme aukeni silloin tällöin toisia syviä laaksoja, mustia, vääntyneitä repeytymiä. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja me tapasimme suuria, selvä- ja tarkkapiirteisiä pilviä, jotka näyttivät lepäävän kallioon nojaten, toiset päittemme yläpuolella, toiset jalkaimme alla.

XX.

Illalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän allamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset lohkeamat, kaikki kohopaikat; — hirmuisia basalttiselkiä läksi keskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle. Kaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin korkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän silmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin kukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti yksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. — Kaikkialla saaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä pintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva.

Hyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden sinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä, jotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä.

Täältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina, kaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin ihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi, istuen lähellä toisiamme kivillä.

"Loti", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. "Mitkä ovat sinun ajatuksesi?" (E Loti, e aho ta oe manao iti?)

"Monenlaiset", vastasin minä. "Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä ymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille merille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla asuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon primitiivisen rodun lapsia; — että korkealla eräällä näistä saarista, kaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen minä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä olen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua.

"Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset ihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä vuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin tulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä.

"Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat sen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. — Kaikki nuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina vielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä enää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto."

"Yksi seikka pelottaa minua", sanoi hän, "Loti rakkaimpani (e Loti, ta u here). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä ei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa ulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta kaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen? Meidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään, sanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne olekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä" — — —

Aurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti taivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen kultaisen valonsa. — Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa jalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. — Näköpiirissä paloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa hehkuen.

Ja sitten sammui koko tuo tulipalo alhaalta lähtien ja yö laskeutui nopeasti, hämärtymättä; ja Etelänristi ja kaikki pallonpuoliskon tähdet syttyivät syvällä taivaalla.

"Loti", sanoi Rarahu. "Kuinka korkealle pitäisi nousta, että sinun maasi näkyisi?" — — —

XXI.

— — — Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti pelkäämään — — —

Tämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen ärjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien pientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton.

Sellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa, joissa ei asu lintujakaan — — —

Meidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia, aivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä; — mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa valossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut yksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa.

Tahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä, kuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, pareo peitteenä. — Sen me teimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei tarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. — — — Sitäpaitsi eivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat sellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut, nousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä me lepäsimme. — — —

Minä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja taas tähtiä — — — Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa tuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä Etelänristiä. — — —

— — — Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän katseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. — — — Eteläisen pallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen väliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt hiukkaakaan kosmillista tomua — ja jotka antoivat mielikuvitukselle ilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. — —

Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. — — — Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen —. Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät jääkylmällä vedellä. — — —

Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta kumpikin — ja Rarahu hiukan pelostakin. — — —

Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon pilvet ja kummitukset. — Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen laskeutua alas päin.