XXII.
— — — Illalla saavuimme me perin uuvuksissa ja aivan nälkäisinä
Fatauan rinteille enemmittä seikkailuitta.
Siellä tapasimme kaksi tuntematonta nuorukaista, jotka palasivat metsästä. He olivat puetut vyötäisten ympärille solmittuun kansalliseen pareoon ja kulkiessaan ruusualueen kautta olivat he sitoneet itselleen suuria seppeleitä, samanlaisia kuin Rarahun. He kantoivat pitkien keppien päissä paljailla olkapäillään saalistaan: komeita leipäpuun hedelmiä, ja villejä, punaisia ja keltaisia banaaneja.
Me pysähdyimme heidän kanssaan ihanaan rotkoon, kukkivien sitronapuiden muodostaman tuoksuavan holvin alle.
Tuli leimahti kohta ilmi liekkiin kahta kuivaa oksaa yhteen hangatessa. Sytytettiin suuri rovio, ja heinissä paistetuista hedelmistä syntyi mainio ateria, josta tuntemattomat nuorukaiset iloisesti tarjosivat meille puolet, niin kuin maassa on tapana. — —
Rarahu oli kokenut tällä retkellä yhtä paljon hämmästyttävää ja liikuttavaa kuin matkalla kaukaisiin maihin.
Hänen lapselliselle ymmärrykselleen oli auennut tuhansia uusia käsitteitä — ihmisrotujen suuruus ja muodostuminen, heidän kohtalonsa salaisuus — — —
XXIII.
Papeetessa oli kaksi eleganttia henkilöä, Rarahu ja hänen ystävättärensä Teurahi — joita nuoret naiset mukailivat valikoidessaan uuden värisiä kankaita, kukkia tai tukkalaitteita.
He kulkivat yleensä paljain jaloin, nuo pikku raukat, ja heidän ylellisyytensä, johon pääasiallisesti kuului luonnollisia ruususeppeleitä, oli hyvin vaatimatonta ylellisyyttä. Mutta heidän kasvojensa viehkeys ja nuoruus, heidän vartaloittensa antiikkinen muodokkuus ja sirous sai heidät niin yksinkertaisilla keinoilla näyttämään hyvinpuetuilta ja olemaan ihastuttavia.
He soutelivat usein merellä hennossa kylkiäispuuveneessä, jota he itse ohjasivat, ja heitä huvitti nauraen kulkea Rendeerin peräkeulan ohi.
Kun he purjehtivat, kulki heidän heikko aluksensa pasaadituulen puhaltaessa hämmästyttävää vauhtia, ja silloin liukuivat he, molemmat seisoallaan, silmät hehkuen, veden pinnalla kuin näky — He osasivat, taitavasti ruumistaan taivutellen, pitää tasapainossa sukkulamaisen ruuhensa, joka kuljetti heitä nopeasti jättäen jälkeensä pitkän, valkoisen vaahtoviivan.
XXIV.
Suloinen Tahiti, tuo Polynesian kuningatar, tuo euroopalainen saari kesyttömän valtameren keskellä, — viidennen maanosan helmi ja timantti.
(Dumont d'Urville.)
Tämä tapahtui kuningatar Pomarén luona, marraskuussa 1872.
Hovi, joka useimmiten kulki paljain jaloin tai loikoili vihreässä ruohokossa ja pandanusmatoilla, vietti juhlaa sinä iltana, ylellisimpiin pukuihinsa puettuna. Istuin pianon ääressä ja Afrikattaren partituuri oli avoinna edessäni. Samana aamuna saapunut piano oli uutuus Tahitin hovissa. Se oli arvokas, pehmeä- ja syvä-ääninen kone — joka soi kuin urut tai kaukaiset kellot — ja Meyerbeerin musiikkia kuunneltaisiin nyt ensi kertaa Pomarén luona.
Vieressäni seisoi ystäväni Randle, joka myöhemmin luopui merimiehen ammatista laulaakseen ensimäistä tenoria Amerikan oopperoissa. Hän oli jonkun aikaa kuuluisa Randettin nimellä, siksi kunnes hän, ruvettuaan juomaan, kuoli kurjuudessa.
Nyt oli hänen äänensä loistavimmillaan, hänen taiteensa korkeimmillaan ja minä en ole missään kuullut voimakkaampaa, ihanampaa miesääntä. Me olemme kahden kesken ilahuttaneet monia tahitilaisia korvia tuossa maassa, missä raaimmatkin ihmeellisen hyvin ymmärtävät musiikkia.
Salin perällä — vartalokuvansa alla, jossa etevä taiteilija on kuvannut hänet kauniina ja runollistettuna kolmekymmentä vuotta sitten — istui vanha kuningatar kullatulla, punaisella kirjokankaalla koristetulla valta-istuimellaan. Hän piti sylissään kuoleman sairasta poikansa tytärtä, pientä Pomaré V:ttä, joka suuntasi minuun suuret, mustat, kuumeen laajentamat silmänsä.
Vanhus täytti koko leveän istuimen muodottomalla ruumiillaan. Hän oli puettu karmosiinin punaiseen samettilevättiin, ja paljas nilkka sovittautui niin hyvin kuin taisi satiinikenkään.
Valta-istuimen vieressä oli tarjotin täynnä pandanussavukkeita.
Frakkiin puettu tulkki seisoi tuon naisen vieressä, joka ymmärsi ranskaa yhtä hyvin kuin pariisitar, ja joka ei koskaan suostunut puhumaan sitä sanaakaan.
Amiraali, kuvernööri ja konsulit istuivat kuningattaren lähistöllä.
Noissa vanhoissa ja ryppyisissä, ruskeissa ja neliskulmaisissa kasvoissa oli vielä suuruutta, ja etenkin kuvastui niissä ääretön suru — suru nähdä kuoleman tempaavan pois, toisen toisensa perästä, kaikki hänen lapsensa, joihin sama, parantumaton tauti oli kyntensä iskenyt, — suru nähdä sivistyksen anastaman valtakuntansa kulkevan turmiota kohti ja kauniin maansa alenevan haureuden harjoittamispaikaksi.
Avoimet ikkunat olivat puutarhaan päin — siellä näkyi liikkuvan koko joukko kukilla seppelöityjä päitä, jotka lähestyivät kuuntelemaan: kaikki hovinaiset: Faimana koristeltuna kuin najaadi kaislanlehvillä — Tehamana, daturanlehväseppele päässään — Teria, Raurea, Tapu, Erere, Tairea, — Tiahui ja Rarahu.
Salin osa minua vastapäätä oli aivan avoin, seinä poissa ja sen sijalla saaren puista rakennettu pylväikkö, jonka läpi näkyi tahitilainen maisema öisten tähtien valossa.
Pylväiden alla, pimeää, kaukaista taustaa vasten, eriytyi penkki, jolla istuivat kaikki ylhäiset naiset, päälliköttäret ja ruhtinattaret. Neljä kullattua, pompadourtyylistä soihtua, jotka ihmeekseen tapasivat itsensä moiselta paikalta, valoi heihin kirkkaan valonsa ja saivat heidän todella sirot ja kauniit pukunsa säteilemään. Heidän luonnostaan pieniä jalkojaan verhosivat tänä iltana moitteettomat satiinikengät.
Siellä oli ensin tuo loistava Ariinoore, kirsikanpunaisine satiiniviittoineen _peia_seppele kulmillaan. — Ariinoore, joka ei huolinut erään Ranskan laivaston luutnantin kättä, vaikka hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa morsiuslahjoihin — eikä myöskään Kamehameha V:ttä, Sandwich-saarien kuningasta.
Hänen vierellään Paura, hänen erottamaton ystävättärensä, viehättävä raakalais-tyyppi, omituisen ruma, tai omituisen kaunis — ulkonäöstä päättäen yhtä hyvin raa'an kalan kuin ihmislihan syöjä — merkillinen tyttö, joka eli metsien keskellä kaukaisessa piirikunnassa, — omisti englantilaisen missin sivistyksen ja tanssi valssia kuin espanjatar — — —
Titaua, joka hurmasi Englannin prinssin Alfredin, puhdas tahitilainen tyyppi, joka oli pysynyt kauniina keski-ikäisenäkin, koristettuna hienoilla helmillä ja pää liehuvilla reva-revoilla peitettynä.
Hänen kaksi tytärtään, jotka olivat äsken saapuneet Lontoolaisesta pensionaatista ja olivat jo yhtä kauniit kuin äitinsäkin. He olivat pukeutuneet euroopalaisiin tanssihameisiin, joita puoleksi peittivät — kuningattaren toivomuksesta — valkeaharsoiset, tahitilaiset tapa't.
Prinsessa Ariitéa, Pomarén tytärpuoli, suloisine, lapsellisen unelmoivine kasvoineen, uskollisena punaisille Bengalin ruusuilleen, joita oli kiedottu hänen valtoimiin hiuksiinsa.
Bora-Boran kuningatar, toinen vanha, terävähampainen raakalainen, samettipuvussa. Kuningatar Moe (moe: uni tai salaperäisyys) tummassa hameessa, puhdaspiirteinen, mystillinen kaunotar, silmät puoleksi suljettuina, ja niiden katseessa sama ilmeikäs sävy kuin entisajan muotokuvissa.
Näitten valaistujen ryhmien takana, Oceanian öiden kuulakassa syvyydessä, kohosivat vuorien harjat tähtitaivasta kohti ja banaanipuuryhmä siroine ääriviivoineen, suunnattomine lehtineen, hedelmäterttuineen, jotka muistuttivat mustiin kukkiin päättyviä, monihaaraisia kynttiläjalkoja. Noitten puiden takana levisivät eteläisen taivaan tähtisumukot sinivaloiseksi verhoksi, jonka keskellä Etelänristi kimmelsi. Ei ole mitään niin ihanteellisen troopillista kuin tämä tumma taulu.
Ilmassa leijui tuo gardenioiden ja oranssien hieno tuoksu, joka tihentyy illan paksujen lehvistöjen alle; suuri, kasvien välissä hyörivien hyönteisten surinan täyttämä hiljaisuus, ja tuo tahitilaisten öiden ominainen kaiukkuus, mikä tekee alttiiksi alistumaan musiikin taikavoimaan.
Valitsemamme kappale oli se, missä Vasco hurmautuneena käyskentelee yksin juuri löytämällään saarella ja ihailee tuntematonta luontoa, kappale, jossa mestari on niin erinomaisesti kuvaillut, mitä hän sisäisen näkemyksensä avulla tiesi tuon vehreyden- ja valonmaan kaukaisesta loistosta. Ja Randle alkoi ihanalla äänellään, luoden katseen ympärilleen:
Oi ihmeiden maa, ja onnela armain! — — — — — Paratiisi, mi aalloista noussut on! — — — — —
Meyerbeerin haamu värähti kai ilosta sinä yönä kuullessaan musiikkiaan esitettävän sillä lailla, maailman toisessa ääressä —.
XXV.
Vuoden lopulla ilmoitettiin, että Moorean saarella vietettäisiin suuri juhla Afareahitun temppelin vihkimisen johdosta.
Kuningatar Pomaré ilmoitti valkotukkaiselle amiraalille aikovansa lähteä sinne koko seurueineen, kutsuen hänetkin ottamaan osaa menoihin ja niitä seuraaviin, suuriin juhlapitoihin.
Amiraali asetti fregattinsa kuningattaren käytettäväksi, ja sovittiin niin, että Rendeer pantaisiin kuntoon viemään sinne koko hovin.
Pomarén seurue oli lukuisa, meluava, värikäs; se oli tällä kertaa lisääntynyt vielä parilla kolmella sadalla nuorella naisella, jotka olivat tuhlanneet kuin hullut reva-revoihin ja kukkasiin.
Eräänä kauniina, kirkkaana joulukuun aamuna, kun Rendeer jo oli levittänyt suuret, valkoiset purjeensa, huomasi se, että tuo iloinen joukkue oli vallannut sen äkkirynnäköllä.
Minä olin saanut tehtäväkseni mennä täydessä juhlapuvussa hakemaan kuningatarta palatsista.
Haluten nousta laivaan ilman minkäänlaista näyttämölle asetusta oli hän lähettänyt edellään kaikki naisensa, ja pienessä, tuttavallisessa kulkueessa vaelsimme me yhdessä rannikkoa kohti nousevan auringon ensi säteissä.
Vanha kuningatar kulki juhlapuvussa etunenässä taluttaen kädestä hänelle niin rakasta poikansa tytärtä — ja me seurasimme parin askeleen päässä; prinsessa Ariitéa, kuningatar Moe, Bora-Boran kuningatar ja minä.
Siinä taulu, jonka minä usein kohtaan muistelmissani. — — — Naisilla on kirkastumisen hetkensä — ja Ariitéan kuvan, hänen kulkiessaan rinnallani eksootisten puiden alla aamun suuressa kirkkaudessa, näen minä vieläkin edessäni, kun minä vuosien ja välimatkojen päästä muistelen häntä — — —
Kun kunniavenhe, joka toi kuningatarta ja prinsessaa, laski Rendeerin kylkeen, kohottivat fregatin matruusit, jotka tavanmukaista käytäntöä seuraten olivat asettuneet raakapuille, kolminkertaisen: "Eläköön Pomaré" ja yksikolmatta tykinlaukausta kajahti Tahitin rauhallisilla rannikoilla.
Sitten astuivat kuningatar ja hovi amiraalin huoneistoon, missä heitä odotti heidän makunsa mukainen makeisista ja hedelmistä laadittu aamiainen, juomana vanhaa, punertavaa sampanjaa.
Sillävälin olivat kaikenarvoiset seuranaiset hajaantuneet laivan eri osiin, missä he pitivät suurta ja iloista melua heitellen merimiehille oransseja, banaaneja ja kukkia.
Ja Rarahu oli siellä myöskin, päästen mukaan kuninkaalliseen saattueeseen kuuluvana pikku henkilönä, miettiväinen ja vakava Rarahu keskellä tuota meluisan ilon purkausta. — Pomaré oli tuonut mukaansa piirinsä parhaat _himene_kuorot, ja koska Rarahu oli Apirén kuoron tärkeimpiä jäseniä, oli hän sen ominaisuuden vuoksi saanut kutsun juhlaan.
Tässä on asiasta poikkeaminen välttämätöntä tiare miriin nähden — esineeseen, jolla ei ole vastinetta euroopalaisten naisten puvustossa.
Tiare on jonkunlainen vihreä dahlia, jonka Oceanian naiset asettavat hiuksiinsa, hiukan korvan yläpuolelle, juhlallisissa tilaisuuksissa. Tätä omituista kukkaa lähemmin tarkastaessa huomaa, että se on keinotekoinen; se on kiinnitetty kaislan varteen ja muodostettu hyvin pienen, hyvin tuoksuvan loisen, erään harvinaisen liekokasvin lehdistä, joka kasvaa eräiden metsäpuiden oksilla.
Kiinalaiset ovat eteviä tällaisten hyvin taiteellisten tiaréiden tekemisessä, ja he myyvät niitä hyvin korkeasta hinnasta Papeeten naisille.
Tiaré on erikoisesti juhlien, pitojen ja tanssiaisten koriste. Jos tahititar antaa sen nuorelle miehelle, merkitsee se jokseenkin samaa kuin sultaanin mielivaimolleen heittämä nenäliina.
Kaikilla tahitittarilla oli sinä päivänä tiaréet hiuksissaan.
Ariitéa oli kutsunut minut pitämään hänelle seuraa virallisen aamiaisen aikana — ja pikku Rarahu parka, joka oli tullut mukaan vain minun tähteni, odotti minua kauan kannella itkien hiljaa huomatessaan itsensä niin hyljätyksi. Sangen ankara rangaistus, johon minä olin langettanut hänet pienen, jo eilisestä saakka kestäneen oikun takia, ja jonka vuoksi hän jo oli vuodattanut kyyneleitä.
XXVI.
Ylimenoa oli kestänyt kaksi tuntia ja me lähestyimme jo Moorean saarta.
Rendeerin välikannella pidettiin suurta melua; joukko nuoria naisia, kaikkein tunnetuimpien ja sievimpien keskuudesta valituita, oli kutsuttu pitoihin, joita upseerit heille pitivät.
Rarahu oli minun poissaollessani suostunut olemaan mukana niissä. — Hän oli siellä Teurahin ja eräiden ystävättäriensä seurassa; hän oli pyyhkinyt kyyneleensä ja nauroi että kajahteli.
Hän ei puhunut ollenkaan ranskaa kuten useimmat muut; — mutta merkeillä ja äännähdyksillä piti hän yllä hyvin vilkasta keskustelua naapuriensa kanssa, jotka huomasivat hänet viehättäväksi.
Viimein — ja se oli petollisuuden ja kauhistuksen huippu — oli hän jälkiruokaa syötäessä hyvin suosiollisesti ojentanut tiaréensa Plumkettille.
Hän oli, totta kyllä, kyllin älykäs tietääkseen osanneensa oikeaan, ja ettei Plumkett ottaisi ymmärtääkseen — — —.
XVII.
Mitenkä kuvailisin tuota lumoavaa seutua, Afareahitun lahtea!
Haaveellisen näköisiä, suuria ja tummia kallioita, salaperäisiä kookospalmuja tyynen veden yli kallistuvana verhona — ja suurten puiden alla muutamia hajanaisia majoja oranssipuiden ja punervakukkaisten laakeripensaiden keskellä.
Ensi näkemältä olisi väittänyt, ettei tässä varjoisassa seudussa ollut ketään — ja kuitenkin odotti meitä koko Moorean väestö vaieten, puoleksi kätkeytyneenä vihreihin lehtiholveihin.
Noista metsistä uhosi kosteaa tuoreutta, outoa sammalen ja eksootisten kasvien hajua. Kaikki Moorean _himéné_kuorot olivat esillä istuen järjestyksessä suunnattoman suurien puiden runkojen välissä; kaikki saman piirin laulajat olivat puetut saman värisiin vaatteihin — toiset valkeihin, toiset vihreihin tai punaisiin; kaikilla naisilla oli hiuksissaan kukkia, kaikilla miehillä lehti- tai kaislaseppeleet. Muutamat ujommat tai ihmisiä karttelevat ryhmät olivat jääneet sisemmälle metsään, ja katselivat kaukaa meidän tuloamme, puoleksi piiloutuneina puiden taakse.
Kuningatar jätti Rendeerin samoilla menoilla kuin hänen tullessaankin ja tykkien jylinä kajahteli kaukana vuoristoissa.
Hän astui maihin ja kulki eteenpäin amiraalin seuraamana. — Ne ajat olivat jo menneet, jolloin maan asukkaat kantoivat häntä käsivarsillaan, etteivät hänen jalkansa koskettaisi heidän maakamaraansa; tuo vanha tapa, jonka mukaan paikka, mihin hallitsija jalallaan kosketti, tuli valtion omaisuudeksi, on jo kauan sitten unohtunut Oceaniassa.
Parikymmentä ratsastavaa keihäsmiestä, jotka muodostivat Pomarén kunniasaaton, oli rivittynyt rannikolle meitä vastaanottamaan.
Kun kuningatar tuli näkyviin, virittivät _himéné_kuorot yht'aikaa tavanmukaisen: la ora na oe, Pomaré vahine! (Ole tervehditty, kuningatar Pomaré). Ja metsät kaikuivat äänekkäistä huudoista.
Olisi luullut nousevansa jollekin noidutulle saarelle, mikä oli herännyt eloon taikasauvan iskusta.
XXVIII.
Afareahitun temppelin pyhitysmenot kestivät hyvin kauan. Lähetyssaarnaajat pitivät pitkiä puheita tahitin kielellä ja himéné-kuorot lauloivat riemuvirsiä ikuiselle isälle.
Temppeli oli rakennettu korallista; pandanuksen lehdistä palmikoitua kattoa kannattivat saarien puista hakatut hirret, joita yhdistivät toisiinsa erivärisiä, säännöllisiä ja monimutkaisia kuvioita muodostavat kudelmat. Rakennustapa oli siis vanhaa maorilaista tyyliä.
Näen vieläkin tuon alkuperäisen näyn: taustan ovet ovat avoinna maaseutuun päin, vuorien ja korkeiden palmujen muodostamaa ihanaa maisemaa kohti, — lähetyssaarnaajan korokkeen ääressä seisoo vanha kuningatar mustassa puvussa, surullisena ja hartaana rukoillen poikansa tyttären puolesta, vanhan ystävättärensä Paparan päälliköttären seuraamana. Hänen valkopukuiset seuranaisensa ovat kokoontuneet hänen ympärilleen. Temppeli on aivan täynnä kukilla seppelöityjä päitä — ja Rarahu, jonka olin antanut lähteä Rendeeristä, oli sekaantunut tuohon joukkoon kuin vieras — — —
Syntyi suuri hiljaisuus kun Apirén himéné, joka oli säästetty viimeiseksi, viritti laulunsa — ja minä erotin takanani pikku ystävättäreni raikkaan äänen, kun se kaikui kuoron yli. — Uskonnollisen tai intohimoisen haltioitumisen vallassa suoritti hän palavasti haaveellisimpia muunnelmiaan; hänen äänensä väreili kuin kristalli temppelin hiljaisuudessa vangiten kaikkien tarkkaavaisuuden.
XXIX.
Juhlamenojen jälkeen siirryttiin ruokasaliin. Pöydät oli katettu ulko-ilmaan, suurten kookospalmujen varjoon, vihreiden lehväkatosten alle.
Pöytiin saattoi sopia noin viisi, kuusisataa henkeä; liinat olivat koristetut lehvillä ja punaisilla kukilla. Tarjona oli suuri joukko kohokeleivoksia, joita kiinalaiset tekevät bananin ja eräiden muiden epätavallisten kasvien runkojen avulla. Euroopalaisten ruokalajien rinnalla oli hyvin paljon tahitilaisia: hedelmäpuuroja, ruohossa kokonaisina paistettuja porsaita, ja maidossa hapatettuja merirapuja. Erilaisia kastikkeita ammennettiin aivan täysinäisistä, suurista veneenmuotoisista astioista, joita tarjoilijat vaivaloisesti kantoivat ympäriinsä. Mies- ja nais-päälliköt tulivat vuorotellen puhumaan kuningattarelle täyttä kurkkua, niin kaikuvalla äänellä ja niin liukaskielisesti, että olisi luullut heitä riivatuiksi. Ne, jotka eivät olleet saaneet sijaa pöydässä, söivät seisoallaan nojaten istuvien olkapäihin ja melu ja hämminki oli sanoin kuvaamaton — — —
Prinsessojen pöydässä istuen en minä ollut huomaavinanikaan Rarahua, joka oli kadonnut hyvin kauas minusta Apiréläisten joukkoon.
XXX.
Kun yö laskeutui Afareahitun metsien latvoille, meni kuningatar piirikunnan Fareauhun, mihin hänelle oli valmistettu yösija. Valkotukkainen amiraali palasi fregattiin, ja upa-upa alkoi.
Kaikki uskonnolliset ajatukset, kaikki kristilliset tunteet olivat häipyneet päivän mukana; kuuma ja hekumallinen pimeys verhosi taas kesyttömän saaren. Samoin kuin niinä aikoina, jolloin ensimäiset merenkulkijat olivat nimittäneet sitä uudeksi Cythereksi, oli kaikki taas viettelevää, aisteja huumaavaa ja hillitöntä intohimoa.
Ja minä olin seurannut valkotukkaista amiraalia, jättäen Rarahun tuohon hullautuneeseen väkijoukkoon.
XXXI.
Kun minä jäin yksin laivaan, nousin minä suruissani Rendeerin kannelle. Tuo tänä aamuna niin eloisa fregatti oli tyhjä ja hiljainen, mastojen ja raakojen pitkät ääriviivat piirtyivät öistä taivasta vasten, tähdet olivat sumeat, ilma tyyni ja raskas, meri liikkumaton.
Moorean vuoret kuvastelivat vedessä ylösalaisin kääntyneitä piirteitään. Kaukaa näkyivät tulet, jotka maalla valaisivat upa-upaa; karkeat, rivot laulut saapuivat tänne epäselvänä humuna patarumpujen tahdikasten iskujen säestäminä.
Kaikki yön tunnit soivat toinen toisensa jälkeen Rendeerilla unen saapumatta lopettamaan minun outoja unelmiani. Minä rakastin sydämestäni tuota pikku raukkaa; tahitilaiset sanoivat hänestä: se on Lotin pikku puoliso. Hän oli tosiaan minun pikku puolisoni; sydämelläni, aisteillani rakastin häntä paljon. Ja kuitenkin oli meidän molempien välillä syvänteitä, pelottavia aitauksia, ikuisesti suljetuita. Hän oli pieni raakalainen; meidän välillämme, jotka olimme "sama liha", oli rotujen juurellinen eriäväisyys, ensimäisten käsitteiden kaikki läpikäyvä erotus. Jos minun ajatukseni ja mielteeni olivat usein käsittämättömiä hänestä, niin olivat hänenkin minusta. Minun lapsuuteni, isänmaani ja kotilieteni, kaikki tuo pysyisi hänelle aina käsittämättömänä ja tuntemattomana. Muistan lauseen, jonka hän eräänä päivänä sanoi minulle: "Minä pelkään, ettei sama Jumala olekaan luonut meitä." Ja me olimme todella kahden aivan eristetyn ja aivan erilaisen luonnon lapsia, ja meidän sielujemme yhteys saattoi olla vain ohimenevää, epätäydellistä ja vaivanalaista.
Pikku Rarahu parka, kohta kun me olemme poistuneet kauaksi toisistamme, tulee sinusta taas pieni maorityttö, sinä pysyt tietämättömänä ja kesyttömänä, sinä kuolet kaukaisella saarellasi yksin ja unhotettuna — ja Loti ei ehkä saa tietääkään siitä.
Näköpiiriin alkoi piirtyä pieni, tuskin näkyvä viiru aavan meren puolella: se oli Tahitin saari. Taivas valkeni idässä; tulet sammuivat maalla ja lauluja ei enää kuulunut.
Minä ajattelin, että tuona erikoisen hekumallisena aamuhetkenä oli Rarahu tuolla, tanssin väsyttämänä, omaan nojaansa jääneenä. Ja se ajatus poltti minua kuin punainen rauta.
XXXII.
Iltapäivällä nousivat kuningatar ja prinsessat taas laivaan palatakseen Papeeteen. Kun heidät oli otettu vastaan tavanmukaisilla kunnianosoituksilla, jäin minä tarkastelemaan monilukuisia kanootteja, venheitä ja pursia, jotka toivat heidän seuruettaan. Joukko oli vielä lisääntynyt muutamilla Moorean nuorilla naisilla, joita halutti jatkaa juhlia Tahitissa.
Vihdoinkin näin Rarahun; hän oli siellä, hänkin palasi. Hän oli vaihtanut valkean tapansa vaaleanpunaiseen ja kietonut tuoreita kukkia hiuksiinsa. Ihopiirrokset näkyivät entistä selvemmin hänen kalvenneella otsallaan ja siniset renkaat olivat syventyneet hänen silmiensä ympärillä.
Hän oli epäilemättä ollut mukana upa-upassa aamuun asti, mutta nyt hän oli tuolla, hän palasi, ja enempää en minä sillä hetkellä pyytänytkään häneltä.
XXXIII.
Ylikulun aikana vallitsi kaunis, tyyni ilma.
Oli ilta. Aurinko oli juuri kadonnut. Fregatti liukui äänettömästi jättäen jälkeensä hitaita, pehmeitä aaltoja, jotka katosivat kuolemaan kauas peilityynelle merelle. Taivaalla puunsi siellä täällä suuria, tummia pilviä, jotka vivahtivat sinipunaiseen illan vaaleankeltaisessa kajastuksessa, ilmapiirin hämmästyttävässä kuulakkuudessa.
Rendeerin takaosassa erottautui ryhmä nuoria naisia sirosti merta ja maisemaa vasten. Tuon ryhmän näkö sai minut suuresti hämmästymään: Ariitéa ja Rarahu juttelivat keskenään kuin ystävykset; heidän vieressään Maramo, Faimana ja pari muuta hovinaista.
Oli puhe eräästä Rarahun sepittämästä himenestä, jonka he aikoivat laulaa yhdessä.
Ja he virittivät todella uuden, kolmiäänisen laulun, Ariitéa, Rarahu ja
Maramo.
Rarahun ääni, joka väreillen kaikui ylinnä, lausui selvästi sanat, joista minulta ei jäänyt yhtään kuulematta:
"Heahaa noa iho (e)! te tara no Paia- (e) i tou nei tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe!
Ua iriti hoi au (e)! i te tumu no te tiare, ei faaite i tau tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe!
Ua taa tau hoa (e)! ei Farani te fenua, e neva oe to mata, aita e hio hoi au (e)! ehahe! — — —"
Raskas käännös:
"Minun tuskani tähtesi on korkeampi kuin Palavuoren huippu, oi rakkahin! ah!
"Olen riistänyt irti tiaréen juuret osoittaakseni tuskaani tähtesi, oi rakkahin! ah!
"Sinä olet lähtenyt, rakkaimpani, Ranskan maahan; sinä kohotat kerran silmäsi minua kohti, mutta minä en näe sinua enää! ah! — — —"
Tuo laulu, joka surullisena värisi Suuren Valtameren iltaisessa äärettömyydessä, kun kolme naisääntä toisteli sitä omituisessa tahdissa, on ijäksi piirtynyt muistiini raskaimpana niistä pistävimmistä vaikutelmista, mitä Polynesia on minulle jättänyt.
XXXIV.
Oli jo pimeä yö, kun meluisa kulkue saapui Papeeteen suuren kansanjoukon kokoontuessa katselemaan.
Hetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain astumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut meidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi jöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen toistaan.
Me avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me toisiimme. — — —
Odotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili hän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen, pettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein.
Tuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne sanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa:
Tiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento, satunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista miehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä voittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun muun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme: tiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja tässä minä olen!
Pieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt elämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin mestarinsa ja voitti hänet.
Minä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli häntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja peittäen hänet suudelmilla.
Hän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin yli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää.
Suloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun kohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan.
XXXV.
Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.
Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan vaaleanpunaisten laakeripuiden alle.
Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:
"Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun lähdettyäsi?"
Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.
Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen ja muuttumattoman onnen runoa.
Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi hänen luokseen.
Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen silmistään.
Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta. Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita. Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä, raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa sekavaa juoksua.
Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia, syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen, siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni; eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.
Fyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista Euroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa olivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan kauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen yskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset renkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä.
Hän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava henkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja paheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa. — — —
XXXVI.
Sillä välin oli lähdönhetki saapunut. Rendeer poikkeisi Kaliforniaan, te fenua California, niin kuin kuningattaren pojan tytär sanoi.
Se ei tosin ollut lopullinen lähtö; palatessamme piti meidän vielä pysähtyä suloiselle saarelle kuukaudeksi tai pariksi. Ilman tuota paluun varmuutta en minä kai tällä hetkellä olisi lähtenytkään: hänen ainaiseksi jättämisensä oli käynyt yli voimieni ja olisi särkenyt sydämeni.
Lähdön lähetessä kiusasi minua merkillisesti tuon Taimahan ajatteleminen, hänen, joka oli ollut veljeni Ruerin vaimo. Minusta oli hyvin vaikeaa, en tiedä miksi, lähteä pois häneen tutustumatta, ja minä selitin asian kuningattarelle pyytäen häntä hankkimaan meille tilaisuuden kohdata toisemme.
Pyyntöni näytti suuresti kiinnittävän Pomarén mieltä:
"Sinä tahtoisit tavata hänet, Loti? Rueri on siis puhunut sinulle siitä? Hän ei ollutkaan siis kokonaan unhottanut tyttöä?"
Ja vanha kuningatar näytti vaipuvan entisyyden kaihomielisiin muistelmiin, huomaten ehkä muistoissaan monen unohtaneen hänet, monen, joita hän oli rakastanut, ja jotka olivat lähteneet pois enää palajamatta.
XXXVII.
Oli Rendeerin viimeinen ilta — — —
Kuningattaren kiireellisistä tiedusteluista oli käynyt selville, että Taimaha oli Tahitilla eilisestä saakka, — ja palatsin mutoi-päällikkö oli saanut tehtäväkseen viedä hänelle sanan tulla auringon laskun aikana rannikolle, Rendeerin luo.
Tapaamisaikana olimme me siellä, Rarahu ja minä.
Me odotimme kauan ja Taimahaa ei tullut. — Minä olin arvannut sen.
Sydämeni omituisesti kouristuessa näin minä meidän viimeisen iltamme viimeisten hetkien kiitävän pois. — Odotin selittämättömän ahdistuksen vallassa. Olisin antanut tällä hetkellä mitä hyvänsä saadakseni nähdä tuon naisen, josta olin lapsuudessani uneksinut, ja joka oli liittynyt Ruerin kaukaiseen, runolliseen muistoon, ja minä aavistin, että hän ei tulisi näyttäytymään — — —
Me olimme pyytäneet ohjeita ohikulkevilta vanhoilta naisilta:
"Hän on pääkadulla", sanoivat he meille. "Ottakaa mukaanne tämä pikku tyttö, joka tuntee hänet ja näyttää hänet teille. Kun olette löytäneet hänet, käskekää lasta palaamaan kotiinsa."
XXXVIII.
Pääkadulla.
Meluisaa katua reunustivat kiinalaisten puodit; kauppiaat, joilla oli pienet, mantelinmuotoiset silmät ja pitkät hiuspalmikot, myivät ihmisille teetä, hedelmiä ja makeisia. — Parvekkeiden alla oli näytteillä kukkaseppeleitä, pandanuskiehkuroita ja tiareita, jotka täyttivät ilman tuoksullaan; tahitittaret kulkivat ympäriinsä lauleskellen; pienet, Taivaan valtakunnan malliset lamput valaisivat kauppoja, tai riippui niitä puiden tiheissä oksissa. — Oli yksi noita kauniita Papeeten iltoja; kaikki tuo oli iloisaa ja varsinkin alkuperäistä. Ilmaan sekoittui outo kiinalaisen Sandelin ja monoin, sekä gardenioiden ja oranssien suloinen tuoksu.
Ilta kului emmekä me löytäneet mitään. Katseli pikku Tehamana, meidän saattajamme, kaikkia naisia miten tarkkaan hyvänsä, ei hän tuntenut yhtään heistä. — Kaikki ne, joilta kyselimme, eivät tienneet Taimahan nimeäkään, me kuljimme yhä edestakaisin kaikkien noiden ryhmien keskitse, jotka katselivat meitä kuin järkensä menettäneitä. — Oli mahdotonta tavata tuota tarumaista henkilöä — ja jokainen kulunut hetki lisäsi surullista kärsimättömyyttäni.
Tunnin kuljettuamme, seisattui pikku Tehamana äkkiä pimeään kolkkaan, suurten, mustien mangopuiden alle erään maassa istuvan naisen eteen, joka nojasi päätään käsiinsä ja näytti nukkuvan.
"Tera!" huusi hän. (Tuossa hän on!)
Silloin lähenin minä naista ja kumarruin uteliaana katselemaan häntä.
"Oletko sinä Taimaha?" kysyin minä vavisten pelosta, että hän vastaisi kieltävästi.
"Olen!" vastasi hän liikahtamatta.
"Sinä siis olet Taimaha, Ruerin vaimo?"
"Olen", sanoi hän vielä kerran nostaen välinpitämättömästi päätään. "Minä olen Taimaha, Ruerin vaimo, sen merimiehen, jonka silmät nukkuvat (mata moe) s.o., jota ei enää ole olemassa."
"Ja minä, minä olen Loti, Ruerin veli! — Tule mukaani syrjäisempään paikkaan, jotta voisimme keskustella yhdessä."
"Sinä? — — — Hänen veljensä?" sanoi hän yksinkertaisesti, hiukan hämmästyneenä, — mutta niin välinpitämättömästi, että minä jäin hämilleni.
Ja minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa löytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä.
Hän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. — Minä otin heitä molempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan tuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt mieltäni. — — —
XXXIX.
Paljastuksia.
Yksinäisellä polulla, missä joukon kaukainen hälinä vielä kuului — puitten synkässä varjossa, pimeässä yössä — pysähtyi Taimaha ja istuutui:
"Olen väsynyt", sanoi hän hyvin uupuneena. "Sano hänelle, Rarahu, että hän puhuisi minulle täällä, minä en lähde kauemmaksi. — Onko se hänen veljensä, tuo?"
Tällä hetkellä tuli mieleeni ajatus, jota minulla ennen ei ollut:
"Eikö sinulla ja Ruerilla ollut lapsia?" kysyin minä häneltä.
"On", vastasi hän hetkisen epäröityään, mutta sentään varmalla äänellä.
"On — — kaksi!" — — —
Tuon odottamattoman tunnustuksen jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus. Minussa heräsi koko joukko outoja tunteita, surullisia, selittämättömiä vaikutelmia.
On tilanteita, joiden mieleenkäypää omituisuutta ei voi sanoilla ilmaista. — Paikan viehätys, luonnon salaperäiset vaikutukset, elävöittävät tai muuttavat muuksi tuntemamme liikutuksen, eikä enää epätäydellisestikään osaa ilmaista niitä.
XL.
Tunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli vaipunut uneen. Rendeerin viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko laivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten naisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen ja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen.
Mutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut
Rarahunkin — — —
Hän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä, rakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa. — — —
Me kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin
Valtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade.
Taimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_
kastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan.
Keskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se hyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten.
Päittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan; näköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen meren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa.
Minä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren täydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina kiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen lehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa kuningattaren tai jumalattaren näköiseksi.
Olin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja köynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului asuneen veljeni kanssa.
"Tunnetko tuon majan, Taimaha?" kysyin minä häneltä.
"Kyllä", vastasi hän ensimäistä kertaa elostuen. "Kyllä, se on Ruerin maja!" — — —
XLI.
Me suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an piiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa Atarion.
Hiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni, oikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen käsitystapansa perusteella.
Maassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta, jossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä ja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja viljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät asettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella elämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa.
Atario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä. Yleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä kaukaisten sukulaisten (fetii) hoidettavaksi — — —
Ja Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa ja suuret silmät (te rae, te mata rahi), asui Taimahan vanhan äidin luona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat meidän näköpiirimme rajalla.
Faa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä. Taimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi, tuntemaansa polkua pitkin.
Kun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen sateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä kaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä. Kun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat vanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi tarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan kekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä valaistuksessa.
Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä — veljesten yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää ja epätäydellistä.
Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri teki vielä valkoisemmiksi. — — —
Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan talot puiden mustien ryhmien seasta.
Tera Faa'a! (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. — — —
Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.
Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.
Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä viittaamalla käymään sisään.
Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli puhalsi.
Taimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen minulle.
"Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan hän."
Hän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä niistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä savuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja; tummansinisiin, valkeaviiruisiin pareoihinsa verhottuina olisi heitä voinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. — — —
Huolestumisen salama välähti Taimahan ripsien verhoamissa silmissä.
"Huahara mummo", sanoi hän. "Missä on minun poikani Atario?"
Vanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä heräämisestä säikkyneillä silmillään:
"Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha", sanoi hän. "Minun sisareni Tiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu viidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa laidassa — — —"
XLII.
Kuljimme vielä tuon metsikön läpi pimeässä yössä.
Tiatira-honuin majassa näimme saman kohtauksen, samat heräämismenot, jotka muistuttivat haamujen esiin manaamista.
Lapsi herätettiin ja tuotiin minulle. Pikku raukka oli aivan unen vallassa ja alaston. Minä otin hänen päänsä käsiini ja lähensin sitä lamppua kohti, jota vanha Hämähäkki, Huaharan sisar piteli. Lapsi sulki häikäistynä silmänsä.
"Niin, se juuri on Atario", sanoi Taimaha kaukaa oven luota.
"Onko se minun veljeni lapsi?" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten.
"On", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. "On, se on sinun veljesi Ruerin poika!" —
Vanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet, mutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja laskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan minua, ja me palasimme Papeeteen.
Kaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa katsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet mieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut, pysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä.
Olin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt kaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän nousevan ja saapuvani juuri parahiksi Rendeerin lähtöön voimatta palata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en ehkä näkisikään enää. — —
XLIII.
Kun me pääsimme ulos kysyi Taimaha minulta:
"Palaatko huomenna?"
"En", sanoin minä. "Minä lähden aikaiseen aamulla Kalifornian maahan."
Hiukan sen jälkeen kysyi hän pelokkaasti:
"Puhuiko Rueri sinulle Taimahasta?"
Taimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti vähitellen heräävän pitkästä unesta. — Hän ei enää ollut sama huoleton ja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä, jota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin olin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja syvällä surulla — — —
Hänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja, yksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi hyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni ääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni pienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne olivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian kielellä. — — —
Taivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa, ja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun kello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja salaperäisyyttä.
Minä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui Papeetessa. — Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton mökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella.
Erotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta ja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa molempine poikineen. — Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan lastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen viimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen sydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin minä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin, käsittämättömänä ja kesyttömänä. — —
XLIV.
Kello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä
Rarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. —
Rarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni
minun sisään tullessani.
Minä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään omana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut tarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi.
Oli meidän viimeinen yömme — — — ja paluun epävarmuus, ja meitä vastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle sanomattoman surumielisyyden hunnun. — — — Tänä jäähyväishetkenä näyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän oli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava rakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas, lohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan, viisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään oudoin elein ja kummallisin kuvin.
XLV.
Päivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken nukuttuani.
Tuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on ominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi ajatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella seisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen — ja sitten Taimaha ja hänen poikansa — nuo yöllä tuskin näkemäni uudet henkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän maahan uusilla siteillä. — — —
Aamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani. — — — Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet sitten suutelolla.
"Ai, niin Loti", sanoi hän — — — "Päivä on valennut ja täytyy lähteä."
Rarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti päähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen tiaréensa luvaten, ettei hän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia.
Avasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja kasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia — ja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme Apirén purolle. — — —
Päivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin mielin rannikolle viimeistä kertaa.
Siellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki kuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta Rendeer vei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien, muutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme.
Rarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta — ja Rendeerin viimeinen venhe vei minut laivaan — — —
Kello kahdeksan seudussa nosti Rendeer ankkurin huilun soidessa.
Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.
Hän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä.
Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä. Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja nuoria, valkovaatteisia naisia.
Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun, joka kohta oli katoava.
XLVI.
Kun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli veljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja minun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen pisteeseen.
Vuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat kuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan vuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten katosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli nousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade alkoi langeta.
Silloin laskeuduin minä aivan Rendeerin pohjalle, hämärään komerooni; minä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän okaitten repimällä pareolla, jota Rarahu ennen käytti verhonaan Apirén metsissä — — — Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan kuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden surullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät Rendeerin kumisevia kylkiä — — — koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen ajatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat Oceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat.
Vihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin läpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä: oceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia kuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja, oksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai Ariitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu punaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä.
XLVII.
Hiukan auringonlaskun jälkeen tuli minun vuorolleni vartio ja minä nousin komentosillalle. Raitis ulkoilma, kasvojani pieksävä tuuli saivat minut heräämään täydelliseen todellisen elämän tuntoon, lähdön varsinaiseen tietoisuuteen.
Se, jonka sijalle minä tulin yövuorolle, oli John B. — — — minun rakas veljeni John, jonka hellä ja syvä kiintymys oli minulle suurena apuna elämän tuskissa.
"Kaksi maata on näkyvissä, Harry", sanoi John siirtäessään vartiovuoron minulle. "Ne ovat tuolla takanamme ja minun ei tarvitse nimittää niitä sinulle, sinä tunnet ne — — —"
Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla:
Tahitin ja Moorea'n saaret — —
John oli luonani hyvin kauan sinä iltana. Minä kerroin hänelle eilisen illan tapahtumat, sillä hän tiesi vain, että olin yöllä kävellyt pitkälle, ja että minä salasin häneltä jotain surullista ja odottamatonta. Olin menettänyt tottumuksen kyyneliin, mutta eilisestä saakka tunsin minä itkemisen halua; vartiopaikan pimeydessä ei sitä nähnyt kukaan muu kuin John-veljeni ja hänen vieressään itkin minä kuin lapsi.
Meri aaltoili kovasti ja tuuli puski meitä ankarasti eteenpäin yön pimeydessä. Oli kuin olisin herännyt, palannut merimiehen ammattiin nähtyäni vuoden suloista, raukaisevaa unta maailman nautinnoista rikkaimmalla saarella. —
— — — Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla. Tahitin ja Moorean saaret — — —
Tahitin saari, missä Rarahu tällä hetkellä valvoi itkien autiossa majassani — pienessä, rakkaassa majassani, jota sade ja yön tuuli pieksää. — Ja Moorean saari, missä asuu Taamari, lapsi, jolla on veljeni otsa ja silmät — — —
Tuo lapsi, joka on perheen vanhin poika ja muistuttaa Georges-veljeäni. Kuinka outoa! Hän on pieni raakalainen, nimeltään Taamari. Isänmaan syli on aina oleva tuntematon hänelle, ja minun vanha äitini ei koskaan saa nähdä häntä. Tuo ajatus tuo kuitenkin mieleeni suloista surumieltä, tekee melkein lohduttavan vaikutuksen. Ainakaan ei kaikki Georgesta ole lopussa, kaikki ei ole kuollut hänen mukanaan. — — —
Minäkin, jonka kuoleman viikate ehkä piankin niittää jossain kaukaisessa maanosassa syösten minut tyhjyyteen tai ijankaikkisuuteen, minäkin tahtoisin herätä henkiin Tahitissa, herätä lapsessa, joka vielä olisi osa minusta, joka olisi minun vertani Rarahun vereen sekoitettuna. Minulle tuottaisi outoa iloa tuo häntä ja minua yhdistävä ylimmäinen, salaperäinen side, maorilapsen olemassaolo, joka olisi muodostunut meistä kahdesta samaan olentoon sulautuneina — — —
En luullut rakastavani niin suuresti tuota pikku raukkaa. — — — Minä olen kiintynyt häneen vastustamattomasti, ainaiseksi. Ja etenkin nyt olen siitä tietoinen. Jumalani, kuinka rakastin tuota Oceanian maata! Minulla on nyt kaksi isänmaata, tosin hyvin kaukana toisistaan — mutta minä tulen heräämään eloon siinä, jonka juuri olen jättänyt, ja ehkäpä lopettaisin elämänikin siellä. — — —