Näyttämön perällä nähdään kulkevan valkotukkainen, laiha, horjuva, ontuva mies, hänellä on keppi kädessä ja hän on kääritty vaippaan
ASCANIO. Mies parka!
DON APOSTOLO. Kuinka vanha hän on?
MAFFIO. Niin vanha kuin minä. Kaksikymmentä yhdeksän vuotta.
OLOFERNO. Näin hänet viime vuonna yhtä punakkana ja terveenä kuin tekin.
MAFFIO. Kolme kuukautta sitten hän söi illallista pyhän isämme paavin luona hänen viinitarhassaan Belvederessä.
ASCANIO. Sehän on kauheata!
MAFFIO. Oh, noista Borgiain illallisista kerrotaan merkillisiä juttuja. —
ASCANIO. Ne ovat hillittömiä mässäyksiä ja juominkeja, joissa nautitaan mitä hienoimpia myrkkyjä.
MAFFIO. Näettekö, kuinka tämä tori on autio. Kansa ei uskalla niinkuin me tulla näin lähelle herttuallista palatsia. Se pelkää, että ne myrkyt, joita siellä yötä ja päivää keitetään, tihkuvat läpi muurienkin.
ASCANIO. Hyvät herrat, lähettiläät olivat eilen herttuan puheilla. Meidän tehtävämme täällä on melkein päättynyt. Lähetystön seurueeseen kuuluu viisikymmentä miestä. Siinä joukossa ei kukaan huomaisi meidän katoamistamme. Ja minä luulen, että tekisimme viisaimmin, jos lähtisimme Ferrarasta.
MAFFIO. Lähdemme jo tänään!
JEPPO. Hyvät herrat, ehdimme vielä huomennakin. Olen kutsuttu tänään illalliselle ruhtinatar Negronin luo, johon olen aivan hurjasti rakastunut, enkä tahtoisi antaa aihetta luuloon, että tahdon paeta Ferraran ihaninta naista.
OLOFERNO. Oletko kutsuttu tänään illalliselle ruhtinatar Negronin luo?
JEPPO. Olen.
OLOFERNO. Ja minä myös.
ASCANIO. Ja minä myös.
DON APOSTOLO. Ja minä myös.
MAFFIO. Ja minä myös.
GUBETTA astuen esiin pilarin suojasta. Ja minä myös, hyvät herrat.
JEPPO. Kas, siinä hän on tuo signore de Belverana. Hyvä, me menemme kaikki. Siitä on tuleva iloinen ilta. Hyvää päivää, signore de Belverana.
GUBETTA. Jumala antakoon teille pitkän ijän, signore Jeppo!
MAFFIO hiljaa, Jepolle. Olen yhä vieläkin epäilevällä kannalla, Jeppo. Jos uskoisitte minua, niin me emme menisi noille illallisille. Negronin palatsi on aivan herttuan palatsin vieressä eikä minulla ole suurtakaan luottamusta tuon signore de Belveranan ystävällisiin hymyilyihin.
JEPPO hiljaa. Olette hullu, Maffio. Ruhtinatar Negroni on ihastuttava nainen ja minä sanon teille, että olen häneen rakastunut, ja Belverana on kunnon mies. Olen hankkinut tietoja hänestä ja hänen perheestään. Isäni otti hänen isänsä kanssa osaa Granadan piiritykseen vuonna neljätoistasataa kahdeksankymmentä.
MAFFIO. Se ei vielä todista, että tämä on sen isän poika, jonka kanssa teidän isänne oli.
JEPPO. Voittehan olla tulematta illallisille, Maffio.
MAFFIO. Minä menen, jos tekin menette, Jeppo.
JEPPO. Eläköön Jupiter siis! — Ja sinä, Gennaro, kai sinäkin tulet kanssamme tänä iltana?
ASCANIO. Eikö ruhtinatar Negroni ole sinua kutsunut?
GENNARO. Ei. Olen kai hänen mielestään kovin keskinkertainen aatelismies.
MAFFIO hymyillen. Sinä siis, veljeni, menet omalle tahollesi, johonkin rakkauden kohtaukseen, eikö totta?
JEPPO. Niin, kerrohan meille jotain siitä, mitä sanoi sinulle signora Lucrezia tuonoisna iltana. Näyttää siltä kuin olisi hän aivan hurjasti rakastunut sinuun. Hän kai puhui kanssasi sekä kauniisti että kauvan. Olihan hänellä siihen tanssiaisissa hyvä tilaisuus. Naiset peittävät ruumiinsa riisuaksensa eteemme sitä rohkeammin sielunsa. Kasvot peitetyt, sydän alaston.
Lucrezia on ilmestynyt parvekkeelle, avannut uutimen ja kuuntelee.
MAFFIO. Ka, sinähän olet asettunut asumaan aivan hänen parvekettaan vastapäätä. Gennaro! Gennaro!
DON APOSTOLO. Mikä voi olla sangen vaarallista, rakas toverini, sillä sanotaanhan, että tuo arvoisa Ferraran herttua on kovin mustasukkainen vaimostaan.
OLOFERNO. Kas niin, Gennaro, kerro nyt vaan, kuinka pitkälle olet joutunut lemmensuhteessasi Lucrezia Borgiaan.
GENNARO. Hyvät herrat, jos sanotte minulle vielä sanankaan tuosta kauheasta naisesta, niin miekat välähtävät.
DONA LUCREZIA parvekkeelta. Ah.
MAFFIO. Tämähän on vaan leikkiä, Gennaro. Mutta minusta näyttää kuin sinulle pitäisi voida puhua tuosta naisesta, koska kannat hänen värejänsäkin.
GENNARO. Mitä tarkoitat?
MAFFIO osoittaen hänelle nauhaa, jota hän kantaa. Entä tämä nauha?
JEPPO. Nämä ovat todellakin Lucrezia Borgian värit.
GENNARO. Se on Fiammetta, joka on tämän minulle lähettänyt.
MAFFIO. Usko sitä! Lucrezia on antanut niin sanoa. Se on Lucrezia, joka on kirjaillut sinulle nauhan omin käsineen.
GENNARO. Oletko varma siitä, Maffio? Keneltä olet sen kuullut?
MAFFIO. Omalta palvelijaltasi, joka on jättänyt sen sinulle ja jonka
Lucrezia on lahjonut.
GENNARO. Kirousten kirous.
Riistää pois nauhan, repii sen ja polkee jalkoihinsa.
DONA LUCREZIA. Ah!
Sulkee uutimen ja vetäytyy pois.
MAFFIO. Tuo nainen on sentään kaunis.
JEPPO. On, mutta hänen kauneudessaan on jotain kamalata.
MAFFIO. Se on kultaraha, jossa on saatanan kuva.
GENNARO. Oh, kirottu olkoon tuo Lucrezia Borgia! Te sanotte, että hän rakastaa minua tuo nainen. Hyvä, olkoon se siis hänen rangaistuksensa! hän kauhistuttaa minua! Niin, hän kauhistuttaa minua! Sinä tiedät, Maffio, se on aina niin. Emme voi olla välinpitämättömiä naisesta, joka meitä rakastaa. Häntä täytyy joko rakastaa tai vihata. Mutta kuinka rakastaa tuota naista? Tapahtuu myöskin, että kuta enemmän tuon tapaiset naiset meitä rakkaudellaan rasittavat, sitä enemmän heitä vihaamme. Tämä minua ajaa takaa, vaanii, piirittää. Kuinka olen voinut ansaita Lucrezia Borgian rakkauden? Eikö se ole häpeä ja onnettomuus? Ette voi uskoa, missä määrin jo tuon rikollisen naisen ajatteleminenkin on minulle vastenmielistä sen yön jälkeen, jona te sanoitte minulle hänen nimensä niin vaikuttavalla tavalla. Ennen en nähnyt Lucrezia Borgiaa kuin kaukaa, tuhansien välimatkain takaa; hän oli minulle kuin koko Italian yli kohoava kauhea aave, niinkuin koko maailman aave. Nyt tuo aave on minunkin aaveeni, hän tulee ja istuu pääni pohjiin, hän rakastaa minua tuo aave ja tahtoo maata vuoteessani. Äitini kautta, se on kauheata! Ah, Maffio, hän on tappanut signore de Gravinan, hän on tappanut sinun veljesi. Hyvä, tahdon olla sinulle veli veljesi sijassa ja kostaa! — Tuossa on hänen inhoittava palatsinsa, palatsi, jossa harjoitetaan haureutta ja petosta, jossa salamurhataan, jossa tehdään aviorikoksia, harjoitetaan sukurutsausta, se on kaikkien rikosten palatsi, se on Lucrezia Borgian palatsi. Oo, sinä häpeän leima, en voi sinua iskeä tuon naisen otsaan, mutta palatsinsa otsikkoon voin sinut kuitenkin panna.
Hän nousee kivipenkille, joka on parvekkeen alla ja pudottaa tikarillaan alas ensimäisen kirjaimen muuriin piirretystä sanasta BORGIA, niin että jää vaan sana: ORGIA.
MAFFIO. Mitä ihmettä hän tekee?
JEPPO. Kirjain vähempi hänen nimessään, pää vähempi harteillasi,
Gennaro.
GUBETTA. Signore Gennaro, tuosta sukkeluudesta tulee huomenna puoli kaupunkia vaadittavaksi tilille.
GENNARO. Jos syyllistä etsitään, niin minä ilmaisen itseni.
GUBETTA itsekseen. Soisin, että niin tapahtuisi, se ehkä vähän jäähdyttäisi signora Lucreziaa.
Kaksi mustapukuista miestä on jo hetken aikaa
käyskennellyt torilla.
MAFFIO. Tuolla on pahansuovan näköisiä miehiä, jotka tarkastelevat meitä hiukan uteliaasti. Luulen, että olisi viisainta hajaantua. — Elä tee uusia hullutuksia, veli Gennaro.
GENNARO. Ole huoletta, Maffio. Kätesi. — Hyvät herrat, paljon hauskuutta tänä yönä.
Menee asuntoonsa. Muut hajaantuvat.
4:S KOHTAUS.
Kaksi mustapukuista miestä.
ENSIMMÄINEN MIES. Mitä ihmettä sinä teet täällä, Rustighello?
TOINEN MIES. Minä odotan, että menisit tiehesi, Astolfo.
ENSIMMÄINEN MIES. Todellakin?
TOINEN MIES. Ja sinä, mitä teet sinä täällä, Astolfo?
ENSIMMÄINEN MIES. Odotan, että sinä menisit tiehesi, Rustighello.
TOINEN MIES. Ketä koskee määräyksesi, Astolfo?
ENSIMMÄINEN MIES. Tuota miestä, joka juuri meni sisään. Ja sinä, ketä sinä etsit?
TOINEN MIES. Samaa.
ENSIMMÄINEN MIES. No, hitto vieköön!
TOINEN MIES. Mitä aiot hänelle tehdä?
ENSIMMÄINEN MIES. Viedä hänet herttuattaren luo. — Entä sinä?
TOINEN MIES. Viedä hänet herttuan luo!
ENSIMMÄINEN MIES. Hitto vieköön!
TOINEN MIES. Ja mikä odottaa häntä herttuattaren luona?
ENSIMMÄINEN MIES. Rakkaus varmaankin. — Entä herttuan luona?
TOINEN MIES. Arvattavasti hirsipuu.
ENSIMMÄINEN MIES. Mitä tehdä? Ei hän voi olla samaan aikaan herttuan ja herttuattaren luona, onnellinen rakastaja ja hirtetty.
TOINEN MIES. Tässä on dukatti. Pelatkaamme ristiä ja kruunua siitä, kuka meistä saa miehen.
ENSIMMÄINEN MIES. Olkoon menneeksi!
TOINEN MIES. Jos minä kadotan, niin sanon minä herttualle, että lintu oli lentänyt pois pesästään. Mitä minua liikuttavat herttuan asiat.
Heittää rahan ilmaan.
ENSIMMÄINEN MIES. Kruunu.
TOINEN MIES katsoen maahan. Risti.
ENSIMMÄINEN MIES. Mies on hirtettävä. Ota hänet! Hyvästi.
TOINEN MIES. Hyvästi.
Kun toinen on kadonnut, avaa hän parvekkeen alla olevan matalan oven, astuu sisään, ja tulee hetken kuluttua takaisin neljän aseellisen miehen seurassa, ja kolkuttaa sen huoneen ovelle, jonne Gennaro oli mennyt.
Esirippu laskee.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sali Ferraran ruhtinaallisessa palatsissa. Kulta-arabeskeilla koristettuja nahkaisia seinäverhoja. Loistava kalustus viidennentoista vuosisadan lopun italialaiseen tyyliin. — Herttuan tuoli punaisesta sametista kirjaeltu Esten huoneen vaakunakilvillä. Perällä suuri ovi. — Oikealla pieni ovi. Vasemmalla toinen pieni salaovi. — Pienen salaoven takana näkyy kierreportaiden alku, joita valaisee pitkä rautaristikko-ikkuna.
1:NEN KOHTAUS.
Don Alphonso d'Este, omissa väreissään komeassa puvussa.
Rustighello, samoissa väreissä, mutta vaate yksinkertaisempaa.
RUSTIGHELLO. Teidän herttuallinen korkeutenne, ensimmäiset käskynne ovat täytetyt. Odotan uusia.
DON ALPHONSO. Ota tämä avain. Mene Numan galleriaan. Lue kaikki seinäneliöt, alkaen siitä suuresta maalatusta taulusta, joka on lähellä ovea ja joka esittää Herkulesta Jupiterin poikaa, yhtä esi-isistäni. Tultuasi kolmannelle kolmatta neliölle, näet sinä pienen piilossa olevan aukeaman kullatun leijonan suussa, joka on Milanon leijona. Se on Ludvig Maurilainen, joka on antanut tehdä sen taulun. Pistä avain siihen aukkoon. Taulu pyörähtää silloin saranoillaan niinkuin ovi. Sen peittämässä salaisessa laatikossa olet näkevä kristallisella tarjottimella kultaisen pullon ja hopeaisen pullon ja kaksi emaljimaljaa. Hopeaisessa pullossa on puhdasta vettä. Kultasessa pullossa on sekotettua viiniä. Sinä tuot tarjottimen siinä mitään muuttelematta tämän huoneen viereiseen huoneeseen, ja jos koskaan olet kuullut ihmisten pelosta kalisevin hampain puhuvan tuosta kuuluisasta Borgiain myrkystä, joka hienonnettuna on valkeaa ja säkenöivää kuin Carraran marmorin tomu, ja joka sekoitettuna viiniin muuttaa Ramorantinin viinin Syracusan viiniksi, niin varo koskemasta kultaiseen pulloon.
RUSTIGHELLO. Onko muuta käskettävää, monsignore?
DON APHONSO. Ei. Ota paras miekkasi ja jää seisomaan kabinettiin, oven taa, niin että kuulet kaikki mitä täällä tapahtuu ja että voit tulla sisään heti kun soipi tämä kello, jonka äänen tunnet. (Hän näyttää soittokelloa pöydällä.) Jos minä kutsun näin vaan: — Rustighello! tulet sinä sisään tarjottimen kanssa. Jos minä soitan kelloa, tulet sinä sisään miekkoinesi.
RUSTIGHELLO. Ymmärrän, monsignore.
DON ALPHONSO. Sinä pidät miekkasi paljastettuna kädessäsi, ettei sinun tarvitse sitä vetää.
RUSTIGHELLO. Hyvä.
DON ALPHONSO. Rustighello, ota kaksi miekkaa. Toinen voisi murtua. —
Mene!
Rustighello menee pienestä ovesta.
OVENVARTIJA tulee peräovesta. Herttuatar pyytää saada puhutella herttuata.
DON ALPHONSO. Antakaa herttuattaren tulla.
2:NEN KOHTAUS.
Don Alphonso, Dona Lucrezia.
DONA LUCREZIA tullen sisään vimmoissaan. Herra hyvä, tämä on häpeällistä, tämä on katalaa. Joku teidän kansastanne — tiedättekö sen, don Alphonso, — on silponut teidän puolisonne nimen, joka oli pantu minun perhevaakunani alle teidän oman palatsinne otsikossa. Sen on tehnyt keskellä päivää julkisesti joku, kuka? en tiedä, mutta se on solvaavaa, uhkarohkeaa. Minun nimestäni on tehty häpeän sana, ja teidän ferraralainen roistoväkenne, joka on hävyttömintä väkeä koko Italiassa, seisoo siellä ja nauraa tirskuu minun vaakunakilpeni ympärillä niinkuin häpeäpaalun ympärillä. — Luuletteko todellakin, don Alphonso, että minä siedän tämmöistä ja ett'en minä ennemmin kuole yhtä kertaa tikarin iskusta kuin tuhat kertaa ivan ja sanasutkausten myrkyllisistä pistoista? Kautta jumalan, hyvä herra, minua kohdellaan kummallisesti täällä teidän herttuakunnassanne Ferrarassa. Tämä alkaa minua jo kyllästyttää ja minusta te alatte jo näyttää liiaksi herttaiselta ja rauhalliselta nähdessänne, kuinka teidän vaimonne nimeä ryvetetään katujenne liassa, kuinka häväistys ja panettelu häntä ahnain hampain järsivät. Tahdon loistavaa hyvitystä kaikesta tästä, arvoisa herra herttua. Valmistaukaa antamaan minulle oikeutta! Se on totinen asia, joka on tuolla tapahtunut, kuuletteko? Luuletteko ehkä, ett'en minä välitä, mitä maailma minusta sanoo ja että minun puolisoni voi kieltäytyä olemasta minun ritarini? Ei, ei, hyvä herra, joka ottaa puolison, osaa myöskin häntä puolustaa, joka tarjoo kätensä, tarjoo myöskin käsivartensa. Minä vaadin sitä. Joka päivä joku uusi häväistys, enkä minä koskaan näe teidän mielenne kuohahtavan. — Eikö se lika, jota minun päälleni heitetään, pärsky teidänkin päällenne, don Alphonso? Kuohahtakaahan toki hiukan, hyvä herra, että minä kerrankin elämässäni näkisin teidän suuttuvan minunkin tähteni. Sanotte joskus minua rakastavanne? Rakastakaa hiukan minun kunniaanikin. Olette mustasukkainen? Olkaahan mustasukkainen minun maineestanikin. Jos olen myötäjäisteni kautta lisännyt teidän perintömaanne kaksi kertaa suuremmiksi, jos olen naimiseni kautta kanssanne hankkinut teille en ainoastaan kultavaakunaanne, vaan myöskin pyhän isän siunauksen, ja lisäksi semmoista, millä tässä maailmassa on enemmän arvoa: Sienan, Riminin, Cesenan, Spoleton ja Piombinon, ja enemmän kaupunkeja kuin teillä oli linnoja ja enemmän herttuakuntia kuin teillä oli paroonikuntia, jos minä olen teistä tehnyt Italian mahtavimman aatelismiehen, niin eihän se kaikki oikeuttane siihen, hyvä herra, että annatte kansanne minua pilkata, ivata ja häväistä, että annatte Ferraranne koko Euroopan edessä osoittaa sormella, että vaimonne on enemmän halveksittu ja vähäpätöisempi kuin tallirenkinne rengin piika; se ei oikeuta, sanon minä, että alamaisenne minun ohi kulkiessani eivät voi olla sanomatta: Ha, siinä hän menee tuo nainen… — Niin, minä ilmoitan teille, hyvä herra, että nyt tapahtunut rikos on tutkittava ja julkisesti rangaistava tai minä valitan paaville tai minä valitan veljelleni Valensian herttualle, joka on Forlissa viidentoista tuhannen sotamiehen kanssa, niin että te ehkä nyt näette, onko asia sen arvoinen, että teidän kannattaa nousta tuolistanne.
DON ALPHONSO. Signora, rikos, josta valitatte, on minulle tunnettu.
DONA LUCREZIA. Kuinka, hyvä herra, rikos on teille tunnettu eikä rikollista kuitenkaan ole saatu ilmi!
DON ALPHONSO. Rikoksellinen on saatu ilmi.
DONA LUCREZIA. Jumalan kiitos! Vaan jos hän on saatu ilmi, kuinka ei häntä vielä ole vangittu?
DON ALPHONSO. Hän on vangittu, signora.
DONA LUCREZIA. Kautta henkeni, jos hän on vangittu, mistä syystä ei häntä vielä ole rangaistu?
DON ALPHONSO. Hänet tullaan rankaisemaan. Tahdoin vaan sitä ennen kuulla teidän mielipidettänne rangaistuksen laadusta.
DONA LUCREZIA. Siinä teitte oikein! Missä hän on?
DON ALPHONSO. Hän on täällä.
DONA LUCREZIA. Ah, täällä. — Tässä tarvitaan varoittava esimerkki.
Tämä on majesteettirikos. Sellaisista rikoksista putoaa aina se pää,
joka on niitä suunnitellut ja katkeaa aina se käsi, joka on ne tehnyt.
— Ah, hän on täällä! Minä tahdon nähdä hänet.
DON ALPHONSO. Se voi helposti käydä päinsä. (Kutsuen) — Bautista!
Ovenvartija tulee.
DONA LUCREZIA. Vielä sananen, hyvä herra, ennenkun rikollinen tuodaan sisään. — Ken liekin tuo mies, olkoon vaikka teidän kaupungistanne, vaikka teidän perheestänne, don Alphonso, antakaa minulle herttuallinen kunniasananne, ett'ei hän ole pääsevä täältä elävänä ulos.
DON ALPHONSO. Minä annan sen. — Minä annan sen teille, kuuletteko, signora!
DONA LUCREZIA. Hyvä. Niin, minä kuulen. Tuokaa hänet tänne. Tahdon itse häntä tutkia. Hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt näille Ferraralaisille, että he minua näin vainoavat?
DON ALPHONSO ovenvartijalle. Tuokaa sisään vangittu.
Perällä oleva ovi avautuu. Sen läpi näkyy Gennaro kahden vartijan välissä. Samassa näkyy Rustighello laskeuvan rappuja pienessä salaoven takana olevassa eteisessä. Hänellä on kädessään tarjotin, jonka päällä on kultapullo ja hopeapullo ja kaksi maljaa. Hän laskee tarjottimen ikkunan laudalle, vetää miekkansa ja asettuu oven taa.
3:S KOHTAUS.
Samat, Gennaro.
DONA LUCREZIA syrjään. Gennaro!
DON ALPHONSO lähestyen häntä, kuiskaten, hymyillen. Tunnetteko tuon miehen?
DONA LUCREZIA syrjään. Se on Gennaro. Mikä onnettomuus, jumalani!
Katselee häntä pelästyneenä. Gennaro kääntää pois kasvonsa.
GENNARO. Teidän herttuallinen ylhäisyytenne, olen vaan tavallinen kapteeni ja tahdon puhua teille sillä kunnioituksella, jolla minun tulee. Olette otattanut minut kiinni asunnossani tänä aamuna. Mitä minulle aijotte?
DON ALPHONSO. Herra kapteeni, vastapäätä sitä taloa, jossa asutte, on tänä aamuna tehty majesteettirikos. Hellästi rakastetun puolisomme ja serkkumme dona Lucrezia Borgian nimeä on häpeämättömästi loukattu herttuallisen palatsimme otsikossa. Etsimme rikoksen tekijää.
DONA LUCREZIA. Se ei ole hän! tässä on väärinkäsitys, don Alphonso! Se ei ole tämä nuori mies.
DON ALPHONSO. Mistä te sen tiedätte?
DONA LUCREZIA. Olen siitä varma. Tämä nuori mies on Venetsiasta eikä
Ferrarasta. Siis…
DON ALPHONSO. Mitä se todistaa?
DONA LUCREZIA. Se tapahtui tänä aamuna ja minä tiedän, että hän oli koko aamupäivän yhdessä erään tytön kanssa, jonka nimi on Fiammetta.
GENNARO. Ei, arvoisa rouva.
DON ALPHONSO. Teidän ylhäisyytenne saamat tiedot ovat nähtävästi epätarkat. Sallikaa minun tutkia. Kapteeni Gennaro, oletteko te tuon rikoksen tekijä?
DONA LUCREZIA suunniltaan. Täällähän tukehtuu! Enempi ilmaa! Minun täytyy saada hengittää! (Hän rientää ikkunan luo, kulkien Gennaron ohi ja sanoen hänelle hiljaa ja nopeasti.) — Sano, ett'et sinä sitä tehnyt.
DON ALPHONSO syrjään. Hän kuiskasi hänelle jotain.
GENNARO. Herttua Alphonso, Kalabrian kalastajat, jotka minut kasvattivat ja jotka uittelivat minua jo nuorena meressä tehdäkseen minusta voimakkaan ja rohkean miehen, antoivat minulle elämän ohjeen, joka usein saattaa vaaraan hengen, mutta ei koskaan kunniaa: tee mitä sanot, sano mitä teet. — Herttua Alphonso, olen se mies, jota etsitte.
DON ALPHONSO kääntyen dona Lucrezian puoleen. Olette saanut herttuallisen sanani, arvoisa rouva.
DONA LUCREZIA. Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne, monsignore.
Herttua antaa vartijoille ja ovenvartijalle merkin poistua vangin kanssa viereiseen huoneeseen.
4:S KOHTAUS.
Dona Lucrezia, Don Alphonso.
DON ALPHONSO. Mitä tahdotte, rouva?
DONA LUCREZIA. Tahdon, don Alphonso, tahdon, ett'ei tämä nuorukainen kuole.
DON ALPHONSO. Mutta hetki sitten te syöksyitte tänne sisään kuin myrskytuuli hermostuneena ja itkien, vaikeroitte minulle häväistyksestä, joka teille oli tapahtunut, vaaditte huutaen ja minua häväisten, rikollisen päätä, pyysitte minulta herttuallista kunniasanaani, ett'ei hän saisi astua ulos täältä elävänä; minä suostuin velvollisuuteni mukaisesti pyyntöönne ja nyt te tahdotte, ett'ei hän enää kuolisi. Kautta kaikkivallan, tämä on hiukan kummallista, hiukan omituista.
DONA LUCREZIA. Minä en tahdo, että tämä nuori mies kuolee.
DON ALPHONSO. Arvoisa signora, aatelismiehillä niin vanhoilla kuin minä ei ole tapana jättää lupauksiansa täyttämättä. Olette saanut kunniasanani ja nyt pitäisi minun se peruuttaa. Olen vannonut, että rikollisen on kuoleminen. Hän on kuoleva. Sieluni kautta, saatte määrätä, millä tavoin hän on kuoleva.
DONA LUCREZIA hymyillen ja hellästi. Don Alphonso, don Alphonso, todellakin, me puhumme tyhmyyksiä, te ja minä. Katsokaa, se on totta, minä olen kauhean oikullinen ihminen. Isäni hemmoitteli minua, nähkääs. Pienestä pitäen tottelivat kaikki minun pienimpiäkin oikkujani. En tahdo enää sitä, mitä tahdoin neljännestunti sitten; tehän tiedätte, don Alphonso, että olen aina ollut semmoinen. Kuulkaahan, istukaa tähän, minun viereeni, puhukaamme vähän, hellästi, sydämmellisesti, niinkuin mies ja vaimo, niinkuin hyvät ystävykset.
DON ALPHONSO tekeytyen kohteliaaksi. Dona Lucrezia, olette sydämmeni valittu ja minä olen kovin onnellinen, jos teitä miellyttää nähdä minut hetkinen jalkainne juuressa.
Istuutuu hänen viereensä.
DONA LUCREZIA. Kuinka tuntuu hyvältä olla yhtä mieltä. Tiedättekö, don Alphonso, että minä rakastan teitä yhä vieläkin niinkuin avioliittomme ensi päivänä, tuona päivänä, jona te niin loistavalla tavalla tulitte Roomaan veljeni Valensian herttuan ja veljenne kardinaali Hippolyte d'Esten välissä. Minä olin Pyhän Pietarin kirkon rappujen parvekkeella. Muistan vieläkin teidän komean valkean hevosenne jalokivikoristeineen ja teidän uljaan kuninkaallisen käytöksenne.
DON ALPHONSO. Te olitte komea tekin, arvoisa signora, ja teitte loistavan vaikutuksen hopealla kirjaellun kunniataivaanne alla.
DONA LUCREZIA. Oo, elkää puhuko minusta, kun minä puhun teistä. On varma, että kaikki Euroopan ruhtinattaret kadehtivat minua siitä, että sain puolisokseni kristikunnan parhaan ritarin. Ja minä, minä rakastan teitä todella niinkuin olisin kahdeksantoista vuotias. Te tiedätte, että minä teitä rakastan, eikö totta, don Alphonso? Ette kai sitä epäille? Olenhan välistä kylmä ja hajamielinen, se tulee luonteestani, ei sydämmestäni. Kuulkaa, Alphonso, jos teidän ylhäisyytenne minua siitä hellästi toruisi, minä kyllä parantaisin itseni pian. Kuinka ihanaa on rakastaa toisiaan niinkuin me! Antakaa minulle kätenne, — suudelkaa minua, don Alphonso! — On todella, kun sitä nyt ajattelen, naurettavaa, että ruhtinas ja ruhtinatar, niinkuin me, jotka istuvat maailman kauneimmalla ruhtinaallisella valtaistuimella ja jotka toisiansa rakastavat niinkuin me, olimme vähällä joutua riitaan tuommoisen vähäpätöisen venetsialaisen seikkailijakapteenin tähden. Täytyy karkoittaa, täytyy ajaa tiehensä tuo mies eikä hänestä enää sen enempää puhua. Menköön mihin haluaa, eikö totta, Alphonso? Leijonat eivät vihastu kärpäsiin. — Tiedättekö, että jos herttuallinen kruunu olisi kilpailussa annettava Ferraran kauneimmalle ritarille, te vieläkin sen voittaisitte. — Odottakaa, minä menen sanomaan Bautistalle teidän puolestanne, että hän saa heti kohta karkoittaa Ferrarasta tuon Gennaron.
DON ALPHONSO. Ei ole kiirettä.
DONA LUCREZIA hilpeän näköisenä. En tahtoisi sitä enää ajatella. —
Kuulkaa, antakaa minun päättää tämä asia mieleni mukaan.
DON ALPHONSO. Minä tahdon, että se päättyy minun mieleni mukaan.
DONA LUCREZIA. Mutta eihän teillä ole mitään syytä tahtoa tuon miehen kuolemaa.
DON ALPHONSO. Entä teille antamani kunniasana? Kuninkaan vala on pyhä.
DONA LUCREZIA. Se nyt on hyvä kaikki kansaa varten semmoinen. Mutta teidän ja minun välillä, tiedämmehän mitä se on. Pyhä isä oli luvannut Ranskan Kaarle kahdeksannelle säilyttää Zizimin hengen, ja siitä huolimatta antoi hänen ylhäisyytensä tappaa Zizimin. Te itse lupasitte Petrucceille luovuttaa heille takaisin Sienan. Te ette tehnyt sitä ja teitte oikein. Kansain historia on täynnä semmoista. Eivät kuninkaat eivätkä kansat voisi elää päivääkään, jos vannotuista valoista pidettäisiin ankarasti kiinni. Meidän kesken, Alphonso, vannottu vala ei ole peruuttamaton muulloin kuin silloin, kun ei ole muuta neuvoa.
DON ALPHONSO. Mutta sittenkin, dona Lucrezia, vannottu vala…
DONA LUCREZIA. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä. Enhän minä ole tyhmä. Sanokaa minulle ennemminkin, rakas Alphonso, onko teillä mitään todellista syytä tahtoa pahaa tuolle Gennarolle. Ei? No hyvä, antakaa hänen henkensä minun haltuuni. Mitä se teihin kuuluu, jos minua haluttaisi antaa hänelle anteeksi? Minuahan hän on loukannut.
DON ALPHONSO. Mutta juuri sentähden, että hän on teitä loukannut, rakkaani, minä en tahdo antaa hänelle armoa.
DONA LUCREZIA. Jos rakastatte minua, Alphonso, ette tätä minulta kiellä. Entä jos minunkin tekisi mieleni koettaa olla laupias? Se on yksi keino koettaa saavuttaa teidän kansanne rakkautta. Minä tahdon, että teidän kansanne minua rakastaa. Laupeushan se tekee kuninkaan Kristuksen kaltaiseksi. Olkaamme armeliaita ruhtinaita. Täällä kurjassa Italiassa on jo tarpeeksi tiranneja ilman meitä, alkaen paavin sijaisesta paroonista aina jumalan sijaiseen paaviin. Tulkoon nyt loppu kaikesta tästä, rakas Alphonso. Päästäkää irti tuo Gennaro. Se on oikku, minä myönnän sen, mutta on jotain pyhää ja suurta naisen oikussa, kun se pelastaa ihmisen hengen.
DON ALPHONSO. Minä en voi, rakas Lucrezia.
DONA LUCREZIA. Ette voi? Mutta miks'ette sitten voi myöntää minulle jotain niin vähäpätöistä kuin tuon kapteenin hengen?
DON ALPHONSO. Te kysytte minulta, miksi?
DONA LUCREZIA. Niin, miksi?
DON ALPHONSO. Siksi, että tuo kapteeni on teidän rakastajanne.
DONA LUCREZIA. Taivas!
DON ALPHONSO. Siksi, että te olette ollut hakemassa häntä Venetsiassa. Siksi, että te hakisitte hänet vaikka helvetistä. Siksi, että minä seurasin teitä, kun te seurasitte häntä; siksi, että minä näin teidät naamioituna ja hengästyneenä juoksevan hänen jälessään kuin susi saaliinsa jälessä. Siksi, että te juuri ikään loitte häneen silmäyksen täynnä kyyneliä ja täynnä tulta. Siksi, että ei ole olemassa vähintäkään epäilystä siitä, että olette hänelle antautunut. Siksi, että kaikki tämä häpeä ja häväistys ja uskottomuus jo riittää. Siksi, että on jo aika minun kostaa häväisty kunniani ja kaivaa verihauta vuoteeni ympärille. Ymmärrättekö, signora?
DONA LUCREZIA. Don Alphonso…
DON ALPHONSO. Vaijetkaa! — Vartioikaa vast'edes paremmin rakastajianne, Lucrezia. Pankaa mikä vartija tahansa ovelle, josta mennään makuuhuoneeseenne; ovelle, jonka kautta sieltä tullaan, panen minä oman vartijani — pyövelin.
DONA LUCREZIA. Minä vannon…
DON ALPHONSO. Elkää vannoko. Valat ovat hyvät kaikki vain kansaa varten. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä.
DONA LUCREZIA. Jos tietäisitte…
DON ALPHONSO. Kuulkaa, signora, minä vihaan teidän inhoittavaa perhettänne, minä vihaan kaikkia Borgioita, ja ennen muita vihaan minä teitä, jota olen niin hullusti rakastanut. Minun täytyy se teille vihdoinkin sanoa, on häpeällinen, kuulumaton asia, että meissä kahdessa yhtyy Esten perhe, joka on arvokkaampi ja kunniakkaampi kuin sekä Valois'n että Tudorin perhe, Esten perhe, sanon minä, ja Borgian perhe, joka ei edes ole Borgia, vaan mikä lienee Lenzuoli tai Lenzolio. Minä inhoan veljeänne Cesaria, jolla on kasvoissaan verisiä syntymämerkkejä! tuota veljeänne Cesaria, joka on murhannut veljenne Giovannin! Minä inhoan äitiänne Rosa Vanozzaa, tuota entistä espanjalaista ilotyttöä, joka herättää häpeän hälinää Roomassa nyt niinkuin ennen Valenziassa. Ja mitä tulee niin kutsuttuihin veljenpoikiinne Sermoneton ja Nepin herttuoihin, niin ovat ne koko kauniita herttuoita, eilisen päivän herttuoita! herttuoita, jotka ovat varastaneet herttuakuntansa. Antakaa minun lopettaa. Minä inhoan isäänne, joka on paavi ja jolla on naisela niinkuin turkkilaisten sulttanilla Bajazetilla, tuota isäänne, joka on antikristus, joka täyttää vankilat mainioilla miehillä ja pyhän kollegion pahantekijöillä, niin että nähdessään heidät kaikki punaiseen puettuina, sekä kaleeriorjat että kardinaalit, ei enää tiedä, ovatko kaleeriorjat kardinaaleja vaiko kardinaalit kaleeriorjia. — Saatte mennä!
DONA LUCREZIA. Herrani, herrani, minä rukoilen teitä polvillani ja puristetuin käsin, nimessä Jeesuksen ja Marian, isänne nimessä, ja äitinne nimessä, minä rukoilen teitä säästämään tuon kapteenin hengen.
DON ALPHONSO. Onpa siinä rakkautta. — Te voitte tehdä hänen ruumiillansa mitä haluatte, ja minä vakuutan, ett'ei teidän tarvitse odottaa tuntia kauvempaa.
DONA LUCREZIA. Armoa Gennarolle!
DON ALPHONSO. Jos voisitte lukea sielustani sen varman peruuttamattoman päätöksen, jonka olen tehnyt, ette puhuisi hänestä enää niinkuin elävästä.
DONA LUCREZIA nousten. Ah, varokaa itseänne, Ferraran don Alphonso, neljäs mieheni!
DON ALPHONSO. Oh, elkää uhatko, signora! Kautta sieluni, minä en pelkää teitä! Minä tunnen temppunne. Minä en anna myrkyttää itseäni, niinkuin ensimmäinen miehenne, tuo espanjalainen aatelismies parka, jonka nimeä en enää muistakkaan, yhtä vähän kuin tekään. Minä en anna ajaa itseäni tieheni, niinkuin toinen miehenne, Giovanni Sforza, Pesaron herra, se pöllö! Minä en anna pistää itseäni kuoliaaksi niinkuin kolmas miehenne don Alphonso d'Aragonia, se heikko lapsi, jonka veri oli niin ohutta, ett'ei se tahrannut kivilattiaa enempi kuin vesi. Siivosti. Minä olen mies, signora. Herkuleen nimi on ollut monella minun perheessäni. Kautta taivahan! minulla on kaupunkini ja linnani täynnä sotamiehiä, ja minä olen minä itse enkä minä ole vielä myynyt, niinkuin Napolin kuningas, hyviä kanuunoitani paaville, teidän pyhälle isällenne!
DONA LUCREZIA. Te kadutte vielä noita sanojanne, hyvä herra. Te unohdatte, kuka minä olen.
DON ALPHONSO. Minä tiedän aivan hyvin, kuka te olette, mutta minä tiedän myöskin, missä te olette. Te olette paavin tytär, mutta te ette ole Roomassa, te olette Spoleton hallitsija, mutta te ette ole Spoletossa, te olette Alphonson Ferraran herttuan vaimo, hänen alamaisensa ja palvelijattarensa ja te olette Ferrarassa.
Dona Lucrezia, aivan kalpeana vihasta ja pelosta, tuijottaa herttuaan ja peräytyy hitaasti hänen edessään nojatuoliin saakka, johon hän putoaa kuin murtuneena.
Ah, tämä teitä kummastuttaa, te pelkäätte minua! tähän saakka olen minä saanut peljätä teitä. Tästä lähin tuleekin olemaan näin päin, ja aluksi on tuo ensimmäinen rakastajistanne, jonka päälle minä lasken käteni, ja hän on kuoleva.
DONA LUCREZIA heikolla äänellä. Tulkaamme järkiimme, don Alphonso. Jos tuo mies on se, joka on tehnyt minua kohtaan majesteettirikoksen, niin ei hän samalla voi olla minun rakastajani.
DON ALPHONSO. Miksikä ei? Ylenkatseen, vihan, mustasukkaisuuden kohtauksessa! Sillä hän voi olla mustasukkainen, hän myös. Ja mitä minä muuta tiedän, minä? Minä tahdon, että tuo mies kuolee. Se on päähänpisto. Tämä palatsi on täynnä sotamiehiä, jotka ovat minulle uskollisia ja jotka eivät tunne muita kuin minut. Hän ei voi päästä pakoon. Te ette voi häntä mitenkään auttaa. Olen antanut teidän ylhäisyydellenne vallan valita, millä tavalla hänen on kuoleminen, päättäkää siis.
DONA LUCREZIA väännellen käsiään. Oi jumalani, oi jumalani, oi jumalani!
DON ALPHONSO. Te ette vastaa? Minä annan surmata hänet etuhuoneessa miekan iskulla.
Lähtee mennäkseen, Lucrezia tarttuu hänen käteensä.
DONA LUCREZIA. Elkää menkö!
DON ALPHONSO. Tahdotteko mieluummin itse ojentaa hänelle lasin
Syrakusan viiniä?
DONA LUCREZIA. Gennaro!
DON ALPHONSO. Hänen on kuoleminen.
DONA LUCREZIA. Ei miekan iskusta.
DON ALPHONSO. Tapa on minulle yhdentekevä. — Kummanko valitsette?
DONA LUCREZIA. Sen toisen.
DON ALPHONSO. Pitäkää huolta siitä, ett'ette erehdy, ja että kaadatte hänelle juoman kultaisesta pullosta, te tiedätte. Olen sitäpaitse itse läsnä. Elkää luulkokaan, että jätän teidät.
DONA LUCREZIA. Teen mitä tahdotte.
DON ALPHONSO. Bautista! (Vartija tulee.) Tuokaa tänne vanki.
DONA LUCREZIA. Te olette iljettävä ihminen.
5:S KOHTAUS.
Samat, Gennaro, vartijat.
DON ALPHONSO. Mitä olenkaan kuullut sanottavan, signore Gennaro! Että se, mitä olette tehnyt tänä aamuna, sen olette tehnyt ajattelemattomuudesta ja uhmailun halusta, ilman pahempaa tarkoitusta, jonka herttuatar antaa teille anteeksi ja että muuten olette urhoollinen mies. Äitini kautta, jos niin on, voitte palata terveenä ja vahingoittumatonna Venetsiaan. Jumala ei tahdo, että minä riistän kuuluisalta Venetsian tasavallalta hyvän palvelijan ja kristikunnalta uskollisen käsivarren, joka kantaa uskollista miekkaa, kun Kypron ja Kandian vedet vielä vilisevät pakanoita ja saraseeneja.
GENNARO. Todellakin, monsignore! Tunnustaakseni en odottanut tätä käännettä. Mutta minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne. Laupeus on kuninkaallisten avuja, ja jumala antaa armoa tuolla ylhäällä sille, joka on antanut armoa täällä alhaalla.
DON ALPHONSO. Teillä on kai hyvä palkka tasavallan palveluksessa? kuinka paljon ansaitsette, hyvinä vuosina niinkuin huonoinakin?
GENNARO. Minulla on komppania viisikymmentä jousimiestä, jotka palkkaan ja vaatetan. Paitse satunnaisia tuloja saan minä tasavallalta tuhat kultasekiiniä vuodessa.
DON ALPHONSO. Ja jos minä tarjoisin teille neljätuhatta, rupeaisitteko minun palvelukseeni?
GENNARO. Minä en voisi. On vielä oltavani viisi vuotta tasavallan palveluksessa. Olen sidottu.
DON ALPHONSO. Kuinka? sidottu?
GENNARO. Valan kautta.
DON ALPHONSO hiljaa dona Lucrezialle. Nuo tuommoiset näkyvät pitävän valansa. (Ääneen.) Elkäämme siis puhuko siitä sen enempää, signore Gennaro.
GENNARO. En ole tehnyt mitään alhaista pelastaakseni henkeäni, mutta koska teidän ylhäisyytenne sen minulle antaa takaisin, niin voin sanoa jotakin. Teidän ylhäisyytenne muistaa Faenzan piirityksen kaksi vuotta sitten. Herttua Herkules Este, teidän isänne, oli siellä suuressa hengenvaarassa kahden Valensian herttuan sotamiehen häntä ahdistaessa. Eräs palkkasoturi hänet pelasti.
DON ALPHONSO. Niin kyllä, ja tuota soturia ei ole koskaan tavattu.
GENNARO. Minä olen se sotilas.
DON ALPHONSO. Kautta kaikkivallan, kapteeni, sellainen teko on palkittava. — Ettekö tahtoisi ottaa vastaan tätä kukkarota? Se on täynnä kultasekiinejä.
GENNARO. Tasavallan palvelukseen ruvetessamme me vannomme valan, ett'emme ota mitään vierailta hallitsijoilta. Kuitenkin, jos teidän ylhäisyytenne sallii, otan minä tämän kukkaron ja jaan omassa nimessäni sen sisällön näille urhoollisille sotilaille.
Osoittaa vartijoita.
DON ALPHONSO. Tehkää niin. (Gennaro ottaa kukkaron.) Mutta sitten te juotte kanssani, niinkuin on esi-isiemme vanha tapa, nyt kun olemme hyvät ystävät, lasin minun hyvää Syrakuusan viiniäni.
GENNARO. Mielelläni, monsignore.
DON ALPHONSO. Kunnioittaakseni teitä, niinkuin tulee kunnioittaa sitä, joka on pelastanut isäni hengen, tahdon minä, että herttuatar itse ojentaa teille maljan.
Gennaro kumartaa ja kääntyy jakamaan rahoja sotamiehille näyttämön perällä. Herttua kutsuu:
Rustighello! (Rustighello tulee tarjottimen kanssa.) Pane tarjotin tuonne tuolle pöydälle. — Hyvä. (Tarttuen dona Lucreziaa käteen.) Kuulkaa, mitä minä sanon tuolle miehelle. Rustighello, mene takaisin paikallesi tämän oven taa, paljas miekka kädessäsi; jos kuulet tämän kellon soivan, niin tule sisään. Mene.
Rustighello menee, ja hänen nähdään asettuvan takaisin
entiselle sijalleen oven taa.
Signora, te kaadatte itse viinin tämän nuoren miehen juoda, ja te teette hyvin ja kaadatte tästä kultaisesta pullosta.
DONA LUCREZIA kalpeana ja heikolla äänellä. Ymmärrän. — Jos te tietäisitte, mitä tällä hetkellä teette, ja kuinka se on kauheaa, te vapisisitte itsekin, niin luonnoton kuin olettekin.
DON ALPHONSO. Varokaa erehtymästä pulloista. — Herra kapteeni.
Gennaro, joka on jakanut rahat, astuu etualalle. Herttua kaataa itselleen viiniä emaljimaljaan hopeapullosta, ja nostaa maljan huulilleen.
GENNARO. Olen hämilläni näin paljosta hyvyydestä.
DON ALPHONSO. Herttuatar, kaatakaa juotavaa signore Gennarolle. —
Kuinka vanha olette, herra kapteeni?
GENNARO ottaen toisen maljan ja ojentaen sen herttuattaren täytettäväksi. Kahdenkymmenen vuoden.
DON ALPHONSO hiljaa herttuattarelle, joka koettaa ottaa hopeaisen pullon. Kultapullosta. (Lucrezia ottaa vavisten kultapullon.) Kai olette rakastunutkin?
GENNARO. Kukapa ei olisi hiukan rakastunutkin, monsignore.
DON ALPHONSO. Tiedättekö, herttuatar, että olisi ollut julmaa riistää elämä tältä nuorelta mieheltä, elämä, rakkaus, Italian ihana aurinko, riistää häneltä hänen kaksikymmenvuotinen kauneutensa, hänen loistava sotilasammattinsa, olisi todellakin ollut julmaa riistää häneltä juhlat, naamiohuvit, iloiset Venetsian karnevaalit, joissa niin monta aviomiestä petetään, ja kauniit naiset, joita tämä nuori mies voi rakastaa ja jotka mahtavat häntä rakastaa, eikö totta, signora? — Kaatakaahan toki viiniä kapteenille. (Hiljaa.) Jos viivyttelette, niin kutsun Rustighellon.
Lucrezia kaataa Gennaron maljaan sanaakaan sanomatta.
GENNARO. Kiitän teitä monsignore, että sallitte minun elää äitiparkaani varten.
DONA LUCREZIA hiljaa. Oh! Kauheata!
DON ALPHONSO juoden. Maljanne, terveydeksenne, kapteeni Gennaro, toivotan teille pitkää ikää.
GENNARO. Antakoon jumala samaa teillekin, monsignore.
Juo
DONA LUCREZIA hiljaa. Taivas!
DON ALPHONSO hiljaa. Se on tehty. (Ääneen.) Jätän teidät, herra kapteeni. Olette vapaa lähtemään Venetsiaan milloin haluatte. (Lucrezialle.) Kiittäkää minua, että jätän teidät kahden kesken hänen kanssansa. Tahdotte kai sanoa hänelle jäähyväiset. Eläkää hänen kanssaan miten parhaiten tahdotte hänen viimeinen neljännestuntinsa.
Menee, vartijat seuraavat häntä.
6:S KOHTAUS.
Dona Lucrezia, Gennaro. Koko ajan näkyy Rustighello pikku huoneessa liikkumatonna lasioven takana.
DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty.
GENNARO. Myrkytetty?
DONA LUCREZIA. Myrkytetty.
GENNARO. Minun olisi pitänyt arvata se, olihan viini teidän kaatamaanne.
DONA LUCREZIA. Oh, elkää musertako minua, Gennaro. Elkää ottako minulta sitä vähää voimaa, mikä minulla vielä on jälellä ja jonka tarvitsen vielä muutamia hetkiä. Kuulkaa minua. Herttua on mustasukkainen teidän tähtenne, hän luulee että olette minun rakastajani. Hän ei jättänyt minulle muuta valittavaa kuin joko nähdä Rustighellon pistävän teidät kuoliaaksi tai että minä itse tarjoisin teille myrkkypikarin. Se on kauheata myrkkyä, Gennaro, myrkkyä, jonka paljas ajatteleminenkin saa kalpenemaan jokaisen italialaisen, joka tuntee viimeisten kahdenkymmenen vuoden historian.
GENNARO. Niin, Borgiain myrkkyä.
DONA LUCREZIA. Te olette sitä juonut. Ei kukaan koko maailmassa tunne tämän kauhean sekoituksen vastamyrkkyä, ei kukaan paitse paavi, Valensian herttua ja minä. Katsokaa, tässä näette tämän pullon, joka minulla on aina povellani. Tässä pullossa on elämä, on terveys, on pelastus. Yksi ainoa pisara huulillenne ja te olette pelastettu.
Lucrezia aikoo panna pullon Gennaron huulille, mutta tämä peräytyy.
GENNARO katsellen häntä terävästi. Herttuatar, mistä voin minä tietää, ett'ei tämä ole myrkkyä?
DONA LUCREZIA kaatuen musertuneena nojatuoliin. Oi jumalani, oi jumalani!
GENNARO. Eikö teidän nimenne ole Lucrezia Borgia? Luuletteko, ett'en minä muista Bajazetin veljeä? Niin, minä taidan hiukan historiaakin. Hänelle uskoteltiin, hänelle myös, että Kaarle kahdeksas oli hänet myrkyttänyt, ja hänelle annettiin vastamyrkkyä, josta hän kuoli. Käsi, joka tarjosi hänelle tuon vastamyrkyn, pitää tuota pulloa. Ja suu, joka kehoitti häntä juomaan, se kehoittaa nyt siihen minuakin.
DONA LUCREZIA. Kurjaa minua!
GENNARO. Kuulkaa, signora, minä en anna teeskennellyn rakkautenne pettää itseäni. Teillä on joitain hämäriä tarkoituksia minun suhteeni. Se on aivan ilmeistä. Te varmaan tiedätte, kuka minä olen. Niin juuri, se näkyy teidän kasvoistanne, ja on helppo nähdä, että teillä on joku voittamaton syy, joka estää teitä sitä minulle koskaan sanomasta. Teidän perheenne mahtanee tuntea minun perheeni, ja tällä hetkellä te, minua myrkyttäessänne, ette luultavasti tahdo kostaa minulle, vaan — kuka ties — ehkä äidilleni.
DONA LUCREZIA. Teidän äitinne, Gennaro, te ehkä näette hänet toisellaisena kuin hän on. Mitä sanoisitte, jos hän ei olisi kuin rikollinen nainen niinkuin minäkin?
GENNARO. Elkää panetelko äitiäni! Oh, ei! minun äitini ei ole sellainen nainen kuin te, signora Lucrezia. Oh, minä tunnen hänet sydämmessäni ja minä haaveilen häntä mielessäni sellaiseksi kuin hän on; minulla on hänen kuvansa täällä sydämessäni, en rakastaisi häntä niinkuin rakastan, ell'ei hän olisi minun arvoiseni; pojan sydän ei erehdy äidistään. Minä vihaisin häntä, jos hän olisi teidän kaltaisenne. Ei, ei! Minussa on jotain, joka sanoo minulle kuuluvalla äänellä, että äitini ei ole noita sukurutsauksen, epäsiveellisyyden ja myrkyttämishimon hirviöitä, joita te olette, te nykyajan kaunottaret. Oh! jumalani, minä olen varma siitä, että jos taivaan alla on viaton nainen, siveellinen nainen, pyhä nainen, se nainen on äitini. Oh, hän on sellainen eikä muullainen. Te hänet varmaankin tunnette, ja te ette voi väittää vääräksi, mitä olen sanonut.
DONA LUCREZIA. En, minä en tunne tällaista naista, tällaista äitiä.
GENNARO. Mutta kenelle minä puhun näin? Mitäpä teitä, Lucrezia Borgia, liikuttavat äidin ilot tai surut? Teillä ei ole koskaan ollut lapsia, niin ainakin kerrotaan, ja kiittäkää te siitä onneanne. Sillä jos teillä olisi lapsia, niin he teidät kieltäisivät. Ei onnettomin taivahan hylkykään haluaisi itselleen teidän kaltaistanne äitiä. Olla Lucrezia Borgian poika! sanoa Lucrezia Borgialle: äitini. Oh…
DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty, herttua, joka luulee teidän kuolleen, voi tulla millä hetkellä hyvänsä, minun ei pitäisi ajatella muuta kuin teidän pelastustanne ja pakoanne, mutta te sanotte minulle niin hirmuisia asioita, ett'en minä voi muuta kuin jäädä kauhusta kivettyneenä teitä kuuntelemaan.
GENNARO. Herttuatar…
DONA LUCREZIA. Kas niin, tästä täytyy tulla loppu. Musertakaa minut ylenkatseenne alle; mutta te olette myrkytetty, tyhjentäkää heti tämä!
GENNARO. Mitä on minun uskominen? Herttua on kunnian mies, ja minä olen pelastanut hänen isänsä hengen. Teitä, teitä olen minä loukannut. Teillä on syytä kostaa minulle.
DONA LUCREZIA. Kostaa sinulle, Gennaro! — Minä, joka voisin antaa sinulle koko elämäni lisätäkseni yhden ainoan hetken sinun elämääsi, joka voisin vuodattaa vereni kuiviin estääkseni sinua vuodattamasta yhtä ainoata kyyneltäkään, minä, joka voisin istua häpeäpaaluun asettaakseni sinut valta-istuimelle, joka voisin helvetin kidutuksella maksaa sinun pienimmän ilosi, en epäileisi, en valittaisi, vaan olisin onnellinen, suuteleisin jalkojasi, Gennaro. Oh, sinä et koskaan saa tietää mitään muuta minun sydänparastani, et muuta kuin että hän on sinua täysi. Gennaro, aika rientää, myrkky vaikuttaa, sinä tunnet sen hetipaikalla! kuuletko? vielä hetkinen ja kaikki on myöhäistä. Elämä avaa sinulle tällä hetkellä kaksi pimeyttä, mutta yhdellä on vähemmän minuutteja kuin toisella vuosia. Sinun täytyy valita jompikumpi. Valinta on kauhea! Anna minun johtaa itseäsi. Sääli itseäsi ja minua, Gennaro! Juo pian, juo taivahan nimessä!
GENNARO. Hyvä. Jos tässä tapahtuu rikos, niin tulkoon syy siitä teidän päällenne. Sitäpaitse, puhuittepa totta tai valetta, ei maksa vaivaa elämästäni enempää melua pitää. Antakaa tänne.
Ottaa pullon ja juo.
DONA LUCREZIA. Pelastettu! — Nyt, palaa takaisin Venetsiaan niin pian kun ratsusi pääsee. Onko sinulla rahaa?
GENNARO. On.
DONA LUCREZIA. Herttua luulee sinut kuolleeksi. On helppo salata häneltä sinun pakosi. Odota! Ota tämä pullo ja pidä se aina kanssasi. Tätä nykyä on joka ateriassa myrkkyä. Sinä, varsinkin sinä olet aina vaarassa. Ja nyt, lähde pian. (Näyttäen hänelle salaoven, jota raottaa.) Astu alas näitä rappuja. Se vie erääseen pihaan Negronin palatsissa. Sitä tietä on sinun helppo pujahtaa tiehesi. Elä odota huomiseen aamuun, elä odota auringon laskuun, elä viivy yhtä ainoata tuntia, elä odota puoltakaan tuntia! Jätä Ferrara heti paikalla, niinkuin olisi se Sodoma, joka palaa, eläkä katsahda taaksesi! Hyvästi! — Odota vielä hetkinen. Minulla on vielä viimeinen sana sinulle sanottavana, oma rakas Gennaro.
GENNARO. Puhukaa, herttuatar!
DONA LUCREZIA. Sanon sinulle tällä hetkellä ikuiset jäähyväiset, Gennaro. En saa sinua enää koskaan nähdä, en saa toivoa sinua enää edes sattumalta tapaavani. Se oli ainoa onni, joka minulla vielä oli maailmassa jälellä. Mutta se voisi saattaa sinun henkesi vaaraan, Gennaro. Olemme siis ijäksi päiväksi tässä maailmassa erotetut, niin, ja minä olen liiankin varma siitä, että tulemme olemaan erotetut tulevassakin. Gennaro, etkö tahtoisi sanoa minulle jotain hellää sanaa, ennenkun me näin eroamme ikuiseksi?
GENNARO luoden alas silmänsä. Herttuatar…
DONA LUCREZIA. Olen pelastanut sinun henkesi, olenhan.
GENNARO. Te sanotte niin. Kaikki tämä on niin hämärää. En tiedä, mitä ajatella. Kuulkaa, herttuatar, minä voin antaa teille anteeksi kaikki, yhtä vain en voi.
DONA LUCREZIA. Mitä?
GENNARO. Vannokaa kaiken sen kautta, mikä on teille rakasta, minun pääni kautta, koska minua rakastatte, minun sieluni ikuisen pelastuksen kautta, vannokaa minulle, ett'ei teidän rikoksillanne ole mitään osaa minun äitini onnettomuuksiin!
DONA LUCREZIA. En voi valehdella teille, Gennaro. En voi sitä vannoa.
GENNARO. Oi äitini, äitini! kas tuossa siis se kauhea nainen, joka on syynä sinun onnettomuuteesi!
DONA LUCREZIA. Gennaro!
GENNARO. Olette tunnustanut syyllisyytenne! Hyvästi! Olkaa kirottu!
DONA LUCREZIA. Ja sinä, Gennaro, ole siunattu!
Gennaro poistuu. — Lucrezia kaatuu pyörtyneenä nojatuoliin.
7:S KOHTAUS.
Näyttämö sama kuin toisessa näytöksessä. Ferraran tori, herttuallinen palatsi toisella ja Gennaron asunto toisella puolella. Yö.
Don Alphonso, Rustighello, vaippoihin kiedottuina.
RUSTIGHELLO. Niin, monsignore, niin se tapahtui. Tiesi minkä sotkun avulla herttuattaren lienee onnistunut pelastaa hänen henkensä, ja päästää hänet pakoon Negronin palatsin pihan kautta.
DON ALPHONSO. Ja sinä sallit sen tapahtua?
RUSTIGHELLO. Kuinka olisin voinut sitä estää? Herttuatar oli salvannut oven. Olin telkitty sisään.
DON ALPHONSO. Olisi pitänyt murtaa ovi.
RUSTIGHELLO. Tammiovi, rautasalpa. Helppo tehtävä.
DON ALPHONSO. Kuinka tahansa! olisi pitänyt särkeä salpa, sanon minä.
Olisi pitänyt syöstä sisään ja tappaa hänet.
RUSTIGHELLO. Ensiksikin, otaksuttuna, että minun olisi onnistunut särkeä ovi, niin herttuatar olisi rientänyt häntä suojelemaan. Minun olisi ollut tapettava myöskin herttuatar.
DON ALPHONSO. No niin, ja entä sitten?
RUSTIGHELLO. Minulla ei ollut siihen määräystä.
DON ALPHONSO. Rustighello, hyvät palvelijat ymmärtävät isäntäinsä tarkoitukset sanomattakin.
RUSTIGHELLO. Sitten pelkäsin niinä saattaa teidän ylhäisyytenne riitaan paavin kanssa.
DON ALPHONSO. Pöllö!
RUSTIGHELLO. Se oli sentään kovin vaikeata. Tappaa pyhän isän tytär.
DON ALPHONSO. Vaan vaikka nyt et olisi tappanutkaan häntä, olisit voinut huutaa, kutsua, ilmoittaa minulle, estää rakastaja pääsemästä pakoon.
RUSTIGHELLO. Niin, ja seuraavana päivänä olisi teidän ylhäisyytenne sopinut herttuattaren kanssa ja ylihuomenna olisi herttuatar hirtättänyt minut.
DON ALPHONSO. Riittää. Sanoit, ett'ei kaikki vielä ole hukassa.
RUSTIGHELLO. Ei. Näette valoa tuossa ikkunassa. Gennaro ei ole vielä lähtenyt. Hänen palvelijansa, jonka herttuatar oli lahjonut, olen nyt minä lahjonut, ja hän on sanonut minulle kaikki. Juuri nyt odottaa hän herraansa linnan takana kahden satuloidun hevosen kanssa. Gennaro lähtee kohta ulos yhtyäkseen häneen.
DON ALPHONSO. Siinä tapauksessa piilottautukaamme hänen huoneensa kulman taa. Yö on pimeä. Me surmaamme hänet, kun hän menee ohi.
RUSTIGHELLO. Niinkuin suvaitsette.
DON ALPHONSO. Miekkasi on hyvä?
RUSTIGHELLO. On.
DON ALPHONSO. Onko sinulla tikari?
RUSTIGHELLO. On kaksi asiaa, jota ei ole helppo tässä maailmassa tavata, italialaista miestä ilman tikaria ja italialaista naista ilman rakastajaa.
DON ALPHONSO. Hyvä. — Sinä isket molemmin käsin.
RUSTIGHELLO. Herttua, miks'ette muitta mutkitta anna vangita ja hirtättää häntä?
DON ALPHONSO. Hän on Venetsian alamainen ja se olisi sama kuin sodanjulistus tasavallalle. Ei. Tikarin pisto voi tulla mistä päin tahansa eikä ilmaise ketään. Myrkyttäminen olisi ollut vielä parempi, mutta kun se nyt ei onnistunut.
RUSTIGHELLO. Tahdotteko siis, että menen hakemaan neljä salamurhaajaa jouduttaakseni asiaa ilman teidän siihen sekaantumatta?
DON ALPHONSO. Ystäväni Machiavelli on minulle usein sanonut, että tällaisissa tapauksissa on parasta että ruhtinaat ajavat itse asiansa.
RUSTIGHELLO. Kuulen jonkun tulevan.
DON ALPHONSO. Painukaamme tähän muurin suojaan.
He piilottautuvat varjoon, parvekkeen alle. — Maffio ilmaantuu juhlapuvussa, kulkee haparoiden ja kolkuttaa Gennaron ovelle.
8:S KOHTAUS.
Don Alphonso ja Rustighello, kätkeytyneinä. Maffio, Gennaro.
MAFFIO. Gennaro!
Ovi avautuu, Gennaro ilmestyy.
GENNARO. Onko se Maffio? Tuletko sisään?
MAFFIO. En. Minulla ei ole kuin pari sanaa sanottavana. Etkö todellakaan tule meidän kanssamme illallisille ruhtinatar Negronin luo?
GENNARO. Eihän minua ole kutsuttu.
MAFFIO. Minä esittelen sinut.
GENNARO. On myöskin toinen syy. Voin sanoa sen sinulle. Minä lähden.
MAFFIO. Kuinka! lähdet?
GENNARO. Neljännestunnin kuluttua.
MAFFIO. Miksi?
GENNARO. Sanon sen sinulle Venetsiassa.
MAFFIO. Rakkausjuttu?
GENNARO. Niin, rakkausjuttu.
MAFFIO. Sinä teet väärin minua kohtaan, Gennaro. Olemme vannoneet, ett'emme koskaan jättäisi toisiamme, että olisimme eroittamattomat, olisimme veljet, ja nyt sinä lähdet ilman minua.
GENNARO. Tule kanssani!
MAFFIO. Tule sinä ennemmin minun kanssani. — On paljoa hauskempaa viettää yönsä pidoissa kauniiden naisten ja iloisten toverien seurassa kuin maantiellä rosvojen ja väijytysten keskessä.
GENNARO. Et ollut tänä aamuna oikein varma tuosta ruhtinatar
Negronistasi.
MAFFIO. Olen hankkinut hänestä tietoja. Jeppo oli oikeassa. Hän on hurmaava nainen, aina iloinen, ja rakastaa runoutta ja soittoa. Ei sen vaarallisempi. Kas niin, tule kanssani.
GENNARO. En voi.
MAFFIO. Lähteä nyt yön selkään ja joutua salamurhaajain saaliiksi!
GENNARO. Ole huoletta! Hyvästi. Paljon hauskuutta.
MAFFIO. Veli Gennaro, minulla on pahat aavistukset matkastasi.
GENNARO. Veli Maffio, minulla on pahat aavistukset pidoistasi.
MAFFIO. Jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus enkä minä olisi luonasi.
GENNARO. Kuka tietää, jos minä ehkä huomenna saan katua, että jätin sinut tänä iltana.
MAFFIO. Elkäämme siis erotko. Tehkäämme kumpainenkin puolestamme myönnytys. Sinä tulet tänä iltana kanssani ruhtinatar Negronin luo, ja huomenna auringon noustessa me lähdemme yhdessä. Sanottu?
GENNARO. Minun täytyy sinulle kertoa vaikuttimet yhtäkkiseen lähtööni.
Saat itse päättää, olenko oikeassa.
Vie Maffion syrjään ja puhuu hänen korvaansa.
RUSTIGHELLO parvekkeen alla, hiljaa don Alphonsolle. Käymmekö heidän kimppuunsa?
DON ALPHONSO hiljaa. Katsokaamme ensin, miten tämä päättyy.
MAFFIO purskahtaen nauramaan, kuunneltuaan Gennaron puhetta. Salli minun sanoa sinulle, Gennaro, että sinua ovat pitäneet narrinaan. Koko tässä jutussa ei ole myrkkyä eikä vastamyrkkyä. Se on pelkkää ilveilyä kaikki. Tuo Lucrezia on hullusti rakastunut sinuun ja hän tahtoo uskotella sinulle pelastaneensa henkesi, toivoen että kiitollisuutesi vähitellen on vaihtuva rakkaudeksi. Herttua on hyvä mies, kykenemätön ketään myrkyttämään tai murhauttamaan. Olet sitäpaitse pelastanut hänen isänsä hengen ja hän tietää sen. Herttuatar haluaa että lähdet, ja se on helppo ymmärtää. Hänen rakkausjuttunsa on helpommin hoidettavissa Venetsiassa kuin Ferrarassa. Mies häntä tietysti hiukan häiritsee. Illanvietto ruhtinatar Negronin luona tulee olemaan ihana. Tule sinä vaan sinne. Mitä saakelia, olehan nyt toki hiukan järkevä eläkä liioittele. Tiedäthän, että olen varovainen mies ja että neuvoni ovat aina hyvät. Jos nyt on kuultu puhuttavankin parista kolmesta kuuluisasta ateriasta, joissa Borgiat ovat myrkyttäneet muutamia parhaista ystävistään hyvällä viinillä, niin eihän nyt sentään ole syytä heretä syömättömäksi ja juomattomaksi. Eihän nyt sentään ole syytä epäillä, että Syrakuusan viini aina on myrkytettyä ja että kaikki Italian kauniit naiset ovat salaliitossa Lucrezia Borgian kanssa. Aaveita ja hullutusta kaikki tyyni! Jos niin olisi, niin eiväthän muut kuin rintalapset voisi olla varmat siitä mitä he juovat ja syövät. Kautta Herkuleen, Gennaro! Ole joko lapsi tai ole mies. Mene etsimään itsellesi imettäjää tai tule kanssani illallisille.
GENNARO. Onhan kyllä hiukan omituista pötkiä pakoon keskellä yötä. Se näyttäisi siltä kuin pelkäisin. Sitäpaitse, jos on vaarallista jäädä, en saa jättää sinua yksin. Tulkoon mitä tulee. Toinen on onnen kauppa niinkuin toinenkin. Olkoon menneeksi. Saat esitellä minut ruhtinatar Negronille. Minä tulen kanssasi.
MAFFIO tarttuen hänen käteensä. Jumal' aut'! Siinä oikea ystävä.
Poistuvat. Heidän nähdään menevän torin perälle.
Don Alphonso ja Rustighello tulevat piilostaan.
RUSTIGHELLO miekka paljaana. Mitä odotatte, herttua? Heitä on vaan kaksi. Pitäkää te huolta toisesta, minä pidän toisesta.
DON ALPHONSO. Ei, Rustighello. He menevät illallisille ruhtinatar Negronin luo. Jos olen saanut oikeita tietoja… (Keskeyttää ja näyttää miettivän hetken aikaa. Purskahtaa nauramaan.) Kautta taivahan! käy yhä paremmin ja paremmin, ja tästä tulee hauska juttu. Odottakaamme huomiseen.
Menevät palatsiin