Lukemisia lapsille 1

Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.

Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että kyllä niitä riittää.

Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia; ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin ovat.

Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: ”jos sinä rakastat minua, niin rakastan minä sinua.”

”Kyllä minä sinua rakastan”, sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti Apolloa eikä osannut teeskennellä.

”Onko se oikein tosi?” sanoi perho.

”Mitäpä se muuta olisi?” vastasi vuokko.

”Se on hyvä, se”, sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta. Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.

”Kyllä hän palaa”, ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.

Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä ihan lähellä. ”Nyt minä pidän varani”, ajatteli vuokko. Hän nosti vähän kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan, kuin vuokko voi huutaa: ”jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan sinua.”

”En, en minä suinkaan”, vastasi perho, eikä ollut siitä niin millänsäkään.

”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko.

”Se on kyllä mahdollista”, vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.

Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen ja vuokko taas kysyi: ”rakastatko sinä minua?”

”En, en vähintäkään”, vastasi perho.

”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko.

”Mitä se minuun koskee!” sanoi perho. ”Sehän on tuo vanha juttu, jota olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen.” Ja samaa tietään lensi hän pois.

”Kuulepas, vuokko”, sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä, ”onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita? Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella.”

”Mutta en minä sille mitään voi”, vastasi vuokko. ”Minunhan täytyy rakastaa häntä niin kauan kuin elän.”

”Sinä olet sieni”, sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi, sillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua mistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.

Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä heistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. ”Tuopa on kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon”, sanoi poika ja alkoi juosta pitkin nurmikkoa.

Nyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi heilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon juuri vuokon viereen.

”Tässä se lensi”, sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.

Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien seassa.

”Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin”, sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin lehtien alta.

”Rakastatko minua?” kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun varsi oli poikki.

”Vai niin, sinäkö se olit!” sanoi perho. ”Katsohan, miten kaikki kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin näyttäytyäkään hienoissa seuroissa.”

”Rakastatko minua?” kysyi kuoleva vuokko.

”Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet”, puhui Apollo omiansa. ”Hyvä vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen.”

”Rakastatko minua?” kysyi vuokko kolmannen kerran.

”No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin asioihin”, vastasi perho. ”Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”

”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä kaikki lehdet putosivat hänen terästään.

”Kas tuota raukkaa”, sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. ”Nyt en varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta. Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla, kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta. Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa, kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”

Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta huomiota.

Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. ”Syy oli se”, sanoi hän, ”että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä maailmassa. Kuten minä esimerkiksi.”

Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken. He sanoivat toinen toiselleen: ”jos sinä rakastat minua, niin rakastan minä sinua.” Taikka sanoivat he: ”jos sinä et minua enää rakasta, niin minä kuitenkin rakastan sinua.”

Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.

”Hyi! huusi Teresia.

”Hyi! parkasi Aina.

”Mikä nyt?” huudahti iso sisar.

”Mato!” kirkasi Teresia.

”Vadelmassa!” huusi Aina.

”Lyö se kuolijaaksi!” kiljasi Lauri.

”Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!” sanoi iso sisar harmistuneena.

”Niin kun me puhdistimme vadelmia”, sanoi Teresia.

”Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta”, jatkoi Aina.

”Ja jos joku olisi syönyt sen marjan”, pitkitti Teresia.

”Niin olisi hän syönyt madonkin”, vastasi Aina.

”No entä sitte?” kysyi Lauri.

”Syödä mato!” huudahti Teresia.

”Ja purra se kuolijaaksi!” huokasi Aina.

”No mitäpä siitä”, nauroi Lauri.

”Nyt se matelee pöydällä”, parkasi Teresia jälleen.

”Puhalla se pois!” sanoi iso sisar.

”Polje kuolijaaksi!” ivasi Lauri.

Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett’ei ilkeä varpunen voinut löytää madon piilopaikkaa.

Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja viheriäisten lehtien keskessä!

Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa. ”Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri”, sanoi iso sisar. Mutta Laurin talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: ”Nyt olemme syöneet vadelmat, emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!”

”Tule, niin menemme metsään poimimaan”, sanoi Teresia. ”Sen teemme”, vastasi Aina. ”Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen.”

”Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla”, sanoi iso sisar.

”Tervehtikää vadelmamatoa”, sanoi Lauri pilkaten. ”Ensi kerran kuin tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni.”

Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.

Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat ... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi. Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.

Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli heidän korinsa täynnä. ”Nyt lähdemme kotiin,” virkkoi Aina. ”Ei, noukkikaamme vielä vähän enemmän”, sanoi Teresia. Sitte panivat he korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.

”Nyt lähdemme kotiin”, lausui Teresia. ”Niin nyt menemme”, vastasi Aina. Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.

Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja viileä.

Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat, että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.

Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.

”Minulla on niin nälkä”, virkkoi Teresia.

”Voi”, sanoi Aina, ”oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja lihaa päällä.”

Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä. Samassa sanoi Teresia: ”olipa kummallista: minulla on voileipä kädessäni.”

”Minulla on myöskin”, lausui Aina. ”Tohditko syödä?”

”Tohdin kyllä”, vastasi Teresia. ”Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää maitoa!”

Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: ”Teresia! Teresia! Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista.”

Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui: ”voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!”

Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin oli unen helmassa.

Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa, he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta, levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi Teresia: ”oletko valveilla, Aina?”

”Olen”, vastasi Aina.

”Mutta minä näen unta vielä”, lausui Teresia.

”Ei”, vastasi Aina. ”Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!”

Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia, hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.

”Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut”, sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.

”Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni”, lausui samassa ääni pensaista.

Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä virkkaa sanaakaan.

”Älkää peljästykö, pikku tytöt”, sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa. ”Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja juoneet hyvästi?” kysyi hän.

”Olemme, hyvin olemmekin”, vastasivat molemmat tytöt, ”mutta sanos meille...” ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät uskaltaneet.

”Minä kerron teille kuka minä olen”, sanoi ukko. ”Minä olen vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla kuolleeksi poljetuksi, joll’ette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä, kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni, osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett’ei hän ole kiittämätön.”

Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: ”tervehtikää Lauria ja sanokaa hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia syödä hänet suuhuni.”

”Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato”, huudahtivat molemmat tytöt yht’aikaa, kovasti säikähtyneinä.

”No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu”, vastasi ukko; ”en ole kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa lahjaa minulta. Voikaa hyvin!”

Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet, kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja huusi: ”tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi eräs vanha ukko!”

Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle; ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: ”Lauri, älä tapa koskaan turvatonta!” Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin, kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan, löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt, mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.

Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa. Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli, sillä nyt oli talvi ja joulun aika.

”Vaari”, sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, ”emmekö aseta muutamia lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?”

”Ei kannata”, vastasi isäntä.

”Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta.”

”Ei ole varaa”, ärjäsi ukko.

”Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä.”

”Lorua!” sanoi ukko. ”Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen.”

”Niin on”, huokaili vaimo. ”Jumalan viljahan se on, mutta varpuset kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan.”

”Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on kelvollinen; mitä me varpusista huolimme”, tuumaili ukko.

Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona nälkäisinä pyryilmassa.

Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus; sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.

”Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi”, huokaili torpparin vaimo.

”Etkö tiedä, että armelias on rikas?” sanoi hurskas vanha torppari, hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.

”Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!” sanoi vaimo.

”Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot”, tuumaili torppari. ”Sitä paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin.”

”Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!” arveli vaimo.

”Minä annan Tanelille hyvän sauvan”, sanoi ukko. ”Kyllä hän pitää puolensa.”

Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.

Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset huomasivat vastaansa suden tulevan.

”Älä pelkää”, sanoi Taneli siskollensa. ”Minulla on hyvä sauva.” Näin lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.

Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut sanoja, joita lapset ymmärsivät. ”On niin pakkanen, kovasti pakkanen”, sanoi susi, ”ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa minulle Jumalan tähden vähän leipää!”

”Koska niin on”, sanoi Anni, ”annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada joululeipänsä.”

”Paljon kiitoksia”, sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät katsomaan, huomasivat karhun.

Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. ”Nyt on pakkanen”, sanoi se, ”ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden vähän maitoa!”

”Kuinka?” sanoi Taneli. ”Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän’ iltana juoda vettä, kunhan isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi.”

”Paljon kiitoksia”, sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.

”Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!” huusi huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.

”Vai niin”, sanoi Taneli, ”sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun kohteliaaksi opetan.” Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.

Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa. ”Me olemme antaneet ruokaa sudelle!” huudahti Anni.

”Ja maidolla juottaneet karhua”, lisäsi Taneli.

”Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!” sanoi Anni iloisesti.

Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?

Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan, raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan, sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.

Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan. Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.

Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan, ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu, etukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!

Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin ja kiittivät Jumalata siitä.

Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito vähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja tyytyväisyys siellä vallitsi.

Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat tyhjentyä. ”Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä”, sanoi hän. ”Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois kaikki kerjäläiset!”

Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi. Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.

”Ei, me syömme varmaan liian paljon”, arveli hän. ”Seoittakaa leipään survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille. Meillä ei ole varaa olla armeliaita.”

”Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää”, arveli akka.

”Mene vaan”, vastasi ukko. ”Minä olen varma siitä, että ne ovat tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me.”

Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti takaisin.

”Sepä olisi merkillistä”, tuumasi ukko. ”Ota, tuossa on viimeinen leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske niitä sitten menemään hiiteen!”

”Ukkoseni”, sanoi emäntä, ”tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä.”

”Mitä vielä?” vastasi ukko. ”Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin. Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi.”

”Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa”, sanoi emäntä.

”Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?”

”Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin.”

”Sepä on kummallista”, arveli ukko ja pudisteli päätään. ”Kuinka semmoinen kannattaisi?”

Emäntä sanoi: ”kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt hänen lapsiansa olevan ilman leipää.”

”Kuule, vaimoseni”, sanoi ukko, ”riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen elämään.”

Oli kerran lapsi pyhässä maassa, siinä seudussa, jota sanotaan Galileaksi, jossa Jesus itse oli asunut ja elänyt lapsuutensa ajan.

Se oli pieni lapsi, mutta ei kukaan tiedä, kuinka vanha se oli, ehkä kolme tai neljä vuotta. Eikä kukaan tiedä, oliko se poika vaiko tyttö, ei myöskään, mikä sen nimi oli. Mutta uskokaamme me, että se oli Elisa, joka merkitsee Jumalan autuus. Sillä totisesti tämä lapsi oli autuas Jumalan lapsi jo maan päällä, ja vielä enemmin taivaassa.

Elisa oli köyhä lapsi. Ei hänellä ollut kauniita vaatteita eikä hän ollut kastanut vehnäleipää maitoon, ei kiukutellut rusinoita, torttuja eikä piparkakkuja. Elisa oli nöyrä lapsi; hän ei koskaan luullut olevansa parempi eikä viisaampi muita lapsia. Elisa ajatteli aina: minä olen vain pieni lapsi parka, jolla on paljo vikoja ja joka ei tiedä niin mitään; miksipä minä siis olisin itserakas ja murhetuttaisin Jumalaa? Elisa oli myöskin tottelevainen lapsi; hän mielellään meni, minne vapahtaja häntä käski; ja tietty se, että Elisa oli tottelevainen isälleen ja äidilleen muutenhan ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mitä nyt tapahtui.

Eräänä päivänä astui Herramme ja vapahtajamme tietä myöten Kapernaumin luona. Silloin hänen opetuslapsensa tulivat hänen luoksensa ja olivat vielä niin ymmärtämättömät, että kiistelivät keskenänsä, kuka heistä olisi suurempi ja parempi kuin toiset Jumalan valtakunnassa. Sen tähden he nyt tulivat ja kysyivät Jesukselta; ”Mestari, sanos meille, kuka on suurin taivaan valtakunnassa!”

Silloin Jesus kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä. Ja otettuaan sitte lapsen syliinsä sanoi hän heille: ”Totisesti minä sanon teille: ell’ ette käänny ja tule niin kuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan. Sen tähden joka itsensä alentaa niin kuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa.”

Olipa se hyvin kummallisesti sanottu pienestä lapsesta. Kukapa kuningas tai keisari on koko avaran maan päällä koskaan päässyt niin suureen kunniaan, että Jesus itse olisi sanonut hänestä: Katso, tuollainen on se, joka on suurin taivaan valtakunnassa! Kaikkein viisain, paras ja pyhin ihminen ei koskaan ansaitsisi niin suurta armoa; mutta Herramme ja vapahtajamme valitsi siksi pienen, köyhän lapsen. Miksi teki hän niin? Minkä tähden korotti hän tämän lapsen ylemmäksi kaikkein rikkaimpia ja mahtavimpia, jopa myöskin kaikkein viisaimpia ja pyhimpiä ihmisiä?

Syyn hän itse sanoo meille: sen tähden, että tämä lapsi oli niin kerrassaan nöyrä sydämmestä, että se tiesi olevansa niin köyhä ja taitamaton ja täynnä vikoja hyvän ja täydellisen Jumalan edessä ja että ei lainkaan ajatellut omaa kiitosta, vaan kiitollisella mielellä otti Jumalan armon vastaan suurena ja ansaitsemattomana lahjana. Katso, sen tähden Jesus otti sen lapsen taivaalliseen syliinsä, ja silloin se lapsi oli onnellinen ajassa ja ijankaikkisuudessa.

Kukapa tietää? Ehkä Elisalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ei leipää syödä eikä sänkyä missä maata, ei kotoa eikä vaatteita suojelemassa auringon paahteen kuumuudelta eikä sateen kylmyydeltä. Ehkä kovasydämmisiä ihmisiä ja turmeltuneita lapsia astui ohitse tietä myöten ja katseli halveksien pikku Elisaa. Mutta hän oli onnellinen, hän oli rikas, sillä hyvä Herra Jesus oli ottanut Elisan syliinsä ja Elisa tuli siitä vain yhä nöyremmäksi. Elisa ajatteli: kuinka ihmeellisen hyvä onkaan meidän Herramme ja vapahtajamme, enkä minä, köyhä lapsi, ole koskaan ansainnut niin suurta hyvyyttä!

Katsos, sellaisia ne ovat suurimmat taivaan valtakunnassa. Joka kerran, kuin luulet olevasi parempi ja viisaampi muita, ajattele pikku Elisaa, joka omasta mielestänsä oli kaikkein pienin, köyhin ja taitamattomin lapsi koko avarassa maailmassa, ja kuitenkin sai hän olla Jesuksen sylissä, levätä hänen kaunista, pyhää ja viatonta sydäntänsä vasten. Siinähän sinäkin tahtoisit mielelläsi olla; ja jos se ei tapahdu täällä maan päällä, niin voi se tapahtua taivaassa. Ole vain nöyrä, niin kuin pikku Elisa oli.

Ehkä olet myöskin lukenut, kuinka äidit pyhässä maassa kerran toivat lapsiansa Jesuksen tykö, että hän panisi kätensä heidän päällensä ja rukoilisi. Mutta se oli opetuslasten mielestä vaivalloista heidän mestarillensa ja he tahtoivat estää lapsia tulemasta hänen tykönsä.

Silloin sanoi Jesus: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta.”

Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.

Katsos, silloin sinä varmaan olisit tahtonut olla niiden lasten joukossa, että hyvä Herramme ja vapahtajamme olisi pannut kätensä sinunkin pääsi päälle ja rukoillut sinun kanssasi ja siunannut sinua. Mutta kyllä hän tekee sitä vielä nytkin, hän näkymättömänä tekee sitä joka päivä, jos sinä vain tulet hänen tykönsä niin nöyränä sydämmesi syvyydestä saakka, kuin pikku Elisa oli. Sinä et kyllä nyt näe hänen käsiänsä etkä kuule hänen ääntänsä, mutta sinä tunnet, miten hän kantaa sinua pyhässä sylissänsä ja panee kätensä sinun päällesi ja siunaa sinua. Silloin sinäkin sanot samoin, kuin pikku Elisa sanoi: o, miten hyvä on Herramme Jesus minua köyhää lasta kohtaan!

Vapahtajan opetuslapset olivat hyviä ja hurskaita ihmisiä eivätkä he suinkaan tarkoittaneet mitään pahaa lapsille. He vain ajattelivat itsekseen näin: lapset eivät ymmärrä mitään, he ovat vain muiden tiellä ja haittana mestarilla.

Mutta Jesus tiesi paremmin kuin opetuslapset. Hän tiesi, että Jumalan valtakunta ei ole sellainen, että meidän ymmärryksemme voisi sen käsittää; vaan Jumalan valtakunta on ihmisessä sisällisesti, se on ihmisen rakkaus ja usko. Pikku lapset ymmärsivät niin vähän maailmassa; tuskinpa he osasivat lukea edes kahteenkymmeneen. Mutta he ymmärsivät sitä, joka oli parempaa: että Jesus rakasti heitä ja he puolestaan niin sydämmestänsä rakastivat häntä. He tulivat niin sydämmestänsä iloisiksi, kuin hän kauneilla, hyvillä silmillään katsoi heihin: se tuntui ihan siltä, kuin Jumala itse olisi taivaastaan katsellut heitä, ja niin se kaiketi olikin. Kuin he kuulivat hänen ystävällisen äänensä, tiesivät he varsin hyvin, vaikka ei kukaan ollut sitä heille sanonut, että se, jota hän puhui, oli Jumalan omaa sanaa, joka on täynnä armoa ja ijankaikkista totuutta. Ei kukaan pikku lapsi kysynyt Jesukselta niin, kuin ijäkkäämmät ihmiset useinkin kysyivät: kuka sinä olet? mistä sinä tulet? kuka sinut lähetti? Kuin Jesus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, ehkä hän olis kuollut!” silloin lapset sukeutuivat yhä likemmäksi häntä ja ajattelivat itseksensä ainoastaan: niin, niin, herra Jesus! Ja kuin he kuulivat hänen sanovan: ”sen kaltaisten on Jumalan valtakunta”, silloinkin ajattelivat he ainoastaan: niin, niin, herra Jesus!

He eivät ajatelleet itseänsä; he uskoivat ihan varmaksi, että Jesus oli Jumalan poika ja maailman vapahtaja ja että hänen sanansa oli ijankaikkisen elämän sana. Tuotahan luulisi olevan helppo uskoa, ja kuitenkin siinä on enempi, kuin maailman viisas ja oppinut tietää. Usko vain se koko sydämmestäsi, niin sinulla on kaikki, kuin tarvitset, kuuluaksesi Jumalan valtakuntaan.

Mutta moni muuten hyvä ihminen tekee samoin, kuin opetuslapset tekivät, ja estää lapsia tulemasta vapahtajan Jesuksen tykö. He ajattelevat: mitä ne lapset ymmärtävät? Vaurastukoot ensin vähän vanhemmiksi ja lukekoot katkismusta.

Katso, siitä sanoo Jesus vielä tänäkin päivänä raamatun sanoilla: ”sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta!” – Ja niin se on. Jumalaa vapahtajaasi pitää sinun rakastaa aina siitä asti, kuin voit sopertaa hänen nimeänsä, jopa ihan siitä päivästä asti, jona tulit maailmaan. Ei pikku lapsi tiedä, minkä tähden pappi kasteessa panee vettä sen päähän, ja kuitenkin on Jumalan valtakunta jo sen oma.

Kuin, kasvat suureksi, tulee niin helposti paljo syntisiä ajatuksia sydämmeesi. Silloin on hyvä, jos Jesus on ollut lapsuutesi ystävä, sillä lapsuutensa ystäviä ei vähällä, eipä koskaan unhoteta.

Tapahtuu usein niinkin, että Jesus ottaa lapsia pois maan päältä, heidän vielä ollessaan pieniä. Silloin hän heitä ottaa taivaalliseen syliinsä, ja he saavat nojata hänen pyhää sydäntänsä vasten ijankaikkisesti. Onnelliset pikku lapset! Pitäisihän meidän, jotka jäämme tänne, iloita siitä eikä surra. Mutta ah, eipä ole niinkään helppo, kuin luulisi, antaa rakastansa Jesukselle. Silloin tuntuu usein siltä, kuin pakahtuisi koko sydämmemme. Mutta meidän ei pitäisi katsella alas pimeään hautaan, vaan pikemmin ylös Jumalan valoisaan taivaasen. Miksipä tekisimme opetuslasten tavalla ja estäisimme lapsia pääsemästä Jesuksen syliin?

Mutta muistelkaamme nyt pikku Elisaa Olisipa merkillistä nähdä se lapsi. Me kysyisimme: Elisa, sanopas, miltä tuntui päästä Jesuksen syliin.

Ja silloin Elisa vastaisi: Etkö sitä tiedä? Eikö Jesus ole sinua ottanutkaan syliinsä silloin, kuin vielä olit pieni maan päällä?

Ei, Elisa, sanoisimme me. Onhan siitä jo hyvin pitkä aika, kuin Jesus eli ihmisten seassa.

Silloin Elisa hymyilisi enkelin tavalla ja sanoisi: Etkö tiedä, että Herramme ja vapahtajamme sanoi: ”missä kaksi tai kolme teistä kokoutuu minun nimeeni, siellä olen minä teidän keskellänne!” – Niin hän vielä tänäkin päivänä näkymättömänä liikkuu ihmisten keskellä ja puhuu heille pyhää sanaansa ja tarjoaa heille avointa syliänsä. Ja pikku lapsille sanoo hän vielä joka päivä: Tulkaa minun tyköni! Tulkaa Jumalan valtakuntaan!

Kyllä me tulemme, herra Jesus, me tulemme mielellämme, kun sinä otat meitä sinne vastaan!