Lukemisia lapsille 1

Kolmenäytöksinen seikkailu. Ensimmäisessä näytöksessä kaksi kuvaelmaa.

Henkilöt:

Lomahetki, maisterin poissa ollessa. Pojat meluavat. Seger ja Kronfelt vetävät sormikoukkua. Boström ja Anckarström lukevat ääneen Euklideesta läksyänsä. Friman lukee jotakin kirjaa, huomaamatta mitään muuta, ja Forsberg lukee hänen takaansa samaa kirjaa kovalla äänellä.

Forsberg (lukien). ”Sitte urhollinen Rinaldo Rinaldini meni Apenniini-vuorille, kutsui kokoon väkensä ja sanoi heille”... Oletteko hiljaa, pojat!

Boström. Lukekaammepas läksyämme.

Anckarström. Varo sormiasi, Josef. Muistatko, mitä maisteri lupasi, jos emme nyt osaa viidettä...

Forsberg. Minä todistan Euklideesta sinulle, että sinä olet pelkuri raukka. Kuule nyt! Sitte sanoi Rinaldo Rinaldini... (Pojat meluavat.) Oletteko hiljaa!

Friman. Mene tiehesi. Anna minun lukea.

Forsberg. Näin se sanoi, se urhollinen Rinaldo: Pojat, sanoi hän, meitä maailma vainoaa, meidän täytyy vihata ihmisiä. Ruvetkaamme rosvoiksi!

Kronfelt ja Seger. Oikein sanottu, ihan oikein!

Forsberg (lukien). Mutta, sanoi Rinaldo, älkäämme ruvetko sellaisiksi rosvoiksi, jotka ryöstävät köyhiltä, ja tappavat viattomia. Se on halpamaista...

Kronfelt, Seger ja Boström. Niin, se olisi halpamaista. Mutta kuinka sitte kävi? Mitä hän vielä sanoi?

Forsberg (lukien edelleen). Ei, sanoi Rinaldo, me emme saa ryöstää muilta kuin rikkailta, jotka ovat anastaneet rikkautensa köyhiltä. Ja sitte me annamme saaliistamme osan köyhille. Sillä tavalla me jälleen tasoittelemme kaikki oikein maailmassa.

Kaikki pojat paitsi Friman. Sepä oli hyvin sanottu. Olipa se kelpo mies. Mitenkä sitte kävi?

Forsberg. No, hän sitte rupesi rosvoksi... Pojat (kuten äsken). No, se oli hyvä.

Forsberg (Frimanille). Annas tänne kirja ja anna minun lukea. Sinä olet aina tuollainen jöröjukka, istut ja mietit vain yksinäsi. Mitä sinä mietit?

Friman. Minä aion ruveta rosvoksi.

Forsberg (halveksivasti). Sinäkö! Kyllä kai.

Friman (ottaa häntä kiinni nutun kauluksesta). Nauratko sinä minua?

Kronfelt. Heitä jo, Robert. Eihän hän kuitenkaan ole muuta kuin paikattu lapanen sinun käsissäsi. Tietäähän koko koulu, että sinä olet väkevin meistä kaikista.

Friman (pudistelee Forsbergia). Vai niin, tekeekö mielesi vielä nauramaan?

Forsberg. Anna minun olla. Nauroinko minä sinua?

Friman. Sinä nauroit, ja sen tähden minä työnnän sinut penkin alle. (Kaataa hänet. Kaikki pojat Kokoutuvat ympärille. Samassa tulee maisteri.)

Bas. Mitä nyt, veitikat? Mitä te tuolla lailla meluatte koulussa! Käykää paikoillenne. Friman, tule tänne. Löitkö sinä Forsbergia?

Friman. Hän nauroi minua ja minä kaadoin hänet maahan.

Bas. Forsberg! Ärsytitkö sinä Frimania lyömään itseäsi?

Forsberg (itkien). Hyvä maisteri, viaton minä olen, ihan viaton, en minä tehnyt mitään.

Bas (nipistää häntä korvasta). Niin, niin, kyllä minä sinut tunnen... Aina sinä olet viaton... Menkää paikoillenne. Olkaa toiste tappelematta koulussa. Tällä kertaa jääköön nyt sikseen. Ottakaas liitu käsille. Etteköhän nyt jo ole saaneet Euklidesta päähänne. Koko viikon on mennyt kaikki päin mäntyyn, eikä se kelpaa. Minä en suvaitse laiskistelemista. Anckarström, miten kuuluu viides väitelmä? (Anckarström lukea änkyttää ulkoa.) Piirusta se, Boström. (Boström piirustaa vallan nurin päin.) Se on väärin. Näin se on. (Piirustaa itse.) Todista, Forsberg.

Forsberg (tavoitellen sanoja). Koska sivu AB on yhtä suuri kuin sivu BA ... ja sivu BA on yhtä suuri kuin AB...

Bas. Mitä tyhmyyksiä se on! Kronfelt!

Kronfelt (tavoitellen hänkin). Koska kulma ABC, ja kulma ABC on yhtä suuri...

Bas. ...kuin ABC? Et sinä näy päässeen sen pitemmälle mittaustieteessäsi. Seger!

Seger (yhtä tavoitellen). Koska ABC on yhtäkylkinen kolmio, ja kaikki sivut yhtäkylkisessä kolmiossa ovat yhtä suuret...

Bas. Vai niin. Kyllä sinä itse olet yhtäkylkinen kolmio, ja samanlaisia te näytte olevan kaikki tyyni. Todista, Friman! Sinä olet aina ennen ollut sukkela poika, vaikka nyt viime aikoina olet saanut kaikenlaisia hullutuksia päähäsi.

Friman. Minä en osaa läksyä.

Bas. Mitä uskallat..? Oletko sairas?

Friman. En. Minä en osaa läksyä, enkä huoli valehdella osaavani.

Bas. No, olkoonpa sinussa muuten mitä vikoja hyvänsä, niin et ainakaan valehtele, sen minä tiedän. Mutta läksysi sinun pitää osata. Sinä olet luokan ensimmäinen, sinä kaikkein vähimmin saat laiskutella.

Friman. Minä lupaan maanantaiksi lukea kaksinkertaisen läksyn ja osata kuin vettä.

Bas. Ei, hyvä herra, ei käy tinkiä läksyjänsä. Sensori ... tuo vitsat! (Forsberg tuo vitsakimpun ja näyttää maisterin seljän takaa Frimanille pitkää nenää.) Sano nyt heti, mitä olet tehnyt koko aamupäivän.

Friman. Lukenut minä olen ... mutta en läksyäni. (Ojentaa kätensä lyötäväksi.)

Bas (panee pois vitsat). Sinusta tulee joko tavattoman hyvä mies, Friman, tai tavattoman suuri konna. Sinun itsesi se on valittava, ja suokoon Jumala, että valitsisit sen, joka parempi on. Tällä kertaa annan sinulle anteeksi suoran puheesi tähden. Käy istumaan ja lue maanantaiksi kaksi läksyä. Forsberg ... mikä se kirja oli, jonka pistit penkin taa?

Forsberg (viattoman tavalla). Se oli kielioppi, herra maisteri. (Lähettää kirjan kulkemaan kädestä käteen.)

Bas. Tuo tänne. Minä tahdon sen kirjan.

Forsberg (tavoitellen). Se ... se taisi pudota penkin alle. Joku lienee sen ottanut sieltä.

Bas (ankarasti). Tuokaa se tänne, sanon minä, olkoonpa se kellä hyvänsä. No? (Kaikki pojat, paitsi Friman, nousevat ja näyttävät tyhjiä käsiään. Kirja putoaa lattiaan Segerin polvilta.)

Bas (tuimasti). Tuokaa se tänne! Kyllä minä opetan teitä ilvehtimään koulussa.

Friman (ottaa kirjan ja vie maisterille). Herra maisteri, ei toisissa ole syytä. Minä se toin tämän kirjan kouluun ja siis minä yksin ansaitsen rangaistusta.

Bas (avaa kirjan). ”Rinaldo Rinaldini, kukistumaton, rosvojen päällikkö Apenniinein vuorilla.” – Pojat, mitä tämä on! Tämän tähden te siis olette koko viikon laimiin lyöneet läksyjänne – änkytelleet – vastanneet päin mäntyyn ja saaneet sormillenne, kaikki vain tuon vanhan kelvottoman ja tyhmän jutun tähden! Ennen minä olen saanut kunniaa kolmannesta luokasta; ei mikään muu luokka osannut niin hyvin. Nyt te tuotatte vain häpeää, sanon minä, ja mitenkähän vielä käyneekään kahden viikon päästä tutkinnossa? Laiskureja vetelyksiä teistä tulee; sitä ne romaanit opettavat. Ole vaiti, Friman; ei maksa vaivaa sinun ottaa syytä niskoillesi. Tänään on lauantai. Huomenna sunnuntaina iltapuolella on teidän kevätjuhlanne, jolloin koko koulu on lyömässä palloa Lukkarinmäellä.

Friman. Niin, lupasittehan...

Bas. Kyllä minä lupasin sinne teidätkin. Mutta kun tänään olette olleet sellaiset, ei siitä enää puhettakaan. Te ette pääse kevätjuhlaan, vaan sen sijaan koko kolmas luokka marssii tänne koululle arestiin.

Friman. Minä pyydän, herra maisteri, määrätkää minut yksinäni arestiin, koska minä yksin olen syyllinen.

Bas. Koko luokka arestiin. Saammepahan nähdä, eikö läksy sitte suju paremmin. (Menee.)

Kronfelt (kuin on vähä aikaa oltu hämmästyksissään vaiti). Täytyykö olla menemättä kevätjuhlaan! Seger. Jossa on koko koulu leikkimässä!

Anckarström. Ja kaikki tyttökoulun tytöt tulevat katsomaan meidän pallon lyöntiämme!

Boström. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja!

Kronfelt. Sen sijaan astua arestiin!

Seger. Koko koulu nauraa meille.

Anckarström. Neljäs luokka, joka niin ylvästelee, pääsee näyttämään meille pitkää nenää.

Boström. Kaikki tytöt pilkkaavat meitä.

Forsberg (innoissaan). Pojat! Meitä ihmiskunta vainoo! (Avaa kirjan ja lukee.) Ihmiset ovat meitä kohtaan olleet julmemmat kuin tiikerit. Haa, urholliset ritarit, meidän täytyy kostaa noille pedoille, jotka sanovat itseään ihmisiksi... Mitä minä sanon? Ihmisiäkö? Ei, pyövelejä he ovat, tyranneja ihmishaamussa! Meidän pitää mennä Apenniini-vuorille...

Kronfelt. Se on: Vasikkamäen kiviröykkiön luo, jonne on pari virstaa matkaa tai puoli kolmatta. Siellähän on kolo, jota sanotaan rosvoluolaksi.

Forsberg (samalla äänellä). Niin, urholliset ritarit, ihmiskunnan puolustajat, siellä me rupeamme.

Kaikki muut. Rosvoiksi! rosvoiksi!

Friman. Kello kolme iltapuolella.

Kaikki muut. Kello kolme, kello kolme.

(Esirippu putoaa.)

Lomahetki. Opettajatar on poissa. Augusta Friman syö riisiryynejä. Roosa Forsberg huvikseen pureksii ja syö rihveliä. Viktoria Seger leikkelee paperinukkeja. Fanny Boström piirustaa. Lotta Anckarström ompelee. Kaikki kuuntelevat ja katselevat Sofia Kronfeltiä, joka näyttelee erästä kohtaa Preciosasta.

Sofia (sanellen).

      Sun toivos taivahasen kiinnä,
      Sä parhaan turvan saatkin siinä.

Ja sitte hän menee Alonson luo ja sanoo hänelle: antakaas kätenne, armollinen herra; minä näen siitä, että teidän rakkahin toivonne tulee täytetyksi. – Nuori ritari tietysti kiittää, ja katsoo häneen, niin hän katsoo häneen – näin – ja hän katsoo alas – näin – ja niiaa hyvin syvään – näin – ja sitte he riemuiten kantavat pois hänet, ja hän istuu kuin prinsessa valtaistuimella kukkaispuvussa.

Augusta. Ah, miten kaunista, niin kaunista!

Sofia. Ja sitte hän istuu yksinään kalliolla metsässä, ja kuu paistaa pitkäin puiden päällitse, ja silloin hän ajattelee nuorta ritaria ja näpähyttelee kitaraansa ja laulaa näin: Yksinäisyys eipä illoin...

Lotta. Älä laula, hyvä Sofia; rouva Streng saattaisi kuulla. Tiedäthän, että hän ei ole hyvillään siitä, että usein käymme teaatterissa.

Sofia. Ja sitte, kuin Preciosa tulee linnaan ja uhkaa ampua mustalaispäällikköä – näin, puh! – mutta ei hän sentään ampunutkaan! – ja koko puisto oli valaistu ja linna paistoi kuin aurinko, ja silloin hän tunsi vanhempansa...

Roosa. Ah, miten kaunista, niin kaunista! Jospa olisin mustalaistyttö!

Augusta. Ja saisin joka päivä kävellä vihreässä metsässä ja katsella kuuta.

Lotta. Mitäpä siinä olisi huvia, siitä vain tulee nälkä.

Viktoria. Mutta kun saisi katsoa kättä!

Fanny. Ja soittaa kitaraa ja tanssia helistimien kanssa! Tottahan Preciosa osasi tanssia?

Sofia. Tietysti, kyllä hän osasi. Näin... Mutta ei muut osaa tanssia niin kuin mustalaistytöt. Tiedättekö, että ne raukat ovat kärsineet paljon vääryyttä ihmisiltä tuolla Espanjassa.

Lotta. En minä ole vielä kuullut, että sellaisista syistä tanssitaan.

Sofia. Kyllä – toivottomuuden pakosta. Ette usko, miten suloista on olla toivottomana. Mutta malttakaahan, nyt minä rupean viardaksi. Kas niin, nyt käykää lattialle piiriin istumaan. (Tytöt istuutuvat.) On pimeä yö. Pata on tässä tulella kiehumassa (panee ompelukorin lattialle). Minä hämmennän pataa (heilauttaa linjaalia). Ja minä sanon (karhealla äänellä): Preciosa, sokuriseni, sommitteletko taaskin runoja kuulle? (Tavallisella äänellään:) Sitte minä näen Alonson ratsastaen tulevan kuutamassa. (Taas karkealla äänellä:) Ah, teidän armonne, miten meitä peljästytitte!

(Viime sanain aikana tulee rouva Streng huomaamatta ja jää hetkiseksi kuuntelemaan.)

Rouva Streng. Niinpä tosiaankin. (Tytöt peljästyvät ja juoksevat paikoilleen.) Johan teillä taas on ne teaatterikujeenne mielessä. Hyvät lapset, joka asia ajallaan, leikki silloin, kuin sopii, ja vakavina ollaan, milloin sen aika on. Minä kuitenkin annan teille nyt tuon anteeksi, jos osaatte läksynne paremmin, kuin koko tällä viikolla olette osanneet. Ryhtykäämme nyt maantieteesen. Boström... Mikä tämä meri on? (Näyttää kartalta.)

Fanny (havahtuen). Pohjois-tanssimeri.

Rouva Streng. Houritko sinä! Pohjois-tanssimeri!

Fanny (hämillään). Jäämeri, aioin minä sanoa.

Rouva Streng. Ja tuo suuri saari tuolla ylhäällä.

Fanny. Huippuvuoret.

Rouva Streng. Ja mikä on tämä maa tässä alhaalla, Friman?

Augusta (havahtuen). Preciosa.

Rouva Streng. Missä sinun ajatuksesi ovat? – No, Anckarström.

Lotta (säikähtäen). En minä ole häntä nähnyt, kun en ole käynyt teaatterissa.

Rouva Streng. Mitä sinä et ole nähnyt. (Lotta hieroo itkua.) Käy istumaan. Mikä sen maan nimi on, joka on Jäämeren eteläpuolella, Seger?

Viktoria (hypähtäen). Espanja.

Rouva Streng. Sepä kummallista! Mikä kansa siellä asuu? Puolivilli kansa, joka käyttää pukiminaan eläinten taljoja ja oleksii teltoissa. Tietääkö kukaan?

Roosa (hyvin iloisesti). Siellä asuu mustalaisia.

Rouva Streng (närkästyneesti). Hm!... Siellä asuu lappalaisia ja lännempänä on Norja. Mutta tässä on pitkä maa Norjaa itäpuolella. Sieltä tuli se kuningas, joka ensin valloitti Suomen. Mikä hänen nimensä oli, Kronfelt?

Sofia (hämillään). Hänen nimensä oli ... Alonso.

Rouva Streng. Tyttö, mitä sinä ajattelet? Voiko kukaan Suomen lapsi koskaan unhottaa Ruotsia? Se kuningas oli Erik Pyhä, ja minua oikein hävettää, hyvät lapset, että olette niin kokonaan laimiin lyöneet historiaa ja maatiedettä. Ehkä ette muista sitäkään, mikä maa se on tässä tämän merenlahden itäpuolella.

Kaikki yhteen ääneen. Se on Suomi.

Rouva Streng. No, olipa aika hyvä, että sain edes yhden järkevän vastauksen. Te tiedätte, että suomalaisilla ja ruotsalaisilla on vanhimmista ajoista asti ollut keskenään liikeyhteyttä. Kuka se suomalainen noita oli, joka ennusti Ynglinga-suvun kukistumisen.

Kaikki yhteen ääneen. Viarda.

Rouva Streng. Viardako? Kuka se on? Tiedättekö te mitään muuta Viardasta? (Kaikki ovat vaiti.) Eikö kukaan tiedä mitään hänestä?

Roosa (hämillään). Kyllä, hän keitti puuroa...

Rouva Streng. Itselleen kaiketi vai mitenkä?

Roosa (itkien). Ei, vaan mustalaisille.

Fanny (puolustautuen). Hän osasi katsoa kättä, ja sen tähden me luulimme...

Rouva Streng. Hyvät tytöt, kyllä minulla on kärsivällisyys venyväinen kuin gummi, mutta katkeaa se sentään sekin viimein. Tässä te koko päivän vastaatte minulle vain tyhmyyksiä. Mitä hullutuksia te olettekaan saaneet päähänne? Jos tekisin oikein, pitäisi minun määrätä koko luokka istumaan laiskuudesta ja huomaamattomuudesta.

Sofia. Minun syyni se on kaikki tyyni...

Rouva Streng. Hyvä, hyvä, Kronfelt; kyllä se on oikein, että tunnustat vikasi, mutta kaikki te ansaitsette rangaistusta. Minä tiedän, että olette iloinneet huomisesta kevätjuhlasta ja poikien leikeistä. Nyt rangaistukseksi ei kukaan teistä saa mennä sinne. Huomatkaa tarkoin: ei kukaan teistä saa mennä sinne. Ja kuin olemme maanantaina täällä koossa, niin toivoakseni te silloin osaatte läksynne paremmin. Hyvästi nyt tällä kertaa! (Menee.)

(Tytöt hämillään yksiksensä.)

Augusta. Tässä nyt seisomme häpeissämme.

Viktoria. Eikä päästä näkemään kevätjuhlaa! Se on tosiaan surkeata!

Fanny. Puoli kaupunkia menee Lukkarinmäelle.

Roosa. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja, ja kolmas luokka aikoo tarjota meille simakakkuja, sen kertoi, minulle veljeni.

Sofia. Enkä saa nähdä Robert Frimanin lyövän palloa. Minä kerran näin hänen lyövän niin korkealle, että palloa tuskin näkyikään enää.

Lotta. Ja, kaikkeen siihen on syynä Preciosa. Olisipa parempi, ett’ emme olisi koskaan kuulleet hänestä niin mitään.

Sofia. Kuulkaapas, tytöt! Preciosaa myöskin ihmiset syyttömästi vainosivat. Hänethän varastettiin pois vanhempiensa luota.

Roosa (viattomasti). Ah, jospa joku olisi niin hyvä, että varastaisi meidätkin pois. Sofia. Ei, hyvä lapsi, se on niin harvinaista meidän aikoinamme. Mutta meille on tehty hirveää vääryyttä.

Kaikki tytöt. Niin juuri, vääryyttä meille on tehty.

Sofia. Ja sen tähden mekin voisimme ruveta mustalaisiksi.

Viktoria. Ah, se olisi erittäin hauskaa!

Lotta. Mutta se ei käy päinsä. Rouva Streng ei suvaitse sellaista.

Sofia. Olemmeko me orjia? Emmekö ole vapaita kuin ilman linnut silloin, kuin on lupa koulusta.

Roosa. Mekö saisimme paljain jaloin juoksennella metsässä?

Fanny. Paljainko jaloin? Ei, siitä me emme huoli. Mutta leveälaitaiset olkihatut päässä.

Augusta. Ja laulelemme kuutamassa.

Roosa. Ah, juuri niin. Ruvetkaamme mustalaisiksi. Onhan meillä lupa koko iltapäivän.

Sofia. Rupeammeko? No niin, me rupeamme mustalaisiksi. Pukeudumme heti syötyämme. Sitte tulette minun luokseni ja sieltä menemme Vasikkamäelle.

Roosa. Mutta, hyvä Sofia, tottahan se on vain leikkiä, sillä muuten isä ja äiti pahastuisivat.

Sofia. Jos pahastuvat, niin saattavathan ryöstää pois meidät.

Viktoria. Ah, miten hauskaa siitä tulee!

Kaikki tytöt. Ah, miten hauskaa, miten hauskaa, nyt saa meidät viedä kuka hyvänsä!

Sofia. Tulkaa pois nyt. Syötyä siis tulette meille.

Kaikki tytöt. Ah, miten hauskaa, niin hauskaa!

(Esirippu laskeutuu.)

Metsämäki tien varrella, kaupungin ulkopuolella, ja kaupunki näkyy vähän matkan päässä. Vasemmalla on suuri kivi rosvoluolan ulkoseinänä. Katsoja tietää, että maantie käy oikean puolitse näyttämön seinän taitse.

Kaikki pojat, rosvoiksi pukeutuneina tekevät kivistä muuria rosvoluolan suulle. Rinaldo on vielä poissa.

Musta Joonas. Kas niin, rosvot, jo se saa riittää. Nyt levähdämme.

Mazarino. Mutta kapteeni käski meidän tehdä muurin valmiiksi, että rosvoluola olisi turvattu.

Musta Joonas. Kapteeniko? Mikä kapteeni hän on. Me olemme vapaita kansalaisia, eikä kellään ole täällä oikeutta käskeä meitä.

Kaarle Moor. Kyllä Rinaldo on meidän kapteenimme ja hän on säätänyt lakeja rosvojoukolle. Varo itseäsi, jos rupeat kapinoimaan lakeja vastaan.

Musta Joonas. Mitä lakia? Emme me suvaitse mitään sellaisia. Me teemme, mitä vain tahdomme. Me olemme rosvoja, pojat, ja sen tähden meillä on oikeus kapinoida. Eikö ole, sanokaa? Jokaisella on oikeus sanoa vapaasti ajatuksensa, mutta ken sanoo muuta kuin minä, hän saa selkäänsä.

Lassemaija. Niin, kyllä se on niin, kuin Forsberg sanoo.

Musta Joonas. En minä ole Forsberg, tolvana, vaan Musta Joonas. Sinä, Seger, olet Lassemaija sen tähden, että sinun oikeastaan pitäisi pitääkin hameita. Sinä, Kronfelt, olet Kaarle Moor sen tähden, että olet aatelismies, ja sinä, Boström, olet Mazarino sen tähden, että et ole aatelismies. Sinä, Anckarström, olet Gonzalov sen tähden, että joku nimihän sinullakin pitää olla, ja Friman olkoon vain Rinaldo Rinaldinina, koskapa hän ensin toi sen kirjan kouluun. Mutta minä se teille, pojat, annoin nimenne ja näytin teille tien kunnian kukkuloille, tänne Vasikkamäen rosvoluolaan. Sen tähden minun pitäisi ollakin teidän kapteeninne.

Kaarle Moor. Sinäkö, pelkuri jänis! Jos vielä uskallat sanallakaan narrata joukkoamme kapinaan kapteenin poissa ollessa, niin minä nuoralla vedän sinut tuonne kuusen latvaan variksen pesän tasalle.

Musta Joonas (peloissaan). No, no, enhän minä mitään sano. Minä sanon vain, että me olemme vapaita rosvoja, ja... (Kaarle Moor uhkaa häntä) enhän minä sano mitään, en.

Mazarino. Älkää nyt siinä riidelkö, vaan ennemmin laulakaamme uusi sankarilaulumme. (Kaikki laulavat.)

Rosvoliiton sankarilaulu.

Sävel: ”Kulnev.”

      Nyt lähtään veikot retkellen!
      Maailma onkin urhojen.
      Edestä maineen, kunnian
      Me taistelemme ainian.
      Euklides jääköön ohjeineen,
      Kiel’oppi nurkkaan sääntöineen.
      Kornelius Nepos opettaa
      Jotakin parempaa.

      Me Roomaan, Roomaan kuljemme,
      Me Cæsaria haemme.
      Ja Hannibalin lailla me
      Voitamme vastustajamme.
      Leonidas on meidän mies,
      Epaminondas elää ties,
      Ja Aleksander Suureksi
      Rinaldo kelpavi.

Kaarle Moor. Niin, taistella meidän täytyy, kumppanit, mutta ketä vastaan? Siinäpä se temppu onkin.

Gonzalov. On melkein liian pitkä matka astua tallustella Roomaan.

Mazarino (käy istumaan ja ottaa esiin voileivän). Minulle aina tulee nälkä tapellessa, ja sen tähden taitaa olla parempi syödä ensin vähän.

Lassemaija (ottaa esiin maitopullon). Niin, onpa oikein merkillistä, miten rosvoilla aina on nälkä ja jano.

Gonzalov. Hyvä Frans, annas minullekin pala.

Musta Joonas. Tuopas tänne maitoasi, Lassemaija. Rosvoilla on kaikki yhteistä, tiedän minä.

Mazarino (Gonzaloville). Tässä on sulle puoli voileivästä.

Lassemaija (Mustalle Joonaalle.) Minä en aio panna maitoani yhteiseksi kenenkään kanssa. Jos sinulla on nälkä, niin ryöstä itsellesi syötävää.

(Kerjäläispoika tulee hiljakseen.)

Kerjäläispoika. Hyvät, armeliaat herrat, antakaa minulle roponen rahaa tai pala leipää.

Musta Joonas (ottaen häneltä pussin.) Sinäpä tulit juuri paraiksi. Tiedä, että me olemme rosvoja.

Kerjäläispoika. Hyvä, armelias herra, älä tee minulle pahaa. Minä kerään ruokaa sokealle isälleni.

Mazarino. Anna, Joonas, pojan olla rauhassa.

Musta Joonas (kaataa pussista leipäpalaset). Mitä sinä lörpöttelet? Rosvo ottaa, mitä vain saa. Kas, tuollaisia leivänkuoria vain! Uskallatko sinä tarjota tuollaista hiiren ruokaa kunniallisille rosvoille, hä?

Kaarle Moor. Etkö anna olla pojan pussin rauhassa?

Lassemaija. Joonas on oikeassa. Mitäpä muuta varten me olisimme rosvoja.

Mazarino. Hyi, sitte minä en enää huoli olla rosvona teidän kanssanne.

Gonzalov. En minäkään. Mutta tuossapa tulee Rinaldo.

Rinaldo (rosvon puvussa, höyhentöyhtö hatussa). Mitä minä näen? Kuka minun väestäni uskaltaa ryöstää mitään kerjäläispojalta?

Kaarle Moor. Musta Joonas se sitä tekee. Jos sinä sitä sallit, kapteeni, en minä enää huoli olla rosvojoukon palveluksessa.

Musta Joonas (uhkamielisesti). Minä olen rosvo ja teen siis, mitä tahdon.

Rinaldo (ankarasti). Mitä sinä uskallat puhua, mies? Etkö kuullut meidän lakejamme? Etkö tiedä, että on kuoleman rangaistus köyhän tai turvattoman ryöstämisestä? Millaisia konnia minulla on palveluksessani? Mutta kyllä minä karsin pois sellaisen rikkaruohon. Polvillesi heti, sinä Musta Joonas!

Musta Joonas (polvillaan). Armoa, herra kapteeni, armoa!

Rinaldo. Nouse ylös. Tällä kertaa saat armon, mutta en minä enää huoli sinusta meidän joukkoomme. Anna heti pojalle takaisin, mitä olet häneltä ottanut, ja mene sitte matkoihisi.

MustaJoonas (kokoilee leipäpalaset.) Heti, herra kapteeni. (Mutisee itsekseen.) Maltahan, kyllä sen saat maksaa. Minä sanon maisterille... (Ääneen) Hyvästi, suuri Rinaldo – suuri herra Aleksander Suuri! (Menee.)

Rinaldo. Etkö jo joudu tiehesi... (Kerjäläispojalle) Älä ole pahoillasi. Tästä saat hopearahan, muuta minulla ei ole tällä kertaa. Mutta kuin tulen rikkaaksi, saat palata ja silloin saat lisää.

Kerjäläispoika. Kiitoksia, hyvä, armollinen herra rosvo. Miten isä nyt tulee iloiseksi! Ja miten nämä rosvot ovat hyväntahtoisia! (Menee.)

Rinaldo. Ei, pojat, me olemme ihmiskunnan vapauttajia. Meidän täytyy puolustaa, viattomia. Meidän pitää sotia kaikkea vääryyttä vastaan, kuin tapahtuu maailmassa.

Kaarle Moor. Se on oikein, kapteeni. Neuvo vain meille, ketä vastaan saisimme taistella.

Rinaldo. Kyllä minä neuvon. Tuolla maantietä myöten ajaa eräs hirmuvaltias.

Mazarino. Haa, hirmuvaltias! Onpa hauska nähdä kerran sekin!

Lassemaija. Onko se jättiläinen? Eihän vain liene jättiläinen?

Gonzalov. Tai turkkilainen? Ihmissyöjä?

Rinaldo. Ei, talonpoika se vain on, tyly ja häijy mies. Hän vie lanttuja kaupunkiin ja piiskaa hevostaan armottomasti. Äläpäs lyö hevostasi tuolla tavalla, sanoin minä; – sillä nähkääs, pojat, kyllä minäkin osaan sivaltaa, milloin tarvitaan, mutta lyödä sellaista laihaa ja uupunutta konia, joka tuskin jaksaa nostella jalkojaan, se on minusta hirmuvaltaisuutta. Arvatkaapa, mitä hän vastasi. Mitä se sinuun koskee? sanoi hän. Se on minun hevoseni, ja koska hän on ruvennut hevoseksi, niin hevonen sen pitää ollakin. Miksipä hän on ruvennut hevoseksi?

Kaarle Moor. Se on konnamaista. Häntä pitää rangaista rikoksestaan ihmiskuntaa kohtaan.

Rinaldo. Niin minäkin ajattelen. Tulkaa, pojat. Hänellä on iso ruoska, ja kyllä hän pitää puoliansa. Mutta sitä kunniakkaampi on sitte voittomme.

Gonzalov. Niin, tulkaa, ryöstäkäämme hänen lanttunsa. Meillä ei olekaan mitään ruokaa.

Lassemaija. Kyllä minä osaltani syön lanttuja.

Rinaldo. Kas, tuossa hän juuri ajaa ohitse. Tulkaa, pojat. (Rosvot marssivat pois taistelujärjestyksessä, laulaen ensimmäistä värssyä sankarilaulusta.)

(Musta Joonas hiipii esiin kiven takaa.)

Musta Joonas. Olipa hyvä, että jäin tänne kivien taa piiloon ja kuulin kaikki tyyni. Taitavat ruveta ryöstämään talonpoikaa. Se heille käy kalliiksi. Nimismiehen asunnolle ei täältä ole pitkä matka. Minä juoksen sinne ja kerron hänelle, mitä he aikovat. Sitte minä menen ja kerron maisterille kaikki tyyni. Minä sanon, että he olivat äkeissään arestista ja että minä yksin olin maisterin puolella. Saavat sitte nähdä, mitä siitä tulee, että ajoivat minut pois seurastaan. Kuulehan! (Melua kuuluu tieltä.) Tuossa he jo palaavat. Minun pitää vielä vähän kuunnella, mitä he puhuvat. (Peittäytyy kiven taa.)

(Toiset pojat palaavat, kantaen lanttuja ja taluttaen talonpoikaa, jonka silmät on sidottu nenäliinalla ja kädet köytetty seljän taa.)

Rinaldo. Oikein, pojat, minä olen hyvin tyytyväinen teihin. Saimme tosin muutamia aimo sivalluksia, mutta me voitimme, vihollinen on vankina ja koko hänen leirinsä valloitettuna. Sotaneuvottelu nyt: mitä teemme vangille?

Lassemaija. Hirtetään, se on minun neuvoni.

Kaarle Moor. Ole sinä vaiti, Lassemaija, sinä menit ojaan piiloon siksi aikaa, kuin me muut hyökkäsimme viholliseen käsiksi. Me päästämme hänet vapaaksi, neuvon minä.

Gonzalov. Vähän selkäänsä tarvitsisi hän kuitenkin. Hän löi minua piiskan varrella pitkin selkää.

Mazarino. Vastaa, vanki: tahdotko selkääsi vai menetkö ennemmin hirteen?

Talonpoika. Perhana teidät sitokoon, pojan veitikat. Ettekö yhtään häpeä? Hyi, hyökätä ihmisten päälle maantiellä ja sitoa minut, Matti Matinpoika Leppäkoski, vaikka olen kuudennus ja kylänvanhin, ja viemässä kaupunkiin ihan omatekoisia talvilanttujani! Mitä olette te, kaalimadot, tehneet minun lantuilleni?

Mazarino. Tahdotko selkääsi vai menetkö hirteen?

Talonpoika. Minä teidät hirtän, minä, kunhan vain pääsen nimismiehen luo, te pannukakun popsijat, puuromyyrät, lemmon livekalat!

Rinaldo. Vaiti, vanki, äläkä ärsytä meitä. Sinua on rangaistu syystä kyllä, kun löit hevostasi kuin mikähän pahin julmuri. Mutta nyt olet vankina ja aseetonna; saat mennä nyt, olet vapaa. Emme me sodi voitettuja vihollisia vastaan. Mene nimismiehesi luo ja sano hänelle, että Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, käy sotaa ainoastaan väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kaarle Moor, taluta vanki maantielle ja anna hänelle takaisin kärrinsä, mutta hevonen päästä vapaaksi, menemään mihin tahtoo.

Talonpoika (pois vietäessä.) Ahti teidät liistaroikoon, te kirjatoukat, sylttykoivet, nahkiaiset, vaapukkamadot, kotihiiret, leivospedot...

Kaarle Moor (vetäen häntä pois.) Etkö lähde jo?

Talonpoika (ponnistellen vastaan.) ...te herasilmät, variksenvarpaat, jänönkäpälät, ruusuntulimmaiset, perunannuput (näyttämön ulkopuolelta, kunnes ei enää kuulu), omenankuorijat, pöllöprinssit, lippujunkkarit, töhrystäjät, murjaanit...

Rinaldo. Murjaanit! Hah hah, mies parka antaa meille nimen joka lantusta, kuin häneltä otimme. Ripustakaa hänen piiskansa voiton merkiksi rosvoluolan suulle. Tulkaa, pojat, meidän pitää olla valmiit kestämään piiritystä. Vahvistakaamme luolaa joka taholta. Onneksi meillä nyt on kylliksi muonaa. (Menevät rosvoluolaan.)

Musta Joonas (hiipii esiin ja juoksee pois näyttämön poikki). Onneksi minulla nyt on aika joukko kertomista!

(Kaikki tytöt tulevat mustalaispuvussa ja korit kädessä, laulaen:)

Mustalaistyttöjen laulu.

(Sävel: ”On mennyt aika vielä.”)

      Nyt lähtekäämme lehtoon,
      Siell’ on niin vilpoinen;
      Varjoiseen viitakehtoon,
      Siimekseen koivujen.
      On mätäs istuimemme,
      Ja lähde peilimme,
      Ja pilvi purjehemme,
      Täht’ aurinkoisemme.

      Iloisna vaellamme
      Vihreessä lehdossa.
      Meill’ onhan kotinamme
      Avara maailma.
      Keveesti kiiruhdamme,
      Olemme riemuiset.
      On linnut veikkoinamme,
      Siskoina kukkaset.

Preciosa. Hyvä, hyvä, reippaat mustalaistyttöseni. Nyt lepäämme vähän aikaa tällä romantillisella Vasikkamäellä. (Käyvät istumaan.)

Kanonada (Mogrebinalle). Hyvä Roosa, anna minulle vähän marjoistasi; minua niin väsyttää ja minulla on niin nälkä.

Mogrebina. En minä löytänyt muuta kuin kaksi vanhaa kurtistunutta karpaloa, mutta tässä saat nekin. Muuten minä sanon sinulle, Fanny, että minun nimeni ei nyt ole Roosa, vaan Mogrebina.

Kanonada. Niin, tosiaankin. Sinä olet Murrebina ja minä olen Kanonada. Puh!

Esmeralda. Sinä, Lotta, olet Tintomara...

Tintomara. Hyi, en minä huoli sellaisesta nimestä.

Esmeralda. Pidä sinä vain se, Tintoseni, niin jätämme pois tuon rumemman loppupuolen. Viktoria Seger on Terzerola, se kuuluu siltä kuin pih, pah, puh! Minä olen Esmeralda ja minulla pitäisi olla muassa vuohi. Minä olisin ottanutkin mukaan vanhan tallipässimme, mutta se on niin pahan halukas päkkäämään.

Tinto. Sofia Kronfelt on Preciosa. Hänen pitää ruveta meidän apetissaksemme.

Preciosa. Ei, ei apetissaksi...

Esmeralda. No, miksi meidän sitte pitää sanoa sinua? Eihän sovi sinua kuitenkaan sanoa kapteeniksi eikä kapteenittareksi.

Preciosa. Ei, ei se sovikaan, ei lainkaan. Olkoon sitte apetissa. No, lapset, mitä nyt teemme?

Kanonada. Minun luullakseni me lähdemme takaisin kotiin. Minulla on niin nälkä.

Tinto. Ja minua niin pelottaa täällä salolla. Varmaankin täällä asuskelee rosvoja.

Esmeralda. Sepä olisi hauskaa, jos saisimme nähdä rosvoja! Ja jos ne sitte ryöstäisivät meidät ja veisivät pois! Sitähän usein tapahtuu mustalaistytöille.

Mogrebina. Ei, nyt minä en enää uskalla olla täällä. Ne varmaan tappaisivat meidät ja paistaisivat meidän sydämmemme hehkuvilla hiilillä, kuten sadussa kerrotaan...

Kanonada. Ja haukkaisivat meiltä pois nimettömän sormen, ja sitte lennettäisiin suuren vesikorvon taa.

Esmeralda. Älä tuollaisia usko. He veisivät meidät kultalinnaan metsään. Siellä Preciosa korotettaisiin kuningattareksi, ja me muut pääsisimme prinsessoiksi.

Preciosa. Ja kuivaneiden karpaloiden sijasta me söisimme kultaomenia hopeatalrikeilta. Sitte me katsoisimme heiltä kättä... Mutta tuossa tulee jokin olento...

Terzerola. Täällä on olentoja metsässä!

(Kerjäläistyttö tulee hitaasti.)

Kerjäläistyttö. Hyvät, armeliaat pikku neitiset ja mamselit, antakaa minulle vähä rahaa, minä olen menossa kaupunkiin ostamaan itselleni katkismusta.

Preciosa. Tules tänne. Etkö katsota kättäsi?

Tyttö. En, minä tahtoisin vain rahaa.

Preciosa. Me olemme mustalaistyttöjä ja sen tähden meidän pitää saada katsoa kättäsi ja ennustaa sinulle. Kas niin, anna nyt kätesi, se maksaa vain yhden kultakolikon.

Tyttö. Hyvä, armelias neiti, ei minulla ole yhtäkään kolikkoa.

Preciosa. Samapa se, kyllä minä köyhille teen sen maksuttakin. Katsotaanpas... Tässä on suuri viiva ja se piilottuu pienien keskeen. Se merkitsee, että sinä olet prinsessa, vaikka nyt oletkin kerjäläisen valepuvussa.

Tyttö. Olenko minä prinsessa?

Esmeralda. Niin, hyvä lapsi, tietysti sinä olet se. Etkö kuullut, että Preciosa niin sanoi?

Preciosa. Ja tuo pitkä, pitkä viiva merkitsee, että prinssi tai kuningas rakastaa sinua ja kerran tekee sinut kuningattareksi...

Tinto. Niin, ehkäpä keisarinnaksikin.

Tyttö. Tuleeko minusta keisarinna? No, silloinpa tädin silmät suurenevat. Tuossapa täti tuleekin.

Talonpoikais-mummo (tulee). Siinä sinä vetelehdit, laiska tyttö, etkä riennä kaupunkiin! Onko sinulla aikaa siinä seisoa laiskottelemassa keskellä päivää?

Tyttö. Täti, täti, nuo sanovat, että minä olen prinsessa!

Mummo (äkäisesti). Mitä sinä loruat?

Esmeralda. Niin, Preciosa, meidän apetissamme, sanoi, että hän on prinsessa, vaikka hän nyt on kerjäläistytön valepuvussa.

Mogrebina. Niin, ettekö ole lukenut Cendrillonia?

Tyttö. Ja kun kuningas rakastaa minua, tekee hän minut keisarinnaksi.

Mummo. Mitä nyt vielä? Keisarinnaksiko?

Kanonada. Niin, kyllä sellaista on ennenkin nähty.

Preciosa. Antakaapas tänne kätenne, hyvä mummo, niin minä ennustan teillekin.

Mummo. Tämäpä hullua. Te muka olette olevinanne tattarilaisia, arvaan minä. Tuollaisia mieronkiertäjiä! Moista häijyä joukkiota! Ne juuri keväällä varastivat minun paraan kanani. Ja yksi siitä joukkiosta sai mustassa patsaassa selkäänsä kaksi viikkoa sitte. Ja tekö olisitte sellaisia tattarilaisia, te? (Tytöt katsovat peloissaan toinen toiseensa).

Terzerola. No, hyvä mummo, mehän vain olemme olevinamme...

Tinto. Niin, näet tehän, se on vain leikkiä.

Mummo. Kaunista leikkiä tosiaankin! Eikö herraslapsilla ole mitään muuta tekemistä kuin pukeutua mustalaisiksi ja mieronkiertäjiksi ja uskotella köyhäin lapsille sellaisia hullutuksia prinsessoista ja keisarinnoista? Tiedättekö, mitä minä sanoisin teille, jos olisin teidän äitinne?

Preciosa (uhkamielisesti). Kyllä, että te olette yksinkertainen vanha mummo, joka ette yhtään ymmärrä romantillisuutta...

Mummo. Eipäs, vaan minä sanoisin: kas niin, pian takaisin kotiinne, ja sitte kouluun, te laiskat, tyhmät lapset! Lukekaa läksyjänne ja ommelkaa ompeluksianne, niin teistä tulee ihmisiä, älkääkä juoksennelko pitkin maanteitä ilvehtimässä sellaista, joka voisi tuottaa nimismiehen vastuksiksenne ja raudat käsiinne ja jalkoihinne. Niin minä sanoisin. Ja hyvästi nyt. Tule pois Stiina. (He menevät.)

(Tytöt istuvat vähän aikaa hämillään ja vaiti.)

Tinto. Nimismies! mutta sehän on hirmuista!

Kanonada. Raudat! Se on kauheata!

Mogrebina. Ei, minä lähden kotiin isän ja äidin luo.

Terzerola. Minä myös.

Tinto ja Kanonada. Me lähdemme myös.

Esmeralda. Mitä sinä arvelet, Preciosa?

Preciosa. No, voitteko ollakin niin tyhmiä, että annatte itseänne yksinkertaisen mummon säikyttää.

Kaikki muut. Ei, me lähdemme kotiin. Nyt heti.

(Täll’ aikaa tulee rosvojoukko heidän taaksensa ja asettuu vartioimaan kaikkia poismenoteitä.)

Rinaldo. Kuka siellä? Täältä ei kukaan pääse pois.

Kaikki tytöt (peittäen käsillään kasvonsa.) Rosvoja! rosvoja!

Rinaldo. Kuka uskaltaa passitta ja tunnussanatta tulla peljättävän Rinaldo Rinaldinin alueelle Apenniinein vuoristoon?

Tytöt (kasvot peitossa.) Armoa, armoa, herra rosvo! Emme me koskaan enää toiste tule. Lähtekäämme nyt kotiin isän ja äidin luo!

Rinaldo. Kaarle Moor, Gonzalov, Mazarino, Lassemaija, vartioikaa vankeja ja katsokaa, ett’ ei kukaan pääse pois! Sotaoikeus tuomitsee heidät.

(Näytös päättyy siten, että mustalaistytöt laskeutuvat polvilleen ja rosvot uhkaavat aseillaan heitä. Esirippu laskeutuu)