Lukemisia lapsille 1

Sama metsämäki kuin toisessa näytöksessä. Mustalaiset istuvat piirissä padan ympärillä, jossa Esmeralda keittää lanttuja rosvoille. Preciosa vähän etäämpänä kalliolla laulaa, säestäen kitarallansa. Kaarle Moor ja Lassemaija vartioivat kumpikin puolellansa. Aurinko laskeutuu metsämäen taa, tehden kaikki punaiselta hohtavaksi.

Kuutamolaulu.

      Yksinäisyys eipä illoin
      Mulle ikävyyttä tuo:
      Ukko kun mua katsoo silloin,
      Säteitänsä minuun luo.

(Tämän värssyn aikana tulee kuu ukkoineen hiljaa esiin vuoren takaa.)

Kanonada. Mitä hän nyt laulaa tuolla?

Mogrebina. Hän laulaa, että kuun ukko katselee häntä. Eikö se ole hirmuisen kaunista?

Kanonada. Mutta, hyvä Roosa, eihän nyt voi olla kuutamoa kirkkaalla päivällä. Ei aurinko vielä ole oikein laskeunut.

Mogrebina. Niin, näetkös. Preciosa ei voi olla oikea Preciosa, jos ei laula kuulle. Ja kun me emme voineet odottaa kuun tuloa oikeaan aikaansa, käski Rinaldo sitä paistamaan pari tuntia aikaisemmin.

Kanonada. Niin, nyt minä sen ymmärrän. Mutta hiljaa nyt, hän alkaa taas laulaa.

Preciosa (laulaa).

      Kuu se kuiskaa: tyttö kulta,
      Tule luoksein tanssimaan!
      Hyvän hyppypaikan multa
      Saatkin, riennä joutuisaan!

Terzerola. Kuulehan, Tinto, minulla on niin kova nälkä.

Tinto. Olehan hiljaa, niin saat kuulla. Kuun ukko pyysi Preciosaa tanssimaan. Mitähän hän vastaa?

Preciosa (laulaa).

      En voi tulla; tiedätkö sa,
      Mik’ on huoli rinnassa:
      Vankina nyt Preciosa,
      On Rinaldon linnassa.

(Kuu katoaa.)

Kanonada. Niin, kyllä on kauheata vankina olla rosvojen luona.

Mogrebina. Älä ole milläsikään, Fanny. Preciosa on vain olevinaan. Kyllä hän tietää, että Rinaldo on Robert Friman, ja tuossa seisoo hänen oma veljensä Kaarle Kronfelt, ja tuossa seisoo pelkuri Knut Seger, jota he nyt sanovat Lassemaijaksi. Aimo rosvoja, joita muka oikein pitää peljätäkin!

Tinto. Niin, tiedäpäs, kyllä minä ensin peljästyinkin aika lailla; oikein sydämmeni hypähti. Mutta kuin sitte tunsimme omat veljemme...

Terzerola. Silloin Preciosa ja Esmeralda tahtoivat leikkiä leikin loppuun asti.

Tinto. Meidän olisi kuitenkin pitänyt pyytää lupa rouva Strengiltä. Minulta ei lähde mielestä tuo, mitä se mummo puhui nimismiehestä ja raudoista. Jospa olisimme kunnialla jälleen koulussa!

Esmeralda (karhealla äänellä.) Preciosa, sokuriseni, sepitsetkö taaskin lauluja kuulle? Tule, lapseni! Lantut ovat jo valmiit.

Lassemaija (tullen lähemmäksi.) Kas, se minuakin miellyttää.

Kaarle Moor. Seiso paikoillasi, Lassemaija, jos henkeäsi rakastat. Etkö muista kapteenin käskyä?

Lassemaija. Hyvät tytöt, antakaa vähä minullekin!

Preciosa (tultuaan alas.) Malttakaas, tytöt. Minä lauloin kuulle, nyt on teidän vuoronne ja velvollisuutenne laulaa auringolle.

Tinto. Niin, saatammepa laulaa sill’ aikaa, kuin lantut jäähtyvät.

Lassemaija (hiipii esiin, sieppaa muiden huomaamatta yhden lantun sapelinsa kärkeen ja polttaa kuumalla lantulla suunsa.) Oi-voi-vooi!

Kaarle Moor. Varo itseäsi, kapteeni tulee! (Lassemaija pistää lantun nuttunsa alle, mutta se polttaa sielläkin.)

(Rinaldo tulee ja jäljestä Gonzalov ja Mazarino.)

Rinaldo. Mitä melua täällä on? Jos vangit rupeavat kapinoimaan, niin ampukaa heidät siihen paikkaan.

Preciosa. Ei tarvista, kapteeni. Me vain laulamme laulun auringolle...

Tinto. Sill’ aikaa, kuin lantut jäähtyvät.

Rinaldo. Olkoon menneeksi, minä sallin, ja me laulamme mukaan.

Aurinkolaulu.

(Sävel: ”Preciosasta”.)

      Aurinko nyt
      On ylennyt...

Tinto (keskeyttäen). Ei, ei se nyt nouse, vaan laskeutuu.

Preciosa. Oh, ole sinä vaiti, sama se ihan on, nouseeko se vaiko laskeutuu. Mutta nyt sotkeutui laulumme. Meidän pitää alkaa alusta uudestaan.

      Nyt aurinko
      Laskeepi jo
      Ja sammuvi pilvien taa.
      Ja vuori, maa
      Nyt ruskottaa,
      Yön tuloa ilmoittaa.

      Kun tähtönen
      Taas tuikkaen
      Jo taivaalle pilkuttaa,
      Niin metsähän
      Me lähtähän
      Ja seuraamme Preciosaa[1].

      [1] Huom.! Kaikki rosvot laulavat: Ja seuraamme Rinaldoa.

Preciosa. Hyvää yötä, rosvot. Tulkaa, tytöt, nyt lähdemme kotiin.

Rinaldo. Ah, unhotathan, kaunis Preciosa, että olet minun vankinani. Etkö tahtoisi syödä näitä lanttuherkkuja minun ja joukkoni kanssa?

Preciosa. En, kiitoksia, Rinaldo. Aurinko jo laskeutuu, ja meidän pitää joutua kotiin.

Kanonada. Tulkaa, rosvot, niin me mustalaistytöt seuraamme teitä. Ei kukaan saa sanoa meistä, että me olemme jättäneet reippaat mustalaistytöt suojeluksetta.

Kaarle Moor. Varsinkaan, jos he tapaavat tiellä neljännen luokan.

Mazarino. Tai talonpojan, jonka me ryöstimme.

Gonzalov. Tai nimismiehen.

Esmeralda. Oh, kyllä me pidämme huolen itsestämme. Hyvää yötä, hyvää yötä nyt.

Kanonada. Ei, hyvät pojat, tulkaa te myös, minä niin hirveästi pelkään nimismiestä.

Preciosa. Mitä me huolimme nimismiehestä! Tulkaa pois vain!

(He asettuvat marssijärjestykseen lähtemään. Samassa astuu sisään nimismies Black, jäljessä talonpoika-ukko ja vanginkuljettaja, sekä asettuu pois lähtevien eteen.)

Nimismies. Seis vähän. Minulla on myös jotain sanomista tästä asiasta.

Kanonada (perin peloissaan.) Nimismies tulee!

Mogrebina. Juoskaa, tytöt, pian pois!

Lassemaija. Juoskaa, pojat! Nimismies tulee!

Rinaldo (Kaarle Moorille.) Joudu nyt, vie pian kaikki väkemme rosvoluolaan, minä sen aikaa viivyttelen nimismiestä. Meidän pitää puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. (Kaarle Moor työntää edellään kaikki luolaan, paitsi Lassemaijaa, joka piilottuu kiven taa.)

Rinaldo (nimismiehelle). Kuka uskaltaa uhata Rinaldo Rinaldinia täällä hänen omalla alueellaan?

Nimismies. Kyllä sitä minä teen, nimismies ja toimitusvouti Simo Black. Mitä sinä tässä toimittelet, hyvä herra? Kyllä minä opetan sinut hätyyttämään ihmisiä vallan-maantiellä! Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä?

Rinaldo. En, mutta olisipa tuota hauska kuulla.

Nimismies. Niin, minä aion nyt viedä sinut ja muut vekkulit suoraa päätä putkaan. Totta totisesti yksi onkin tuossa kiven takana. (Vetää korvasta Lassemaijan esiin.) Tule pois, myyrä, niin näemme, minkä näköinen sinä oikeastaan olet.

Lassemaija. Ai-ai ... päästäkää, ei minussa ole yhtään syytä; Rinaldo se on syy kaikkeen.

Nimismies. Vanginkuljettaja, pistäppä tuo pojan naskali tyhjään lanttusäkkiin.

Rinaldo (sivaltaa sapelinsa ja vapauttaa Lassemaijan.) Älkää koskeko minun väkeeni, sanon minä... Kas niin... Luolaan sinä, Lassemaija, ja lykkää sitte syy Rinaldon niskoille, jos sinua vielä haluttaa. Hyvästi, poliisi! (Peräytyy Lassemaijan jäljestä luolaan.)

Nimismies. Ota kiinni! Ota kiinni!... Mihin hän hävisikään tähän kivien väliin?

Talonpoika (huomaa piiskansa luolan suulta ja ottaa sen alas.) Katsohan vain, tästä minä löydän ihan omatekoisen ruoskani! Te palsternakat, porkkanat, kalalokit, männynkävyt, vekkulit, suppupaarmat, kivennuoliaiset, sopulit...

Kaarle Moor (kalliolta). Mitkä vielä? Onko sinulla nälkä ukko? Etkö tahdo lanttua?

Talonpoika. Muurahaisnielijät, vasikantanssit...

Nimismies. Pitäkää pienempää suuta, hyvä isä. Ja te, siellä sisällä, antaudutteko hyvällä vai mitä?

Kaarle Moor. Emme.

Nimismies. Sittepä minun täytyy käyttää väkivaltaa.

Kaarle Moor (jännittää jousensa.) Kuka hyvänsä tulee lähelle, sen minä ammun.

Nimismies (peräytyy). Miten hurjia pahuksia! Vanginkuljettaja, tuo tänne suuri paloruisku ja komenna kuusi miestä pumppuamaan vettä noiden päälle!

Kanonada (luolassa). Hyvä Robert, lähtekäämme kotiin, minua pelottaa niin hirveästi.

Tinto (luolassa). Tämä on hirmuista. Tulkaa, niin menemme pyytämään armoa.

Lassemaija (luolassa). Niin, tulkaa pyytämään armoa! (Hälinää ja kiistaa luolassa.)

Nimismies. Minä annan armon teille kaikille, te saatte kaikki mennä kotiinne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että luovutte johtajastanne ja annatte hänet minulle.

Rinaldo (kalliolta). Kuuletteko, rosvot ja mustalaistytöt? Te saatte kaikki armon ja anteeksi ja saatte mennä kotiinne, jos vain luovutte minusta ja annatte minut viholliselle. (Hälinää luolassa. Kuuluu huutoja: ei, ei!)

Kaarle Moor (kalliolta[2]). Me rosvot emme koskaan luovu johtajastamme. Me olemme vannoneet uskollisuutta hänen lipullensa ja me pysymme hänelle uskollisina viimeiseen veripisaraan asti.

[2] Huom.! Kalliolle nousee vain yksi kerrassaan silloin, kuin toinen aina laskeutuu pois.

Preciosa (kalliolta). Me mustalaistytöt emme koskaan hylkää ystävää hädässä. Kurjan kurjaa on kavaltaa toista itsensä pelastukseksi.

Nimismies. Vai niin, vai niin, silläkö tavalla? Se on hyvin sanottu, lapset; tuosta minä pidän. Valaansa ja esivaltaansa ei saa koskaan pettää. Eikä koskaan saa pettää ystäväänsä hädässä. Uskollinen sydän on paljon parempi kuin mikään muu maailmassa.

Preciosa. Rinaldon pitää päästä vapaaksi ensinnä meistä kaikista.

Nimismies. Rinaldo pääsee vapaaksi ja te kaikki. Tulkaa nyt vain ulos ja olkaamme hyvät ystävät.

Preciosa. Jospa te petätte meitä?

Rinaldo (tulee ulos.) Ei, Preciosa, ei hän saata pettää meitä. Tässä minä olen. Nyt saatte ottaa minut, jos sydämmenne sallii sitä tehdä.

Nimismies. En minä petä teitä. Kaikki olette vapaat. (Rosvot ja mustalaistytöt tulevat kaikki ulos.) Mutta yksi asia minun pitää sanoa teille, pojat, koska te sanotte itseänne rosvoiksi. Paljo vääryyttä voi tapahtua täällä maailmassa, mutta ei kellään ole lupaa ruveta tasoittelemaan sitä väkivallalla eikä oman päänsä mukaan. Se on jätettävä lain asiaksi, ja lakia on toteltava vapaasta tahdosta, sillä laki on oikea. Mutta laki sanoo, että kukaan ei saa ryöstää toiselta hänen omaisuuttansa. Sanokaas, oliko oikein, että otitte talonpojalta hänen lanttunsa?

Talonpoika (mutisten). Te, sen retiisit...

Nimismies. Ei, olkaa te vaiti, ukko, ja antakaa poikain vastata. Oliko oikein ottaa talonpojalta hänen omaisuuttansa?

Kaarle Moor (hämillään). Kun hän piiskasi hevostaan...

Rinaldo. Ei, pojat; hevonen on ihan eri asia. Kun oikein ajattelen, mitenkä olemme käyttäytyneet, niin emmepä ole olleet paljon paremmat oikeita varkaita.

Kaikki rosvot. Varkaita! Hyi!

Rinaldo. Niin se on, vaikka käytimme urhollisempaa nimeä. Tästä saatte minun kelloni, ukko. Tyydyttekö siihen maksuun lantuistanne?

Kaikki rosvot. Niin tässä saatte kaikki kellomme ja kaikki rahamme.

Preciosa. Ja tästä saatte minun sormukseni.

Kaikki tytöt. Niin, saatte meidänkin sormuksemme.

Talonpoika. Kiitos, kiitos. Enpä totisesti ole ennen nähnyt moisia rosvoja.

Nimismies. Hyvä, hyvä, se on oikein, niin pitääkin aina sovittaa rikoksensa. Mutta pitäkää te vain kellonne ja sormuksenne. Ukko saa ne lantut, jotka vielä on jäljellä, ja loput saatte hänelle maksaa huomenna kaupungissa. Kuulkaas, lapset, mitähän luulette opettajanne sanovan tällaisista vehkeistä?

Kaarle Moor. Meistä tuntui olevan väärin saada arestia huomenna kevätjuhlan ajaksi, ja siitä me uhalla rupesimme rosvoiksi. Vapaita me tahdoimme olla. Vapaus, se on sentään jotain, se.

Esmeralda. Niin, meistä tuntui olevan väärin, että kiellettiin menemästä katsomaan kevätjuhlaa, sen tähden me uhalla rupesimme mustalaisiksi.

Nimismies. Etteköhän ehkä ollut ansainneetkin rangaistustanne?

Rinaldo. Kyllä me sen hyvinkin ansaitsimme. Olimmehan koko viikon olleet huolimattomat läksyistämme.

Preciosa. Ihan samoin mekin.

Nimismies. No, mitä te nyt aiotte tehdä? (Kaikki ovat vaiti.) Minun mielestäni ei kukaan ole todella vapaa muu kuin se, joka vapaasta tahdosta taipuu lain alaisuuteen.

Rinaldo. Kyllähän se on niin, mutta...

Kaarle Moor (huoaten). Mutta olla huomenna poissa kevätjuhlasta... Kas, tuossa tulee Musta Joonas.

Musta Joonas (tulee hyvin hämillään.) Hyvää iltaa. Minä luulin rosvojutun olevan jo lopussa.

Mogrebina. Missä sinä olet ollut niin kauan, Josef? (Nimismiehelle) Se on minun veljeni Josef, vaikka he nyt sanovat häntä Mustaksi Joonakseksi.

Musta Joonas. Se on niin, että – että – että minä kävin maisteri Basin luona, ja hän käski minua tulemaan tänne.

Rinaldo (katkerasti). Vai olit sinä maisterin luona?

Musta Joonas. En minä sille mitään voi. Älä nyt rupea tappelemaan, Robert. Luuletko minun tulleen tänne vapaasta tahdosta?

Rinaldo. Mitä sinulla oli asiaa maisterille?

Musta Joonas. Se oli niin, että – sinä et saa nyt suuttua, Robert! – minä menin maisterin luo ja sanoin: nyt ne ovat Vasikkamäellä rosvosilla ja ryöstivät ohi ajavan talonpojan, sanoin minä...

Kaarle Moor. Kavaltaja!

Rinaldo. Vaiti siinä, anna hänen kertoa. No, mitä sanoi maisteri?

Musta Joonas. Niin tuota – silloin maisteri ajoi minut ulos ja sanoi: etkö häpeä kannella kumppaneistasi? Tiedäthän, että minä en koskaan kärsi kantelemista koulussa. Mene heti pyytämään kumppaneiltasi anteeksi, sanoi hän; muuten ole valmis ottamaan huomenna selkääsi.

Rinaldo. Kuuletteko, pojat, eikö maisteri tehnyt oikein hyvästi! Ja me kun luulimme kärsineemme vääryyttä häneltä.

Kaarle Moor. Me olemme käyttäytyneet oikein sopimattomasti ja tyhmästi. Jättää läksyt lukematta!

Mazarino. Kun meillä on niin hyvä opettaja.

Gonzalov. Ja siitä kiitokseksi olemme tuottaneet hänelle vain huolia.

Lassemaija. Kyllä tuo oli tyhmää, että maisteri sai tietää mitään koko asiasta.

Rinaldo. Ole vaiti. Me ansaitsisimme tulla ammutuksi jok’ ainoa. Me olemme nousseet kapinaan oikeaa päällikköämme vastaan. Mutta sitä ei pidä enää vast’ edes tapahtuman niin totta, kuin minä nyt olen Rinaldo ja teidän kapteeninne. Herra armahtakoon sitä, joka ei täst’ edes osaa Euklidesta kuin vettä eikä tottele maisterin pienintäkin viittausta. Ken ei sitä tee, hänet minä Rinaldo kyllä opetan.

Kaikki rosvot. Niin, niin!

Musta Joonas. Sitte kävin minä myöskin rouva Strengin luona...

Preciosa. Kävitkö sinä rouva Strengin luona?

Musta Joonas. Kävin kyllä. Tytöt juoksentelevat pitkin maantietä ja ovat pukeutuneet mustalaisiksi, sanoin minä.

Mogrebina. Hyi sinuasi, etkö häpeä, Josef.

Musta Joonas. Minun pitää kertoa teille kaikki tyyni, muuten en tohdi huomenna tulla kouluun. Rouva Streng pahastui niin, että minä heti jouduttauduin likemmäksi ovea. Minä en huoli kuulla tytöistäni mitään kantelemisia, sanoi hän. Kyllä minä tiedän, että he saattavat välistä olla ymmärtämättömiä, sanoi hän, mutta kyllä he katuvat ja tulevat jälleen hyviksi.

Preciosa. Kuuletteko, tytöt! Ja me kun saatoimme tehdä hyvälle opettajallemme sellaista kiusaa!

Esmeralda. Jättää historiamme ja maantieteemme lukematta! Kyllä me olisimme ansainneet paljon kovemman rangaistuksen kuin olla huomenna kotona.

Tinto. Meidän pitää pyytää rouva Strengiltä anteeksi.

Mogrebina. Ja luvata, että emme koskaan enää tee niin.

Terzerola. Minä luen, minä luen historiaa niin, että korvat surisevat.

Kanonada. Ja minä luen valtameret niin, että nurkat vinkuvat. Minä sullon päähäni kaikki maanosat ja kansat, niin että osaan ne kuin vettä.

Nimismies. Pitäkää sananne, rosvot ja mustalaistytöt! Tiedättekö mitä? Minä menen maisteri Basin ja rouva Strengin luo ja pyydän heitä päästämään teitä huomenna kevätjuhlaan. Ja kyllä he ihan varmaan antavat anteeksi koko rangaistuksen.

Lassemaija ja Kanonada. Niin, hyvä herra nimismies...

Rinaldo. Ei, kiitoksia tarjouksesta, me emme huoli siitä. Nyt on meidän vuoromme kärsiä vapaasta tahdosta rangaistus, jonka olemme ansainneet. Jos te, pojat, ajattelette kaikki samoin kuin minä, niin pyydämme arestia, vaikka emme sitä tarvitsisikaan. Lakia pitää totella. Laki on oikea.

Preciosa. Niin ajattelemme mekin, mustalaistytöt. Me olemme ansainneet rangaistusta ja sen tähden me olemme vapaatahtoisesti poissa kevätjuhlasta.

Nimismies. No, se on rehellistä ja oikeaa puhetta, te reippaat pojat ja tytöt! Ajatelkaa niin ja toimikaa niin koko elinaikanne, silloin ei laki koskaan tunnu pakolta eikä työ vaivalta. (Rinaldo pudistaa hänen kättänsä.)

Musta Joonas (itkeä nyyhkyttäen.) Minä tahdon myöskin kärsiä rangaistukseni ja totella lakia.

Rinaldo. Sinun rangaistuksesi, Musta Joonas, olkoon se, että me annamme sinulle anteeksi – ja pääsethän sitä paitsi arestiin meidän kanssamme. Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, antaa nyt pois rosvovaltikkansa. Teitä, urholliset rosvot, tulee minun kiittää kaikista voitoistani. Me olemme vapauttaneet hevosen, valloittaneet koko joukon lanttuja, jotka sitte saamme maksaa, ja sitte olemme vielä sankarillisesti puolustaneet rosvolinnaamme. On siinä kunniaa kyllä yhdeksi illaksi. Rinaldo on tyytyväinen. Meidän urhoutemme maine säilyy ainiaan.

Preciosa. Meidän vaelluksemme on päättynyt, mustalaistytöt! Minä kiitän teitä, että autoitte minua hamettemme helmojen rikki poljeksimisessa täällä metsässä ja laulujen laulamisessa auringolle, kuulle ja tähdille. Vahinko, että saimme niin vähän harjoittaa kädenkatsontaa ja ennustusta. Mutta malttakaas (osoittaa katsojia), onhan tuolla vielä koko joukko rosvoja ja mustalaisia. Ja ne näyttävät niin anteliailta; ehkä tässä vielä voisi jotakin ansaita. Toivoakseni te, armollinen herrasväki, annatte meidän ennustaa tulevaisia kohtalojanne. Ei se paljoa maksa, (niiaten) pienen, iloisen nyykäytyksen vain merkiksi, että emme ole olleet ikäväksi teille.

Rinaldo. Tulkaa, nyt palaamme kaupunkiin. Mutta ennen lähtöämme laulamme vielä kerran pikku laulumme uudestaan.

Esmeralda. Ei, ei sitä, vaan laulamme uuden laulun Rinaldosta ja Preciosasta.

Laulu Rinaldosta ja Preciosasta.

      On kuningas
      Mies urhokas
      Rinaldo taisteleva.
      Preciosakin
      Se seppelin
      Hänt’ uljast’ on kaunistava.

      Kun lehdikko
      Ja nurmikko
      Taas illalla tuoksuelee,
      Niin taivaskin
      Ja tähdetkin
      Lapsuuttamme onnittelee.

(Esirippu laskeutuu.)

Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli, niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä, muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla järven rannalla oli hänen omansa; – niin, ai’oin sanoa, että se ennen oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.

Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella napit niin, ett’eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän Pietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon Tikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies, oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2 kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.

Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia soittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin, että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin kinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät enemmän Tikan harmonikasta.

Eräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen juolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä neulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi elättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän pilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä pitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan arvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin kylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi. Viitalan ruskeasilmäinen, kiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he olivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle seitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame ja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli taas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi, juuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä.

Tikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet miehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka päätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon, ja rikas hän oli kaupan päälliseksi.

Tikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren auringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi – Leivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan – ja meni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä ylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko pitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä kuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa, purskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa onneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä koiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin kuin joku muukin.

Tikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla katsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas heinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja kysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen suosiotansa. – Kaikki! vastasi Tikka. – No hyvä, sanoi Nilla, minä tarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja ompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella.

Tikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja myrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua, ompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä, mutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se olisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä. Mene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden pyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella.

Niin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä mitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis, vastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua hienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo’ista ja tee minulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin tahdon asiata ajatella.

Tikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili hetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta sitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa kylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin kullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan, joka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella? kysyi hän, viedessään sen Nillalle.

Nilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi viimein: ”nyt menen kysymään isältä.”

Isä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta pääsemättömästä räätälistä.

Tikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et ole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria asioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna Ruotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy, mutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet niin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden yli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa, sitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi.

Tikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran kirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se varsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka tuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa.

Eipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni kaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko pitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta siimakimppua, ett’ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi vourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa toisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään Ruotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin suurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen koukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa suurta kalansaalista.

No niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa. Hänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli koko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että Tikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään Ruotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa koukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia, simppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja Tikka sai siimansa maksetuksi.

Nyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: ”hyvää päivää, appivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla vaimokseni!”

Anttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian keinon keksi. ”Voihan tuo olla varsin hyvä,” vastasi hän, ”että olet ommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän saata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi.”

”Missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on?” kysyi Tikka.

”Sisareni, matami Andersson, asuu Öregrundin kaupungissa tässä vastapäätä meren toisella puolella. Voithan laskea hänellekin koukun: ehkä hän tarttuu onkeen.”

”Ja jos nyt ompelen meidät kiinni Ruotsiin, niin että saatatte kysyä, kuinka sisarenne voi ja saada vastauksen kysymykseenne, saanko sitte Nillan vaimoksi?”

”Se on varma asia, joka on tapahtuva tulevana Mikonpäivänä,” sanoi Anttilan isäntä tyytyväisesti hymyillen, sillä nyt hän tiesi varmaan voivansa narrata räätäliä.

Tikka arveli tahtovansa todistajia lupaukseen.

”Vaikka kaksikymmentä, jos tahdot,” sanoi Anttilan isäntä. Tupa on täynnä ihmisiä, jotka tulevat kirkosta. – Ja nauraen kertoi hän koko kirkkoväelle, mitä hän oli Tikalle luvannut.

Harjun Martti, joka vähän oli Nillaa mietiskellyt ja sattui olemaan kirkkoväen joukossa, sanoi Nikulle, soittoniekalle: pitäkäämme vaaria, kuin Tikka Mikonpäivänä tulee kosimaan. Silloin minä otan Nillan ja sinä soitat morsiusmarssilla Tikan ulos tuvasta. – Tietysti Niku näin hauskaan kepposeen suostui, ja Tikan molemmat vihamiehet päättivät tavata toisiaan määrättynä päivänä.

Tikka lähti synkeällä mielellä, ajatellen mitä nyt tuli tehdä. Ei hän voinut siimallaan pyytää matameja Öregrundista; ei hän voinut matkustaa sinne, sitoa ukon sisarta siimaansa ja vetää häntä Suomeen. Mutta Tikka oli kuullut puhuttavan eriskummallisesta, uudesta laitoksesta, jota sanottiin sananlennättimeksi ja jonka avulla ihmiset voivat puhutella toisiaan pitkäin matkain päästä lankaa myöten. Jos hän nyt voisi saada semmoisen langan meren yli Ruotsiin, niin hän olisi voittanut pelin. Eihän mikään saattanut olla mahdotonta niin uljaalle räätälille, joka jo oli parsinut kokoon kaksi maata liinanuorasella. Pistetäänpä vielä kerran! arveli Tikka.

Hän päätti lähteä Turkuun, saadakseen tietää, kuinka hänen tuli tehdä.

Enhän minä voi kysyä ja saada vastausta kalastuslangan kautta, ajatteli hän. Tuo, jota he lennätinlangaksi sanovat, mahtanee olla joku ontto putki.

Tikka lähti, tuli Poriin, tuli Raumalle, ja kysyi kaikilta räätäleiltä, joita kohtasi matkallaan, mitä sananlennätin oli. Muutamat vastasivat: se on noitakalu. Toiset sanoivat: se on mustia nahkapalloja, joita nostetaan ylös riuun nenään. Sillä siihen aikaan, kuin Englantilaiset vihollisina tulivat tänne laivoillaan, oli ollut tapana nostaa mustia merkkejä riukujen neniin rannoille, vihollisten tulon ilmoittamiseksi.

Tikka kulki edelleen, tuli Uuteen-kaupunkiin ja kyseli jälleen ystäviltään räätäleiltä. Yksi heistä vastasi: ”mene satamaan, sieltä lähtee huomenna höyrylaiva sananlennätintä viemään.”

Tikka meni satamaan, löysi höyrylaivan ja näki suuria vaskilanka-kääryjä, joita valmistauttiin laskemaan mereen. ”Saanko lähteä mukaan?” kysyi Tikka. Laivan katteini sattui olemaan leikkisellä tuulella, katseli hetken pientä, laihaa räätäliä ja vastasi: ”sinäpä voisit kelvata kohoksi, sinä. Lyönpä vetoa, että kellut veden päällä kuin korkki.”

”Kellunhan yhtä hyvin kuin joku toinen veneessä,” vastasi Tikka. ”Minä olen räätäli ja olen kerran ennen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin.”

”Onpa sitä siinäkin!” arveli katteini. ”Sinä olet miehekkään näköinen, lähde matkaan, niin saat tehdä sen urhotyön uudestaan.”

Tikka sai lähteä mukaan ja olla avullisena langan purkamisessa. Laiva kulki länttä kohti, milloin tyynellä milloin isojen aaltojen keinuttamana ja antoi sanomalangan juosta rullilta mereen sikäli kuin matka joutui. Se ei ollut mitään helppoa työtä, siihen tarvittiin taitava räätäli. Kuin laiva kulki hiljaa eteenpäin, meni kaikki helposti, mutta välistä sattui se ottamaan parempaa vauhtia, niin että rullat höyrysivät varista ja lanka uhkasi katketa. Tikka oli väsymätön: hän piti tarkkaa huolta toisesta suuresta räätälinpistoksestaan ja se meni kuin englantilainen silmäneula sertinkivuorin läpi. Kolmantena päivänä oli lanka laskettu ja Ruotsi niin lujasti ommeltu Suomeen kiinni, että sauma vielä tänäkin päivänä pitää.

”Se oli siunattu asia, että meillä oli räätäli mukana,” sanoi laivan katteini. ”Reipas Tikka, sinä olet ansainnut palkinnon: mitä pyydät?”

”Minä pyydän,” sanoi Tikka, ”saada olla ensimmäinen, joka lähettää lennätinsanoman Uudesta-kaupungista Öregrundiin.”

”Myönnetään,” oli vastaus. ”Niin kohtuullista vaatimusta ei voi kieltää.”

Höyrylaiva palasi jälleen Uuteen-kaupunkiin ja Tikka lähetti näin kuuluvan sähkösanoman: ”Anttilan isäntä kysyy, kuinka hänen sisarensa, matami Andersson, voi Öregrundissa?”

Hetken kuluttua tuli vastaus: ”Matami Andersson kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa kahvia juomaan.”

”Antakaa minulle todistus tästä ja että minä olen ommellut sananlennättimen,” pyysi Tikka.

Todistus annettiin; Tikka lähti jälleen Kartanonkylään. Kun hän kulki Viitalan torpan ohi, seisoi Maiju puron reunalla maitoastioita pesemässä. Hän seisoi siinä niin ahkerana ja ilomielisenä, hän näytti niin somalta ja miellyttävältä halvassa puvussaan ja katsoi niin hellästi ja ystävällisesti Tikkaan, kuin tämä tomuisena ja hikisenä tuli, kulkien pitkin tietä.

”Oi, kuinka näytät väsyneeltä,” sanoi hän. ”Etkö tahdo vähän kirnumaitoa virvoitukseksi?”

Tikalla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavaa, ja Maiju juoksi hakemaan tuopin hyvää, virvoittavaa kirnupiimää, sillä heillä oli lehmäkin torpassa. – ”Mistä tulet?” kysyi Maiju.

”Tulen Uudesta-kaupungista, olen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin, ja nyt menen pyytämään kuulutusta Anttilan Nillan kanssa.”

”Minä tiedän sen,” huokasi Maiju. ”Onnea vaan, hyvä Tikka! Sinä saat rikkaan morsiamen.”

”Maiju”, sanoi Tikka, ”jos joku sinua kosisi, vaatisitko morsiuslahjaksi ketunnahkaisen rekipeitteen, linnun höyhenistä tehdyn ryijyn ja kallisarvoisen helminauhan?

”Mitäpä minä niillä koristeilla tekisin?” kysyi Maiju kummastellen.

”Mutta jos joku sinua kosisi, lähettäisikö äitisi hänet narrina ulos maailmaan, ompelemaan yhteen suuriruhtinaskunnan ja kuningaskunnan?”

Maiju nauroi. Äitini lähettäisi hänen puhdistamaan saappaitaan ja harjaamaan tukkaansa, sanoi hän, leikillisesti viitaten Tikan ulkonäköön tuon pitkän matkan jälkeen.

”Hyvästi, Maiju!”

”Hyvästi, Tikka! Onnea vaan!”

Tikka meni yksinäiseen tupaansa eikä sinä yönä ummistanutkaan silmiänsä vaan noitten kosimistuumien tähden. Seuraavana aamuna, joka oli Mikonpäivä, pukeutui hän hienoihin vaatteisin, pani todistuksensa taskuun ja meni Anttilaan. Harjun Martti ja Niku olivat jo siellä, viulu oli viritetty morsiusmarssia varten ja kaikki odottivat jotakin oikein hauskaa, kun Tikka soitettaisiin ulos tuvasta pitkillä, pilkallisilla rukkasilla. Nilla yksin ei ollut iloinen: isä tahtoi naittaa hänet Harjun Martille, jota hän ei voinut kärsiä, ja silloin Nilla arveli kuitenkin tulevansa onnellisemmaksi tuon pienen, hyvänluontoisen räätälin vaimona.

Tikka tuli reippaasti tupaan ja pudisti Anttilan isännän kättä. – ”Hyvää huomenta, isäntä! Nyt olen täällä vaatimassa lupauksenne täyttämistä. Koko kirkkoväki on todistajanani, että Nillan täytyy tulla vaimokseni.”

”Vai niin,” arveli Anttilan isäntä viekkaasti katsoen, samassa kuin Niku jo alkoi viulua, näpähytellä. – ”Vai niin, no sitte sisareni Öregrundissa on varmaankin tarttunut onkeen. Onpa oleva oikein hauska kuulla, kuinka tuo kunnon ihminen voi Öregrundissa.”

Tikka otti lennätinsanoman taskustansa ja luki: ”Matami Andersson kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa kahvia juomaan.”

”Mitä tämä merkitsee?” huusi Anttilan isäntä, harmista punaisena, samassa kuin Niku huomaamatta viritti viuluansa niin että kvintti katkesi. – ”Etkö häpeä tehdä minusta pilaa?”

”Tässä on todistukseni,” vastasi Tikka, ojentaen paperinsa Anttilan isännälle. Kaikki tunkeusivat tämän ympärille, saadakseen tietoa tuosta merkillisestä asiakirjasta. Harjun Martin täytyi kysyä muilta, mitä siinä oli, sillä hän ei osannut lukea kirjoitusta. Siinä luettiin todellakin, että Tikka sillä ja sillä tavalla oli sanomalangalla ommellut yhteen nuo molemmat maat, että hän omakätisesti oli langan kautta kysynyt, kuinka matami Andersson voi, ja siihen saanut myötäseuraavan vastauksen. Siinä ei ollut sanan sijaa: tuo viekas Anttilan isäntä oli joutunut omaan ansaansa, hän ei voinut kieltää niin monen todistajan läsnäollessa tekemäänsä lupausta ja hänen täytyi siis myöntää räätälin vaatimukset oikeiksi. Niku pisti särkyneen viulun kainaloonsa ja hiipi pois; mutta Harjun Martti ilmoitti ylpeästi, että hän ei aikonut väistyä tuommoisen pienen tikan tähden, olihan Nillallakin jotain sanomista asiassa.

Nilla tahtoi todellakin lausua sanasen, mutta räätälin eduksi. Kirkontorni katsoi nyt mitä lempeimmillä silmillä heinäsuovaan ja ojensi käsivartensa, pitkät kuin tangot, kaapsahtaaksensa Tikan kaulaan, kun tämä astui askeleen taaksepäin, sanoen:

”Kiitoksia vaan, Anttilan isäntä, siitä, että nyt tahdotte antaa Nillan vaimokseni. Mutta nyt on asian laita niin, että en tahdo häntä. Olen jo kylliksi kauan juossut kuin narri hänen ja teidän tähtenne. Hän on kovin pitkä niin pienelle miehelle kuin minä olen, antakaa hänet jollekin, joka paremmin täyttää mitan ja paremmin osaa juosta maailmaa pitkin teidän asioillanne. Hyvästi, isäntä! Hyvästi Nilla! Eihän siltä hyvä sopu välillämme lopu?”

Pian oli heinäsuova ikäänkuin tuulen kautta pois puhallettu ja kirkontorni seisoi siinä yksinäisessä suuruudessaan. Kirkkoväki supisi ja nauroi keskenään, ja tuopa niin harmitti Anttilan isäntää, että hän löi parhaan piippunsa rikki, koputtaessaan sitä pankkoon. Harvoinpa vahinko yksin tulee.

Koko kylä tiesi, että Tikka oli kosinut, mutta eivätpä kaikki tietäneet, että hän oli antanut morsiamellensa rukkaset. Mikonpäivän jälkeisenä sunnuntaina heräsi paljon kummastelemista kirkossa, kun avioliittoon ilmoitettiin räätäli, kunniallinen ja hyvämaineinen Josua Tikka, sekä torpparintytär, kunniallinen ja siveä Maria Viitala. Se on hampunsiementä, arveli kirkkoväki hyväksyen: eihän hampunsiemen ja männynkäpy olisi sopineet samaan linnunpesään.

Tikasta ja Maijusta tuli onnellinen pariskunta: he olivat yhtä pitkiä, toisen ei tarvinnut katsoa alas toiseen, yhtä rikkaita ja yhtä ahkeria olivat he sitä paitsi. Vanha, rappeutunut tupa korjattiin ja maalattiin, balsamiineja kukki ikkunassa, ja kolme lihavaa lehmää hankki perheelle voita ja maitoa. Nilla, kirkontorni, oli harmissaan mennyt naimisiin Harjun Martille, mutta eipä auttanut että Niku oli soittanut heille saman morsiusmarssin, jota hän ei saanut soittaa Tikalle: Martti tuhlasi vaimonsa perinnön Anttilan rikkaan isännän jälkeen, pani Nillan helminauhan Tikalle pantiksi sarkatakista; Nillan linnunryijyä käytettin variksenpelottimena ja koi söi hänen ketunnahkaisen rekipeitteensä. – ”Älä itke, Nillaseni,” sanoi Maiju, ”minä olen ommellut uuden hameen vanhemmalle tytöllesi ja tulevana sunnuntai-iltana sinun pitää ottaa lapset mukaasi meille; silloin saavat he hypätä polskaa Tikan soittaessa harmonikkaa.”

Mitä siitä sitte muuta sanottavaa, kuin että kirkontornista tuli heinäsuova, vaikk’ei heinäsuovasta koskaan tullut kirkontornia? Ja kun ihmiset näkivät Tikan ja Maijun, pieninä ja sievinä, kuin oikein silmillä varustetut nuket, tepsuttelevan kirkkokankaan poikki, sanoivat he toisilleen:

”Vakka kantensa hakee.”

Mutta Suomi ja Ruotsi ovat yhteen ommellut tunturien kautta pohjoisessa, Tikan langalla ja paljolla muullakin.