Lukemisia lapsille 1

Kuka hän oli, tuo merkillinen sankari, jolla ei ole vertaistaan meidän aikanamme ja joka on saanut osakseen maailman ihailemista, vaikka ei kukaan sitä vähemmin tavoitellut kuin hän?

Hän oli Englantilainen, joka rakasti ja palveli isänmaatansa, rakasti ja palveli koko ihmiskuntaa, mutta ennen kaikkea rakasti ja palveli Jumalaa. Hän oli kristitty sankari, joka aina tunsi olevansa Jumalan kaikkivaltiaan käden suojassa eikä sentähden peljännyt mitään vaaraa.

Varreltaan oli hän pieni ja hento; hänellä oli vaaleat hiukset, lempeät siniset silmät ja koko hänen olennostaan säteili hyvyys ja lempeys. Mutta tässä vähäpätöisessä ulkomuodossa, joka oli enemmän lapsen kuin sankarin, asui rautainen tahto, sotapäällikön nero ja pelkäämättömin uljuus. Hän, tuo lempeä mies, taisi olla peljättävä, ja hänen katseensa, joka usein näytti niin uneksivan lempeältä, taisi masentaa jalopeuroja.

Charles Gordon, ollen syntyisin soturisuvusta, tuli itsekin soturiksi. Hän oli neljäs yhdestätoista sisaruksesta ja oli nuoruudessaan heikko ja kivuloinen. Sotaopistosta hän ei saanut loistavia todistuksia; siitä pojasta ei suuria toivottu. Hänen ollessaan 22-vuotias syttyi tuo suuri sota keisari Nikolain viimeisinä vuosina, jossa toisella puolella taisteli Venäjä, toisella Englanti, Ranska, Turkinmaa ja Italia. Tässä sodassa Gordon sai Sebastopolin juoksukaivannoissa osoittaa kuntonsa. Missä ei kukaan uskaltanut astua esiin pahimmassa luotituiskussa, siinä seisoi Gordon kiikarillaan vakoellen vihollisen liikkeitä. Hän oli insinööri-upseeri; hyvin mahdollista on, että joku Suomalainenkin häneen ampui, sillä monta suomalaista upseeria palveli Sebastopolissa olevassa venäläisessä armeijassa.

Englannilla oli kaikkialla maailmassa jotakin tekemistä. Gordon, palveltuaan jonkun aikaa läntisessä Aasiassa, lähetettiin 1860 Kiinaan, joka siihen aikaan soti Englannin kanssa. Kiina voitettiin, mutta Gordon jäi sinne rauhanteonkin jälkeen ja sai hallitukseltaan luvan palvella Kiinan keisaria. Matkustettuaan läpi suurimman osan Kiinan mahdottoman suurta aluetta, nimitettiin hän 1863 tämän maan koko sotavoiman ylipäälliköksi, hillitsemään hirmuista kapinaa, joka oli levinnyt yli puolen valtakuntaa; 19:ssä kuukaudessa voitti hän nuo hirveät kapinoitsijat, Taipingit, joita ei kukaan voinut vastustaa, pelasti valtakunnan ja monta sataatuhatta ihmistä perikadosta. Kiinan keisari jakeli pelastajalleen ylenmäärin aarteita ja kunnianosoituksia. Hän tahtoi tehdä Gordonin lähemmäksi mandariinikseen, mutta tämä kieltäysi kaikista aarteista ja kunniaviroista ja palasi köyhänä katteinina Englantiin. Muistona Kiinasta vei hän ainoastaan kultaisen kunniarahan, joka siellä lyötiin hänen kunniaksensa sekä muutamia sotalippuja, jotka hän taistelussa oli kapinoitsijoilta valloittanut. Niihin hän ei pannut suurta arvoa, sillä hän halveksit voitonmerkkejä ja ihmiskiitosta. Kunniarahan hän myi eräänä päivänä, kuin hänellä ei ollut rahoja ja hän tahtoi auttaa erästä onnetonta; liput hän lahjoitti muutamille pojille, joita hän elätti ja itse opetti perustamassaan koulussa Thems’in varrella. Se oli hänen onnellisin aikansa; hän rakasti noita poikia ja lähetti heidät sitte merelle, jotta heistä tulisi kelpo merimiehiä.

Sittemmin oli hän jonkun ajan Englannin konsulina Tonavan tienoilla; hän oli kohonnut everstin arvoon ja lähetettiin Ylä-Egyptiin hävittämään orjakauppaa. Tämä oli vaikea työ, sillä saaliinhimoiset Arabilaiset ajoivat Neekereitä takaa ikäänkuin kesyttömiä ja myivät heidät sitte suurella voitolla orjiksi. Kaksi vuotta Gordon oli Ylä-Niilin varrella olevan laajan Sudanin erämaan maaherrana; hän tekin lopun orjakaupasta ja vakautti rauhan ja oikeuden tämän onnettoman kansan keskellä, jota siihen asti Egyptiläiset, Arabialaiset ja Turkkilaiset olivat mitä hävyttömimmällä tavalla ryöstelleet.

Mutta orjakauppaa suosivien turkkilaisten pashojen toimesta Gordon kutsuttiin pois 1879. Sen jälkeen hänet lähetettiin milloin Indiaan, milloin Kap-koloniiaan. Hän läksi ajaksi Jerusalemin läheisyyteen, saadakseen siellä hiljaisessa rauhassa tutkia Raamattuaan, tuota rakasta kirjaa, joka aina oli ollut hänen muassaan hänen pitkillä matkoillaan. Silloinpa nousi Egyptissä vaarallinen kapina, ja eräs väärä profeetta, joka nimitti itsensä Mahdiksi, Muhammedin seuraajaksi, valloitti suurimman osan onnetonta Sudania, joka Gordonin sieltä lähdettyä jälleen oli vajonnut entiseen kurjuuteensa. Englanti sai ylivallan Egyptissä, voitti kapinoitsijat ja lähetti Gordonin takaisin Sudaniin.

Vastustelematta Gordon totteli, sillä hänen tuli sääli onnetonta maata, – hän totteli, ollen siitä vakuutettu, ett’ei hän milloinkaan sieltä palaisi. Helmikuussa 1884 hän tuli Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin, jossa sininen ja valkoinen Niili yhtyvät. Asukkaat ottivat hänet vastaan pelastavana enkelinä. Rauha ja oikeus vakuutettiin jälleen; Gordon koetti kaikkea, mitä kunnia ja omatunto salli Mahdia lepyttääkseen. Tämä vastasi: rupea muhamettilaiseksi, niin minä, profeetta, säästän henkesi. Olkoon menneeksi, sanoi Gordon, jos olet profeetta, niin käske Niilin kuivettua, tule sen yli Khartumiin ja minä otan sinut vastaan!

Mahdi ei voinut kuivata Niiliä, vaan hän piiritti Khartumin Arabialaisillaan ja Neekereillään, ja Arabialaiset ovat nyt, kuten ainakin, rohkeinta, enin kuolemaa halveksivaa ja enin uskonkiihkoista kansaa. He tekivät rynnäkön ja heidän riveistään kajahti sotahuuto: ”Jumala on yksi ja Mahdi on hänen profeettansa!” Gordon otti heidät siten vastaan, että he joka kerta palasivat päät verissä. Pitkä ja ankara taistelu syttyi silloin ristin ja puolikuun välillä. Gordon oli pienen, uskollisen sotilasjoukkonsa ja kaupungin asukasten kanssa, jotka menivät vaikka kuolemaan hänen tähtensä, niin yksinään, siihen määrin koko maailman hylkäämä, että usein kului kuukausia, joina ei kukaan Egyptissä eikä Europassa tiennyt, elikö hän vai oliko hän kuollut. Siellä hän oli kolmen tai neljän Europpalaisen keralla, Mahdin puoluelaisia kaupungin sisässä ja sen ulkopuolella, ilman muita apukeinoja kuin ne, joita hän itse taisi hankkia. Mutta kaikkeen hän keksi keinoja: hän rakensi linnoja ja laivoja, valmisti ruutia ja aseita, kaivoi ruutihautoja, joilla räjähytti vihollisia ilmaan, retkeili pitkin virtaa hankkimassa elatusvaroja nälkää kärsivälle kaupungille. Öisin hän ei enää nukkunut; hän tarkasteli joka aamu kiikarillaan Niilin sinistä juovaa pohjoisessa, nähdäkseen savun englantilaisista laivoista, jotka tulisivat hänen avukseen. Turhaan; ei savua, ei apua; ainoastaan harmaat krokotiilit näyttivät rannan savesta julmia hampaitaan. Aina kuului kuitenkin Gordonin lähettämä lyhyt sanoma, jota salavihkaa kuljetettiin Mahdin leirin läpi postimerkin kokoisille paperipalasille kirjoitettuna: ”Khartum, all right.” (Khartum, kaikki hyvin).

Vihdoin Tammikuun 28:na päivänä 1885 näkyi Khartumin edustalla kaksi englantilaista venettä, jotka lordi Volseleyn lähestyvät apujoukot olivat sinne lähettäneet. Niitä tervehti hurja tuli kanuunista ja käsikivääreistä. Khartumissa virtaili veri; vihollinen oli valloittanut sen. Muuan kavaltaja oli Tammikuun 26:na päivänä aamun koitteessa avannut erään portin Mahdin väijyville joukoille; kaikki Gordonin uskolliset seuraajat ynnä onnettoman kaupungin asukkaat, miehet, vaimot ja lapset oli surmattu ja sama kohtalo oli saavuttanut sankarin itsensäkin. Ei vielä varmuudella tiedetä, että hän kaatui kuolemattomalla kunnialla. Tuskin voi toivoa, että hän, niinkuin monet luulevat, joutui Mahdin vangiksi tahi taistellen raivasi tiensä Abyssiniaan päin.

Englanti antaisi nyt miljoonia kultaa, jos se siten voisi ostaa takaisin edes ainoan niistä kuukausista, joita se ei käyttänyt Gordonin pelastukseen. Gordon itse ei pitänyt henkeään kallisarvoisena. Valmis hän oli palvelemaan ihmiskuntaa, niin kauan kuin Jumala katsoi sen tarpeelliseksi valtakunnalleen maan päällä, mutta hänen palveluksensa oli kova ja hän toivoi vapautustaan. Kentiesi juuri hänen kuolemansa on avannut laajan tien kristinuskolle ja sivistykselle Afrikan sydänmaihin.

Mikä on ihmisille kelpaava suuruus? Itsensä-kieltäminen jalon tarkoituksen saavuttamiseksi. Mikä on Jumalalle kelpaava suuruus? Kristuksen vanhurskaus, sillä sen kautta ihminen oppii taivuttamaan tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi ja antamaan Hänelle kunnian. Charles Gordonissa olivat nämä molemmat suuruudet yhtyneet. Hänellä oli ollut onni nauttia jumalisen äidin kasvatusta ja hän ei peljännyt mitään vaaraa sentähden, että hän pelkäsi Jumalaa.

Nuorukainen, sinä, joka uneksit sankarien mainetta, huomaa tämä! Ei löydy mitään todellista rohkeutta eikä mitään todellista kunniaa ilman todellista jumalanpelkoa. Ole siinä Charles Gordonin kaltainen, niin olet tuleva hänen vertaisekseen, joll’et maineessa, niin kuitenkin sisällisessä ja inhimillisessä suuruudessa!

Niin, sen saat uskoa, että aamu oli kaunis, ja varhainen oli myös; enpä luule, että kello oli enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivujen varjot olivat niin pitkät heinikossa. Isä ja äiti eivät sallineet meidän kanan maata aamusilla, ja oli vielä vanha kalastaja, joka aina huusi kello neljän aikana kammarimme ikkunan edustalla: ”ylös reivaamaan, ylös reivaamaan!” sanoi hän, kuten merimiehet huutavat toisillensa, kuin yöllä tuulee, ja niin me nousimme nopeasti sängystä kuin nuoli sinkoaa jousipyssystä, ja alussa kyllä tuntui vaikealta, mutta viimein me ymmärsimme todeksi mitä vanhat ihmiset sanoivat että: ”aamuhetki kullan kallis.” No niin, sittepä pitääkin mennä koreasti: levolle jo kello yhdeksän aikaan illalla.

Usein olen ajatellut, ett’ei ollenkaan pitäisi makaaman noina kauniina ihanoina valoisina kesäöinä, jotka loistavat valosta, kuin kaste päilyy nurmella ja linnut laulelevat. Sehän on monen tunnin makaamista ihanimmasta ajasta koko elämässänsä. Mutta niin se nyt on, eikä sitä saa muutetuksi. Maata jokaisen täytyy. Preussin kuningas toinen Freedrikki oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hänen piti makaaman kolmas tai neljäs osa elämästänsä. Sentähden hän kerran päätti vierautua sellaisesta vahingollisesta pahasta tavasta. Ensimmäisen yön hän teki työtä ja se kyllä kävi päinsä. Toisena yönä hän myöskin teki työtä, makaamatta vähääkään, ja nyt hän luuli toimittaneensa jotakin varsin merkillistä. Mutta mitenkäs kävikään? Kuin hän sen jälkeisenä päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet alkoivat puhua tärkeistä asioista, huomasivat he, että kuningas alkoi nyökkäellä – – ja siihen hän nukkui istualleen kuninkaallisessa arvokkaisuudessaan.

Sentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo. Ja onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja surevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan täytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: ”ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!”

Mutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia puita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran tuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka lohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet karsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua, sanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas, jos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat katajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle sunnuntaiaamuina!

No, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi, joka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi tallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.

No mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että ilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä kelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien nuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä valmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä – – –

Ole nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän itserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar minun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen sanot? – Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia oksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli sydänkesä.

No niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin valkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki myöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi hän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.

Koivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli sykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia hiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin, arveli hän salaa itsekseen.

Mutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa vedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett’ei kukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja sanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!

Haapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi olla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli korkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus nyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja pajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä oli omat ajatuksensa.

Meidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja tuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen kukkia.

Sitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis täytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean näköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia maahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin marssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään voivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset peljästymään.

Tammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa asiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee itseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on tuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten sanoa kuka metsässä on kauniin.

Siihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja mietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.

Silloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, kuinka sinun metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja todistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina ikäpäivinämme!”

Kuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja liikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi kuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se lauleli koivun latvassa:

Kaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki kaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on antanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää eikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja suuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll’ei siinä ole nöyrää sydäntä, joka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle. Katsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat värinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä sama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous Jumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja kukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!

Eikös ole ihmeellistä, että keskellä talvea ajatellaan kevättä, että juuri vuoden pimeimpänä aikana niin kernaasti muistellaan yötöntä päivää? Niin rakkaani, mikäpä olisikaan ihmeellisempää kuin että keskellä maailman murheita voidaan ajatella iloa Jumalassa.

Nyt joulunaikana ovat laululintuset kaukana Afrikan palmulehdoissa, ja kedon kukkaset ovat hautautuneina valkean lumivaipan alle. Ei kukaan niitä näe, pimeys peittää ne, pakkanen puree niitä, harakka hyppiä teputtelee kevein askelin niiden lumisella haudalla. Harakka ei tiedä, että hangen alla on jotakin, jossa kerran oli eloa ja riemua, mutta joka nyt on kadonnut. Me tiedämme sen, ja sentähden me nyt ajattelemme ja muistelemme sitä, joka on ollut ja kadonnut, vaan joka on taaskin kerran tuleva. Juuri nyt pimeänä, kylmänä ja kolkkona aikana, jolloin kaikki näyttää niin toivottomasti kuolleelta, mutta jolloin kaikki kuitenkin elää ja toivoo, nyt tahdomme me ajatella ylösnousemisen päivää. Onkos ihme jos kiitetään Jumalaa kauniina keväänä, jolloin maa, taivas ja meri ylistävät hänen kirkkauttansa? Paljon suurempi kiitos ja sydämellisempi ylistys on uskoa ja palvella kuihtumuksen, yön ja kuoleman keskellä.

Minä tunsin muutaman köyhän kodin. Oli eräs vahtimestari, joka asui vaimoinensa ja monine lapsinensa erään kruunun suuren huoneuston maakerroksessa, jota huoneustoa hänen tuli lämmittää, pitää puhtaana ja hoitaa. Tämä asunto oli matala, mutta päivän puolella oli akkuna, josta virtasi valoa huoneesen. Akkunalla oli häkissä kanaarilintuja ja häkin vieressä muutamia kukka-astioita, varta vasten niin asettuina, että ne saivat kaiken sen valon, joka lyhyenä Joulukuun päivänä oli tarjona. Muutamassa astiassa oli kieloja, joita harvemmin kukka-astioissa kasvatetaan, sillä ne vaativat paljon puuhaa ja vaivaa menestyäksensä sisällä. Mutta mitäpä ei rakkaus saisi aikaan.

Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat, niinkuin ihmiset enimmäkseen, tavallansa nuhteetonta väkeä, tavallansa Jumalaa pelkääväisiä, sunnuntai-kristityitä, jotka otaksuivat, että kun he uhraavat pari kolme tuntia viikossa kirkonkäymiseen ja muutamia minuuttia aamu- ja iltarukouksiin, niin pitäisi Jumalan olla heihin tyytyväinen. Jumalalle kuului seitsemäs osa ja tämän elämän huolille kuusi seitsemättä osaa. Jonkun aikaa oli tultu kaikinpuolin hyvin toimeen, mutta kun lasten luku lisääntyi ja heidän kouluttamisensa alkoi maksaa, tuli jokapäiväinen leipä vähitellen yhä niukemmaksi. ”Mitä me nyt syömme ja mitä me juomme?” kysyi mies. ”Niin, ja millä me itsemme verholtamme?” kysyi vaimo. Mies hankki sivutoimia, ja vaimo sivuansiota; molemmat riehuivat ja raastoivat voimiensa mukaan, mutta yhtä kaikki eivät tulot tahtoneet menoille riittää. Viimein sairastui vaimo, ja silloin tuli huolia ja murheita sekä ovista että ikkunoista. Napinaa alkoi kuulua, niinkuin tavallisesti aina tapahtuu, kun oma voima ja oma nero ovat näyttäytyneet riittämättömiksi. Pitihän Jumalan olla heihin tyytyväinen: mintähden hän salli heidän kärsiä nälkää?

Onneksi oli heillä Elsa.

Hän oli vanhin tytär ja 14 vuotias; häneen eivät pystyneet nälkä eikä huolet; askareiden toimittaminen oli hänestä yhtä helppoa kuin leikkiminen. Hän ennätti kaikkeen, ja kaikki kävi reippaasti, niin että helisi vaan. Iloinen lapsuuden kevät vaikutti tähän suuresti, mutta kun muutamat lapset jo silloinkin saattavat väsyä, niin ei ollut muuta selitystä hänen iloisuuteensa ja väsymättömyyteensä kuin se, minkä äiti oli mielessään otaksunut, että tyttö oli Jumalan lapsi kehdosta saakka.

Ja onhan sellaisiakin lapsia olemassa. Syntiä on heissä, niinkuin kaikissa muissakin; sillä kukaan ei ole niin lumivalkoinen Jumalan edessä, ettei hän näkisi heissä jotakin saastapilkkua, josta synti ja lankeemus saattaa kehittyä. Mutta nämä lapset ovat saaneet hienomman aistin, niin että he näkevät enkelin, jonka Jumala on asettanut vartioimaan kutakin lasta, ja kuulevat sen kuiskaukset. Näin tulee lapsen ja vartijan välille tuttavallisempi suhde, joka vaikuttaa, että lapsi kuulee enkelin äänettömän vastalauseen jokaista syntistä ajatusta ja jokaista pahaa aikomusta vastaan. Ja näin kiinnittyy näiden lasten sydän aikaisin Jumalan valtakuntaan. Kun sitte Vapahtaja tulee heidän tykönsä, ei hänen tarvitse sanoa mikä nimi hänellä on katkismuksessa. He vastaavat nöyrästi: ”niin, tule, Herra Jesus, me tunnemme sinut, me olemme sinun omiasi.”

Isä sanoi tyttärellensä tuon tuostakin:

”Elsa, sinun täytyy lopettaa koulunkäyntisi; meillä ei ole enää varoja pitää sinua siellä.”

”Aivan niin, isäni. Saanenhan kumminkin sitte lukea kotona.

”Elsa, meidän täytyy eroittaa palvelustyttö luotamme ja tyytyä ainoastaan lapsentyttöön. Sinun tulee nyt tehdä kaikki talouden toimet.”

”Kyllä, isäni. Minä tahdon koettaa parastani.”

”Elsa, nyt täytyy meidän eroittaa lapsentyttömmekin. Sinun tulee tästä lähtein hoidella pieniä siskojasi.”

”Oikein, isäni; sen tahdon mielelläni tehdä.”

”Elsa, äiti on sairas. Sinun tulee hoidella häntäkin.”

”Niin, isäni, miks’en hoitelisi omaa äitiäni?”

”Elsa, minä en jaksa enää toimittaa virkaani, vilutauti vaivaa minua. Nyt täytyy sinun hoitaa minun tehtäviäni suuressa huoneustossa.”

”Mielelläni isäni; ja sinua myöskin tahdon hoidella.”

”Elsa, meidän täytyy olla säästäväiset! Mitä sinä teet noilla piipittävillä linnuilla ja noilla hyödyttömillä kukilla, jotka ovat akkunalla?”

Elsa vaikeni.

”Myy ne! Sinä kenties saat 10 tai 15 penniä kustakin kukasta ja 2 markkaa linnuista. Me tarvitsemme joka pennin.”

Elsa pullahti itkemään. – ”Tosin, jos niin tahdot, isäni. Mutta salli minun pitää ne!”

Isä katsoi häneen ihmetellen. Elsa itki tavallisesti sangen harvoin; hän oli aina kaikissa toimissaan ja kaikissa vastoinkäymisissään iloinen kuin lintunen. – ”Meidän tulee kysyä äidin mielipidettä.”

He menivät äidin luo. – ”Sanoppa äiti, eikö Elsamme ole kuitenkin oivallinen tyttönen? Hän on huoneuston vahtimestari ja vielä enemmänkin. Hän kerkii kaikkeen, tekee kaikki säännöllisesti ja on aina tyytyväinen, aina nöyrä ja aina iloinen. Mutta katso, nyt itkee hän, kun minä sanoin, että hänen täytyy myydä hyödyttömät lintunsa ja kukkasensa.”

Äiti vastasi: ”lapsi raataa kuin orja kaiket päivät; tuleehan meidän suoda hänelle hiukan iloakin.”

”Senkö tähden sinä itket?” kysyi isä.

”En, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. Minulla ei ole koskaan aikaa käydä kirkossa.”

”Mitä yhteyttä kirkolla on lintusten ja kukkasten kanssa?”

”Ne saarnaavat minulle Matheuksen evankeliumin 6:sta luvusta.”

Isä ja äiti katselivat ihmetellen toisiinsa. Mitähän siinä Matheuksen evankeliumin kuudennessa luvussa sanottaneenkaan. He olivat kenties kuulleet siitä, mutta jo aikoja sitte unhottaneet sen. Lapsi, joka ehti kaikkeen, oli kerinnyt lukea tämänkin.

”Lue minulle se 6:des luku!” sanoi äiti, joka tunsi itsensä ihmeen liikutetuksi.

Elsa luki, alkaen 25 värsystä luvun loppuun saakka: ”Älkää murhehtiko teidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän ruumiinne tähden, millä te teitänne verhotatte ... katsokaa taivaan lintuja ... katsokaa kukkasia kedolla... Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille annetaan...”

”Mutta mistä ihmeestä sinä olet löytänyt tuon paikan?” kysyi isä. ”Sehän on aivan kuin meille kirjoitettu.”

”En tiedä, vastasi tyttö. Se avautui itsestänsä.”

”Ei, sanoi äiti, se ei avautunut itsestänsä, sinun enkelisi on kääntänyt lehtiä pyhässä kirjassa. Katso, kuinka kauvan me olemme puuhanneet, uurastaneet ja kyyneleitä vuodattaneet tämän elämän huolien tähden, ja kaikki työ, kaikki viisaus on ollut turhaa! Nyt tulee lapsi kukkasineen ja lintuineen ja kääntää meidän viisautemme hulluudeksi. Isä, isä, Jumalalla on ollut liian pieni osa meissä, hän tahtoo saada meidät kokonansa, hänen tulee saada kaikki!”

angen myöhäiseksi oli uudenvuoden aatto-ilta jo vierähtänyt Kaarlo Kustaan istuessa yksin kamarissansa rahakokoelmaansa järjestelemässä. Ahne hän ei ollut, päinvastoin oli hän valmis lahjoittamaan nutun päältään, kun joku köyhä, vilusta värisevä poika tuli kyökkiin ja rukoili jotakin ruumiinsa verhoksi. Mutta hän oli monta vuotta kokoellut säästölippaasensa vanhoja rahoja, joita ei nyt enää käytetä, ja joita hän oli saanut milloin mistäkin, välistä makson edestä, välistä ilmaiseksi. Useimmat niistä olivat vaskisia, vieläpä rumia ja ruosteisia kun hän ne sai, mutta Kaarlo Kustaa oli osannut tuli-öljyllä tehdä ne uudennäköisiksi. Joukossa oli monta Kaarlo XII:nen aikaista, kummallisilla merkeillä varustettua, ja monta vieläkin vanhempaa, mitkä lukkari oli valikoinut niistä rahoista, joita talonpojat olivat panneet kirkonkukkaroon, olipa joukossa useita ulkomaankin rahoja outoine reunakirjoituksineen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viisi taikka kuusi kappaletta oli oikeata käypää hopearahaa, jotka Kaarlo oli saanut syntymäpäivinänsä ja muissa juhlallisissa tiloissa; ja nyt hän par’aikaa järjesti niitä erääsen laatikkoon, jonka hän vartavasten oli laittanut rahakokoelma-huoneeksi ja jakanut moneen monituiseen eri ruutuun ja pieneen laatikkoon. Olipa siinä muuan raha, jota hän ei voinut kylliksensä katsella; se oli vanha roomalainen hopearaha, jonka iso-isä oli antanut joululahjaksi, ja joka oli Neron ajoilta asti. Se oli peräti pieni ja pahoin kulunut raha, mutta kuitenkin saattoi toisella puolella vielä eroittaa tuon julman keisarin muotokuvan. Kaarlo Kustaa katseli rahaa puolelta ja toiselta, arvellen sitä oikein eriskummaiseksi rahaksi, kun se niin kauan oli ollut tässä maailmassa. Jospa tuo raha osaisi puhua, ajatteli hän itseksensä, niin olisi sillä paljonkin kertomista. Mutta raha oli aivan ääneti eikä hiiskunut sanaakaan, ja kynttilä pöydällä paloi pitkälle karrelle Kaarlo Kustaan istuessa ja miettimistään miettiessä muinaisia aikoja, joita raha oli nähnyt. Silloin kuului hänestä kuin olisi hopearaha ruvennut kummallisesti kilisemään; syytä siihen hän ei tiennyt, mutta tuon laatikossa soivan äänen hän kuuli, ja taisi aivan selvästi eroittaa hiljaisia sanoja, vienosti helähteleviä kuin hopeakellon ääni. Ja raha rupesi puhumaan. Kaarlo Kustaa kuulteli sitä ihmetellen, mutta vastata hän ei voinut sanaakaan. Hän kuulteli vaan; ja silloin rupesi keisari Neron aikuinen hopearaha kertomaan seuraavalla tavalla:

”Nyt on kello 12, ja ihmiset kirjoittavat vuosiluvun 1858 Vapahtajansa syntymän jälkeen. Me rahat olemme pakanoita, jotka lähdemme maailmaan sekä hyvyydeksi että pahuudeksi. Minun hopeani on muinaisina aikoina tuotu Iberian vuorista, siitä maasta, jota nyt nimitetään Espanjaksi. Nyt on tasan 1800 vuotta siitä ajasta kulunut, jolloin minä Roomassa rahaksi lyötiin, ja joka sadas vuosi minä taidan puhua. Omia elämänvaiheitani en tahdo sinulle kuitenkaan liioin kertoa. Välistä olen maannut pitkät ajat maassa; välistä ollut piilossa saiturin kellarissa Ja rikkaan silkkikukkarossa, välistä köyhänkin tyhjässä taskussa. Se saattaa kaikki olla yhden tekevää; ihmiset häviävät polvi polvelta, vaan hopea ei ruostu, raha elää kaikkina aikoina. Ja kuitenkin minä kadehdin ihmisten onnea, sillä kun oikein asiaa harkitsen, ovat he minua kuolemattomammat. Kun hopea ja kulta sekä koko maailman loisto häviää, elävät vielä ihmisten sielut ijankaikkisesti toisella puolen hautaa.

Koska nyt olen osunut sinun luoksesi, poikaseni, tahdon sinulle kertoa vuosisata vuosisadalta mitä olen nähnyt ihmisten parissa niinä aikoina, jolloin he ovat kirjoittaneet vuosiluvun 58, jolloin minä aina olen tainnut puhua. Kun makaa minun tavallani sata vuotta, niin tahtoo mielellään avata sydämensä, sen vähän aikaa kun siihen onkin tilaisuutta. Siitä syystä aloitan nyt

Vuodella 1758. Preussin suuri sotaherra, kuningas Fredrik II, istui teltassaan Silesiassa. Hän oli hiljakkoin saanut suuren ja verisen voiton Itävaltilaisista Leuthen’issä; oli haudattu monta tuhatta kaatunutta soturia ja toisten haavat vuosivat verta; monta leskeä itki; moni orpolapsi oli kadottanut tukensa. Vaan uljas ja saaliinhimoinen kuningas pesi veren pois käsistänsä ja katsellen pöydälle eteensä levitettyä Silesian karttaa sanoi hän ylpeällä luottamuksella, tämä maa on nyt minun! Hän unhoitti, että hän oli sen voittanut vääryydellä ja ihmisten verellä. Mutta ihminen voi unhoittaa paljon, kun voitonpyynti ja kunnianhimo ovat saaneet hänen valtaansa! Maailma kiitti suuren kuninkaan tekoja, ja imartelijat rohkenivat nimittää häntä ”ainoaksi;” mutta minä makasin maan alla ja kuulin sinne hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1658. Englannin mahtava suojelija Oliver Cromvell makasi kuolinvuoteellansa. Hänen ympärillänsä seisoi vääriä ystäviä, jotka olivat itkevinänsä ja surevinansa, ja hänen vieressään seisoi hänen ainoa poikansa, joka riemuitsevalla sydämellä ajatteli itseksensä: ”nyt minä pääsen valtaan isäni jälkeen!” Tuo suuri mies oli ollut olevinansa hyvin jumalinen ja pidettiinkin aikanansa kovin hurskaana miehenä, mutta kun hänen piti elämästä erota, muistui hänen mieleensä, että hän oli tehnyt monta suurta pahaatekoa ja mestauttanut herransa ja kuninkaansa Kaarlo I:sen. Ja vaikka Cromvell monessa kohden oli ollut viisas hallitsija, havaitsi hän, että hänen tekonsa eivät voineet kestää Jumalan edessä, ja se valta, jota hän maailmassa, halusi, oli ollut ainoastaan särkyvä vesikupla. Minä makasin tosin maan alla, mutta kuulin sinne asti hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1558. Toinen suuri mies, joka aikanansa oli ollut maan mahtavin ja jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, makasi nyt vanhana, voimatonna ja hyljättynä kuolinvuoteellansa Pyhän Justin luostarissa Estremadurassa Espanjan maalla. Se oli Kaarlo V, entinen Rooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi vuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut kaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin. Siellä seisoi muita munkkeja, mustiin puettuina, palavat vahakynttilät kädessä, veisaten hänen ympärillänsä pyhiä virsiä ja ylistäen häntä autuaaksi katumuksiensa ja hurskaiden töittensä tähden. Mutta kuolemaisillaan olevasta keisarista ei tämä kaikki ollut kylliksi Jumalan edessä, vaan hän seurasi surumielin tuntiviisarin kulkua siinä kellossa, jonka hän itse pitkäin päivinsä kulukkeeksi oli tehnyt. Vallan, kunnian ja maailman aarteet oli hän vapaa-ehtoisesti hyljännyt. Mutta siinä ei ollut kylliksi. Hän muisti, kuinka hän oli vainonnut Lutherusta, ja kuinka hän oli sallinut Espanjalaisten tappaa onnettomia Indiaaneja Mexikossa, ja kaikki munkkien vakuutukset eivät voineet saada hänen omatuntonsa ääntä vaikenemaan. Minä makasin maan alla, mutta minä kuulin sinne asti äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1458. Don Henrik, Portugaalin prinssi, istui Terzanabal nimisessä linnassaan ja kuulteli uutisia niistä tapauksista, jotka olivat maailman uudeksi muodostava. Pohjoisesta kuuli hän kerrottavan Mainzin ihmeellisestä Guttenbergistä, joka oli keksinyt kirjainpainamis taidon. Idästä tuli hämmästyttäviä sanomia Turkkilaisten etenemisestä, sitten kun he viisi vuotta takaperin olivat valloittaneet Konstantinoopelin, ja kreikkalaiset oppineet pakenivat levittämään viisauttansa länsimaihin. Etelästä kuuli Don Henrik sen uutisen, että hänen laivansa olivat purjehtineet Guineaan saakka Afrikan länsirannalle, joka oli pisin matka, mitä siihen asti oli kuljettu. Silloin tuo viisas ja jalo ruhtinas loi linnansa ikkunasta silmänsä lännessä lainehtivalle suuren suurelle Atlannin valtamerelle, pudisteli miettiväisesti harmaata päätänsä ja sanoi: ”tuolla valtameren toisella puolella on epäilemättä maata; voi, jospa silloin eläisin, kun se maa löydetään!” – Ja minä hopearaha makasin maan alla, mutta minä kuulin hänen äänensä, ja kaiku vastasi siintäviltä sinilainehilta: on, on, siellä on maata, siellä on Ameriika, ja Kristoffer Columbus käy par’aikaa koulua Genuassa.

Vuonna 1358 makasin minä erään ritarin arkussa. Hän puki kultaisen sota-asun päällensä ja ratsasti turnajaisiin. Kentän ympäri oli rakennettu purppuravaatteella päällystetty aitaus ja ylt’ympärillä oli laitettu parvia katselijoille. Ritari kynnätti tanteren kahdellatoista härkäparilla ja kylvi vakoihin kolme tuhatta hopearahaa, joiden joukossa olin minäkin. Senjälkeen ratsasti monta loistavaa ritaria aitankin sisään ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan täyttä lentoa, niin että heidän peitsensä taittuivat kiiltäviä haarniskoita vastaan, ja moni uljas taistelija kaatui nurinniskoin hevosen selästä maahan. Kuninkaat ja ruhtinaat katselivat parvelta tätä, ja kauniit neitoset viittasivat liehuvilla vöillänsä, liput hulmusivat, sotatorvet soivat, kypärit välkkyivät, hevoset karkasivat pystyyn ratsastajien kannustaessa ja kiilloitetut kypärit välkkyivät auringon paisteessa. Mutta kaikki tämä oli vaan leikkiä, sillä ihmiset ovat isoja lapsia ja joka ajalla on omat leikkitapansa.

Vuonna 1258 makasin minä matkustavaisen kauppiaan kukkarossa. Hän purjehti tavaroinensa pitkin leveätä kaunista Rhein-virtaa, jonka rannoilla heleän-viheriä viiniköynnös verhoilee harmaita vuoria. Koko luonto heloitti rauhallisena, aurinko valaisi ritarilinnan huippuja ja sen juurella lauloi trubaduuri laulujansa nuorelle tytölle, joka kuunteli niitä pienestä avonaisesta linnan ikkunasta. Laivassa oli munkki, yhtä musta kuin nimensäkin, sillä hänen nimensä oli Barthold Schwarts; hän näytti kauppiaalle hyppysellisen mustaa jauhoa, jota ei kukaan tuntenut. Katsokaa, sanoi hän, tämä on tekevä vahvan ja heikon yhdenväkisiksi! Ohoo, sanoi kauppias, mitä se lieneekään? Se on ruutia, sanoi munkki, ja sanoessaan nauroi hän niin kummallisesti, kuin olisi jo edeltäpäin tiennyt, mitä melua hänen keksintönsä oli saava aikaan maailmassa. Heidän puhuessaan lähti rannasta vesille vene, joka oli täynnä julmia rosvoja, sillä melkein kaikki linnat Rheinvirran varsilla olivat siihen aikaan rosvolinnoja. Nuo julmat miehet panivat kauppiaan vankeuteen, ryöstivät hänen tavaransa ja pakoittivat hänen vielä lisäksi lupaamaan heille suuria lunnaita. Sillä väkivalta oli oikeuden sijassa, ja koska jokainen luotti omaan nyrkkiinsä, nimitettiin tätä aikaa nyrkki-oikeuden aikakaudeksi.

Vuonna 1158. Hurskas piispa Henrik, kristinuskon apostoli Suomessa, matkusti talvi-aikana Satakunnan harvaan asutuissa sydänmaissa ja hänen seurassansa oli munkkeja ja palvelijoita. Kun nälkä rupesi heitä vaivaamaan, pyysivät he ruokaa rikkaan Lallin talosta. Lalli itse oli poissa ja kun hänen häijy vaimonsa Kerttu ei tahtonut suoda heille mitään syötävää, niin ottivat he leipää uunista ja heiniä hevosille, maksaen kaikesta täyden hinnan. Minä olin yhtenä niiden hopearahain joukossa, jotka annettiin tuolle häijylle vaimolle. Senjälkeen he taas lähtivät pois. Mutta kun Lalli tuli kotiin, vihastui hän julmasti, ajoi heitä takaa ja löi hurskaan piispan Henrikin kuoliaaksi Köyliönjärven jäällä. Jonkun ajan perästä näin minä Lallin tulevan kotiin; hänen mielensä oli synkkä ja raivokas, ja kun hän otti lakin päästänsä, lähti koko tukka mukana. Silloin minä ymmärsin, että hän oli tehnyt jonkun kovan rikoksen, eikä hänellä sen perästä ollut koskaan enää mitään iloa. Mutta piispa Henrik sai suuren kunnian sentähden, että hän oli vaikuttanut Jumalan valtakunnan hyväksi Suomessa. Nyt on seitsemänsataa vuotta kulunut hänen kuolinvuodestansa, ja Tammikuun 19 päivä on Pyhän Henrikin päivä, sillä silloin Lalli hänet surmasi.

Vuonna 1058. Siihen aikaan olin Roomassa, paavin aarre-aitassa, ja näin munkin, nimeltä Hildebrand, joka toimillansa koetti saattaa paavin maailman herraksi. Kuulinpa usein tosin oman-tunnon äänen, joka kuiskutti tuolle mahtavalle papille, ett’ei Kristuksen valtakunta ole tästä maailmasta; mutta silloin Hildebrand vastasi omalletunnollensa: etkös näe, että maailma on täynnä sotaa ja syntiä, että keisarit ja kuninkaat surmaavat toisiansa, ja että saaliinhimoiset ritarit ryöstävät kirkkoja? Julistakaamme paavi sentähden kaikkien herraksi ja esimieheksi, niin eivät he enää voi turvata kilpeen ja keihääsen, Goliatin tavalla sotiaksensa Israelin Jumalaa vastaan. Tämä onnistuikin Hildebrandille monen taistelun perästä, ja hän tuli itse kaikkein mahtavimmaksi paaviksi. Mutta sitten kun paavinvallan aika oli mennyt, kutsui Jumala Lutheruksen kristittyä kirkkoa puhdistamaan, ja tätä nykyä on paavi ainoastaan entisen mahtavuutensa varjokuva.

Vuonna 958. Keisari Otto suuri oli kolme vuotta sitten voittanut raa’at Unkarilaiset Augsburg’in luona ja matkusti nyt saksalaisessa valtakunnassansa teroittamassa lakia ja oikeutta. Kuninkaat ja ruhtinaat notkistivat polvensa hänen istuimensa edessä, ja hänen valtakuntansa ulottui kauas Euroopan emämaiden rajojen yli ja minä makasin hänen suunnattomassa aarrevarastossaan. Kerran näin hänen alakuloisena astuvan makuukamariinsa ja murheellisena paljastavan päänsä Vapahtajan kuvan edessä, tunnustaen itsensä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja halvimmaksi ihmiseksi. Sillä hän oli saanut tietää, että hänen rakas poikansa Ludvik oli kuollut nuoruutensa keväällä, ja hän sanoi itseksensä: ”mitä on minun valtani Jumalan vallan rinnalla?” Nyt elossa olevista ihmisistä olen minä mahtavin, ja kuitenkin olen heikon ruovon kaltainen, jonka kaikkivaltias Jumala minä päivänä ja minä hetkenä hyvänänsä voi surkastuneena painaa maahan.

Vuonna 858 makasin uhri-arkussa eräässä luostarissa Ranskanmaan ihanalla rannikolla, ja munkit lukivat hartaudella uutta litania-rukousta: ”Normannien vihasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!” Mutta heidän rukouksensa eivät tällä kertaa olleet Jumalalle ollenkaan otolliset, sillä varmaankin nämät munkit olivat tehneet syntiä ylenpaltisella herkuttelemisella ja ahneudella. Ennenkuin rukous vielä oli lopetettukaan, juoksivat raa’at pohjois-maiden viikingit laivoistansa rannalle. He olivat hirvittävät muodoltaan, siivelliset kypärit päässä ja suuret iskumiekat kädessä ja hävittivät koko seudun, polttivat luostarin, ryöstivät kaikki sen aarteet ja purjehtivat sitten suuren saaliinsa kanssa pohjoisille maille. Silloin seisoi viimeinen jäljelle-jäänyt munkki yksinänsä rannalla ja nähdessään viikinkien purjeiden katoavan näkyvistä kaukana siintävällä merellä, pani hän kätensä ristiin ja sanoi: ”Jumala, me emme ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta säästä kuitenkin meidän jälkeläisiämme, ja anna Ansgariuksen, kristityn apostolisi, pohjoisilla mailla saarnata rauhaa ja laupeutta!” – Niin tapahtuikin.

Vuonna 758. Kaukana eräässä Skottlanninmaan luostarissa istui kaksi munkkia hämärässä luostarikammiossa, jossa oli pieni puolipyöreä ikkuna kirjoituspöydän yläpuolella. Toinen kirjoitteli siroja kirjaimia sileille nahkalehdille, joita kutsuttiin pergamentiksi, ja toinen maalasi kauniita kullalla ja hopealla kirjailtuja kuvia erääsen kirjaan, jonka hän ihan äskettäin oli valmiiksi kirjoittanut. Minä makasin kätkettynä munkkien arkussa, sillä eräs vieras munkki oli tuonut minun ynnä joukon muita hopearahoja yhden kirjoitetun kirjan hinnaksi. Nyt on minun Ciceroni valmis, sanoi toinen munkki; oikein ihastuttavaa on lukea, mitä vanhat pakanat ovat kirjoittaneet, vaikka he vielä elivät suuressa pimeydessä eivätkä tunteneet Kristusta, maailman valkeutta. Niin kyllä, sanoi toinen munkki; mutta Jumalan sana on voimaltaan ja kirkkaudeltaan kaikkia muita ylevämpi. Katso, nyt minä maalaan kauniita kuvia kirjaani, johon olen jäljentänyt evankeliumit. Kirjain jäljentäminen on tosin hyvin vaivaloista, ja tämä kirja maksaa kaksisataa hopearahaa. Mutta siitä onkin sitten ihmisille ikuista iloa. Oi, milloinka se aika tullee, jolloin ei tarvita rikkauksia voidaksensa ostaa Jumalan sanaa? Kärsivällisyyttä! sanoi taas toinen munkki. Jumala vielä senkin ajan suopi, vaikka me emme silloin enää elä. Sillä raamattu sanoo meille: ”köyhille saarnataan evankeliumia.”

Vuonna 658. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä sotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset vaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien jalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän, punaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja janosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin lepäämään, vastasivat he: ”Paratiisissa me saamme levätä!” Silloin tuo ylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: ”Ainoastaan yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeetansa!” Kohta heittäysi koko joukko maahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia kohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten sotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä ajoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko maakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan aarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan kuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko maailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä vaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau’eta ja vanhentua, sillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä maailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina aikojen loppuun asti.

Vuonna 558. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren Sofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus istui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa kuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat täyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta Roomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin siinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto, koska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi palvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen aarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota mainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois ja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta mailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle sauvojansa sanoivat: ”herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät sauvat sisältävät.” Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä aivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän sanoi munkeille: ”Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon antaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet silkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo kauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt ostaa ahneilta Persialaisilta.” Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti munkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on katoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja raunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita ahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi hedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.

Vuonna 458. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin Hunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja minä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman suuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett’ei siellä enää löytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat he haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan. Jumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat litteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa aterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet satulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja istuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan, sillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä nurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, – sillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa kasvanut – syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa, jota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen asti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit hengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa karkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät voittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä Svevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen maanmiehellensä, Rikimer’ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa, asettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta Rikimer’in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne ryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa Geiserik’in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt matkustamme? kysyivät Geiserik’in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon tuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi kuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja anasti koko Rikimer’in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha rukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he hävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin toinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä, milloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti niitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä sekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi, ja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa kaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi.

Vuonna 358. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin silloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota nyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko Rooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta oli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta. Mutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä eikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin kaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja muihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja kristityn ja sanoi heille: ”mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin kaupungin temppelistä?” Juutalainen sanoi: ”Messias sen on jälleen rakentava.” Kristitty sanoi: ”Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan entiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett’ei siitä pidä jäämän kiviä kiven päälle.” ”No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan rakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi.” – Kun Juliaanus sitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta rakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet aloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli varmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso, silloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti maasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja hämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.

Vuonna 258. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja lukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki näytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi vainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen aikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä Placidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn kirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja rukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä, tulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon. Toisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille, kauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille. Mutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin petojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki rohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän edestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen tähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra, hänen isänsä: ”etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä? Uhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua kohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa linnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen, jotas kaikkein enimmän rakastat.” Mutta Placidia vastasi: ”isäni, minä olen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa, sillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra Jumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja totteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää Herraani, Kristusta.” Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää tyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat lauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen. Tämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti itkemään ja sanoi: ”en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi, että kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala.” Sitten hän tuotti tyttärensä luokseen ja sanoi: ”lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä sinun että minun!” Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.

Vuonna 158. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa Roomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen hänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan ja kuulin kaiken kansan ylt’ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja parhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa. Kaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja korkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen ympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja runoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi keisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät keisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan vävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: ”Miksikä ihmiset ylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja tämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä. Ilmoittakaatte kansalle, ett’ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa, joka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä hän on!”

Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen. Minä halpa hopearaha olin hiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa. Toisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella Nero Claudius Cæsar, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen kuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli valta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja Nerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien kammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero, sanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat äitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. – Nero oli vaiti; tämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole antanut myrkyttää velipuoltasi? – Silloin Nero rakennutti laivan, joka oli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä Agrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi, mutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi kohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä ei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen monien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko Rooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen, saadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi Nero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat virittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä vähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin pitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin vaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi viskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja säkit voideltiin pi’illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina julkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli Paavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa Kristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain seassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä vaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään Hänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä raivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan. Silloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa maatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa kukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä, minä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen hevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä tuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman! Ja Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä hän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon, ja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä. Vihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta samassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella ottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden. Tämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan elämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä pistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu tyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous seuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.

Katso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta menneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan opetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen kanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan tomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta sinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on kuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina – ijankaikkisesti. Sentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi ijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut niiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä aikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat sinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen jonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että silloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi ja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi, jotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja kuolivat totuuden ja oikeuden edestä.