Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.

Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille, koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja ruo’ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli tuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa, kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen lapsuutensa kehtolaulut.

Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas lapsille!

Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat minua?

Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.

Mitä ma laulan? kysyi lintu.

Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele Hänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon ihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki vallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä hyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista, rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta. Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin yöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus korkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.

Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta sinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut ainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava minulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on? Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä, joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin Jumalan valituille! Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen kuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen suloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman alusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja sinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren pohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ ei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa väkevä.

Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.

Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen metsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera keväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja oksat puhuvat?

Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan valtakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen, sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä kirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli kukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni, että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin. Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa kuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan sinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on, että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin Vapahtajamme sanoo, ”pahentaisi yhden näistä pienistä”.

Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen ja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen vaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä innolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa löytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme Jumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett’emme tällä suurella surulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina elämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.

Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun valtakunnallesi.

      Z. T.

Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä, eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa, ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:

      Rakastatko minua?

Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin. Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan! Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell’ei hän suloisesta hymyilystäsi olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet, sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän muuta?

Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin et tahdo rikkoa.

Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä; siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.

Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa: kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä ystävällemme leiväksi!

Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi, vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle: joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys! huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.

Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.

Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi päiviksi Minnan pianon kieliltä.

Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin, kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.

Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen. Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää, mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä, jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen mies.

Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta. Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.

Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran, Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan, joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä rakastaisi!

Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.

Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään samaa: rakastatko minua?

Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan, langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman. Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!

No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?

Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan. Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on järvi, järven takana kylä, ja ylt’ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja, väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.

Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet, mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa, Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.

Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla, heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki, kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia, heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille, nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan. Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.

Saatpa kuulla.

Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn laidalla ja sanoi, suudellen häntä: ”tänään on Heinäkuun 20 päivä. Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!”

Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja sehän pääasia olikin.

Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes syntymäpäivänsä.

Yks’ kaks’ oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; – olipa hänestä erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä se ei toki ollut.

Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se saikin, nimittäin Lunkentus.

”Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan,” lupaili isä, ”ja silloin saat koettaa, mihin Lunkentus kelpaa.”

”Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä kammoon järveä”, sanoi äiti huolestuneena.

”Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?” kysyi närkästyen Valtteri.

”Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen”, sanoi isä. ”Yksin et saa järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi.”

Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.

Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.

Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin teki Valtterin mieli koetella laivaansa.

Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian etäällä Kuuselan maantieteessä.

Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi havaslanka Valtterin kädestä ja – hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt omin päin aavalle järvelle.

Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett’ei hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! – Lähellä asui kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä seipäällä.

Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin. Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti paljon nopeammin.

Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.

Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.

Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha, hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. – ”Luuletko minun pelkäävän!” sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja Valtteri putosi päistikkaa järveen.

”Ei hurjempata poikaa!” huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin tukkaan ja nosti hänen veneensen. ”Uh”, sanoi Valtteri, kuin pääsi ahventen valtakunnasta.

”Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!” huusi hän ensimmäiseksi, suu vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.

”Mitä minä huolin Lunkentuksesta!” ilveili Joonas, puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan takaisin.

Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt, kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett’ei tuo vaarallista ollut, kyllä hän uida taisi.

”Niin kyllä, kädet pohjassa”, nauroi Joonas.

”En tuntenut mitään pohjaa”, sanoi Valtteri ylpeästi. ”Jos olisit antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan.”

”Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?” sanoi äiti. ”Lotta, juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!”

Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. – ”Heillä on vain pieni poika ja isonlainen tyttö”, sanoi hän. ”Tässä on tytön paita ja raitainen pyhähame sekä sukat ja kengät.”

”Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?” kysyi Valtteri.

”Täytyy, poikaseni”, sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan ei ollut väittäminen. – ”Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut.”

Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin veikeältä raitaisessa hameessaan.

”Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!” sanoi Lotta. Mutta Valtteri viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks’ aikaa, kuin hänen vaatteensa kuivivat.

Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi hänelle: ”voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?”

”En minä ole tyttö”, vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.

Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: ”en minä ole tyttö, minä olen mies.”

”Vai niin”, sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.

Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. – Kas tuolla tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi lehtiä veneesen. ”Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?”

”En minä ole teidän Liisanne!” sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän kepin.

”Katsopas tuota!” sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota. Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja Valtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa sille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä. Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. – ”Kyllä me sinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna”, huusivat pojat.

”En minä ole mikään tyttö, minä olen mies”, kirkasi Valtteri, kepillänsä huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat, närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika, ilo.

Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. – ”En tahdo olla tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!” huusi hän kaukaa itkusilmin. – ”Älä itke, rakas poikani”, sanoi hänen äitinsä. ”Tytöt voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta.”

Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri – reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy hameesen pukeutua?

Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä. Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli, että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan, että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät lehdikossa veden alla.

Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten. Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin; muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä, muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.

Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen, mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.

Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä. Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana. Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen. Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok’ ei mitään kestä, sillä semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.

Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä. Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä ruoskaa tarvitse.

Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi käsiänsä yhteen.

Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään, niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja niin tekee hän muillekin pahantekijöille.

Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi sanottiin Taivasmäeksi. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa, mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta. Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka ei luistanut niin hurjasti.

Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki, toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut. Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.

Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa. Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell’ei kantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se saavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja Valtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä lensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi heidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri kopeili Pässistänsä.

Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken Sokurimaahan.

Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä. Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira. Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri suitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin. Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan... Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki; viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.

Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja suuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä kruunu jäätimanteista. ”Tervetullut valtakuntaani”, sanoi kuningas. ”Nyt et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja sinä pääsette suureen arvoon.”

”Kiitos kunniasta,” vastasi Valtteri, ”mutta vähä keittoruokaa ei olisi haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan.”

”Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää,” sanoi lumiruhtinas, ”ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett’et ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja sokurina on survottua jäätä.”

”Kiitoksia paljo,” vastasi Valtteri, ”ei minun taida olla nälkä.”

”Sinä veitikka,” sanoi kuningas närkästyneenä, ”kyllä minä sinut opetan halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi äärettömässä valtakunnassamme!”

Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä että surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä Pässi oli joutunut.

Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja äiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: ”Jumalan kiitos, nyt hän tointuu.”

”Mitä?” kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. ”Enkö ajanut Pässillä Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka tänne jouduin?”

”Rakas poikani,” sanoi hänen isänsä, ”nyt puhut unen-houreita. Etkö enää muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas? Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput olet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin paranet pian jälleen.”

”Missä on pässi?” kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä hänelle kerrottiin.

”Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki”, vastasi isä.