Lukemisia lapsille 2

Tosin on hyvä ja oikein, että lukee läksynsä silloin, kuin on läksyn aika, ja istuu kammarissa kirjansa ääressä eikä jätä sitä ennen, kuin kaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Joll’ei tahdo tarttua muistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole hellittämätön niinkuin hevonen valjaissa, äläkä anna rohkeutesi kadota, vaan ole karski ja ajattele itseksesi: onnistuuhan se muille, siis täytyy sen onnistua minullekin! Ja katso, kuin ajattelet niin rivakasti ja teet työtä niin uutterasti, niin se kyllä käy laatuun, niin onnistuu ihan varmaan, ja polonen se, joka huuli pitkällään itkeä tihustaa: ”tätä en saa koskaan opituksi!”

Mutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkä rupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan ja raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille ja mäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on saman tekevä. Talvella älä pelkää, jos nenänypykkäsi tuleekin punaiseksi. Jos käsiäsi palelee, niin älä suuresti pidä lukua kintaista, äläkä koskaan lämmittele valkean edessä, vaan heiluttele käsivarsiasi, niinkuin paperinen tanssimestari, ja hiero käsiäsi vastatusten, niinkuin Robinpojan kirjassa kerrotaan villien hierovan kahta puupalasta, kuin he tahtovat valkeata. Juoksentele rivakasti nietoksien välillä, kiidä huimaa vauhtia jäätä pitkin kirkkailla luistimillasi, ja jos sitte tulet kotiisi saappaat märkinä ja äitisi sinua siitä toruu, niin suutele hänen kättänsä ja sano: ”anna anteeksi, äiti, siitähän poikasi väkeväksi ja terveeksi tulee!”

Vaan kuin vanhemmat ja viisaammat ihmiset sanovat sinulle: ”älä mene sinne, jää on heikko!” niin tottele heidän neuvoaan ja pysy kauniisti rannalla. Sillä rohkeata ja urheata on olla vaaraa pelkäämättä, kuin se on välttämätön ja kuin sen kautta voi saada jotakin hyvää aikaan, vaan uhkarohkeata on eikä tuota ensinkään kunniaa, jos suotta pakotta panee vaaraan henkensä ja tuottaa vanhemmilleen suurta surua.

Frans ja Matti olivat veljekset, ja molemmat olivat sukkelia poikia. Koulussa ei ollut mitään eroa heidän välillään, sillä molemmat hoitivat kirjojansa miehen tavalla, eikä kumpikaan koskaan läksyissään erehtynyt. Kotonaan sitä vastoin vanhempiensa luona olivat pojat aivan eri luontoiset. Frans istui alituisesti sisällä, ja milloin ei lukenut, leikkeli paperinukkeja ja kirjoitti heille näytelmiä. Matti kuljeskeli aina ulkona, kuin läksy oli lopussa, pyyteli lintuja keväällä, onki ahvenia kesällä ja teki talvella lumilinnoja. Siitä syystä laihtui Frans ja tuli kalpeaksi ja heikoksi, vaan Matti tuli vuosi vuodelta hartevammaksi ja hänen kätensä voimakkaammiksi. Kuin Frans nukkineen taisteli suuria tappeluita tanskalaisten ja saksalaisten, kristittyjen ja pakanain välillä, sanoi Matti usein: ”älä istu aina sisällä; tule ulos meidän kanssamme, piirittämään lumilinnaa! Hei, siellä saat nähdä, miten teuhataan; sillä me olemme iloiset, vaikka meihin sattuu lumipalloja niin että paukahtaa.”

Mutta Frans ei tahtonut, vaan sanoi aina: ”on parempi olla viisas kuin väkevä.” – ”Niin,” sanoi Matti, ”vaan on vielä parempi olla sekä viisas että väkevä.” Sattuipa sitten viikkoa ennen Joulua, kuin pojat olivat lopettaneet koulunsa, että eräänä päivänä tuli mitä oivallisin luistinjää. ”Tule nyt mukaan”, sanoi Matti. ”Mene itse”, vastasi Frans; ”minä istun kernaammin kotona ja leikkaan paperikuvia.” Matti meni ja otti luistimet mukaansa.

Jää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuin kirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoilla joka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasen jäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja koko luonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa oli kokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joita he lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnitti hihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai, niinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaan olisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskään tavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, joka voisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomenna kenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aika vauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistä taitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa, oli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistä pilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivoja jäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet, kääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin he ojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitis silmänräpäyksessä poissa.

”Hyvä, hyvä!” huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään. ”Hyvä, hyvä”, vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta, kirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättävää lentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteen tavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!

Pojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensä pienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. ”Varokaa, pojat,” huusi hän; ”salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä.”

Matti seisahtui heti ja sanoi: ”seis, pojat, älkäämme menkö enää kauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo.” Mutta vallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivat pilkallisella äänellä: ”Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuuntelee kaikkia ukkohöperön puheita.”

Tämä harmitti Mattia. ”Menenkö?” ajatteli hän. ”Ei, en mene, siitä ei ole mitään hyötyä...” Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattomin poika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeasti huutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nyt vuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivät toverinsa yksin pulaan.

Mitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän ei muistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja, tuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteli seiväs kädessä salmen jäälle. ”Tartu kiinni tähän!” huusi hän ja asettui itse vatsalleen jäälle.

Suuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällä vetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä, kaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekä itseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujalle jäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enää ketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikki märjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.

Matti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. ”Tule,” sanoi Frans hänelle, ”tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä on järvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen ... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänet henkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdä varjokuvilla, vaan mitäs sinä taidat?”

Matti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: ”no, tuonhan kaikki tekisivät ritarin sijassa.” – ”Niinkö luulet?” kysyi Frans. ”Ei, niin urhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minä olen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuin sinä pitkin vuoria ja mäkiä.”

Matti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuuli kertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; hän ei voinut kauemmin olla vaiti. ”Frans,” sanoi hän, ”tuon saman, jota sinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessa järvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyt tiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraan panemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisesti toisten ihmisten menestys sitä vaatii.”

”Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!” huudahti Frans, hämmästyneenä ja iloisena. ”Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä olla viisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekä kotona että muualla.”

Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar, nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää, kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.

Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia, juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.

Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä vasta lystiä oli! ”Tähti” niminen lehmä astua lönkitteli niin, että kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.

”Tuoss’ on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa”, sanoi äiti. ”Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin; vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä.”

Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina, punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.

Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille, linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä; hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä katsellut heitä ja sanonut: ”Rakkaat, pienet lapset, jos vain tietäisitte, kuinka teitä rakastan!”

Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki, mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän, näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta, eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin lapset saapuivat rotkon suulle.

”Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta”, sanoivat Tahvo ja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta tunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille paremman puutteessa.

”Jumal’ antakoon”, vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta haavan lehteä.

”Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?” kysyi Tahvo leikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan, sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja – pilli oli valmis, oikea klarinetti.

”Etsin tässä luonnon salaisuutta”, vastasi haltia. ”Koettelen lukea lehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion mitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset.”

”Vai niin”, sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki oli hyvin kummallista. ”Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?”

”Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri niin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut itsestänsä”, vastasi haltia. ”Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus on.”

Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja istui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui vähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä koivunvarvuista, sill’aikaa kuin ”Tähti” astui metsässä kelloansa kiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.

Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut johtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: ”Tiedäpäs, kummini, että Jumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on hyvä.”

”Saattaa olla”, arveli Harmaaparta, ”mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen etsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen häntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista kirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut. Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen leivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut sen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä kuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja sydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä. Voitkos sinä, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?”

”Se nyt on pian sanottu”, vastasi Tahvo. ”Jumala on joka paikassa.”

”Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea”, sanoi Harmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi auringon ja Tahvo yht’äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt, kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja kuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi, orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että metsä kajahteli:

      Näin lintu lauloi kerran,
      Laulunsa hilpeän:
      Hyvyyttä taivaan Herran
      Ma aina ylistän.
      Niin kukka kunnahalla
      Kuin pilvi taivahan,
      Ne kertoo kaikkialla
      Hyvyyttä Jumalan.

      Niin, Hänen asuntonsa
      On taivas sininen,
      Ja Hänen katsantonsa
      On kirkas tähtönen.
      Maat, taivaat rinnakkaina
      Hänt’ ylistävät vain,
      Hän kaikkiall’ on aina –
      Hän on myös minussain.

”Niin, niin se oli!” huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli Ester juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja sitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon paimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.

”Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi”, sanoi haltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. ”Olisikohan todellakin niin, että Jumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko Jumala tosiaankin meissä itsessämme?”

”Kyllä se on aivan varmaa”, vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko suoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiänsä.

”Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden”, virkkoi Harmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht’aikaa.

”Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö” sanoi Tahvo, vaikk’ei ensinkään käsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja – ”tuu! tuu!” kajahtelivat metsän rinteet.

”Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä”, sanoi haltia uudestaan, eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. ”Tässä nyt olen istunut monta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt muuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee poika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan nenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni lapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun minä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan turhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua oikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni poika nulikka viisaampi minua.” Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä pienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia, että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja Tahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan lehmiä ja vuohia.

Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä, jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi kirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen on hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän evankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä. Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa, on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja ijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä ei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili. Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja äkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta maailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he eivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin sydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on meissä kaikki kaikissa.

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hän oli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oli Adalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestä pitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse, että ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitä katkismuksessa sanotaan, että pitää rakastaman Jumalata kaikesta sydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, oli sinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinen sininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyvät haltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessalle kumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren puhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett’ei sen vertaista ole ikinä nähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. ”Tiedä se,” sanoi haltiatar, ”niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitää hänen päivä päivältä tuleman yhä kauniimmaksi, yhä rikkaammaksi ja yhä älykkäämmäksi. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän auttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleen saanut helmensä.”

Niin se oli. Sininen haltiatar sanoi: ”Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vielä on kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minä Adalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minun lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän. Niin on, näet, sen asian.” – Ja samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivat kuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivat itseksensä: ”kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Me kyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankin tuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä totta paremmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikein saita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha.”

Nyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienen Adalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessa kasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikille muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin tukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu nyt pantiin Adalminan päähän, ja sitte hän alati sitä piti, sekä maatessaan pienessä kullatussa kehdossansa että valveilla juoksennellessansa kaikkialla linnassa. Mutta koska kuningas ja kuningatar, hänen vanhempansa, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli kovasti kielletty laskemasta prinsessaa kauemmaksi kuin sille suurelle veräjälle, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä; ja kuitenkin häntä aina ulos mennessä seurasi neljä kammaripalvelijaa ja neljä kammarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Jos he vain yrittivätkään olla huolimattomat, niin hirveä, punaviittainen mestaaja jolla oli julma parta ja hirmuinen mestauskirves, ei ymmärtänyt leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja tapahtui aivan niin, kuin punainen haltiatar oli ennustanut. Adalmina tuli kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi, kuin ikänä oli nähty, niin kauniiksi, niin kauniiksi, että hänen pienet silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevätiltana, ja minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, ja kaikki kukkaset kasvitarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: ”sinä olet meitä kauniimpi!” Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen kammarinsa lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat pelkkää suurta peililasia, ja katto oli kullasta ja kiiltokivillä koristettu; voi, miten se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, makasi kultavuoteella ja pukeutui kultavaatteihin; niin jospa olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, vaan se oli sentään liian kovaa hampaille. Ja niin älykäs oli hän, niin älykäs, että osasi arvata kaikkein vaikeimmat arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos vain kerran niitä silmäili; ja kaikki viisaat miehet kuninkaan valtakunnasta tulivat kokoon tekemään prinsessalle kysymyksiä, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ett’ei niin älykästä eikä ymmärtäväistä prinsessaa kuin Adalmina koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan koskaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.

No niin, kaikki oli hyvin; ei ollenkaan ole syntistä olla kaunis ja rikas ja älykäs, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon jälkeen, mutta siinäpä se vaikeus on. Kuningas ja kuningatar luulivat ihastuksissaan Adalmina prinsessaa parahimmaksi ja täydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä; ja onnetonta oli, että Adalmina itsekin rupesi samaa luulemaan. Kun kaikki hänelle alinomaa sanoivat, että hän oli tuhatta vertaa kauniimpi, rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä, uskoi hän itsekin mielellänsä sen, ja siitä tuli hänen mielensä ylpeäksi, niin että hän piti kaikkia muita, jopa omia vanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, se oli suuri, julma tahra, joka sokasi hänen kauneutensa loistoa; se oli suurta köyhyyttä kaikessa hänen rikkaudessansa; se oli kaikkein suurinta älyttömyyttä kaiken hänen älynsä rinnalla, ja melkeinpä hän sen kautta oli joutua kokonaan kadotukseen.

Sillä mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän tuli, ja ylpeyttä seurasivat kaikkein häijyimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli ilkeäksi ja kovasisuiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki kauniin kukkasen kasvitarhassa, kiirehti hän sitä jaloillansa survomaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina tapasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se suututti häntä sanomattomasti, sillä rikas ja ylhäinenkään ei saanut olla kukaan muu kuin hän. Ja jos toista tyttöä sanottiin siivoksi ja ymmärtäväiseksi, niin itki Adalmina harmista katkeria kyyneleitä, sillä kuka käski toisen olemaan niin älykkään? Adalmina torui kaikkia, jotka eivät hyvitelleet häntä, ja teki kaikkea, kuin päähän pisti; mutta kuitenkin hän kaikkein enimmin halveksi niitä, jotka olivat kuuliaisimmat hänen tahdollensa. Hän oli hirmuvaltias, jota kaikki pelkäsivät eikä kukaan rakastanut; kuningas ja kuningatar olivat valtakunnassa ainoat, joita hänen kopeutensa ei harmittanut.

Kuin prinsessa oli viidentoista vuoden vanha, meni hän eräänä päivänä kävelemään kuninkaan puistoon. Kuin hän veräjälle tultuansa yritti menemään puistoon, oli veräjä lukittuna, eikä kukaan rohjennut sitä auaista vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Ne neljä kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa olivat seurassa; ensi kerran eläissänsä he eivät luvanneet noudattaa prinsessan käskyä. Silloin tuli Adalmina vihaiseksi, niin vihaiseksi, että päiväpaiste hänen kauniista kasvoistansa kokonaan pimeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois heidän luotansa, kiipesi veräjän ylitse; ja kuin palvelijat seurasivat jäljissä, juoksi hän yhä loitommaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välistä.

Silloin tunsi Adalmina ensi kerran eläissänsä janoa ja väsymystä, ja istuutui lähteen viereen huokaamaan. Vieläpä hän alentihe ammentamaan lähteestä vettä hienolla valkealla ylhäisellä kädellänsä ja juomaan sitä ihan niinkuin muutkin ihmiset tekevät, milloin ei kukaan kumarrellen kanna heille lautasella vesilasia. Yht’äkkiä hän huomasi kuvansa lähteessä. ”Voi, miten olen kaunis!” sanoi hän itsekseen, ja niin sanoen kallisti hän päätänsä yhä lähemmäksi lähteen kalvoa, paremmin nähdäksensä kuvaansa, kunnes – loiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä ja katosi yht’äkkiä lähteen värähtelevään helmaan.

Tuskinpa Adalmina sitä huomasikaan, niin hänen oma kauneutensa hurmasi häntä. Vaan kuinka kävi? Lähteen vesi oli tuskin jälleen tyyntynyt ja kirkastunut, kuin Adalmina sen kalvossa näki ihan toisenlaisen kuvan kuin oman itsensä. Hän ei enää nähnyt tuota ihmeen kaunista prinsessaa, jolla oli kultakudosta hameessa, kalliita kiviä hiuksissa ja korvarenkaat välkkyvistä timanteista; hän näki ainoastaan ruman ja köyhän kerjäläistyttö-raukan, paljain päin, paljain jaloin, ryysyisissä vaatteissa ja hiukset kampaamatta. Silmänräpäyksessä katosi myöskin hänen suuri älynsä; hän tuli niin taitamattomaksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja sepä ihmeellistä, että hän samassa tuokiossa kadotti kokonaan muistinsakin, ett’ei hän enää tiennyt, kuka oli ollut, mistä tuli ja mihin aikoi mennä. Hän tunsi vain himmeästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi juoksemistaan yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne tiensä kulki.

Näin tuli illalla pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalmina rupesi yhä enemmän pelkäämään ja juoksi yhä kauemmaksi, kunnes etäältä näki kynttilän valoa. Sen lähelle tultuansa, näki hän pienen mökin, ja siinä asui vanha ja köyhä eukko. ”Lapsi parka,” sanoi eukko, ”mistä tulet näin myöhään illalla?” Vaan Adalmina ei osannut hänelle vastata. Hän ei edes tiennyt, kuka oli ja missä vanhempansa asuivat. Sitäpä eukko oikein pani ihmeeksensä, ja surkutellen lasta sanoi hän: ”koska olet niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun tykönäni. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen sinä saat työksesi, lapseni, jos olet siivo ja tottelevainen ja tyydyt syömään vettä ja leipää ja hiukan vuohen maitoa lisäksi, milloin meillä on pidot.”

Niin, hyvinpä kyllä, siihen oli Adalmina sangen tyytyväinen ja suuteli hyvin kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättänsä oli sininen haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen, joka oli parempaa kuin kauneus, äly ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämmen. Paljon onnellisempi oli hän nyt kaitessaan vuohia ja syödessään halpaa leipäänsä ja maatessaan kovalla vuoteellansa oljilla ja sammalilla. Paljon parempi oli hän nyt kuin ennen, sillä nöyrän sydämmen mukaan tulee monta oivallista lahjaa, esimerkiksi hyvä omatunto ja tyyni tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne hyvänsä maailmassa joutuu. Ja missä vain Adalmina kulki, tuli jälleen päiväpaistetta hänen lähistöönsä, mutta se paiste ei enää ollut hänen ulkonaisen katoavan kauneutensa, vaan sen rauhallisen kirkastuksen, joka paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä, joiden sielut heloittavat kauneina, kuin enkelien kasvot, milloin ne suurilla, valkoisilla siivillänsä laskeutuvat tämän maailman laaksoihin.

Mutta kuninkaan kartanossa tuli hirveä melu, kuin prinsessa oli poissa. Ei siitä apua, että nuo poloiset kammarineitsyet ja nuo säikäyksestä höpelömäiset kammaripalvelijat, jotka häntä veräjälle olivat seuranneet, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut ja jonka ovella tuo punaviittainen, rumapartainen mestaaja seisoi, kirves olalla. Kuningas ja kuningatar surivat lohduttomasti. He käskivät koko valtakuntansa pukeumaan murhevaatteihin ja kuuluttivat kaikissa kirkoissa, että se, joka voisi saada selvän Adalmina prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos ei vähempään tyytyisi, ja lisäksi puolen valtakuntaa kaupan päällisiksi. Se oli tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään, mutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengän korkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Siellä eukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. ”Ketä surette, eukkoseni?” kysyi prinssi. ”Kuningas on käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme”, vastasi eukko; ”mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaan ihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi, sillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut.”

Samassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntä eikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma, kuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hän melkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänen korvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. ”En”, vastasi Adalmina. ”Se on ihmeellistä”, sanoi prinssi, ”kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyt en häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja asua täällä kaiken elinaikani.” Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnan ihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä oli toiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä. ”Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla veden pohjassa?” sanoi hän itsekseen. ”Annas katson, mikä se on.”

Prinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltä kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nyt joutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi! Sitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivat yht’aikaa: ”Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse, missä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?”

Silloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi, pitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren ennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella oli tapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkia tyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänen kartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihan sopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka olivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuota muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöä tuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhain myöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitä koettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikki tytöt nurisemaan ja sanomaan: ”kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu ja prinssi.”

Sitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitä odottamaan päivän laskuun asti. ”Olkoon menneeksi”, sanoivat tytöt.

Vähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, oliko ketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: ”Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?”

Vartia vastasi: ”näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö on tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan.”

Taasen kysyi prinssi: ”Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?”

Vartia sanoi: ”pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässä kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketään en näe tiellä tulevan.”

Vielä kerran kysyi prinssi: ”Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketään tiellä tulevan?”

Vartija sanoi: ”näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla. Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä.”

”Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän”, sanoi prinssi. Toiset tytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: ”ei! ei!” Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiin hänen päähänsä, niin sopi se ihan.

Samassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett’ei oikein voinut erottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään: ”näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minä teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy.”

Ja kaikki kansa huusi: ”Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina prinsessa!” Mutta moni ajatteli itseksensä: ”tuohan vain on köyhä paimentyttö!”

Sitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loisti tuhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht’äkkiä seisahtui niiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaan takaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattaren lahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muisti hän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hän sitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljon onnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kaunis kaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä ja äitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistä ylpeyttänsä, – ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hän nyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: ”Armelias on rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, on tarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä.”

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. Mutta Sigismund prinssi sanoi: ”Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi on kaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän.”

Sitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljä kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista, ja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaan häpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: ”Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!”